Mutta nyt kun vihkiminen juuri oli toimitettava, nosti arkkipiispa sauvansa ilmaan ja kielsi sen tapahtumasta; heidän vihkimisensä oli vastoin pyhiä sääntöjä; he eivät voisi sinä ilmoisna ikänä saada toistansa — oi, taivahan Jumala armahtakoon! morsian meni tainnoksiin ja Petrakin kaatui vihlaisevalla huudolla: sillä hän oli noussut seisalleen.
"Tuokaa vettä, tuokaa vettä", huudettiin hänen ympärillään. — "Ei ole tarvis", vastasi tuo vanha vaimo, "hän ei ole pyörtynyt, ei ole tarvis." — "Ei ole tarvis", toistettiin, "hiljaa!" — "Hiljaa!" huudettiin alhaalta parketilta, "hiljaa siellä balkongilla!" — "Hiljaa!" vastattiin balkongilta. — "Älkäähän tuota niin sydämellenne panko; se on pelkkää leikkiä ja lorua kaikkityyni", kuiskasi vanha vaimo, "mutta rouva Naso näyttelee oivallisesti."
"Hiljaa!" huusi nyt Petrakin; hän oli jo syvältä kiintynyt toimintaan; tuo pirullinen munkki oli, näet, tullut sisään miekka kädessä; lempiväisten täytyi ottaa vaate, jonka munkki viilsi kahtia heidän välillensä, niinkuin kirkko viilsi, niinkuin tuska viilsi, niinkuin miekka paratiisin portilla viilsi ihmiskunnan alkuaikoina. Itkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle sen siaan valkoisen; tämä hänet kiinnitti luostariin ikipäiviksi. Se, jonka oma hän oli ajassa ja ijankaikkisuudessa, tietäisi hänen olevan elossa, vaan ei saisi häntä omakseen, tietäisi hänen olevan tuolla sisällä, vaan ei koskaan näkisi häntä; — kuinka sydäntä viiltävää oli heidän jäähyväisensä, oi, ei tuskaa maan päällä ollut heidän tuskaansa suurempaa!
"Herran tähden!" kuiskasi esiripun laskettua vanha vaimo: "älkää toki hupsu olko, sehän vaan on rouva Naso, tirehtöörin rouva." Petra katsoi katsomistansa silmät seljällään tuohon hyvään vaimoon, hän luuli hänet hulluksi, ja kun vaimo oli kauan luullut samaa Petrasta, katsoivat he yhä edelleen toisiaan vähän arkaillen, vaan eivät haastelleet sen enempää.
Kun esirippu taas kohosi, ei Petra voinut seurata tapauksen kulkua; hän näki ainoastaan morsiamen luostarin muurien sisässä ja sulhasen tuskissansa yöt ja päivät niiden ulkopuolella; hän kärsi heidän tuskaansa, hän rukoili heidän rukouksiansa; mutta mikä hänen silmäinsä edessä tapahtui, meni värittömänä ohitse. Hän havahtui siitä että syntyi äkillinen hiljaisuus; tyhjä kirkko suureni; kellon kahdentoista lyönti kumahti yksinänsä sen halki. Holvit jylisevät, muurit vapisevat, Pyhä Olavi on nousnut kirstustansa ruumisvaatteissaan ylhäisenä ja kauhistavana, keihäs kädessä astuu hän verkalleen, vahdit pakenevat, ukkonen käy ja ojennettu keihäs lävistää munkin, jonka jälkeen kaikki pimenee, ja haamu on vajonnut. Mutta munkki jää makaamaan maahan, niinkuin tuhkaläjä siihen paikkaan mihin ukonnuoli iski.
Petra oli tietämättänsä tarttunut kiinni vanhaan vaimoon, joka kovin säikähtyi tuosta kouristavasta iskusta ja nyt, nähdessään Petran yhä enemmän kalpenevan, kiiruhti hänelle lausumaan: "Herra siunatkoon teitä, lapseni, sehän vaan on Knutson; — tuo on ainoa osa, jota hän voi toimittaa, sillä hänellä on niin kankea kieli." — "Ei, ei, ei, ei, minä näin tulenliekkiä hänen ympärillään", sanoi Petra, "ja koko kirkko tärisi hänen astuessansa." — "No mutta hiljaa siellä!" huudettiin usealta taholta, "ulos se, joka ei voi olla hiljaa!" — "Hiljaa siellä balkongilla!" huudettiin parketilta; "hiljaa", vastattiin balkongilta. — Petra oli kyyristynyt ikäänkuin piileytyäksensä, mutta unhotti pian kaikkityyni; sillä kas! tuossa ne rakastavaiset ovat taasen, ukontuli on heille tien auaissut, he aikovat paeta! He ovat saaneet toisensa, he syleilevät toisiaan, varjele nyt heitä, taivaan Jumala!
Silloin nousee huutojen ja torvien pauhina, sulhanen riistetään morsiamen rinnalta, siinä taistellaan isänmaan edestä, sulhanen haavoitetaan, kuolevana lausuu hän terveisiä morsiamellensa… Mitä tässä on tapahtunut, käsittää Petra vasta, kun morsian astuu hiljaa sisään — ja näkee sulhasen ruumiin! Nyt näyttää siltä kuin kaikki tuskan pilvet kokoontuisivat yhden ainoan paikan kohdalle, — mutta ainoa silmäys ne hajoittaa: morsian nostaa silmänsä kuolleen rinnoilta taivasta kohden ja rukoilee saadaksensa itsekin kuolla! Taivas aukenee hänen silmäinsä edessä, hänen muotonsa kirkastuu, häätupa on tuolla ylhäällä, päästä morsian sisään! Niin totta, hän voi jo katsoa sinne sisään; sillä hänen silmistänsä säteilee rauha senkaltainen, joka korkeilla tuntureilla vallitsee. Silloin painuvat silmäluomet: taistelu sai jalomman päätöksen, heidän uskollisuutensa kauniimman lopun; morsian on nyt sulhasensa tykönä.
Petra istui kauan liikahtamatta; usko ylensi hänen mielensä, jalouden voima täytti hänen sydämensä. — Hän nousi kaikesta, mikä oli vähäpätöistä, hän nousi pelkoa ja tuskaa korkeammalle; hän nousi hymyillen kaikille, he olivat hänen veljiänsä ja sisariansa; pahuutta, joka ihmiset erottaa, ei ollut olemassa, ukontuli oli sortanut sen. Hänelle hymyiltiin takaisin; hänhän se näyttelemisen aikana oli puolihupsuna ollut, — mutta hän ei nähnyt heidän hymyssään muuta kuin oman voittonsa heijastusta. Luullen heidän hymyilevän yhdessä hänen kanssansa, hymyili hän niin kirkkaasti vastaan, että heidän täytyi hymyillä hänen tavallansa; hän astui alas leveitä portaita myöten kahden väistyvän rivin välitse, joissa kuvastui hänen ilonsa ja se ihanuus, mikä hänet kirkasti. — Oman sielumme säteet saattavat välistä tulla niin voimakkaiksi, että kirkastavat koko ympäristömme, vaikk'emme itse sitä huomaa. Se on maailman suurin voittokulku, kun omat valoisat ajatuksemme ilmisaattavat, kantavat ja seuraavat meitä.
Kun Petra tietämättänsä oli tullut kotiin, kyseli hän mitä tuo hänen näkemänsä oli ollut. Siellä oli useita saapuvilla, jotka häntä ymmärsivät ja voivat antaa auttavan vastauksen. Ja kun hän oli saanut täyden selvän siitä mitä näytelmä oli ja mihin suuret näyttelijät kykenivät, silloin nousi hän ja sanoi: "se on suurinta maailmassa, semmoiseksi minä tahdon tulla."
Heidän suureksi ihmeeksensä puki hän yllensä ja meni jälleen ulos; hänen täytyi olla yksin vapaassa luonnossa. Hän meni kaupungista ulos ja kulki ankarassa tuulessa lähellä olevaan niemeen. Aallot pauhasivat hänen jalkainsa juuressa, mutta lahden molemmin puolin oli kaupunki käärittynä vaaleaan sumuverhoon, jonka takana lukemattomat eri valot ponnistelivat yhdessä, voimatta kuitenkaan muuta kuin kuultaa sen harson läpi, jota eivät kyenneet nostamaan. Tämä oli hänen sielunsa kuva. — Tuo synkeä avaruus, joka kohisten pauhasi hänen jalkojensa juuressa, oli varotus pohjattomasta syvyydestä; tuli joko vajota tuohon tai koettaa loistaa yhdessä toisten kanssa. Hän kysyi itseltänsä, miks'ei nämä ajatukset koskaan ennen olleet hänen mieleensä johtuneet, ja hän vastasi itselleen että syy oli se, että ainoastaan hetken tunteet saivat vallan hänestä; mutta nyt hän tunsi että hänkin sai vallan näistä. Hän näki sen nyt: yhtä monta hetkeä oli hänelle suotu, kuin tuolla etäällä oli tuikkivaa tulta, ja hän rukoili Jumalaa saadakseen niissä kaikissa täyden tehdä, niin ettei Hän olisi mitään sytyttänyt turhaan. Hän nousi, sillä jääkylmä tuuli puhalsi; hän ei ollut kauan poissa, mutta kun hän jälleen meni kotiin, tiesi hän minne meni.
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoi hän teaterinjohtajan oven ulkopuolella. Äkeä jupakka kuului huoneesta; toisen ääni oli hänestä eilisen rakastajattaren äänen kaltainen, siinä oli nyt tosin toinen sävel, mutta se pani kuitenkin Petran vapisemaan. Hän odotti kauan; mutta, kun ei tora näyttänyt lakkaavan, kolkutti hän ovea. "Käykää sisään!" kiljaisi äkeä miehen ääni, — "aa!" vingahti naisen ääni, ja Petra näki, avatessaan oven, peljästyneen pakenijan yöpuvussa ja hiukset hajallansa liepsahtavan näkyvistä erään sivuoven kautta. Johtaja, pitkä, hätäräsilmäinen mies, pani kiireesti kultasankaiset lasit nenälleen ja käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hänen pitkä nenänsä hallitsi niin hänen kasvojansa, että kaikki muut osat olivat sen takia olemassa; silmät pistivät esiin kuin kaksi pyssynpiippua tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana, joka johti vallilta metsään eli "etumurroksiin". — "Mitä tahdotte?" mies pysähtyi äkkiä: "tekö aiotte kuorilaulajaksi?" kysyi hän hätäisesti. "Kuorilaulaja, — mitä se on?" — "Vai ette sitä tiedä, vai niin; mitä te sitte tahdotte?" — "Tahdon tulla näyttelijäksi." — "Vai näyttelijäksi — ettekä tiedä mitä kuorilaulaja on, vai niin. Mutta tehän puhutte murretta?" — "Murretta, mitä se on?" — "Vai ette sitäkään tiedä ja tahdotte kuitenkin tulla näyttelijäksi, vai niin; se on norjalaisten tapaista. Murre s.o. ettette puhu niinkuin me." — "Mutta minä olen sitä koko pitkän aamun harjoitellut." — "Vai olette harjoitellut; kas vaan! Antakaapas kuulla!" — Petra asettui ja lausui eilisen rakastajattaren tapaan: "Oi, therve, armahani, hyvee peivee!" — "Lempoko teitä riivaa, oletteko tänne tulleet vaimoani pilkkaamaan?" Naurun hahatus kuului läheisestä huoneesta, teaterinjohtaja avasi oven ja sanoi, sisään katsoen ja vähääkään muistamatta että he tuokion aikaa sitten olivat kiistelleet henkensä kaupalla: "Täällä on norjalaistyttö, joka tahtoo tehdä sinusta pilkkaa, tulehan katsomaan!" Mustasilmäinen, leveäsuinen vaimoihmisen pää, hiukset hajalla ja pörrössä, katsoi todellakin ovesta ja naurahti. Ja kuitenkin juoksi Petra häntä kohti; sillä se oli varmaankin se rakastajatar — ei, vaan hänen äitinsä, ajatteli hän likemmäksi tultuansa. Hän katsoi naiseen ja sanoi: "En varmaan tiedä — tekö se olette, vai teidän äitinne." Nyt nauroi teaterinjohtajakin; vaimon pää oli vetäytynyt takaisin, mutta nauroi sivuhuoneessa, Petran hämmästys kuvautui niin hilpeästi hänen muodossansa, hänen olennossaan, hänen kasvojensa ilmeissä, että se veti johtajan huomion puoleensa; hän tarkasteli Petraa hetken aikaa, otti kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi ensinkään tapahtunut: "Ottakaa ja lukekaa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte." Sen teki Petra viipymättä. "Ei, ei, se on väärin — kuulkaa minua!" — johtaja luki edellä ja Petra perässä, ihan hänen tavallansa: "ei, ei, se on väärin — lukekaa Norjan kielellä — kaikella muotoa, Norjan kielellä!" — ja Petra luki jälleen entisellä tavallansa. "Ei, sanon minä, se on vallan päin mäntyä. Ettekö käsitä, mitä tarkoitan? Oletteko tyhmä?" Hän koetteli Petraa usean kerran uudestansa, antoi hänelle toisen kirjan: "Kas, tämä on perin vastaista laatua, tämä on koomillista, lukekaa tästä!" — No, Petra luki, mutta se kävi yhtä hullusti, kunnes teaterinjohtaja suuttui ja huusi: "Ei, ei, ei! Heretkää jo hiidessä! — Mitä te teaterista tahdotte, mitä riivattua te aiotte näytellä?" — "Aion näytellä mitä eilen näin." — "Vai niin! Tietysti niin! No, entä sitten?" — "Niin", sanoi Petra ja tuli hämilleen: "minusta oli niin ihanaa eilen, mutta tänään olen ajatellut että tulisi vieläkin ihanampaa, jos se saisi hyvän lopun — ja sen minä tahtoisin sille antaa." — "Vai niin, vai sitä te tahdotte! Sepä se. Ei ole mitään estettä, runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enää ole virheetön, ja te, joka ette osaa puhua ettekä lukea, tahdotte runoilla hänen teoksensa uudestaan, — se on norjalaisen tapaista." Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain huomasi että kaikki meni vastahakaan ja hän alkoi tulla pelkoihinsa. — "Ettekö salli?" kysyi hän hiljaisella äänellä. — "Kyllä, aivan kernaasti, estettä ei ole mitään, tehkää niin hyvin!" — "Kuulkaa!" lausui hän muuttuneella äänellä, mennen ihan Petran lähelle: "Te ette käsitä näytelmää enemmän kuin kissa. Eikä teillä ole taipumusta, ei traagillisuuteen eikä koomillisuuteen; olen kummassakin teitä koetellut. Sentähden että teillä on kauniit kasvot ja kaunis vartalo, ovat ihmiset teille uskotelleet että voitte muka näytellä paljoa paremmin kuin minun vaimoni, se on tiettyä, ja sitten tahdotte näytellä etevintä osaa ohjelmistossa ja samassa sepittää sen uudestaan — niin, semmoisia ne norjalaiset ovat, ne ihmiset siihen kykenevät!" — Petra rupesi yhä lyhyemmin hengittämään ja ponnisteli ponnistelemistaan; vihdoin uskalsi hän kuiskata: "Ettekö todellakaan salli?" Johtaja seisoi ja katsoi ulos ikkunasta ja luuli Petran jo lähteneen; kummastellen kääntyy hän päin; mutta huomatessaan Petran mielenliikutuksen, kuinka ihmeellisellä voimalla se vaikutti koko hänen olentoonsa, seisoo hän hetken ääneti, sieppaa äkkiä kirjan ja lausuu jälleen äänellä ja katsannolla, joissa ei äskeistä äreyttä huomattu: "Ottakaa tämä, tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, että vain saan kuulla äänenne. — No, antakaapa kuulua!" Mutta Petra ei osannut lukea; sillä hän ei voinut nähdä kirjaimia. "Älkää hämmentykö, no!" Petra luki vihdoin, innotta ja yksitoikkoisesti; johtaja käski häntä lukemaan toistamiseen, "tunteellisemmasti"; mutta se kävi vieläkin huonommin. Silloin otti hän tyynesti kirjan tytön kädestä ja sanoi: "Nyt olen teitä koetellut kaikin tavoin, minulla ei ole siis mitään edesvastausta. Vakuutan teille, neitsykäiseni, että jos saappaani työnnän näyttämölle tahi lähetän teidät sinne, niin on vaikutus sama, nimittäin sangen merkillinen. — Ja tämä nyt jo riittäköön!" — Mutta vielä viimeisen kerran, kaiken väkensä ponnistain, uskalsi Petra rukoilevalla äänellä lausua: "Luulen kuitenkin sen käsittäväni, kun vaan saan —". — "Niin, tietysti, — jokainen kalatyttö sen käsittää monta vertaa paremmin kuin me; norjalaiset ovat maailman valistuneinta kansaa. — — — Niin, jos ette te nyt mieli lähteä, niin lähden minä!" Petra kääntyi oveen päin ja purskahti itkuun. "Kuulkaa", sanoi johtaja, sillä tämä kiihkeä mielenliikutus selitti hänelle kaikki: "tehän kai se olettekin, joka eilen aikaansaitte häiriötä teaterissa?" Petra kääntyi tulipunaisena päin ja katsoi häneen. "Olette oikein, nyt teidät tunnen, 'Kalatyttö!' Olin näytelmän jälkeen erään herran seurassa, joka oli kotoisin teidän syntymäkaupungistanne; hän teidät hyvin tunsi. — Vai niin, se siis syynä, minkätähden niin haluatte teateriin; aiotte sielläkin juonianne koetella — mokomakin! — Kuulkaa: minun teaterini on siivo paikka, pyydän päästä kaikista kokeista, jotka tarkoittavat sen uudistamista. — Tiehenne! — Menkää, sanon minä!" — ja Petra ulos ovesta, ulisten alas portaita ja ulos kadulle. Itkien juoksi hän väkijoukon lävitse, mutta naisihminen, joka keskellä päivää itkien juoksi kadulla, herätti tietysti suurta huomiota. Väkeä seisahtui, poikanulikoita juoksi jäljestä ja pian karttui niiden luku; Petrasta oli tämä humina maininkia noista öisistä meteleistä hänen ullakkohuoneensa ulkopuolella, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta muisto tuli joka askeleelta elävämmäksi samoin kuin hälinäkin hänen takanansa, ja kun hän oli taloon päässyt ja katuoven sulkenut ja huoneeseensa tullut ja oven lukinnut jälkeensä, täytyi hänen syöksyä nurkkaan ja torjua nuo kasvot luotansa; hän työnsi niitä pois käsin ja uhkauksin, vaipui sitten uupuneena kokoon ja itki hiljemmin — ja oli pelastettu.
* * * * *
Saman päivän iltapuolella matkusti hän Bergenistä sisämaahan päin. Hän ei itsekään tietänyt mihinkä, mutta hän tahtoi sinne, missä ei häntä tunnettaisi. Hän istui yhdenistuttavissa kääseissä, joiden takana hänen kirstunsa oli ja kirstulla kyytipoika; vettä satoi kaatamalla, Petra istui kyyryksissä suuren sadevarjon alla ja loi sen piilosta arkailevia silmäyksiä ylös tunturiin, sitten taas alas hänen sivullansa kuohuvaan hyökyvirtaan. Metsä hänen edessänsä oli huuruavana sumukehänä, jossa kummitteli; tuokion kuluttua oli hänen siihen mentävä, mutta sumu pakeni sitä mukaa kuin hän sitä lähestyi. Ankara pauhina, joka paisumistaan paisui, lisäsi vielä sitä tunnetta, että hän vaelsi salamyhkäisessä piirissä, jossa kaikki oli omalla tavallansa ymmärrettävä ja hämärässä yhteydessä keskenänsä ja jossa ihminen oli ainoastaan arka matkustelija, jonka tuli katsoa miten pääsisi eteenpäin. Pauhina syntyi useista koskista, jotka sateesta olivat paisuneet jättiläisiksi ja nyt hirmuisella jylinällä puskien syöksyivät putouksesta putoukseen. Missä tie kulki ylitse, oli kapeita siltoja rakennettu; hän näki veden kiehuvan allansa syvyydessä. Väliin kulki tie, mutkiellen ja kierrellen alaspäin; siellä täällä oli yksityinen pelloksi raivattu maatilkku, muutamia turvekattoisia asumuksia seisoi ryhmässä; sitten taas ylöspäin metsää ja pauhua kohden. Hän oli sateesta märkänä ja paleli, mutta edemmäksi pyrki hän niinkauan kuin päivää oli, edemmäksi seuraavanakin päivänä, yhä syvemmälle sisämaahan, kunnes löytäisi paikan, johon uskaltaisi turvautua. Siihen häntä auttaisi se kaikkivaltias Jumala, joka nytkin häntä johdatti pimeydessä ja rajuilmassa.
KAHDEKSAS LUKU.
Kun loppukesä on lauhkea, saattavat usein Bergenin läänin tyvenissä ja hedelmällisissä tunturilaaksoissa päivät olla puoliksi suvisia aina myöhään syksyyn asti. Silloin lasketaan taasen karja päiväsydännä vähäksi aikaa laitumelle, jos kohta se jo onkin talviruokolle otettu; elukat ovat silloin lihavia ja vallattomia, ja vilkasta on kartanolla, kun ne iltapuolella jälleen otetaan sisään.
Niin nytkin tuli karjakujaa pitkin lehmiä, lampaita ja vuohia ammoen, määkyen, hyppien kellojen kalkatessa, suureen taloon, juuri kun Petra oli ohitse ajamaisillaan. Ilma oli kaunis; pitkä valkea puurakennus korkeine ikkunaruutuineen välkkyi auringon valossa, ja huoneiden yläpuolella oli tunturi niin täyteen ahdettuna honkaa, koivua, tuomea, pihlajaa ja villejä orjanruusuja kallionkielekkeillä, että huoneet näyttivät oikein suojakkailta. Päärakennuksen edustalla tien korvassa oli puutarha; siinä rehoitti omena-, kirsi- ja morellipuita, sekä aitauksien ja käytävien varsilla karviais-, siestar- ja viinamarjapensaita; mutta ylemmäksi kaikkia näitä kohosivat muutamat suuret, vanhat, lakkapäiset saarnipuut. Rakennus oli niinkuin oksien väliin lymyävä linnun pesä, johon ei mikään muu päässyt kuin aurinko. Mutta tämä lymys Petraa viehätti, ja kun aurinko paistoi ikkunanruutuihin ja kellot iloisesti houkuttelivat ja kun hän kuuli että se oli pappila, tarttui hän äkkiä ohjiin: "Ei, tänne minun pitää!" ja poikkesi tieltä syrjään puutarhan sivua pitkin.
Kaksi lappalaiskoiraa kiiti raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi pihamaalle. Tämä oli avara, umpeen rakennettu nelikulma, jossa navetta oli vastapäätä päärakennusta, tämän toinen sivusta oikealla kädellä ja vasemmalla keittokota ja perheentupa. Pihamaa oli nyt täynnä karjaa; mutta näiden keskellä seisoi jokseenkin kookas ja sangen somavartaloinen naisihminen; hän oli puettuna ruumiinmukaiseen vaatteukseen, pienoinen silkkihuivi päässä; ympärillä ja yläpuolella oli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita, kirjavia vuohia, jokaisella pieni tiuku kaulassa, joiden äänet yhtyivät kolmisointuun; hän puhutteli nimeltä kaikkia vuohia ja syötteli niille jotakin hyvää kulhosta, jonka karjapiika ehtimiseen täytti. — Mutta matalilla portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi provasti suola-astia kädessä, ja portaiden edustalla talon lehmät nuolemassa suolaa hänen kädestänsä ja kivipaadelta, johon hän sitä riputteli. Provasti ei ollut mikään kookas, mutta roteva mies, lyhytkaulainen ja matalaotsainen; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmiä, jotka harvoin katsoivat suoraan päin, vaan loivat silloin tällöin kirkkaasti välkähtäviä katseita sivullensa. Hänen lyhyt, sakea tukkansa oli harmaa ja pystyssä joka taholle, niskassa melkein yhtä taajana kuin päässä; hänellä ei ollut kaulahuivia, vaan ainoastaan paitasolki; paidan etumusta oli avoinna, niin että karvainen rinta tuli näkyviin; paita ei ollut kalvoimienkaan kohdalta kiini, vaan hihanreunukset ulottuivat pitkälle hänen pienien, jäntevien ja tätä nykyä niljaisien käsiensä yli, joilla hän antoi suolaa; kädet ja käsivarret olivat ylös asti aivan karvaiset. Hän loi tuiman syrjäsilmäyksen vieraaseen, joka oli astunut kääseistä maahan ja tunkeunut vuohikarjan läpi kunnes saapui hänen tyttärensä luokse. Mitä nämä kahden kesken juttelivat oli mahdotonta kuulla elukoiden mylvinältä, koirien haukunnalta ja kellojen tiukunnalta; mutta nyt katsahtivat molemmat naiset provastin puoleen ja lähestyivät, vuohet ympärillänsä, portaita. Paimenpoika ajoi provastin käskystä lehmät portaiden edustalta. Signe, provastin tytär, huusi: — ja Petraa viehätti hänen äänensä sointu —: "Isä, tässä on matkustava nainen, joka pyytää saada levätä meillä yhden päivän." — "Olkoon tervetullut!" huusi provasti vastaukseksi, antoi astian pois ja läksi oikealle kansliahuoneeseen, arvattavasti pesemään ja siivoomaan itseänsä. Petra kulki neiden jäljissä käytävään, joka oikeastansa oli etehiseksi nimitettävä, niin avara ja valoisa se oli; pojalle suoritettiin kyytirahat, Petran kapineet kannettiin sisään, itse hän kanslian vastapäätä olevassa sivuhuoneessa muutti vähän vaatteita ja meni sitten jälleen käytävään, josta hänet saatettiin arkihuoneeseen. Mikä avara ja valoisa huone! Melkein koko puutarhan puolinen seinä oli ikkunoina, joista keskimäiset samassa olivat puutarhan ovena. Ikkunat olivat leveät ja korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan; mutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia oli telineillä keskilattialle asti, kukkia oli myöskin ikkunoissa ja ikkunaverhojen asemesta kierteli muratteja kahdesta pienestä kukkalavasta korkealle ikkunanpuitteita pitkin. Kun nyt ulkopuolellakin oli pensaita ja kukkasia sekä seinustalla että sivuilla, vieläpä edustallakin ja kauempana kentällä, niin oli kuin olisi astunut puutarhan keskelle rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja kuitenkaan, kun olit hetken tässä huoneessa ollut, et nähnyt kukkia; kirkon vain näit, joka seisoi oikealla kädellä erillään kukkulalla, ja sinertävän veden, johon se kuvastui ja joka virtasi kimeltäen niin kaukana tunturien välissä, että et tietänyt, oliko se järvi vai meren lahti, joka tänne pistäytyi. Ja nuo tunturit sitten! Ei yksinäisiä tuntureita, vaan tunturien jaksoja, toinen mahtava harjanne yhä vain toisen takana, ikäänkuin olisi tässä asutun maailman ääri.
Kun Petra jälleen käänsi silmänsä, niin kaikki huoneessa oli tuon ulkonaisen näyn pyhittämää; kaikki oli puhdasta ja keveätä ikäänkuin kukkakehyksenä suurenmoisen kuvan ympärillä. Petra tunsi olevansa jonkin näkymättömän keskuudessa, joka tarkasti hänen käytöstänsä, vieläpä hänen ajatuksiansakin, hän kulki tietämättänsä tutkistellen ympäri ja kosketteli esineitä. Silloin näki hän ikkunan vastapäätä olevalla seinällä sohvan yläpuolella ruumiinkokoisen naisen kuvan, joka hymyillen katsoi häneen. Kuva istui, pää vähän kallellansa ja kädet ristissä, nojaten oikeata käsivarttansa erääsen kirjaan, jonka selässä seisoi selvillä kirjaimilla: "Sunnuntaikirja." Vaaleatukkaisena, heleäihoisena säteili se siinä ja loi sunnuntairauhaa kaikkeen, mihin säteili. Hymy oli vakavaa, mutta vakavuus oli mielihartautta. Hän näytti voivan rakkaudella vetää kaikki puoleensa; sillä hän näytti ymmärtävän kaikki, siksi että kaikessa näki sulaa hyvyyttä. Hänen kasvonsa piirteet osottivat heikkoutta, mutta tämä heikkous juuri hänet voimakkaaksi teki; sillä varmaankaan ei sitä ihmistä ollut, joka olisi rohjennut sitä loukata. Ijäisyysseppele ympäröi kehystä; hän oli kuollut.
"Se oli minun äitini", lausui vieno ääni hänen takanaan, ja kääntyen päin huomasi hän talon tyttären, joka oli käynyt ulkona ja nyt oli palannut sisään. Mutta tästä lähtien näytti kuva täyttävän koko huoneen, kaikki johti siihen, kaikki sai siitä valonsa, kaikki oli sitä varten olemassa, ja tytär oli sen tyyni heijastus. Hiukan hiljaisemmalta näytti tytär, hiukan umpimielisemmältä. Äiti otti vastaan kaikkein katseen ja loi takaisin täyteläisen silmäyksen, tytär loi silmänsä maahan. Mutta sama kirkkaus ja lempeys. Hänellä oli äidin ruumiinmuoto, mutta heikkoutta ei nimeksikään; nuo hilpeät värit hänen ruumiinmukaisessa puvussaan, hänen esiliinassaan, hänen pienessä kaulahuivissaan, joka oli roomalaisella neulalla kaulaan kiinitettynä, ne päinvastoin loivat hänen kasvoihinsa jotakin raitista ja antoivat arvata, että hänessä asui sitä suloutta ja sulouden aistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja talon hyväksi hengeksi.
Kun hän tuossa kulki äitinsä kukkasien keskellä, tunsi Petra suurta mieltymystä häneen; tämän naisen seurassa ja tällä paikalla varmaankin viihtyi kaikki, mikä oli hyvää — jospa hän vain pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin avuttomuutensa, hän seurasi herkeämättä Signeä, minne tämä kulki, missä tämä seisoi; Signe huomasi sen ja karttoi häntä, mutta kun se ei auttanut, kävi hän ujoksi ja kumartui kukkasien puoleen. Vihdoin käsitti Petra itsekin tungettelevaisuutensa, tuli hämilleen ja tahtoi anoa anteeksi käytöstänsä, mutta siinä oli jotakin varoittavaa tuossa huolellisesti asetetussa tukassa, hienossa otsassa ja ruumiinmukaisessa pukimessa. Petra katsoi ylös äitiin: oi! häntä hän jo olisi saattanut syleilläkin! Eikö näyttänyt siltä kuin äiti sanoisi häntä tervetulleeksi! Niin, voiko hän sitä uskoa? Noin ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; tuo silmäys osoitti että hän tiesi kaikki, mitä matkustajalle oli tapahtunut, ja tahtoi kuitenkin hänelle anteeksi antaa. Sääliväisyyttä Petra kaipasi, hän ei voinut lakata katsomasta noihin lempeihin silmiin, hänen päänsä kääntyi muotokuvan tapaan kallelle, hän pani kätensä ristiin samoin kuin se ja kääntyi sitten melkein tietämättänsä; "Suokaa minun olla täällä!" sanoi hän. Signe kohosi kumarruksistaan ja kääntyi päin, hän ei hämmästykseltään voinut vastata. "Suokaa minun olla täällä!" rukoili Petra toistamiseen, astuen häntä kohden; "täällä on ihanaa!" hänen silmänsä vettyivät.
"Minä kutsun isän tänne", sanoi nuori nainen. — Petra seurasi häntä silmillään, kunnes hän oli kamarin ovesta sisään astunut, mutta yksin jäätyänsä rupesi hän katumaan tekoansa ja vapisi nähdessään provastin hämmästyneet kasvot ovessa. Provasti tuli vähän paremmin puettuna kuin äsken ja piippu suussa. Hän piti tukevasti kiini varresta, päästi hammasluun suustansa aina kun oli siitä savun imaissut, ja puhalsi tämän ulos kolmessa jaksossa, joka kerta pienellä maiskinalla. Hän uudisti tätä muutaman kerran, seisoen keskellä laattiaa aivan Petran edessä, kuitenkaan häneen katsomatta, mutta näyttäen odottavan että Petra puhuisi. Mutta Petra ei uskaltanut toistaa pyyntöänsä tämän miehen edessä, sillä hän näytti niin ankaralta. "Te haluatte jäädä tänne?" kysäsi provasti ja loi Petraan suuren, kirkkaan syrjäsilmäyksen. Peljästys saattoi Petran äänen hieman vapisemaan: "Minulla ei ole paikkaa, minne mennä." — "Mistä olette kotosin?" Petra mainitsi hiljaa kaupungin sekä oman nimensä. — "Kuinka olette tänne tullut?" — "En tiedä … minä etsin … minä maksan puolestani … minä … niin, minä en tiedä"; hän kääntyi pois eikä voinut hetkeen puhua sen enempää, mutta rohkaisi uudestaan mieltänsä ja lausui: "Teen kaikki, mitä käskette, jos vaan saan täällä olla ja päästä kauemmaksi matkustamasta — — ja päästä toista kertaa rukoilemasta." Tytär oli seurannut isäänsä huoneeseen, mutta oli pysähtynyt uunin ääreen, jossa hän nyt silmiänsä nostamatta seisoi hypistellen siinä olevia kuihtuneita ruusunkukkia. Provasti ei vastannut, huulten maiskina ainoastaan kuului, hänen katsoessaan vuorotellen Petraan, tyttäreensä ja muotokuvaan. Sama esine saattaa usein vaikuttaa eri tavalla; sillä Petran rukoillessa että muotokuva neuvoisi provastia sääliväisyyteen, näytti se provastista kuiskaavan: "Varjele lastamme, älä ketäkään outoa ota hänen seuraansa!" — Provasti kääntyi ja sanoi, luoden tuiman syrjäsilmäyksen Petraan: "Ei, — te ette voi jäädä tänne!"
Petra kalpeni, huoahti äkisti ja syvään, katsoi epävakaisesti ympärilleen — ja karkasi erääseen sivuhuoneesen, jonka ovi oli puoleksi auki, heittäytyi suullensa pöydälle ja antautui kokonaan tuskansa ja pettymyksensä valtaan. — Isä ja tytär katsoivat toisiinsa; tuommoinen säädytön käytös, noin suorastaan syöstä toiseen huoneeseen ja jäädä sinne itseksensä istumaan, vastasi aivan tuota menettelytapaa tulla maantieltä taloon, pyytää saada sinne jäädä ja ruveta itkeä kollottamaan, kun sitä kielletään. Provasti meni hänen perässänsä, ei kuitenkaan häntä puhuttelemaan, vaan päinvastoin sulkemaan oven hänen jälkeensä. Tulipunainaisena kääntyi hän takaisin ja sanoi hiljaa tyttärelleen, joka yhä vielä seisoi uunin ääressä: "Oletko mokomaa naista nähnyt? Ken on hän? Mitä hän tahtoo?" — Tytär ei vastannut heti; mutta tehdessään sen, lausui hän vielä matalammalla äänellä kuin isä: "Hän menettelee typerästi; mutta jotakin erinomaista on hänessä." — Provasti astui edes takaisin, luoden silmänsä oveen päin; vihdoin seisahtui hän ja kuiskasi: "Hän ei varmaankaan ole täysimielinen?" — ja kun Signe ei vastannut, tuli hän likemmäksi ja sanoi toistamiseen vakavammalla äänellä: "Kuule, Signe, hän on hupsu, hupelo; se hänessä erinomaista on." — Hän rupesi uudestaan kävelemään, hän johtui toisiin ajatuksiin; hän oli miltei unhottanut mitä äsken sanoi, kun tytär kuiskaten vastasi: "Sitä en toki luule; mutta varmaankin on hän hyvin onneton", hän kumarsi päänsä kuivuneiden ruusunkukkain puoleen, joita yhä vielä hypisteli. Vieras ei olisi mitään erinomaista havainnut hänen käytöksessään, mutta isä muuttui heti, käveli muutaman kerran edes takaisin luoden silmänsä muotokuvaan ja lausui viimein, mutta hyvin hiljaa: "Luuletko että siksi että hän näyttää niin onnettomalta — — äiti olisi käskenyt häntä jäämään?" — — "Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän kuluttua", kuiskasi tytär ja kumartui vielä syvemmälle ruusujen puoleen. Pieninkin muistutus hänestä tuolla ylhäällä saattoi, kun tytär sen tällä tavalla selitti, tehdä tuon karvaisen jalopeuranpään hienoksi kuin lampaan. Hän huomasi heti totuuden, hän seisoi niinkuin petoksesta tavattu koulupoika, hän unhotti polttamisen ja kävelemisen, ja vihdoin lausui hän kuiskaamalla: "Käskenkö hänen jäämään muutamaksi päiväksi?" — "Olethan jo vastannut." — "Niin, mutta toista on ottaa hänet perheeseen ja toista suoda hänen olla täällä muutaman päivän." — Signe näytti myöskin asiaa miettivän ja sanoi vihdoin: "Tee niin kuin itse katsot hyväksi."
Provasti halusi kuitenkin ehdoitusta harkita vielä tyystemmin, kävellen uudestaan edes takaisin laattialla ja tupakoiden ahkerasti. Vihdoin seisahtui hän: "Tahdotko sinä mennä sisään vai menenkö minä?" — "Varmaankin on vaikutus parempi, jos sinä menet", sanoi tytär ja nosti lempeät silmänsä isän puoleen.
Provasti oli juuri lukkoon koskemaisillaan, kun hekottavaa naurua kuului huoneesta — taasen hiljaista, ja sitten taas kokonainen naurun räjähdys. — Provasti, joka oli kavahtanut takasin, riensi uudestaan ovea kohden ja tytär hänen jäljessänsä; sillä hän siellä sisällä oli varmaankin sairastunut.
Oven avattuaan näkivät he Petran istumassa samalla paikalla, mihin hän oli istuutunut, ja hänen edessänsä avoimen kirjan, jonka yli hän oli heittäynyt kasvoillensa itse siitä tietämättään. Hänen kyyneleensä olivat kirjan lehdille vierineet; ja kun hän sen huomattuaan rupesi pyyhkimään niitä pois, sattui hänen silmiinsä eräs niitä mehukkaita lauseita, joita hän muisteli kalatyttönä kuulleensa, mutta joita hän koskaan olisi luullut kirjaan pantavan. Aivan kauhistuneena unhotti hän itkunsa; hän tuijotti kirjaan — mitä hullutusta tuo oli! — hän luki avosuin, sitä seurasi vain hullumpaa, niin törkeää, mutta kuitenkin niin vastustamattoman hauskaa, että hänen täytyi lukea eteenpäin; hän luki, kunnes hän ei enään mitään muuta huomannut, hän luki itsensä murheesta ja vaivasta, ajasta ja paikasta vapaaksi vanhan Holberg ukon luona; sillä hänen teoksiansa tämä oli! Hän nauroi, nauroi isoon ääneen — eikä vielä nytkään, kun provasti tyttärineen seisoi hänen vieressään, hän huomannut heidän totisuuttansa, ei muistanut asiaansa, vaan nauroi ja kysäsi: "mitä tämä on, mitä ihmettä tämä on?" ja avasi itse nimilehden.
Silloin vaaleni hän, katsoi ylös tulleisiin ja sitten jälleen alas kirjaan, katsoi noita tuttuja kynänpyörähdyksiä; — niitä on asioita, jotka sattuvat sydämeen kuin nuoli, asioita, joiden luulemme olevan satojen peninkulmien päässä, mutta jotka näemme aivan silmäimme edessä; — kirjan ensimäisellä lehdellä oli kirjoitettuna: "Hannu Ödegaard." Veripunaisena huudahti Petra: "Onko kirja hänen? — Tuleeko hän tänne?" ja nousi pystyyn. — "Hän on luvannut tulla", vastasi Signe, — ja nyt muisti Petra, että Bergenin läänissä asui papinperhe, jonka seurassa Ödegaard oli ulkomailla ollut; Petra oli vain tehnyt kierron, hän oli kulkenut suoraan Ödegaardia kohti. "Tuleeko hän piankin? Ehkä hän jo onkin täällä?" Hän aikoi heti paeta edemmäksi. — "Ei, hän on sairaana", sanoi Signe. — "Niin, oikein, hän on sairaana", lausui Petra tuskaisesti ja vaipui kokoon.
"Mutta sanokaa", ratkesi Signe puhumaan, "ettehän vain liene —" —
"Kalatyttö?" jatkoi provasti. Petra katsoi rukoilevana heihin. "Olen,
Kalatyttö olen", sanoi hän.
Mutta hänenpä he hyvin tunsivat; sillä Ödegaard ei ollut muusta puhunutkaan. — "Se on toista", sanoi provasti, — hän huomasi että tässä oli jotakin särkynyttä, joka kaipasi ystäväin apua, — "jääkää tänne siksi aikaa!" Petra nosti silmänsä ja näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se teki häneen niin hyvää, että hän meni ja tarttui Signen molempiin käsiin (enempää hän ei rohjennut) ja sanoi, vaikka hiukan ujostellen: "Kerron teille kaikki, heti kun jäämme kahden kesken."
Tunnin kuluttua tunsi Signe Petran koko elämäkerran, jonka hän heti kertoi isälleen. Tämän neuvosta kirjoitti Signe vielä samana päivänä Ödegaardille ja sitä hän pitkitti niin kauan kuin Petra oli heidän perheessänsä.
Mutta kun Petra ehtoolla laski levolle suureen höyhenvuoteeseen rauhalliseen huoneeseen, jonka uunissa palavat koivupuut ratisivat ja jossa Uusi Testamentti oli yöpöydällä kahden kynttilän keskellä, — niin kiitti hän, tarttuessaan kirjaan, Jumalaansa kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.
* * * * *
Provasti oli nuorella ijällään halunnut tulla papiksi, hänellä kun oli palava henki ja taipumus kaunopuheliaisuuteen; hänen varakkaat vanhempansa olivat sitä vastaan; he mieluimmin tahtoivat että hän valitsisi semmoisen elämäntoimen, minkä he nimittivät itsenäiseksi. Mutta heidän vastuksensa vain lisäsi hänen intoaan, ja tutkinnon suoritettuaan läksi hän ulkomaille jatkamaan opintojaan. Ohimennen Tanskanmaalla käydessään oli hän sattunut yhteen erään naisen kanssa, joka kuului semmoiseen uskonsuuntaan, mikä hänestä ei ollut kyllin ankara ja jota hän senvuoksi lujasti vastusti; hän koetti alinomaa vaikuttaa tähän naiseen, mutta sitä katsetta, jonka tämä silloin loi häneen ja jolla sai hänet vaikenemaan, ei hän ulkomailla ollessaan voinut sittemmin koskaan unhottaa. Sieltä palatessansa etsi hän heti tämän naisen. He seurustelivat ja suostuivat yhä enemmän toisiinsa, kunnes joutuivat kihloihin ja kohta sen jälkeen naimisiin. Nyt tuli kuitenkin ilmi, että kumpaisellakin oli ollut oma syrjäajatuksensa; mies oli päättänyt taivuttaa vaimonsa kaikkine hänen suloineen omaan synkkään oppiinsa, ja vaimo puolestansa oli ollut kyllin lapsekas luulemaan että saisi miehensä kyvyn ja kaunopuheliaisuuden oman uskokuntansa palvelukseen. Miehen ensimäistä kaikkein säyseimpää yritystä kohtasi vaimon ensimäinen kaikkein säysein; mies vetäytyi pois närkästyneenä ja epäluuloisena. Vaimo oli kylläksi herkkä tämän huomaamaan, ja siitä päivästä lähtien mies piti silmällä vaimonsa yrityksiä ja vaimo piti silmällä miehensä yrityksiä. Kumpikaan ei tehnyt uutta yritystä, sillä kumpikin oli tullut varovaksi. Mies varoi omaa kiihkeätä luontoansa, ja vaimo varoi että hän, jos yritys pettäisi, menettäisi tilaisuuden vetää miehensä puolellensa; sillä hän ei koskaan heittänyt toivoansa; se oli tullut hänen elämänsä tehtäväksi. Mutta koskaan ei jouduttu kiistaan; sillä missä vaimo oli, siinä ei kiistelty. Kiihkeän tahtonsa ja tukahutetun intohimonsa kuitenkin mies tahtoi saattaa ilmi, — ja se tapahtui aina kun hän astui saarnastuoliin ja näki vaimonsa istuvan kirkossa. Seurakunta joutui hänen mukanansa ikäänkuin pyörteeseen, hän kiihotti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo huomasi sen ja viihdytti arkaa sydäntänsä hyväätekeväisyydellä — ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttärensä seurassa, jonka hän otti ruumiilliseen ja henkiseen syliinsä ja jolla hän täytti yksinäiset hetkensä. Siinä hän antoi, siinä hän otti vastaan, siinä hän tuuditteli omaa suurta lastansa lapsen viattomuudessa, siinä hän vietti lemmen juhlaa, ja sieltä hän palasi miehensä, tuon ankaran, luokse, naisen ja kristityn lempeyttä täynnä, ja silloinhan tämän oli mahdoton sanoa mitään muuta kuin hyvää. Täytyihän hänen rakastaa vaimoansa enemmän kuin kaikkia muita maan päällä, mutta sitä murheellisemmaksi hän tuli, sitä enemmin hänen sydäntänsä särki, kun hän ei voinut auttaa vaimoaan hänen autuutensa asioissa. Äidin hiljaisella oikeudella tämä otti isältä myöskin lapsen uskonnonopetuksen; lapsen laulut, lapsen kysymykset tuottivat isälle pian uusia ja haikeita tuskia — ja kun hän tulisen mielensä liikutuksesta oli saarnastuolissa kiihottunut kovuuteen asti, kohteli häntä vaimo, heidän yhdessä kotiin mennessä, vielä suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär riippui kiinni isän kädessä ja katsoi häneen silmillä, jotka olivat äidin silmien kaltaiset.
Kaikesta tässä perheessä juteltiin, mutta sanaakaan ei siitä, mikä oli kaikkein heidän ajatustensa alku ja juuri. Mutta näin järkyttävää mielenjännitystä oli mahdotonta ajan pitkään kestää. Vaimo tosin hymyili vielä, mutta vain siitä syystä ettei uskaltanut itkeä. Kun aika läheni, jolloin tytär oli ripille valmistettava ja isä siis virkansa vallalla voi ottaa hänet opetettavaksensa yhtä äänettömästi kuin äiti häntä tähän asti oli opetettavanansa pitänyt, silloin jännitys yltyi ylimmilleen, ja sen sunnuntain jälkeen, jolloin rippilapsien sisäänkirjoitus kuulutettiin, sairastui äiti, melkein samoin kuin muita raukaisee. Hän sanoi hymyillen että nyt hän ei enää voinut käydä, ja muutaman päivän kuluttua, samoin hymyillen, että nyt hän ei enää voinut istuakkaan. Hän tahtoi tyttären alituisesti olemaan luonansa, vaikk'ei jaksanut hänen kanssansa jutella; saihan kumminkin katsella häntä. Ja tytär tiesi mitä äiti mieluimmin halusi; hän luki hänelle elämänkirjasta ja lauloi hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen uskokuntansa uusia, hilpeitä virsiä. Provasti ei isoon aikaan käsittänyt mitä tässä oli tekeillä; mutta käsitettyään sen joutui hän aivan ymmälle, hän saattoi vain ajatella yhtä: saadakseen kuulla vaimonsa hänelle jotakin sanovan, jonkun sanan ainoastaan; mutta tähän oli sairas kykenemätön, hän ei voinut enää puhua. Provasti seisoi vuoteen jalkopäässä ja katsoi ja rukoili; sairas hymyili hänelle, kunnes provasti polvistui ja otti tyttären käden ja laski sen äidin käteen, ikäänkuin tahtoen sanoa: tuossa, pidä hänet — sinun haltuusi hän iäksi jääköön! Silloin hymyili vaimo suloisemmin kuin koskaan ennen - ja heitti siihen hymyilyyn henkensä. Tämän jälkeen ei provastia pitkään aikaan saatu puhumaan; toinen määrättiin hänen virkaansa toimittamaan, itse hän kulki huoneesta huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin etsien jotakin. Hän kulki ääneti; kun hän joskus puhui, oli ääni matala — ja ainoastaan suostumalla itsekin tähän äänettömyyteen voi tytär vähitellen päästä isän yhteyteen. Nyt auttoi hän isäänsä etsimisessä; jokainen äidin sana palautettiin muistoon; mitä hän oli tahtonut se tuli heidän vastaisen elämänsä ohjeeksi. Tyttären ja äidin yhteiselämä, jonka ulkopuolena isä oli ollut, elettiin nyt uudestaan; — ensimäisestä hetkestä, minkä lapsi muisti, käytiin kaikki uudestansa läpi; äidin virret laulettiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joita hän enimmin rakasti, luettiin yksitellen, ja hänen selityksiänsä sekä lauseitansa muisteltiin uskollisesti. Näin toimintaan saatettuna halusi provasti vielä lähteä sinne, mistä oli vaimonsa löytänyt, sielläkin samaten seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkalle ja provasti tointui siten että kokonaan omisti vaimonsa elämän omakseen. Itsekin vast'alkavana rupesi hän harrastamaan kaikkea vast'alkavaa ympärillään, sekä suuria, kansallisia, että pienempiä, valtiollisia rientoja — ja nämä antoivat hänelle vastavuoroon omaa nuorta elämänvireyttään. — Hänen voimansa palasivat ja niiden kanssa hänen halunsa - nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin, että se valmistaisi elämää eikä ainoastaan kuolemaa varten.
Ennenkuin hän kuitenkin sulkeutui tunturiseutuunsa tätä mielityötänsä toimittamaan, syntyi hänessä halu avarammalta silmäillä mitä ulkopuolella tapahtui. He matkustivat sentähden pitemmältä ja istuivat nyt suurien muistojensa keskellä.
Näiden ihmisten seurassa eleli Petra.
YHDEKSÄS LUKU.
Kolmantena vuonna Petran tulon jälkeen, eräänä perjantaina muutamia päiviä ennen joulua, istuivat molemmat tytöt iltahämärässä; provasti oli vast'ikään tullut sisään piippuineen. Tämän päivän olivat he viettäneet niinkuin useimmat muutkin päivät näiden kahden vuoden kuluessa, ensin aamulla tehden kävelyretken, suuruksen jälkeen tunnin aikaa soittaen ja laulaen, sitten kieli- tai muuta opetusta harjoitellen ja sitten hiukan taloustoimissa puuhaillen. Iltapuolen olivat kukin omassa huoneessansa Signe par'aikaa tänään kirjoittamassa kirjettä Ödegaardille, jota ei Petra koskaan kysynyt hän kun ei koskaan muutenkaan halunnut kuulla menneistä ajoista puhuttavan. Hämärän tullen laskettiin mäkeä, ja sitten sisään keskustelemaan tai laulamaan tai myöhemmin ääneen lukemaan. Silloin provasti aina tuli sisään. Hän luki mainiosti ja tytär samoin; Petra oppi kumpaisenkin tavan, mutta vallankin heidän kielensä. Signen lausumistapa ja ääntäminen tuntuivat Petrasta niin soinnukkailta, että se kajahteli hänen korvissansa, kun hän kulki yksin. Petra rakastikin Signeä niin suuresti, että mies olisi pitänyt neljännen osan siitä hehkuvan lemmen merkkinä; hän saikin usein Signen punehtumaan. Kun provasti tai Signe näin joka ilta ääneensä lukivat (Petraa ei voitu siihen saada), olivat he käyneet läpi pohjoismaiden etevimpäin kirjailijain teokset ja vähitellen siirtyneet ulkomaan kirjallisuuteen. Näytelmiä luettiin mieluimmin. Kun he tänä iltana olivat lamppuja virittämäisillään alkaaksensa lukemaan, tuli kyökkipiika sisään ja sanoi että siellä oli ulkona joku, joka toi Petralle terveisiä. Se näkyi olevan eräs merimies hänen syntymäkaupungistansa; Petran äiti oli käskenyt häntä, näillä mailla käydessään, Petraa etsimään; hän oli nyt kulkenut peninkulman matkaa, ja kiire oli palata, koska laiva oli lähdössä. Petra seurasi häntä vähän matkaa, hän halusi puhua enemmän hänen kanssansa; sillä se oli uskollinen mies, jonka hän hyvin tunsi. Ilta oli jokseenkin pimeä; pimeät olivat talon kaikki ikkunatkin, paitsi kodan, jossa par'aikaa oli suuri pyykinpesu. Tielle ei näkynyt yhtään valkeata, tuskin voi tietä erottaa, kunnes kuu ehti kohota tunturien takaa; mutta Petra kulki uljaasti mukana metsän sisään, vaikka kuuset loivat häijyjä varjoja maahan. Yksi uutinen vallankin houkutteli häntä seuraamaan; merimies oli näet kertonut hänelle, että Pedro Ohlsenin äiti oli kuollut, jonka jälkeen Pedro oli myönyt talonsa ja muuttanut Gunlaugin luokse, jossa asui nyt Petran ullakkokamarissa. Tämä oli melkein kahdenvuoden vanha asia, mutta äiti ei ollut siitä sanaakaan virkkanut. Nyt saattoi Petra käsittää, kuka ne äidin kirjeet kirjoitti, jota hän usein, mutta aina turhaan, oli äidiltä tiedustellut; sillä joka kirjeen lopussa oli aina: "ja terveisiä kirjeen kirjoittajalta." Merimiehellä oli asiana tiedustella, kuinka kauan Petra aikoi pappilassa viipyä ja mitä hän vasta aikoi ruveta toimittamaan. Edelliseen kysymykseen vastasi Petra että sitä hän ei tietänyt, ja toiseen että mies äidille ilmoittaisi: yhtä vain maailmassa hän halusi ja jos hän ei sitä saisi, tulisi hän onnettomaksi koko elinajakseen; mutta ensiksikin hän ei voinut sanoa mitä se oli.
Sillaikaa kun Petra näin kulki jutellen merimiehen kanssa, istuivat provasti ja Signe arkihuoneessa ja puhuivat hänestä, johon he molemmin olivat hartaasti mieltyneet. Silloin tuli renkivouti sisään ja tehtyänsä tilin päivän töistä, kysyi, tiesikö kumpikaan heistä että tuo vieras neiti kulki alas huoneestaan ja takaisin ylös köysiastuimia myöten. Hänen täytyi se kolmasti kertoa, ennenkuin kumpikaan käsitti mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa että vieras neiti kulki ylös ja alas kuun säteillä. Tuvassa oli pimeätä ja nyt siellä tuli vallan hiljaista; ei edes provastin piippukaan ääntänyt. Vihdoin sai hän kysyneeksi tavallista matalammalla äänellä: "Kuka sen on nähnyt?" — "Minä; olin tallissa hevosia ruokkimassa; kello saattoi olla noin yhden paikoilla." — — "Hän kulki alas köysiastuimia myöten?" — "Niin, ja takaisin ylös." — Jälleen pitkällistä äänettömyyttä. Petran huone oli toisessa kerroksessa, rakennuksen portinpuolisessa kulmassa; hän asui yksinänsä siellä ylhäällä, ketään muuta ei asunut sillä puolella rakennusta. Tässä ei siis voinut olla mitään väärinkäsitystä. "Se on kai tapahtunut unessa", sanoi vouti ja aikoi lähteä. — "Mutta köysiastuimia ei hän toki ole voinut unessaan valmistaa", sanoi provasti. — "Ei niin, sitäpä minäkin; sentähden ajattelinkin oikeammaksi ilmoittaa asian teille, herra provasti; en ole kenellenkään muulle siitä puhunut." — "Onko kukaan muu sitä nähnyt paitsi sinä?" — "Ei, mutta jos epäilette, herra provasti, niin voinevathan köysiastuimet olla todistajana; jos ei niitä ole tuolla ylhäällä, niin olen kai minä nähnyt väärin." — Provasti nousi äkkiä. "Isä!" rukoili Signe. — "Tuo kynttilä!" vastasi provasti tavalla, joka ei sallinut mitään vastustamista. — Signe sytytti itse kynttilän. "Isä", rukoili hän vielä kerran, antaessaan hänelle sen. — "Niin, minä olen myöskin hänen isänsä, niinkauan kuin hän on talossani; minun velvollisuuteni on ottaa asiasta selko." — — Provasti kulki edellä, kynttilä kädessä, sitten Signe, ja renkivouti perässä. Petran vähäisessä kamarissa oli kaikki kunnossa; ainoastaan vuoteen viereisellä pöydällä oli suuri kasa avattuja kirjoja, toinen toisensa päällä. "Lukeeko hän öisin?" — — "En tiedä; mutta koskaan ei hän valkeata sammuta ennen kello yhtä." — Provasti ja Signe katsoivat toisiinsa; pappilassa erottiin kello kymmenen tai puolivälissä yhtätoista, ja yhdyttiin taasen aamulla kello kuuden ja seitsemän vaiheella. — "Tiedätkö sinä siitä mitään?" Signe ei vastannut. Mutta renkivouti, joka polvillaan nurkassa kaiveli, vastasi sieltä: "Eihän hän ole yksin." — "Mitä sanot?" — "Ei, täällä on aina joku hänen luonansa, jonka kanssa hän haastelee; usein he ovat hyvinkin äänekkäitä; olen kuullut hänen sekä rukoilevan puolestansa että uhkaavan. Tyttöparka on varmaan jonkun pauloissa." Signe käänsi kasvonsa toisaalle, provasti muuttui kalmankarvaiseksi. "Ja tuossa on astuimet", lisäsi renkivouti, veti ne esiin ja nousi seisaalleen. Kahta vaatenuoraa yhdisti toisiinsa kolmas, joka teki solmun, kulki poikitse, ja puolen kyynärän päässä teki taas solmun, ja kulki taas poikitse, ja niin edespäin, kunnes köysiastuimet olivat valmiit. — Näitä katseltiin tarkasti. "Oliko hän kauankin poissa?" kysyi provasti. — Renkivouti katsoi häneen: "miten poissa?" — "Oliko hän kauankin poissa, kun oli tullut alas?" — Signe vapisi vilusta ja pelosta. — "Ei hän mihinkään mennyt; hän kulki taas ylös." — "Taasko ylös? Kuka sitten meni pois?" — Signe teki liikkeen ja purskahti itkemään. — "Ei siellä ketään hänen luonansa sinä iltana ollut; se oli eilen." — "Ketään siis ei köysiastuimilla paitsi hän?" — "Ei." — "Ja hän kulki alas ja heti taas ylös?" — "Niin."
"Hän on siis vaan tahtonut niitä koetella", sanoi provasti, hengittäen vähän huokeammin. — "Niin, ennenkuin hän antoi toisen niitä kulkea", lisäsi renkivouti. — Provasti katsahti häneen: "Luuletko siis hänen ennenkin tämmöisiä valmistaneen?" — "Luulen, — miten muuten olisi ihmisiä voinut päästä hänen luoksensa?" — "Oletko kauankin tiennyt ihmisiä hänen luonansa käyvän?" — "En ennenkuin tänä talvena, jolloin hän alkoi tulta käyttää; sitä ennen ei päähäni pälkähtänyt tännepäin kulkea." — Ankaralla äänellä kysyi provasti: "Siis olet koko talven sen tiennyt; — minkätähden et ennen ole sitä ilmoittanut?" — "Luulin jonkun talon väestä olevan hänen luonansa; — mutta kun viime yönä näin hänen köysiastuimilla, huomasin vasta että ne kai olivat muita. Jos ennen olisin sen huomannut, olisin ennen sen ilmoittanutkin." — "Niin, selvä on, että hän on meitä kaikkia pettänyt!" — Signe katsoi rukoilevana isäänsä. — "Hänen ei pitäisi maata niin kaukana muista", arveli renkivouti ja kääri kokoon köysiastuimet. — "Hänenpä ei pitäisi maata enää koko talossakaan", sanoi provasti mennen ulos, toiset jäljessä. — Mutta kun provasti oli tullut alas ja asettanut kynttilän kädestään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä. — — — "Niin, lapseni, tämä on ankara pettymys."
Hetken kuluttua istui Signe sohvan nurkkauksessa nenäliina silmillä, provasti oli sytyttänyt piippunsa ja astui kiireesti edestakaisin. Silloin kuulivat he huutoa kyökistä, kiirettä portaista ja juoksua toisen kerroksen käytävästä; he riensivät kumpikin ulos: valkea oli valloillaan Petran kamarissa! Kynttilästä oli kipinä pudonnut nurkkaan — sillä sieltä valkea alkoi, — oli silmänräpäyksessä noussut seinäpapereita myöten ja sytyttänyt ikkunapuitteet palamaan, kun vieras sen oli huomannut tieltä ja juossut pesuhuoneeseen pyykkäreille sitä ilmoittamaan. Valkea saatiin pian sammumaan; mutta maalla, jossa kaikki käy vuosi vuodelta vanhaa tottunutta tapaansa, saattaa pieninkin poikkeus tavallisuudesta mielet levottomiksi; valkea on heidän suurin ja vaarallisin vihollisensa, joka on aina heidän mielessänsä, ja kun se sitten tulee ja jonakin yönä nostaa päänsä syvyydestä riehuvana ahnehtien saalistaan, niin säikähtyvät ihmiset eivätkä saa rauhaa viikkokausiin, muutamat eivät enää koko ikänään. Kun provasti ja Signe tämän jälkeen olivat yhdessä arkihuoneessa ja lamput oli sytytetty palamaan, kamotti heitä kumpaakin ajatellessaan että Petran huone heti oli hävityksen alaiseksi joutunut ja muistot hänestä tuleen haihtuneet. Samassa kuulivat he ulkoa Petran heleän äänen tiedustelevan ja huutavan; hän juoksi portaita ylös ja alas, juoksi yläkerrasta käytävään, käytävästä kyökkiin ja hyökkäsi vihdoin sisään, matkavaatteet yllä: "Herra Jumala, minun huoneeni on palanut." — Kukaan ei vastannut mitään, mutta Petra yhä tiedusteli yhtä menoa: "Kuka on ollut siellä? Koska se tapahtui? Kuinka pääsi valkea irti?" Provasti sanoi nyt että he olivat siellä olleet, olivat etsineet jotakin — ja loi Petraan tuiman silmäyksen. Mutta tämä ei osottanut vähintäkään kummeksimista, ei pienintäkään pelkoa siitä, mitä he olisivat voineet sieltä löytää. Hän ei edes ruvennut epäilemään, vaikka Signe istui sohvannurkkauksessa silmiänsä nostamatta, hän luuli hänen olevan säikähdyksissään tulipalosta ja kyseli lakkaamatta, kuinka valkea huomattiin, kuinka se sammumaan saatiin, kuka ensinnä oli paikalle saapunut, ja kun hän ei saanut nopeaan vastausta, juoksi hän ulos samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän tuli uudestaan juoksujalassa sisään, oli nyt riisunut matkapuvun puoliksi yltään ja kertoi sitten provastille ja Signelle kuinka kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt liekin ja juosnut niin hirveästi, mutta oli nyt niin iloissaan siitä ettei se kuitenkaan ollut sen pahempaa. Puhuessaan riisui hän yltänsä loput matkavaatteet, kantoi ne ulos ja tuli jälleen sisään ja istui pöydän ääreen tavalliselle paikallensa, herkeämättä kertoen mitä tuo sanoi ja tuo teki; koko talohan oli ylösalasin ja tämäpä vasta oikein hupaista oli. Mutta kun toiset yhä edelleen olivat äänettöminä, rupesi hän valittamaan että tämä oli hävittänyt heidän illanviettonsa; sillä hän oli niin ylenmäärin ihastunut "Romeoon ja Juliaan", jota he tätä nykyä ääneensä lukivat, hän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä toistamiseen lukemaan sitä kohtausta, joka hänen mielestänsä oli ihanin kaikista: Romeon jäähyväisiä Julialle balkongilla. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli piikatyttö pesuhuoneesta ja sanoi että he kaipasivat vaatenuoria; kokonainen tukku oli hukassa. Petra muuttui äkkiä tulipunaiseksi ja nousi istualtaan: "Minä tiedän, missä ne ovat; menen ne noutamaan", hän astui pari askelta, muisti sitten valkeanvaaran, seisahtui ja punastui: — "Herra Jumala, ne ovat varmaankin palaneet! ne olivat minun huoneessani." — Signe oli kääntynyt häneen päin, provasti tähtäsi tarkasti sivulta: "Mihin sinä vaatenuoria käytät?" Hän hengitti raskaasti, hän voi tuskin saada sanaa suustansa. Petra katsoi provastiin, jonka kauhistava vakaisuus häntä puoleksi pelotti, mutta tuossa tuokiossa kiihotti häntä nauramaan, hän ponnisti hetken aikaa vastaan, mutta kun hän uudestaan häneen katsoi, purskahti hän niin sydämmelliseen nauruun, ettei enää voinut siitä heretä; — hänessä ei ollut syyllisempää omaatuntoa kuin lirisevässä purossa. — Signe huomasi sen hänen helakasta äänestänsä, kavahti pystyyn sohvasta: "Mitä tämä on, mitä tämä on?" — Petra kääntyi pois, nauroi, hyppeli, kyykistyi ja karkasi ovea kohden. Mutta Signe häntä estämään: "Mitä tämä on, sano, Petra?" Petra painui Signen rinnoille, ikäänkuin lymyten hänen turviinsa, mutta nauraa hekotti lakkaamatta. Ei tosiaan, tuolla tavalla ei syyllinen menettele, sen nyt provastikin saattoi huomata; — hän, joka juuri oli täydessä raivossa pystyyn karkaamaisillaan, purskahti sen siaan nauramaan, ja Signe samoin; mikään ei ole niin helposti tarttuvaa kuin nauru, vallankin semmoinen nauru, jonka syytä ei tiedetä. Sekä provastin että Signen turhat yritykset saada tietää mitä he nauroivat, tekivät ilon kahta rajummaksi; piikatyttö, joka seisoi odottamassa, rämähti hänkin mukaan nauramaan; se oli semmoista kummallista kikotusta ja kakotusta, hän itsekin huomasi ettei se sopinut näin hienojen huonekalujen ja ihmisien parissa, jonkavuoksi hän syöksyi ovesta ulos, purskahtaakseen kyökissä aika hohotukseen. Hän vei tietysti tarttuman mukanansa sinne; ja kohta vyöryi kokonainen naurun myrsky kyökistä, jossa vielä vähemmin tiedettiin mitä naurettiin, ja tämä herätti asuinhuoneessa uutta naurua.
Kun he vihdoin olivat melkein nauruun nikahtua, koetti Signe vielä viimeisen kerran tiedustella syytä tähän: "Nyt sinun täytyy se sanoa", huusi hän, pitäen kiinni Petran käsistä. — "En, en millään muotoa!" — "Mutta minä tiedän jo sen!" huusi hän uudestansa; Petra katsoi häneen ja kirkaisi; mutta Signe huusi: "Isäkin sen tietää." Petra ei kirkunut, hän ulvoi ja irroitti itsensä, karkasi ovelle, mutta siellä Signe uudestaan saavutti hänet; nyt Petra kääntyi ja rupesi taistelemaan, hän tahtoi päästä pois millä hinnalla hyvänsä; hän nauroi painiessansa, mutta vedet kiilsivät hänen silmissänsä; — silloin päästi Signe irti — Petra ulos ovesta, mutta Signe perässä. — Molemmat juoksivat Signen kamariin.
Siellä karkasi Signe Petran kaulaan, ja Petra sulki Signen syliinsä. — "Herrainen aika, tiedättekö sen?" kuiskasi hän. Ja Signe kuiskasi vastaukseksi: "Tiedämme, olimme sinun huoneessasi renkivoudin kanssa, joka sinut oli nähnyt, — ja löysimme köysiastuimet!" — Kirkuen pakeni Petra uudestansa, nyt kuitenkin ainoastaan sohvan nurkkaukseen, johon hän lymysi. Signe meni kohta jäljessä ja, puoliksi kumartuen Petran yli, kuiskasi hänen korvaansa koko heidän löytöretkensä ja kaikki sen kirveltävät seuraukset, — mikä äsken oli hänet saattanut itkemään ja vapisemaan, näytti hänestä nyt niin hupaiselta, että hän kertoi sen tyynesti; Petra kuunteli ja tukki korvansa, nosti silmänsä ja lymysi vuorotellen. Kun Signe oli lopettanut ja molemmat taas istuivat yhdessä pimeässä, kuiskasi Petra: "Tiedätkö, miten laita on? — — Minun on mahdotonta nukkua kello 10, jolloin eroamme toisistamme; se, mitä illalla olemme lukeneet, kuvittelee elävänä mielessäni. Silloin opettelen ulkoa kaikki parhaimmat kohdat; täten osaan ulkoa pitkät kohtaukset ja lausun niitä sitten itsekseni ääneen. — Lukiessamme 'Romeota ja Juliaa' oli tämä minusta mitä kauniinta maailmassa; tulin vallan rajuksi ja hassuksi, minun täytyi koetella tuota köysiportailla kulkemista, en ollut koskaan ennen aavistanutkaan että tällä keinoin voisi kulkea alas ja ylös … sain käsiini nuoraa — ja nyt on tuo veitikka seisonut alhaalla katselemassa! — Niin, Signe, se ei ole mikään naurun asia, se on niin poikamaista; minä en koskaan tulekaan sen paremmaksi, — ja nyt olen tietysti huomenna koko seudun pilkkana ja nauruna." — Mutta Signe, joka uudestansa oli purskahtanut nauramaan, rupesi nyt häntä suutelemaan ja taputtelemaan ja juoksi ulos: "Tämä on isälle ilmoitettava!" — "Oletko hullu, Signe!" — ja nyt perätysten sisään samaa vauhtia, kuin olivat sieltä ulos lentäneet. — Huoneessa olivat juoksemaisillaan kumoon provastin, joka paraikaa aikoi mennä tiedustelemaan, mihin tytöt olivat joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra kirkuen taas ulos, mutta hoksasi oven ulkopuolelle tullessaan että hänen olisikin tullut jäädä huoneeseen estämään Signeä kertomasta — hän pyrki siis takaisin sisään, mutta provasti piti lukosta, niin että oli tuiki mahdotonta saada ovea auki, ja nyt hän jyskytti, lauloi, tömisteli jaloillaan hämmentääksensä Signeä, joka vain puhui yhä kovemmin, ja kun provasti oli kuullut kaikki ja oli hänkin Signen lailla purskahtanut ilosta nauramaan tätä uudenlaista tapaa, jolla Petra klassikoita luki, avasi hän oven; — mutta silloin juoksi Petra tiehensä.
Illallisen syötyä, jolloin Petra oli saapuvilla ja provasti oli tarpeeksi häntä härnännyt, oli häntä rangaistukseksi kuulusteltava, mitä hän osasi ulkomuistilta. Silloin näkyi että hän todellakin osasi mainioimmat kohtaukset, eikä ainoastaan yhden osaa, vaan kaikkien. Hän lausui ne niin, kuin tavattiin niitä lukea; väliin oli hän innostumaisillaan, mutta malttoi heti mielensä. Provasti tämän huomattuaan vaati häntä lausumaan vähän henkevämmin, mutta Petra tuli vain entistä ujommaksi. He kuulustelivat edelleen, jatkoivat sitä tuntikausia; Petra osasi koomilliset kohtaukset yhtä hyvin kuin traagillisetkin, leikilliset yhtä hyvin kuin totisetkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelemistä että naurua, hän nauroi itsekin mukaan ja käski heitä vain koettelemaan.
"Oikeinpa soisin, että noilla näyttelijäraukoilla olisi vain kahdeksas osa sinun muistostasi", sanoi Signe. — "Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijäksi", sanoi provasti ja muuttui yht'äkkiä totiseksi. — "Mutta, isäseni, etkö siis todellakaan usko Petran semmoista ajattelevan?" sanoi Signe naurahtaen. "Tulin sen maininneeksi sentähden, että aina näen toteutuvan että sillä, jota nuoruudesta asti on kasvatettu kielensä runollisuutta tuntemaan, ei ole laisinkaan halua tulla näyttelijäksi, jota vastoin se, joka ei sanottavasti tunne runoutta, ennenkuin on täysikasvuiseksi tullut, haaveilee päästä näyttämölle; se on tuo yht'äkkiä herännyt halu, joka häntä houkuttelee." — "Tuo on aivan totta. Harvoin kukaan oikein sivistynyt ihminen näyttelijäksi pyrkii." — "Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt." — "Niin, jos se tapahtuu, niin on varmaan siihen syynä jokin luonteen heikkous, joka sallii turhuuden ja kevytmielisyyden päästä voitolle. Minä olen sekä opintoaikanani että matkoillani oppinut tuntemaan monta näyttelijää; mutta koskaan en ole tuntenut enkä kuullut kenenkään ihmisen tunteneen yhtäkään näyttelijää, joka olisi elänyt oikein kristillistä elämää. Palava halu heillä on ollut, sen olen huomannut; mutta heidän toimessaan on jotakin levotonta ja hajoittavaa, heidän on ollut mahdoton koota mielensä — vielä kauan senkin jälkeen kun ovat toimen jättäneet. — Kun tästä olen heidän kanssaan puhellut, ovat he itsekin sen myöntäneet ja sitä surkutelleet, mutta heti kuitenkin lisänneet: 'Lohdutuksenamme on ettemme kuitenkaan ole huonompia kuin monet muut!' Mutta tämä on minun mielestäni huono lohdutus. Semmoinen elämä, joka ei missäkään kohden perustu meissä asuvaan Kristuksen kuvaan, on syntistä elämää. — Jumala heitä armahtakoon, ja varjelkoon puhdassydämisiä siltä tieltä!"
* * * * *
Seuraavana päivänä, lauantaina, oli provasti tavallisuuden mukaan jalkeilla ennen seitsemää, kävi aamutyökseen katselemassa työmiehiänsä ja palasi sitten, vähän pitemmälle käveltyänsä, kotiin päivän valjetessa. Silloin huomasi hän, astuessaan asuinrakennuksen ohitse pihamaalle, avonaisen kirjoitusvihon tai jonkin sentapaisen, joka luultavasti edellisenä päivänä oli heitetty Petran ikkunasta pihalle eikä sittemmin löytynyt, se kun oli lumenkarvainen. Hän otti kirjan maasta ja vei sen kamariinsa; levittäessänsä sitä kuivumaan, huomasi hän sen olevan vanhan ranskankielen harjoitusvihon, jossa nyt oli runoja. Näitä runoja hän ei aikonut silmäilläkään, mutta huomasi sanan: "Näyttelijätär" ylös ja alas, alas ja ylös kirjoitettuna, se oli kaikkialla — se oli runoissakin… Provasti kävi istumaan tarkemmin tätä silmätäkseen.
Monituisien alotelmien ja pyyhkäisyjen perästä tapasi hän seuraavan runokyhäyksen, jota tosin vieläkin oli oikaistu, mutta jota kuitenkin voi lukea:
Kuuleppas, kultani, miksi ma halaan,
Mihinkä mieleni hehkuen palaa.
Näyttelijäksi ma tulla soisin,
Että ma näytellä naista voisin,
Kuinka hän kärsii, hymyilee,
Kuinka hän lempii, rukoilee,
Millainen hän on suloudessaan,
Millainen syntihin vaipuessaan.
Jumala minua auttakohon
Siihen, mihin mun haluni on!
Vähän alempana taas seuraavan:
Saanko ma olla sun palvelijasi?
Saanko ma, Luoja, sun suostumustasi?
Sitten vieläkin alempana, varmaankin reunamuistutuksena johonkin runoelmaan, jota he muutama kuukausi takaperin olivat lukeneet:
Suloist' aallon neitosella,
neitosella,
Terhenessä kuutamella,
kuutamella,
Hiipiä ja sukellella,
sukellella,
Poikaa surmaan viekoitella,
viekoitella, —
Sääli toki oisi — tuulan, tuulan tee.
Ja monituisien poispyyhkimisien ja päällekirjoituksien, piirustusten ja nuottien jälkeen:
Hopsansaa, — hopsansaa,
Tanssii kaikkein kanssa, mut ei suostu yhteenkään,
Rallallaa, — rallallaa,
Joukoss' ensimäinen, mut ei kelpaa sittenkään.
Sitten seuraavan, selvästi kirjoitetun kirjeen:
Rakas Heikki!
Eikö sinusta näytä että sinä ja minä olemme älykkäimmät koko comoediassa? Meille tehdään paljon kiusaa, mutta se ei tee mitään; minä velvoitan sinua tulemaan kanssani mascaradiin huomeniltana; sillä tuollaisissa en ole vielä koskaan käynyt, ja haluan nähdä oikein kelpo hullutuksia; tässä talossa on niin hiljaista ja surullista.
Sinä olet suuri veitikka, Heikki, — missä kuljeskelet? sillä tässä istun sinun
Pernillesi.
Vihdoin oli suurilla kirjaimilla, selvästi ja moneen kertaan kirjoitettuna seuraava runo, jonka Petra luultavasti oli jostakin tavannut ja jota hän nyt aikoi opetella ulkoa:
Jaloutta mieli halaa,
Povessa se hehkuu, palaa.
Luoda tahdon, suurta, oivaa,
Voimall' esitellä voimaa,
Hengen salalähteet löytää,
Päivän päästää, Louhen köyttää, —
Siihen armoss' auttaa voit,
Sä, ken minuun kaipuun loit.
Kirjassa oli paljon muutakin, mutta provasti ei lukenut enempää.
Näyttelijäksi tullakseen oli Petra siis pyrkinytkin provastin perheeseen ja käyttänyt hyväkseen hänen tyttärensä opetusta. Tätä salaista aikomusta saavuttaakseen oli hän joka ilta niin halukkaasti kuunnellut heidän ääneensä lukevan ja itse sitten opetellut sitä ulkoa. Hän oli koko ajan pettänyt heitä; vielä eilenkin, jolloin hän näytti heille kaikki ilmoittaneen, salasi hän jotakin; helakkaimmin nauraessaan petti hän heidät.
Ja tämä salainen aikomus! Mitä provasti usein hänen kuullen oli kironnut, sitä Petra nyt kaunisteli, mainitsi Jumalan kutsumukseksi ja rohkeni häneltä siihen siunausta rukoilla! Tuommoiseen elämään, joka oli täynnä pintapuolisuutta ja turhamaisuutta, kateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja hölläluonteisuutta, elämään, jonka vaiheella kaikki korppikotkat pyörivät niinkuin haaskan ympärillä, siihen halusi Petra antautua ja rukoili Jumalalta siunausta! Ja tähän olivat provasti ja hänen tyttärensä häntä auttaneet hiljaisessa pappilassa, heränneen ja heitä ankarasti tarkastavan seurakunnan nähden!
Kun Signe kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu tuli sisään tervehtimään isäänsä, huomasi hän kamarin olevan täynnä savua. Tämä oli aina mielenliikutuksen todiste ja kaksinkertainen näin varhain aamulla. Provasti ei Signelle sanaakaan puhunut, vaan antoi hänelle kirjan. Signe heti huomasi sen olevan Petran. Eilisiltaisen epäluulon ja mielihaikeuden jälkimuistot heräsivät hänessä; hän ei uskaltanut kirjaan katsoa; hänen sydämensä sykki niin kovin, että hänen täytyi istuutua. Mutta sama sana, jonka provastikin oli hoksannut, hämmästytti Signeäkin; hänen teki mielensä tarkemmin silmätä ja hän rupesi lukemaan. Ensimäinen tunne, mikä hänet silloin valtasi, oli häpeä — ei kumminkaan Petran vuoksi, vaan sentähden että isäkin oli nämä nähnyt.
Mutta pian hänet valtasi se syvä nöyryytys, jota ihminen tuntee, kun näkee pettyneensä sen suhteen, jota rakastaa. Hetken aikaa näyttää se, joka pettymyksen on aikaansaanut, jalommalta, kekseliäämmältä, älykkäämmältä kuin me, peittyypä aivan salaperäisyyteen. Mutta pian sielun valtaa harmi; rehellisyys saa voimaa valloilta, jotka eivät ole salaisia, vaikka ovatkin näkymättömiä; me tunnemme itsessämme tarmoa yhdellä iskulla musertamaan tuhansia pikkujuonia; me halveksimme sitä, mikä äsken mieltämme lannisti.
Mutta arkihuoneessa oli Petra istuutunut klaverin ääreen, ja nyt he kuulivat hänen laulavan:
Päivä on nousnut ja riemu on uus,
Haihtunut mielten on usvaisuus,
Hehkuvan tunturin viertä
Auringon ratsut jo kiertää.
Nouskaa, lintuset, laulelemaan!
Nouskaa, lapset, riemuamaan!
Toivoni, lentohon nouse!
Sitten paisuivat säveleet myrskyksi ja ilmi kuohahti seuraava laulu:
Kiitos neuvostas vaan,
Mutta tuimimpaan
Rajupyörteesen
Venon ohjailen.
Tämä vaikka mun viimeinen retkeni ois,
Tähän outohon vaaraan ma syöksen pois.
Enpä suotten päin
Jätä rantojas näin,
Halu tyrskyhyn on,
Meren aavikkohon;
Halu nähdä, kun vaahdoss' on purren tie,
Halu koitella, pitkällenkö se vie.
Ei — tämä oli provastista liian hurjaa; hän riisti ohimennen kirjan Signen kädestä, hän hyökkäsi ovea kohden ja tällä kertaa ei Signe häntä pidättänyt. Provasti karkasi oikotietä Petran luo ja paiskasi kirjan hänen eteensä pianolle, kääntyi ja käveli kerran edestakaisin laattian poikki. Hänen palatessaan oli Petra nousnut seisaalleen, hän painoi kirjaa rintoihinsa ja katsoi pikaisesti ympärilleen. Provasti seisahtui puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta viha siitä, että tuo kavala nuori tyttö jo kolmatta vuotta oli pettänyt häntä, ja vallankin siitä, että hänen harrasta ja helläsydämistä tytärtään oli pilkkana pidetty, valtasi hänet niin voimakkaana, ettei hän heti tavannut sanoja, ja kun hän vihdoin niitä tapasi, itsekin huomasi ne liian ankariksi. Vielä kerran käytyänsä laattian poikki ja vielä kerran tultuansa Petran eteen tulipunaisena kasvoiltaan, käänsi hän selkänsä ja meni sanaakaan sanomatta takaisin kamariinsa. Kun hän sinne tuli, oli Signe poissa.
Koko tämän päivän olivat he kukin itsekseen. Provasti oli yksinänsä päivällisellä, kumpikaan tytöistä ei tullut saapuville. Petra oli emännöitsijän huoneessa, joka palon jälkeen oli hänelle annettu; hän oli turhaan ja kaikkialta etsinyt Signeä selittääksensä käytöstänsä; mutta Signeä ei näkynyt koko talossa.
Petra tunsi että oli ratkaiseva hetki käsissä. Hänen elämänsä salaisin ajatus oli häneltä riistetty, ja siihen nähden vaativat toiset itsellensä vaikutusvaltaa, jota hän ei voinut heille myöntää. Itse hän parhaiten tunsi, että jos hänen täytyisi jättää tämä päämäärä, niin hän joutuisi sattumuksen ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloinen iloisten seurassa, ystävällinen ystävällisten parissa, varma kaikissa, mutta tämä tapahtui tuon salaisen tarkoitusperän voimasta, — että hän nimittäin kerran saavuttaisi sen, mihinkä hänen halunsa paloi ja kasvoi. Luottautua kehenkään tuon ensimäisen rauenneen yrityksen jälkeen Bergenissä, — ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardiinkaan! Hänen täytyi olla siitä vaiti, kunnes se oli siihen määrään varttunut, että se voi kestää kaikki epäluulon puhallukset.
Mutta nyt olivat asiat toisin. Provastin tulipunaiset kasvot katsoivat herkeämättä hänen säikytettyyn omaantuntoonsa, — hänen tuli löytää pelastus! Hän haeskeli Signeä yhä enenevällä kiihkeydellä ja kiireellä; mutta vielä iltapuolella ei Signeä ollut löytyvissä. Jota kauemmin se ihminen, jota etsimme, karttaa meitä, sitä suuremmalta näyttää meistä myöskin eron syy, ja niin kävi, että Petra vihdoin huomasi että hän oli pettänyt Signeä käyttäessään salaa hänen ystävyyttänsä siihen, jota Signe piti suurena syntinä. Kaikkitietävä Jumala olkoon todistajana, että tällainen asiain katseleminen ei koskaan ollut hänen mieleensä juolahtanutkaan; hän tunsi olevansa suurin syntinen.
Aivan niinkuin ennen kodissa valtasi hänet nytkin tämä ajatus, jota hän ei hetkeä ennakolta ollut aavistanutkaan! Se että kauhistus vielä saattoi uudistua, ettei hän vielä ollut askeltakaan edemmäksi päässyt, se suurensi hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki tulevaisuutensa kovaonnisena. Mutta mikäli hänen oma syntivelkansa kasvoi, sikäli Signen kuva kohosi mielenpuhtaudessa ja ylevässä alttiiksiantaumuksessa. Hänen ajatuksensa olivat todentotta kuin tulisessa liekissä; hän tahtoi huutaa ja rukoilla eikä hellittää eikä heretä puhumasta, ennenkuin Signe oli luonut häneen yhden ainoan ystävällisen silmäyksen.
Päivä oli alkanut pimetä, Signe lienee jo varmaankin kotiin tullut, oli sitten ollut missä hyvänsä. Petra juoksi alas kylkirakennuksen käytävään, jossa Signen asuinhuone oli, ja näki avaimen ovessa, — merkkinä, että Signe oli huoneessa. Sykkivällä sydämellä tarttui hän uudestaan lukkoon ja rukoili: "Signe, suo minun puhua kanssasi! — Signe, en voi tätä kestää!" — Ei hiiskaustakaan huoneesta. Petra lyykistyi, kuunteli, kolkutti: "Signe, oi Signe, et tiedä kuinka onneton minä olen!" — Ei vastausta; Petra kuunteli kauan, ei mitään. Kun et mitään vastausta saa, epäilet vihdoin siellä ketään olevankaan, vaikka sen tiedätkin, ja jos on pimeä, niin alat lisäksi pelätä. "Signe — Signe! jos olet siellä, niin osoita laupeutta, — vastaa minulle! — Signe!" Huoneessa oli edelleen hiljaista. Hän alkoi palella ja väristä. Mutta avatusta kyökinovesta lähti suuri leveä valovirta, ja keveitä, iloisia askeleita kuului pihalta. Tästä johtui tuuma mieleen; hän tahtoi itsekin mennä pihalle, tahtoi nousta seinäpienalle, joka kulki rakennuksen kivijalan ylipuolella, tahtoi käydä pienaa pitkin ympäri koko rakennuksen tullakseen tällä tavoin toiselle puolelle, jossa kivijalka oli hyvin korkea. Hän tahtoi katsoa Signen ikkunasta sisään.
Ilta oli tähtikirkas, tunturin ja rakennuksen rajaviivat kuvautuivat jyrkkinä, mutta muuta ei näkynyt kuin niiden piirteet. Lumi kimalteli, tummat poikkipolut korottivat vain sen valkeutta; tieltä kuului kulkusten helinää; vauhti, välke kiihoittivat, hän hyppäsi pienalle. Hän koetti pidellä käsin seinälaudoituksen ulkonevista laudoista, mutta suistui tasaltaan ja putosi jälleen maahan. Hän löysi tyhjän tynnyrin, vieritti sen seinustalle, astui tynnyrille ja siitä pienalle. Nyt muutti hän käsiään ja jalkojaan yht'aikaa, noin vaaksan verran kerrallaan; kysyttiin vahvoja käsiä ja vahvoja sormia pysyäkseen siinä; hän ei saanutkaan oikein kiinni, sillä laudat olivat seinää tuskin tuumaa ulompana. Hän pelkäsi että joku hänet näkisi, sillä tämä pantaisiin tietysti heti yhteyteen köysiastuimien kanssa. Jos vaan pääsisi pihanpuolelta pois rakennuksen poikkiseinälle! Mutta hänen sinne vihdoin tultuansa, kohtasi uusi vaara; sillä ikkunat eivät olleet peitossa, ja hänen täytyi kumartua joka kerta kun hän peläten putoavansa kulki ikkunan ohitse. Pitkällä seinällä oli piena hyvin korkealla ja sen alla pitkin koko seinän mittaa karviaispensaita, jotka varmaankin häntä kannattaisivat, jos hän putoaisi. Mutta hän ei pelännyt. Sormia kinervöitsi, suonet värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän kulki vain eteenpäin. Nyt vain muutama askel, niin oli hän ikkunan kohdalla. Signen huoneessa ei ollut valkeata, eikä verho ollut alas laskettuna; kuu paistoi suoraan sisään, jotta saattoi nähdä sisimpään soppeen. Tämä rohkaisikin uudestaan Petran mieltä; hän saavutti ikkunalistan, johon vihdoinkin saattoi täysin käsin kiinni tarttua, ja levähti; sillä, määräpäähän ehdittyänsä, rupesi hänen sydämensä niin kovin sykkimään, että henki melkein salpautui. Mutta kun asia vain paheni, jota kauemmin hän odotti, täytyi hänen rientää — ja nyt hän yht'äkkiä painoi koko ruumiinsa ikkunaa vastaan. Kimeä huuto kajahti huoneesta vastaan. Signe, joka oli istunut sohvannurkkauksessa, kavahti tuokiossa keskelle laattiata, torjui molemmin käsin tuota kauhistavaa näköä luotansa, julmistuneena, inhoavana, ja pakeni. Tuommoinen haamu ikkunan takana ja kuun valossa, tuommoinen julkea, iljettävä rohkeus, kasvot kuutamossa palavina, säihkyvinä — Petra huomasi tuokiossa itsekin että hänen onneton mielijohteensa yksinäänkin olisi herättänyt kauhua, vieläpä ettei hänen kuvansa tästälähtien tulisi olemaan alituisena elotuksena Signelle; hän meni tainnoksiin ja putosi maahan kimakasti kirahtaen. Signen huutoon oli ihmisiä hyökännyt huoneista pihalle, vaan ketään ei löytynyt, kuului sitten toinen samanlainen huuto, koko talo tuli liikkeelle, etsittiin, huudettiin, ketään löytämättä. Vallan sattumalta tuli provasti katsoneeksi ulos Signen huoneen ikkunasta ja näki kuunvalossa Petran karviaispensaiden sisään painuneena. Kova pelko valtasi kaikki, vaivaa oli saada hänet irti ja ylös; hän kannettiin Signen kamariin, koska emännöitsijän huone oli kylmä, vaatteet riisuttiin ja hänet laskettiin vuoteelle, jossa haudottiin hänen käsiänsä ja kaulaansa, jotka olivat pahasti haavoittuneet, sillä aikaa kun toiset laittoivat huoneen hauskaksi, valoisaksi ja lämpimäksi. Kun Petra oli täysin tointunut ja katsoi ympärilleen, pyysi hän saada olla yksin.