Kerkeästi kääntyi Petra takaisin kotiin, tempasi vitjat ja istuutui, vaikka vielä oli päivä, kaupungin yläpuolelle Yngveä odottamaan; nyt tämän piti saada ne takaisin! Hän tunsi hengessään että Yngve tulisi, sillä olihan hänkin punastunut Petran nähdessään, ja oli kumminkin ollut poissa koko ajan. Mutta pian alkoivat nuo samat ajatukset kääntyä Yngven eduksi. Tämä ei olisi punastunut, jos olisi ollut Petrasta välinpitämätön, hän olisi jo ennen tullut, jos ennen olisi ollut kotona. Päivä jo alkoi hämärtää; näinä kolmena viikkona oli alkanut kovasti pimetä. Mutta pimetessä muuttuvat usein ajatuksemme. Petra istui ihan tien vieressä puiden suojassa, niin että voi nähdä kaikki, mutta itse olla näkymättömänä. Kun hetki oli kulunut eikä Yngveä kuulunut, pyrkivät ristiriitaiset tunteet hänessä valtaan; hän kuunteli milloin närkästyen, milloin tuskaillen; kun joku läheni, kuuli hän sen kauan aikaa ennenkuin näki, mutta Yngve se vaan ei ollut. Linnut, jotka puolinukuksissa lehväin suojassa paikkaa muuttivat, saattoivat häntä peljättää, niin oli hänen mielensä jännityksessä; joka kolkutus kylästä, joka huuto veti puoleensa hänen huomionsa. Eräässä suurenmoisessa laivassa nostettiin par'aikaa laulaen ankkuria; oli aikomus yöllä hinata laiva satamasta, jotta se voisi hyödykseen käyttää ensimäistä aamutuulen viriä. Jospa hänkin saisi mennä mukana valtamerelle, sinne hän halusi! Laulu tuli hänen omasta sydämestään, vintturin kalahteleva pyörinä rohkaisi mieltä, miksi, mihin? — Samassa näkyi tuo valkea hattu tiellä aivan hänen edessänsä; hän kavahti pystyyn ja rupesi suoraa päätä juoksemaan, mutta juostessa johtui mieleen ettei olisi pitänyt juosta; se oli hairaus hairauksessa, sentähden jäi hän paikoilleen. Kun Yngve lähestyi häntä puiden välissä, seisoi hän ja hengitti niin raskaasti, että jokainen hengenveto kuului, ja niinkuin hän edellisellä kerralla oli rohkeudellansa vallannut tuon miehen, niin hän tänään valtasi hänet pelollaan; mies näytti hyvin ujolta, jopa hämmentyneeltä ja kuiskasi: "älä pelkää."
Mutta Petra vapisi, sen hän näki. Silloin tahtoi hän tytössä herättää luottamusta ja ottaa lujasti kiinni hänen kädestään, mutta hänen kätensä ensi koskennasta kavahti Petra pystyyn, ikäänkuin tulen polttamana, ja juoksi uudestaan pois, jättäen hänen siihen seisomaan.
Petra ei juossut kauas, hän oli hengästyä, ohimoita tykki ja poltti, povi oli pakahtua, hän painoi käsiänsä sitä vastaan — ja kuunteli. Hän kuuli askeleita ruohossa, kahinaa lehdissä, Yngve tuli, ihan häntä kohti, hän näki Petran? — ei nähnyt, ei! — näki, näki! — ei, ei nähnyt, ohitse kulki! Petra ei peljännyt, se ei ollut syynä; mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, ja kun hän tunsi olevansa turvassa, raukesivat voimat jännityksen kanssa ja hän vaipui maahan uupuneena ja tyhjänä.
Hetkisen kuluttua nousi hän ja kulki hitaasti alaspäin, seisahtuen välillä ja taas kulkien, ikäänkuin ei hänellä olisi mitään päämäärää ollut. Kun hän taasen tuli tielle, istui siellä Yngve kärsivällisesti odottamassa; hän nousi nyt seisaalleen. Petra ei ollut häntä huomannut; hän kulki niinkuin sumussa, hän ei sanaakaan hiiskunut, ei liikahtanut paikaltaan, peitti vain silmät käsiinsä ja itki. Tämä valtasi niin Yngve Voldin, että hänen muuten niin liukas kielensä pysähtyi. Ja sitten hän lausui omituisella varmuudella: "Illalla puhuttelin äitiäsi, huomenna pitää kaikki olla selvää, ja muutaman päivän perästä lähdemme ulkomaille ja sinä tulet vaimokseni." Hän odotti vastausta, odotti ainakin että Petra nostaisi silmänsä, vaan sitä tämä ei tehnyt. Yngve selitti sen omalla tavallaan: "Et vastaa? Et voi! Hyvä! — Luota minuun, sillä tästä hetkestä olet minun omani. — Hyvää yötä!" Ja hän meni.
Petra jäi seisomaan niinkuin sumuun, helppo tuska pilkehti väliin ja tahtoi sen hajoittaa, mutta taas oli sumua.
Niin valtavasti oli Yngve Vold kokonaista kolme viikkoa kiinnittänyt puoleensa hänen ajatuksensa, että kaikki oli valmista asettamaan tämän uuden ihmeen uuteen mielikuvitusjaksoon. Yngve oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän nyt tahtoi, kaikesta huolimatta, koroittaa Petran rinnallensa. Tuo oli jotakin niin odottamattoman toisenlaista siihen verraten, mitä hän pitkät ajat harmistuneena ja tuskissaan oli ajatellut, että se jo yksinäänkin saattoi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi tuli hän, jota enemmän hän otti tarkastellakseen näitä uusia joka suhteessa valtaavia oloja. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja lähellä kaikkia epäselviä toiveitansa! Hän näki ennen kaikkia Yngve Voldin suurinta laivaa lipuilla koristettuna merelle hinattavan hänen hääpäivänänsä, näki heidän ilotulen leimuessa ja tykkien paukkuessa laivaan astuvan ja lähtevän Espanjaan, jossa hää-aurinko hehkui!
* * * * *
Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö ylös ja ilmoitti että kello jo oli puolivälissä kaksitoista. Petran oli kova nälkä, hän sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päänkivistystä ja väsymystä ja nukkui uudestaan. Kun hän kello kolmen aikaan iltapuolella heräsi jälleen, tunsi hän voivansa hyvin. Äiti tuli ylös ja sanoi hänen varmaankin maanneen itsensä taudista terveeksi, sillä niinhän äidin itsensäkin oli tapana tehdä. Mutta nyt oli Petran noustava ja mentävä ompelukouluun. Hän istui vuoteessa, nojaten päätään käsivarteensa. Silmiään nostamatta hän vastasi, ettei enää menisi ompelukouluun. Äiti ajatteli, että hän oli vielä vähän niinkuin unen horroksissa, ja meni alas noutamaan myttyä ja kirjettä, jotka eräs laivanpoika oli tuonut. Tuossahan lahjat jo tulivat! Petra, joka uudestaan oli heittäynyt levolle, kavahti pystyyn ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella ensiksi mytyn — jossa oli yhdet saksan kengät. Vähän pettyneenä oli hän ne pois panemaisillaan, kun tunsi niiden kärkien painavan. Hän pisti kätensä kenkiin ja veti toisesta esiin pienen, hienoon paperiin käärityn kääryn; tässä oli kultainen rannerengas; — samaten toisesta tarkasti kätketyn kääryn; siinä oli yhdet saksan sormikkaat, — ja oikean käden sormikkaasta veti hän esiin paperitötterön, jossa oli kaksi sileätä kultasormusta. "Joko nyt!" ajatteli Petra, hänen sydämensä tykytti, hän katsoi kirjoitusta ja, aivan oikein, toisessa sormuksessa seisoi: "Petra" sekä vuosi- ja päiväluku, — ja toisessa: "Gunnar." Hän kalpeni, heitti kääryt sormuksineen päivineen lattialle, ikäänkuin olisi polttanut sormensa niihin, ja repäisi auki kirjeen. Se oli kirjoitettu Calais'n kaupungista ja kuului näin:
Rakas Petra!
Tultuani tänne hyvällä purjetuulella 61:ltä leveysasteelta 54:lle ja sitten ankaralla laitatuulella tänne saakka, joka harvoin tapahtuu suuremmillekaan laivoille kuin meidän, joka on kaunis purjelaiva. Mutta tiedäppäs nyt, että koko matkan olen ajatellut sinua ja sitä, mikä viimein meidän välillämme tapahtui, ja että olen pahoilla mielin siitä, kun en saanut sinua säällisesti hyvästi jättää, jonka tähden laivaan astuin harmistuneena, mutta sinua sittemmin en koskaan unhottanut, paitse joskus, jonkun kerran — sillä merimiehellä on kovat päivät. Mutta nyt olemme tulleet tänne ja minä olen kuluttanut koko palkkani lahjojen ostamiseen sinulle, joita pyysit, ja äidiltä saamani rahat olen samaten kuluttanut, niin ettei minulla nyt ole niin mitään. Mutta jos saan lupaa, niin tulen itse yhtä pian kuin lahjatkin; sillä niinkauan kuin se on salassa, ei se ole varma toisiin nähden, vallankin nuoriin miehiin, joita siellä on paljon; mutta minä tahdon olla varma asiasta, jott'ei kukaan tohtisi tekojaan puolustella, vaan kavahtaisi minua. Sinä voit kyllä saada minua paremman, sillä saada voit kenen ikinä tahdot, mutta koskaan et voi saada uskollisempaa, ja semmoinen olen minä. Nyt tahdon lopettaa, sillä jo olen kuluttanut kokonaista kaksi arkkia ja puustavit tulevat niin suuria; tämä, näet, on minusta pahinta työtä, mutta teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja sitten tahdon lopuksi sinulle sanoa, että se kaiketi oli täyttä totta; sillä jos se ei täyttä totta ollut, niin oli se suuri synti ja voi saattaa monen onnettomuuteen.
Gunnar Ask,
Alalaivuri "Norjan perustuslaki" nimisellä piikillä.
Kova pelko valtasi Petran. Tuokiossa oli hän noussut ja pukeutunut. Hänen täytyi mennä ulos, ikäänkuin sieltä jostakin saisi neuvoja; sillä kaikki oli tullut sekaiseksi, epävakaiseksi, vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämmentyi häneltä lanka, jonkun täytyi häntä auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt irti! Mutta kehen hän uskaltaisi luottaa? Kehenkä muuhun kuin äitiinsä. Kun hän kauan tuskailtuaan vihdoin seisoi äidin luona kyökissä, peljästyneenä ja itkussa silmin, mutta lujana päätöksessään täydellisesti uskoutua äidille saadakseen täydellistä apua, lausui äiti häneen katsomatta ja siis näkemättä hänen kasvojansa: "Nyt hän on ollut täällä — hän on palannut kotiin jälleen." "Kuka?" kysyi Petra tukien itseänsä; sillä jos Gunnar nyt oli tullut, oli myöskin kaikki toivo mennyt. Hän tunsi Gunnarin; tuopa oli hidas ja hyväntahtoinen, mutta vihastuneena hurjapäinen. "Hän sanoi että sinun pitää heti mennä sinne." — "Sinne", kertoi Petra vavisten, hän älysi silmänräpäyksessä, että Gunnar oli jo kaikki äidille ilmoittanut, ja mitäpä nyt tapahtuisi? — "Niin pappilaan", sanoi äiti. — "Pappilaanko? — Ödegaardko on kotiin tullut?" — Äiti kääntyi nyt häneen: "Niin, kukapa sitten?" — "Ödegaard!" huusi Petra riemuiten, ja ilon myrsky puhdisti vilauksessa ilman; "Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi, hyvä Jumala, hän on tullut!" tuokiossa oli hän ovesta ulkona ja kedolla. Hän ryntäsi eteenpäin, hän hymyili ja huusi ääneensä. Häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi kotona ollut, niin ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänenpä luonansa oli Petra turvissa; kun hän vaan ajatteli Ödegaardin jaloa, kirkasta muotoa, hänen lempeätä ääntänsä, noita hiljaisia kuvikkaita huoneita, joissa Ödegaard asui, niin hän heti rauhoittui ja tunsi olevansa turvassa. Hän pysähtyi hetkeksi ja kokosi ajatuksensa. Kylä ja maisema loistivat syyspäivän laskiessa, varsinkin vuono välkkyi hohtavan kirkkaana; tuolla kaukana salmessa tuprahti ilmaan viimeinen savu siitä höyrylaivasta, jolla Ödegaard oli palannut. Oi! pelkkä tieto, että tämä taas oli kotona, saattoi Petran hyväksi, eheäksi, lujamieliseksi. Hän rukoili Jumalaa, ettei Ödegaard enää koskaan häntä jättäisi. Ja samassa kun tämä toivo häntä rohkaisi, näkee hän Ödegaardin hymyellen tulevan häntä vastaan; hän oli arvannut mitä tietä Petra tulisi ja meni häntä kohtaamaan! Tämä Petraa liikutti; hän juoksi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard tuli hämille; nähdessään jonkun kaukaa lähenevän, veti hän Petran tienviereen puiden suojaan, hän piti käsissään hänen käsiänsä, ja Petra sanoi pitkin matkaa: "oi, kuinka hupaista että tulitte! En, en voi uskoa silmiäni, oi, älkää enään koskaan lähtekö pois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!" Silloin purskahtivat kyyneleet hänen silmistänsä; ikäänkuin peittääkseen niitä painoi Ödegaard hänen päänsä poveansa vastaan, hän tahtoi rauhoittaa Petraa; sillä hän halusi nähdä hänet rauhallisena. Mutta Petra lymyili hänen turviinsa, niinkuin lintu suojaksi nostetun siiven alle, eikä tahtonut suojapaikastansa enään luopua. Tämän luottamuksen houkuttelemana laski Ödegaard kätensä Petran yli, ikäänkuin suoden hänelle sitä suojaa, jota hän etsi; mutta heti kun Petra tämän älysi, nosti hän itkettyneet kasvonsa Ödegaardiin päin, silmä kohtasi silmää, ja kaikki mikä saattaa vaihdella yhdessä silmäyksessä, kun katumus kohtaa rakkautta, kiitollisuus kohtaa antajan riemua, lupaus kohtaa lupausta, se kaikki nyt ripeästi seurasi toinen toistaan. Ödegaard tarttui Petran päähän ja painoi huulensa hänen huuliinsa; hän oli aikaisin äitinsä kadottanut, hän suuteli ensikerran eläissään, ja sama oli Petrankin laita. Ei kumpikaan voinut toisesta irroittua, ja kun se tapahtui, irroittuivat he vain uudestaan yhteen vaipuaksensa. Ödegaard värisi, mutta Petra hehkui ja punoitti; hän kietoi kätensä Ödegaardin kaulaan ja riippui hänessä kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat, ja Petra sai kosketella Ödegaardin käsiä, hiuksia, rintaneulaa, kaulahuivia, kaikkia, mitä hän tähän asti kunnioituksella oli kaukaa katsellut, ja kun Ödegaard käski hänen sinutella eikä teititellä, eikä hän sitä voinut, ja kun Ödegaard rupesi kertomaan, kuinka rikkaaksi Petra ensihetkestä asti oli tehnyt hänen köyhän elämänsä, kuinka kauan hän oli taistellut vastaan, ettei tähän Petraa kietoisi eikä täten palkkaansa ottaisi; ja kun hän havaitsi ettei Petra voinut käsittää eikä ymmärtää sanaakaan hänen puheestansa, ja kun hän ei itsekään siinä mitään järkeä huomannut; kun Petra tahtoi heti muuttaa hänen luoksensa asumaan, mutta Ödegaardin hymyellen täytyi pyytää häntä odottamaan vielä pari päivää, joiden kuluttua he matkustaisivat tiehensä, jättäen tämän kaiken — silloin tunsivat he, silloin sanoivat he, istuessaan siinä puiden suojassa, edessänsä vuonot ja tunturit ilta-auringon loistossa, torven ja laulun kaukaa kajahdellessa, että tämä oli onnea.
On ensi lemmen koitto
Kuin kaiku kanteloisen,
Kuin lainehilla soitto
Aletess' aurinkoisen, —
Kuin torvi salomailla
Sekunnit soiden kiitää
Ja meidät luontoon liittää
Salaisen tenhon lailla.
VIIDES LUKU.
Seuraavana aamuna istui Petra huoneessaan puoleksi vaatetettuna eikä voinut koko pitkänä päivänä tulla sen valmiimmaksi. Aina kun hän uudestaan toimeen ryhtyi, vaipuivat kädet hänen helmoihinsa. Niinkuin tuleentunut tähkäpää, niinkuin kellokukat kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Rauha, turvallisuus, vaihtelevat näyt väikkyivät niiden loistavien linnojen ympärillä, joissa Petra asui. Hän palautti eloon eilisen yhtymisen, joka sanan, joka silmäyksen, jokaisen kädenpuristuksen, jokaisen suutelon; hän tahtoi käydä läpi koko tapauksen yhtymisestä hyvästijättöön asti, mutta ei ehtinyt koskaan päähän; joka erityinen muistelma siintyi pois unelmiksi, ja kaikki unelmat toivat mukanaan lupauksen. Niin suloista kuin tämä olikin, piti hänen se kuitenkin vieroittaa uudestaan muistellaksensa missä keskeytyi; mutta heti sitä muistellessaan oli hän taas kaukana kummallisuuksien maassa.
Kun ei Petraa kuulunut alas, luuli äiti hänen taasen, Ödegaardin kotiin tultua, ryhtyneen lukemiseen; ruoka vietiin hänelle ylös ja hänen piti saada olla koko päivä rauhassa. Vasta iltapuoleen nousi hän valmistautuakseen; hänen piti mennä armastansa vastaan. Hän puki päällensä mitä hänellä parasta oli, koko rippivaatteuksensa; se ei ollut komea, mutta sen hän nyt vasta älysi. Hänellä oli tähän asti ollut aivan vähän halua koreilemiseen, mutta tänään hän sen halun sai: toinen kappale oli ruma toisen rinnalla, kunnes oikeat kappaleet olivat paikoillaan, eikä kuitenkaan vaatteus kokonaisenaan ollut kaunis! Tänään hän olisi mistä hinnasta hyvänsä tahtonut olla kauniin, — tuon sanan kanssa juolahti mieleen muisto, jonka hän kädellään työnsi pois; ei mitään huolestuttavaa nyt saisi tulla lähimaille. Itse hän kulki äänetönnä; hiljaa järjesti hän yhtä ja toista huoneessansa, kun ei vielä ollut aika lähteä. Hän avasi ikkunan ja katsahti ulos. Lämpimiä, punertavia pilviä oli asettunut tunturien kohdalle, mutta viileä ilma virtasi huoneeseen, tuoden sanomia läheisestä metsästä. Niin, nyt tulen, nyt tulen! hän meni vielä kerran peilin eteen tervehtimään morsiustunteitansa.
Silloin kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin huoneesta, kuuli hänelle sieltä näytettävän missä Petran huone oli: hän tuli Petraa noutamaan! Kainosteleva riemu täytti tytön mielen, hän katsoi ympärilleen, oliko kaikki kunnossa Ödegaardia varten; sitten meni hän ovea kohti.
"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen ja astui itse pari askelta taaksepäin.
Samana aamuna oli Ödegaard, kun hän soitti sisään kahvia, kuullut että kauppias Yngve Vold jo kahdesti aamulla oli käynyt häntä tapaamassa. Häntä harmitti että hänen täytyi vaihtaa ajatuksia ventovieraan kanssa juuri nyt; mutta sillä, joka häntä niin varhain kysyi, oli kaiketi tärkeätä asiaa. Tuskin olikaan hän ehtinyt pukeutua, kun Yngve Vold tuli uudestaan. "Te olette varmaankin ihmeissänne? Olen itsekin. Hyvää päivää." — He tervehtivät toinen toistansa ja Yngve laski kädestään valkean hattunsa. "Te makaatte kauan, minä täällä jo olen ollut kahdesti teitä kysymässä; minulla on jotakin tähdellistä sydämelläni, josta täytyy puhua teidän kanssanne." — "Olkaa niin hyvä, käykää istumaan!" hän istui itse nojatuoliin. — "Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluimmin, en voi istua, olen niin kiihtynyt. Toispäivästä aikain olen järjiltäni, ihan höperö, ei päälle eikä vaille. Ja tähän te olette syypää!" — "Minäkö?" — "Niin juuri te. Tytön te olette auttanut esille, ei kukaan olisi ajatellut häntä, ei kukaan olisi huomannut häntä ilman teitä. Mutta enpä olekaan koskaan nähnyt, en, niin totta kuin elän, koskaan nähnyt mitään niin verratonta, mitään niin — niin, eikö totta? Toden totta, en koko Europassa ole nähnyt yhtäkään semmoista kirottua kiharatukkaista kummitusta — vai oletteko te? En saanut rauhaa, olin lumottu, jokapaikassa ja alituisesti oli hän tielläni, matkustin pois, tulin takaisin, mahdotonta — eikö totta? En alussa tiennyt, ken hän oli, — kalatytöksi häntä sanoivat — olisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaistytöksi, velhoksi, pelkkää tulta, silmät, rinnat, hiukset, — mitä? — Kipenöitsee, säihkyy, hyppii, hymyilee, rallattaa, punastuu — se on jotain saakelinmoista! — Juoksin hänen jäljissänsä, nähkääs, metsän sisään puiden väliin, ilta oli tyyni — hän seisahtui, minä seisahduin, pari sanaa, laulua, tanssia — ja sitten? — niin, sitten annoin hänelle vitjani, en ollut, niin totta kuin elän, hetkeäkään ennakolta sitä ajatellut! — Toisella kertaa samalla paikalla, samaa hyppyä, hän oli peloissaan ja minä: — niin, voitteko uskoa? — minä en saanut sanotuksi en niin ihmisellistä sanaa, en tohtinut koskea häntä; mutta kun hän taas tuli takaisin — aatelkaapa! — niin kosin minä, en ollut sekuntiakaan ennakolta sitä ajatellut! Nyt koettelin itseäni eilen, koetin olla poissa hänen luotansa, mutta jumal'avita olenkin hullu, niin — en voi, minun täytyy olla hänen luonansa; jos en häntä saa, niin ammun itseni, suoraa päätä, semmoinen se juttu. Äidistä hiisi huolikoon, kaupungista vielä vähemmän, se on hylkykylä, niin, hylkykylä, oikea hylkykylä, — hänen pitää täältä pois, pois ja ylemmäksi tätä kaupunkia, hänen pitää tulla 'comme il faut', hänen pitää lähteä ulkomaille, Ranskaan, Parisiin, minä maksan matkan, te teette valmistukset. Saattaisin kyllä itsekin lähteä mukaan, asettua vieraaseen maahan, päästä koko tästä pesästä; mutta, nähkääs, ne kalat! Tahdon tehdä jotakin tästä kylästä, se on nukuksissa, ei ajattele mitään, ei keinottele, mutta ne kalat! Ei hoidella kaloja; espanjalaiset, ulkomaalaiset valittavat, toisiin keinoihin on ryhtyminen, toisenlaiseen kuivatustapaan, toisenlaiseen hoitamiseen, toisin aivan, kaupungin pitää nousta, kauppa-asiain päästä vauhtiin, kalain tuottaa miljoonia. — Mutta mihin ma jäinkään? Kalat, kalatyttö — ne sopivat muuten yhteen: kalat, kalatyttö, ha, ha, ha, — siis minä maksan ja te teette valmistukset, minä saan hänet vaimokseni ja sitten —"
Edemmäksi hän ei päässyt; hän ei ollut puhuessaan tarkannut Ödegaardia, joka kalmankarvaisena oli noussut pystyyn ja nyt hyökkäsi hänen päällensä hieno espanjanruoko kädessä. Toisen hämmästystä ei saata sanoin kuvailla; hän väisti ensi-iskut: "Varokaa, vai lyötte minua!" sanoi hän. — "Niin, minä vain lyön teitä! Nähkääs: espanjalainen ja espanjanruoko, ne sopivat myöskin yhteen" — ja iskut sattuivat hartioihin, käsivarsiin, käsiin, kasvoihin, mihin vaan paraiten sopi; toinen juoksi pitkin huonetta: "Oletteko hullu — oletteko mieletön — minä tahdon naida hänet, kuuletteko, naida hänet." — "Ulos!" kiljahti Ödegaard, ikäänkuin voimansa olisi loppunut, ja valkotukka kiiruhti ulos ovesta alas portaita, pois tuon hurjapäisen luota; — tuokiossa oli hän kadulla, missä huusi valkoista hattuaan. Se heitettiin hänelle ulos ikkunasta; sitten oli kaikki hiljaista.
"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen illalla ja astui itse pari askelta taaksepäin voidakseen paremmin nähdä armastaan, kun tämä astui sisään. Niinkuin jääkylmä hyökylaine olisi hänet peittänyt, niinkuin maa olisi vierinyt hänen jalkojensa alta, niin hänestä tuntui se katse, joka ovessa häntä kohtasi. Hän horjui taaksepäin ja tarttui kiinni sängyn pylvääseen, mutta syvyydestä syvyyteen syöksyi ajatus; pikemmin kuin sekunnissa oli hän sortunut maailman onnellisimmasta morsiamesta sen suurimmaksi syntiseksi; hän kuuli tuosta katseesta jyrähtävän: Ödegaard ei tässä eikä tulevassa ajassa voinut hänelle anteeksi antaa! —
"Minä näen sen: sinä olet syyllinen!" kuiskasi Ödegaard tuskin kuuluvalla äänellä, nojautuen ovipieleen ja pitäen lukosta, ikäänkuin hän ei olisi voinut muuten pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet vierivät hänen kasvoilleen, jotka muuten olivat vallan levolliset.
"Tiedätkö myöskin mitä olet tehnyt?" kysyi hän ja hänen silmänsä painoivat Petran maahan. Tämä ei vastannut, — ei edes kyynelillä: hän oli rauennut täydelliseen toivottomuuteen. "Olen kerran ennen antanut sieluni pois, ja hänen, jolle sen annoin, hänen kuolemaansa olin minä syypää. En voinut tointua tästä surusta muuten kuin että joku taipuisi puoleeni ja antaisi minulle sielunsa kokonaisena jälleen. Sen sinä olet tehnyt — mutta oletkin sen tehnyt vilpillä." Hän vaikeni, turhaan koetti hän pari kertaa uudestaan aloittaa, vihdoin hän jatkoi äkillisellä tuskan tempauksella: "Ja sinä saatoit kukistaa kaikki, mitä minä näinä vuosina olin aatos aatokselta rakentanut, kukistaa sen, ikäänkuin se olisi ollut savesta tehty kuva! Lapsi, lapsi, etkö voinut ymmärtää että minä sinussa pyrin itse nousemaan? Nyt se toivo on rauennut!" — Hän koitti hillitä tuskaansa.
"Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään", lausui hän jälleen, "sinä et tiedä mitä olet tehnyt. — Mutta senhän voinet käsittää, että olet minut pettänyt. — Sano, mitä olen sinulle tehnyt, että saatoit noin julmasti menetellä? Lapsi, lapsi, jospa sen toki olisit eilen minulle sanonut! Minkätähden, minkätähden valhettelit noin julmasti?"
Petra kuunteli häntä, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli totta. — Ödegaard oli horjahtanut ikkunan ääressä olevalle tuolille nojatakseen päätään läheistä pöytää vastaan. Hän nousi taas, nyyhkytti tuskasta, sitten istui hän jälleen ja oli hiljaa. "Ja minä, joka en kykene senkään vertaa, että auttaisin omaa, vanhaa isääni", kuiskasi hän itsekseen, "minä en taida, minulla ei ole kutsumusta siihen. Sentähden ei minuakaan kukaan auta, kaikki särkyy minulta palasiksi, kaikki." Hän ei jaksanut enempää, oikea käsi tuki päätä, vasen riippui hervottomana sivulla; näytti siltä kun hän ei enään olisi voinut liikahtaakaan, — ja siihen asemaan jäi hän istumaan sanaakaan puhumatta. Nyt tunsi hän alasriippuvaa kättänsä lämmittävän ja hätkähti säikähtyen, se oli Petran henki; hän oli pää kumarruksissa polvillaan Ödegaardin sivulla; nyt pani hän kätensä ristiin ja katsoi Ödegaardiin sanomattoman hartaasti rukoillen armahdusta. Ödegaard katsoi takaisin häneen, eikä kumpikaan kääntänyt pois silmiänsä. Silloin nosti Ödegaard kättänsä torjuen Petraa pois luotansa, ikäänkuin olisi hän tämän silmäyksen nähdessään tuntenut rinnassaan houkuttelevan äänen, jota hän ei tahtonut kuulla, ja kerkeästi, kiivaasti hän tavoitti hattuansa, joka oli pudonnut maahan ja riensi ovea kohden. Mutta vielä kerkeämmin riensi Petra hänen tielleen, heittäytyi maahan, tarttui hänen polviinsa, iski silmänsä hänen silmiinsä, sanaakaan hiiskumatta; Ödegaard vaan sekä näki että tunsi, että Petra taisteli henkensä puolesta. Nyt pääsi Ödegaardinkin vanha rakkaus voitolle, hän kumartui vielä kerran Petran puoleen, luoden häneen hartaan, mutta tuskaantuneen silmäyksen, ja tarttui molemmin käsin Petran päähän. Mutta hänen rintansa vikisi ja soi niinkuin urut viimeisen poljennon jälkeen, jolloin niissä vielä on ilmaa, mutta ei enään ääntä. Sitten hän veti kätensä takaisin tavalla semmoisella, että Petra tuntisi mitä hän silloin ajatteli: se tapahtui ainaiseksi. "Pois, pois! — sinä voit antautua, mutta rakastaa et voi." Heltyneenä hän lisäsi: "Poloinen lapsi! tulevaisuudellesi en voi mitään; Jumala sinulle anteeksi antakoon, ettäs olet minun tulevaisuuteni hävittänyt!" Hän kulki Petran ohitse, tämä ei liikahtanut paikaltaan; hän avasi oven ja sulki sen jälleen, Petra oli ääneti; — Petra kuuli hänen astuvan portaita alas, kuuli hänen viimeiset askeleensa paasikiveltä ja kylätieltä, hän kiljahti kerran, yhden ainokaisen kerran, mutta heti sen jälkeen tuli äiti sisään.
Kun Petra tointui järjilleen, huomasi hän makaavansa vuoteella riisuttuna ja hyvässä hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti, kyynärpäät polvilla, pää molempien käsien varassa, tuliset silmät kiinnitettyinä tyttäreen. "Oletko nyt kylliksi lukenut hänen kanssansa?" kysyi hän. — "Oletko nyt jotakin oppinut? — Miksi sinä nyt aiot tulla?" Tytär vastasi itkuun purskahtamalla. Kauan, hyvin kauan istui äiti ja kuunteli tätä ja lausui sitten omituisella juhlallisuudella: "Herra hänet perinpohjin kirotkoon!" — Tytär kavahti istualleen: "Äiti, äiti! ei häntä, vaan minua, minua, — ei häntä!" — "Ole vaiti! Minä ne roistot tunnen! Minä kyllä tiedän, kehen se on sattuva." — "Älä, äiti! hän on petetty, minun pettämäni, — minä se olen, joka hänet petin!" — Nyyhkien ja pikaisesti kertoi hän äidille kaikkityyni; Ödegaard ei saisi silmänräpäystäkään olla epäluulon alaisena; hän kertoi Gunnarista, kertoi, mitä tältä oli pyytänyt, sitä oikein käsittämättä, kertoi senjälkeen Yngve Voldin onnettomista kultavitjoista, jotka olivat hänet kietoneet, kertoi Ödegaardista, kuinka hän, hänet nähdessään, oli unhottanut kaikkityyni. Hän ei käsittänyt, kuinka se oli tapahtunut, mutta sen hän käsitti, että se oli suunnaton synti heitä kaikkia ja erittäin häntä vastaan, joka oli hänet turviinsa ottanut ja antanut hänelle kaikki, mitä toinen ihminen toiselle voi antaa. Kauan ääneti istuttuaan vastasi äiti: "Ja minua vastaan se eikö ollenkaan syntiä ollut? Missä minä koko sen ajan olen ollut, kun et minulle sanaakaan ole asiasta virkkanut?" — "Oi, äiti! auta minua, älä kohtele minua nyt ankarasti; minä tunnen että saan kärsiä siitä koko elinaikani; mutta sentähden tahdonkin Jumalalta rukoilla pikaista kuolemaa! — Hyvä, hyvä Jumala!" alkoi hän oitis, kädet ristissä taivasta kohden, "hyvä Jumala, kuule minua, olen jo menettänyt elämäni; siitä en enään voi mitään toivoa, en ole semmoinen, että taitaisin elää, en ymmärrä elämää, hyvä Jumala, anna minun siis kuolla!" Rukous oli niin liikuttavan harras, että Gunlaug, jonka kielellä jo pyöri tylyjä sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären käsivarrelle, painaakseen sitä alas tämmöisestä rukouksesta: "Malta mielesi, lapseni, älä kiusaa Jumalaa; — elää täytyy, vaikka sydäntä kirveltääkin". Hän nousi eikä sen jälkeen koskaan astunut jalkaansakaan ullakkohuoneeseen.
Ödegaard oli kääntynyt tautiin, joka näytti vaaralliseksi tulevan. Sen kestäessä muutti hänen vanha isänsä hänen luoksensa, valitsi läheisen huoneen lukuhuoneeksensa ja sanoi kaikille, jotka vaativat häntä säästämään itseänsä, että hän ei sitä voinut tehdä, hänen tehtävänsä oli valvoa poikansa luona aina, kun tämä kadotti jonkun niistä, joita hän rakasti enemmän kuin isäänsä.
Näin oli asiat, ja nyt tuli Gunnar kotiin.
Hän säikäytti pahanpäiväisesti äitinsä, ilmestyen aikoja ennen kuin laiva, jolla hän läksi; äiti hänet luuli poikansa haamuksi ja samaa hänestä tuttavatkin arvelivat. Kaikkiin oudoksuviin kysymyksiin antoi hän vaan mielettömiä vastauksia. Kohtapa kuitenkin saatiin asiasta selvä; vielä samana päivänä, jolloin hän kotiin palasi, ajettiin hänet ulos Gunlaugin talosta, ja sen teki itse Gunlaug. Portailla huusi hän hänen jälkeensä, niin että solatie kajahti: "Älä enään tule tänne; me olemme jo saaneet kylliksi sitä lajia!" Miesparka ei ehtinyt kauas, kun tyttö mytty kädessä juoksi hänen perässänsä. Tytöllä oli toinenkin mytty, mutta hän antoi väärän, ja Gunnar huomasi mytyssänsä suuret kultavitjat; hän seisoi punniten ja katsellen niitä; äsken hän ei käsittänyt syytä Gunlaugin raivoon, mutta vielä vähemmin ymmärsi hän, minkätähden Gunlaug nyt hänelle kultavitjat lähetti. Hän huusi tyttöä palaamaan; tämä oli varmaankin erehtynyt ja antaen anelle toisen mytyn kysyi tyttö, sekö oli se oikea. Mytyssä näkyi olevan Gunnarin lahjat Petralle. Oli, oikea se kyllä oli, — mutta kellen sitten nuo kultavitjat oli tulevat? Kauppias Voldille, vastasi tyttö, lähtien pois myttyineen seisomaan, ajattelemaan: "Kauppias Voldille? Antaako hänkin lahjoja? Se on siis hän, joka Petran minulta on ryöstänyt, — Yngve Vold, — no kyllä minä hänet —" hänen jännityksensä, hänen vihansa piti päästä irralleen, jotain piti hänen lyödä rikki, — ja loppu oli se, että Yngve Vold oli rikki lyötävä.
Kauppias raukka joutui vielä kerran äkkiarvaamatta hyökkäyksen alaiseksi, vieläpä omilla portaillaan. Hän pakeni tuon hurjan miehen käsistä konttoriinsa; mutta Gunnar tuli perässä. Täällä kaikki konttoriherrat karkasivat rauhanrikkojan kimppuun, joka potki ja löi joka suunnalle; tuolit, pöydät, ja pulpetit kaatuivat; kirjeitä, paperia, sanomalehtiä pyöri savuna ympäri huonetta; avuksi joutui vihdoin Yngven oluenpanija, ja pitkällisen taistelun perästä viskattiin Gunnar ulos kadulle. Mutta täälläpä vasta tuli täysi tosi. Laiturissa oli kaksi laivaa, toinen koti-, toinen ulkomainen, ja koska parhaillaan oli ruokalevon aika, niin oli merimiehille mieleen tämä lisähuvitus. He rupesivat silmänräpäyksessä nyrkkisille, miehistö miehistöä, kotimaalainen ulkomaalaista vastaan, enemmän miehiä haettiin, jotka riensivät siihen juoksujalassa, työväkeä, ämmiä ja lapsia tunki paikalle, viimein ei kukaan tietänyt, mistä asiasta ja ketä vastaan taisteltiin Turhaan kiroilivat laivurit, turha oli arvokkaiden porvarien käsky lähettää noutamaan kaupungin ainoata poliisimiestä; hän oli parhaillaan vuonolla kalastamassa. Nyt juoksemaan kaupungin voudin luokse, joka myöskin oli. postinhoitaja; mutta hän oli sulkeunut huoneesensa äskettäin tulleen postin kanssa ja vastasi ikkunasta ettei voinut tulla; postimies oli maahanpaniaisissa, heidän tuli odottaa. Mutta koska toisiansa hengiltä lyöminen ei sallinut odottamista siksi kunnes posti oli järjestetty, huusivat useat, hätäyntyneet naiset vallankin, että lähetettäisiin Arne-seppää noutamaan Tähän suostuivat arvokkaat porvaritkin, ja nyt lähti hänen oma vaimonsa häntä paikalle tuomaan, "koska poliisi ei ollut kotona". Seppä tulikin kaikkien koulupoikien huviksi, ryntäsi pari kertaa joukkoon, sai sieltä käsiinsä ravakkaan espanjalaisen ja lyödä sivalsi sillä joka haaralle.
Kun kaikki oli suoritettu, tuli kaupunginvouti sauva kädessä. Tappelupaikalla tapasi hän muutamia vanhoja ämmiä ja lapsia juttelemassa. Näitä hän ankaralla äänellä käski menemään kotiin päivälliselle niinkuin hän itsekin teki.
Mutta seuraavana päivänä hän otti asian tutkittavaksi; tutkintoa kesti jonkun ajan, vaikk'ei kenelläkään ollut hiukkaakaan tietoa siitä, ken siellä oli tapellut. Ainoastaan siitä kaikki olivat yksimieliset että Arne-seppä oli muassa ollut, kun olivat nähneet hänen espanjalaisella toisia lyövän. Tästä käytöksestään sai Arne-seppä maksaa sakkoa 1 hopeataalerin, mutta hänen vaimonsa, joka hänet oli tappeluun vienyt, sai selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta; sen hän kaiketi vielä muistaa. Tämä oli tappelun ainoa oikeudellinen seuraus.
Mutta sillä oli toisiakin. Tuo pikku kaupunki ei — ollut enään rauhallinen kaupunki, kalatyttö oli siinä herättänyt kapinan henkeä. Kummallisimpia huhuja rupesi siellä leviämään, alussa kateellisen vihan synnyttämiä siitä, että Petra oli voinut puoleensa houkutella kaupungin älyniekan ja kaksi sen rikkahinta naimamiestä, ja että vielä oli pitänyt "useita toisiakin" hätävarana; Gunnar näet vähitellen tuli "useaksi nuoreksi mieheksi." Mutta pian nousi yleinen siveellinen myrsky. Häpeä suuresta katutappelusta ja suru kolmessa kaupungin ylhäisemmässä perheessä lykättiin tämän nuoren tytön syyksi, joka vasta puoli vuotta takaperin oli ripille päässyt; kolme kihlausta samaan aikaan ja kolmas niistä opettajansa, elämänsä hyväntekijän kanssa; jopa jotakin! viha kuohui yli laitojensa. Eikö hän ollut lapsuudestaan saakka ollut kaupungin kiusana, eikö hänestä kuitenkin odotettu parempaa, sitten kun Ödegaard oli hänet huomaansa ottanut, ja eikö hän nyt ollut solvaissut heitä kaikkia, musertanut Ödegaardin ja ihan luonteensa pakosta rajusti syösnyt uralle, joka hänet saattaisi yhteiskunnan hylyksi ja vanhoilla päivillään kuritushuoneeseen? Äiti oli varmaankin hänen rikokseensa osallinen, hänen merimieshuoneessaan oli lapsi oppinut kevytmieliseksi. Kauempaa ei aiottu kärsiä sitä iestä, jonka alle Gunlaug oli kaupunkilaiset laskenut, kauempaa ei aiottu kärsiä heitä, ei äitiä eikä tytärtä, keskuudessaan, yksimielisesti päätettiin ajaa heidät kaupungista pois.
Eräänä iltana kokoontui merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille rahaa velkaa, päihtyneitä työmiehiä, joille hän ei tahtonut työtä toimittaa, poikanulikoita, joille hän ei velaksi uskonut, tuonne mäelle ja sitä johdattivat paremmat ihmiset. He kirkuivat, ivasivat, huusivat "kalatyttöä", "kala-Gunlaugia"; pian lensi kivi ovea vastaan, pian toinen ullakkoikkunasta sisään. Vasta jälkeen puoliyön he hajosivat. Ikkunain takana oli kaikki pimeää ja hiljaista.
Seuraavana päivänä ei yksikään ihminen mennyt Gunlaugin taloon, ei edes lapsiakaan kulkenut siitä ohitse mäkeen. Mutta ehtoolla taas eilinen väkitunko, nyt vaan olivat kaikki erotuksetta mukana; he tallasivat maat, särkivät kaikki ikkunat, kiskoivat irti puutarhan aidan, taittoivat nuoria hedelmäpuita, ja sitten he lauloivat:
Äiti, ma onkeeni laivurin sain!
"Saitko sa niin?"
Äiti, ma onkeeni kauppiaan sain!
"Saitko, vai niin!"
Äiti, jo pappi tul' onkehen!
"Vedä venheesen!"
Hei rallallaa,
Nenä pitkäks saa!
Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,
Kun niitä ei purtehen saavan näy!
Äiti, jo mennyt on laivuri pois!
"Niinköpä niin!"
Äiti, jo mennyt on kauppias pois!
"Niinkö, vai niin!"
Pois se jo pappikin suoriksen!
"Vedä venheesen!"
Hei rallallaa,
Nenä pitkäks saa!
Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,
Kun niitä ei purtehen saavan näy.
Erittäinkin huusivat he Gunlaugia ja iloitsivat suuresti kuullakseen vaimoparan voimattomat raivonpurkaukset.
Gunlaug istuikin sisällä ja kuuli joka sanan; mutta hän oli ääneti; sillä pitäähän voida jotakin kärsiä lapsensa tähden.
KUUDES LUKU.
Petra oli huoneessansa silloin kun huuto, vihellys ja luikkaaminen ensi-iltana alkoi. Hän kavahti pystyyn, ikäänkuin koko talo olisi ilmitulessa ollut, tai ikäänkuin kaikki olisi ollut hänen päällensä kukistumaisillaan; hän juoksi ympäri huonetta niinkuin tulisen vitsan pieksämänä, mieltä kirvelsi ja poltti, ajatukset rajuten tapailivat apukeinoja; — mutta äidin luokse ei hän uskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edustalla seisovat nuo! Kivi lensi ikkunasta sisään ja putosi hänen vuoteesensa, kiljahtaen juoksi hän soppeen esiripun taakse ja piiloutui sinne vanhojen vaatteittensa joukkoon. Siellä hän nyt istui, häpeästä punehtivana, pelosta vapisevana, oudon kammon herättämiä haamuja liikkui hänen ohitsensa, ilma oli täynnä kasvoja, töllöttäviä, ilkkuvia kasvoja, ne tulivat ihan likelle, tulta sateli niiden ympärillä — voi! se ei ollut tulta, vaan silmiä; silmiä sateli, suuria, mulkoilevia ja pieniä, kuluvia silmiä, liikkumattomia silmiä, ylös ja alas pyöriviä silmiä — Jeesus, Jeesus, auta minua! —
Oi, mikä lievitys, kun viimeiset huudot haihtuivat yön helmaan ja ulkona oli pilkkosen pimeää ja hiljaista! Nyt Petra uskalsi tulla esiin piilostaan, hän heittäytyi vuoteelle, lymyi patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet väistyä; äiti niissä ilmautui uhkailevana, kauhistavana, kuin tunturien kohdalle kokoontuvat myrskypilvet; sillä mitä äiti saikaan kärsiä hänen takiansa! Hän ei saanut unta silmiinsä, eikä rauhaa rintaansa, päivä tuli, mutta lievitystä se ei tuonut. Hän kävi edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vain keinoa, miten paeta; mutta äitiä ei hän uskaltanut kohdata, ulos hän ei myöskään uskaltanut mennä päivän valossa, ja illan tullen tuo hurja joukko oli uudestaan palaava! Hänen oli kuitenkin odottaminen, sillä ennen puoliyötä oli vieläkin vaarallisempi paeta. Ja mihin sitten paeta? Hänellä ei ollut mitään, eikä hän tuntenut mitään tietä; mutta lieneehän kuitenkin jossakin armahtavia ihmisiä, samoin kuin oli armahtava Jumalakin. Hän tiesi, että Petra, mitä tahansa hän olikin rikkonut, ei ollut sitä pahuudesta tehnyt, hän tunsi hänen katumuksensa, hän tunsi myöskin hänen turvattomuutensa. Petra kuunteli tarkasti kuullakseen äitinsä askelia alikerrasta, mutta niitä ei kuulunut; hän vapisten odotti äidin tulevan ylös portaita, mutta hän ei tullut! Tyttö, joka siellä teki palvelusta, lienee juossut tiehensä, kosk'ei Petralle tuotu ruokaa. Itse hän ei uskaltanut mennä alas, eikä myöskään ikkunaan; ulkona saattoi seisoa joku häntä väijymässä. Särjetystä ruudusta tuli kylmää huoneesen aamulla ja vielä enemmän illan tullen. Hän oli käärinyt vaatteita kokoon pieneksi mytyksi ja oli hyvin itsensä pukenut ollakseen valmiina lähtöön. Mutta hänen piti odottaa tuota hurjaa joukkiota ja kestää vielä mitä kaikkea.
Tuossahan ne taas olivat! Huudot, vihellykset, heitot pahemmat, paljoa pahemmat kuin edellisenä iltana; hän lymyi soppeensa, pani kätensä ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan äiti ei menisi ulos heidän käsiinsä, kunhan eivät vaan murtaisi sisään! Nyt rupesivat he laulamaan, se oli herjauslaulu, ja vaikka joka sana niinkuin veitsi vihiäsi sydäntä, täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella; mutta huomattuaan että äitiäkin oli asiaan sekotettu, että he olivat tehneet itsensä vikapäiksi näin häpeälliseen vääryyteen, silloin nousi hän pystyyn, silloin hyökkäsi hän esiin, hän tahtoi puhutella tuota miehuutonta roistokansaa tahi heittäytyä alas sen niskoille, — mutta kivi, ja toinenkin kivi ja sitten rakeinaan kiviä lensi sisään ikkunasta, lasin palaset helisivät, kivet kiitivät ympäri huonetta, ja hän meni takaisin piiloonsa. Hän hikoili ikäänkuin olisi seisonut palavimmassa päivän paahteessa; mutta hän ei itkenyt enää eikä ollut enää peloissaan.
Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin piilostansa, ja kun ei enää mitään kuulunut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan; mutta hän astui kiviin ja jäi paikallensa, ettei kolinaa kuuluisi, sillä nythän piti pakoon hiipiä. Odotettuansa vielä runsaan puolen tuntia, veti hän kengät jaloistaan, otti mytyn käteensä ja avasi hiljaa oven. Jälleen odotti, hän noin viisi minuuttia ja kulki sitte hiljaa portaita alas. Hänen sydäntänsä karvasteli, että hänen nyt, tuotettuansa tämän surun äidilleen, täytyi hänestä luopua jäähyväisiä sanomatta; mutta pelko ajoi häntä eteenpäin "Hyvästi äiti! Hyvästi äiti!" kuiskasi hän itsekseen joka askeleella, minkä astui portaita alas "Hyvästi äiti!" Alas tultuaan veti hän pari kertaa raskaasti henkeänsä saadakseen ilmaa, ja sitten ovea kohden! Silloin tarttui joku takaapäin hänen käsivarteensa, Petra huudahti hiukan ja kääntyi päin; se oli äiti. Gunlaug oli, kuullessaan oven aukenevan, heti käsittänyt Petran aikomuksen ja odotti häntä nyt tässä. Petra tunsi ettei hän voinut päästä äidin ohitse ilman taistelua. Selitykset eivät olisi auttaneet; vaikka hän mitä sanoisi, ei häntä kumminkaan uskottaisi. No, hänen tuli siis taistella, maailmassa ei ollut pahempaa kuin pahin ja tätäpä hän vast'ikään oli kokenut. Äiti kysyi hiljaisella äänellä: "Minne aiot Petra?" — Petra vastasi samaten hiljaa, sykkivällä sydämellä: "Aion paeta" — "Minne aiot paeta?" — "En tiedä; — mutta täältä tahdon pois!" Hän painoi mytyn lujemmin puoleensa ja lähti liikkeelle. — "Älä! seuraa minua!" vastasi äiti, pitäen kiinni hänen kädestänsä; "minä olen jo pitänyt huolta kaikesta." Petran sydän keventyi ikäänkuin raskaasta kuormasta vapautuneena, hän huokaisi ikäänkuin kovan taistelun perästä ja antautui äidin turviin. Tämä kulki hänen edellänsä pieneen, kyökin takana olevaan ikkunattomaan säilytyshuoneesen, jota kynttilä nyt valaisi; — täällä oli äiti istunut piilossa joukon pauhatessa ulkona. Huone oli niin ahdas, että he tuskin voivat siellä liikkua. Äiti otti esiin mytyn, vähän pienemmän kuin se, jota Petra kantoi, avasi sen ja veti sieltä esiin yhdet merimiehen vaatteet. "Pue nämä päällesi!" kuiskasi hän. Petra ymmärsi heti tarkoituksen; mutta oli pahoilla mielin siitä, ettei äiti hänelle syytä ilmoittanut. Hän riisui vaatteensa, pukeutui toisiin, äiti auttoi häntä ja sattui silloin kerran tulemaan niin liki kynttiläpahasta, että Petra voi nähdä hänen kasvonsa ja näki ensikerran, että Gunlaug oli vanha. Oliko hän näinä päivinä muuttunut vai eikö Petra ennen ollut sitä huomannut? Lapsen kyyneleet vierivät äidin päälle, mutta tämä ei nostanut silmiään, jonka vuoksi ei toinenkaan saanut sanaa suustansa. Merimiehen lakin hän otti viimeiseksi äitinsä kädestä, ja kun hän tämän oli päähänsä pannut, otti äiti häneltä mytyn, puhalsi kynttilän sammuksiin ja kuiskasi: "Tule nyt!"
He menivät jälleen käytävään, mutta katuovesta eivät he nyt ulos menneet. Gunlaug avasi pihanpuoleisen oven ja lukitsi sen jälleen. He kulkivat tallatun puutarhan poikki, kaadettujen puiden, särjetyn aidan yli. "Katso ympärillesi nyt", sanoi äiti, "et luultavasti koskaan enään tänne palaja." — Toinen värisi eikä katsonut ympärillensä. He kulkivat ylätietä, metsän kautta, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä ja tuon illan Gunnarin kanssa, nuo toiset Yngve Voldin ja viimeisen Ödegaardin seurassa. He kulkivat lakastuneissa lehdissä, jotka nyt olivat ruvenneet puista varisemaan; yö oli kylmä ja Petra paleli oudossa puvussaan. Äiti kääntyi alaspäin erästä puutarhaa kohden; Petra tunsi sen heti, vaikk'ei ollut sen yläpuolella ollut siitäpäivin kuin lapsena oli siihen rynnistänyt; se oli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli avain ja hän lukitsi portin jälkeensä.
Raskasta oli Gunlaugista ollut aamupuolella käydä Pedron luona, raskasta oli nytkin lähestyä tytärraukkoineen, jolle hän ei kauemmin voinut antaa kodin suojaa. Mutta se oli välttämätöntä, ja mikä välttämätöntä oli, sen voi Gunlaug tehdä. Hän kolkutti porstuan ovelle, ja heti melkein he kuulivat askeleita ja näkivät valkeata. Hetken kuluttua avasi oven Pedro, joka seisoi siinä matkasaappaissa ja matkapuvussa, kelmeänä ja peljästyneenä. Hänellä oli talikynttilä kädessä ja hän huokasi nähdessään Petran itkusta turvonneet kasvot; Petra katsoi häneen; mutta koska hän ei uskaltanut tuntea Petraa, niin ei Petrakaan uskaltanut häntä tuntea. "Tämä mies on luvannut auttaa sinua täältä pois", sanoi äiti, katsomatta kumpaankaan heistä, ja astui pari askelta käytävään päin ja antoi toisten tulla jälestä Pedron huoneeseen, joka oli käytävän toisessa päässä. Huone oli vähäinen ja matala, ummehtunut ilma virtasi vastaan ja oli tukehuttaa Petran, hän kun oli jo toista vuorokautta ollut syömättä ja nukkumatta. Keskeltä kattoa riippui häkki, jossa oli kanarilintu; piti kiertämällä kulkea, ettei loukkaisi sitä. Vanhat, raskaat tuolit, musta pöytä, kaksi suurta, kattoon asti ulottuvaa kaappikolhoa painosti kaikkia, niin että huone näytti vieläkin vähäisemmältä. Pöydällä oli nuottia ja niiden päällä huilu. Pedro Ohlsen laahusti suurissa saappaissaan pitkin huonetta, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotakin tekemistä, heikko ääni kuului perähuoneesta: "Kuka se on? — Kuka on huoneessa?" — jonka jälkeen Pedro kulki vielä pikaisemmin ympäri, mutisten: "Niin, se on — hm, hm — se on — hm, hm", ja sitten sisään sinne, mistä ääni kuului.
Gunlaug istui ikkunan ääressä, molemmat kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa, tuijottaen santaan, jota oli lattialle sirotettu; hän ei puhunut, vaan huokasi silloin tällöin raskaasti. Petra seisoi oven vieressä, jalat yhdessä, molemmat kädet rinnoilla; hän tunsi itsensä kipeäksi. Vanha lyömäkello raksutti ajan kulkua, talikynttilä paloi pöydällä ja valui karsi pitkänä. Mutta äiti tahtoi ilmoittaa syyn heidän viipymiseensä täällä ja sanoi: "Tämän miehen tunsin kerran."
Ei sanaakaan enempää eikä mitään vastausta. Pedro oli yhä poissa, kynttilä valui surkeasti ja kello raksutti. Petraa ellotti yhä enemmän ja hänen korvissaan humisi lakkaamatta äidin sanat: "tämän miehen tunsin kerran." Kello tarttui siihen ja rupesi sen kanssa kilpaa raksuttamaan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran." Aina kun hän sen jälkeen tuli umpihenkiseen ilmaan, johtui tupa hänen mieleensä, muistuttaen ellotusta ja kellon raksuttamista: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran." Kun hän höyrylaivalla kulkiessaan tunsi öljynhajua tai kajutan permannon alta nousevan mädänneen meriveden löyhkän tai ruuan höyryä, kääntyi hän heti meritautiseksi, näki taudin kestäessä alinomaa yöt ja päivät tuvan silmissään ja kuuli kellon raksuttavan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran."
Kun Pedro taas palasi huoneeseen, oli hänellä villatakki päässä ja vanhanaikuinen, korvia peittävä, kankea viitta yllä. "Niin, nyt olen valmis", sanoi hän vetäen tumpit käteensä, ikäänkuin ankarimpaan talvipakkaseen mennäksensä. "Mutta älkäämme unhottako" — hän kääntyi — "viitta ylle — ylle —"; hän katsoi Petraan ja hänestä Gunlaugiin, joka tuolin selkänojalta otti sinisen viitan ja auttoi sitä nyt Petran päälle; mutta kun se tuli Petran nenän alle, tunsi hän siinä tuvan löyhkän niin väkevän, että pyysi päästä raikkaasen ilmaan. Äiti huomasi hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet joutuin puutarhaan. Täällä viileän yön helmassa veti Petra sisäänsä muutaman syvän ja täyden siemauksen kirkasta syysilmaa. "Mihinkä minun on mentävä?" kysyi hän ruvetessaan tointumaan. "Bergen'iin", vastasi äiti, auttaen häntä panemaan nappiin päällysvaatetta; "se on suuri kaupunki, jossa ei kukaan sinua tunne." Kun Petra oli valmis, pysähtyi äiti portilla: "Sinä saat 100 hopeataaleria mukaasi; jos ei hyvin kävisi, niin on sinulla jotakin hätävaraksi. Tämä lainaa ne sinulle, tämä mies tässä", — "antaa, antaa", kuiskasi Pedro, kulkiessaan heidän ohitsensa kadulle, — "lainaa ne sinulle", kertoi äiti, ikäänkuin ei Pedro mitään olisi sanonutkaan; "minä maksan ne hänelle takaisin." — Hän otti liinan kaulastansa, sitoi sen Petran kaulaan ja sanoi: "sinun pitää kirjoittaa heti kun sinun käy hyvin, vaan ei ennen." — "Äiti!" — "Tämä soutaa sinut laivaan, joka on tästä vähän ulompana." — "Herran tähden, äiti!" — "Niin, ei muuta mitään. Edemmäksi minä en seuraa." — "Äiti, äiti!" — "Jumalan haltuun! Voi hyvin!" — "Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!" — "Varo, ettet vilustu merellä!" — äiti oli saanut Petran hiljalleen portin ulkopuolelle ja lukitsi sen nyt.
Petra seisoi ulkopuolella ja katsoi lukittuun porttiin. Hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin yksinäiseksi, kuin ihminen suinkin saattaa olla, — mutta juuri silloin kohosi hyljäyksestä, vääryydestä ja itkusta joku aavistus, joku luottamus esiin, — ikäänkuin valkean vilahdus, syttyessään sammuvana, suurena ilmaan leimahtavana, ja taasen ihan tyhjään raukeavana, mutta silmänräpäyksen ihanasti heloittavana, — hän nosti silmänsä ja seisoi jälleen synkässä pimeydessä.
Pikkukaupungin tyhjiä katuja pitkin, suljettujen ja lehdettömien puutarhojen ohitse, lukittujen ja pimeiden asuinhuoneitten sivutse hiipi Petra hiljaksensa ja hitaasti Pedron perässä, joka kyyryksissään käydä jahnusteli suurissa saappaissa ja pään tasalle nostetussa viitassa. He tulivat lehtokujaan, jossa taas kulkivat lakastuneissa lehdissä ja näkivät aaveenkaltaisesti harittavia ja kuroittavia oksia, jotka tavoittelivat heitä. He kömpivät vuoren poikki keltaisen talaan taakse, missä venhe oli, josta Pedro ensityökseen rupesi vettä luomaan; hän souti Petraa pitkin rantaa, joka nyt oli supistunut mustaksi ryhmäksi, jonka yllä taivas lepäsi raskaana. Kaikki oli pois pyyhitty, kedot, huoneet, metsät, tunturit, hän ei nähnyt mitään siitä, jota hän hamasta lapsuudestaan eiliseen päivään asti joka päivä oli nähnyt. Se oli, samaten kuin kaupunki, samaten kuin ihmiset, sulkeunut häneltä sinä yönä, jona hän sysättiin ulos, eikä hän saanut ainoitakaan jäähyväisiä.
Laivalla, joka oli ankkurissa aivan lähellä maata aamutuulta odottamassa, kulki mies edestakaisin. Nähtyänsä heidät looringin kohdalla, laski hän heti alas tikapuut, auttoi heidät laivaan ja ilmoitti heidän tulonsa katteinille, joka tuossa paikassa ilmestyikin laivan kannelle. Petra tunsi heidät, he tunsivat hänet, vaan kyselemättä, säälimättä, vallan tavallisena asiana, ilmoitettiin hänelle kaikki, mitä hänen nyt oli tarvis tietää, nimittäin missä hänen tuli maata ja mitä tehdä, jos hän jotain halusi tai tunsi kipua. Kipua hän tunsikin melkein heti kannen alle tultuaan, jonka vuoksi hän, toiset vaatteet muutettuaan, palasi jälleen kannelle. Täällä tunsi hän — ah! suklaan hajua, ja hänen tuli hirveä nälkä, hänen vatsaansa väänsi ja hiukasi, ja silloin tuli sama mies, joka heidät oli vastaan ottanut, laivan keittiöstä, tuoden kokonaisen kupillisen suklaata ja leipäsiä lisäksi; hän sanoi Petran äidin ne lähettäneen. Petran syödessä kertoi mies vielä, että äiti oli laivalle lähettänyt myöskin kirstun, jossa oli hänen parhaat vaatteensa ja liinavaatteita ja villakangasta ja sitä paitse ruokaa ja muuta hyvää. Petran mieleen silloin äkkiä johtui elävä muisto äidistä, suurenmoinen kuva, jota ei hän ollut koskaan ennen huomannut, vaan jonka hän tästälähin koko elinkautensa säilytti. Ja tämän kuvan edessä hän teki lupauksen, vakaasti ja kaihomielin rukoillen, että kerran voisi äidille jollakin ilolla palkita kaiken surun, jota nyt oli hänelle tuottanut.
Kun Petra istui, istui Pedro Ohlsen hänen luonansa, seurasi häntä hänen käydessään, alinomaa väistyen hänen tieltään, mutta siten alinomaa ollen hänen tiellään kapineilla täytetyllä laivankannella. Petra näki hänen kasvoistansa ainoastaan silmät ja suuren nenän, eikä niitäkään selvästi, mutta hän näytti siltä kuin olisi jokin hänen mieltään painanut, jota hän tahtoi, mutta ei voinut ilmoittaa. Hän huokaili, hän istui, hän nousi, hän käveli Petran ympärillä, hän istui uudestaan, mutta ei saanut sanaakaan suustansa, eikä Petrakaan mitään puhunut. Vihdoin täytyi hänen luopua koko yrityksestä, hän veti arkaillen esiin tavattoman suuren nahkalompakon ja kuiskasi että tässä oli ne 100 hopeataaleria — ja vähän päälle. Petra tarjosi kätensä kiitokseksi ja sattui silloin niin likelle hänen kasvojansa, että näki kostean kiillon hänen silmissänsä. Petran kanssa, näet, katosi hänen surkastuneen olentonsa viimeinen elonkipinä. Mielellään olisi hän kuitenkin sanonut jotakin semmoista, joka olisi jättänyt hänestä rakkaan muiston, kun häntä kohta ei enään olisi olemassa; mutta se oli häneltä kielletty, ja vaikka hän siitä huolimatta tahtoi sanoa sen, ei hän kuitenkaan tullut sitä tehneeksi; sillä Petra ei auttanut häntä! Petrahan olikin niin väsyksissä, ja muisto siitä, että tämä mies oli häntä vietellyt ensikerran syntiä tekemään äitiänsä vastaan, ei tahtonut nyt hänen mielestänsä lähteä. Hän ei enää voinut kärsiä Pedroa; olo ei tullut paremmaksi, vaan pahemmaksi, jota kauemmin Pedro istui; sillä väsyksissä oleva ikävystyy. Miesraukka huomasi sen; hänen oli siis lähteminen, ja vihdoin saikin hän kuiskatuksi jäähyväiset, vetäessään kuivan kätensä ulos kintaasta. Petra laski siihen lämpömän kätensä, molemmat nousivat. "Kiitoksia, — ja terveisiä minulta!" sanoi Petra. Pedro huokasi eli oikeammin ohkui, kerran, jopa parikin kertaa, päästi irti, kääntyi pois ja astui hiljaksensa takaperin tikapuita myöten alas. Petra kävi laivanlaiteelle, Pedro katsahti vielä kerran ylös, tervehti, istuutui ja souti vitkalleen pois. Petra seisoi paikallansa siksi, kunnes Pedro oli pimeyteen kadonnut. Mutta silloin meni hänkin kannen alle, hän jaksoi väsymykseltään tuskin seisoa, ja vaikka hän heti alas tultuaan tunsi pahoin voivansa, oli hän tuskin ehtinyt päänsä laskea päänalukselle ja lukea pari kolme ensimäistä rukousta Isämeitää, kun hän jo nukkui.
* * * * *
Keltaisen talaan luona istui samaan aikaan äiti; hän oli verkalleen seurannut heitä koko tien ja istuutunut talaan taakse, juuri kun he lähtivät rannasta. Samasta paikasta oli muinoin Pedro Ohlsenkin laskenut hänen kanssansa ulapalle; siitä oli jo kauan, kauan aikaa; mutta se johtui äidin mieleen nyt, kun sama mies souti pois tytärtä.
Heti kun hän näki Pedron yksinänsä palajavan, nousi hän ja läksi; sillä hän tiesi nyt että tytär oli onnellisesti laivaan tullut. Hän ei kulkenut kotitietä, vaan poikkesi syrjään; siellä hän pimeässä löysi polun, joka vei tunturien yli, ja rupesi sitä kulkemaan. Hänen talonsa kaupungissa oli tyhjänä ja särjettynä toista kuukautta; hänen ei tehnyt mielensä palata sinne, ennenkuin oli saanut hyviä sanomia tyttäreltänsä.
Mutta samaan aikaan oli myöskin jo mieliala häntä kohtaan kaupungissa muuttunut. Kaikilla halvoilla luonteilla on hillitön halu ruveta yhteen liittoon väkevämpiä vainotaksensa, mutta vain niin kauan, kuin nämä voivat vastusta tehdä; nähdessään, että nämä tyynesti kestävät pahoinpitelyä, valtaa heidät häpeäntunne, ja sille tiuskotaan, joka vielä kiven heittää. Niin olivat nytkin luulleet että saisivat huvikseen kuulla Gunlaugin mahtavan äänen solatiessä pauhaavan, olivat luulleet että hän pyytäisi merimiehiä avuksensa ja nostaisi katumetelin. Kun häntä ei näkynyt, ei kuulunut, oli kolmantena iltana melkein mahdotonta joukkoa hillitä; he tahtoivat mennä sisään häntä etsimään, he tahtoivat heittää molemmat naiset ulos kadulle, ajaa heidät pois kaupungista, vainota heitä! Ikkunat olivat vielä rikki menneen yön melskeestä, kaksi miestä ryömi kansan hurratessa niistä sisään ovea avaamaan — ja nyt ryntäsi koko joukko huoneeseen! He hakivat kaikki huoneet, ylä- ja alikerrat, särkivät ovet, löivät kappaleiksi kaikki mikä tielle sattui, etsivät joka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä tai tytärtä, mutta yhtäkään ihmistä eivät löytäneet. Hetken äänettömyys valtasi heidät, kun tämän havaitsivat. Sisällä olijat tulivat yksi erältänsä ulos ja piilivät toinen toisensa selän taakse. Hetkisen kuluttua oli paikka tyhjänä.
Pian oli kaupungissa niitä, jotka sanoivat kunnottomaksi tämmöistä menettelyä kahta turvatonta naisihmistä kohtaan.
Näitä tapahtumia pohdittiin nyt siksi, kunnes sovittiin siitä, että mitä hyvänsä Kalatyttö olikin rikkonut, niin ei Gunlaugin siihen ollut mitään syytä, jonka vuoksi hänelle siis oli suurta vääryyttä tehty. Kaupunkilaiset kaipasivat häntä kovin, päihtymisen synnyttämät tappelut ja hullutukset tulivat jokapäiväisiksi; sillä kaupunki oli kadottanut järjestyksen pitäjänsä. Ohitsekulkijat ikävöitsivät nähdä hänen valtavaa muotoansa ovella; vallankin kaipasivat merimiehet häntä. Missään ei ollut niin hyvä olla kuin hänen tykönänsä, arvelivat he; siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, siellä sai jokainen oman arvosijansa Gunlaugin luottamuksessa ja apuakin häneltä, jos siksi tuli. Ei merimiehet eikä laivurit, ei työnantajat eikä talonemännät olleet hänen arvoansa käsittäneet ennen kuin nyt, kun hän oli poissa.
Senvuoksi kulki yksimielinen ilosanoma kautta kaupungin, kun joku oli nähnyt Gunlaugin istuvan huoneessansa paistamassa ja keittämässä niinkuin ennenkin. Jokaisen täytyi mennä omin silmin näkemään, olivatko ikkunanruudut kunnossa, oliko ovi eheänä, tuprusiko savu kattotorvesta. Oli, totta se oli! Siellä Gunlaug taasen istui! — He kiipesivät solatien toiselle puolelle paremmin nähdäkseen; hän istui takan ääressä, katsomatta ylös taikka ulos, silmä noudatti kättä ja käsi teki työtä, sillä hän oli palannut ansaitaksensa takaisin sen, minkä oli hävittänyt, ja etenkin ne 100 hopeataaleria, jotka hän oli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa pelkkä tämä ulkoa katsominen tyydytti mieliä; pitkään aikaan ei kukaan pahalta omaltatunnoltaan uskaltanut astua sisään huoneeseen. Mutta vähitellen he tulivat — ensiksi talonemännät, nuo ystävälliset ja hyvänluontoiset; he eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta jutella hänen kanssansa muusta kuin taloustoimista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muita asioita. Sen jälkeen tulivat kalastajat, sitten kauppiaat ja laivurit pestatakseen väkeä ja saadakseen asianomaisten päästökirjat — ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina myöskin merimiehet. Tämä oli ehkä sopimuksesta tapahtunut; sillä ehtoommalla oli talo yht'äkkiä niin täpötäynnä väkeä, etteivät enää riittäneet molemmat tupahuoneet, vaan oli lisäksi tarvis ottaa esiin pöydät ja tuolit, jotka suviaikana olivat puutarhassa olleet, ja asettaa niitä käytävään, kyökkiin ja perähuoneeseen. Ei kukaan, tätä seuraa nähdessään, olisi voinut aavistaa mitä tunteita näissä ihmisissä liikkui; sillä Gunlaug oli heidät laskenut äänettömän komentonsa alaisiksi heti heidän astuttuaan hänen kynnyksensä yli, ja se rohkea varmuus, millä hän antoi kullekin omansa, ehkäisi kaikki tervetuliaiset, kaikki tiedustelemiset. Hän oli yhtäläinen kuin ennenkin, hiukset vain eivät enää olleet mustat, ja käynti oli entistään hieman hitaampi. Mutta kun merimiehet alkoivat vähän ilostua, eivät he kauemmin voineet hillitä itseään, vaan rupesivat, joka kerta kun Gunlaug ja piika olivat poissa, huutamalla pyytämään laivamies Knuutia, joka aina oli ollut eukon suosikkina, muijan palatessa juomaan maljan hänen muistoksensa. Mutta hänkään ei rohjennut tähän, ennenkuin pää vähän kuumeni; sitten hän vihdoin viimeinkin, kun eukko uudestaan tuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi istualtaan ja lausui: "että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin. Sillä ihkasten totta oli, että — että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin." Tämä oli heistä hyvin puhuttu; he nousivat kaikki ja huusivat: "Niin, siinä teitte hyvin!" ja käytävässä, kyökissä ja muissa huoneissa olijat nousivat hekin, hyökkäsivät sisään ja yhtyivät huutoon; mutta laivamies tarjosi Gunlaugille lasin ja huusi "eläköön!" ja sitten huusivat kaikki muutaman eläköönhuudon, niin että katto oli kohota ja lentää ilmaan. Sitten ilmoitti toinen, että he olivat Gunlaugille tehneet hävytöntä vääryyttä, sitten toinen kirosi samaa asiaa, ja pian kirosi ja nuhteli koko seura itseänsä siitä, että olivat Gunlaugille tehneet hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin hiljenivät, haluten kuulia hänenkin suustaan jonkun sanan, niin sanoi Gunlaug heille paljon kiitoksia; "mutta", lisäsi hän, yhä keräten kokoon tyhjiä laseja ja pulloja, "niinkauan kun minä en asiasta mitään puhu, niin ei teidänkään liene tarvis sitä tehdä." Koottuansa yhden kantamuksen meni hän ulos ja tuli jälleen takaisin loppuja noutamaan. Mutta tästä hetkestä saakka oli hänen valtansa kukistumaton.
SEITSEMÄS LUKU.
Illalla pimeässä ankkuroi laiva Bergenin satamassa. Meritaudista puolipyörryksissä saatettiin Petra katteinin venheessä monenlaatuisien, suurten ja pienten laivojen välitse lautturien vilinään laiturille ja siitä kapeita kujasia myöten hyörivien talonpoikien ja katupoikien ohitse. He pysähtyivät pienen, kauniin talon eteen, jossa vanha vaimo katteinin pyynnöstä otti Petran sydämelliseen huostaansa. Tyttö tarvitsi ruokaa ja unta ja sai kummankin vaatimuksensa täytetyksi. Seuraavana päivänä heräsi hän puolipäivän aikaan, virkkuna ja iloisena, kuulemaan uusia ääniä ja uutta puheenpartta, ja, akkunaverhon noustua, näkemään uuden luonnon ympärillään, uusia ihmisiä ja uuden kaupungin. Hän oli, peilin eteen pysähtyessään, omissa silmissään itsekin uudistunut, — nämä kasvot eivät olleet entisen kaltaiset. Syytä hän ei tosin voinut itselleen selvittää eikä ymmärtänyt, että suru ja mielenliikutus hienontaa ja tekee henkisemmäksi hänen ikäisensä; mutta nähdessään kuvansa peilissä johtui ehdottomasti hänen mieleensä edelliset yöt, ja niitä muistellessaan hän vapisi. Sentähden valmistautui hän kiireesti mennäksensä tutustumaan kaikkeen siihen uuteen, mikä häntä odotti. Hän kohtasi emäntänsä ja useita vallasnaisia, jotka ensin tyystin tarkastelivat häntä ja sitten lupasivat hänestä huolta pitää; aluksi tarjousivat he seuraamaan häntä ympäri kaupunkia. Yhtä ja toista voisi hän samassa ostaa, ja hän juoksi sen vuoksi huoneesensa noutamaan lompakkoansa; mutta kun hän ei kehdannut mukaansa ottaa tuota suurta muodotonta povikirjaa, avasi hän sen, ottaaksensa rahat siitä. Siinä ei ollutkaan 100 hopeataaleria, vaan 300. Pedro Ohlsen siis taaskin antoi hänelle rahaa, vastoin äidin tietoa ja tahtoa! Niin vähän käsitti Petra niiden arvoa, ettei hän laisinkaan pannut ihmeeksi summan suuruutta; sentähden ei myöskään hänen mieleensä juolahtanut pitemmälle ruveta tuumimaan syitä näin suureen anteliaisuuteen. Ilomielisen, aavistavia arveluita sisältävän kiitoskirjeen sijaan tuotiin Pedro Ohlsenille Gunlaugin lähettämä kirje, joka oli itse äidille kirjoitettu ja jossa tytär huonosti salatulla vihalla ilmoittaa hyväntekijänsä ja kysyy mitä hänen tulisi tehdä tuolla salaisella lahjalla.
Ensimäinen vaikutus, minkä kaupunki häneen teki, oli valtava luonnon vaikutus. Hän ei voinut päästä siitä tunteesta, että tunturit olivat niin lähellä pudota hänen päällensä, että hänen tuli niitä varoa. Hän tunsi ahdistusta joka kerta kun hän nosti silmänsä, ja sitten taas halua ojentaa kättänsä ja kolkuttaa vuorta. Väliin taas tuntui siltä kuin ei mitään ulospääsyä olisi olemassa. Pimeänä ja auringon hylkäämänä seisoi tunturi siinä, pilvet roikkuivat ihan sen laella tai ajelehtivat sen ylitse; tuulta ja sadetta vuorotellen ja lakkaamatta; tunturi ne synnytti, tunturista ne levisivät yli kaupungin. Mutta ihmisjoukko hänen ympärillään ei ollenkaan tuntenut ahdistusta. Petra ilostui pian heidän joukossansa; heidän liikkeissään oli hilpeyttä, luontevuutta ja iloisuutta, joka Petralle oli outoa ja joka, hänen edellisiin kokemuksiinsa verrattuna, tuntui hymyilyltä ja tulotervehdykseltä. Kun hän seuraavana päivänä päivällispöydässä sanoi että hän mielellään olisi missä on paljon ihmisiä, neuvottiin häntä menemään teateriin; siellä hän muka tapaisi monta sataa henkeä samassa huoneessa. Niin, sinne hän tahtoi; pääsykortti ostettiin, teateri oli aivan lähellä, määrätyllä hetkellä saatettiin hänet sinne, ja siellä osoitettiin hänelle paikka balkongin ensimäisellä rivillä. Hän istui suuressa heloittavassa valossa monen sadan iloisen ihmisen seurassa; hilpeitä värejä kaikkialla ja joka taholla keskustelua, joka pauhasi ja kuohui kuin valtamerellä aallot.
Mitä hän täällä saisi nähdä, sitä ei hän ollenkaan voinut aavistaakkaan. Hän tiesi ainoastaan mitä Ödegaard hänelle oli kertonut ja mitä hän itse tilapäisissä seuroissa oli oppinut. Mutta teaterista Ödegaard ei ollut sanaakaan puhunut; merimiehet olivat jutelleet eräästä teaterista, jossa metsän eläviä ja ratsuniekkoja oli nähtävänä, eikä poikien päähän pistänyt puhua näytelmistä, vaikka koulussa olisivatkin saaneet siitä vähän tietoa; sillä hänen kotikaupungissaan ei ollut teateria, ei edes sennimistä rakennusta; matkustelevat eläintenkesyttäjät, nuorantanssijat ja ilvehtijät käyttivät joko jotakin ranta-aittaa tai lakeata ketoa. Petra oli niin tietämätön, ettei hän ymmärtänyt tiedustellakaan; hän istui rohkeamielisenä odottaen nähdäkseen jotakin kummallista, esim. kameeleita tahi apinoita. Vähitellen täytti tämä ajatus niin hänen mielensä, että hän suureksi ilokseen luuli kaikki ihmiset ympärillään eläviksi, hevoisiksi, koiriksi, ketuiksi, kissoiksi, hiiriksi. Senvuoksi järjestyikin soittokunta hänen huomaamattansa. Peljästyneenä kavahti hän pystyyn, sillä kimeähkä tärähdys rummuista ja torvista alotti johtosoiton; Petra ei eläissään ollut kuullut yhtä haavaa soitettavan enempää kuin paria viulua ja ehkä siihen lisäksi huiluakin. Tämä ihana humina saattoi hänet kalpenemaan; siinä oli jotakin kylmän, mustan hyökyvirran kaltaista; tuskaantuneena odotti hän pahempaa vielä tulevan eikä kuitenkaan olisi suonut tämän loppuvan. Kohta vienommat soinnut loivat valoa, ja kohta aukeni näköaloja semmoisia, joita hän ei koskaan ollut unissaankaan nähnyt; sävelet soutivat häntä niitä kohti, hilpeys ja leikkisyys täyttivät ilman, koko sävelsaatto nousi hiljaksensa lentoon, väsähtyi vähitellen, yhtyi voimakkaaksi, hajaantui hurjana, tulisena — kunnes synkkä pimeys levitti peitteensä ja kattoi kaikki; näytti ikäänkuin ryskyvä koski olisi sen kiehtonut pyörteesensä. Sitten taas sävel yksinäinen kuin lintu marjalla oksalla syvyyden partaalla arkana ja surumielisenä se alkoi, mutta ilma ylähällä selkeni sen laulaessa, päivää hiukan pilkoitti — ja taas olivat nuo kaukaiset, siintävät näköalat täynnä tuota kummallista keijumista ja leijumista auringon säteiden takana. Kun sitä oli hetken kestänyt, niin katso! se raukesi hiljaiseen rauhaan; nuo riemuilevat joukot etenivät yhä kauemmaksi, ei muuta ollut näkyvissä, kuin auringon säteet, jotka sulaen tihkuivat läpi ilman; koko tällä äärettömällä alalla pelkkää päivänpaistetta, kaikki valoon kudottua ja hiljaista, — ja tähän onnellisuuteen raukesi soitto. Kun kaikki oli valmista, tuli Petran välttämättä nousta istualtaan, sillä hänkin oli valmis! Oi ihmettä, tuolla nousi tuo kaunis, maalattu seinä hänen vastapäätänsä ihan katon lähelle! Hän oli kirkossa, kirkossa, jota pylväät ja holvikaaret kannattivat, kirkossa, jossa urut soivat ja juhlallinen kirkkaus loisti, ja kansaa kulki häntä vastaan oudossa vaateasussa, he puhuivat — niin oikein, kirkossa he puhuivat kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Mitä? puhuttiinhan hänen takanansakin. "Istukaa!" sanottiin sieltä, mutta eihän siellä ollut paikkaa, mihin istua, molemmat kirkossa olijat jäivätkin seisomaan, ja jota kauemmin Petra heitä katsoi, sitä selvemmäksi tuli hänelle se ajatus, että hän oli nähnyt tuonkaltaisia pukuja muutamassa Olavi Pyhän kuvassa — ja tuossa, tuossahan he juuri mainitsivatkin Pyhän Olavin nimen! — "Istukaa!" kuului uudestaan hänen takanaan; "Istukaa!" huusivat yhä useammat, — siellä mahtaa olla jotakin siellä takanakin, ajatteli Petra ja kääntyi kerkeästi ympäri. Julmistuneita, suorastansa uhkaaviakin kasvoja kohtasi häntä, — ei, tämä ei ole enää laitaa, ajatteli Petra ja yritti lähteä; silloin vanha vaimo, joka istui hänen vieressänsä, veti häntä hiljaa hameesta: "Mutta istuhan toki, lapseni", kuiskasi hän, "eiväthän tuolta takaa voi nähdä". Tuokiossa oli Petra paikallansa; sillä tietystihän: teateri on tuolla ja me olemme katsojia, — aivan oikein, "teateri!" hän toisti sen sanan ikäänkuin johdattaakseen mieleensä missä oli. Hän katsoi sitten uudestaan sisään kirkkoon, mutta sen puhetta, joka siellä puhui, ei hän suurimmallakaan vaivalla voinut käsittää; vasta oikein tarkoin oivallettuaan että se oli nuori, kaunis mies, käsitti hän jo jonkun sanan hänen puheestansa, ja kuullessaan että hän mainitsi rakkautta ja oli rakastunut, käsitti hän suurimman osan. Tuossa tuli kolmas sisään, joka silmänräpäyksessä veti Petran huomion puoleensa; piirustuksista hän tiesi että se oli munkki, ja munkkia oli hän halunnut nähdä. Munkki käveli niin verkkaan, oli niin hiljaa, niin, hänen olentonsa oli oikein jumalinen, hän puhui selvästi, hitaasti. Petra seurasi joka sanaa. Mutta yht'äkkiä kääntyy munkki ja puhuu ihan päinvastoin äskeistä puhettaan. Herra Jumala! se onkin konna! kuulkaa, hän on konna, siltä hän ihan näyttääkin! Ettei tuo nuori, kaunis mies voi sitä huomata! mutta ainakin hän voi sen kuulla! "Hän pettää teitä!" kuiskasi Petra puoliääneen. "Hiljaa", sanoi vanha vaimo hänen rinnallansa. Ei, nuori mies ei kuullut häntä, hän meni pois vaarallisella luottamuksella, kaikki menivät pois, — ainoastaan eräs vanhus tulee sisään. Mitä? Kun vanhus puhuu, on niinkuin äskeinen nuori mies puhuisi, ja kuitenkin se on vanhus, joka puhuu … oi, kas tuolla! tuolla! Loistava joukko valkoisiin puettuja tyttöjä kulkee vitkaan ja äänetönnä, kaksi erältään, kirkon poikki; Petra katsoi kauas heidän jälkeensä vakautuakseen, että he olivat poissa — ja hänen mielessään liikkui samanlainen näky hänen lapsuutensa ajoilta. Hän oli eräänä talvena kulkenut äitinsä kanssa tunturien yli; kaalatessaan nuoressa lumessa säikäyttivät he huomaamattaan metsäkanaparven lentoon, joka tuokiossa täytti ilman heidän edessänsä; valkoisia ne olivat, valkoista oli lumi, valkoinen metsä, — kauan aikaa sen jälkeen liehuivat kaikki ajatukset valkoisina ohitse, ja samoin kävi hetkeksi nytkin.
Mutta yksi näistä valkoisiin puetuista naisista kulkee yksin, seppele kädessä, esiin ja laskee polvillensa, vanhus on myöskin laskenut polvillensa ja nainen puhuu hänelle. Vanhuksella on sanomia ja kirje hänelle kaukaisilta mailta, hän ottaa kirjeen esiin, naisen kasvoista näkee että se on rakkaalta henkilöltä, oi, kuinka suloista, kaikkihan täällä rakastavat! Hän avaa sen, — se ei olekaan mikään kirje, sehän on täynnä soittoa — niin, katso vain! mieshän itse onkin se kirje, vanhus on sama äskeinen nuori mies ja hän se tuon naisen lemmittykin on! He syleilevät toisiansa, toden totta suutelevatkin toisiaan, — Petra tunsi kasvonsa tulena punoittavan ja peitti ne käsillään, yhä edelleen seuraten tapauksen juoksua; — kuule, mies kertoo naiselle että he kohta menevät naimisiin, nainen häntä hymysuin nykäisee parrasta ja sanoo että hän on tullut raakalaiseksi, ja mies sanoo että nainen on tullut niin kauniiksi ja antaa hänelle sormuksen ja lupaa hänelle purppuraa ja samettia, kultaiset kengät ja kultaisen vyön; ilomielin jättää hän sitten naisen hyvästi ja lähtee kuninkaan luokse puhumaan heidän häistänsä. Morsian katsoo hänen jälkeensä, niin että valo säihkyy, — mutta kun hän sitten kääntyy päin ilman häntä, näyttää kaikki niin tyhjältä.
Nyt seinä taas liukuu äkkiä alas. Loppuiko se nyt jo, ihan vasta aljettuaan? Hehkuvana kääntyi Petra tuon vanhan vaimon puoleen: "Loppuiko jo?" — "Ei, lapseni, ei, tämä oli ensimäinen näytös. Niitä on viisi semmoista, niin, viisi", jatkoi hän huoaten, "niitä on viisi semmoista." — "Samastako asiasta?" kysyi Petra. — "Mitä sillä tarkoitatte?" — "Että nuo samat tulevat uudestaan sisään ja koko tapaus juoksee eteenpäin?" — "Te ette varmaankaan ole koskaan ollut teaterissa?" — "En." — "Sen arvaan; eihän sitä teateria useassa paikassa ole; se on niin kallista." — "Mutta mitä se sitten on?" kysyi Petra jännitettynä tuijottaen eteensä, ikäänkuin hänellä ei olisi malttia ollut vastausta odottaa; "keitä ovat nuo ihmiset?" — "Se on se tirehtööri Nason seura, oivallinen seura; hän on niin näppärä." — "Hänkö se tuon kaiken keksii? Vai mitä se on? — Herran tähden, vastatkaa toki?" — "Rakas lapseni, ettekö tiedä mitä näytelmä on? Mistä te olette kotoisin?" — Mutta kun Petra muisti syntymäpaikkansa, muisti hän myöskin häpeänsä ja pakonsa; hän oli vaiti eikä uskaltanut sen enempää tiedustella.
Toinen näytös alkoi, ja kuningas tuli sisään, niin, se oli kuningas, nyt sai hän nähdä kuninkaankin! Hän ei kuullut mitä kuningas sanoi, ei nähnyt kenen kanssa hän puhui, katseli vain kuninkaan vaatteita, kuninkaan tapoja, kuninkaan kasvojen ilmettä; hän heräsi vasta kun se nuori mies tuli sisään, ja nyt he menivät kaikki pois morsianta noutamaan. — Sitte täytyi hänen jälleen odottaa.
Näytöksen loma-aikana kumartui tuo vanha vaimo hänen puoleensa: "Eivätkö he näyttele oivallisesti?" kysyi hän. Petra katsoo kummastuen häneen: "Näyttele — mitä se on?" — Hän ei huomannut, että kaikki hänen ympärillään katselivat häntä, että vanha vaimo oli pantu tiedustelemaan; hän ei kuullut että hänelle naurettiin. — "Mutta eiväthän he puhu niinkuin me?" — sanoi hän, kun ei saanut mitään vastausta. — "Nehän ovat tanskalaisia", vastasi vaimo ja rupesi hänkin nauramaan. Nyt huomasi Petra, että tuo hyvä vaimo nauroi hänen monia kysymyksiänsä; hän vaikeni ja katsoi herkeämättä esirippuun.
Sen jälleen kohotessa sai hän suureksi huvikseen nähdä arkkipiispan. Nyt kävi samoin kuin äskenkin, hänen huomionsa kiintyi niin piispaan, ettei hän kuullut sanaakaan hänen puheestansa. Mutta nyt kuului soittoa, oi, niin vienoa, niin kaukaa, mutta se läheni; se oli naisten laulua, huilujen ja viulujen soittoa ja jonkin soittimen, joka ei ollut kitara ja kuitenkin niinkuin monta kitaraa, säveleet vain vienompia, täyteläisempiä, kantavampia, koko tuo yhtynyt sävelsointu vyöryi sisään pitkinä aaltoina — ja kun kaikki oli väräjävänä värinvälkkeenä, tuli kulkue, sotamiehet keihäät kädessä, kuoripojat suitsutusastioilleen, munkit kynttilät kädessä ja kuningas kruunu päässä ja hänen rinnallansa sulhanen valkoisissa vaatteissa — sitten taas nuo äskeiset valkovaatteiset naiset kylväen kukkia ja säveleitä morsiamen eteen, joka oli valkeassa silkkipuvussa, punainen seppele päässä; hänen rinnallansa kulki ylevä naisihminen kultakruunuilla koristetussa purppuralaahuksessa, pieni, loistava kruunu päässä; se oli varmaan kuningatar! Koko kirkon täytti heidän laulunsa ja värinsä, ja kaikki, mikä nyt tapahtui, siitä alkaen kuin sulhanen saattoi morsiamen vihkituolin ääreen, jossa he polvistuivat, koko joukon ympärillä myöskin polvistuessa, aina siihen asti kuin arkkipiispa kuoriveljineen tuli sisään juhlakulussa, oli ainoastaan uusia renkaita siinä monivärisessä soittosarjassa.