— Älkää hätäilkö — sanoi Nikolai — älkäämme kiirehtikö. He kulkevat yhä etemmäksi ja etemmäksi, joten tulee liian pitkä matka kiskoa joka säkki erikseen veneeseen. He jättävät ne matalikon rannalle ottaakseen ne nousuveden alettua, jolloin niiden luo voi päästä veneellä.
Kului puolisen tuntia ja nousuvesi alkoi, kun tapahtui seuraavaa: Jätettyämme rosvot työhönsä me juoksimme veneille, työnsimme ne irti ilman pienintäkään melua ja sidoimme yhteen suureksi veneketjuksi. Juuri kun me työnsimme ulos viimeistä venettä, omaamme, tuli luoksemme eräs rosvoista. Se oli Barchi. Hänen terävät silmänsä välähtivät ja hän käsitti silmänräpäyksessä mistä oli kysymys ja hyppäsi luoksemme — mutta me tyrkkäsimme venettämme voimakkaasti ja onnistuimme luikahtamaan hänen käsistään jättäen hänet pulikoimaan veteen, joka ulottui yli pään. Heti matalikolle päästyään alkoi hän huutaa ja hälyyttää tovereitaan.
Me sousimme minkä jaksoimme, mutta matka edistyi hitaasti, koska hinattavanamme oli liian paljon veneitä. Matalikolta kajahti laukaus, sitten toinen ja kolmas, ja pian alkoi keskeytymätön ammunta. Kuulat eivät lakanneet viheltelemästä ympärillämme, mutta kuu peittyi tiheiden pilvien taa ja tällaisessa pimeydessä oli ammunta aivan tähtäyksetöntä.
— Toivoisin, että meillä olisi höyryvene — sanoin minä.
— Minä puolestani haluaisin, ettei kuu näyttäytyisi — vastasi
Nikolai.
Tämä oli vaikeaa ja hidasta työtä, mutta jokainen aironveto vei meidät etemmäksi matalikolta ja likemmäksi rantaa, kunnes ammunta vihdoin hiljeni, ja kun kuu jälleen näyttäytyi, niin me olimme ulkopuolella vaaraa. Pian huudettiin rannalta, ja kun me vastasimme, suuntautui luoksemme kaksi poliisivenettä, joissa kummassakin oli kolme soutajaa. Charlesin iloiset kasvot kumartuivat meihin päin ja voimakkaasti puristaen käsiämme huusi hän ihastuneena:
— Kunnon poikia, reippaita poikia molemmat!
Kun veneet oli laskettu rannalle, minä Nikolain ja erään vartijan kanssa istuuduin yhteen poliisiveneeseen, Charles tarttui peräsimeen ja me läksimme. Kaksi muuta poliisivenettä seurasi, ja kun kuu jälleen näyttäytyi taivaalle, saatoimme helposti eroittaa eristetyssä asemassa olevat osterirosvot. Lähestyessämme avasivat he meitä kohti kiivaan tulen ja me vetäydyimme kiireesti ampumamatkan ulkopuolelle.
— Odottakaamme vähän — sanoi Charles. — Nousuvesi jatkuu, — vielä vähän aikaa ja he ovat vedessä kaulaa myöten ja heillä on muuta ajateltavaa kuin ampuminen.
Me jäimme odottamaan, kunnes nousuvesi tekisi tehtävänsä. Rosvojen asema oli tällainen: Kovan nousuveden vuoksi vesi virtasi takaisin nopeasti kuin myllyn rännistä ja parhainkaan uimari ei voisi uida kolmea mailia vastavirtaan sinne, missä heidän aluksensa olivat. Rannan ja heidän välillään olimme me, riistäen heiltä mahdollisuuden pelastautua siihen suuntaan. Sitäpaitsi vesi peitti jo osan matalikoita uhaten hukuttaa heidät muutaman tunnin kuluttua.
Oli kaunista ja tyyntä. Kuun valossa tarkastimme heitä yökiikareilla ja kerroimme Charlesille matkastamme "Terva Meggyllä". Kului tunti ja toinen. Rosvot kokoontuivat matalikon korkeimmalle kohdalle vyötäisiään myöten vedessä seisten.
— Tästä näkyy, mitä merkitsee kekseliäisyys — puheli Charles. — Taft koetteli vuosikausia saada heitä kiikkiin, mutta hän halusi tehdä sen ylivoimalla, eikä onnistunut. Me työskentelimme päällämme…
Tällä hetkellä kuulin vedestä hiljaista loisketta ja kohottaen käteni vaiteliaisuuden merkiksi käänsin veneen ja sousin hitaasti vasten virtaa. Loiske kuului noin viidenkymmenen jalan päästä. Olimme hiljaa ja odotimme. Minuutin kuluttua kuului voimakas isku veteen. Kuuden jalan päässä meistä kuun valossa näyttäytyi musta pää ja valkoiset hartiat. Ikäänkuin ihmetyksen ja hämmästyksen jähmettämänä uimari silmänräpäyksessä katosi veden alle.
Me vetäisimme pari kertaa voimakkaasti airoilla ja annoimme sitten virran viedä venettä. Neljä paria silmiä tarkasteli tiukasti vettä, mutta pienintäkään värettä ei näkynyt, eikä mitään muutakaan, joka olisi osoittanut mustan pään ja valkoisten hartiain olinpaikan.
— Se oli Merisika — sanoi Nikolai. — Hänet meidän on siepattava päivänvalolla.
Neljännestä vailla kolme antoivat rosvot ensimmäisen merkin, että olivat valmiit antautumaan. Me kuulimme Nelijalan päästävän avunhuutoja ja tällä kertaa meitä ei enää vastaanotettu tulella. Nelijalka oli todella vaarassa. Hänen toveriensa päät ja hartiat olivat näkyvissä vedestä ja he olivat, voidakseen seisoa vasten virtaa, tarttuneet toisiinsa ja pitelivät häntä hartioillaan.
— Kas niin, pojat — sanoi Charles iloisesti, — te olette käsissämme, ettekä mene mihinkään. Jos aiotte rimpuilla, jätämme teidät yksin ja vesi tekee teistä selvän. Mutta jos antaudutte hyvällä, otamme teidät kaikki toinen toisenne jälkeen heti veneisiin ja te olette pelastetut. Mitä tuumitte?
— Oi! — huusivat he kaikki kuorossa värisevin äänin ja hampaiden kalistessa.
— Tulkaa siis yksitellen, mutta pienikasvuiset ensin.
Nelijalka otettiin ylös ensimmäisenä; hän oli nöyrä, vaikkakin pani vastaan, kun poliisi asetti hänelle käsiraudat. Hänen jälkeensä tuli Barchi aivan tyynenä ja hiljaisena märissä vaatteissaan. Kun meidän veneeseemme oli koottu kymmenen miestä, vetäydyimme etemmäksi ja toinen vene täytettiin. Kolmanteen veneeseen tuli vain yhdeksän vankia; — kaikkiaan oli siepattu kaksikymmentäyhdeksän miestä.
— Mutta Merisikaa te vain ette siepanneet — sanoi Nelijalka ylpeillen, ikäänkuin tämän pako olisi suuresti alentanut onnistumisemme merkitystä.
Charles nauroi.
— Mutta me näimme hänet kuitenkin, kun hän aivastellen ja päristen kuin sika ui rannalle.
Nöyrän, kylmästä värisevän rosvojoukon kera astuimme maihin ja tulimme osterivartiolle. Charles koputti, ovi avautui ja miellyttävä lämpö ympäröi meitä.
— Kas täällä, pojat, voitte kuivata vaatteenne sekä saada lämmintä kahvia — sanoi Charles, kun he olivat kaikki astuneet huoneeseen.
Ja ikkunan luona istui Merisika surullisena, pitäen käsissään höyryävää kuppia. Minä ja Nikolai katsoimme yht'aikaa Charlesiin. Hän nauroi iloisesti.
— Tämä on kaikki kekseliäisyyttä — selitti hän. — Kun te näette jonkun asian, on sitä katsottava joka puolelta. Asian joka puolelta näkeminen merkitsee paljon! Minä näin niemekkeen ja asetin sinne sopivalle paikalle pari poliisia. Siinä kaikki.
"LANCASHIREN KUNINGATTAREN" PIIRITYS.
Minusta tuntuu, että vaikein tehtävä, joka kalavartion osalle sattui, oli suuren, nelimastoisen englantilaisen laivan kaksiviikkoinen piiritys, johon otti osaa kaksi miestä: minä ja Charles. Ennenkuin saimme sen kunnialla lopetetuksi, tuli meidän ratkaista omituinen matemaattinen tehtävä ja oikean ratkaisun löysimme aivan sattumalta.
Suoritettuamme retken osterirosvoja vastaan palasimme Oaklandiin ja vietimme siellä kaksi viikkoa, niin kauan kuin Neil Partingtonin vaimo oli sivuuttanut vaaran ja alkoi tervehtyä. Niin että vasta noin kuukauden poissaolon jälkeen ohjasimme viimeinkin Beniciaan. Kun kissa ei ole kotona, ovat hiiret herroja, ja näiden neljän viikon aikana oli kalavarkaiden röyhkeys kasvanut äärimmäisiin saakka. Kainostelematta ja aivan avoimesti rikkoivat he lakeja. Mennessämme Pedro-niemen ohi näimme paljon jälkiä ankeriaanpyydystäjien entistä innokkaammasta toiminnasta ja San-Paulin lahdella näimme laajalle levittäytyneen laivaston kalastajia Ylälahdelta. He kiskoivat kiireesti ylös pyydyksiään ja nostivat purjeita.
Se oli hyvin epäilyttävää ja me ryhdyimme takaa-ajoon. Ensimmäisessä ja ainoassa veneessä, joka meidän onnistui siepata, huomasimme laittoman verkon. Rautakalojen pyyntiä varten salli laki pitää vain sellaisia verkkoja, joiden silmien väli oli vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa, mutta meidän saamassamme verkossa oli se hädin tuskin kolme tuumaa. Tämä oli selvää lain rikkomista ja molemmat kalastajat vangittiin heti. Neil Partington otti toisen heistä itselleen avuksi "Pohjan Hirveen", ja minä Charlesin kanssa menin toisen vangin kera takavarikoituun alukseen.
Mutta kalanpyytäjälaivasto purjehti tavattomalla kiireellä Petaluman rantaan päin ja koko matkalla San-Paul lahden kautta me emme enää nähneet ainoatakaan kalastajaa. Meidän vankimme, pronssinvärinen, parrakas kreikkalainen, istui itsepäisenä verkollaan meidän ohjatessamme hänen venettään. Se oli uusi, kolumbialainen lohivene, joka suoritti nähtävästi ensi matkaansa ja kulki suurenmoisesti. Vankimme oli aivan vaiti eikä kiinnittänyt meihin huomiota silloinkaan, kun Charles kehui venettä. Päätimme, ettei hän ollut seuranhaluinen mies.
Menimme Carquinezin salmen kautta Turnerin veistämön luona olevaan lahteen, sillä siellä oli vesi tyynempää. Useita englantilaisia teräspurjelaivoja seisoi siellä odottamassa vehnän korjuuta ja täällä, samassa paikassa, missä sieppasimme Big Alekin, me aivan äkkiarvaamatta törmäsimme veneeseen kaksine italialaisineen, jotka olivat laskeneet "kiinalaisen siiman" sammen pyydystämistä varten. Se oli molemminpuolinen yllätys ja olimme jo heistä sivu ennenkuin kukaan meistä ehti selvitä hämmästyksestään. Charles käänsi heti jyrkästi tuuleen ja ohjasi kiireesti heitä kohti. Juoksin keulaan ja heitin heille köyden käskien sitomaan sen. Toinen italialaisista kiinnitti sen veneensä keulaan ja minä kiiruhdin sillä välin päästämään alas purjeen.
Charles aikoi mennä ottamaan saaliin lopullisesti haltuunsa, mutta kun minä, haluten saada italialaiset veneemme viereen, vedin nuorasta, päästivät he sen irti. Tuuli alkoi painaa meitä heti poispäin heidän ottaessaan esille kaksi paria airoja, joiden kuljettamana kevyt vene nopeasti lähti vastatuuleen. Tämä temppu saattoi meidät hetkeksi sekaannuksiin, syystä että veneemme oli leveä ja raskaasti lastattu, joten emme voineet toivoa saavuttavamme heitä airoilla. Mutta odottamatta ryhtyi vankimme avuksi. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja kasvot punehtuivat jännityksestä. Äkkiarvaamatta, yhdellä hyppäyksellä, oli hän keulassa ja nosti purjeen.
— Minulle on aina sanottu, että kreikkalaiset ovat italialaisia paremmat — nauroi Charles juosten peräsimeen.
En koskaan elämässäni ollut nähnyt, että joku haluaisi saada toisen kiinni niin innokkaasti kuin meidän vankimme ajaessamme takaa italialaisia. Hänen silmänsä kipinöivät ja sieramensa laajenivat ja värisivät. Charles hoiti peräsintä vankimme pidellessä purjenuoraa; ja vaikka Charles oli taitava ja liukas kuin kissa, niin kreikkalainen vaivoin pidätti harmiaan hänen hitautensa vuoksi.
Lähimmästä rannasta olivat italialaiset runsaan mailin päässä. Jos he pyrkisivät sinne, voisimme me laitatuuleen purjehtien saavuttaa heidät, ennenkuin he ehtisivät kahdeksatta osaakaan tästä matkasta. Mutta he olivat liian ymmärtäväisiä yrittääkseen sitä ja tyytyivät senvuoksi voimakkaasti soutamaan vastatuuleen suuren "Lancashiren kuningatar"-nimisen laivan oikeata sivua pitkin. Mutta laivan takana olevalle vastapäiselle rannalle oli ainakin kaksi mailia aukeata merta. He eivät siis uskaltaneet mennä suoraan, sillä olisimme tavoittaneet heidät, ennenkuin he olisivat ehtineet rannalle. Senpävuoksi, saavuttuaan "Lancashiren kuningattaren" keulan luo, heillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata myötätuuleen takaisin pitkin laivan toista kylkeä.
Me purjehdimme jyrkästi vastatuuleen, sivuutimme laivan perän, teimme käännöksen ja kreikkalaisen hellittäessä purjetta ja kiristellessä hampaitaan, laskimme myötäiseen laivan vasenta kylkeä. Italialaiset olivat jo puolivälissä laivan kuvetta, mutta voimakas tuuli kuljetti meitä paljon joutuisammin kuin he saattoivat soutaa. Me tulimme yhä likemmäksi ja likemmäksi ja minä varustauduin jo tarttumaan kiinni veneeseen, kun se yht'äkkiä katosi "Lancashiren kuningattaren" suuren perän taa.
Ajo palautui lähtökohtaansa. Italialaiset sousivat vastatuuleen pitkin laivan oikeata kuvetta ja me menimme hankavastaiseen, etääntyen hitaasti laivasta, sillä meidän täytyi risteillä vasten tuulta. He sivuuttivat keulan ja alkoivat jälleen soutaa vasenta kylkeä ja me teimme käännöksen seuraten heitä myötätuuleen. Ja kun taas olimme saavuttamaisillamme veneen, kääntyi se perän ympäri ja vältti vaaran. Ja niin jatkui ajo, toista puolta ylös ja toista alas, ja joka kerran onnistui veneen luiskahtaa käsistämme.
Laivan miehistön mielenkiinto oli herännyt ja me näimme pitkän rivin päitä, jotka kumartuivat yli kaiteen tarkaten meitä. Joka kerran kun ahdistimme veneen perän taa, kohottivat he villin huudon ja syöksyivät toiselle puolelle laivaa katsoakseen, kuinka ajo kävi vastatuuleen. He nauroivat meille ja italialaisille koko ajan, antoivat pilkallisia neuvoja, vimmastuttaen kreikkalaisemme siihen määrin, että tämä ainakin yhden kerran joka kierroksella kohotti nyrkkinsä ja raivokkaasti pudisti sitä laivamiehille. Näitä tämä vimmastuminen vain huvitti ja joka kerran kun vene näyttäytyi, tervehtivät he sitä äänekkäillä, iloisilla huudoilla.
— Tässäpä näytös! — huusi yksi. — Todellinen merihippodroomi! — lisäsi toinen.
— Kuusipäiväiset kilpa-ajot, olkaa hyvä! — ihasteli kolmas. — Kuka lyö vetoa italialaisia tikarinpistäjiä vastaan?
Seuraavassa käänteessä kreikkalainen tarjoutui vaihtamaan Charlesin kanssa paikkaa.
— Antakaa minun ohjata — pyysi hän. — Minä heidät tavoitan, varmasti minä ne sieppaan.
Tämä koski Charlesin ammattikunniaan — sillä hän ylpeili aina merikuntoisuudellaan, mutta antoi kuitenkin peräsimen vangille, ottaen itse tämän paikan. Teimme vielä kolme kierrosta ja kreikkalaisen täytyi tunnustaa, ettei lohivene kulkenut hänen käsissään nopeampaan kuin Charlesinkaan.
— Teette viisaammin, jos jätätte tuon — neuvoi eräs matruusi ylhäältä.
Kreikkalainen rypisti kiukkuisesti kulmakarvojaan ja tavallisuuden mukaan näytti nyrkkiään. Sillävälin eivät minun aivoni levänneet ja viimein keksin keinon.
— Koettakaa vielä, Charles — sanoin minä.
Kun me jälleen käännyimme myötätuuleen, sidoin minä naarausankkuriin nuoran. Nuoran pään kiinnitin veneeseemme ja odotin suotuisaa tilaisuutta saadakseni heittää vehkeen. Italialaiset olivat vielä kerran menossa "Lancashiren kuningattaren" vasenta sivua ja me tulimme jälestä. Pääsimme yhä likemmäksi ja minä teeskentelin ikäänkuin haluaisin tavoittaa heidät kuten ennenkin. Veneen perä oli meistä noin kuuden jalan päässä ja italialaiset nauroivat ivallisesti kadotessaan laivan taa. Tässä silmänräpäyksessä heitin naarausankkurin. Se tarttui mainiosti veneen laitaan ja minä vetäsin sen takaisin, kun nuora jännittyi, lohiveneemme mennessä eteenpäin.
Matruusien joukosta kuului huokaus, joka muuttui heti ihastuksen kiljunnaksi, sillä toinen italialainen tempasi kääntöpääveitsensä ja leikkasi poikki nuoran. Mutta kun me olimme vetäisseet heidät takaisin, eivät he olleet vielä päässeet vaarasta ja Charles hyppäsi paikaltaan perästä ja tarttui veneen perään. Tämä oli sekunnissa tehty, mutta toinen italialaisista antoi Charlesille airolla kovan iskun päähän. Huumaantuneena hoiperteli Charles ja kaatui lohiveneen pohjalle, italialaisten onnistuessa luiskahtamaan jälleen laivan perän suojaan.
Kreikkalainen tarttui peräsimeen ja purjenuoraan jatkaen ajoa, mutta minä jäin Charlesin luo, jonka päästä vuosi veri. Matruusit raivosivat ihastuksesta ja tervehtivät yhtenä miehenä italialaisia. Charles nousi, pitäen toisella kädellä päätään ja katsoi tylsästi ympärilleen.
— Nyt emme anna heidän mistään hinnasta livahtaa käsistämme — sanoi hän tarttuen revolveriinsa.
Kun teimme seuraavan kierroksen, uhkasi hän heitä revolverilla, mutta he sousivat vaieten eteenpäin, vetäisten airoillaan tiheästi ja säännöllisesti, omistamatta pienintäkään huomiota Charlesille.
— Jos te ette pysähdy, niin minä ammun — sanoi tämä uhkaavasti.
Mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta, he eivät edes pelästyneet eivätkä aikoneetkaan antautua, vaikka Charles muutamia kertoja ampui vaarallisen läheltä heitä. Ei ollut luultavaa, että hän ampuisi aseettomia ihmisiä, italialaiset tiesivät sen yhtä hyvin kuin mekin, — ja jatkoivat itsepäisesti soutuaan ympäri laivan.
— Me saamme heidät lopultakin! — huudahti Charles. — Ajamme heitä niin kauan kunnes he uupuvat!
Ja ajo jatkui. Kiersimme "Lancashiren kuningattaren" yli kaksikymmentä kertaa ja näimme vihdoin, että heidänkin rautaiset lihaksensa alkoivat veltostua. He olivat väsyksissä, ja asia olisi ollut muutaman kierroksen jälkeen ratkaistu, mutta odottamatta saikin leikki uuden käänteen. Mennessään vastatuuleen he aina voittivat etumatkaa ja ehtivät mennä myötätuuleen puoleenväliin laivaa, ennenkuin me käännyimme keulasta. Mutta viimeisellä kerralla, kun sivuutimme keulan, näimme heidän juoksevan ylös nuoraportaita, jotka kiireesti laskettiin laivasta. Tämän tekivät matruusit nähtävästi kapteenin suostumuksella, sillä tultuamme paikalle, missä portaat olivat olleet, oli ne korjattu pois ja italialaisten vene riippui veneenkannattimien nostamana korkealla ilmassa.
Keskustelu meidän ja kapteenin välillä oli selvä ja lyhyt. Kapteeni ehdottomasti kielsi meitä astumasta "Lancashiren kuningattaren" kannelle, sekä kieltäytyi yhtä jyrkästi luovuttamasta italialaisia. Silloin raivostui Charles samoinkuin kreikkalainenkin. Charles ei ollut kärsinyt tässä naurettavassa takaa-ajossa ainoastaan tappiota, vaan olipa kaatunut tiedottomana veneenpohjalle iskusta, jonka antajat nyt livahtivat hänen käsistään.
— Saatte ottaa pääni, — huusi hän raivostuneena, iskien nyrkillä toisen käden kämmeneen, — jos nämä kaksi lurjusta pääsevät käsistäni! Minä seison ja vartioin heitä, vaikkapa siihen menisi koko jälellä oleva elämäni, ja jos en heitä ennen saavuta, niin lupaan elää sangen vanhaksi; — minä otan heidät tahi nimeni ei ole Charles Le-Grant!
Ja sitten alkoi "Lancashiren kuningattaren" piiritys, — piiritys, jonka muisto molemmilla kalastajilla ja kalavartiolla säilyy. Kun "Pohjan Hirvi" rautakalan pyydystäjien tuloksettoman takaa-ajon jälkeen palasi, pyysi Charles Neil Partingtonia toimittamaan hänen oman lohiveneensä villaisine peitteineen, ruokavaroineen ja kalastustarpeineen. Auringon laskiessa oli vaihto tehty ja me erosimme kreikkalaisesta, jonka täytyi lähteä Beniciaan kärsimään rangaistusta omasta rikoksestaan. Illallisen jälkeen pidimme minä ja Charles kumpikin neljä tuntia vahtia, kunnes päivä valkeni. Kalastajat eivät koettaneet karata tänä yönä, vaikka laiva lähetti veneen tiedustelemaan, oliko tie selvä.
Seuraavana päivänä huomasimme, että oli ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen ja me teimme suunnitelman unohtamatta omia mukavuuksiammekaan. Tässä suhteessa auttoi meitä n.k. "Lämmin laituri", joka oli Benician rannalla. Sattui niin, että "Lancashiren kuningatar", Turnerin veistämön ranta ja "Lämmin laituri" muodostivat suuren, tasasuhtaisen kolmion kolme kulmaa. Kolmion sivu laivasta sille rannalle, jolle italialaiset saattoivat pelastautua, oli yhtä pitkä kuin matka "Lämpimältä laiturilta" samalle rannalle. Mutta kun me saatoimme purjeilla kulkea paljon nopeammin kuin he airoilla, voimme antaa heidän kulkea noin puoli matkaa, ennenkuin meidän tarvitsi lähteä liikkeelle. Jos annoimme heidän mennä enemmän kuin puoli matkaa, niin he voivat olla varmat joutuvansa rannalle ennen meitä; jos taas läksimme liikkeelle ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaan, kerkisivät he pelastua laivalle.
Määräsimme puolivälilinjan vetäen sen laiturin päästä kauempana rannalla seisovaan tuulimyllyyn; tämä viiva oli juuri puolivälissä sitä kolmion sivua, jota italialaisten täytyi kulkea päästäkseen rannalle. Täten saatoimme helposti määritellä matkan, jonka italialaisten piti soutaa, ennenkuin me läksimme liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen katselimme kiikarilla, kuinka he kiirehtimättä sousivat viivalle ja kun he pysähtyivät myllyn kohdalle, heittäydyimme alukseemme ja nostimme purjeet. Nähdessään meidän valmistelumme sousivat he hitaasti takaisin "Lancashiren kuningattareen", vakuutettuina, ettemme heitä saavuta.
Varustautuaksemme siltä varalta, ettemme tyynen vuoksi voisi käyttää lohivenettämme, olimme hankkineet kevyen soutuveneen kahdella airoparilla. Mutta tyynen sattuessa olimme pakoitetut lähtemään soutuveneellämme laiturilta samaan aikaan kuin he laivalta. Yöllä taasen meidän täytyi pitää vahtia aivan laivan luona ja me järjestimme senvuoksi nelituntiset vahtivuorot palaten aina aamuisin takaisin.
Italialaiset katsoivat kuitenkin parhaaksi koettaa paeta päivällä, niin että meidän yölliset ponnistuksemme olivat hyödyttömiä.
— Se minua erikoisesti raivostuttaa — sanoi Charles, — että samalla kuin meiltä puuttuu hyvät vuoteemme, nuo lurjukset nukkuvat suurenmoisesti joka yö. Mutta nukkukoot — uhkasi hän. — Minä pidän heitä tässä laivassa kunnes kapteeni toimittaa heidät pois, — se on yhtä varma kuin että särki ei ole hauki.
Meillä oli vaikea tehtävä. Niin kauan kuin vahdimme italialaisia, eivät he voineet pelastautua, mutta toiselta puolen emme voineet, niin kauan kuin he olivat varovaisia, heitä tavoittaa. Charles vaivasi lakkaamatta aivojaan löytääkseen ratkaisun tähän kysymykseen, mutta tällä kertaa näytti hänen kekseliäisyytensä jättäneen hänet pulaan. Nähtävästi tämän pulman ainoa ratkaisu oli kärsivällisyydessä. He olivat metsästäjiltä piiloutuvia saaliita, ja sillä, kuka odotti kauimmin, oli suurimmat mahdollisuudet voittaa peli. Senlisäksi kiusasi meitä se, että italialaisten rannalla olevat ystävät antoivat heille merkkejä, joten me emme voineet hetkeksikään jättää piiritystä. Sitäpaitsi kierteli "Lämpimän laiturin" ympärillä koko ajan yksi tahi kaksi epäilyttävän näköistä kalastajaa, jotka vakoilivat meitä.
Meille ei jäänyt muuta tehtävää kuin 'pureksia vaieten huuliamme', kuten Charles sanoi, samalla kuin tämä homma otti koko meidän aikamme niin, että me emme voineet ryhtyä mihinkään muuhunkaan.
Päivät kuluivat ja tilanne pysyi ennallaan, — ei senvuoksi, etteivät italialaiset olisi koettaneet sitä muuttaa. Eräänä yönä heidän rannalla olevat ystävänsä koettelivat saattaa meidät harhaan, antaakseen heille tilaisuuden sillä aikaa pelastautua. Tämä ei onnistunut senvuoksi, että veneenkannattimet laivalla olivat huonosti voidellut. Kun palasimme takaisin, seurattuamme kummallista venettä, kiinnitti meidän huomiotamme veneenkannattimien kitinä ja me tulimme "Lancashiren kuningattaren" luo juuri sillä hetkellä, kun italialaiset laskivat venettään. Seuraavana yönä kierteli meidän ympärillämme puoli tusinaa veneitä, mutta me pysyttelimme kuin iilimato laivan läheisyydessä ja teimme heidän suunnitelmansa tyhjäksi, kunnes he menettivät kärsivällisyytensä alkaen meitä haukkua.
Charles nauroi istuessaan soutuveneen pohjalla.
— Tämä on hyvä merkki, poikaseni — sanoi hän minulle. — Kun ihminen kiroilee, voit olla varma siitä, että hän on kadottanut kärsivällisyytensä, ja se, joka kadottaa kärsivällisyytensä, kadottaa älynsäkin ja silloin me heidät otamme.
Mutta he eivät kadottaneet älyään ja Charlesin täytyi tunnustaa, että tässä oli yksi niitä tapauksia, jolloin kaikki merkit osoittautuivat paikkaansa pitämättömiksi. Heidän kärsivällisyytensä näytti vetävän vertoja meille, ja toinen viikko kului hitaasti.
Vihdoinkin Charlesin kekseliäisyys heräsi, osoittaen hänelle ratkaisukeinon. Pedro Boulen, uusi ja kalastajille tuntematon vartiomies, joutui sattumalta Beniciaan ja me otimme hänet toteuttamaan suunnitelmaamme. Koettelimme pitää sen salassa, mutta jollain kummallisella tavalla italialaisten rannalla olevat ystävät saivat tietää jotain ja kehoittivat näitä olemaan varuillaan.
Yöllä ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme; minä ja Charles sousimme tavallisuuden mukaan pitkin "Lancashiren kuningattaren" kupeita. Kun tuli aivan pimeä, Pedro Boulen lähti liikkeelle kevyellä kanootilla, sellaisella, jonka saattoi ottaa kainaloonsa ja kantaa. Kuultuamme hänen tulevan äänekkäästi airoilla loiskien, vetäydyimme lyhyen matkan päähän pimeyteen ja nostimme airot. Portaiden luona hän iloisesti huusi vahtia ja kysyttyään, missä seisoo "Skottlannin päämies" — toinen laiva, joka myös odotti vehnälastia — kömpelösti kaatui veneineen. Mies, joka oli vahdissa, juoksi portaille ja kiskoi hänet vedestä. Tätä hän tarkoittikin, — päästä laivaan; hän odotti, että hänet heti vietäisiin kannalle, annettaisiin lämmitellä ja kuivata vaatteet. Mutta kapteeni ei sallinut hänen tulla, ja hän jäi nuoraportaiden alimmalle askelmalle kylmästä värisemään. Me emme voineet pidättäytyä, tulimme pimeydestä ja korjasimme hänet.
Heränneen miehistön pilkka- ja ivahuudot kaikuivat epämiellyttävästi korvissamme. Molemmat italialaisetkin olivat nousseet kannelle ja nauroivat kauan ja pahansuovasti meille.
— Hyvä on — sanoi Charles niin hiljaa, että ainoastaan minä saatoin kuulla. — Olen iloinen, ettemme me nauraneet ensin. Se paraiten nauraa joka viimeksi nauraa, — eikö niin, poikaseni?
Tämän sanoessaan taputti hän minua olkapäälle, mutta minusta näytti, että hänen äänessään oli enemmän päättäväisyyttä kuin toivoa.
Me olisimme voineet turvautua viranomaisiin ja mennä englantilaiseen laivaan lain nimessä. Mutta kalastuskomitean ohjesääntöjen mukaan vartion tällaisissa tapauksissa täytyi välttää rettelöltä. Jos me olisimme kutsuneet tänne korkeampia viranomaisia, olisi siitä voinut olla seurauksena kansainvälisiä selkkauksia.
Piirityksen toinen viikko oli loppupuolella ja minkäänlaisia merkkejä tilanteen muuttumisesta ei ollut huomattavissa. Mutta neljännentoista päivän aamulla tuli muutos, — tuli muodossa, joka oli yhtä hämmästyttävä ja odottamaton niin meille kuin heillekin, joita koetimme tavoittaa.
Charles ja minä palasimme "Lämpimälle laiturille" tavanmukaiselta yölliseltä vahdiltamme "Lancashiren kuningattaren" luota.
— Hei! — huudahti Charles kummastuneena. — Terveen järjen nimessä, mitä tämä on? Oletko sinä kaikkien ihmeellisten laivojen joukossa nähnyt koskaan tuommoista?
Hänellä oli syytä kummastella. Laituriin kiinnitettynä seisoi kummallisin parkaasi, jonka koskaan olin nähnyt. Sitä ei oikeastaan voinut kutsua parkaasiksi, mutta se muistutti kuitenkin enemmän sitä kuin mitään muuta alusta. Se oli seitsemänkymmentä jalkaa pitkä, mutta niin kapea ja ilman kaikkea taklausta, että näytti paljon pienemmältä kuin olikaan. Se oli kokonaan teräksestä rakennettu ja maalattu mustaksi. Kolme savupiippua, huomattavan etäällä toisistaan ja sangen paljon taaksepäin kallistuneina, savusi samassa linjassa keskellä laivaa; keula, pitkä, ohut ja terävä, näytti selvästi, että alus oli hyvin nopeakulkuinen. Mennessämme ohi perän, luimme pienillä valkoisilla kirjaimilla merkityn nimen "Lentäjä".
Minä ja Charles paloimme uteliaisuudesta. Hetken kuluttua olimme laivalla ja keskustelimme koneenkäyttäjän kanssa, joka tarkasteli kannelta auringon nousua. Hän tyydytti hyvin mielellään uteliaisuutemme kertoen, että "Lentäjä" saapui illalla San-Franziskosta ja että tämä oli n.k. koe-ajo ja että se kuului Silas Tatelle, nuorelle kalifornialaiselle miljonäärille, jonka intohimona olivat nopeakulkuiset alukset.
— Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa; te ette ehkä voi kuvitella sitä, mitä? — lopetti koneenkäyttäjä ylpeästi.
— Toistakaa se vielä, ystäväni! Toistakaa vielä kerran! — huudahti
Charles innostuneena.
— Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa, — toisti koneenkäyttäjä hyväntahtoisesti naurahtaen.
— Missä on omistaja? — oli Charlesin seuraava kysymys. — Voinko jollain tavoin saada keskustella hänen kanssaan?
— Ei, luulen, ettei se käy päinsä. Hän nähkääs paraikaa nukkuu.
Samalla hetkellä nousi kannelle nuori mies sinisessä puvussa ja seisahtui perään katsomaan auringonnousua hänkin.
— Se on hän — mr Tate — sanoi koneenkäyttäjä.
Charles meni hänen luokseen ja puhutteli häntä; nuoren miehen kasvoilla oli miellyttävä hymy Charlesin innokkaasti kertoessa. Mr Tate nähtävästi tiedusteli veden syvyyttä rannalla Turnerin veistämön läheisyydessä, sillä minä näin Charlesin tekevän sen tapaisia merkkejä ja selittävän. Muutamien minuuttien kuluttua palasi hän iloisena takaisin.
— Menkäämme, poikaseni, — sanoi hän. — Menkäämme! Ne ovat nyt käsissämme!
Meillä oli onni, — jätimme "Lentäjän" juuri oikeaan aikaan, sillä hiukan myöhemmin näyttäytyi laiturilla eräs vakoilevista kalastajista. Minä ja Charles otimme tavallisen paikkamme hirsillä hiukan "Lentäjän" ja oman veneemme edessä, josta meidän oli mukava tarkastella "Lancashiren kuningatarta". Kello yhdeksään mennessä ei tapahtunut mitään, mutta sitten huomasimme, että italialaiset jättivät laivan ja ohjasivat kolmion omanpuoleista sivua rannalle. Charles seurasi tätä niin välinpitämättömästi kuin saattoi, mutta ennenkuin he olivat menneet neljännestäkään välimatkasta, hän kuiskasi minulle:
— Neljäkymmentäviisi mailia tunnissa… mikään ei voi heitä pelastaa… he ovat meidän!
Italialaiset sousivat hitaasti ja olivat melkein samassa linjassa tuulimyllyn kanssa. Tällöin me tavallisesti hyppäsimme lohiveneeseemme ja nostimme purjeet; italialaiset, nähtävästi odottaen tätä, olivat hyvin kummastuneita, kun emme liikahtaneet paikaltamme.
Kun he olivat täsmälleen samassa linjassa tuulimyllyn kanssa, yhtä pitkän matkan päässä rannalta kuin laivastakin ja lähempänä rantaa kuin koskaan ennen, tulivat he hyvin epäluuloisiksi. Me tarkastimme heitä kiikareilla ja näimme, kuinka he nousivat seisomaan veneessään, koettaen arvata meidän aikomustamme.
Vakoilijakalastaja, joka istui hirrellä vieressämme, oli nähtävästi myöskin pois tolalta. Hän ei voinut ymmärtää toimettomuuttamme. Italialaiset alkoivat uudelleen soutaa lähemmäksi rantaa, mutta pysähtyivät äkkiä ja katselivat sinne tarkkaavasti ikäänkuin epäillen, että me saatoimme piillä jossakin rannalla. Mutta rantaäyräälle tuli joku mies, joka huiskutti nenäliinaa merkiksi, että tie oli vapaa. Tämä rauhoitti heitä. He kumartuivat airoihin ja kiisivät eteenpäin. Tätä oli Charles odottanutkin. Kun he olivat menneet kolme neljännestä matkasta "Lancashiren kuningattaresta" rannalle päin ja heillä oli jälellä vain neljännes maili saavuttaakseen rannan, löi Charles minua olalle ja huusi:
— He ovat meidän! He ovat meidän!
Me juoksimme "Lentäjän" portaille ja hyppäsimme laivaan. Keula- ja peräköydet olivat irroitetut ja "Lentäjä" syöksyi eteenpäin. Kalastaja, jonka olimme jättäneet hirrelle, tempasi revolverinsa ja ampui viisi laukausta ilmaan, yhden toisensa jälkeen. Italialaiset kiinnittivät heti huomionsa tähän varoitukseen ja alkoivat soutaa epätoivoisesti kuin mielipuolet.
En tiedä, kuinka kutsua meidän vauhtiamme. Me suorastaan lensimme. Kiisimme vedessä sellaisella kauhealla nopeudella, että keulan molemmin puolin kohosi suunnaton vaahtoinen laine samalla kuin perässä seurasi korkea vesimuuri, ikäänkuin valmiina syöksymään kannelle ja nielaisemaan meidät. "Lentäjä" vapisi, sähisi ja ulvoi kuin elävä olento. Me kiisimme tuulen mukana, joka muistutti myrskyä — neljänkymmenenviiden mailin myrskyä. Emme voineet seisoa, hengityksemme salpautui. Savu kohosi piipuista suoraan taaksepäin, muodostaen niiden kanssa suoran kulman. Lensimme pikajunan vauhdilla.
Charles, myöhemmin kertoessaan tästä ajosta, sanoi, me otimme heidät "lennossa", ja täsmällisempää sanontatapaa en minäkään keksi.
Mitä tulee veneessä oleviin italialaisiin, näytti, että me tuskin ehdimme lähteä, kun olimme jo heidät tavoittaneet. Tietysti meidän täytyi hiljentää vauhtia ja palata takaisin, ennenkuin tulimme heidän luokseen. Mutta silloinkin me liian nopeasti kiisimme sivu ja olimme pakoitetut tekemään ympyrän muotoisen kehän heidän ja rannan välillä. He sousivat voimakkaasti, kohottautuen penkeiltään joka airon vedolla, aina siihen saakka, kunnes menimme sivu, ja he tunsivat minun ja Charlesin. Se saattoi heidän kätensä heti vaipumaan. He panivat airot syrjään ja antautuivat umpimielisinä ja vihaisina.
— Hyvä on, Charles — sanoi Neil Partington, kun keskustelimme tästä asiasta laiturilla. — Mutta haluaisin tietää, mihin oli teidän kehuttu kekseliäisyytenne matkustanut tällä kertaa?
Mutta Charles oli itselleen uskollinen.
— Kekseliäisyys? — kysyi hän näyttäen "Lentäjää" — Katsokaa tuota! Ei, katsokaapa sitä oikein tarkoin! Jos ei tuo laitos ole kekseliäisyyttä, niin haluaisinpa tietää, mikä sitä on.
— Tietystikin — lisäsi hän, — sen keksi joku toinen, mutta tulos oli sama.
CHARLESIN JUONI.
Naurettavin, mutta samalla kertaa vaarallisin kalavartion teko oli kahdenkymmenen kalastajan vangitseminen yhtaikaa. Charles kutsui tapausta nimeltä coop, jonka hän oli kuullut Neil Partingtonilta, mutta minä luulen, että hän käsitti sanan väärin ja ymmärsi sillä loukkuun saattamista, sieppaamista. Mutta oli miten oli, coup tahi coop, kalastajille se joka tapauksessa oli todellinen Waterloo. Se oli kovin isku, jonka kalavartio heille milloinkaan tuotti ja täydelleen ansaittu avonaisella ja häikäilemättömällä lain rikkomisella.
Niin sanotun "avonaisen sesongin" aikana kalastajat saavat pyydystää lohia niin paljon kuin haluavat ja niin paljon kuin heidän veneensä kestävät. Mutta oli yksi tärkeä rajoitus. Auringonlaskusta lauantai-iltana auringon-nousuun maanantaiaamuna ei verkkoja saanut asettaa. Tämän, kalastuskomitean tarkoituksenmukaisen säännön, oli aiheuttanut välttämättömyys antaa lohille tilaisuus kohota ylös jokea laskemaan mätiä. Ja tätä lakia, jota ainoastaan kerran rikottiin, noudattivat kreikkalaiset kalastajat kuuliaisesti pyydystäessään lohia säilyketehtaisiin ja vähittäiskauppoihin.
Eräänä sunnuntaiaamuna ilmoitettiin Charlesille puhelimitse Collinvillestä, että joukko kalastajia verkkoineen lähti liikkeelle. Minä ja Charles kiiruhdimme lohiveneeseemme ja läksimme tapahtumapaikalle. Kevyen myötätuulen puhaltaessa menimme Carquinezin salmen kautta Suinin lahden poikki ja sivuutettuamme majakan Laivasaarella, näimme edessämme koko venekunnan.
Mutta sallikaa minun ensiksi kuvata pyydystystapa. Tässä käytetyt pyydykset ovat nimeltään "nieluverkkoja". Se on tavallinen, vinokaiteinen verkko, jonka silmien väli on vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa. Sen pituus vaihtelee viidestä seitsemään, vieläpä kahdeksaansataankin jalkaan ja leveys on ainoastaan muutamia jalkoja. Sitä ei sidota yhteen paikkaan, vaan se ui virran mukana, jolloin yläreunaa kannattaa pinnalla korkit ja alareuna on veden alla lyijypainojen avulla, joten verkko pysyy seisovassa asennossa.
Tällainen tekotapa sallii verkon uida virrassakin pystyssä ja se näinollen kokonaan sulkee tien lohilta, jotka kohoavat virtaa ylös. Lohi, joka tavallisesti ui lähellä pintaa, joutuu verkkoon, joiden silmukoiden välitse se ei mahdu, eikä se voi mennä takaisinkaan päin — sitä estävät kidukset, jotka ovat tarttuneet verkon silmuihin. Tällaista verkkoa laskemaan tarvitaan kaksi miestä, toinen hoitaa airoja toisen seisoessa perässä ja heittäessä varovasti verkkoa veteen. Kun se on vedessä, kalastajat sitovat toisen pään veneeseen kiinni ja kulkevat sen mukana pitkin virtaa.
Jokainen vene meidän edessämme olevasta laittomasta kalastajalaivastosta oli toisesta kahden- tahi kolmensadan jaardin päässä. Joki oli kuin veneillä ja verkoilla kylvetty niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja Charles sen nähtyään sanoi:
— Onpa sääli, poikaseni, ettei minulla ole tuhatta kättä siepatakseni kaikki yhdellä kertaa. Nyt voimme tavoittaa vain yhden veneen, sillä toiset tulevat katoamaan jäljettömiin sillä aikaa kun olemme tekemisissä yhden kanssa.
Kun menimme lähemmäksi, niin emme huomanneet tavanmukaista touhua ja hätäilyä, jonka meidän ilmaantumisemme aina aiheutti, jokikinen vene jäi rauhallisesti verkkonsa luo, ja kalastajat eivät kunnioittaneet meitä pienimmälläkään huomiolla.
— Tämäpä on kummallista, — mutisi Charles. — Eivätköhän ne tunne meitä?
Sanoin, että se ei voinut olla mahdollista, ja Charles myönsi, sillä edessämme oli kokonainen laivasto ihmisiä, jotka tunsivat meidät liiankin hyvin, mutta kuitenkaan eivät välittäneet meistä enemmän kuin jostain huvialuksesta joella.
Mutta niin ei asia ollut, sillä lähestyessämme likimmäistä verkkoa kalastajat, joille se kuului, irroittivat siitä veneensä ja alkoivat hitaasti soutaa rannalle. Toiset veneet eivät osoittaneet mitään levottomuuden merkkiä.
— Tämä on merkillistä, — huomautti Charles. — Mutta me voimme kuitenkin takavarikoida verkon.
Laskimme purjeen, kiinnitimme verkon pään ja aloimme nostaa sitä alukseen. Mutta samassa vihelsi kuula ja sitä seurasi heikko laukauksen ääni. Kuula lensi ohitsemme ja iski veteen.
Kalastajat, jotka olivat menneet rannalle, ampuivat meitä. Kun tartuimme uudelleen verkkoon, lensi ohitsemme toinen kuula, mutta tällä kertaa lähempää. Charles päästi verkon ja istuutui. Laukaukset lakkasivat. Mutta tuskin oli hän uudelleen alkanut nostaa verkkoa, kun ammunta alkoi jälleen.
— Täytyy jättää, — sanoi hän heittäen verkon yli laidan. — Voitte pitää tämän, pojat, se lienee teille tarpeellisempi kuin meille.
Sousimme toisen verkon luo, sillä Charles tahtoi tietää, olimmeko tekemisissä järjestetyn vastarinnan kanssa.
Saapuessamme jättivät molemmat kalastajat verkkonsa ja ohjasivat rannalle, samalla kun ensimäiset kaksi palasivat takaisin ja sitoivat verkkonsa, jonka me olimme jättäneet, veneeseensä. Toisen verkon luona otettiin meidät myöskin laukauksilla vastaan ja hiljenivät ne vasta silloin, kun me peräydyimme ja ohjasimme kolmannen luo, jossa uusiutui sama näytelmä.
Silloin jätimme heidät ja, kärsittyämme täydellisen tappion, nostimme purjeet ja menimme vastatuuleen Beniciaan. Kului muutamia sunnuntaipäiviä ja kalastajat rikkoivat itsepintaisesti lakia. Ilman asestettua voimaa emme voineet tehdä mitään. Kalastajia nähtävästi miellytti tämä uusi keino ja he turvautuivat siihen joka kerta kun oli tarvis. Näytti ettei ole mitään keinoa, joka pakottaisi heidät antautumaan.
Sattui niin, että samaan aikaan saapui luoksemme Neil Partington Ylälahdelta, missä hän oli ollut useita viikkoja. Hänen mukanaan oli Nikolai — kreikkalainen, joka oli auttanut meitä retkellä osterirosvoja vastaan, — ja he liittyivät molemmat meihin. Laadimme suunnitelman huolellisesti. Päätettiin, että minä ja Charles kävisimme käsiksi verkkoihin, mutta toiset piilottautuisivat johonkin rannalle saadakseen kiinni meitä ampuvat kalastajat.
Se oli hyvä suunnitelma. Sitä mieltä oli Charleskin. Mutta kreikkalaiset olivat kuitenkin meitä viisaampia. He ennättivät ennen meitä, järjestivät Neilille ja Nikolaille väijytyksen ja ottivat heidät vangiksi. Kun me koetimme vallata verkkoa, viheltelivät kuulat korvissamme entiseen tapaan. Ja vasta kun peräännyimme, päästettiin Neil ja Nikolai vapaaksi. He olivat hiukan noloja ilmautuessaan luoksemme, ja Charles alkoi säälimättömästi heitä ivata. Mutta Neil ei jäänyt velkaan ja lausui ihmetyksensä siitä, että Charlesin kekseliäisyys oli viime aikoina näyttänyt lähteneen matkoille.
— Odottakaahan, se palaa aikanaan — lupasi Charles.
— Luultavasti — myönsi Neil. — Mutta minä pelkään, että silloin ei ole jälellä ainuttakaan lohta ja teidän kekseliäisyytenne ei ehkä ole enää tarpeen.
Hyvin tyytymättömänä tähän seikkailuun läksi Neil Partington Ylälahdelle ottaen Nikolain mukaansa, ja me jäimme kahden, omien voimiemme varaan. Se merkitsi sitä, että kalanpyynti sunnuntaisin tulisi jatkumaan siksi, kunnes Charles keksisi hyvän keinon. Minä vaivasin kauan aivojani kysymyksellä, kuinka nöyryyttää kreikkalaiset, Charles samoin; mietimme tuhansia keinoja, jotka kumminkin lähemmin tarkastettuamme huomasimme kelvottomiksi.
Kalastajat rohkaistuivat ja kehuivat pitkin jokea voitostaan. Aloimme huomata kalastajaväestön keskuudessa kasvavaa tottelemattomuutta laillista valtaa kohtaan. Me olimme perääntyneet ja he kadottivat kaiken arvonannon meihin. Kadotettuamme heidän kunnioituksensa alkoivat he suhtautua meihin halveksivasti. Charlesin he ristivät "vanhaksi ämmäksi" ja minä sain nimen "pieni kili". Tilanne kävi sietämättömäksi, ja meille selvisi, että täytyi antaa kreikkalaisille tuntuva isku, jotta he jälleen tuntisivat meitä kohtaan entistä kunnioitusta.
Vihdoinkin eräänä aamuna meille valkeni. Olimme höyrylaivalaiturilla, missä jokihöyrylaivat purkivat lastiaan ja satuimme satamatyömiesten ja rantajätkien joukkoon, jotka tunkeilivat erään pitkävartisissa saappaissa olevan nuoren miehen ympärillä. Mies kertoi omasta onnettomasta kohtalostaan. Hän oli omien sanojensa mukaan jonkinlainen urheilukalastaja ja pyydysti vain Berkleyssä olevaa paikallista kalahallia varten, joka sijaitsi kolmenkymmenen mailin päässä Alalahdella. Viime yönä hän laski verkkonsa ja paneutui hiukan levähtämään veneen pohjalle. Herättyään hän huomasi, että oli jo aamu ja näki, että hänen veneensä rauhallisesti keinui höyrylaivalaiturin luona Beniciaan. Hänen edessään seisoi jokihöyrylaiva "Apache", jossa kaksi matruusia irroitti höyrylaivan siivistä hänen verkkonsa kappaleita. Lyhyesti sanoen: heti hänen nukuttuaan sammui veneestä lyhty ja "Apache" ajoi hänen verkkoonsa ja vaikkakin se paloitteli verkon kappaleiksi, oli tämä jollain tavoin sotkeutunut ja näin tuli mies hinatuksi kolmekymmentä mailia syrjään tiestään.
Charles nykäisi minua kyynärpäällään. Ymmärsin hänen ajatuksensa, mutta vastasin:
— Emmehän me voi vuokrata höyrylaivaa.
— En sitä halua tehdäkään — vastasi hän, — mutta me menemme Turnerin veistämölle. Minulla on päässäni jotain ja ehkäpä saamme yhtä ja toista järjestetyksi.
Menimme veistämölle ja Charles meni tokassa seisovan "Maria-Rebecan" luo, jota puhdistettiin ja laitettiin kuntoon. Se oli meille tuttu tasapohjainen alus, joka otti lastia sataneljäkymmentä tonnia ja jolla oli suurempi purjepinta-ala kuin yhdelläkään toisella aluksella koko lahdella.
— Terve, Olle! — tervehti Charles paksua, sinipuseroista ruotsalaista, joka siveli siannahkalla suurmaston kahvelia.
Piippua suustaan päästämättä Olle murisi jotain jatkaen työtään. Pienen aluksen kapteenin täytyy työskennellä kuin matruusin.
Olle Erikson vahvisti Charlesin otaksuman, että heti kun
"Maria-Rebecca" tulee puhdistetuksi, se lähtee Joaquin jokea myöten
Stocktoniin hakemaan vehnälastia. Silloin Charles ilmaisi hänelle
aikomuksensa, mutta Olle Erikson pudisti päätään.
— Niin, koukku, yksi ainoa hyvä koukku, — selitti Charles.
— Ei, se ei käy päinsä, — sanoi Olle Erikson. — "Maria-Rebecca" tarttuu tämä koukku mukanaan jok'ikiseen matalikkoon. Minä en halua sitä kadottaa. Siinä on kaikki, mitä omistan.
— Ei, ei, — kiirehti Charles selittämään. — Me voimme ulkopuolelta työntää koukun pään aluksen pohjaan ja kiinnittää sen sisäpuolelta mutterilla. Senjälkeen kun se on asiansa toimittanut, ei tarvitse muuta kuin ruuvata mutteri irti ja koukku putoaa pois. Syntyneeseen reikään asetamme puisen tulpan ja "Maria-Rebecca" on taas samanlainen kuin ennenkin.
Pitkään aikaan ei Olle Erikson suostunut, mutta vihdoinkin, kun olimme syöneet hänen kanssaan päivällistä, saimme hänet taipumaan.
— Päinsä käy, hitto soi! — huusi hän lyöden suunnattomalla nyrkillään toisen kätensä kämmeneen. — Mutta kiiruhtakaa koukkuinenne. "Maria-Rebecca" lasketaan vielä tänä yönä veteen.
Oli lauantai ja Charlesin oli kiiruhdettava. Menimme veistämön pajaan ja siellä valmistettiin Charlesin neuvojen mukaan teräksestä vahva taivutettu koukku. Senjälkeen kiiruhdimme takaisin "Maria-Rebeccaan" ja porasimme reiän köliin, perän luo. Koukun pää työnnettiin sisään ulkopuolelta ja sisäpuolelta ruuvasi Charles sen vahvasti kiinni mutterilla. Tiukasti kiinnitettynä ulottui se jalkaa alemmaksi aluksen pohjaa. Se oli taivutettu sirpin muotoiseksi.
Samana iltana laskettiin "Maria-Rebecca" veteen ja kaikki valmistukset oli tehty sen lähtemiseksi seuraavana aamuna jokea ylös. Charles ja Olle tutkiskelivat tarkasti iltataivasta saadakseen selville, minkälainen tuuli olisi seuraavana päivänä, sillä ilman hyvää tuulta meidän suunnitelmamme raukeaisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli olemassa kaikki merkit voimakkaaseen länsituuleen, ei tavalliseen puolipäivän merituuleen, vaan puolimyrskyyn, joka jo oli nousemassa.
Valkeneva aamu näytti, että he eivät olleet erehtyneet. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta Carquinezin salmessa ärjyi puolimyrsky, ja "Maria-Rebecca" lähti matkalle kaksi reiviä isossa purjeessa ja yksi etupurjeessa. Salmissa ja Seycenin lahdella meitä kohtasi oikea rajuilma, mutta kun rannat tulivat lähemmäksi, heikkeni tuuli, vaikkakaan purjeet eivät hetkeäkään lepattaneet.
Laivasaaren majakan takana reivit aukaistiin ja Charlesin neuvosta pidimme valmiina kalastaja-harjuspurjeen, jonka saattoi nostaa minä hetkenä hyvänsä, ja keskimäinen märssypurje mastonlatvaan käärittynä oli myöskin valmis levitettäväksi yhdessä minuutissa.
Me lensimme myötätuuleen kuin siivillä, keulapurje oikealla, isopurje vasemmalla puolella, ja huomasimme jo kaukaa lohenpyydystäjät. Samoinkuin ensimmäisenäkin sunnuntaina, jolloin he meidät karkoittivat, oli siellä paljon veneitä ja verkkoja, ja nyt, samoinkuin silloinkin, he olivat hajaantuneet pitkin jokea niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kapea ala oikealla puolella oli jätetty vapaaksi hörylaivoja varten, koko muu joki oli leveälle heitettyjen verkkojen täyttämä. Oli selvää, että meidän olisi pitänyt mennä kapeata väylää, mutta Charles peräsimessä seisoen ohjasi "Maria-Rebeccan" suoraan verkkoihin.
Se ei herättänyt kalastajissa levottomuutta, sillä purjelaivat, jotka menivät jokea ylös, olivat varustetut kölin kohdalta "kengillä", joten ne saattoivat kulkea yli verkkojen niitä sotkematta.
— Kohta tarttuu! — huusi Charles, kun menimme yli korkkinuoran, joka osoitti verkon paikan. Verkon toiseen päähän oli kiinnitetty pieni tynnyrinmuotoinen poiju ja toisessa päässä oli vene kalastajineen. Poiju ja vene alkoivat ajautua yhteen ja kalastajat kohottivat kovan huudon huomatessaan, että me kiskoimme heitä mukanamme. Kahden minuutin kuluttua tartuimme toiseen, sitten kolmanteen ja niin ohjasimme läpi laivaston keskuksen.
Kalastajat olivat suorastaan tyrmistyneet. Tuskin olimme tarttuneet verkkoihin, kun niiden molemmat päät, poiju ja vene vetäytyivät perän taakse ja tällä tavoin yhtyi useita veneitä ja poijuja, joita me hinasimme pyörryttävällä nopeudella; veneet hyppivät ja törmäilivät yhteen ja kalastajien täytyi tarkasti katsoa, etteivät murskaisi toinen toisiaan.
He huusivat kuin mielipuolet, että ohjaisimme pois tuulesta, ajatellen tämän olevan juopuneiden merimiesten tekoa, epäilemättä ollenkaan, että laivalla oli kalavartio.
Yhdenkin verkon hinaaminen oli verrattain raskasta, ja Charles Ollen kanssa päätti, että tällaisessakaan tuulessa "Maria-Rebecca" ei kykenisi hinaamaan kymmentä verkkoa enempää. Niin että saatuamme tarttumaan kymmenen verkkoa veneineen, joissa oli kaksikymmentä miestä, käännyimme vasemmalle ja, vetäen saalista perässämme, ohjasimme Collinvilleen.
Me riemuitsimme. Charles piti perää kuin olisi hän ohjannut kilpailussa voittanutta alusta.
Kaksi matruusia, jotka muodostivat "Maria-Rebeccan" miehistön, nauroivat itsensä näännyksiin. Olle Erikson hieroi suuria käsiään ihastuksesta ja iloitsi kuin lapsi.
— Luulenpa, ettei teitä, vartiopublikaaneja, koskaan ole vedellyt niin hyvin kuin Olle Eriksonin seurassa — sanoi hän. Mutta silloin kuului takaa laukaus ja kuula, satuttuaan uudesti maalattuun kajuuttaan, iski naulaan ja kimposi läpitunkevalla vihellyksellä etäisyyteen.
Tämä oli liikaa Olle Eriksonille. Nähdessään oman erinomaisen työnsä tällaisen kohtelun alaisena, hyppäsi hän paikaltaan ja alkoi pudistella nyrkkiään kalastajille; tällöin iski kajuuttaan toinen kuula, tuskin kuuden tuuman päähän hänen päästään, ja hän paneutui kiireesti pitkälleen kannelle kaiteen suojaan.
Kaikilla kalastajilla oli kiväärit ja he avasivat kiivaan tulen. Olimme kaikki pakoitetut piilottautumaan, myöskin Charles, jonka täytyi jättää peräsin. Jos ei takanamme olisi ollut raskaita verkkoja, olisimme joutuneet pois tuulesta ja jääneet vimmastuneiden kalastajien käsiin. Mutta "Maria-Rebeccan" pohjaan tarttuneet verkot pitivät meitä oikeassa suunnassa ja alus jatkoi eteenpäin menoaan, vaikkakin jonkun verran mutkitellen.
Charles onnistui kannella maaten pääsemään käsiksi ohjauspyörän alempiin kädensijoihin, mutta saattoi tällä tavoin ohjata vain hyvin puutteellisesti. Olle Erikson muisti, että ruumassa oli leveä kappale teräspeltiä. Se oli kotoisin "New-Jersey"-nimisestä höyrylaivasta, joka kärsi haaksirikon "Kultaisten porttien" luona ja jonka pelastamiseen "Maria-Rebeccakin" otti osaa.
Varovasti ryömien molemmat matruusit, Olle ja minä toimme paksun teräspellin ja asetimme sen pystyyn kannelle kalastajien ja ohjauspyörän väliin.
Kuulat iskivät teräspeltiin ja se alkoi helistä kuin tamburiini, mutta Charles nauroi pilkallisesti, tarttuen tämän suojustimen takana kylmäverisesti peräsimeen.
Ja sillä tavoin laskimme eteenpäin, raivoavien kreikkalaisten ärjyessä ja ulvoessa takana, Collinvillen ollessa edessämme ja kuulien viheltäessä sivuillamme.
— Olle, — sanoi Charles masentuneella äänellä. — En ymmärrä, mitä meidän tulisi tehdä.
Olle Erikson makasi kannella aivan kaiteen vieressä katsellen taivaalle. Hän hymyili ja kääntyi katsomaan Charlesiin.
— Minun käsittääkseni me menemme Collinvilleen, — sanoi hän.
— Mutta emme voi pysähtyä — huokasi Charles. — En tullut kertaakaan sitä ajatelleeksi, mutta niin se on.
Kauhun ja äärimäisen kummastuksen ilme levisi Olle Eriksonin leveille kasvoille. Niin oli todellakin asia. Nyt surisivat kuulat kuin mehiläiset ympärillämme, mutta jos pysähtyisimme Collinvilleen, surisisivat ne aivan korvissamme.
— Niillä on kivääri joka lurjuksella — huomautti toinen matruusi iloisesti.
— Ja veitsi myöskin — lisäsi toinen.
Nyt oli Olle Eriksonin vuoro huokaista.
— Mikä helvetti saattoikaan minut, ruotsalaisen miehen, tarttumaan vieraaseen asiaan? — puheli hän itsekseen.
Kuula sattui perään ja lensi oikealle puolen, suristen kuin mehiläinen.
Olimme juuri silloin Collinvillen kohdalla ja menimme aaltojen vaahdotessa aivan läheltä laiturin ohi.
— Toivon vain, että tuuli kestäisi — sanoi Charles, heittäen katseen vankeihimme.
— Mitä sanoit tuulesta? — kysyi Olle päästään pyörällä. — Joki ei meitä vastusta, ja silloin… silloin…
Änkyttäen alkoi Olle tuoda esille otaksumisiaan mitä tapahtuisi, kun tulemme joen suuhun.
Sillä aikaa tulimme paikalle, missä joki haaraantui. Vasemmalla oli Sackramento-joen suu ja oikealta alkoi pyhä Joaquin. Iloinen matruusi meni ryömien eteenpäin ja muutti keulapurjeen Charlesin kääntäessä peräsintä, ja me poikkesimme oikealle Joaquin jokeen. Tähän saakka ei "Maria-Rebecca'" ollut kallistellut, mutta nyt painui se vasemmalle kyljelleen ikäänkuin haluten kaatua.
Siitä huolimatta kuljimme eteenpäin hinaten kalastajia. Heidän verkkojensa arvo oli suurempi kuin luvattomasta kalastuksesta maksettava sakko, niin että heittää verkot ja itse paeta — jonka he helposti olisivat voineet tehdä — ei olisi tuottanut heille mitään etua. Sentähden jäivät he yhtä vaistomaisesti verkkojensa kuin matruusi laivansa luo. Sitäpaitsi oli heissä herännyt kostonhimo ja saatoimme olla varmat, että he tulisivat kanssamme maailman loppuun, jos vain meillä olisi halua hinata heidät niin kauas.
Ammunta lakkasi ja me käännyimme katsomaan, mitä vankimme tekivät. Veneet kulkivat jälestämme epätasaisten matkojen päässä toisistaan, mutta huomasimme, että neljä lähinnä olevaa kulki yhdessä. Ensimäinen vene heitti seuraavalle köyden ja kun se oli tavoitettu, he vähitellen kohosivat sitä myöten ensimäisen veneen luo. Mutta me kuljimme hyvin kovasti ja se vaikeutti suuresti heidän työtään. Ajottain onnistui heidän vaivalla lähestyä tuuma, toisin ajoin vähän enemmän.
Kun nämä neljä venettä pääsivät niin lähekkäin, että saattoi mennä veneestä toiseen, muutti meitä lähinnä olevaan veneeseen jokaisesta seuraavasta yksi kreikkalainen ottaen kiväärin mukaansa. Sillä tavoin kokoontui ensimäiseen veneeseen viisi miestä ja oli selvää, että he aikoivat hyökätä päällemme. He ryhtyivät toteuttamaan tätä aikomusta tarttuen uivan verkon yläreunaan ja jännittäen kaikki voimansa alkoivat vetää siitä, lähestyen hitaasti alusta. Ja vaikka se kävikin hyvin vaivaloisesti ja heidän täytyi usein pysähtyä huoahtamaan, tulivat he siitä huolimatta kuitenkin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.
Charles hymyili katsellessaan heidän ponnistuksiaan ja sanoi:
— Päästä märssypurje, Olle.
Avattu märssypurje otti tuulta, touvit vonkuivat ja joka veneestä kuuluvien laukausten säestämänä kallistui "Maria-Rebecca" kyljelleen syöksyen eteenpäin nopeammin kuin ennen.
Mutta kreikkalaiset olivat hellittämättömiä. Kun he eivät nopean kulun vuoksi olleet tilaisuudessa vetämään itseään laivan luo käsin, aikoivat he toteuttaa tuumansa niin sanotun "vetohinauksen" avulla. Erään heistä kumartuessa kauas yli veneen keulan toisten toverien häntä pidellessä jaloista, onnistuikin heidän kiinnittää väkipyörä verkon laitaan, mutta silloin komensi Charles:
— Päästäkää haruspurje!
Olle Erikson katsoi kallistelevaan "Maria-Rebeccaan" ja pudisti päätään.
— Tällä tavoin jäämme ilman mastoja, — sanoi hän.
— Jos ette tee niinkuin sanoin, niin jäättepä ilman laivaakin, — vastasi Charles.
Olle katsoi huolestuneesti mastoon, heitti sitten silmäyksen asestettuihin kreikkalaisiin ja suostui.
Kaikki viisi kalastajaa olivat veneen keulassa, — huono paikka, kun laiva on hinaamassa! Minä pidin silmällä mitä tapahtui, kun suuri haruspurje, jota käytettiin vain heikolla tuulella, äkkiä avattiin. "Maria-Rebecca" hypähti eteenpäin, veneen keula sukelsi ja kalastajat heittäytyivät villissä paossa perään pelastaakseen veneen, joka uhkasi joutua kokonaan veden alle.
— Se rauhoittaa heitä, — huomautti Charles, samalla huolestuneesti tarkaten "Maria-Rebeccaa", jolla oli paljon enemmän purjeita kuin se oikeastaan sieti.
— Seuraava pysäkki Antiokia! — ilmoitti iloinen matruusi matkien rautatiejunailijaa. — Sitä seuraava Merryweather.
— Tule tänne, — sanoi Charles minulle.
Ryömin kantta pitkin hänen luokseen ja asetuin hänen viereensä teräslevyn taa.
— Otappa minun sivutaskustani muistikirja. Kas niin. Repäise siitä puhdas lehti ja kirjoita mitä sanon.
Ja minä kirjoitin seuraavaa:
"Ilmoittakaa puhelimella Merryweatherin sheriffille, poliisille tahi tuomarille. Sanokaa heille, että me tulemme, ja tulkoon koko kaupunki meitä aseet mukanaan vastaan laiturille, muuten olemme hukassa."
— Sido nyt paperi tiukasti tähän puukapulaan ja asetu tuonne heittääksesi sen laiturille.
Tein niinkuin hän sanoi. Sillä aikaa lähenimme Antiokiaa. Tuuli ulvoi mastoissa, "Maria-Rebecca" makasi kyljellään vimmatusti kiitäen eteenpäin. Antiokian merimiehet, silmäten meidän märssy- ja haruspurjeeseemme — ne olivat suorastaan hulluutta tällaisessa tuulessa — kokoontuivat pieniin joukkoihin rannalle koettaen arvata, mitä oli tekeillä.
Me kiisimme kaikkine purjeinemme eteenpäin ja Charles alkoi ohjata rannalle. Kun olimme niin lähellä, että olisi voinut hypätä maihin, antoi hän minulle merkin ja minä heitin kapulan. Se iski kovasti laituriin, ponnahti viisitoista, kaksikymmentä jalkaa eteenpäin, ja kummastuneet katsojat korjasivat sen.
Tämä tapahtui silmänräpäyksessä, sillä minuutin kuluttua oli Antiokia jo takanamme ja me kiisimme Joackim jokea pitkin Merryweatheriin, joka oli kuuden mailin päässä. Tässä joki tekee mutkan itään ja me menimme myötätuuleen, etupurje oikealla puolen.
Olle Erikson näytti vaipuneen epätoivoon. Charles ja molemmat matruusit olivat hyvin toivorikkaita ja tähän heillä oli täysi syy. Merryweather oli kaupunki, jossa pääasiallisesti asui hiilenkaivajia, ja sunnuntaipäivän vuoksi saattoi odottaa, että he olivat kotonaan. Sitäpaitsi vihasivat hiilenkaivajat kreikkalaisia kalastajia ja heistä olisi varmaan mieluista auttaa meitä.
Tarkastelimme jännityksellä kaupunkiin päin ja ensimäinen näky, jonka näimme, rauhoitti meidät heti. Rantamat olivat täynnä väkeä. Kun saavuimme lähemmäksi, huomasimme työmiehiä tulevan yhä lisää, juosten pitkin pääkatua kivääreineen. Charles vilkaisi takana oleviin kalastajiin voittajan ilmeellä. Kreikkalaiset olivat perinpohjin pelästyneet nähdessään tämän asestetun joukon ja piiloittivat omat kiväärinsä.
Me korjasimme pois märssy- ja haruspurjeen, laskimme alas keulapurjeen ja laskiessamme päälaituriin otimme pois isonpurjeen. "Maria-Rebecca" liukui laituriin, me heitimme köyden ja kiinnitimme aluksen. Tämä kaikki tehtiin hiilenkaivajien meluavasti ja vilkkaasti osoittaessa suosiotaan.
Olle Erikson huokasi syvään.
— Minä en enää luullut näkeväni vaimoa ja lapsia, — tunnusti hän.
— Minkävuoksi? — Mehän emme ollenkaan olleet vaarassa, — sanoi
Charles.
Olle katsoi häneen kummastuneena.
— Sitä minä juuri tarkoitan, — jatkoi Charles. — Meidän olisi vain tarvinnut vapauttaa verkot koukusta, jotta nämä kreikkalaiset olisivat saaneet ne selvitelläkseen; sen aion nyt tehdä.
Hän laskeutui ruumaan, ruuvasi auki mutterin, jolloin koukku solahti pohjaan. Kreikkalaisten kootessa verkkojaan ja asettaessa niitä veneisiinsä, luovutimme heidät kaupungin poliisin haltuun, joka saattoi heidät putkaan.
— Luulenpa olleeni suuri, paksu tolvana, — sanoi Olle Erikson.
Mutta hän muutti mieltään, kun laivalle kokoontui joukko kaupunkilaisia, jotka ihastuneena puristivat hänen kättään ja kun muutamat aikaansa seuraavat sanomalehtimiehet valokuvasivat "Maria-Rebeccan" ja sen kapteenin.