LOIHTIA.

    Kutk' ovat miehet törmällä
    Tuoll' Pyhänkosken vierteellä?
    Ne näyttää varsin kummilta
    Kuun nousevaisen valossa.

    Niin seisovat he synkkinä,
    Kuin haahmut syksyn myrskyssä,
    Mi äkki heidät huomaisi,
    Kyll' syrjään heti astuisi.

    Yks seisoo köysi kädessä
    Ja silmät hänen päässänsä,
    Kuin virvat yöllä leimuvat,
    Jotk' yli hautain keinuvat.

    Kuin vikauhri vieressään
    On toverinsa allapäin;
    Hän usein koskeen katsahtaa,
    Ja silloin aina vavahtaa.

    Tuo köysi kädess' loihtia
    On suuri, varsin mahtava
    Ja kirkon väen vallassa
    On mies hänen muassa.

    He kirkkomaall' on pistäyneet,
    Ennenkun tänne lähteneet.
    Siell' ompi kipee siunattu
    Ja kalmass' köysi karkaistu.

    Nyt koettaminen kova on,
    Jos paraneisi onneton,
    Jos viisas poppa mahdillaan
    Saa pannun pahan poikkeemaan.

    He laskeuvatten rannalle,
    Tään kovan kosken reunaalle;
    Täss' ensin poppa seisahtaa
    Ja toveriinsa tuijottaa.

    Nyt tekee köyteen silmukan,
    Joll' vyöttää taudin katkanan,
    Ja jupistaen loihtojaan,
    Hän pukkaa toisen Ahtolaan;

    Ja jälkeen köyttä lappaapi,
    Se kunnes viimein loppuupi,
    Vaan hetken vielä uittelee,
    Niin pantu paha paranee.

    Nyt astuu miehet kotiinsa
    Ja uinut avaa kaapinsa.
    Kun ottaa neljä ryyppyä,
    Taas näkee pientä väkeä.

a) EHTOOTÄHTI.

    Kun on päivän viime säteet läntisihin aaltoihin
    Sammuneet, ja ensimmäisnä astut armas näkyviin
    Tähtitarhain tuhansista tuikkivista mailmoist',
    Maamme kauniin heimolainen taivaan kannen kulkijoist'!

    Vaan et kauan viivy; koska hopeaiset aartehet
    Avaruuden alkaa loistaa, taivaan rantaa lähenet,
    Läntisille maille riennät päivän jälkeen rakkahan,
    Siellä illan ihastusta samoitenkin alkamaan.

    Lemmen silmäyksin, jotka levotoinna hehkuvat,
    Sinun heiskunatas kansat vanhat vertaelivat,
    Kun he, ammoin sitten, ovat ristineet sun kaimaksi
    Jumalattarelle, joka lemmen tunteet herätti.

    Nimes' oikeen arvasivat! Vielä kansat ihastuu
    Kun sun muotos ruusuisessa iltaruskoss' ilmaantuu;
    Kaikki silloin ihmettelevät, ett' oot niin herttainen,
    Päivän kaino palvelijatar, ruhtinatar tähtien!

b) KOINTÄHTI.

    Jo loistaa idän reunaalla
    Tuoll' aamuruskon otsassa
    Kointähti armas, katselee
    Taivaalle, sekä sanelee:

    "Taas tähdet öisen taivahan
    Ma kohta näen sammuvan,
    Kun armas päivä koittavi
    Ja pimenen voittavi."

    Nää sanat tähdet kuulivat
    Ja puhujalle lausuivat:
    "Ent' itse? Päivän valoa
    Et itsekään voi katsoa!"

    "En teitä siit' oo soimannut."
    Kointähti vastaa; "iloinnut
    Oon saada valoon kuolla —
    Se kuolema on ihana."

    Näin ihmishenki aatelkoon
    Auringostaan ja iloitkoon,
    Kun saa myös hänkin sammua
    Viel' ihanammass' valossa.

POISSA OLEVALLE.

    Ikävä on aikani,
    Pois kun menit luotani
    Ja mun jätit katalan
    Armahasen tuskahan.

    Päivällä ma astuilen
    Kukkakenttää hu'oaten,
    Kukissa näen muotosi,
    Tuuless' kuulen äänesi.

    Unissa vaan nauttia
    Mennyttä saan riemua,
    Vaan sun yö loppuupi,
    Ikävä taas alkaapi.

    Oi! kun kohta toteuntuis
    Toiveheni, tapahtuis
    Herälläi se hekuma,
    Josta vaan saan uinailla.

PÄIJÄNTEELLÄ.

    Illalla kello kymmenen
    Kaks miestä istui rekehen.
    He Virmalasta lähtivät
    Ja Tehinniemeen riensivät.

    "Oi kaunis on sun kuutama,
    Sa Huhtikuinen iltama."
    Näin mietit miehet, huokasit
    Ja haukotellen nukahdit.

    Kun silloin tällöin heräävät
    Ja kyytipojalt' kysyvät:
    "Eik' olla kohta perillä,
    Kyll' viivytty on välillä?"

    Niin ympärilleen katselee
    Uinaillen poika sanelee:
    "Tää tie ei lie oikee tie,
    Vaan ei se eksyksiinkään vie."

    No! Mitäs tehdä — ajetaan
    Ja vihdoin talo huomataan.
    "Nyt," lausuu poika näppärä,
    "Me oomme, näen mä, Sysmässä!"

MERIMIEHEN LAULU.

    Nyt sinusta ma erkanen
    Mun synnynmaani herttainen,
    Sun salot, järvet, kukkulat,
    Niin kalliit ja niin armahat,
    Nyt katoavat näöstäin —
    On meri edessäin.

    Vaan taivahalta säihkyvät
    Mun kotimaani tähtelät
    Ja Suomen laulu mieluinen
    Tääll' soipi päällä aaltojen
    Ja tuuli Suomenniemeltä
    Tuo tervehdyksiä.

HÄÄILTA.

        Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
        Ja kuolon jälkeen armaampana koitat.

    Koht' ompi kesäpäivä loppununna
    Ja töistään ihmiset jo palannunna.
    Tuoll' viipyy vielä virran reunahalla
    Yks nuorukainen, muodoll' hohtavalla;
    Kas kuinka silmäns levotoinna loistaa,
    Ja katkerasta mielestänsä to'istaa,
    Kun suvantoon hän huomionsa kääntää
    Ja synkäll' äänell' nämä sanat ääntää:
    "Kyll' elämässä tappioita kohtaa
    Ja tuimaan riitaan tunteemme ne johtaa,
    Vaan mikä niistä sydäntä niin ratkoo,
    Kuin, joka rakkauden siteet katkoo.
    Hän toisen oma! Oi te henget maassa
    Ja veessä sekä ikitaivahassa,
    Te lievitystä rintahani tuokaa
    Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!"
    Oil lausununna — Vesi kohahtaapi
    Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi
    Veen kalvohon — kuin tähdet taivahalla
    Sen silmät säihkyvät, kun lumoovalla
    Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää
    Ja hälle sanat siivilliset ääntää:
    "Oi kauno! Sua onnettomuus vaivaa
    Ja synkkä suru sydäntäsi kaivaa
    Siell' ylisessä mailmassa, jossa
    On katkeruutta joka tuokiossa.
    Oi tänne tule! Rauhassa saat olla
    Tääll' aaltoin alla; sua suosiolla
    On kaikki tottelevat; myös meillä
    Ne tunteet on, jotk' autuuttavat teillä
    Ja aartehista alankomme hohtaa,
    Jotk' ajatukset riemuisiksi johtaa."
    Ah! Kuinka suloisesti sanat soivat!
    Kuink' oudon mielen toiselle ne toivat;
    Ne viileyttä kuumehelleen antaa
    Ja tyynen riemun sydämeensä kantaa.
    Hän iltaruskoon silmänsä nyt luopi
    Ja mietteens' ilmi nämä sanat tuopi:
    "Oi aurinko sa kultakiharainen,
    Sa kaikkiin nähty, kaikki huomaavainen,
    Jok' onnetointa olet armastellut
    Ja lyhytt' iloani silmäellyt:
    Kun huomenna sa kiirehesi nostat
    Ja armaudell' ihmisille kostat
    Ne työtki, jotka valkeutta kammoo
    Ja pimeydell' uskon valan vannoo;
    Jos silloin mua, mennyttä, hän muistaa,
    Niin katuvaisen korvahan sa kuiskaa,
    Ett' uskotointa viimme tuokiossa
    Ma muistin — viel' enemmän muistan, jossa
    Ei himot mieltä himmennä, kuin lassa
    Hänt' ennen muistin, muistan Ahtolassa."
    Näin lausuttuaan virtahan hän juoksee
    Tuon ihanaisen lohduttajan luokse,
    Taas kohta virta vierivi kuin ennen,
    On onnettoman jäähdyttänyt lemmen.

* * * * *

    Hää-ilta oli — kokoontunut kansa
    Jo oli — pappi siunauksellansa
    Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa:
    "Miss' ompi morsian," — Ei vastata
    Voi kukaan. — Hakiessa läntehen
    Jo päivä laskee, toivo viiminen.
      Kas tuolla seisoo metsän rintehessä
    Nyt morsian ja tuskan heltehessä
    Sen posket hohtaa — silmät virtaa kohti
    Vaan tuijottavat.
                      Mi sen tänne johti?
    Täss' oil hän kurjan äskellisen kanssa
    Uinaillut lempee ihastuksissansa
    Ja lemmikilleen valan vannonunna,
    Kun päivä kesäinen oil laskenunna,
    Ei ketään kuolevaista mailmassa
    Pait' häntä lempiä; vaan kuulumassa
    Koht' oli huhu — äsken mennyt kuulen
    Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen:
    "Äl' usko neittä, valat naitavaisten
    On heikommat kuin muitten kuolevaisten."
    Nää viestit hältä synkistivät päivät
    Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät.
    Ei kultaansa hän tavatakaan saanut
    "Se minun, köyhän, lie jo unhottanut."
    Hän mietti heidän kohtauspaikallaan,
    Kultaansa vartoin, kun ei tullutkaan.
    Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä;
    Kun puhuttavan kuuli kurja näistä,
    Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti
    Hän syvyyteen — se syvät huolet peitti.
    Kuin Kirki kaunis, valko vaattehissa
    Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa
    Nyt seisoo morsian — hän huomasi
    Kun kultans Ahtolahan katosi.
    Hän hetken liikkumatt' on — virtaa kohti
    Nyt lentää — toivo askeleensa johti;
    Vaan turhaan riensi — houkuttelianeen
    Jo kultans' Ahdon aarteit' ihailee.
    Kuin veistokuva, hetken äänetönnä
    Nyt neito seisoo — posket veretönnä,
    Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa
    Ja vääntäin käsiänsä kurja valittaa:
    "Nyt surun pilvi päivän multa peitti
    Ja hirvittävään pimeään mun heitti!
    Hän ompi poissa, ikuisesti poissa
    Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa.
    Oi kurja kohtalo!" — Hän epätoivossa
    On lopettanut raskaan olonsa!
    Ma yöt olen häntä itkenynnä
    Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä,
    Vaan turhaan — "pitää hänet unhottaa
    Ja toista ylhäisempää rakastaa."
    Näin käskettiin.
                     Vaan ennen kuolema,
    Kun että petän hänen muistoa!
    On pääni raskas — yö jo tuleepi.
    Vaan o'otan — ehkä huomaa kultani.
    Kas! Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta
    Jo muotons armas — kultalouhella
    Hän istuu — odottaa mua — tänne katsahtaa,
    Nyt hymyilee ja mulle sylins aukoaa,
    Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
    Ja kuolon jälkeen armaampana koitat!"
    Näin lausuen hän kätens' ojentaa
    Ja kyynelsilmin virtaan suljahtaa.

MUISTELMA.

    Sa, joka suuren luonnon ihanuutta
    Tuoll' suloäänell' innokkaasti kiitit!
    Ihannetieteen laakereita niitit
    Sa puheellasi, jonka armautta

    Ma kevätilloin kuulin, nuoruutta
    Kun luonto heijasti; sa yhteen liitit
    Sen kanssa sielus nuoruuden ja siitit
    Minussa hengen elantoa uutta.

    Kun kevään tuoksut haimaa lehtipuista
    Ja veden pinnall' iltarusko hohtaa,
    Sa joskus kanssapuhujatas muista!

    Ja koeta vielä mielehesi johtaa
    Ne ajat vierreet — armaampi on olla,
    Kun aatteet yhtyy kahdell' olennolla.

TÄHTITAIVAS..

    Avaruudessa
    Hiljaisuudessa
    Sulosilmät tähdet säihkyvät.
    Miten syttyvät
    Armaat tähtelät?
    Kuinka kauan silmää iskevät?

    Kaikkivaltias,
    Luoja laupias,
    Joka johtaa heidän kiertoaan,
    Hän ne mahdillaan
    Saapi sammumaan,
    Hän myös uudet luopi loistamaan.

    Kuinka kaunis yö!
    Niinkuin hopee vyö
    Linnun-radan tähdet hohtavat.
    Lukemattomat
    Siellä mailmat
    Mieltäs' äärettömiin johtavat.

    Tuoll' on Seulaset,
    Joita ihmiset
    Wäinön virsuiksi myös nimitit.
    Vanhain plejadit,
    Kun he ilmausit,
    Merimiehet merta kyntelit.

    Taivaan koriste,
    Wäinön viikate
    Välkkyy etelässä, pohjassa
    Astuu vakava,
    Vanha Otava,
    Takanansa seuraa Vartija.

    Sinä, tähdistä,
    Jok' oot likinnä,
    Aurinko! Kun sätees valaisee
    Meitä, vaalenee
    Taivas, virkenee
    Luonto unestaan ja riemuitsee.

* * *

    Kun sa ylhäälle
    Katsot, taivaalle
    Ja näet avaruuden aartehet
    Isot, pienoiset
    Tähdet, etäiset,
    Jotka loistaa siellä tuhannet:

    Mieti ihminen,
    Kuink' oot vähäinen,
    Verrattuna koko mailmaan,
    Koko mailmaan,
    Jok' on raiska vaan,
    Kuu sen vertaa suureen Luojaan.

UKKO JA NUORUKAISET.

    Kauniina kesä-iltana
    Yks vanhus istui seurassa
    Nuorten, jotk' hänen puhetta
    Ihaillen kuuntelit.
    Hän elämästään jutteli
    Ja viisauttaan saarnasi
    Ja surut, riemut ennusti,
    Jotk' heitä odotit.

    Hän puhui esi-isistä.
    Ja heidän urotöistä,
    Sen kansan kärsimyksistä,
    Jonk' omaks nimitti.
    Kun loppui kertomuksensa,
    Hän kirkastetull' muodolla
    Loi silmäns kuulioihinsa
    Ja täten saneli:

    "Te nuorukaiset Suomenmaan
    Nyt vala vahva vannokaat,
    Ett' ootte valmiit valvomaan
    Ylitse Suomenne,
    Sen sivistystä edistään,
    Sen vaurautta enentään
    Ja henkennekin heittämään
    Maan eestä isäinne.

    Oi isäinmaa sa ihana!
    Mun muistojeni satama
    Ja toivojeni unelma,
    Sun eestä rukoilen:
    Sun voimat nuoret varttukoot
    Ja lastes' kautta karttukoot,
    He kilvaten sua suojelkoot
    Sa Suomi suloinen!"

KEVÄTLAULU.

    Lauhkea tuuli jo ilmoissa häilyy,
    Vienosti pilviä liekuttaa,
    Nietokset laskeuvat, aurinko päilyy
    Veess', joka rinteitä puikuttaa.
    Herääpi luonto, nyt heijastaa
    Heliässä loistossa nuortunut maa,
    Virrat vaippansa kankeat heittää,
    Aaltojen soitanto kaikuvi taas,
    Vihreät verhot ja maisemat peittää,
    Lehti on puussa ja ruoho on maass'.

    Ahvojen teitä nyt lintujen laumat
    Villettelevät Pohjolaan.
    Sielläki kukkulat, järvet ja rannat
    Laululla riemastuttamahan.
    Kukkaset kedoilla puhkeilee,
    Yrtit ylt'ympäri tuoksuilee,
    Puiden latvoissa tuuloset soittaa,
    Lintuset lempeä livertävät,
    Keväällä uudet tuntehet soittaa,
    Elohon vanhat virkenevät.

    Riemuitkaamme nyt vanhat ja nuoret,
    Niinkuin luontokin riemuitsee,
    Kauniina loistavat laaksot ja vuoret,
    Taivaskin riemusta hymyilee.
    Kaunihin kuitenkin riemutess' on
    Ihmisen sielu kuolematon,
    Senhän tähden niin kauniisti maamme
    Laaksot ja kukkulat pukeutuvat
    Ja vielä kauniimman kevään me saamme,
    Jonka ei lahjat oo lakastuvat.

VÄHÄN KALEVALASTA JA KANTELETTARESTA.

        "Von Pol zu Pol Gefänge zu erneun —
        Ein Sphärentanz harmonisch im Getümmel —
        Lasst alle Völker unter gleichem Himmel
        Sich gleicher Gabe wolgemuth erfreun!"

Göthe.

Runouden kolmet päälajit ovat: kertoma-, laulu- ja näytelmä-runous.

Kertoma- eli sankari-runoutta, joka tavallisesti kuvaelee kansojen taistelua vapaudensa edestä, löytyy parhaasta päästä niillä kansoilla, jotka havainnoistaan luonnossa ovat tulleet ensimäisiin mietinnöihin siitä somuudesta, hyvyydestä ja viisaudesta, joka vallitsee mailmassa. Nämä kansat ovat jumaloittaneet luontoa joko kokonaan, taikka nähneet siinä kaksi eli monta vastaista (hyvää ja pahaa) voimaa.

Etevimmät tuotteet kertoma-runouden alalla ovat Indialaiset, Kreikkalaiset, Saksalaiset, Gaelilaiset, Suomalaiset ja Virolaiset ilmituoneet. Heidän sankari-runonsa ovat itse kansan sepittämiä. Muissaki kansoissa ovat yksityiset (Firdusi, Virgilius, Dante, Ariosto, Camoëns, Tasso, Milton) tällä alalla matkaansaaneet jaloja teoksia, vaikka ne eivät vertoja vedä edellisille. Moniaiden väittelyksiä, että myös Kreikkalaisten sankari-runo olisi yksityisen tekemä, näyttää nykyinen aika tukevilla syillä kumoavan.

Kyllin aihetta tähän on kertoma-runomme Kalevala antanut. Nykyisyys kyllä tietää, miten tämä runollinen teos on ilmi tullut, vaan tulevaisuus voisi ehkä tästäki teoksesta lausua niinkuin parista muusta sankari-runoelmasta on lausuttu, että niiden kokoiliat olisivat ne muka omasta päästään sepittäneet. Ja miksikä? Senköön tähden, että runollinen aisti ei voisi löytyä rahvaassaki, yhtähyvin kuin sivistyneissä? Ja eiköhän kansan tekemän kertoma-runon sisällys kyllin selvästi ilmaise, mistä se on kotosin?

Äsken sanottiin sankari-runon kuvaelevan kansojen taistelua vapaudensa edestä. Kalevalassa esitellään riidat Kalevalaisten ja Pohjolaisten välillä. Vaan sen ohessa kerrotaan siinä myös sopuisesta kanssakäymisessä näiden kahden kansakuntien välillä; kuinka Pohjolassa oli kaunis neiti "maan kuulu, veen valio," jota Kalevalan uroot kosivat. Neidon äiti "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas" lupasi tyttärensä sille, joka Pohjolahan takoisi kummallisen "Sammon":

    "Joutsenen kynän nenästä,
    Maholehmän maitosesta,
    Yhen ohrasen jyvästä,
    Yhen uuhen villasesta."

Ilmarinen takoi nyt sammon ja Louhi saattoi sen Pohjolan kivimäkehen "yheksän lukon taaksi." Sammossa oli jauhomylly, suolamylly ja rahamylly; itsekukin näistä jauhoi "purnun puhtehessa." Mutta Ilmarinen ei saanutkaan neitoa tällä kertaa, vasta sittemmin, kun oli suorittanut vaikeat ansiotyönsä, kihlasi Louhi hänelle tyttärensä. Häitä pidetään nyt Pohjolassa ja Ilmarinen vie nuoren vaimonsa kotia.

Nyt näytti sopu Kalevalan ja Pohjolan välillä olevan vahvistettu. Vanhemmat, vakavat miehet, Wäinämöinen ja Ilmarinen, eivät vielä tähän saakka olleetkaan riitauneet Pohjolaisten kanssa, vaikka Louhelta paljon hänen sanansa syömistä olivat saaneet kärsiä. Mutta tuittupäinen Lemminkäinen oli, jo ennen häitä, käydessään Pohjolassa, laulanut joka miehen Pohjolan tuvasta ulos, paitsi yhden paimenen, jonka hän ylönkatseesta jätti laulamatta. Tämä paimen ampui hänen sitten Tuonelan joella kuoliaksi; äitinsä lukuin ja voidetten kautta virkeni hän kuitenkin. Ilmarisen häihin kutsuttiin kaikki Kalevan kansa, paitsi Lemminkäistä. Tämä läksi Pohjolahan, käytteli itseään ylimielisesti, niin että Pohjolan isäntä viimein ärjäsi:

    "Ei tässä piot parane
    Kun ei vierahat vähenne;
    Talo työlle, vieras tielle,
    Hyvistäki juomingista!
    Lähe tästä, Hiien heitto
    Luota kaiken ihmiskansan,
    Kotihisi konna koita,
    Paha maahasi pakene!"

Johon Lemminkäinen vastasi:

    "Et miestä manaten sa'a,
    Ei miestä pahempatana
    Sialtansa siirtymähän,
    Paikalta pakenemahan."

Silloin Pohjolan isäntä "miekan seinältä sivalti;" Lemminkäinenki tempasi tuliteräisen ja tuvassa nousi tappelu; vaan kun Pohjolan isäntä, tavoitellessaan Lemminkäisen päälakia, iskasi orteen, että se kaheksi lensi, sanoi vastustajansa:

    "Tukela tora tuvassa,
    Seikat akkojen seassa,
    Tuvan uuen turmelemme,
    Lattiat verin panemme:
    Käykämme ulos pihalle,
    Ulos pellolle torahan,"

Täällä nyt taisteltihin, kunnes Lemminkäinen vastustajansa "kallon kaulalta sivalti;"

    "Päähyt pyörähti pihalle,
    Miehen kallo kartanolle,
    Kuni nuolen noutaessa
    Puulta koppelo putosi"

Pääkallon pisti Lemminkäinen seipähän nenähän. Mutta nyt tuli tulinen kiiru, sillä Pohjan akka lauloi kokoon sotilaansa; Lemminkäinen pötki pakoon kotiinsa ja sieltä, äitinsä neuvosta, kaukaiseen saareen. Tällä aikaa polttivat Pohjolaiset tupansa ja tekivät koko kotitienonsa autioksi. Lemminkäinen lähtee nyt sotatoverinsa Tieran kanssa Pohjolaan sotimaan; vaan laivansa jäätyi mereen ja hänen täytyi palata kotiansa. Nyt seuraa 6 runoa, jotka kertovat väkitapauksia (samoin kuin 1 ja 2 runo mailman luomisesta, 11 ja 29 Lemminkäisen olosta saarella), muun muassa kuinka Kullervo Ilmarisen kartanolle ajaa susia ja karhuja, jotka repivät ja surmaavat emäntänsä, tuon alussa mainitun Pohjan neidon. Nyt lähtee Ilmarinen Pohjolaan entisen emäntänsä nuorempaa sisarta kosimaan, vaan tämä lausuu:

    "En lähe minä sinulle,
    En huoli huitukoille;
    Tapoit naisen ennen nai'un,
    Vielä tappaisit minunki;
    Onpa tässä neitosessa
    Paremmanki miehen verta,
    Paikoille paremmilleki,
    Ei sepon susi-sioille,
    Miehen tuhmaisen tulille."

Tästä suuttui Ilmarinen, koppoi tytön rekeensä ja läksi ajamaan.
Matkalla neito häntä taas herjasi, kunnes seppo lausui hänen lokiksi.
Sepon kotiinsa tultuaan, kyssi häneltä Wäinämöinen "miten Pohjola
elävi," johon Ilmarinen vastaa:

    "Mi on Pohjolan eleä,
    Kun on sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siinä kylvö,
    Siinä kasvo kaikenlainen,
    Siinäpä ikuinen onni."

He päättävät nyt lähteä Pohjolaan saamaan edes osan sammosta; ja lähtevät. Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan emäntä ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko Pohjolan väen nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä ja lähtevät kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee sammon viejiä jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät. Nyt nousee tappelu, sampo suljahtaa mereen, Louhi saa siitä ainoastaan tyhjän kannen, Wäinämöinen kerää tarkkaan sammon murut rannalta.

Tämän jälkeen varallisuus katosi Pohjolasta ja karttui Kalevalassa.
Louhi lausui tappelun jälestä:

    "Jo minulta valta vaipui,
    Jo aleni arvioni,
    Eloni meni merehen,
    Sampo särkyi lainehihin."

Ja runo laulaa tästä tapauksesta

    "Siit' on polo Pohjolassa,
    Elo leievätön Lapissa."

Ulkomailla, missä Kalevalata tunnetaan, on se voittanut yleisön suosion. Saksalainen Rosenfranz lausuu kirjassaan "Runous ja sen Historia," puhuttuaan Kalevalan sisällyksestä: "Tämmöinen on likimmittäin pääsisällys. Mutta suorittaminen! Se on niin oivallinen, että sen kansan hengetärtä, jolla on niin moninainen mielenkuvitus, täytyy pitää korkeimmassa kunniassa."

Mutta täten ei aina Kalevalaa arvostella — syntymämaallaan. Useat rahvaasta tuumaavat: "Mitäpä sitä lukee, perättömiä kuin siinä puhutaan!" Semmoiset tuomitsiat tottukoot myös siihen ajatukseen, että heidän omat, eli jos ovat varsin vaatimattomia, niiden, joita nyt viisaimpina ja todenperäisimpinä pitävät, mielipiteet vuosisatojen jälestä, voivat siintää jokseenki erilaisessa, silloin ehkä hyvin epäselvässä, valossa tahi — olla siintämättä. Tämä lause tahtoo sanoa, että mailma edistyy. Emme me enään paavia palvele, vaan jos olemme ymmärtäväiset, niin emme naura niille ajoille, jolloin häntä palveltiin, mutta tutkimme niitä siinä uskossa, että se, joka ei tiedä mitään menneistä ajoista, hän ei ymmärrä nykyisyyttäkään. — Kalevala ei siis "saarnaa loruja," mutta se lausuu oman aikansa uskomat ja ihanimmat aatteet.

Ainoastaan se, joka lukee Kalevalaa sen syntymä-aikansa valossa, voi sitä oikeen 1) ymmärtää, ja 2) arvostella (tämä järjestys lienee näiden kahden verbikäsitteiden oikea). Hän lukee kummastellen tuon kaikkia eläväksi tekevän ja virkeän mielenkuvituksen kuvaelmia niistä ajoista, jolloin

    Kaikki luonnossa eleli
    Sointuisuudessa somassa,
    Aamuruskon rusoittaissa
    Runollisen, astuivatten
    Nuoren luonnon näkymölle
    Esiisäin ilmestykset;

ja hän yhtyy ihastuksell' ajatuksissaan Tapiolan (koska hän on manterella asuva) lukuisaan juhlasaattoon, joka kulkee "vuoren kukkulalle" [Kalev. (toinen painos) 41-61], jossa vanha Wäinämöinen

"Soitti päivän, soitti toisen"

niin suloisesti, että

    "Ei ollut miestä, eikä naista
    Kellen ei itkuksi käynyt,
    Kenen syänt' ei sulannut."

Kalevalasta puhuen, mainittakoon sivumennen, että Virolaisilla, Suomalaisten likeisillä sukulaisilla, on "Kalevi-poeg" (Kalevan poika) niminen kertomaruno. Wäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä kutsutaan myös Kalevalassa Kalevan pojiksi ja tämä kohta, muun muassa, osoittaa näiden kahden kertomarunon yhteistä alkuperää niiltä ajoilta, jolloin Suomenlahden laineet eivät vielä eroittaneet näitä kansakuntia.

Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on laulurunous eli lyriikki; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra, kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin, jolloin hän runoilee. Kertomaruno kertoo: ne tekivät ja puhuivat niin ja niin; laulurunoilia laulaa: minun tunteet tässä aineessa, josta nyt runoilen, ovat seuraavat, Tästä eroituksesta seuraa, että, samoiten kun kansakuntien sepittämät kertomarunot ovat onnistuneemmat kuin yksityisten, laulurunon luonto parhaasta päästä vaatii yksityistä sepittäjää, silla tunteitaan ilmottaessa soveltuvat ihmismielet vähemmin, kuin tapauksia kertoessa, varsinkin siltä aikakaudelta, jolloin sankarirunot kansoissa syntyvät. Tämä on pääsääntö, joka ei kuitenkaan estä kansojen sepittämän laulurunouden alalla paljon ihania tuotteita löytymästä; erittäinkin suomalaisen laulurunouden alalla muuttuu tämä poikkeus, erinäisten syitten johdosta, jotka jokainen ajattelemalla kohta hoksannee, milt'ei pääsäännöksi.

Lönnrot, alkulauseessaan Kantelettareesen, jakaa suomalaisen laulurunouden kansan ja oppineiden tekemään ja viittaa myös niiden vastamainittuun keskinäiseen suhteesen, laveammin selittäen ylläkäytetyn sanan "milt'ei": "Tosin löytyy niidenki (oppineiden tekemien runojen) seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat he muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi."

Viimmemainittu kohta on myös puoleksi vastaus kysymykseen: Miksikä Kantelettaren lauluja kansassa niin vähän tunnetaan. Toinen tärkeämpi puoli vastauksesta on, että ne eivät vastaa meidän ajan katsantotapaan. Vaan se kohta, ett'ei Kanteletar, niinkuin ei Kalevalakaan, ole uudenhokkinen, ei suinkaan ole sitä unohdukseen saattava; siksi ovat siinä vaarinotetut ne ehdot, joiden toteutttaminen voi ihmishengen tuotteille antaa pysyväisyyttä.

Nykyisyys suosii runoelman ulkomuodon suhteen vaihtelevaa ja loppusoinnullista runomittaa. Varsinkin, jos semmoisella runolla sitä paitsi on nuotti, kaikkuu se (aikansa) kaikkien huulilla, joskipa sisältönsä olisi enemmän tai vähemmän runollisuutta vailla.

Nämä mietteet johtavat mielemme noihin Kantelettaren alkulauseessa löytyvihin, neljäänkolmatta lauluihin, joista vertauksen vuoksi nyt vähän mainittakoon. Nekin ovat rahvaan usein yksityisten, tekemiä, osittain ruotsista käännetyt, osittain ruotsin mukaan tehtyjä (Lönnrot). Yllämainittu lause, jonka vähänkään runolliset laulannon tuntijat useissa lauluissa ylipäänsä, s.t.s. ulkomaisissaki, lienevät huomanneet toteuntuvan, ilmaisee syyn, miksi mainitut runoelmat ovat niin suositut; silla harva, tuskin yksikään heistä olisi, sävelien siivillä lentämättä, niin yleisesti ruotsia puhuville tunnettu. Tämä arvostelu on ainoastaan tieteellinen; heidän käytännöllinen merkityksensä on viimme aikoihin saakka ollut ehkä painavampi, kun muiden tuotteiden suomalaisen runollisuuden alalla.

"Tuoll' on mun kultani;" "Kukkuu, kukkuu;" "Minä seisoin korkialla vuorella;" tuo kaunis, surullinen "Mistäs tulet;" "Läksin minä kesä-yönä käymään" ovat näitä vastamainituita runoelmia. Värsyt tämmöiset kuin:

    "Ja se ilta oli lammin, ihana
    Ja linnut ne lauloivat,
    Keto allansa kaunis ja vihanta,
    Kukat keolla kasvoivat;"

tahi:

    "Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät aamu,
    Kauniimmat kultani silmät ja haamu;"

tai:

    "Toivoon riemu ja autuuen aika
    Suruani harvoin lievittää;
    Rintani on kuin järven jää, —
    Kukapa sen viimenki lämmittää?"

ovat kyllä itsessäänkin kauniita; mutta niin yksinkertaisesti ja niin vienolla aistilla ne eivät suinkaan kuvaile sydämmen tunteita kuin esim. seuraavat rivit Kantelettaresta:

    "Täst' on kulta kulkenunna,
    Täst' on mennyt mielitietty,
       * * *
    Täss' on astunut aholla,
    Tuoss' on istunut kivellä.
    Kivi on paljo kirkkahampi,
    Paasi toistansa parempi.
       * * *
    Tuon on kultani kulusta,
    Armahani astunnasta".

tai:

    "Tule tänne pieni lintu,
    Lennä tänne, lintu rukka.
    Haastele halusi mulle,
    Ikäväsi ilmottele;
    Mie sanon sinulle jällen,
    Haastan mielihaikiani.
    Sitten vaihamma vajoja,
    Kahenkesken kaihojamme.
    Lennä, lennä lintu rukka,
    Lennä, pieni pääsky rukka,
    Lennä minun kaulalleni,
    Käy käsivarrelleni;
    Siinä säilyt sa paremmin,
    Olet onnella hyvällä,
    Olet kuin kullan kukkarossa,
    Asut kuin armahan povessa."

rahi:

    "Kuti, kuti, kultaseni,
    Tule tänne kukkaseni!
    Tääll' on kaunis karjan käyä,
    Armas paimenten asua;
    Pohjaspuolella mäkönen,
    Päivänpuolella puronen,
    Lehtomaita luotehesen,
    Itähän isot ahoset.
    Kuti, suti, kultaseni,
    Tule tänne turkkaseni,
    Tääll' on nuori neitosesi,
    Kaunis kasvin kumppalisi;
    Sopisipa suuta antaa,
    Kun olisi kahen valta."

"Ylimalkaisesti" lausuu Lönnrot "on yksinäisyys ja surullisuus näissä (Kantelettaren lauluissa) läpikäypänä aineena. Ne ovat verrattavia pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa pilkuttaa." Tämmöisellä mielialalla laulaa yksinäisyydessään korvessa kulkeva, useimpia muita onnettomampi:

    "Kotihinsa muut menevät,
    Majoillensa matkoavat,
    Kurjall' ei ole kotia,
    Katalalla kartanoa;
    Korpi kurjalla kotina,
    Salo sauna vaivaisella.
    Moni on päivä päätön päivä,
    Usiampi einehetön;
    Ilta ainaki tulevi,
    Yö etehen ennättävi,
    Moni tuikkavi tulonen,
    Vilkuttavi valkiainen,
    Ei ole turvoa tulesta,
    Valkiaisesta varoa!"

Kantelettaren laulut jakaantuvat kahteen pääosaan: 1) Varsinaisiin laulurunoihin (Ensimäinen ja Toinen kirja) ja 2) Virsirunoihin (Kolmas kirja). Viimmemainitut ovat verrattavia Läntis-Europan kansojen ballad'eihin ja romans'eihin. Ylipäänsä sisältää Kanteletar (Toinen painos) 652 runoa.

Saksalainen H. R. von Schröter on kääntänyt ja painattanut muutamia Kantelettaren lauluista ja suuren runoilian Göthen runoelemissa vuodelta 1828 löytyy muuan näistä käännettynä.

* * * * *

Jos vertaamme sitä runollista katsantotapaa, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa ilmaantuu, nykyajan runollisissa tuotteissa vallitsevaan, niin huomaamme, että kertomarunomme aikuiset ihmiset "mielessään vetivät koko luonnon seuraansa," niinkuin Kantelettaren alkulauseessa mainitaan, "kaikille turhimmelleki aineille hengen ja elämän mielen ja kielen kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa." Juuri tämä lapsen mielenlaadun mukainen havainnon ja ymmärryksen yhtäpitäväisyys antaa kansan tekemille runoille tuon viehättävän luontaisuuden, jota yksityisten runolliset teokset enemmän tai vähemmän puuttuvat, joskin muissa suhteissa ovat etevämpiäki. Ainoastaan, mitä elävästi uskomme ja tunnemme, sitä voimme elähyttävästi esitellä.

Niinkuin yksityiset, ovat kerran kansatki hengellisessä katsannossa lapsena olleet. Koko heidän hengellinen elämä on silloin ollut ulkopuolinen; he ovat niinkuin lapsetki, eläväksi kuvanneet koko luonnon ympärillänsä. Vaan vihdoin on heissä, niinkuin lapsessaki, itsensä tunteminen heräillyt ja sen mukaan kun hengellisyyttä heissä on karttunut, on se kadonnut luonnosta. Tuo Jumalaistarullinen mailma on vähitellen haihtunut heidän mielenkuvituksestansa; sen ilmiöistä voimme toki kuitenkin verraten lausua Schillerin sanoilla:

    "Aus der Zeitfluth weggerissen, schweben
    Sie gerettet aus des Pindus Höhn."

Runollisuuden viehättävä kieli on säilyttänyt kertomukset niistä kansan huulilla, kunnes Elias Lönnrot ne sieltä on kerennyt muuttaa Muiston pysyväiseen pyhyyteen.