DENETRIOS CONTOS.
Siitä, mitä tähän saakka olen puhunut kreikkalaisista kalastajista, ei seuraa, että he kaikki olisivat olleet huonoja ihmisiä. Kaukana siitä. Mutta he olivat rajua joukkoa, joka taisteli epätoivoista taistelua olemassaolostaan. He elivät kaukana laista ja sen toimintapiiristä, eivät ymmärtäneet sitä ja katsoivat jokaista sen ilmausta väkivallaksi. Erikoisen väkivaltaisilta näyttivät heistä lait kalanpyynnistä. Senvuoksi katsoivat he kalavartiossa palvelevia synnynnäisiksi vihollisikseen.
Me uhkasimme heidän elämäänsä, eli pikemmin heidän toimeentulonsa välineitä, joka useissa tapauksissa oli sama. Me takavarikoimme laittomia pyydyksiä ja verkkoja, jotka maksoivat heille paljon rahaa ja vaivaa. Emme antaneet pyydystää kaloja pitkiin aikoihin ja estimme siis heitä elämästä niinkuin he olisivat eläneet, ellei meitä olisi ollut. Ja kun me vangitsimme heidät, langetettiin heitä sakkoihin. Seurauksena oli, että he vihasivat meitä, säilyttäen sydämensä syvyydessä koston toivon. Kalavartio oli kalastajien luonnollinen vihollinen, niinkuin koira on — kissan luonnollinen vihollinen ja käärme — ihmisen.
Mutta tässä haluan osoittaa, että vaikka he saattoivatkin voimakkaasti vihata, niin voivat he olla valmiita jalomielisiinkin tekoihin. Demetrios Contosin historia vahvistaa sen.
Demetrios Contos asui Vallejossa. Big Alekin tavoin hän oli väkevin, urhoollisin ja vaikuttavin mies kreikkalaisten kesken. Hän ei meitä milloinkaan häirinnyt ja luulen, että minkäänlaista yhteenottoa ei olisi tullutkaan, jos ei hän olisi hankkinut itselleen uutta lohivenettä. Se oli syynä tapahtumaan. Vene oli tehty hänen omien ohjeittensa mukaan ja erosi jossain määrin tavallisista lohiveneistä.
Ylpeydekseen huomasi hän uuden veneensä virheettömäksi; itse asiassa se olikin paras vene lahdella ja hänen tyytyväisyytensä ja kehumisensa olivat rajattomat. Meidän sunnuntainen retkemme "Maria-Rebeccalla" herätti pelkoa kalastajien sydämissä ja juuri tämän jälkeen Demetrios lähetti meille haasteen suoraan Beniciasta. Kuulimme tästä paikallisilta kalastajilta. Heidän sanojensa mukaan kehui Demetrios Contos seuraavana sunnuntaina tulevansa Vallejoon ja asettavansa verkkonsa itse Beniciaan, sekä aikovansa pyydystää lohia, ja että Charles Le-Grant saisi siepata hänet, jos vain kykenisi. Minä ja Charles emme olleet kuulleet mitään uudesta veneestä. Meidän oma veneemme oli riittävän hyvä ja me emme pelänneet kilpailua minkä muun veneen kera tahansa.
Tuli sunnuntai. Haasteesta tiesivät kaikki; kalastajat ja merimiehet saapuivat yhtenä miehenä höyrylaivalaiturille. Kokoontui tavaton ihmispaljous ikäänkuin suureen jalkapallokilpailuun. Tähän hetkeen saakka minä ja Charles olimme epäilevästi suhtautuneet koko ilmoitukseen, mutta tämä tavaton kansanpaljous vakuutti meille, että Demetrios Contosilla todella oli jotain mielessään.
Puolipäivän jälkeen, kun merituuli oli voimakkaimmillaan, näyttäytyi taivaanrannalla hänen purjeensa. Purjehtien myötätuuleen hän käänsi veneensä, tuli noin kahdenkymmenen jalan päähän laiturista, teki kädellään juhlallisen eleen kuin ritari ryhtyessään taisteluun ja saatuaan vastaukseksi kehoittavia tervehdyksiä, pysähtyi lahdelle noin kahdensadan jaardin päähän. Sitten hän laski purjeen ja ryhtyi laskemaan verkkoa. Hän laski sitä vähän, ehkä viisikymmentä jalkaa, mutta siitä huolimatta olimme me Charlesin kanssa hämmästyneet hänen röyhkeydestään. Emme tienneet silloin, että hänen käyttämänsä verkko oli vanha ja arvoton, siitä kuulimme vasta myöhemmin. Sillä saattoi tosin pyydystää kaloja, mutta vähänkin suuremman saaliin sattuessa repeisi se palasiksi.
Charles pudisti päätään ja sanoi:
— Tunnustan, että tämä hämmästyttää minua. Hyvä on, hän heitti vain viisikymmentä jalkaa, mutta mitä siitä? Eihän hän mitenkään ehdi nostaa sitä veneeseen, kun me lähdemme liikkeelle. Ja minkävuoksi hän tuli tänne ylpeilemään lain rikkomisella? Meidän silmiemme edessä, meidän syntymäkaupungissamme?
Charlesin ääni oli loukkaantunut, häntä suututti Demetrios Contosin röyhkeys ja hän haukkui tätä herkeämättä muutamia minuutteja.
Sillä aikaa Demetrios huolettomasti loikoi veneensä perässä ja piti silmällä kohoja. Kun verkkoon joutuu suuri kala, alkavat kohot liikehtiä. Nähtävästi tapahtuikin niin, sillä hän nosti verkkoa noin kaksitoista jalkaa, piteli sitä hetken ilmassa ja heitti sitten veneeseen suuren, välkkyvän lohen. Väki rannalla tervehti häntä kehoittavilla huudoilla. Tätä ei Charles voinut enää sietää.
— Tule tänne, poikaseni, — kutsui hän minua.
Aikaa hukkaamatta hyppäsimme alukseemme ja nostimme purjeet.
Väkijoukko melusi, varoittaen Demetriota, ja kun loittonimme laiturilta, näimme, kuinka hän katkaisi puukolla arvottoman verkkonsa. Purje oli hänellä valmiina ja minuutin kuluttua komeili se jo auringossa. Demetrios juoksi perään, tiukkasi purjenuoraa ja kun purje täyttyi, suuntasi hän Contra Costaan.
Olimme hänestä vain kolmenkymmenen jalan päässä. Charles riemuitsi. Hän luotti täydellisesti veneeseemme ja tiesi, että purjehdustaidossa aniharvat saattoivat hänen kanssaan kilpailla. Hän oli vakuutettu, että me ehdottomasti tavoittaisimme Demetrion ja minä olin asiasta yhtä varma. Mutta tilanne saikin odottamatta uuden käänteen.
Oli hyvä purjetuuli. Kuljimme kevyesti, mutta Demetrios loittoni vähitellen meistä yhä enemmän. Hän ei ainoastaan purjehtinut meitä nopeammin, mutta puoli astetta jyrkemminkin tuuleen kuin me. Sivuutettuaan Contra Costan kukkulat, kääntyi hän toiselle sivulle ja jätti meidät ainakin sata jaardia jälelle. Se harmitti meitä suuresti.
— Oho! — huudahti Charles. — Sehän ei ole vene, vaan kummitus, tahi sitten on meidän köliimme sidottu viiden gallonin tynnyri kivihiilipikeä.
Ja näytti todella, kuin niin olisi ollut asian laita. Demetrion mennessä sivu Sonomin kukkuloiden lahden toiselle puolen, olimme niin toivottoman kaukana hänestä, että Charles kääntyi takaisin Beniciaan. Kun palasimme höyrylaivalaituriin ja kiinnitimme veneen, ottivat kalastajat meidät vastaan pilkallisin huomautuksin. Me nousimme nöyryytettyinä maihin. — Olkoon miten olkoon, mutta joka tapauksessa on miehelle, joka luulee omaavansa hyvän veneen ja uskoo voivansa sitä erinomaisesti ohjata, tuntuva kolaus, kun tuleekin toinen mies veneineen ja saattaa hänet häpeään.
Charles hautoi tapahtumaa muutamia päiviä. Sitten ilmoitettiin meille, kuten ennenkin, että seuraavana sunnuntaina Demetrios Contos uudistaisi kokeensa. Se koski Charlesiin. Meidän veneemme vedettiin maihin, puhdistettiin ja korjattiin joka kohdasta, ja Charles teki pienen muutoksen köliin. Yöllä sunnuntaita vasten oli kaikki laitettu kuntoon sekä veneeseen asetettu uusi, leveämpi purje. Se oli niin suuri, että oli välttämätöntä lisätä painolastia ja me asetimme veneen pohjalle noin viisisataa naulaa vanhoja ratakiskoja.
Valkeni sunnuntai ja sen mukana ilmestyi Demetrios Contoskin ilkkuvasti ja avoimesti rikkomaan lakia. Puolelta päivin alkoi jälleen merituuli ja Demetrios leikkasi taaskin poikki nelisenkymmentä jalkaa mädännyttä verkkoaan, kohotti purjeen ja lähti aivan nenämme alta. Mutta hän oli yllättänyt Charlesin. Hänen purjeensa kohosi korkeammalle kuin ennen ja takimaiseen purjeen kaistaan oli pantu lisää kokonainen lakana.
Tulimme Contra Costan kukkuloiden luo ja näytti, että kumpainenkaan meistä ei voita eikä häviä. Mutta kun käännyimme toiselle kyljelle, lähestyimme Sanomin kukkuloita samanlaisella nopeudella, mutta huomasimme, että Demetrios kohosi hiukan jyrkemmin tuuleen kuin me. Charles ohjasi erinomaisen taitavasti, ja veneemme kulki nopeammin kuin milloinkaan.
Hänhän olisi voinut ottaa revolverin ja ampua Demetriota, mutta olimme päättäneet, ettemme ammu pakenevaa miestä, joka on syyllinen vain pieneen rikokseen. Tässä suhteessa näytti kalastajilla ja kalavartiolla jo kauan sitten olleen ikäänkuin hiljainen sopimus. Ellemme me ampuneet heitä, kun he pakenivat, eivät hekään vuorostaan ryhtyneet taisteluun, kun me heidät saavutimme. Niin että Demetrios Contos pakeni ja me koetimme saavuttaa hänet, ei muuta. Ja jos meidän veneemme osoittautuisi nopeampikulkuiseksi kuin hänen, tahi jos ohjaisimme paremmin kuin hän, saatoimme olla vakuutettuja, että hän vuorostaan ei vastustelisi, jos hänet kerran tavottaisimme.
Kovassa tuulessa ja suurin purjein tuntui kulku meistä hauskalta. Meidän täytyi olla koko ajan varuillamme, ettemme kaatuisi. Charlesin ohjatessa minä pitelin kädessäni purjenuoraa vain yhden kerran tapin ympäri kierrettynä ja se saattoi päästä irti koska hyvänsä. Demetrios hoiteli omaa venettään yksin, ja saatoimme nähdä, että hänellä oli molemmat kädet kiinni.
Nähtävästi koettelimme turhaan häntä tavoittaa. Hänen veneensä oli todellakin parempi kuin meidän. Ja vaikka Charles ohjasi yhtä hyvin kuin hänkin, jollei paremminkin, niin ei mikään auttanut.
— Hellitä purjenuora, — käski Charles.
Veneemme kääntyessä myötätuuleen kuului korviimme Demetrion ivallinen nauru. Charles pudisti päätään sanoen:
— Huomaan, ettei tästä tule mitään. Demetriolla on parempi vene kuin meillä. Jos hän tulee ensi sunnuntaina uudelleen, täytyy keksiä joku uusi keino.
Tällä kertaa tuli minun kekseliäisyyteni avuksi.
— Mitä tuumitte siitä, — sanoin minä seuraavana keskiviikkona, — jos minä ajan ensi sunnuntaina Demetriota ja te odotatte häntä Vallejon laiturilla?
Charles tuumi hetken ja iski kädellään polveensa.
— Hyvä ajatus! Ohoh, sinun aivosi alkavat jo toimia. Teet kunniaa opettajallesi. Mutta sinun ei pidä ajaa häntä liian kauas, — jatkoi hän hetken kuluttua, — muuten menee hän San-Pauliin sensijaan että ohjaisi Vallejoon, ja minä joudun turhaan häntä laiturilla odottamaan.
Lauantaina oli Charlesilla huomautettavaa suunnitelmaa vastaan.
— Kaikki saavat tietää minun menneen Vallejoon ja voit siitä päättää, että myöskin Demetrios saa siitä tiedon. Pelkään suunnitelmamme menevän myttyyn.
Tämä huomautus oli hyvin perusteltu ja koko jälellä olevan päivän olin hyvin levoton. Mutta yöllä välähti mieleeni uusi ajatus ja kärsimättömänä herätin raskaasti nukkuvan Charlesin.
— Mitä? Mikä hätänä? Tulipalo? — huudahti hän.
— Ei, — sanoin minä, — nähkääs, olen tuuminut asiaa. Kuulkaahan. Sunnuntaina olemme molemmat rannalla siihen saakka, kunnes Demetrion purje näyttäytyy. Se vie kaikki epäilykset harhaan. Ja kun Demetrios näyttäytyy, te menette kiirehtimättä kaupunkiin. Kalastajat luulevat teidän poistuvan senvuoksi, että teistä tuntuu nololta jäädä tappiomme jälkeen katsomaan laitonta pyydystystä.
— Tähän asti hyvin; — huomautti Charles, minun pysähtyessäni vetämään henkeä.
— Vieläpä sangen hyvin — jatkoin minä ylpeänä. — Te siis huolettomasti menette kaupunkiin päin, mutta tuskin olette päässeet kulman taa, kun alatte kaikin voimin kiirehtiä Dan Maloneyn luo. Ottakaa hänen pieni hevosensa — ja nelistäkää maantietä Vallejoon. Tie on hyvä ja te saavutte Vallejoon ennenkuin Demetrios on ehtinyt sinne vastatuuleen.
— Mitä hevoseen tulee, niin järjestän kaikki heti aamulla kuntoon, — sanoi Charles hyväksyen tuuman ilman muuta.
— Kuule, — sanoi hän hiukan myöhemmin, herättäen tällä kertaa minut raskaasta unesta.
Kuulin hänen naurunsa pimeässä.
— Kuule, ystäväiseni, sopiiko kalavartion miehen ratsastaa, mitä?
— Ennakkoluuloja, — vastasin minä. — Tämä on juuri sitä, mitä te aina opetatte: "koettakaa omata yksi mielijohde enemmän kuin vastustajanne ja te voitatte hänet ehdottomasti".
— Ha — ha, — nauroi hän. — Ja älköön nimeni olko Charles Le-Grant, ellei tällä kertaa mielijohde hevosesta vie lopullisesti sisua vastustajalta.
— Mutta kykenetkö sinä yksin hoitamaan venettä? — kysyi hän perjantaina. — Muista, että siinä on suunnaton purje.
Aloin todistaa kykyäni ja puolustaa sitä niin innokkaasti, että hän ei asiasta puhunut sen enempää, mutta lauantaina hän viittasi, että pitäisi ottaa takimaisesta kappaleesta kokonainen lakana pois. Luulen, että kasvoilleni ilmestynyt pettymyksen ilme saattoi hänet luopumaan tästä aikeesta. Minä olin hyvin ylpeä merimieskyvyistäni ja halusin tavattomasti päästä yksinäni suurin purjein ajamaan takaa pakenevaa kreikkalaista.
Sunnuntai tuli ja Demetrios Contos ilmestyi. Me olimme jo tottuneet siihen, että silloin kokoontuivat kalastajat höyrylaivalaiturille tervehtimään häntä ja nauramaan meidän tappiollemme. Hän laski purjeen parin sadan jaardin päähän meistä ja heitti, kuten ennenkin, viisikymmentä jalkaa mädännyttä verkkoa.
— Arvelen tämän hulluuden jatkuvan niin kauan kuin hänellä riittää mädännyttä verkkoa, — sanoi Charles tahallisen äänekkäästi, niin että monet kreikkalaiset kuulivat sen.
— Silloin annan minä hänelle oman vanhan verkkoni, — huomautti eräs heistä ilkeästi.
— Samantekevää, — vastasi Charles. — Minulla on itsellänikin muutamia vanhoja verkkoja ja hän voi ne saada, jos haluaa.
Kaikki nauroivat tälle hyväntahtoisesti, sillä Charlesin vastauksesta kävi selville, että hänet oli nolattu.
— No, hyvästi sitten, poikaseni, — sanoi Charles minulle hetkeä myöhemmin, — arvelen olevan ajan mennä kaupunkiin Maloneyn luo.
— Saanko minä viedä veneen? — kysyin.
— Miksei, vie vain, — vastasi hän, kääntyi ja lähti hitaasti menemään.
Demetrios nosti verkosta kaksi suurta lohta ja minä hyppäsin veneeseen. Kalastajat tunkeilivat ivaten ympärilläni, ja kun minä valmistauduin nostamaan purjetta, heittelivät he myrkyllisiä neuvoja ja letkauksia. He tarjosivat toisilleen mielettömiä vetoja, että minä varmasti tavoitan Demetrion ja kaksi heistä, otettuaan itselleen ratkaisijan osan, totisina pyysi päästä mukaan ollakseen henkilökohtaisesti pidättämisen tapahtuessa läsnä.
Mutta minä en kiirehtinyt. Odotin sen ajan, minkä luulin Charlesin tarvitsevan ehtiäkseen Vallejoon ja, näyttäen muka tyytymättömältä purjeen asentoon, tein pienen korjauksen köysissä, joiden avulla kahveli nostettiin. Ja vasta silloin, kun olin varma siitä, että Charles oli jo ehtinyt Maloneyn luo ja istui ratsailla, loittonin laiturista ja nostin purjeen. Kova vihuri täytti sen äkkiä ja vene otti hiukan vettä. Se oli pikku asia, joka saattaa tapahtua parhaimmallekin merimiehelle ja vaikka minä viipymättä hellitin purjenuoraa ja vene palautui asentoonsa, nauroivat kalastajat hyvin ivallisesti ikäänkuin olisin tehnyt anteeksiantamattoman virheen.
Kun Demetrios näki vartioveneessä vain yhden miehen, melkeinpä poikasen, halutti häntä leikkiä minun kanssani. Tehtyään lyhyen käännöksen ja jätettyään minut jäljelle noin kolmekymmentä jalkaa, hän hellitti hiukan purjetta ja palasi höyrylaivalaiturille. Täällä hän risteili lyhyin kääntein myötätuntoisten katsojien suureksi ihastukseksi. Olin koko ajan hänen takanaan ja tein kaikki hänen liikkeensä, silloinkin, kun hän kääntyi myötätuulen ja heitti purjeen toiselle puolelle, — se on hyvin vaarallista sellaisessa tuulessa.
Hän toivoi, että minä tekisin haaksirikon, koska voimakkaan laskuveden aikana oli kova tuuli, joka nostatti jyrkkiä, teräviä laineita. Mutta minä olin innoissani, enkä ole koskaan ohjannut niin hyvin kuin tuona päivänä. Aivoni toimivat nopeasti ja helposti, käteni pitelivät nuoria kevyesti ja varmasti, huomasin vaistomaisesti tuhansia pikkuseikkoja, joita veneen hoitajan on otettava huomioon.
Minun sijastani oli Demetrios vähällä kärsiä haaksirikon. Jotakin tapahtui hänen kahvelilleen ja se ei voinut laskeutua tarpeeksi. Lyhyen välimatkan päästä, jonka hän oli minulta voittanut taitavalla käänteellä, huomasin, kuinka hän kärsimättömästi työskenteli koettaen laskea kahvelia. En antanut hänelle kauan aikaa ja hän oli pakoitettu palaamaan peräsimen luo.
Kahveli tuotti hänelle levottomuutta. Hän lakkasi leikkimästä kanssani ja suuntasi, yhä luovien, Vallejoon. Suureksi kummastuksekseni huomasin voivani kohota enemmän tuuleen kuin hän. Jos veneessäni olisi ollut toinen mies, olisimme saavuttaneet edun kreikkalaisesta, senvuoksi, että ollessaan vain muutamia jalkoja minun edelläni hän ei uskaltanut jättää peräsintä saadakseen kahvelin lasketuksi.
Kun Demetrios ei voinut kohota jyrkästi tuuleen, alkoi hän hellittää purjetta koettaen edetä. Sen hän saattoikin tehdä niin kauan kuin minä kohosin tuuleen. Mutta sitten käännyin ja tultuani lähemmäksi hän tekeytyi ikäänkuin aikoisi muuttaa suuntaa. Hellitin purjetta ehtiäkseni ennen. Mutta se olikin vain viekas juoni, hän otti heti entisen suunnan — ja minä kiiruhdin voittamaan takaisin kadotettua välimatkaa.
Hän purjehti ehdottomasti minua taitavammin. Tuon tuostakin olin hänet tavoittamaisillani, mutta joka kerran luiskahti hän jollain keinolla pois. Senlisäksi kiihtyi tuuli, ja kumpaisenkin meistä täytyi varoa, ettemme kaatuisi. Minun veneeni pysyi pystyssä vain ylimääräisen painolastin vuoksi. Istuin tuulenpuoleisella laidalla ja pitelin käsissäni purjenuoraa ja peräsintä. Olin pakoitettu kiivaiden vihurien tullessa usein hellittämään purjetta, joka joutui pois tuulesta ja minä kadotin vauhtia sekä aikaa. Ainoa lohdutukseni oli se, että Demetrion täytyi tehdä samoin ja yhtä usein.
Voimakas laskuvesi aiheutti tavattoman myrskyisän aallokon, ja vesi tuon tuostakin tuli yli laidan. Minä kastuin ja vieläpä purjekin oli melkein puoliväliin saakka märkä. Kerran onnistui minun saavuttaa Demetrios ja keulani iski hänen veneensä keskelle. Tässä juuri olisi tarvittu toinen mies. Juoksin eteenpäin hypätäkseni hänen veneeseensä, mutta hän tyrkkäsi nauraen veneen airolla etemmäksi.
Saavuimme lahden suulle ja eteemme aukeni mittaamaton meri. Tässä yhtyvät Vallejon ja Carquinezin lahdet. Edelliseen laskee Napan ja muiden rantajokien vedet ja jälkimmäiseen vedet Seynsenin lahdesta sekä Sacramento ja Joaquin joista. Yhtyessään nämä eri suunnilta tulevat vedet muodostavat kauhean ristiaallokon. Kaiken lisäksi puhalsi tuuli viidentoista mailin päästä San-Paulin lahdelta ja ajoi tänne suunnattomia vesivuoria.
Vastakkain tulevat vedet törmäsivät villillä pauhulla yhteen joka puolelta, muodostaen kuohuvia vesiputouksia ja syviä kuiluja, raivokkaiden aaltojen vieriessä yli kannen sekä tuulen ylä- että alapuolelta. Tähän sekaantui eteenpäin kiitävien vesivuorien jyminä ja tuntui kuin olisi käynyt kova ukkonen.
Olin jonkinlaisessa mielettömyyden tilassa. Vene kiisi nopeasti, nousten ja laskien kuin kilpa-ajohevonen. Vaivoin pidätin ihastustani purkautumasta. Suunnaton purje, ulvova tuuli, raivokkaat aallot, tuon tuostakin sukeltava vene, — ja minä, hiekkajyvänen, kiisin kaiken tämän kaaoksen keskellä eteenpäin voittoisana ja ylpeänä.
Lentäessäni eteenpäin kuin voittaja, vene sai hirmuisen iskun ja pysähtyi heti. Tulin heitetyksi eteenpäin ja putosin pohjalle. Kun hyppäsin ylös, vilkkui silmieni edessä viheriähkö simpukoilla peittynyt esine ja ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut; — siinä oli vedenalainen paalu, merenkulkijan kauhu. Kukaan ei voi varoa sitä. Se oli veden alla ja voimakkaan aallokon vuoksi oli mahdoton sitä aikanaan nähdä ja karttaa.
Nähtävästi koko veneen keula oli murtunut, sillä muutamien sekunttien kuluttua oli vene puolillaan vettä. Sitten tuli sisään pari kolme aaltoa ja vene alkoi raskaan painolastin vuoksi painua suoraan pohjaan. Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä sotkeuduin purjeeseen ja jouduin veden alle. Kun pääsin jälleen pinnalle, vetäen henkeä niin, että keuhkot olivat haljeta, ei airoista näkynyt jälkeäkään. Ne oli nähtävästi virta vienyt. Näin Demetrios Contosin katsovan taakseen ja kuulin hänen kostonhimoisen, ilkkuvan naurunsa, joka kaikui riemuiten yli veden. Hän jatkoi rauhallisesti kulkuaan, jättäen minut kuolemaan.
Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa loppua, joka tällaisessa hirmuisessa myllerryksessä oli vain muutamien minuuttien kysymys. Pidättäen hengitystä ja voimakkaasti työskennellen käsillä,, onnistuin riisumaan pitkävartiset saappaani ja takkini. Siitä huolimatta oli hengitykseni hyvin lyhyttä ja pian varmistuin siitä, että vaikeus ei ollut niin paljon uimisessa kuin hengittämisessä.
Suunnattomat aallot heittelivät minua puolelta toiselle ja vyöryivät yli pääni; ne tukahduttivat minut, täyttivät silmät, korvat ja suun. Sitten tunsin ikäänkuin jalkojani olisi puristanut ja minua alkoi vetää alaspäin. Mutta samassa tulin jälleen heitetyksi ylös kiehuvaan vesiputoukseen ja kun aioin vetää henkeä, syöksyi suuri, vaahtoharjainen vesivuori ja peitti pääni.
Kauemmin oli mahdoton kestää. Hengitin enemmän vettä kuin ilmaa ja tuon tuostakin painuin veden alle. Suonenvedontapaisesti, vaistomaisesti ponnistelin vielä ja puoleksi tiedottomassa tilassa tunsin, kuinka minuun tartuttiin olkapäistä ja nostettiin veneeseen.
Makasin jonkun aikaa poikittain penkillä, kasvot alaspäin, ja vesi juoksi suustani. Käännyin sitten voimattomasti haluten nähdä, kuka minut pelasti. Ja perässä, toisessa kädessä purjenuora ja toisessa peräsin, hyväntahtoisesti hymyillen, istui Demetrios Contos. Hän ei halunnut minua pelastaa, kertoi hän myöhemmin, mutta hänen parempi puolensa pääsi voitolle ja ohjasi hänet takaisin.
— Kuinka on, kaikki hyvin? — kysyi hän.
Koettelin sanoa "kyllä", mutta en vielä voinut.
— Te ohjaatte venettä erinomaisesti, — sanoi hän. — Niinkuin aikuinen.
Demetrion Contosin kohteliaisuus oli hyvin arvokas ja minä kuuntelin ahnaasti hänen jokaista sanaansa, mutta saatoin ainoastaan nyökäyttää päätäni kiitokseksi.
Emme puhuneet enempää, sillä minä en ollut vielä toipunut ja Demetriolla oli täysi työ veneen hoitamisessa. Hän ohjasi Vallejoon laituriin, sitoi veneen kiinni ja auttoi minua nousemaan. Samassa astui siihen Charles ja pani kätensä hänen olkapäälleen.
— Hän pelasti minun henkeni, — vastasin minä, — ja minusta tuntuu, että häntä ei pidä vangita.
Charles hämmästyi ensin, mutta sitten hänen kasvonsa valkenivat, kuten tavallisesti, kun hän päätti jotain.
— En voi sille mitään, poikaseni, — sanoi hän lempeästi. — En voi toimia velvollisuuttani vastaan ja se sanoo selvästi, että minun on hänet vangittava. Tänään on sunnuntai ja hänellä on veneessään kaksi tänään saatua lohta. Mitä minä voin tehdä?
— Mutta hän pelasti minut, — toistin minä, kykenemättä tuomaan muuta puolustusta esiin. Demetrion kasvot mustuivat vihasta kuullessaan Charlesin päätöksen. Hänellä oli tunne, että häneen nähden ei menetelty oikeudenmukaisesti. Parempi puoli hänessä riemuitsi, että oli tehnyt jalomielisen teon, pelastanut avuttoman vihollisensa, ja nyt tämä vihollinen vei hänet putkaan.
Charles ja minä emme olleet hyvällä tuulella palatessamme Beniciaan. Minä nojasin lain henkeen, mutta Charles sen kirjaimeen. Omalta näkökannaltaan katsoen ei hän voinut muuta tehdä. Laki sanoi selvästi, että lohenpyynti oli sunnuntaisin kielletty. Hän oli vartiomies ja hänen velvollisuuksissa kuului valvoa, että lakia noudatettiin. Siinä kaikki. Hän täytti velvollisuutensa ja hänen omatuntonsa oli puhdas. Siitä huolimatta kaikki tämä tuntui minusta epäoikeudenmukaiselta ja tunsin itseni Demetrios Contosin edessä syylliseksi.
Kahden päivän kuluttua matkustimme Vallejoon oikeuteen. Olin todistajana ja vahvistin oikeuden edessä nähneeni, kuinka Demetrios sai kaksi lohta, jotka Charles häneltä löysi pidättäessään hänet. Tämä oli vihatuin velvollisuus, joka minulla koskaan elämässäni oli ollut.
Demetriolla oli asianajaja, mutta tämä oli toivoton tapaus. Jury neuvotteli vain viisitoista minuuttia ja julisti hänelle langettavan tuomion. Hänet tuomittiin maksamaan sata dollaria sakkoa, tahi olemaan vankeudessa viisitoista päivää.
Charles astui tuomarin sihteerin luo.
— Minä maksan sakon, — sanoi hän asettaen pöydälle viisi kahdenkymmenen dollarin kultarahaa. — Tämä… tämä on ainoa pääsy tilanteesta, — sanoi hän kääntyen minuun.
Kyyneleet juoksivat silmistäni ja minä tartuin hänen käteensä.
— Minä maksan, — aloin minä.
— Puolet, — keskeytti hän. — Tietysti, niin arvelinkin.
Samaan aikaan sai Demetrios tietää asiamieheltään, että Charles oli maksanut hänen sakkonsa.
Hän meni Charlesin luo, pusersi tämän kättä ja kaikki hänen kuuma, nuori verensä tulvahti kasvoihin. Haluamatta jäädä jälkeen jalomielisyydessä, hän alkoi vaatia, että saisi itse maksaa asiamiehen palkkion sekä sakon ja suuttui, kun ei Charles sallinut hänen sitä tehdä.
Luulen, että tämä Charlesin teko selvensi kalastajille lain merkitystä enemmän kuin mikään muu. Sen jälkeen tunsivat he häntä kohtaan suurta kunnioitusta; minä taas puolestani kuljin hyvän merimiehen maineessa. Demetrios Contos ei ainoastaan jättänyt lain rikkomista, vaan tuli hyväksi ystäväksemme ja pistäytyi usein Beniciaan juttelemaan kanssamme.
KELTAINEN LIINA.
— En tietystikään halua sinua käskeä, — sanoi Charles minulle, — mutta olen jyrkästi sinun aikomustasi vastaan tehdä vielä yksi retki. Sinä olet ollut kovissa otteluissa epätoivoisten miesten kanssa, päässyt terveenä ja vahingoittumattomana, niin että olisi sääli, jos sinulle nyt lopussa jotain tapahtuisi.
— Mutta kuinka minä voin kieltäytyä viimeisestä retkestä? — kysyin nuorekkaan innostuneena. — Täytyyhän kaikella olla päättäjäiset, senhän te tiedätte.
Charles nosti toisen jalkansa toisen päälle, nojautui tuolin selustaan ja alkoi tuumia.
— Se on totta. Mutta miksi ei sanota päättäjäisiksi Demetrios Contosin vangitsemista? Sinä selviydyit hyvin, elävänä ja terveenä, huolimatta siitä, että kastuit läpimäräksi ja… ja…
Hänen äänensä katkesi ja hän ei voinut hetkeen puhua. — Enkä minä anna itselleni ikinä anteeksi, jos sinulle jotain tapahtuu.
Nauroin Charlesin epäilylle, mutta hän taivutti minut rakkaudellaan; minä suostuin ja päätin katsoa viimeisen retken jo tehdyksi. Olimme olleet yhdessä kaksi vuotta, ja nyt minä jätin kalavartion täydentääkseni kasvatustani. Olin ansainnut riittävästi rahoja kolmen vuoden oleskelua varten korkeakoulussa ja vaikka lukukausi alkoi vasta muutamien kuukausien kuluttua, päätin matkustaa valmistautuakseni sisäänpääsytutkintoon.
Tavarani olivat asetetut mukavaan laiva-arkkuun, ja kun aioin jo ostaa piletin matkustaakseni rautateitse Oaklandiin, saapui Neil Partington Beniciaan. "Pohjan hirveä" tarvittiin erääseen kiireelliseen toimeen Alalahdella, ja Neil sanoi haluavansa mennä suoraan Oaklandiin. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa ja kun minun piti asua hänen perheessään korkeakoulussa oleskeluni ajan, pyysi hän minua tuomaan tavarani veneeseen ja lähtemään hänen mukanaan.
Tavarat tuotiin ja kahden, kolmen aikaan iltapäivällä nostimme suurpurjeen "Pohjan Hirvellä" ja läksimme. Oli kiduttavan tyyni. Merituuli, joka oli puhaltanut koko kesän, oli nyt lakannut ja sen sijaan puhaltelivat oikukkaat vihurit alituisesti selkeältä taivaalta, niin että ei ollut mitään mahdollisuutta arvioida perilletuloaikaa. Me lähdimme liikkeelle laskuveden aikana. Mennessämme alas Carquinez-lahtea katselin viimeisen kerran Beniciaan ja lahteen Turnerin veistämön luona, jossa me piiritimme "Lancashiren kuningatarta" ja sieppasimme kreikkalaisten kuninkaan Big Alekin. Lahden suulla katselin mielenkiinnolla paikkaa, jossa olisin muutamia päiviä aikaisemmin hukkunut, ellei kunnon Demetrios Contos olisi minua pelastanut. Sakea sumu tuli kuin seinä vastaamme San-Paulin lahdessa ja muutamien minuuttien kuluttua kulki "Pohjan Hirvi" umpimähkään harmaassa pilvessä. Perässä seisova Charles näytti vaistomaisesti arvaavan tien. Hän tunnusti, ettei itsekään tietänyt, kuinka se tapahtui, mutta hänellä oli oma tapansa ottaa huomioon tuuli, virta, välimatkat, aika, luovaukset ja kulun nopeus, — se oli suorastaan ihmeteltävää.
— Tuntuu kuin selviäisi hiukan, — sanoi Neil Partington noin kahden tunnin kuluttua siitä, kun sumu meidät yllätti. — Missä te luulette meidän olevan, Charles?
Charles katsoi kelloaan.
— Kello on kuusi ja laskuvesi jatkuu kolme tuntia, — vastasi hän asiaan kuulumattomasti.
— Mutta missä me teidän mielestämme olemme? — tiukkasi Neil.
Charles tuumi hetken ja sanoi:
— Laskuvesi on hiukan loitontanut meitä oikeasta suunnasta, mutta jos sumu nyt selviäisi, — ja täytyyhän sen loppujen lopuksi selvitä, — niin huomattaisiin, että emme ole tuhannenkaan mailin päässä Mc-Near laiturilta.
— Olisitte joka tapauksessa voineet määrätä välimatkan joitakin maileja täsmällisemmin, — murisi Neil antaen ymmärtää olevansa tyytymätön.
— No, hyvä on, — sanoi Charles päättäväisesti, — ei lähempänä neljännestä, eikä kauempana puolta mailia.
Puhalsi pieni ajottainen vihuri ja sumu hälveni huomattavasti.
— Mc-Near on juuri tuolla kohdalla, — sanoi Charles, osoittaen peukalollaan sumuun.
Kaikki kolme katsoimme kiinteästi sinnepäin, kun "Pohjan Hirvi" kolahtaen törmäsi johonkin ja pysähtyi. Juoksimme keulaan ja näimme kokkapuun sotkeutuneen lyhyen, huonon maston likaisiin köysiin. Alus oli törmännyt kiinalaiseen dshonkkaan, joka seisoi ankkurissa.
Samalla hetkellä kun tulimme keulaan, viisi rääsyistä kiinalaista ikäänkuin mehiläisparven ajamina syöksyi kajuutasta.
Ensimmäisenä oli paksu, hyvillä lihaksilla varustettu mies, joka pisti silmiin rokonarpisten kasvojensa ja päässään olevan keltaisen liinan vuoksi. Se oli Keltainen Liina, — kiinalainen, jonka olimme vanginneet laittomasta kalanpyydystyksestä vuosi sitten ja joka sitten oli vähällä upottaa "Pohjan Hirven". Hän oli sen vähällä tehdä nytkin rikkoessaan laivakulun sääntöjä.
— Miksi te asetutte tähän keskelle reittiä ilman merkkilyhtyä? — huusi Charles kiukkuisesti. — Mitä hittoa te oikein ajattelette, keltanaamaiset moukat!
— Te haluatte tietää, mitä he ajattelevat? — huomautti Neil rauhallisesti. — Katsokaahan tuonne, niin asia teille selviää.
Katsoimme Neilin osoittamaan suuntaan ja näimme, että dshonkan avonainen ruuma oli täynnä äsken pyydystettyjä kaloja, joiden joukossa oli myriaadeja, neljännestuuman ja sitäkin pienempiä kalanpoikasia. Keltainen Liina ehti saada tämän saaliin nousuveden aikana ja käyttäen hyväkseen sumua, asettui rohkeasti ankkuriin, aikoen asettaa pyydyksensä laskuveden aikana vielä kerran.
— Nii-i-in, — sanoi Neil venyttäen sanoja. — Täytyy tunnustaa, ettei koko vaiherikkaan toimintani aikana kalavartion päällikkönä minulle vielä milloinkaan ole onnistunut niin helpolla siepata kalavarkaita kuin nyt. Mitä teemme heidän kanssaan, Charles?
— Hinaamme kai dshonkan San-Rafaeliin, — vastasi hän. Sitten kääntyi hän minun puoleeni.
— Meneppä, poikaseni, dshonkkaan, niin heitän sinulle köyden. Jos ei tule jälleen tyyntä, niin ehdimme lahden poikki ennen matalimman veden tuloa, olemme yötä San-Rafaelissa ja huomenna puolenpäivän aikaan olemme Oaklandissa.
Charles ja Neil alkoivat "Pohjan Hirvellä" hinata dshonkkaa. Minä menin sen perään ja otin saaliin haltuuni tarttuen peräsimeen.
Tällä aikaa hälveni sumu kokonaan ja Charlesin otaksuma olinpaikastamme osoittautui oikeaksi: noin puolen mailin päässä näimme Mc-Near'in laiturin. Purjehtien pitkin läntistä rantaa sivuutimme Pedron niemen kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien katsellessa rannalta. He nostivat kauhean melun nähdessään vartioveneen hinaavan yhtä heidän dshonkeistaan.
Rannalta tuleva tuuli oli ajottainen ja puuskittainen. Olisi ollut meille parempi, jos tuuli olisi ollut voimakkaampi. Pikkuinen San-Rafaeljoki, jota myöden meidän täytyi purjehtia päästäksemme kaupunkiin ja jättääksemme vangit viranomaisille, oli osittain muodostunut soista ja vesiperäisistä niityistä ja oli hyvin vaikeasti kuljettavissa keskikorkuisen veden aikana, — mutta matalan veden aikana aivan mahdoton. Vesi oli jo vähentynyt puoleen ja meidän oli kiirehdittävä. Tätä esti raskas dshonkka, joka oli kuollutta painoa ja suuresti hidastutti "Pohjan Hirven" kulkua.
— Sano noille lurjuksille, että nostavat purjeen, — sanoi Charles minulle. — Meillä ei ole pienintäkään halua seisoa koko yötä paikoillamme.
Annoin käskyn Keltaiselle liinalle, joka tyytymättömän näköisenä murisi jotain miehilleen. Hänellä oli kuolettavan kylmä, hän värisi ja koukisteli kuin suonenvedossa silmien ollessa aivan tylsät ja verenpunaiset. Tämän vuoksi tulivat hänen kasvonsa vielä epämiellyttävimmiksi ja kun hän heitti minuun pahan, läpitunkevan katseen, hätkähdin muistaessani yhteenottomme viime vuonna.
Hänen miehistönsä veti vastahakoisesti köysistä ja omituinen vierasmaalainen, vino, ruskea purje kohosi ylös. Me kuljimme nyt hyvässä tuulessa, ja kun Keltainen liina kiinnitti purjenuoraa, dshonka syöksähti eteenpäin ja hinausköysi hölleni. Niin nopeasti kuin "Pohjan Hirvi" kulkikin, dshonka tavoitti sen kuitenkin, ja välttääkseni yhteentörmäystä nousin hiukan enemmän tuuleen. Mutta dshonka meni sittenkin nopeammin ja muutaman minuutin kuluttua minä olin "Pohjan Hirven" tasalla tuulen yläpuolella. Hinausköysi jännittyi suoraan kulmaan molempien alusten väliin ja tilanne oli melko naurettava.
— Päästäkää irti! — huusin.
Charles epäröi.
— Kaikki on kunnossa, — lisäsin minä. — Ei mitään tapahdu. Me menemme jokeen edeltä ja te seuraatte koko matkan San-Rafaeliin.
Charles päästi irti ja Keltainen liina lähetti yhden miehistään keulaan korjaamaan köyden. Lähestyvässä pimeydessä ehdin sivuuttaa joen suun ja purjehtiessani sitä pitkin saatoin vaivoin eroittaa matalikot. "Pohjan Hirvi" oli viiden minuutin matkan päässä takanamme ja me jätimme sen yhä kauemmaksi luoviessamme ylös pientä jokea. Ilman Charlesia minun täytyi olla varuillani viiden vankini suhteen, mutta pimeys vaikeutti heidän silmälläpitoaan, joten vedin housujen taskusta revolverin ja panin sen takin taskuun voidakseni saada sen nopeammin esille.
Pelkäsin ainoastaan Keltaista liinaa; hän tiesi sen ja niinkuin seuraavasta näkyy, käytti sitä hyväkseen. Hän istui muutamien jalkojen päässä minusta tuulenpuolisella laidalla, ja saatoin vain huonosti eroittaa hänen ruumiinsa ääriviivat, mutta pian varmistuin, että hän hitaasti vetäytyi minuun päin. Aloin pitää silmällä hänen liikkeitään. Pitäen peräsintä vasemmassa kädessä, laskin oikean taskuun ja tartuin revolveriin.
Näin, kuinka hän lähestyi muutamia tuumia ja valmistauduin juuri ärjäsemään, että hän palaisi omalle paikalleen, kuin minut yhtäkkiä voimakkaalla töytäyksellä kaadettiin kumoon: raskas ihmisruumis hyppäsi päälleni alatuulen puoleiselta penkiltä. Se oli eräs miehistöstä. Hän tarttui oikeaan käteeni niin, etten voinut vetää sitä taskusta ja toisella kädellään hän tukki suuni. Tietystikin minun olisi onnistunut vapauttaa käteni ja nostaa hälyytys, jos olisin voinut ryhtyä taisteluun, mutta samalla hetkellä syöksyi päälleni myöskin Keltainen liina.
Temmelsin avuttomana veneen pohjalla, missä käteni ja jalkani sidottiin. Suuni tukittiin likaisella paidalla, kuten myöhemmin näin. Keltainen liina tarttui peräsimeen, antaen kuiskaamalla käskyjä; mutta olopaikastamme ja purjeiden asennosta, jotka kuvastuivat epäselvinä tähtiä vastaan yläpuolellani, tiesin, että dshonkka meni pienen, matalan joen suuhun, joka laski tässä paikassa San-Rafaeliin.
Muutamien minuuttien kuluttua laskimme kauniisti rannalle ja purje laskettiin äänettömästi. Kiinalaiset vaikenivat, oli täydellinen hiljaisuus. Keltainen liina istui minun rinnallani koettaen pidättää tiheää, kähisevää yskäänsä. Kului ehkä seitsemän, kahdeksan minuuttia ja minä kuulin Charlesin äänen "Pohjan Hirveitä", joka meni ohi.
— En voi sanoa, kuinka tyytyväinen olen, että poikanen onnellisesti lopetti työnsä kalavartiossa, — kuulin hänen sanovan Neilille.
Neil sanoi jotain, mitä en eroittanut ja Charles alkoi jälleen:
— Pojalla on taipumusta merenkulkuun ja jos hän, lopetettuaan korkeakoulun, käy erikoisen purjehduskurssin sekä suorittaa valtamerimatkoja, niin mielestäni kykenee hän aikanaan parhaimmankin laivan päälliköksi.
Tämä kaikki oli minulle erittäin imartelevaa, mutta vähitellen äänet sumuun katoavalla "Pohjan Hirvellä" alkoivat kuoleutua ja minä, maaten tässä sidottuna omien vankieni vankina, en todellakaan ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut iloita hymyilevästä tulevaisuudestani. "Pohjan Hirven" mukana meni viimeinenkin toivoni. En voinut aavistaa, mikä minua odotti, sillä kiinalaiset olivat minulle vierasta rotua, mutta sen tiesin, että pilaa he eivät tällaisissa asioissa laske.
Odotettuaan muutaman minuutin miehistö nosti purjeen ja Keltainen liina ohjasi dschonkan alas San-Rafael joen suulle päin. Vesi oli yhä mataloitunut ja hänellä oli suuri työ välttäessään matalikolle tarttumista. Minä toivoin sitä, mutta hänen onnistui suoriutua kunnollisesti.
Päästyämme joesta nousi kiinalaisten kesken äänekäs kiista, joka nähtävästi koski minua. Keltainen liina puhui innokkaasti ja toiset vastustivat yhtä innokkaasti. Oli selvää, että hän tahtoi tappaa minut, mutta toiset pelkäsivät seurauksia. Tunsin riittävästi kiinalaisten luonnetta tietääkseni, että ainoastaan pelko pidätti heitä. Mutta mitä he esittivät Keltaisen liinan julman suunnitelman sijaan, sitä en käsittänyt.
Kohtaloni riippui hiuskarvasta ja ei ole vaikea kuvitella tunteitani sillä hetkellä. Tällä välin kehittyi kiista riidaksi; Keltainen liina tempasi yht'äkkiä raskaan puun ja hyppäsi luokseni. Mutta hänen neljä toveriaan heittäytyivät väliimme ja heidän kesken alkoi kova taistelu puun omistamisesta. Vihdoinkin täytyi Keltaisen liinan alistua; hän palasi vihaisena peräsimeen toisten kiinalaisten äänekkäästi nuhdellessa häntä varomattomuudestaan.
Kohta tämän jälkeen laskettiin purje ja dschonkka kulki airoilla. Tunsin, kuinka se hiljaa hajoitti pehmeitä meriruohoja. Sitten hypähti dschonkasta kolme kiinalaista — kaikilla oli pitkävartiset saappaat — toiset kaksi antoivat minut yli laidan. Keltainen liina tarttui jalkoihini ja kaksi hänen toveriaan olkapäihini ja kaikki lähtivät kulkemaan polviaan myöten vedessä, alinomaa kompastellen. Hetken kuluttua liikkuivat he jo kovemmalla pohjalla ja saatoin siitä päättää, että minua kannettiin jollekin rannalle. Arvelin meidän olevan jollakin "Merisaariksi" nimitetyn saariston kallioisella pienellä saarella.
Saavutettuaan kovan soran heittivät he minut ja täytyy sanoa, ettei se tapahtunut erikoisen hellävaroen. Keltainen liina potkasi minua kylkeen. Senjälkeen lähtivät kaikki takaisin dschonkkaan. Kuulin pian, kuinka kohotettu purje humisi heidän tiukatessaan nuoria. Sitten seurasi hiljaisuus ja minut oli jätetty omien voimieni varaan.
Muistin nähneeni sirkusihmisiä, jotka erinomaisen taitavasti vapautuivat köysistä, joilla heidät oli sidottu; mutta vaikka kuinka yritin ja koettelin mahdollisimman "taiteellisesti", eivät solmut kuitenkaan auenneet eivätkä köydet hellinneet. Kieriskellessäni jouduin simpukankuoriläjään. Se antoi minulle mielijohteen. Käteni olivat sidotut taakse ja tarttuen niillä simpukan kuoreen kieriskelin pitkin rantaa kallioille, joiden olopaikan tiesin.
Pitkän kierimisen ja etsiskelyn jälkeen löysin vihdoinkin kallionraon ja asetin kuoren siihen. Kuoren reuna oli terävä ja asettuen selälleni aloin sahata käsiäni yhdistävää nuoraa. Mutta hauras kuoren reuna särkyi, kun minä liian kovasti sitä painoin. Kieriskelin läjälle takaisin ja otin niin paljon simpukankuoria kuin saatoin pidellä molemmissa käsissäni. Särin niitä hyvin monta, leikkasin muutamista kohdin käteni, ja epämukavasta asennosta sekä ponnistuksista tuli jalkoihini suonenveto.
Kun minä, kärsien kovaa kipua, jäin makaamaan liikkumattomana, kuulin tutun "Halloo," joka kaikui yli veden. Charles etsiskeli minua. Mutta suussani oleva riepu ei sallinut minun vastata; jäin makaamaan avuttomana ja voimattomana, Charlesin veneen mennessä ohi saaren ja hänen äänensä häipyessä etäisyyteen.
Aloin jälleen sahata ja puolen tunnin kuluttua onnistuin vihdoinkin katkaisemaani nuoran. Loppu oli jo helppoa. Jalkojen päästäminen ja rievun suusta ottaminen oli vain muutamaa minuutin työ. Aloin juosta ympäri saaren varmistuakseni siitä, että se todella oli saari. Se oli "Merisaariin" kuuluva karkeahiekkainen merilehvien ympäröimä saari. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa aamua ja koettaa pysyttäytyä lämpimänä. Oli kostea, kylmä kalifornialainen yö ja tuuli tunkeutui läpi luiden ja ytimien värisyttäen koko ruumista.
Pitääkseni yllä verenkiertoa aloin juosta ympäri saarta ja tein noin kaksitoista kierrosta, tuon tuostakin kaatuillen. Näiden ruumiinharjoitusten lomassa halusin tietää, olinko kadottanut mitään hiekassa kieriessäni. Tutkin taskuni ja huomasin revolverin ja taskuveitsen kadonneen. Ensinmainitun otti Keltainen liina, mutta jälkimäisen minä nähtävästi kadotin hiekassa.
Aloin etsiä sitä, kun korviini sattui yhtäkkiä airojen loiske. Aluksi luulin sen olevan Charlesin, mutta käsitin heti, että hän olisi huudellut minua. Äkillinen vaaran tunne valtasi minut. "Merisaaret" olivat yksinäisiä ja autioita, tuntui melkein mahdottomalta odottaa satunnaisia kävijöitä tänne keskellä yötä. Entä jos se oli Keltainen liina! Airojen loiske kuului yhä selvemmin; painoin korvani hiekkaan ja aloin tarkasti kuunnella. Pieni vene (sen voin päättää airojen tiheistä vedoista) tuli meriruohojen läpi ja pysähtyi noin viidenkymmenen jalan päähän rannasta. Kuulin kuivaa, katkonaista yskää, ja sydämeni puristui kokoon. Se oli Keltainen liina. Hän janosi kostoa, josta hänen varovaisemmat toverinsa olivat hänet estäneet ja jätettyään salaa kylän, palasi yksin takaisin.
Ajatukset kihisivät aivoissani. Olin yksin, aseettomana ja avuttomana pienellä saarella ja keltainen raakalainen, jota pelkäsin, saapui tekemään minusta loppua. Oli jälellä vain yksi paikka, vaarattomampi kuin saari ja syöksyin vaistomaisesti veteen, tahi oikeammin liejuun. Kun Keltainen liina suuntasi askeleensa rannalle, tunkeuduin meriruohojen joukkoon ja kuljin kompastellen samoja jälkiä, joita kiinalaiset olivat kulkeneet tuodessaan minut ja palatessaan takaisin dschonkkaan.
Varmana siitä, että minä makasin lujasti sidottuna, Keltainen liina ei ottanut huomioon mitään varovaisuustoimenpiteitä ja lähestyi meluten rantaa. Ja tämän vuoksi onnistui minun varovasti ja hiljaa liikkuen kulkea noin viisikymmentä jalkaa eteenpäin, kunnes hän joutui rannalle. Laskeuduin, loikomaan liejuun. Se oli liukasta ja kylmää, värisin lakkaamatta, mutta en rohjennut kohottautua pelosta, että hänen tarkka silmänsä keksisi minut.
Hän meni suoraan sille paikalle, johon he olivat minut jättäneet, ja olin hetkisen pahoillani, etten ollut tilaisuudessa näkemään hänen kummastunutta naamaansa, kun ei minua löytynytkään. Mutta se tunne kesti vain silmänräpäyksen, sillä hampaani kalisivat vilusta.
Siitä, mihin hän nyt ryhtyi, voin saada selvää vain arvaamalla, sillä pimeä yö esti minua näkemästä. Mutta olen varma, että ensiksi hän kiersi ympäri saaren rannan nähdäkseen, oliko siellä käynyt muita veneitä. Sen saattoi helposti nähdä saveen painuneista jäljistä.
Varmistuttuaan, että veneellä ei minua oltu saarelta viety, hän alkoi etsiä. Alkaen simpukankuoriläjästä tutki hän, tulitikkuja sytyttäen, jälkiäni hiekassa. Saatoin nähdä selvästi hänen pirulliset kasvonsa, ja kun rikkitikkujen haju tunkeutui hänen keuhkoihinsa, saattaen hänet yskimään pahemmin, tunnustan, että vapisin kovasti.
Jälkeni saattoivat hänet hämmennyksiin. Silloin juolahti hänen mieleensä, että minä makaan liejussa. Vaikeasti nostaen jalkojaan hän kulki muutamia jalkoja minuun päin ja pysähtyi, kauan ja läpitunkevasti ympärilleen katsellen. Hän ei ollut kauempana kuin viidentoista jalan päässä, ja jos hän olisi sytyttänyt tulitikun, olisi hän ehdottomasti huomannut minut.
Palattuaan kompastellen rannalle, hän alkoi etsiä uudelleen koko ajan sytytellen tikkuja. Ajattelin piiloutuneeni liian likelle ja päätin mennä hiukan kauemmaksi. Uskaltamatta kohottautua ja kulkea liejua myöten, joka kuuluvasti loiskahteli jaloissa, aloin kulkea eteenpäin käsin.
Koettelin olla poistumatta kiinalaisten jäljiltä ja seurasin niitä, kunnes olin vähän syvemmällä vedessä. Kahlasin noin kolmen jalan syvyyteen ja loittonin syrjään rannan suuntaan.
Mieleeni vilahti mennä Keltaisen liinan veneelle ja pelastua siinä, mutta samassa palasi hän rannalle ikäänkuin arvaten tuumani ja kahlasi liejussa veneen ympäri varmistuakseen siitä, että se oli ehjä. Tämä saattoi minut kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Puoleksi uiden, puoleksi kahlaten, ainoastaan pää vedenpinnalla ja huolellisesti karttaen loisketta, siirryin noin sata jalkaa siltä paikalta, missä kiinalaiset olivat ennen olleet. Sitten paneuduin jälleen pitkäkseni liejuun.
Keltainen liina palasi rannalle, etsi minua pitkin saarta ja tuli takaisin simpukankuoriläjälle. Tiesin hyvin, mitä hän ajatteli. Oli mahdoton tulla saarelle tahi lähteä sieltä jättämättä jälkiä. Ja paitsi niitä, jotka veivät veneelle ja sinne, missä dschonkka oli seisonut, ei ollut mitään muita jälkiä. Minua ei saarella ollut. Siis minun oli täytynyt mennä toista näistä jäljistä, joista hän oli omalle veneelleen vievät jo tarkastanut ja oli varma, etten ollut sitä tietä mennyt. Oli selvää, että minun oli täytynyt kulkea jälkiä, jotka veivät dschonkalle. Päästäkseen siitä selville, hän alkoi kulkea tulitikkuja sytyttäen niitä myöten.
Saavuttuaan paikalle, missä olin maannut, hän, päättäen useista sytytetyistä tikuista, huomasi ruumiini siihen jättämän jäljen. Hän kulki suoraan veteen, mutta kolmen jalan syvyydessä jälet jo katosivat. Toiselta puolen, kun laskuvesi yhä jatkui, hän saattoi helposti eroittaa dschonkan keulan jättämät jäljet, ja tällä tavoin olisi hänen pitänyt helposti eroittaa jäljet toisestakin veneestä, jos tällainen olisi käynyt. Mutta tällaisia jälkiä ei ollut. Tiedän, että hän oli varmasti vakuutettu minun piilottelevan jossakin liejussa. Mutta etsiä pimeydessä käsiinsä poikanen meren liejusta — oli sama kuin olisi etsinyt neulaa heinäpieleksestä. Hän ei sitä yrittänytkään, vaan palasi rannalle ja kuljeskeli jonkun aikaa siellä. Odotin kärsimättömästi, että hän vihdoinkin poistuisi, sillä koko ajan värisin kylmästä. Lopuksikin hän meni veneensä luo ja lähti. Entä jos Keltainen liina petti minua? Jos hän teki tämän tahallaan houkutellakseen minut rannalle?
Mitä enemmän tuumin tätä, sitä epäilyttävämmältä alkoi minusta näyttää se seikka, että hän liiaksi kolisteli airoja lähtiessään ja minä jäin makaamaan, kylmästä väristen, liejuun. Värisin niin, että lihakset selässä tulivat kipeiksi ja tuottivat minulle yhtä paljon tuskia kuin kylmyyskin, ja ainoastaan tavattomalla tahdonponnistuksella onnistui minun pakottautua jäämään tähän kauheaan asemaan.
Se oli kumminkin viisaasti tehty, silliä noin tunnin kuluttua kuulin rannalta jotain hankausta. Kuuntelin ja pian eroitinkin hyvin tutun katkonaisen yskän. Keltainen liina palasi salaa saaren toiselta puolen ja kiersi sitä hiljaa paljastaakseen minut, jos olin palannut.
Tämän jälkeen, vaikka kului pitkä aika eikä Keltainen liina palannut, pelkäsin kuitenkin mennä rannalle. Toiselta puolen pelkäsin melkein yhtä paljon, etten kestäisi tätä kiduttavaa kylmyyttä, vaan kuolisin. En ollut koskaan kuvitellut kenenkään voivan sillä tavoin kärsiä. Vihdoinkin jäykistyin kylmästä niin, että lakkasin värisemästä. Nousuvesi oli alkanut jo kauan sitten ja vesi alkoi viedä minua rannalle. Korkea vesi kesti kolme tuntia ja sillä aikaa pääsin vain puoleksi elävänä rannalle; olin niin heikko, etten olisi voinut tehdä pienintäkään vastarintaa, jos Keltainen liina olisi hyökännyt päälleni.
Mutta Keltainen liina ei tullut. Hän jätti minut ja palasi Pedron niemeen. Siitä huolimatta olin kurjassa, vieläpä vaarallisessakin tilassa. En voinut seisoa, vielä vähemmin käydä. Likaset vaatteeni tarttuivat ruumiseen ikäänkuin olisin ollut taottu jääkuoreen. Sormeni olivat aivan tunnottomat ja niin voimattomat, että tarvitsin melkein tunnin riisuakseni saappaat. Minulla ei ollut voimaa avata nahkanauhoja, solmut eivät auenneet. Hakkasin muutamia kertoja käsiäni kiviin saadakseni niihin eloa. Ajottain luulin varmasti kuolevani.
Mutta vihdoinkin — tuntui kuin olisi siihen tarvittu vuosisatoja — olin minä aivan riisuuntunut. Ryömien ja kovasti ponnistellen konttasin veteen, joka nyt oli lähellä, ja pesin liejun pois ruumistani. Kuitenkaan en voinut seisoa enkä käydä, mutta pelkäsin myöskin maata liikkumattomana. Tavattomien tuskien hinnalla täytyi minun ryömiä edestakaisin hiekalla. Kun idässä kajasti valo, alkoivat voimani loppua. En voinut kauempaa kestää. Taivas tuli ruusunväriseksi ja kultainen auringonkehä löysi minut tiedottomana makaamassa simpukankuoriläjällä.
Näin ikäänkuin unessa "Pohjan Hirven" tuttuine suurine purjeineen kulkevan aamutuulessa San-Rafael joessa. Tässä keskeytyi uni. Silmätessäni takaisin päin en voi palauttaa useita kohtia muistiini. Muistan kuitenkin selvästi kolme asiaa: "Pohjan Hirven" suurpurjeen, seisomapaikan muutamia satoja jalkoja rannasta ja pienen veneen, joka lähti sen kyljestä; sitten tulipunaiseksi lämmitetyn uunin kajuutassa ja itseni peitteihin käärittynä; Charlesin, joka säälimättömästi hakkasi ja hieroi rintaani sekä olkapäitäni; palaneen suuni ja kurkkuni, johon Neil Partington oli kaatanut liian kuumaa kahvia.
Mutta paloipa suu tahi oli palamatta, minun täytyy sanoa, että kaikki meni hyvin. Kun tulimme Oaklandiin, olin jo aivan terve, vaikka Charles ja Neil Partington kauan pelkäsivät minun sairastuvan keuhkokuumeeseen, ja mrs Partington ensimmäisten kuuden kuukauden aikana korkeakoulussa ollessani tarkasti ja huolestuneesti valvoi, ilmestyisikö minuun mitään keuhkotaudin oireita.
Aika lentää. Minusta tuntuu, että vasta eilen olin kuusitoistavuotiaana poikana kalavartiossa. Kuitenkin tiedän, että juuri tänä aamuna saavuin Kiinasta "Harvester"-laivalla, jonka päällikkönä minulla on kunnia olla. Tiedän myöskin, että huomenaamuna kiiruhdan Oaklandiin tapaamaan Neil Partingtonia ja hänen perhettään ja sitten Beniciaan Charles Le-Grantin luo puhumaan vanhoista ajoista. Ei; muutan päätökseni, en menekään Beniciaan. Luulenpa olevani erinomaisen sopiva sulhanen ja täytyy viimeinkin vakaantua. Hänen nimensä on Alice Partington ja koska Charles on luvannut olla puhemiehenä, niin onkin hänen tultava Oaklandiin.