KALEVALA (1835) 1. OSA

taikka

Vanhoja Karjalan Runoja
Suomen kansan muinosista ajoista

Koonnut

Elias Lönnrot

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Helsinki

1835.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Ensimmäinen Runo.
Toinen Runo.
Kolmas Runo.
Neljäs Runo.
Wiies Runo.
Kuues Runo.
Seitsemäs Runo.
Kaheksas Runo.
Yheksäs Runo.
Kymmenes Runo.
Yhdestoista Runo.
Kahestoista Runo.
Kolmastoista Runo.
Neljästoista Runo.
Wiidestoista Runo.
Kuudestoista Runo.

Esipuhe.

Wiimmenkänä nämät runot präntin alaseksi saatua owat ne walitettawasti wieläki paljoa puuttuwaiset. Ainaki toiwossa, niitä uusien keruulla lisäytywän, en niitä niin olisikkana keskosena käsistä työntänet, jos en toisappäinki ajattelewa olisi pelännyt, että taitaisiwat jäähä iäti minusta waillinaisiksi. Jo monelta on ennen paremmatki hankkeet ja yritelmät sillä tawalla tyhjään rauenneet.

Ennen muita piän welwollisuutena selwittää, millä tawalla näitä runoja on saatu. Usiampia niistä luetaan jo ennestään, ehkä wielä waillinaisempina, Lencqwisti, Gananderi, Porthani ja Topelius wainajoitten kirjoissa, waan paljoa suurempi osa on ennen tuntematon. Nämät olen itse Suomen ja Wenäjän Karjalasta, muutamia Kajaaninki maasta, aikaa myöten kooskennellut. On myös moniahta minulle kirjotettuna muualta lähetetty. Paikat, joissa näitä runoja enimmästi on koottu, owat Suomen Karjalassa Kitteen, Kesälahen, Tohmajärwen, Ilomantsin ja Pielisen, Wenäjällä Wuokkiniemen, Paanajärwen ja Repolan pitäjäät, Kajaanin maassa Kuhmon ja Kiannan seurakunnat. Muilta paikoilta, joita sitä warten olen käynyt, en ole nimitettäwätä saanut. Wuonna 1828 keräsin näitä esinnä nimitetyiltä paikoilta Suomen Karjalassa, wuonna 1831 ja wuosina jälestä Kuhmosta ja Kiannalta, 1832 Repolasta ja sitte itse Kajaaniin muuttautunut olen neljä kertaa käynyt Wenäjän pitäjissä, usiammat wiikot joka kerralla.

Ehkä senlaisia runoja kun nämät wielä joksiki löytyy kansan muistossa, niin mahto niitä ennen wanhaan olla paljolta enemmin. Latwajärwessä Wuokkiniemellä haasto talon ukko Arhippa, joka nyt oli 80:nen wanha ja jolta yhtäläiseen, mitä ennätin, kirjotin kaksi päiwää perätysten, tästä asiasta seuraawalla tawalla: "Woi, sano hän, kun minä lassa taattoni kera Lapukassa nuotalla käwin. Oli meillä kasakkana eräs mies Lapukasta, sekin oiwa laulaja; ei taattoni weronen. Kaiket yökauet laulettih he rupiamiseen, eikä että kahetsi yksiä sanoja. Lähti sitä sillon pakinata. Minä waan piennä poika hutjukkana istuin wieressä nuotiolla kuunnellen ja oppien mitä tuon tuostaki alon muistaa. Waan paljo minulta heittihen mielestä. Jos nyt taattoni eläisi, niin kahtena netelinä et hänen lauluja kirjottaisi. Senlaisia laulajoita ei enää maahan synny ja kaikki häwiäwät ne wanhat laulut pois kansasta. Nykynen kansa jo heittää ne wanhat kaunihit runot ja sommitteloo omiaan enimmiten poikien ja tyttöjen keskinäisistä ilwehyksistä, joilla en woisi suutanikana häwäistä."

Näitä runoja olen kokenut johonkuhun järjestykseenki saatella, josta siis työstäni lienee tili tehtäwä. Koska tiettyäni kukaan sitä ei ennen ole yrittänytkään elikkä ees sanalla maininnut, niin kertonen esiksi millä tawalla minä sihen tuumaan puutuin. Jo ainaki ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö niitä Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltawista esiwanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esiwanhempainsa runoja siksi saaneen. Tämä ajatus waan enämmin wahwistu mielessäni, koska w. 1826 Turussa Historian Adjunktin von Beckerin awulla tulin Wäinämöisestä erään kirjan kirjottamaan ja sitä laatiessani näin, että hänestä ei puuttunut tarinoita. Ihmettelinki miksi Gananderi jo ennen ei ollut sitä tehnyt, waan pian tulin tuntemaanki että hänellä ei siksi ollut tarpellisia runoja. Parahimmat paikat hänen kootuista runoista on hän Suomalaisessa Mythologiassansa julistanut, waan niistä tuskin mitään täyellistä saisi. Warahinen kuollo poisotti Topeliuksen, jos hän muuten aikaa myöten olisi tainnutki tähän työhön antauta.

Jos nyt tietäisin järjestyksen, johon näitä runoja tästä on suunniteltu, olewan muillenki mielenmyötäisen, niin heittäisin siitä mitänä wirkkamatta. Waan olleeki asia siitä laausta, että mitä toinen luulee täyttäwän, toinen katsoo sopimattomaksi. Juoksewat kyllä mielestäni runot jotensakki siinä suunnassa, johon heitä tässä on laaittu, waan ehkä toisessa juoksisiwat paremminki. Kahta olen järjestäessä nouattanut, ensin mitä parahimpain laulajain hawahtin järjestyksessä waarin ottawan ja toiseksi, kun siitä ei ollut apua, olen asian perustusta itte runoissa kysynyt ja sitä myöten niitä asetellut.

Kysynet lukia jos esiwanhempammeki näitä runoja missään järjestyksessä laulowat taikka yksitellen? Minusta näyttää näien runojen sitä myöten, kun asiatki tapahtuwat, yksitellen ilmautuneen. Erityiset runot Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä eiwät maha olla yhen laatimia, waan usiamman. Yksi kerto muistoksi yhen, toinen toisen asian, mitä mikin itse oli nähnyt eli kuullut. Waan tuskin taitaan nykyjään yhtänä runoa tawata, joka juuri alkusanoissaan olisi meihin asti säilynyt. Joka tuntee, kuinka helposti runon teentä käypi monelta talonpojista, jos ihka ehiätä rupiaisi mistä tahansa tietystä asiasta laulamaan, keksii kyllä, että paraskana muisti ei woi säilyttää sana sanalta mitä toiselta pitkissä runoista kuullaan. Waan asian muistaa itsekukin helpommasti ja paikka paikalta, jos enimmätki muistawa, kertoo sen runossa toisellenki unohellen muutamia, toisia parannellen. Wähitellen taitaa itse runoainetki alkulaaustaan mutkistua, jotta sitä kerrotaan peräti toisin. Tämä lienee osiksi wähintäkin nimissä jo tapahtunutki. Mitä ennen wanhaan muisteltamista urohista ja waimoista omilla nimillänsä lienee kerrottu, taisi Kristin opin maahan lewitessä muuttauta, jotta urosten siaan usein pantiin Kietus, Santta Pietari, Ruotus (Herodes), Juutas j.m., waimojen Neitsy Maaria emonen.

Että asiat, joista runoissa lauletaan, ei kaikki olleet ilman perää, ymmärtää itsekukin helposti, waan mikä lienee toen tosi, mikä jollai toisella tawalla runossa kuwailtu, mikä peräti waleheltu, sitä nyt lienee waikiampi erottaa. Muutamat asiat waikka esinnä kummanlaiset kuulla ja wähän toeksi uskottawat, tarkemmin tutkittua sietäwät jollai lailla selwitettää. Kuka meistä ei pitäisi joutawana Wäinämöisen ja Ilmarisen huolia kuun ja auringon katoamisesta ja millä tawalla olisi Pohjan akka ne wuorehen kätkenyt? Mutta muistellessa, mitä osittain esiwanhempaimme tänne tulosta mainitaan, heiän eteläisimmillä mailta tänne Pohjan perukoille saaneen, ja mitä tieämme auringon talwella Pohjaisemmilla mailla katoamisesta, keksimmä, että, jos he niin pohjaseen asti oliwat kulkeneet, tämä asia heille äkkinäisnä mahto suurenki pelon nostattaa, päiwän jo iäksi menneen. Kun heillä myös taisi olla yhtäläiset wainot Suomen maassa ennestään eläwäin Lappalaisten kera, joilta syy oli kaikkea pahaa pelätä ja joita piettin ylewinä loihtioina, niin sai siitä Pohjan akka pian syyn päällensä. Waan mitä esinnä mahto päiwän katoamisesta kerrottaa, taisi aikaa woittain tulla samati kuusta ja täheistäki mainituksi.

Pian kaikissa runoissa osotetaan kaksi kansaa, jotka eiwät ylen hywässä suosiossa wälillänsä eläneet. Toisen näistä nimittäisimme Pohjan, toisen Kalewan kansaksi. Runoa myöten oli päänä Pohjan kansassa usiasti mainittawa Louhi, jota myös Pohjan akaksi nimitetään ja joka heiän töistä näytti parahiten huolen pitäwän. Kalewan kansassa oli monta sankaria, suurimmat Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen. Olkoon kuitenki wiimme mainitusta jo aikanansa samottu, että runot eiwät anna tarkkaa tietoa, jos hän waikka olisi Pohjanko kansaan luettawa. Ne runolaaut, jotka minä tähän olen walinnut, kyllä näyttäwät hänen usein Wäinämöisen apuna olleen, toisinaan itsestänsäki sotia Pohjalassa käyneen, Pohjolassa kosjoneen j.n.e., waan toisissa kerrotaan hänen Päiwilässä eli Jumalisissa kosjoneen, joilla nimillä ennemmin Kalewan kansaa luulisimma osotettawan. Joukahaisen taas pitäisin urohona Pohjan kansasta, ken tiesi waikka ollee yksi, jota Pohjan pojaksi ja Lappalaiseksi paikottain nimitetään. Muutamat runot warsin kertowatki hänen Wäinämöiseltä suosta päästetyn samalla tawalla, kun Lappalaisesta ensimmäisessä runossa kerrotaan, Wäinämöistä kosken korwalla wahanneen ja ampuneen. Näyttää myös hänen sisarensa, jonka hän Wäinämöiselle lupasi, olleen Pohjan akan tytti, sillä tämä jo ennenki (K. XI: 346) toiwo Wäinämöistä wäwyksensä.

Kalewan kansaksi sanoin nimittämäni sitä, johon Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen näissä runoissa luetaan. Waan ettei moitittaisi minun tässä nimityksessä tuiki erehtyneen, koska moniahat pitäwät Kalewan nimeä pian Hiien ja Lemmon werosena, niin saanen ehkä selwemmin sanoa ajatukseni. Minusta näyttää olleen Kalewan kaikkia wanhemman suomalaisen urohon, josta nykyjään mitänä tieämmä. Taisipa olla hän, joka ensin pysywämmästi Suomen niemelle asettautu ja jonka suku sitte maahan lewesi. Paikkoja joissa Wäinämöinen j.m. eleli kutsutaan usein Kalewalaksi, toisissa mainitaan Kalewan kankahista, kaskista, kaiwoista, koirista, käkösistä j.n.e., niinkun e.m. wanhassa Karjalan laulussa tyttö kysyy tulleelta sulholta: "Käwitkö Kalewalassa." Sulho: "Käwinpä Kalewalassa." Tyttö: "Haukkuko Kalewan koirat Kalewalan kankahilla?" Sulho: "Haukkupa j.n.e." Tyttö: "Kukkuko käet Kalewan Kalewalan kaiwotiellä (kaskimailla)?" Sulho: "Kukkupa j.n.e." Tyttö: "Katsoko Kalewan neiot Kalewalan ikkunoista?" Sulho: "Katsopa j.n.e." Ja koska senlaisia sulosia asioita, kun poikain ja tyttöjen keskinäiset kosjopuheet, Kalewalasta mainitaan, niin häntä en pitäisi Hiitolan eli Lemmon koin wertasena. Sillä koskas näistä eli Manalasta ja Tuonelasta kuulet senlaisia?

Syy että Kalewata tultiin pahemmalla nimellä tuntemaan lienee tullut siitä, että hän Pohjolan kansalle oli hirwiä ja pelättäwä, joka häntä sentähen mainitti pahaksi, samati kun me aina näihin aikoin asti olemma Turkkia, Koirankuonolaisia ja wähä tätä ennen Punapartaa ei juuri ihmisinä waan wähän mahtawampina pahoina pitäneet. Waan mitäpä näistä, — eikö Paawi esiwanhemmillamme ollut pian Jumalan siasna, waan miksi on hänen nimensä ja arwonsa nyt muuttunut? Elkääme siis nykysistä kuulloista, ilman asian tutkimatta, paljo wanhoin asioin päättäkö. Aiwan, kun sanoimma, mahto Pohjan kansassa Kalewan nimi olla pelätty, waan koska aikaa woittain Lappalaiset sitte osittain sekautuwat Suomalaisiin, osittain pakkolaisina ja kasakkoina kiersiwät maata, niin saatti heiän kauttansa Kalewan nimi tulla alkuarwostaan Suomessaki muutetuksi, koska Kalewata ei enää paremmin muistettu. Ja mitä se ei lie waikuttanut, waikutti uuen uskon maahan lewiäminen. Kumma että Wäinämöisenkään ja Ilmarisen nimet owat sikseen alkuarwossaan pysyneet. Kuinka sukkelasti toisinaan senlainen muutos tapahtuu, taitaisin toisessakin asiassa mainita. Eikö nyt yhteinen luulo asu kanssassa, ensimmäisten kirkkojen Suomessa jättiläisiltä raketuksi? Minä matkoillani olen tuskin yhtään wanhanaikuista kiwikirkkoa tawannut, josta paikalla ei jotaan senlaista olisi tarinoittu. Waan mikäpä syy sihen? Minusta näyttää tällä lailla: Kristin opin Suomessa leweten oliwat wielä metsissä ja erämaissa Lappalaiset pakanoita, jotka tätä oppia kowasti wihasiwat. Sillä Suomalaisten ylewämmäksi päästyä he ei tarkemmin tainneet asiata tunnustella, waan luulit heiltä otetun uuen opinki jotai waikuttawan, josta sitä oli syy aina enemmin wihata. Kirkkoja tehessä mahto heiän mieleensä johtua, olla heille itselle hywäksi, saaha nämät rakennukset häwitetyksi ja lienewät usein öillä repineetki ja kukistaneet, mitä päiwällä toisilta tehtiin. Waan koska tämä kuitenkana tuskin taisi menestyä ja ollen Suomalaisten ruumiinsa koolta suurempia, päättiwät he rakentajia jättiläisiksi ja aikaa myöten lewittiwät uskonsa Suomeenki, jotta nykyjään Suomalaiset pitäwät ensimmäisiä kirkon rakentajia jättiläisinä, ei tieten, että he itse taisiwat olla mainittuina jättiläisinä. Ja koska taasen heiänki luonansa yötisten häwitysten tähen nousi huuoksi jättiläisten yöllä rakennukset kukistaneen, niin synty siitä senlaisia kansan keskinäisiä tarinoita, joita nyt siellä täällä kuulemma.

Olkoon tämä sanottu ajattelemiseksi, miten Kalewan nimi taisi tulla alkuarwostaan toiseen muutetuksi. Muuten luulisin itse nimityksen Kalewa merkittewän jotai hirwiätä, surmaawaista, ollen yhtä rotua kun sanat kalpa, kalma, kallo, kalu (ensis), kuolen.

Kansan tarinassa nykyjään on Kalewan pojista kahtalainenki huuto. Toiset pitäwät heitä pahoina jättiläisinä, toiset nimittämät heitä Wäinämöiseksi, Ilmariseksi, Lemminkäiseksi, Joukahaiseksi, Kihawanskoiseksi, Liekkiöksi, Kullerwoksi j.n.e., joista juuri ei erittäin pahaa mainita, jos ei wiimme nimitetystä, Kullerwosta, joka sentähen kotoa erotettiinki. Eilliseen huutoon on jo syy mielestämme mainittu, waan jälkimmäisellä, näitä olleen, lienee parempi perustus, waikka wähän enää heiän nimiänsä taitaan oikein tuta. Ainaki sanotaan heitä olleen 12. Jos nyt Wäinämöinen ensi polwessa eli muussa seuraawassa oli Kalewan poika, sitä emme woi arwata. Kuitenki luulisin hänen olleen jotai jälkimmäistä polwea, sillä ensi polwessa poikia hän ja Ilmarinen olisiwat olleet weljekset, joka ei näytä tapaukseksi, jos heti Wäinämöinen Ilmarista paikoin weljeksensä ja emonsa lapseksi nimittää. Samoin olisi Lemminkäinenki saama weljeksi Wäinämöiselle, waan tämä häntä siksi ei millonkana kutsu, mainiten häntä waan paikoin ylimmäiseksi ystäwäksensä. Jälkimmäistäki polwea olewat heitä kyllä sen wuoksi taitaan Kalewan pojiksi kutsua; wieläpä Juutalaisia nytkin Abrahamin ja Israelin lapsiksi nimitetään. Tästä olisi myös ymmärrettäwä, kuinka Kullerwo, jota nimeltä kutsutaan Kalewan pojaksi (s.o. jälkeentulewaiseksi) taisi Ilmariselle, toiselle Kalewan pojalle, myötyä. Saanen wielä nimittää että olen muutamien kuullut Antero Wipuista Kalewan kanssa yhtenä pitäwän, niinkuu runossaki kerta sanotaan.

Waikka näistä ei enää mitään selwää saane, olen kuitenki uskowa Kalewasta, hänen Wäinämöistä, Ilmarista ja muita nimellisiä uroita paljon wanhemmaksi, ehkä, kun sanoinki, siksi, joka ensimmäiset Suomalaiset näille maille saatatti. Ja koska paikkoja, joissa hänen jälkeentulewaisensa asukseliwat, näyttää Kalewalan nimellä kutsutuksi, joka mahto olla yhteinen niille erityisille Wäinölän, Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päiwilän, Wuojelan, Luotolan, Jumalisten j.n.e. nimityksille; niin olen tämän runokokouksenki Kalewalaksi nimittänyt. Nimi sillen piti antaa, ja enimmät työt näissä runoissa owat tätä selitystä myöten Kalewalassa tapahtuneet.

Jos Suomen Mythologialla olisi näistä runoista mitään apua, joka juuri ei taia ilmankana olla, niin on yksi toiwoni täytetty, waan wielä olisi toisiakin: toiwoisin näistä jotain selwitystä esiwanhempain wanhasta elämästä, Suomen kielelle ja runo-opille jotai hyötyä saawan. Saanen näistä asioista, jos ittekustaki, moniaan sanan lisätä, koska ne ainaki näitä runoja toimittaessa owat mielessäni olleet.

Suomen Mythologia kyllä jo tätä ennen on tullut ilman muita Lencqwistiltä, Gananderilta ja Porthanilta joksiki tutkituksi, waan epäilemättä on se wieläki suurten wirhetten alanen, monessa paikassa erehtywäinen. Ilman mitä jo Kalewasta ja hänen pojistansa olemma wähin sanoneet, niin kysymmä, mistä on Ilmarista tuulen, ilman ja walkianki jumalana ruwettu pitämään? Tuskin taiat runoissa yhtään paikkaa tawata, josta tälle luulolle olisi pienintänä perustusta saawa. Näyttää kun olisi nimestänsä häntä tuulen ja ilman jumalaksi tehty, ja takomisistaan walkianki, wai siitäkö tämä wiimmeinen, että hän Wäinämöisen towerina kerran taiwaalla walkiata iski. Niin hän ei kuitenkana runoissa ole. Tuulta rukoiltiin aina Ukolta, joka tuulenki ynnä muien oli hallitsia, ja tuulen käsissä Ilmarinen ennen muita Pohjolasta palatessa hätäyty. Mitä sihen, että hän sampoa takoissa sai tuulet tuulemahan, niin se asia kyllä sietää toisenlaisen selwityksen, ettei siitä häntä tarwitse tuulten jumalaksi tehä. Waan jos hän olisi ilman jumala ollut, niin Wäinämöinen tuskin olisi häntä wastoin mielin saanut ilmassa Pohjolaan työnnetyksi ja Wäinämöinenpä sitä loihti, eikä Ilmarinen, Pohjan akkaa wastaan, kun tämä sateet, rakehet ja wiluilmat uhkasi panna sammon kaswuja turmelemaan. Ilmarinen runoja myöten ei ollut kun mainio rauan, wasken, hopion ja kullan seppä, muuten yksiwakainen, totinen ja rehellinen mies, ainaki kun häntä piti tawata, ahkera työstänsä, harwoin muihin puuttuwa. Ja siinä on hänellä kyllä kunniaksi, ettei häntä enään tarwinne tuulijumalaksi korottaa.

Wäinämöisestä nyt taitaan laulettaa, mitä muien nimellä ennen wanhaan on laulettu, waan kukapa sen taisi estää. Mitä maailman, kuun, auringon ja tähtien luomisesta hänelle annetaan, on wanhastaan tainnut jostaan jumalasta kerrottaa, ja sitte nimienki unohettua Wäinämöiselle mennä. Minkä tähen on Antero Wipuinen, minkä tähen Kalewa, minkä tähen ylijumala Ukko niin pian kokonansa runoamatta jääneet, waikka wieläki puhettarinassa Antero Wipusesta e.m. mainitaan, että "lapsi Wäinämöinen häntä wasten oli."

Jos näissä runoissa paikoin Wäinämöistä entisestä jumala-arwostaan alennetaan, niin tiettäwästi minä siihen en woi mitänä. Näitä on minun pitänyt toimittaa, kun heitä itse olen saanut, katsomatta, jos Wäinämöistä pietään jumalana eli ei. Jo ammon olemma tottuneet häntä esiwanhempaimme jumalana pitämään, jossa arwossa hän heillä ei kuitenkana näytä olleen, waan muuten woimallisna, paljo tietäwänä, sankarina. Usiasti rukoilee hän itse ylijumala Ukolta apua, ja tunnustaa näin omalla suullaan, ken jumala oli. On myös Wäinämöisellä kyllä ilman jumaluuettaki nimeä ja kunniata ja parempi lienee olla itsekunki ylewinnä talonpoikana, kun huonona herrana, parempi wiisahinna ihmisenä kun puujumalana. Jos wielä nyt rahwaalta niillä seuwuin, joissa muisto Wäinämöisestä parahite elää, kysymmä ku Wäinämöinen oli, niin wastaawat he pian näin: "Olipa hän muistettawa uros ensimmäisiä esiisiämme ja kuuluisa runoja"; waan jos heiltä kysynet, ketä he jumalinaan pitiwät, niin usiammasti wastataan, Ukkoa, joka oli taiwaan ja maan luonut, heiän rukoilleen. Enkä epäilekkänä jo ennen Kristinki oppia esiisillämme olleen tieon yhestä ainoasta jumalasta, jota millon nykysellä, millon ukon eli luojan nimellä palweltiin, enkä myös lue sitä heille suureksi tuhmuueksi, jos he ei warsin olleekkana niin nerokkaat suurta jumalajoukkoa itselleen hankkimaan, kun moni muu wanhanaikuinen kansa.

Wäinämöinen näissä runoista enimmiten mainitaan totiseksi, wiisaaksi, eteensä ajattelewaiseksi, jälkeentulewaisille hyöwytystä hankkiwaksi, suuritietäwäksi, laulussa ja soitannossa ylen mahtawaksi, Suomen sankariksi. Ilman sitä nimitetään häntä ainaki wanhaksi, ehk'ei hänen wanhuus yksin häntä niin suuresti liene kosjotuumissaan haitannut.

Toista laatua oli Lemminkäinen, kewytmielinen, nuori, ylpiä, mahistaan ja tieostaan kerskaelewa, wähän eteensä ajattelewa, jos urhoollinenki, sankari. Töistä, joita kosjona ollessa hänelle Pohjolassa määrättiin, ei taia oikein selwää saaha, sillä pian yksiä töitä määrättiin toisella kerralla Ilmarisellenki. Minä olen walinnut runoja, joissa wähänkänä erotaksen.

Monta muuta nimeä jätän tällä kerralla mainitsematta, joita näissä runoissa taitaan Mythologialle entisistä erehyksistä oikasemiseksi tahi muuksi euksi löytää. Näien erehysten seassa lienee seki kummanlainen, kun kapeesta on sinne erityinen olento saatu, waikka kapeella ei missään ymmärretä kun luotua olentoa, ihmistä eli muuta olentoa; samati myös se kun Ukkoa ja Wäinämöistä toisilta on yhtenä pietty.

Enkä paljo aio wiipyä osotuksessa, mitä näistä mahtaisi wanhanaikusten tapojen selwittämiseksi lähteä. Taitaisin kyllä muutamia esimerkkiä siinä saaha, jos olisi aikaa miettiä. XIII. 116. näyttää, kun olisiwat wanhat kuumilla kiwillä ja ween sillä waristamisella keitoksiaan laatineet. Monesta muusta paikasta löytäisimmä, että wanhempia piettiin kunniassa, jos kohta miehuutensa innossa Lemminkäinen wähän äitinsä tahostaki poikkesi. Samati näemmä, että sillon oli tapana kosioille ehtotöitä asetella. Taitaa waan moni luulla ylen paljon näissä heiän kosioasioistaan puhetta olewan, jotta sillä koko kirja pian miksi ei olisi uuenlaatuisten tekokertomusten eli tarujen (Romanien) muotoseksi muuttuwa. Jos niin olleeki, niin olko, waan muistakaammeki, että esiwanhemmissamme, joilla ei ollut nykysiä monikoskewia liikutuksia ja asioita kerrottawana, yksinäisessä elämässään kosiotuumat, sotakäynti, metsän ja kalan pyynti oliwat muisteltawimmia keinoja. Siitä se, että näistä asioista pian yhtäläiseen runossa kerrotaan.

Suomen kieli ja runo näissä ehkä tawataan selwempänä, kun missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sananparret tulewat tuo tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun niitä rahwaan suusta kuullaan. Muien kielten oppineilla, waikka kyllä Suomeaki taitawilla, on usiasti waikia estää kieltä omaluonnostaan toisten mukaseksi wääntymästä, mutta talonpoikasella kansalla, joka muuta ei ymmärrä kun yhtä äitinsä kieltä, siitä ei ole pelkoa.

Sanojen kirjottamisessa olen wälistä poikennut niien ennen tawallisesta tawuusta, waan koska se kuitenki harwassa tapahtuu, niin siitä en pelkää suurta moitintoa, liiatenki jos syyt sihen löytäisi otollisiksi. Muuten on koko asia minusta joutawa, siitä kellenkään suuttua, jos hän eritawuutaan seuraapi. Tawuu ja kirjotus kielessämme wielä eiwät ole siksi wakautuneet, jotta yksi ainoa laatu taitaisi oikiaksi luettaa. Waan elköön kukaan sitä pahaksi panko, jos minä tässä asiassa näytämme muita huolettomammaksi. Lapselliseksi olen aina lukenut senlaisia kinaamisia, kun wälistä kuullaan esimerkiksi siitä, jos pitäisi kirjottaa meiän, naia, luoa, wieä eli meijän, naija, luuwa, wiijä. Kumpanenkana näistä ei taia tarkoin puhe-ääntä wastata, joka taitaisi tulla tällä tawalla kirjotetuksi: mejjän, najja, luwwa, wijjä. Waan koska kaksiäänikkeitä ai, ei, oi, ui, ja au, eu, iu, ou, j.n.e. kerran olemma tottuneet lukemaan kun aj, ej, oj, uj ... aw, ew, iw, ow, j.n.e., niin miksi emme sanassa naia e.m. taia lukea ensimmäisiä kolme kirjainta nai kun naj, josta a:n päätteeksi saatua helposti tulee sana naia (najja). Kuinkas, jos sitä naija kirjottanet, erotat sanoa erisioissa, joihin se on saawa, e.m. jos sanot: tulee sille tytölle naija (l. na-i-ja) ja jos sanot en huoli naia (l. najja) Toisia luoa, wieä, myöä j.n.e. mahan sitä ennemmin sillä tawalla kirjottaa, kun niitä meiän puheessa niin paraasta päästä äänelläänki. Myös saanet sanasta wuosi ennemmin wuoen kun wuuen, eli wuuwen, wuwwen, samalla tawalla kun sanasta paasi saat paaen. Toisissa tapauksissa olen kirjottanut wenehesen, tarpehesen, kankahasen (eli weneesen, tarpeesen, kankaasen) j.n.e. joita muut kirjottanewat weneheseen, tarpeheseen, kankahaseen, (eli weneesehen, tarpeesehen, kankaasehen; weneeseen, tarpeeseen, kankaaseen). Näitä sanoja toisten samanlaatuisten kanssa rinnatellen näyttää kun e.m. wanhasta pääsanasta wenehi (nyt: weneh, wenet, wene) samassa siassa kun sanoista pursi, reki, kolmansi, tulewat purtehen, rekehen, kolmantehen tulisi wenehehen, joista sitte h on s:ksi muutettu, jotta sanotaan wenehesen eli wenesehen. Eikä, mitä minä olen luullut tajuawani, näillä seuwuin senlaisissa sanoista molempia e:itä niin wenytetäkkänä, jotta kirjottaisit weneeseen, waan ainoastaan weneesen eli weneseen, h kummassaki e:tten wälille pantawa, jos niitä kaheksi tawueksi lewitetään.

Wielä olen kirjottanut sanowi, tulewi, ottawi, waikka muut kirjottoot sanoowi, tuleewi, ottaawi (eli sanoopi, tuleepi, ottaapi). En senlaisissakana sanoissa ole sitä wenyttämistä ääntäissä kuullut, jota kahella äänikkeellä perätysten osotettaisi. Tulewi, sanowi j.n.e. jo itsestään owat sanoista tulee, sanoo lewitetyt yhtä tawutta pitemmäksi; mitä niitä sitte enää pitäisi kahella äänikkeellä kirjottaa?

Liittosana -kaan (-kään) muutellaan monin tawoin. Toiset sanowat ja kirjottawat: ei kertaakaan, toiset: ei kertoakana ei kertaakahan, ei kertoakan, ei kertoana'. Yksi tuo nyt lienee, miten senlaista puolisanoa kirjottaisi, waan täyellisinnä näyttää se olleen -kana (-känä). Semmoisena luulen sen alusta alkain jotain seuruuta merkinneen, josta wieläki sanotaan perä kanaa s.o. yhtä seuruuta toinen toisensa jälestä ja kanssa (kanassa) s.o. seuruussa, kansa (kanasa) seuruu, joukko, yhteys. Puhetta myöten niillä tienoin, joista enimmät näitä runoja on koottu, olenki, kun muuten runossa sopii, parahasta päästä kirjottanut sen täyellisnä, e.m. Eipä kuu kumotakkana, Eikä päiwä paistakkana, joista toinen taitaisi kirjottaa: kumotakkahan, paistakkahan. Luetaan myös paikoin: kun ei tuostakan totelle, eli En minä mitänä tieä, Elä koske konnanana j.n.e. Semmoisia sanoja kun mettä, katsoo, suitsi j.n.e. äännelläänki sillä tawalla Wenäjän Karjalassa, joista runot parahite owat saaut, eikä mehtä, kahtoo, suihti j. n. e. eli jollaan muulla tawalla.

Heiän äänelmästä olen taas toisissa poikennut, e.m. sanoja laulamahan, annetahan, kiwiksi, akkunaksi, laatia', oikiassa, kautta, kosken, mustalla, matkassa, käsillensä (käsillehen) olen sillä tawalla kirjottanut, eikä laulamahek, annetahek, kiwikse, akkunakse, laatie', oikiesta, kautti, kosen, mussalla, matassa, käsillehek, kuni niitä he ääntelewät.

Semmoisia sanoja, kun otto'oni, otto'os, otto'o, (otto'ohon, ottuohon), otto'ome, otto'ote, otto'ot, (otto'ohot, ottuohot); tulloni, tullos, tulko, tulkome, tulkote, tulkohot kuullaan niin äännettäwänki eli ottaoni, ottaos j.n.e., waan toisessa siassa näyttää sana olewan sanottaissa: ottakohon, ottakaame, ottakaate j.n.e. — Waan heitän nämät, ja sanon wielä muutaman sanan Suomen runosta.

Moni on pitäwä ei minänä työnä Suomen runoja laatia luullen joka tilassa, kun saapi sanoja 8:saan tawuehen asti yhteen sopimaan jo runonki saaneensa. Wai siinäkö se Wäinämöisen kuulusa mahti olisi! Elkääte päättäkö ennen asian tutkittua ja elkääte pitäkö työttömänä asiana, jossa waan yksi ainoa esiwanhemmistamme tuli oikein kuulusaksi. Yhtä wähä, kun mitkä 7 tähtiä tahansa olisiwat Otawa taiwaalla, owat mitkä 8:tawuiset sananparret hywänsä kielessämme runoja. Jos wanha Wäinämöinen nyt tulisi ja kuulisi senlaisia runoja, kun owat:

taikka jos tämmöisiäki:

Niin pelkään kyllä, jotta itse merien kyntäjä ja sarkajakojen sauoja miksi ei sanoisi:

Tosiaan on Suomen Runossa samati kun muienki kielten omat waatimukset nouateltawat ja jos Runon teentä kuitenki Suomessa helpommasti käypi, niin kiittäkääme siitä kielen somaisuutta, waan elkääme sentähen näitä waatimuksia unohtako.

Waikka itte runotyössä kehno ja sentähen sihen harwoin puuttuwaki olen kuitenki aikaa myöten toisten tekoja lukeissani ainaki ajatellut, mikä ollee syynä, että toinen niistä on kaunis, toinen korwille waikia kuulla. Perustusta miettiessä olen malttanut että eillisissä on seurattu Runon waatimuksia, jälkimmäisiä näitä wastoin laaittuna. Tässä waan puhumma niistä waatimuksista, jotka koskewat itte sanain sopimiseen, ei mitä ainetten kertomisesta eli muusta Runo-oppiin kuuluwasta olisi sanottawa. Näitä Runowaatimuksia yksitellen muistokseni kirjotettua, on siitä jo kaswanut aika tukku kirjotusta, josta nyt tahon ottaa, mitä tähän esipuheesen luulen sopiwan ja mahtuwan. Jos ne ei ollekkana jokaista mieleen, niin muistakaame että eripaikoilla saattaa olla eriwaatimuksensa Runostaki, waan minä olen seurannut, mitä täällä ja rajan yli Wenäjän puolla Runosta waaitaan. Elkään waan kukaan luulko minun tätä seuraawata kellenkänä opiksi kirjottawan. Se ei ole mielessäni, eikä runoja opilla tehäkkänä, ettei luonto niitä saattaisi paremmin. "Luonto laulajan tekewi, Itse into ilmottawi, Runojallen rohkialle, Mitä lauluhun latowi." Hywä jos waan saisin osotetuksi minkälaisia runoja meiän puolella hywinä pietään.

Ennen muita tulisi nyt selwitettäwäksi mitä pitkällä eli lyhyellä tawutten arwolla ymmärrämme. Itsekukin malttaa helposti, että a on pitempi jos sanomme waara, kun wara; i pitempi sanassa siima kun sima; o pitempi sanoessa meni taloon kun möi talon; ä pitempi jos sanomma näitkö emäntää kun näkikö emäntä. Niitä tawuita, joissa äänike sillä lailla on pitempi, nimitämmä pitkäarwosiksi, jota myöten sanoissa waara, siima, ensimmäinen tawut on pitkäarwonen, sanassa taloon toinen ja sanassa emäntää kolmas. Samati on missä tahansa sanassa tawut, jota nyt on tapana kahella äänikkeellä perätysten kirjottaa, paitsi jos jälkimmäinen ollee i, pitkäarwonen e.m. 1:nen sanoissa maata, pöytä, auttawa, riennä, joutawa, 2:nen sanoissa lupaawa, rekeen, kurieri, rukiita, sanoo, 3:as sanoissa sotikaa, sanokoon, käwelee, käsiään, 4:jäs sanoissa käwelemään, hajotetaan j.n.e.

Mutta ilmanki kahta äänikettä maltamma, että ensitawut sanassa sakko on pitempi kun sanassa sako; samati sanoissa: matto, mato; mutta, muta; kyllä, kylä j.n.e. 2:nen tawut sanoissa sakossa, sopalla, pitempi kun sakosa, sopala; samati sanoissa ranta, welka, pirta, koski 1:nen, sanoissa emäntä, alotti, lepistö, kowempi, kätensä 2:nen, Amerikka, lihawaksi, warawampi j.n.e. 3:mas tawut lyhyitä pitemmät. Näitä tawuita nimitämmä pitkäsiasiksi, sillä niissä ääniket ei itsestänsä pitkä on waan pitkä nykysessä siassaan. Pitkäsianen on siis se tawut, jossa yhtä äänikettä seuraa wähintäin kaksi äännettäwätä eli i yhen äänikkeen kera, e.m. 1:nen sanoissa wanha, selkä, wirka, tukka, paita, walta, 2:nen sanoissa wäestö, wetäisi, kurikka, nawetta, olento, kumarsi, 3:as sanoissa opetella, tapaelma, wetäwäinen, lewititkö j.n.e. Samalla tawalla erityisten sanain yhteen saaessa e.m. jos weät, olin minä, joissa o sanassa jos, i sanassa olin owat pitkäsiasiksi luettawat. Wasta tahomma siitäki puhua, miten moniahat pitkäsiasista tawuista taitaan lyhyiksi käyteltää.

Lyhytarwosiksi nimitämmä kaikkia tawuita, jotka eillistä mukaan eiwät ole pitkäarwosia, eikä pitkäsiasia, e.m. kala, matala, murehia, hewosiasi, wetelemiäni, jotka owat sanoja waan lyhytarwosilla tawuilla.

Nyt ennen kun taiamma tutkia mitkä pitkäsiasista tawuista taitaan runossa lyhyiksi luettaa, tulee peräti toinen asia katseltawaksi, nimittäin tawutten korko. Ääntäissä korotamme muutamia tawuita sanassa, toisia emme korota. Jos seuraawaisissa sanoissa merkitsemmä korotetuita tawuita, niin owat näin: _sána, málttawá, héwosélla, wételemä'llä, kä'yskentélewä'inen, pólttelewáinen_ j.n.e.

Jokaisessa sanassa korotetaan ensitawut ja usiammissa kolmas, wiies j.n.e. eli joka toinen tawut alusta alkain, joka kuitenkana ei kaikissa ole tapaus, koska muutamissa 4:jäs, 6:es j.n.e. korotetaan. Waan lienee korottamisella wähän eripaikoissa erotustaki, sillä waikia on muuten ymmärtää, kuinka moniahan niin jäykästi asiata wastoin päättäisiwät aina waan 1:sen, 3:nen ja 5:nen tulewan korotetuksi, waikka niin korwin kuultawasti wähintäi meiän Suomessa monessa sanassa 1:stä, 4:ttä ja 6:tta korotetaan, e.m. sanassa arwelewaisemmasti, jota jos korottaisit _árwelewáisemmásti_, tulisi se pian tuntemattomaksi. Olen myös luullut malttaneeni, korotuksen liiatenki ensitawuissa Turun ja Hämeenki Suomessa olewan paljo teräwämmän kun meiän, e.m. koska me sanoisimma: páljoko siítä sáit héwosésta", sanowat he kun ikäs hakaten: "pálko (palk) siít héwosest sáit", eli meillä: "mónellénko miéhellen tä´stä työ'tä ólisi", heillä: "mónelko miéhel tä'st työ't óls", meillä: "páremmán émännä'n tálo hä'nestä' sái", siellä: "párem'an émänän tálo hä'nest sái."

Jonka äsken heitimmä puheen pitkäsiasista tawuista, taiamma nyt uuelleen tutkinnon alaseksi ottaa: korotetuista tawuissa pietään pitkäsiasia pitkäarwosten werosna e.m. _ihmisellä, sallittawainen_, joita jos pitkiä merkitsemmä wetämällä -, lyhyitä wempelellä ., tulisi merkittäwäksi

Korottomassa tawuessa owat pitkäsiaset lyhyen jälessä pitkät, e.m.

pitkän jälestä epäarwoset s.o. pitkiksi eli lyhyiksi luettawat e.m.

Ja nyt äsken nähtyämme mitä pitkällä, mitä lyhyellä tawut-arwolla ymmärrämme, taiamma antauta kattelemaan, kuinka erityiset sanat näien arwoinsa wuoksi owat montaki laatua ja nimitellä niitä, kun seuraa, nelitawuisia jonkun otuksen lailla ja'aten eli werraten päähän, niskaan, selkään ja häntään, niin että 1:nen tawut werrataan pääksi, 2:nen niskaksi, 3:mas seläksi ja 4:jäs hännäksi.

Wiisi- ja usiampitawuisia eilliseen emme pannekkana, sillä niistä waan suotta olisi erityönsä, koska niitä ainaki sopii korkoja myöten jaella kahteen eli usiampaan osaan, jotka sitte käytetään kaks- eli kolmitawuisten mukaan. Jopa nelitawuisiaki sillä tawalla saattais kahtia panna.

Otetaanpas nyt työksi katsella, miten näitä sanoja taitaan runoon suunnitella; jos lienee yksi millä tawalla niitä siihen pannet. Waan sitä ennen täytyy saaha runon osista ja niihin koskemista selwä.

Runo laulussa jakaupi tawallisesti wiiteenki osaan e.m. hywin soitti hauin hammas, josta kolme eillimmäistä sanaa tekewät itsekukin yhen osan ja 4:jäs halkastuna 4:nen ja 5:nen; | Hywin | soitti | hauin | ham- | mas|. Paremmaksi näyttää kuitenki waan 4:jään osaan runoa lukea ja niin owat entisetki runo-opin kirjottajat tehneet. Muutamissa paikossa, joilla on erinuottinsa runoilla, se niin laulaessaki jakaupi ja lukemalla saapi se ainaki 4:osaseksi. Sitä wastoin runoa taas paikoin lauletaan 6:teenki osaan e.m. |Käkö-|nen |ku-|kahte-|le-|wi|, ettei sitä warsin sowikkana laulua myöten ositella. Kuin sanoimmaki, ositamma runoa 4:ksi ja senlaisia on runossa: sana wieä, toinen tuoa, joka erityinen sana yksi, waan runosta: sano lieto Lemminkäinen, tekewät kaksi eillimäistä sanaa kumpanenki yhen ja jälkimmäinen yksin 2 osaa. Runossa: itki impyen hiwukset, tekee 1:nen sana yhen, 2:nen ja 3:mas yhteensä 3 osaa, ja runossa: en tunne tätä tupoa, ei tee yksikään erityinen sana täyttä osaa, waan osat saahaan murtamalla toisesta sanasta toisen täytteeksi, niin että 1:nen on en tun-, 2:nen ne tä-, 3:mas tä tu-, 4:jäs poa.

Koska näistä osista wielä itsekustaki on enemmänki puhetta, niin olisi ehkä hyöwyksi niille myös itsekullenki saaha omat nimensä, sillä paha on nimetöntä mainita. Semme saammeki ja helposti jos samati kun nelitawuisissa sanoissa eritawuita, tässä eriosia nimitämmä 1:stä pääksi, 2:sta niskaksi: 3:tta seläksi, 4:ttä hännäksi. Sitä myöten on seuraawissa runoissa:

Murtamisesta mainitsimma jo äskenki ja saamma nyt paremmin selwittää, mitä sillä ymmärrämmä. — Joka runon osa on kaksitawuinen (kolmetawuisista wasta), eillisen niistä nimitämme iskuksi, jälkimmäisen laskuksi. Jos nyt missä osassa tahansa sana loppuu iskussa ja lasku alottaa toisen, niin sanomma sitä osaa murretuksi ja senlaista sanain yhteensaamista murroksi. Sitä myöten on runossa

1:sestä selkä, 2:sessa pää, niska ja selkä murretut, waan 3:mas on murroton.

Parahimmat runojat pitäwät senlaista murrelmata niin kauniina runossa, että wähintäki kaksi kolmesta tawataan murrettuna; sitä wastoin on murroton runo, jossa korko ja isku sopiwat yhteen tawuehen, wähemmin kaunis, lyhyttawuisissa tuskin sallittawakaan. Murrelmassa katsotaan kuitenki ettei tawutten arwoa niin sorreta, että yhessä osassa iskuun tulisi lyhyt, laskuun pitkä tawut. Molemmat lyhyenä kelpaawat kyllä. Nähään sitä wälistä murrelman somuuen tähen kyllä niinki runoa laaituksi, että isku on lyhyt ja lasku pitkä, päässä eli niskassa, ja se ei haittaakkana, jos se waan harwoin tapahtuu liiatenki jos lasku ei ole arwostaan waan siassaan pitkä. Esimerkkiä näihin taisimma kyllä mistä tahansa runoista. En ole iso iältä on kaunis runo näin 3:ssa osassa murrettuna, waan jos sanoisit yhellä murroksella: en iältä iso ole, niin tulisi se kelpaamattomaksi; samati jo kumu kujasta kuulu kaunis, kujasta jo kumu kuulu kehno; jo minua nokat noitu ja jo noiat minua noitu somaat, jopa mua noiat noitu kehnompi. Wene näky, weli tuli olisi peräti kelpaamaton, sillä siinä on joka osan iskussa lyhyet tawuet ja runo murroton; toisella kannalla on runo ei weä wäheäkänä eli emeä eriwenehen, sillä waikka lyhyttawuisilla iskuilla neki, owat ne murretut. Murrosta, kun sanoinki, on niin kaunistawana pietty, että sitä toisinaan rakastetaan, jos kohta sen kautta isku tulee lyhyeksiki ja lasku pitkäksi e.m. jo päiwänä kolmantena sanotaan ennemmin kun päiwänä jo kolmantena, eli päiwänäpä kolmantena; suot kylwi, kanerwat kaswo, ei ollut isoni syytä, ennemmin kun kylwi suot, kanerwat kaswo, isoni ei ollut syytä, waikka jälkimmäisellä tawalla osat arwonsa wuoksi olisiwatki paremmat. Mitä siis pitäis ajatteleman niistä, jotka waan kiittäwät hywiksi senlaisia murrottomia runoja kun e.m. waka wanha Wäinämöinen, otti soiton sormillensa, ja wielä senlaisiaki (peräti kelpaamattomia) kun panee aitaa kaiken päiwän.

Seuraawa osotelma [katso Taulu I.] näyttää, miten erilaatusia sanoja taitaan runoon sowittaa. Usiampi kun nelitawuisia sihen emme weäkkänä, sillä, kun jo wirkomma, ne korkoja myöten kahteen eli usiampaan osaan jaettuna käytetään, kun olisi joka osa erisanana. Emmekä myös ole pitkäsiasia waan pitkäarwosia tawuita tähän esimerkiksi walinneet, sillä se runolle ei olisi pahaksi, jos pitkäsiasiaki pitkäarwosten mukaan käytettäisi, paitsi mitä näien lewittämisestä puhutaan, joka pitkäsiasissa ei woi tapahtua. Merkeillä 1, *, + ja 0 osottaisimma, ensimmäisellä, että sana siinä siassa on somas; toisella että sana niinki, jos harwemmin, käytetään; kolmannella että sana sillä paikalla, jos muutamilta niin käytettynäki, on sopimaton, ja neljännellä, että sana niin ei taia eli piä käytettää. I. II. III. IV. merkitsewät runon osia, päätä, niskaa, selkää ja häntää. Lewittämäksi mainitsemme sitä, koska yhessä pitkäarwosessa tawuessa molemmat äänikkeet siltään eli toisen muuttamalla tehään eritawueksi. Sillä tawalla saahaan sanoista: rantaa, lupaawa, arwelee, weneellä, päiwää, sanat rantoa, lupoawa, arwelewi (arwelepi), wenehellä, päiweä.

Lewitettynä sana käytetään niin monitawuisena kun se siltä saapi e.m. tulewi lewitetty sanasta tulee kolmilyhyenä, lupoawata sanasta lupaawaa wiisilyhyenä j.n.e. Päätawut lewitetään aiwan harwassa, waan sitä useimmin lewitetään muut tawuet runojoilta estämiseksi ettei laskut tulisi pitkäksi.

Jos nyt tahomma tarkemmin runoja tutkia, joissa kukin osa on pitkälyhyt taikka kakslyhyt (lyhytpitkistä ja kakspitkistä osista wasta puhetta); niin näämmä niitä seuraawan osotelman mukaan saawan 16 erilaatua, joille myös helposti, jos pitkälyhyitä osia pitkänä, kakslyhyitä lyhyenä piämmä, saamma seuraawat erityiset nimityksensä. [Katso Taulu II.]

Wieläpä niitä on senkilaisia runoja, joissa ensimmäinen eli (ehkä harwoin ja kehnosti) molemmat ensimmäiset osat owat kakspitkiä eli lyhytpitkiä e.m. Jäi neiet syliämättä, En tieä Ahin kotia, Jo tunsi tuhon tulewan, (Raukka jo rannalta huusi ja Wesiä wuoattelemma kehnoja). Niillä emme kuitenkana ole tahtoneet eillistä runolukua enentää, koska ne, jos sallittawatki, taitaan pitkinä osina pitää.