»Veänkö väen mukahan,
Tarvonko olan takoa,
Panenko miehuuen nojassa,
Vai panen asun mukahan,
Tarvon tarpehen takoa?»[220]
niin sukulaiset, jotka eivät ymmärrä hänessä piilevää jättiläisen voimaa, käskevät vaan panemaan koko mahtinsa liikkeelle, arvellen sitäkin kyllin tarvittavan. Silloin hän loukatun sankari-ylpeyden vallattomuudessa vetää kaikki airot poikki, tarpoo nuotan tappuroiksi. Suuttuneena pojan kelvottomuudesta koti-askareissa, lähettää nyt isä hänet ulos kaukaiselle, vaaralliselle retkelle. Hänen pitää mennä verorahaa viemään.[221]
»Lienet matkassa parempi,
Taipalella taitavampi»,
arvelee isä; kenties oli hänellä myös sydämensä pohjassa se salainen toivomus, että tuo epämukava jättiläispoika on sille tielle jäävä palaamattomiin. Mutta tämä toimi oli ensimmäinen »miehen mukainen», jonka Kullervo vielä oli saanut, ja sen hän toimittaakin kohta kunnon tavalla. Iloisena siitä ajaa hän jälleen kotiin päin; mutta tällä matkalla onkin juuri kaikkein julmin hänen kovan onnensa kohtauksista hänet saavuttava.
Hän tapaa tiellä nuoren, kauniin neidon, jonka viettelee kultiensa, hopeittensa avulla. Neidon kysyessä hän ilmaisee sukuperänsä ja tiedustelee myös puolestansa neidon sukuperää; silloin hän saapi sen kauhistavan tiedon, että vietelty tyttö on hänen oma sisarensa, josta jo äiti hänelle oli kertonut, kuinka se oli marjatielle eksynyt ja kadonnut. Molempiin syyllisiin tekee tämä keksintö sydäntä pakahduttavan vaikutuksen.
Neito kohta paikalla hyppää lähellä olevan kosken palavaan pyörteesen:
Löysi turvan Tuonelassa,
Armon aaltojen seassa.
Kullervokin, samaten, vaikka maailman kovassa koulussa paatunut, puhkeaa julminta tuskaa ja omantunnon vaivaa ilmaiseviin parkumisiin:
»Voi, poloinen, päiviäni,
Voipa, kurja, kummiani!
Voi isoni, voi emoni,
Minnekä minua loitte,
Kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Ilmahan sikiämättä!»[222]
Komea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se muistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää sen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä semmoisena, »kuin jos Tuonelta tulisi», kertoo äidilleen sen kamalan tapauksen. Nyt on hänellä vaan kuolo ainoana keinona, jonka sisar-parka jo on valinnutkin; sitä vaan hän sanoo epäilevänsä, mihinkä kuoloon hän menisi. Mutta äidin rakkaus ei kammoksu kirotuimmankaan pahantekijän näköä, jos se on hänen oma kantamoisensa; hän ei voi käsittää, ei myöntää, että tämäkään on semmoinen kuolemansynti, joka kaiken anteeksi-annon toivon olisi ulos-sulkenut. Hän epää poikaansa surmaan menemästä; hän kehoittaa Kullervoa piilemään pahantekoansa korvessa vuotta viisi, kuusi tai yhdeksän,
Kunnes aika armon tuopi,
Vuoet huolen huojentavi.
Tämä lohduttava osoitus, että elämä vielä on mahdollinen, on siis kuitenkin katkeroittu sillä lisäyksellä, että semmoinen häpeän-alainen elämä ainoasti on mahdollinen piilossa, kaukana ihmisten silmistä. Loukatun ylpeyden tunto nyt Kullervossa taas voittaa omantunnon tuskan. Hän päättää elää, vaan ei häpeän tähden piileskellen; hän päättää päinvastoin nyt vasta oikein astua esiin kuuluville, nähtäville; hän päättää tuon kirouksenalaisen nimensä nyt vasta oikein antaa soida ihmisten korvissa, mutta yhdistettynä suureen sankarityöhön, joka tuon ilkityön unohduttaisi; hän päättää verillä pestä maineensa puhtaaksi. Hän huutaa:
»Enkä lähe piilemähän,
En paha pakenemahan!
Lähden surman suun esille,
Suurille sotasijoille,
Miesten tappotanterille!
Viel' on Unto oikeana,
Mies katala kaatamatta,
Kostamatta taaton kohlut,
Maammon mahlat maksamatta,
Itseni hyvin piännät».[223]
Turhaan kuvaelee lemmikkinsä surmaa pelkäävä hellä äiti hänelle kaikkia sodan hirmuja. Uljaasti vastaa hän jalolla ylistyksellä soturin kuolemasta:
»En mä silloin suohon sorru,
Enkä kaau kankahalle,
Korppien kotisijoille,
Variksien vainioille,
Kun sorrun sotatiloille,
Vaivun vainotanterille!
Somap' on sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen:
Äkin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
Laihtumatta lankeavi!»[224]
Turhaan myös äiti huomauttaa, minkälainen suru tulisi koko suvulle hänen kuolostansa. Silloinkin kun hellä kantaja kysyy:
»Mitä jääpi maammollesi
Vanhan päivänsä varaksi?»;
hän vaan jääkylmästi vastaa:
»Kuolkohon kupo sylihin,
Läävähän läkähtyköhön!»[225]
Tämä luonnoton tylyys sulaa kuitenkin jäähyväishetkellä kokonaan. Hellästi kysyy hän isältä, veljeltä sekä siskolta: tokko he surisivat häntä, jos hän kaatuisi? Mutta he ovat hänen äskeisistä ylenkatseellisista sanoistansa, niinkuin koko hänen edellisestä käytöksestään, suutuksissa ja vastaavat puolestansa myös kylmäkiskoisesti, kieltämällä. Ahdistuneella sydämellä kääntyy nyt lähtevä Kullervo myös äidin puoleen samalla kysymyksellä. Me tunnemme, kuinka paratiisin autuus tai helvetin ikuinen kadotus hänelle riippuu vastauksesta; me tunnemme, kuinka ainoa hellä ja puhdas, heikosti vaan kytevä kipuna tuon turmeltuneen, paatuneen miehen kivenkovassa sydämessä pelolla vapisee, tuleeko sen ijäksi sammua vai voikos se kenties vielä eloon viritä. Ja hän saapi silloin tuon ikään kuin taivaan autuailta asunnoilta tulleen vastauksen, josta jo tässä on ennen huomautettu.[226]
Sen kautta oli vuotanut niin ylenmääräinen lohdutus Kullervon sydämeen, että koko hänen entinen uhkauljuutensa ja vallattomuutensa jälleen palaa. Hän lähtee sotaan yhtä meluavalla ilolla, kuin tuonnoin Ilmarin talosta poismennessään. Tämä ilo ei vähääkään masennu siitä, kun hänen jälkeensä tulee sanoma isän kuolosta.
»Jos on kuollut, kuolkahansa!
On meillä kotona ruuna,
Millä maahan vietäkähän.»[227]
Yhtä tylysti vastaa hän myös sanomiin veljensä ja sisarensa kuolemasta. Tuodaan viimein vielä tieto äidinkin pois-menosta. Tässä on Suomen runotar mennyt runollisen kauneuden äärimmäiselle rajalle asti; vielä yksi askel, niin tämä sen luoma olisi ollut kauneuden rajan ulkopuolella. Jos Kullervo tähänkin sanomaan olisi vastannut samalla tylyydellä, samalla ylenkatseellisella yhtäkaikkisuudella, niin olisi hän muuttunut luonnottomaksi hirviöksi, jonka edempiä kohtaloita katselemasta silmä olisi inholla poiskääntynyt. Mutta tämä viimeinen sanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää:
»Voi minä poloinen poika,
Kun kuoli emo minulta,
Enk' ollut luona luopuessa,
Läsnä hengen lähtiessä.
Lie kuollut kovin viluhun,
Vaiko leivän puuttehesen!»[228]
Hellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella mahdollisella kunnialla. Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne hautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka viimeinkin on suoritettava.
Ja se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa kaiken tuon vihatun kansan:
Joukon Untamon hävitti,
Tuvat poltteli poroksi,
Kivet jätti kiukahista,
Pitkän pihlajan pihoista.[229]
Näin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin. Hän oli kyllä jo sotaan mennessään kuullut kaikkein asukkaitten siitä kuolleen sukupuuttoon; mutta ei hän sitä kuitenkaan näy vielä voineen oikein käsittää. Vasta kun hän kädellänsä on koettanut hiilosta ja havainnut sen kylmäksi; kun hän on katsellut lattiaa ja nähnyt sen siivoomattomaksi; kun hän on käynyt valkamassa, siinä venettä tapaamatta, vasta silloin hän täysin tajuaa, mitä hän on tässä menettänyt. Nyt hän jo käsittää myös noiden rauhan askareitten arvon, joita hän tähän asti oli pitänyt niin ylen halpoina. Hän on nyt päässyt toivonsa perille, hän on saanut loistavan voiton, saanut perinjuurisen koston, mutta ei siitä ole hänelle nyt mitään iloa. Hän tuntee, että ihmisen sydän muutakin ravintoa tarvitsee, paitsi vihollisen veriä ja kyyneleitä; hän tuntee, kuinka heikko se on, joka on erottanut itsensä erilleen muusta ihmiskunnasta.
Ja hän »loihe itkemään», itkee päivän, itkee toisen, yli muiden hän äitiänsä itkee. Tuskassansa on hänellä aina vaan äitinsä mielessä; hän ei voi uskoa, ettei hänen hellä kantajansa olisi poismennessään jättänyt hänelle toki jotain lohdutusta. Hän huudahtaa:
»Oi on ehtoinen emoni,
Mitäs mulle tänne heitit,
Eläessä tällä maalla?»[230]
Samassa kuitenkin hänelle tämän kysymyksen turhuus juohtuu mieleen.
Onhan äiti kuollut; mitä hän voi tietää elävien huolista?
»Et kuule emo minua,
Jos ma silmillä sinerrän
Eli kulmilla kujerran!»
Mutta kas ihmettä! hänen ensihetkinen lapsellinen sydämen-luottamuksensa onkin toteen osannut paremmin kuin tuo sittemmäinen järjen päätelmä. Äiti tosin on kuollut, nukahtanut hautaan, mutta äidin rakkaus ei ole suomalaisen käsityksen mukaan kuollut haudankaan syvyyteen; se valvoo sielläkin ja pitää hellää huolta rakkaasta lapsesta. Nurmen alta vastaa hänelle ääni ja käskee hakemaan uskollista Mustia, jonka äiti on jättänyt onnettomalle orpopojallensa kumppaliksi, lohdutukseksi ja avuksi.
Tämän ainoan ystävänsä kanssa kahden kesken lähtee nyt Kullervo metsälle, aikoen pyytää itselleen sen otuksia elatukseksensa. Huomaamatta vievät hänet askelensa silloin sille paikalle, missä hänen rikoksensa sisaren kanssa oli tapahtunut. Kuinka syvällä tunteella kuvaa Suomen runotar sen kauhunpaikan näköä! Koko luonto siellä yhä vielä itki tuota luonnotonta tekoa.
Siin' itki ihana nurmi,
Aho armahin valitti,
Nuoret heinät hellitteli,
Ruikutti kukat kanervan
Tuota piian pillamusta,
Emon tuoman turmelusta;
Eikä noussut nuori heinä,
Kasvanut kanervan kukka,
Tuolla paikalla pahalla.[231]
Tämän luonnon surun näkö herättää vähän aikaa nukuksissa olleet Raivottaret Kullervon povessa. Viaton luonto ei enää voi elää tällä kammottavalla paikalla, jossa hänen rikoksensa oli tapahtunut. Kuinka siis itse rikoksentekijä saisi edelleen elää tään maan päällä, joka hänen työnsä tähden on kirottu, hengehtiä tätä ilmaa, jonka hän on myrkylliseksi saastuttanut?
Kullervo ymmärtää, mitä hänellä on tässä tehtävää: hän tempaa miekkansa tupesta, kääntelee, katselee sitä, ja kysyy viimein:
»Tokko tuon tekisi mieli
Syöä syyllistä lihoa,
Viallista verta juoa?»[232]
Ja miekka isäntänsä mielen käsittää; se vastaa:
»Miks' en söisi mielelläni,
Söisi syyllistä lihoa,
Viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänkin,
Juon verta viattomankin».[233]
Se on muistutus kostajalle, että hän silmittömälle kostonhimollensa oli uhrannut syyllisten kanssa myöskin ihan syyttömät, oli tuhonnut koko Untamon kansan vaimoinensa, lapsinensa!
Kullervo syöksee itsensä miekkansa kärkeen ja hiljaa tulee kaikki hänen ympärillään, hiljaa, niinkuin tappelutanterella, josta voittajat ovat riemuiten pois lähteneet, jättäen kaatuneet yksin jäljelle veriselle maalle. Voittajana tässä taistelussa on ihmiskunnan siveyden laki, joka, saatuansa ijanikuisen oikeutensa jälleen järkähtämättömästi vahvistetuksi, iloitsee voitostansa, samassa kuitenkin säälien ja surren kaatuneen sankarin kohtaloa, jonka syyllisyys niin suureksi osaksi oli toisten syytä.
* * * * *
Niin nerokkaana kuin tämä selitys Kullervo-runoista esiytyykin meille, niin kauniisti ja taitavasti kuin se meille viittaakin pienimpiä haaroja myöten kansamme jaloimman runotuotteen ihanuuksia, on siinä yhtähyvin yksi sangen suuri puute, nimittäin, ettei se kuitenkaan ole oikein osannut Kullervon luonteen ytimeen, hänen kohtalonsa päävaikuttimeen. Sillä se ei ole muuta kuin verikosto. Tämä koston halu ei synny vasta silloin, kun Kullervo näkee synnynnäisen voimansa ja jaloutensa väärin käsitetyksi ja halveksituksi — niinkuin professori Cygnaeus selittää — se jo on syntynyt hänen kanssansa; se ei olekaan ainoasti personallinen kosto, vaan peritty sukukosto. Tämän Kullervo-runoin todellisen peri-ajatuksen keksiminen on luettava professori Perander'in ansioksi.
Kullervon kohtalo, selittää hän, syntyy siitä, että hän on kostaja, että kosto on hänen elämänsä tarkoitus. Hänen kohtaloonsa, hänen surmaansa ei ole luonnon jokapäiväinen katoovaisuus syynä; ulkopuoliset vaarat, elämän onnettomat tapaukset eivät häntä turmele. Koston himo, joka on hänen sydämensä ainoa himo, koston työ, joka on hänen elämänsä päätarkoituksena, hänet turmelee. Kosto on kostajan omakin surma, häviönsä syy on hänen omassa rinnassaan.
Kullervo kätkyessä rikkoo kapalonsa. Se ei osoita, niinkuin tavallisesti käsitetään, mitään erin-omaista, hänessä olevaa ruumiillista voimaa. Se osoittaa vaan, että siveydellisen maailman järjestys, jonka Untamo julmalla veljensurmalla on rikkonut, vaatii välttämätöntä kostoa. Kun muita kostajia ei löydy, oppii pikku lapsi jo kätkyessä koston sanan, ilman kasvattajan opetuksettakin; hän rikkoo kapalonsa ja kypsyy jo ennen aikaa tuohon kauheaan virkaansa. Hänen täytyy rikkoa luonnon tavallinen järjestys, hän ei saa nauttia lapsuuden tyventä, viattomuuden rauhaa. Rikos on tapahtunut; kosto ei saa viipyä. Kullervo ei itse päätä ruveta kostajaksi, hän ei tätä tointa itsellensä valitse; hän on siihen ja sitä varten syntynyt.
Samoin sitten myös tuo hänelle määrättyin töitten turmeleminen, työkalujen pilaaminen ei tarkoita tuommoista ylenmääräistä urhovoimaa, joka ei muka voi hillitä itseänsä. Kullervo on luotu yksistään kostontyöhön; koko hänen luonteensa, kaikki hänen avunsa, kaikki luonnon antamat lahjansa ovat niin ankarasti suunnitetut tähän yhteen ainoaan päätarkoitukseen, että kaikki muu jää hänelle oudoksi ja hän siihen kykenemättömäksi. Niissäkin toimissa, jotka eivät kohdastansa ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää hän syntisen olentonsa jäljet.
Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille; siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.
Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut, himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.
Täten ilmautuu, sanoo professori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia taikakoneita, onnen tuottajia. Sampo, kohtalo on ihmisen omassa rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta käsityksestä henkiseen.
VIII. Aino.
Professori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen puoli yleensä. Tähän professori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan koko ihmiselämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä on ainoasti miehen tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen neitsyen tragillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan. Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.
Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa sydämessään: että hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan, kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin ulkopuolinen voima, vaatien saada määrätä hänen sydämensä kalliimmista asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.
Aino, kun saa kuulla kenelle hänet on määrätty, hyrähtää katkeraan itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle, jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.
Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:
»Äläpä muille, neiti nuori,
Kuin minulle, neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä nivusta!»[234]
Loukkaantuneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.
Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen, hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:
»Kirpoi kullat kulmiltani,
Hopeat hivuksiltani,
Sinisilkit silmiltäni,
Punanauhat pääni päältä.»
Niin huolellisesti koettaa arka naisen sydän muilta salata tilaansa. Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian todellisen laidan; että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa, karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.
Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surun toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaikse, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle!
Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:
»Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta
Näille parville pahoille,
Ilmoille ilottomille!
Öisin kuollut kuusi-öisnä,
Kaonnut kaheksan-öisnä!»[235]
Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruhun, sanoo tytär:
»Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan:
Kun annoit minun poloisen,
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolelle iloksi!
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien
Sisareksi Siikasille,
Veikoksi veen kaloille!»[236]
Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.
Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjoomiin juhlavaatteisin.
Siitä astui aittamäelle,
Astui aittahan sisälle,
Aukaisi parahan arkun,
Kannen kirjo kimmahutti:
Löysi kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihametta.
Ne hän päällensä pukevi,
Varrellansa valmistavi,
Pani kullat kulmillensa,
Hopeat hivuksillensa,
Sinisilkit silmillensä,
Punalangat päänsä päälle.[237]
Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta — kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!
Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä minne.
Läksi siitä astumahan
Ahon poikki, toisen pitkin,
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä,
Virkkoi vieriellessänsä:
»Syäntäni tuimelevi,
Päätäni kivistelevi,
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipeämmästi kivistä,
Jotta koito kuolisinkin,
Katkeaisinkin katala
Näiltä suurilta suruilta,
Ape'ilta miel'-aloilta.
Jo olisi minulla aika
Näiltä ilmoilta eritä;
Ei mua isäni itke,
Ei emo pane pahaksi,
Ei kastu sisaren kasvot,
Veikon silmät vettä vuoa,
Vaikka vierisin vetehen,
Kaatuisin kalamerehen,
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien murien.»[238]
Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaasta mitään etsinyt, hänellä ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena, epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta. Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt, ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla. Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:
Kolme oli neittä niemen päässä,
Ne on merta kylpemässä;
Aino neiti neljänneksi.[239]
Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä. Mutta tämä paasi petti:
Kilahti kivi vetehen,
Paasi pohjahan pakeni;
Neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.[240]
Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen. Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan, siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.
Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren, turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä sitä, että oli yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja sen latvaan kolme kultaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan.
Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
Kolmas kukkui: auvon, auvon!
Kuka kukkui lemmen, lemmen!
Sepä kukkui kuuta kolme
Lemmettömälle tytölle,
Meressä makoavalle.
Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
Sepä kukkui kuusi kuuta
Sulholle sulottomalle,
Ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: auvon, auvon!
Se kukkui ikänsä kaiken
Auvottomalle emolle,
Ijän kaiken itkevälle.
Näin emo sanoiksi virkki,
Kuunnellessansa käkeä:
»Älköhön emo poloinen,
Kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Kyynärän ikä kuluvi,
Vaaksan varsi vanhenevi,
Koko ruumis runnahtavi,
Kuultua kevätkäkösen.»[241]
Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään tyttärensä kohtaloa.
* * * * *
Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen, astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen Niebelungenlied,[242] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on Suomenkin runo osannut tehdä tämän, todellisen epoksen luonteesta luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä »tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua viivyttävät monet laveat väliseikat». Kullervossa vaikuttaa peritty verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla. Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa, hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä, mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka, rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. — Samoin Aino tosin itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.
Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa. Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti, mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.
VIITESELITYKSET:
[1] Zeitschrift für Völkerpsyohol. u. Sprachwissensch. R. 5.
[2] Litteraturbl. 1850 s. 36-8.
[3] Ueb. die ep. Dicht. d. finn. Völker, besond. d. Kalevala.
[4] Esipuhe Kalevalan uuteen laitokseen § 9.
[5] Fosterländskt Album I.
[6] Ennen mainitussa paikassa.
[7] Kirjall. Kuukauslehti 1879 N:o 5 ja 7.
[8] Tillfäll. uppsatser s. 71.
[9] Den homeriska frågan s. 55 y.m.m. paikkaa.
[10] Verhandl. d. gelehrt. Estn. Gesellschaft zu Dorpat, B. V. H. 4, s. 16.
[11] Lönnrotin esipuhe uuteen Kalevalan laitokseen, § 1.
[12] Lönnrot, Anmärkn. t. d. nya Kalevala-upplagan, Litteraturblad 1849 s. 16.
[13] Esipuhe uut. Kalevalaan, § 5.
[14] Vischer, Aesthetik, die Dichtkunst §§ 865-870.
[15] Vanhan Kalevalan runo 30, v. 84-94. Uudessa laitoksessa on käytetty siitä poikkeeva toisinto; mutta vertaus Viron runoihin todistaa, että tähän otettu muoto on alkuperäinen, sillä maailman alku-aineitten järjestyskin, samoin kuin kasvikunnan luominen, kuului Kalevan poikien tehtävään.
[16] R. 7, v. 89; vertaa myös r. 2, v. 279.
[17] R. 5, v. 230.
[18] R. 10, v. 270.
[19] R. 43, v. 233.
[20] R. 25 v. 711.
[21] R. 29 v. 413, 452.
[22] R. 2 v. 265, 361.
[23] R. 15 v. 230.
[24] R. 42 v. 75.
[25] R. 10, v. 423. r. 47, v. 21.
[26] Tässä ovat kuitenkin molemmat Wäinämöisen soitannon toisinnot luetut yhdeksi runoksi.
[27] Huomattava yhtähyvin on, että eräs inkeriläinen toisinto sisältää hauskan lisäyksen kostoretkeen. Siinä nimittäin Kullervo perille tultuaan tervehtii: »Terve, selkeä setäni, Selkeät setäni lapset, Selkeä sedän miniä!» Toiset eivät häntä tunne; silloin hän taas lausuu: »Etkö muista murtovuotta, Tai et tappelukevättä, Kun tapoit minun taloni, Tapoit tarkat vanhempani, Vain et tappanut minua? Ei olis paljoa pitänyt; Vaaksan ois vaatetta pitänyt, Kaksi laudan kappaletta. Nyt miusta kasvoi valmis kaiho, Ja viipyi vihan pitäjä!» Länkelän keräelm.. Inkeristä, Soikkulasta, vihko P VIII toisinto 23.
[28] Vertaa meidän kirjallisuudessamme: N. af Ursin, Den Homeriska frågan.
[29] Niebelungenlied'in nykyiseen muotoonsa valajaksi arvellaan erästä Kürnberger nimistä runoniekkaa 12:lla vuosisadalla; kuitenkin on huomattava, että saksalaisten kansanrunoelmain syvä tutkija Simrock tätä arvelua jyrkästi vastustaa.
[30] Esipuhe uuteen Kalevalaan, § 1.
[31] R. 42 v. 61.
[32] R. 43 v. 3-12.
[33] R. 12 v. 59-118.
[34] R. 36 v. 25.
[35] R. 39 v. 51-61, 109-114.
[36] R. 39 v. 167.
[37] Kanteletar III, 21.
[38] Lönnrotin Mehiläinen v. 1837 Tammikuun numero.
[39] Vertaa tästä, niinkuin myös Kalevalaa läpikäyvästä ajatuksesta, myös Tengström'in kirjoitusta Kalevala, Fosterl. Album I.
[40] Ueber d. finn. Epos, A. Höfers Zeitschrift f. d. Wissensch. d. Sprache, 1846 I, 1, S. 13.
[41] Rosencrantz Geschichte d. Poesie s. 287.
[42] Vorlesung. üb. d. Wissensch. d. Sprache I s. 269.
[43] Niinkuin tästä näkyy, on hänen käsityksensä täydellisen kansan-eposten nimeä ansaitsevista runoelmista toinen kuin Steinthal'illa, onpa hän joukkoon pannut Sháname'nkin, joka on taiderunoilijan tekemä.
[44] Aesthetik, III, d. Dichtkunst § 876.
[45] R. 3 v. 295.
[46] R. 42 v. 469.
[47] R. 43 v. 83.
[48] R. 45 v. 187.
[49] R. 35 v. 56.
[50] R. 8 v. 11.
[51] R. 10 v. 7. — Katso paitsi näitä vielä esim. hääpitojen kuvausta r. 25 v. 383-404, Louhen sotavalmistustä r. 43 v. 1-22 y.m.
[52] R. 39 v. 299. Painetussa Kalevalassa ei järjestys ole oikein luonnollinen; tässä on käytetty asianmukaisempaa, johon useat toisinnotkin antavat syytä.
[53] R. 10 v. 311-408.
[54] R. 43 v. 41-74.
[55] R. 6. v. 65.
[56] Huomattava on kuitenkin, että Kalevalan jumalat, aivan toisin kuin kreikkalaiset, ovat kaikkea omituista luonnetta vailla; se tulee niiden itsenäisyyttä puuttuvasta asemasta Suomen loitsu-uskonnossa, niinkuin tässä luvussa vähän myöhemmin tulee esitettäväksi.
[57] R. 44 v. 207.
[58] R. 37 v. 13.
[59] R. 15 v. 51.
[60] R. 15 v. 123.
[61] R. 36 v. 126-155.
[62] R. 23 v. 447.
[63] Kylkiluut hakattiin irti elävän vangin selkäpiistä ja väännettiin sitten ulospäin ikäänkuin siiviksi.
[64] Tosin löytyy toisinto Ilmarisen toisesta kosintoretkestä, jossa hän silpoo rinnat ryöstetyltä morsiamelta ja viepi ne paistettuina anopille syötäväksi.
[65] R. 7 v. 247.
[66] R. 30 v. 363-438.
[67] R. 34 v. 43-86.
[68] Thersiteen kuvaus Iliadissa ei ole viatonta pilaa, vaan katkerata pilkkaa; kertomus ontuvasta Hefaistosta on ainoa humorillinen.
[69] R. 30 v. 103-106.
[70] Saxbäck'in keräelm. Inkeristä N:o 474.
[71] R. 18 v 9-12, 19-22.
[72] R. 18 v. 409-416.
[73] R. 21 v. 153-174.
[74] R. 25 v. 375.
[75] R. 46 v. 399.
[76] R. 9 v. 161.
[77] R. 17 v. 560.
[78] R. 24 v. 35.
[79] R. 25 v. 663.
[80] R 25 v. 283.
[81] R. 25 v. 631.
[82] R. 4 v. 199.
[83] R. 44 v. 84.
[84] Vischer, Aesthetik, Die Dichtkunst § 858.
[85] Prof. Ahlqvist on ainoa, joka on Ruotsiksi kääntänyt kappaleen Kalevalasta vaihtelevalla ja sen kautta juuri alkuperäistä enemmän vastaavalla runomitalla.
[86] Niebelungenlied on jo melkein jättänyt syrjään eriskummallisuuksien maailman, jota vastaan niillä vielä Eddan sankarilauluissakin on tärkeä sija (esim. Fafner-lohikäärme, liekkipiirissä nukkuva Sigrdrifa). Venäläisten »vanhempain sankarein» töissä on loitsimisella sangen suuri osa, »nuorempien» seikkailuissa se on harvinaisempi, vaikkei kuitenkaan vielä peräti kadonnut. Suunnattomia jättiläisiä y.m.s. nähdään kumpaisissakin. Mutta yhtähyvin ei ole loitsu näiden runoin koko henkeen niin kiintynyt kuin Kalevalaan.
[87] R. 20 v. 123.
[88] R. 20 v. 21.
[89] Ainoa poikkeus siitä on tavallansa Wäinämöisestä lähtevä ääretön veritulva, joka täytti seitsemän venettä. R. 9 v. 17.
[90] R. 19 vv. 203-288.
[91] R. 3 vv. 285-330.
[92] R. 12 vv. 253-296.
[93] R. 9 vv. 271-392.
[94] R. 14 vv. 31-78, 106-230.
[95] R. 32 vv. 49-158. 207-314, 493-542.
[96] Ainoat itsenäisemmät jumalat ovat metsänhaltijat. Jokapäiväinen kova kokemus oli nähtävästi suomalaiselle metsäkansalle todistanut, ettei Tapion saloilla aina oma voima auta.
[97] Katso esim. r. 9 v. 579, r. 16 v. 401, r. 36 v. 351, r. 37 v. 241.
[98] R. 18 vv. 111-160.
[99] R. 16 vv. 181-226.
[100] Tämä nuoruuden kuvaus on kuitenkin vasta myöhempää syntyä; alkuaan, niinkuin vanha Kalevala näyttää, oli Wäinämöinen kohta syntymisensä jälkeen järjestänyt Kaos'en maailmaksi; niin myös virolaisten toisintoin mukaan Kalevin poika, joka tässä arvattavasti on Wäinämöinen, itse istuttaa puut ja kasvit, ilman Pellervoisen avutta. Hän oli siis ajateltu syntymästä asti kaikkiviisaaksi.
[101] R. 7 v. 83.
[102] R. 19 v. 511.
[103] R. 39 v. 112.
[104] R. 39 v. 178.
[105] R. 40 v. 141.
[106] R. 40 v. 259.
[107] R. 40 v. 307.
[108] R 2 v. 366.
[109] R. 41 v. 23.
[110] R 41 vv. 175, 176, 183, 184.
[111] R. 41 v. 263. Toinen toisinto, jonka 44:s runo sisältää, kuvaa kanteleen synnynkin hyvin runollisella tavalla. Wäinämöinen kuulee koivun itkevän kovaa kohtaloansa, lohduttaa sitä ja veistää siitä kanteleen kopan. Kielet sai hän tuon immen hiuksista, joka ei itkenyt, ei iloinnut, ainoasti lauleli, ikävöiden sulhoansa. Senvuoksi Suomen lyyrillisessä runoudessa heliseekin »murhe, mutta murhe ruusun punertava!»
[112] R. 43 v. 78.
[113] R. 49 v. 403.
[114] R. 18 v. 247.
[115] R. 10 v. 107.
[116] R. 17 v. 43.
[117] R. 40 v. 216.
[118] Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen omin päin keksii raudan ja että hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta nämät molemmat nähtävästi kuuluvat aikaisempaan runojemme muotoon.
[119] R. 10 v. 291.
[120] R. 39 v. 35.
[121] R. 38 v. 279.
[122] R. 37 v. 209.
[123] R. 24 v. 467.
[124] R. 18 v. 267.
[125] R. 37 vv. 1-34.
[126] R. 10 v. 480.
[127] R. 10 v. 89.
[128] R. 8.
[129] R. 8 v. 71.
[130] R. 8 v. 93.
[131] R. 10 v. 245.
[132] R. 10 v. 441-462.
[133] R. 18 v. 650.
[134] V. 657.
[135] V. 679.
[136] R. 22 v. 75.
[137] V. 99.
[138] R. 22 vv. 137-183.
[139] V. 314.
[140] R. 22 v. 249.
[141] V. 263-272,
[142] V. 295-311.
[143] V. 403.
[144] R. 23 v. 29.
[145] R. 23 v. 83.
[146] V. 231.
[147] V. 169.
[148] V. 185.
[149] V. 217.
[150] R. 23 v. 291.
[151] V. 313.
[152] V. 419.
[153] V. 423.
[154] V. 437.
[155] R. 24 v. 107-116.
[156] V. 140.
[157] V. 148.
[158] V. 199.
[159] R. 24 vv. 211-264.
[160] Vv. 443-462.
[161] R. 29 v. 227.
[162] R. 11 v. 75.
[163] R. 11 v. 247.
[164] V. 261.
[165] V. 277.
[166] Yksi toisinto (Lönnr. keräelm. A. II 6) Ven. Karjalasta kuitenkin lisää: Miehen toisen tarpehella.
[167] R. 12 v. 62.
[168] R. 12 v. 75.
[169] V. 100.
[170] V. 115.
[171] V. 151.
[172] V. 221.
[173] R. 13 v. 97.
[174] R. 13 v. 203.
[175] R. 15 v. 75.
[176] R. 15 v. 612.
[177] R. 20 v. 485.
[178] R. 26 v. 15.
[179] R. 26 v. 91.
[180] V. 93.
[181] V. 107.
[182] V. 345.
[183] V. 349.
[184] V. 357.
[185] R. 26 v. 393-412.
[186] R. 27 v. 19.
[187] V. 23.
[188] V. 36.
[189] Niin oli vielä tämän vuosisadan alussa tapa kumminkin Wiipurin läänissä. Katso Raussin kertomusta Vehkalahden pitäjästä Kirjall. Seuran käsikirjoitus-kokoelmassa.
[190] V. 61.
[191] R. 27 v. 68.
[192] V. 134.
[193] V. 259.
[194] R. 27 v. 284.
[195] 319.
[196] V. 401.
[197] R. 29 v. 359.
[198] V. 365.
[199] V. 387.
[200] R. 29 v. 479.
[201] R. 29 v. 501.
[202] R. 29 v. 589.
[203] R. 30 vv. 55-116.
[204] R. 30 v. 439.
[205] R. 30 v. 447.
[206] Afhandlingar i populära ämnen II.
[207] Tragililsesta peri-aatteesta Kullervossa, Kaikuja Hämeestä I, ja Kalevan Aino-runosta, saman kalenterin II vihkossa.
[208] R. 31 v. 369.
[209] V. 100.
[210] R. 31 v. 106.
[211] R. 31 v. 191.
[212] R. 33 v. 7.
[213] V. 19.
[214] V. 77.
[215] R. 33 v. 91.
[216] R. 34 v. 11.
[217] R. 34 vv. 45-86.
[218] R. 34 v. 87.
[219] V. 119.
[220] R. 35 v. 17.
[221] Tässä on runo, vaikka kaikki toisinnot asian yhtäpitävästi kertovat, epäilemättä muuttunut ja turmeltunut. Kullervo lähetettiin tietysti veroa vaatimaan, ei viemään. Edellinen yksin oli vaarallinen yritys, johon isä voi luulla hänen hukkuvan. Tämän arvelun todistaa sekin, että Kullervolla palatessaan on arkkunsa täynnä kultaa, hopeata.
[222] R. 35 v. 271.
[223] R. 35 v. 361.
[224] R. 36 v. 25.
[225] 36 v. 45.
[226] S. 37: Et älyä äidin mieltä j.n.e.
[227] R. 36 v. 171.
[228] R. 36 vv. 213-222.
[229] V. 246.
[230] R. 36 v. 278.
[231] R. 36 v. 307.
[232] R. 36 v. 324.
[233] V. 330.
[234] R. 4 v. 15.
[235] R. 4 v. 215.
[236] V. 235.
[237] R. 4 v. 255.
[238] V. 267.
[239] R. 4 v. 305.
[240] V. 323.
[241] R. 4 v. 489.
[242] Vischer, Aesthetik, d. Dichtkunst § 876.