III.

KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA.

OKKULTISPSYKOLOGINEN ELI KÄYTÄNNÖLLISSOTERIOLOGINEN AVAIN.

18.

TIEDON TIE.

Mysterioviisauden esoteerinen siveysoppi, jota tietäjät kaikkina aikoina ovat opettaneet, ei ole eilispäivän eksoteerista etiikkaa. Jokapäiväinen kristillinen moraali esim. määrittelee, miten ihmisen tulee elää ja ajatella (uskoa), jotta hän tässä elämässä menestyisi ja kauan eläisi ja haudan tuolla puolen saavuttaisi iankaikkisen autuuden. Sillä on perin porvarillinen ja personallisesti itsekäs leima. Sen ainoa näköalan avaruus on taivaallinen autuus, mutta koska tämä autuus rajottuu jokseenkin älyttömään iloitsemiseen Jumalan valtaistuimen ympärillä, jää todelliseksi kourintuntuvaksi ihanteeksi eetillisen näköpiirin sisälle yhteiskunnallinen elämänjuoksu, olletikkin virkaura, mahdollisimman moitteettomasti, lainkuuliaisesti ja yleisen mielipiteen mukaisesti suoritettuna. Jokainen ajatteleva ihminen, jokainen totuudenetsijä on sentähden saanut kokea, että kristillinen siveysoppi juuri järjestellessään ulkonaista elämän vaellusta jättää ratkaisematta hänen syvimmän, personallisimman kysymyksensä: miten minun on elämää ymmärtäminen? miten minun on elettävä?

Toisin on laita esoteerisen moraalin. Se alkaa siitä, mihin eksoteerinen loppuu. Vasta silloin kun ihminen totuudenetsijänä kysyy, miten hänen on elettävä, vasta silloin tarjoo sisäinen siveysoppi hänelle kätensä, vasta silloin hän voi käsittää tietäjäin eetillisiä elämänneuvoja. Vasta silloin kun ihminen sielunsa koko voimalla kaipaa totuuden tietoa, vasta silloin hänen korvansa kuulee, kuinka mysterioviisaus kuiskaa: todellinen inhimillinen siveys on henkistä kehitystä, tiedon kaidalla tiellä kulkemista.

Matkan päämäärä on jumalallinen tieto elämän ja kuoleman, luonnon ja luomisen, näkyväisten ja näkymättömien maailmoiden, hyvän ja pahan mysterioista sekä tiedon kanssa käsi kädessä kulkeva jumalallinen rakkaus ja jumalallinen valta. Mutta miten tämä tieto on saavutettavissa? Se ei ole mikään ulkoa opittava läksy, ei toisten opetuksista eikä paljaalla omalla ajattelemisella hankittava järjen vakaumus, vaan kokemukseen perustuva ja todella tieteellinen tieto. Millä tavalla siis tällainen tieto on hankittavissa esim. näkymättömistä maailmoista ja kuolemantakaisista seikoista? Havaintoihinhan meidän tietämisemme yleensä perustuu. Havaintoja teemme aistiemme välityksellä; havainnoista rakennamme itsellemme erilaisten psykologisten prosessien kautta mielikuvia, käsitteitä ja yleismielteitä. Minkälaisiin ja miten tehtyihin perustuu nyt yliaistillisen, yliluonnollisen ja jumalallisen tiedon hankinta?

Ymmärtääksemme tämän täytyy meidän vapautua muutamasta psykologisesta harhaluulosta ja samalla luoda itsellemme käsitys avaramman sielutieteen rikkaammista tietämismahdollisuuksista.

Psykologia tekee eron ulko- ja sisäaistimusten välillä. Ulkoaistimuksia synnyttävät ruumiin ulkopuolelta tulevat kiihottimet: näemme, kuulemme, haistamme j.n.e. ympärillämme olevan maailman olioita ja tiloja. Sisäaistimuksia synnyttävät ruumiin sisäpuolelta tulevat kiihottimet, esim. kemialliset muutokset ruumiissa: monenlaiset sisäiset aistimukset aikaansaavat taas yhdessä esim. nälän, väsymyksen, virkeyden, kivun y.m.s. tunteet. Nämä aistimukset, jotka monella tavalla komplisoituvat ja moninaistuvat, muodostavat nykyisen psykologian mukaan sielumme kokeilukentän niin sanoaksemme: ulkoaistimukset välittävät tietomme objektiivisesta maailmasta, sisäaistimukset taas ilmituovat meille ruumiimme subjektiivisen tilan ja värittävät käsitystämme ulkomaailmasta.

Tämä on tietysti sinään totta ja erehdys on vain siinä, että nykyinen sielutiede luulee sisäaistimusten rajottuvan subjektiivisiin seikkoihin, että toisin sanoen sisäaistimusten välityksellä emme voi tehdä muunlaisia havaintoja kuin omaa ruumistamme koskevia. Tämä harhaluulo johtuu taas siitä, että tieteellinen psykologiamme tuntee fyysillisen ruumiimme vain personallisen sieluelämämme asunnoksi niin sanoaksemme eikä siksi makrokosmosta vastaavaksi mikrokosmilliseksi mysterioksi, mikä ruumiimme todellisuudessa on; ja siitä, että virallinen anatomiamme ja fysiologiamme ei tunne ruumiimme hienoimpia, eetterimäisiä aineosia, jotka muodostavat näkyväisen ruumiimme näkymättömän puoliskon, eikä siis niitä ominaisuuksia ja kehitysmahdollisuuksia, joita tässä eetterihaahmossa piilee.

Jos sitä vastoin asetumme okkultisen fysiologian kannalle ja oletamme, että ruumiimme eri elimet, näkyväiset ja näkymättömät, vastaavat kukin tarkoin määrättyä alaa fyysillisen kosmoksen sisäisessä koneistossa, ymmärrämme à priori, että jos saisimme aikaan semmoisen harmoonisen korrespondensin ruumiillisen mikrokosmoksemme ja meitä ympäröivän makrokosmoksen välillä, että edellinen kykenisi välittämään aistimuksia jälkimäisestä, olisi sielumme tietämismahdollisuudet miltei rajattomasti enentyneet, sen kokeilukenttä silmänkantamattomiin laajentunut.

Ruumiissamme kehittyisi ikäänkuin uusia aisteja, ja ruumis itse muuttuisi uppiniskaisesta eläimestä puolueettomaksi havaintovälineeksi.

Tämä nyt ei ole mikään olettamus salatieteen kannalta. Kaikki tietäjät tuntevat tämän hypoteesin kokemusperäiseksi tosiasiaksi. Mysterioviisauden moraali neuvoo juuri, miten totuudenetsijän tulee sisäisesti puhdistaa ja valmistaa itseään, että hänen oma personallisuutensa kehittyisi tiedon saavuttamisen välineeksi. Sen menetelmä perustuu siihen psykofysiologiseen tosiseikkaan, että ruumiilliset ja sielulliset toiminnot kulkevat rinnatusten, ja se käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että ruumiillisiin toimintoihin voi vaikuttaa sielusta päin: herättäessämme itsessämme määrätyn tunteen esim. saamme aikaan määrätyn muutoksen ruumiimme tilassa. Esoteerinen etiikka lähtee siitä kohdasta, että ihminen on kutsuttu olemaan itsensä herra, kasvattamaan ja hallitsemaan itseään. Sentähden se heti alussa julistaa: procul profani—pysykää loitolla te, jotka ette usko omaan voimaanne.

Päämäärään vieviä teitä on muodollisesti katsoen monta, vaikka ne hengessä ovat yhtä. Tavallaan jokaisen yksilön tulee kulkea omaa tietään, joka perustuu hänen inhimilliseen temperamentiinsa.

Vanhat suomalaisetkin tietäjät näkyvät tehneen jonkun verran eroa erilaatuisten temperamentien välillä, koska meillä Kalevalassa on jälkikaikuja alkutaipaleilla ainakin kahdesta: Lemminkäistemperamentista, joka on tunneihmiselle ominainen, ja Ilmarisluonteesta, joka on järki ja toiminta-ihmisen temperamentia. Emme puhu erityisestä Väinämöisluonteesta, koska Väinämöinen edustaessaan ihmisen tahtoa on kaikkien teiden takana. Mainitsimme jo edellä puhuessamme Logoksen kolminaisuudesta, Väinämöis-, Ilmaris- ja Lemminkäisvoimista, että Väinämöisvoimat esiintyvät vasta myöhemmin ihmiskunnan historiassa eli lähemmin määriteltynä vasta yksilöllisen ihmisen esoteerisessa kehityksessä. Kalevalan kehityspsykologiaa tutkiessamme on meidän näin ollen muistettava, että samalla tutkimme juuri Väinämöisvoimien toimintaa. Väinämöinen esiintyykin yhtämittaa tässä jaksossa Kalevalan kertomuksessa. Vaikka esim. Ilmarinen on näyttämöllä varsinaisena toimijana, esiintyy Väinämöinen alituiseen herättäjänä, innostajana, neuvonantajana ja lopputaipaleilla toimijanakin.

On näet tullut tavaksi erottaa kaksi taivalta tiedon tiellä. Toinen on valmistavan puhdistuksen, toinen tiedon hankkimisen. Puhdistuksen tiellä ihminen virittää ruumiillista koneistoaan ainakin alkeelliseen käyttökuntoon, jotta hän sitten varsinaisella tiellä voisi sitä käyttää ja eteenpäin kehittää maailmaa tutkiessaan.

Kalevalakin tekee selvän eron näiden kahden taipaleen välillä. Valmistavaa tietä se kuvaa kosintaretkissä, varsinaista tietä samposikermässä. Rafael Engelberg, joka suurella taidolla esteettispsykologiselta kannalta on syventynyt Kalevalan sisältöön, on huomannut tämän kahtiajaon[45] ja kutsuu Kalevalan edellistä osaa (runot 1-25) nimellä: »Sampo menetetään Pohjolaan», toista (runot 26-50) nimellä: »Sampo taistellaan takaisin.» Tietysti hänen jakoperusteensa on toinen kuin meidän eikä hän ole osannut aavistaakaan, mitä Kalevala okkultisesti sisältää. Mutta koska hänen valitsemansa otsikot sangen sattuvasti kuvaavat salaisen tien kahta taivalta, tulimme asiasta maininneeksi. Saattaa todella sanoa puhdistuksen tiestä, että sitä kulkiessa »Sampo menetetään Pohjolaan.» Sampo on okkultinen tieto ja valta: valmistavalla tiellä ihminen pääsee tietoiseksi siitä, että salainen viisaus on olemassa, hän ikäänkuin takoo Sammon; Sammon hän kuitenkin heti menettää, mutta saapi Pohjan neidon, s.o. tietoa ja valtaa hän ei saavuta, ainoastaan oman sielunsa. Sampo menetetään Pohjolaan: okkultinen tieto asuu hänen ruumiissaan. Vasta tämän jälkeen alkaa toinen jakso tiellä, kun Sampo taistellaan takaisin ja tieto ja valta, joka on ruumiiseen kätkettynä, saatetaan päivän valoon.

Etsiessämme Kalevalasta osviittoja elämän salaisista teistä avaamme runojen sisällön erityisellä avaimella, n.k. okkultispsykologisella. Olemme jo ennen huomauttaneet siitä, ettemme saa odottaa ominaisnimillä ja asioilla olevan ehdottomasti saman merkityksen, avattakoon runot millä avaimella tahansa. Päinvastoin merkitys voi vaihtua ja merkityksiä on useampia. Puhuessamme Kalevalan mysteriotiedoista käytimme toisenlaisia avaimia, kosmillisia ja teogonisia. Tässä taas on kysymys yksilöllispsykologisesta asiasta, ja ominaisnimien merkitys muuttuu avaimen mukaan. Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka edellisessä osassamme olivat jumalia, astuvat nyt ihmisinä maan päälle ja tarkottavat totuutta ja salaista viisautta etsiviä vihkimyskokelaita. Väinämöinen taas, kuten huomautimme, astuu nyt vasta näyttämölle jumalallisten Väinämöisvoimien edustajana ja voimme häntä ymmärtää ihmisen sisässä puhuvaksi jumalalliseksi hengen ääneksi, mutta myös—ja varsinkin tien alkutaipaleilla—ihmisolennoksi (tietäjäksi, mestariksi), jossa Väinämöisvoimat ovat ruumistuneina.

19.

JOUKAHAINEN.

Ennenkuin ihminen voi itsetietoisesti astua puhdistuksen tielle, täytyy hänen sielunsa olla viritettynä totuudenetsijän vireeseen. Hänen täytyy olla valmis antamaan itsensä lunnaiksi totuudelle. Tätä hengen lakia Kalevala terottaa mieleemme kuvaamalla dramatisen vaikuttavasti, minkälainen sielumme tila ei saa olla. Kun sen kuvaus näin ollen on negatiivinen, on se lähempänä jokapäiväistä elämää, realistisempi ja tutumpi, eikä jätä meitä minkäänlaiseen epätietoon siitä, minkälainen totuudenetsijän sieluntila tulee olla. Kuvauksensa Kalevala antaa runojensa runollisimmassa jaksossa: Aino-sikermässä, jossa on kaksi osaa: Joukahaisen kilpalaulanta ja Väinämöisen kosinta ynnä sitä seuraava Ainon itsemurha.

    Olipa nuori Joukahainen,
    Laiha poika Lappalainen,
    Se kävi kylässä kerran,
    Kuuli kummia sanoja,
    Lauluja laeltavaksi,
    Parempia pantavaksi
    Noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla,
    Kuin mitä itseki tiesi,
    Oli oppinut isolta.
    Tuo tuosta kovin pahastui,
    Kaiken aikansa kaehti
    Väinämöistä laulajaksi,
    Paremmaksi itseänsä…

Ja Joukahainen päättää lähteä »voitteloille» Väinämöisen kanssa huolimatta vanhempainsa kielloista ja varotuksista. Hän valjastaa tulisen ruunansa kultaisen korjan eteen, istuu rekeen ja ajaa Väinölän ahoille. Väinämöinen on niinikään ajelemassa, ja kolmantena päivänä Joukahainen ajaa vastatusten Väinämöisen kanssa, niin että aisa tarttuu aisaan ja länget länkiin. Väinämöinen kysyy, kuka niin tuhmasti ajaa, ja Joukahainen vastaa: »minä olen nuori Joukahainen, mutta kuka kurja sinä olet?»

»Kun liet nuori Joukahainen, veäite syrjähän vähäisen, Sie olet nuorempi minua!»

Tähän huomautukseen Joukahainen vastaa: »mitä miehen nuoruudesta, mutta

    Kumpi on tieolta parempi,
    Muistannalta mahtavampi,
    Sep' on tiellä seisomahan,
    Toinen tieltä siirtyköhön…

ja koska lienet vanha Väinämöinen, niin ruvetkaamme kilpaa laulamaan!»

Väinämöinen ensin estelee—»mitäpä minusta laulajaksi, joka aina olen elänyt näillä kotipellon pientarilla ja kotikäkeä kuunnellut»—, mutta suostuu ja pyytää Joukahaista kertomaan, mitä hän yli muiden tietää.

Joukahainen rupeaa latelemaan kaikenlaisia muistitietoja luonnon- y.m. tieteiden aloilta, mutta Väinämöinen keskeyttää: »lapsen tieto, naisen muisti… Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!»

Nyt Joukahainen laulaa muistitietojaan filosofisemmista asioista, mutta kun hän uskaltaa kerskailla omilla tiedoilla, saa Väinämöinen hänet kiinni valheesta. Silloin Joukahainen turvautuu miekkaansa ja kutsuu Väinämöistä kaksintaisteluun, ja kun Väinämöinen kunniasta kieltäytyy, uhkaa laulaa Väinämöisen siaksi. Mutta nyt Väinämöinen suuttuu ja häpeää ja rupeaa itse laulamaan.

    Ei ole laulut lasten laulut,
    Lasten laulut, naisten naurut,
    Ne on partasuun urohon…

Ja huonosti käy Joukahaisen. Väinämöisen laulu upottaa hänet suohon.
Joukahainen

    Jaksoitteli jalkoansa,
    Eipä jaksa jalka nousta,
    Toki toistakin yritti,
    Siin' oli kivinen kenkä…

Kuinka elävästi tämä kertomus tuo eteemme sen inhimillisen sieluntilan, jota Joukahaisessa kuvataan: »minä olen vanhemmilta ihmisiltä paljon oppinut, olen lukenut paljon ja suorittanut tutkintoja yliopistoissa ja akademioissa. Minä tunnen tieteitä ja taiteita ja voin sanoa olevani kaiken nykyaikaisen tiedon tasalla; mitä sivistys tähän saakka on saavuttanut, se on minussa aivankuin olennoituna. Jos suoraan puhun—ken saattaa olla minua oppineempi ja taitavampi?» Ja kuitenkin tälle itsekylläiselle, turhamaiselle ja materialistiselle mielelle on kohtalo niin suopea, että se puhuu: »älä usko, veikkonen, että sinun tietosi on korkeinta ja laajinta mitä olla voi! On sitä muutakin tietoa: on vanhaa viisautta, on muinaisaikuista mysteriotietoa, jonka rinnalla sinun oppisi on lapsen lorua. On olemassa henkinen kehitys, joka vie aivan toisiin saavutuksiin kuin sinun oppisivistyksesi.»

Tätä ei Joukahaissielu ota uskoakseen, mutta samalla näkyy syy, miksi kohtalo rupesi sille puhumaan. Sillä Joukahaissielu ei ole niin umpimaterialistinen, että se vain nauraisi. Joukahaissielu pahastuu: »jos niin on, tahdon nähdä sitä, joka on minua oppineempi ja viisaampi—kyllä sitten hänelle näytän.» Sen oma luonto kuiskaa emona sille, että varovaisuus on paikoillaan, sillä syvempää tietoa saattaa ehkä olla …, mutta Joukahaissielu uhmailee kohtaloaan: »näyttäköön elämä vain minulle!»

Ja elämä näyttää. Väinämöinen tulee Joukahaisen tielle. Nöyryyttävinä tulevat uudet kokemukset nuorelle sielulle: suohon ne sen heittävät, surujen, tuskan ja kärsimysten suohon. Mihin jäivät sen ylpeät tiedot, kun kohtalon rautakoura siihen rupesi? Maailma mustenee silmissä eikä kiintopistettä enää tunnu olevan. »Mitä on elämä, mitä on ihminen? Onko Jumalaa olemassakaan?»

    Jo nyt nuori Joukahainen
    Jopa tiesi, jotta tunsi,
    Tiesi tielle tullehensa,
    Matkallen osannehensa,
    Voittelohon, laulelohon
    Kera vanhan Väinämöisen.

Ja silloin hädissään sielu nöyrtyy:

    Oi on viisas Väinämöinen,
    Tietäjä iänikuinen,
    Pyörrytä pyhät sanasi,
    Peräytä lausehesi,
    Päästä tästä pälkähästä,
    Tästä seikasta selitä,
    Panenpa parahan makson,
    Annan lunnahat lujimmat!

Niin on ihmissielu valmis elämälle jotakin lupaamaan: »minä ymmärrän nyt, että on olemassa tietoa, jota en ole saavuttanut, salaisuuksia, joita en ole ratkaissut, kykyjä, joista minulla ei ollut aavistusta. Kun vain pääsen takaisin entiseen onneeni ja tasapainooni, luovun mielelläni jostakin, joka minulle on rakasta, mutta jota sinä, elämä, et soisi minulla olevan.» Sielu on valmis luopumaan pikku nautinnoistaan ja käymään käsiksi omaan elämäänsä vakavammalla tavalla.

Mutta elämä ei huoli sielun pikku synneistä, ei synneistä eikä hyveistä.
Väinämöinen laulaa Joukahaisen yhä syvemmälle suohon.

    Oi on viisas Väinämöinen,
    Tietäjä iänikuinen…
    Kun pyörrät pyhät sanasi,
    Luovuttelet luottehesi,
    Annan Aino siskoseni,
    Lainoan emoni lapsen
    Sulle…

»Minä annan ainoan siskoni, toisen puolen itsestäni, annan sinulle itseni!» Ja silloin totuuden henki vastaa: »nyt valitsit oikein; nyt teit oikean päätöksen. Sinut minä tahdon, sinut itsesi, että saisin sinua kasvattaa ja kehittää itseni auttajaksi, viisauteni perijäksi.»

    Siitä vanha Väinämöinen
    Ihastui iki hyväksi,
    Kun sai neion Joukahaisen
    Vanhan päivänsä varaksi.

Joukahainen pääsi pälkähästä, sielu vapahtui ahdinkotilastaan ja elämän Väinämöisääni lakkasi kuulumasta. Taas oli sielu oma itsensä—eikä kuitenkaan oma entinen itsensä. Se oli kokenut, se oli kokenut ja nyt elämä siltä jotain odotti. »Olen nähnyt vilaukselta elämän majesteetin ja heikkouteni hetkenä lupasin sille itseni. Nyt minun täytyy itseni muuttaa, nyt täytyy minun pyhittää paras itseni totuuden palvelukseen… Voi minua.»

Ja Joukahaissielun nuoruus ja kokemattomuus kuvastuu siinä, että se

    Läksi mielellä pahalla,
    Syämmellä synkeällä
    Luoksi armahan emonsa,
    Tykö valtavanhempansa…

Tämä näytelmä ei ole yhden elämän näytelmä. Monessa ruumistuksessa ihmissielu saattaa viipyä Joukahaistilassa.

20.

AINO.

Aino on Joukahaissielun paras ja hienoin puoli, sitä lapsellista avuttomuutta, sitä neitseellistä tuoksua, mikä piilee syvällä joka ihmissielun pinnan alla…

Nyt taiteellisesti herkkä lukija pudistaa päätään: »kuinka Kalevalan Ainoa ruvetaan vertauskuvallisesti selittämään—tuota ihmeen luonnollista, runollisen viehättävää Aino-tarua! Sehän on ote elävästä elämästä, taideteos, eikä mikään symbolisoiva myytti. Etevimmät runoilijamme ja taiteilijamme ovat siitä saaneet aiheita luomuksiinsa, ja Kalevalan Aino, tuo elävä todistus Suomen kansan kehittyneestä kaunotunteesta, etsii vertaistaan maailman kirjallisuudesta.»

Yhdymme sydämestämme tähän lausuntoon, sillä mekin ihailemme tuota nuorta viatonta tyttöä, jonka sielussa rakkaus ei vielä ollut herännyt, mutta joka pani niin paljon arvoa omalle runolliselle käsitykselleen luonnosta ja ihmisyydestä, että hän mieluummin kokonaan luopui elämästään kuin möi itsensä.

Ja kuitenkin on Aino-runossa eräs piirre, joka meitä ei esteetisesti koskaan ole tyydyttänyt. Se piirre on Väinämöisen esiintyminen kosijana. Jos runo tahtoi kuvata Ainoa ja tuoda esiin hänen luonteensa erikoisuudet, miksi se valitsi Väinämöisen kosijaksi? Olisihan siihen kelvannut kuka tahansa toinen Ainolle vastenmielinen ja hänen äidilleen mieluinen kosija. Miksi piti asettaa Väinämöinen, vakaa vanha viisas, tietäjä iänikuinen, tuohon mahdottomaan tilanteeseen, joka saattoi hänet säälittäväksi, jopa naurunalaiseksi? Miksi—ellei siinä piile tarkotus takana. Ja Aino-episodin liittyminen välittömästi Joukahaisen kilpalaulantaan osottaa, että Aino-tarullakin on oma tarkotuksensa…

Ainossa rohkenemme sentähden nähdä, kuten sanottu, Joukahaissielun kaikkein pyhimmän. Aino ei ole Joukahaisen korkeampi minä, jonka ääntä Väinämöinen pikemmin edustaa, vaan kaunein puoli hänen personallisuudestaan.

Joukahaissielu on kurkistanut peitteen taakse. Se on vilaukselta nähnyt elämän viisauden, se on tuskassa tuntenut sen voiman. Uhmaillen se viisautta lähestyi, pelon valtaamana se itsensä sille lupasi, alla päin se viisauden luota poistui. Joukahaistilasta sielu siirtyi Ainotilaan.

    Sisar nuoren Joukahaisen
    Itse itkullen apeutui,
    Itki päivän, itki toisen,
    Poikkipuolin portahalla,
    Itki suuresta surusta,
    Apeasta miel'alasta.

Mutta ruumis (emo) iloitsee. Se vaistomaisesti tietää, että henkinen kehitys olisi sille helpotukseksi: ainehiukkaset puhdistuisivat, elämä tulisi kevyemmäksi, niinkuin edellä toistamamme raamatunpaikkakin sanoo: koko luomakunta huokailee ja odottaa, että jumalan pojat ilmestyisivät. Sisässä kuuluvana äänenä ruumis puhuu sielulle: mitä sinä pelkäät ja suret? Jos täytyykin jättää vanha elämä, niin onhan onnea odotettavissa uudessakin.

Mutta Ainosielu yhä suree. Se kauhistuu viisautta. Viisaus on sen mielestä vanha ja iloton, vieras ja kylmä; jumalallinen elämä on sille tyhjyys, pohjaton avaruus, johon se itse sieluna hukkuisi. Kun se katselee omaa nuoruuttaan ja koreuttaan, kaikkia kykyjensä ja hyveittensä helmiä ja sormuksia, ristejä ja nauhoja, niin viisauden kolkko ääni sille puhuu:

    Eläpä muille, neiti nuori,
    Kun minulle, neiti nuori,
    Kanna kaulan helmilöitä,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä hivusta!

Silloin valtaa sielun semmoinen tuska, ettei se enää välitä kyvyistään eikä kauneuksistaan: kaikki mikä ennen sitä ilahutti ja mitä muut ihailivat kadottaa viehätyksensä. Nyt se heittää harrastuksensa ja on valmiina tyhjäntoimittajana elelemään ruumiissaan:

    »En sinulle enkä muille
    Kanna rinnan ristilöitä,
    Päätä silkillä sitaise,
    Huoli en haahen haljakoista,
    Vehnän viploista valita,
    Asun kaioissa sovissa,
    Kasvan leivän kannikoissa
    Tykönä hyvän isoni,
    Kanssa armahan emoni.»
    Riisti ristin rinnaltansa,
    Sormukset on sormestansa,
    Helmet kaulasta karisti,
    Punalangat päänsä päältä,
    Jätti maalle maan hyviksi,
    Meni itkien kotihin,
    Kallotellen kartanolle…

Huomautamme tässä välillä, että sielun Ainotila ei ole niinkään tavaton ilmiö. Lahjakkaat ja taiteelliset ihmiset ovat sitä kyllä kokeneet. Elämien vieriessä he ovat hankkineet itselleen kauniita kykyjä, sisäisenä kannustimena kunnianhimo, voitonpyynti, halu tulla rakastetuksi ja ihailluksi. Niinkauan kuin ovat rauhassa ja uskossa palvelleet näitä epäjumaliaan, on heidän sielunsa ollut onnellinen. Mutta sitten on saapunut päivä, jolloin totuuden sana elämän kokemusten muodossa tai muulla tavalla on näyttänyt heille, kuinka mitätöntä ja pientä, kuinka itsekästä ja ahdasta heidän työnsä on ollut henkisesti katsoen,—ja silloin on väsymys heidät vallannut, väsymys ja tyytymättömyys. Jos yrittävät palvella itseään, loppuu into kesken. Jos toisten imartelemina ja innostamina ponnistavat, häviää usko heihin itseensä. Tyhjyys ammottaa heidän ympärillään. Mitä varten he työskentelisivät? Totuutta eivät tunne, korkeampi itse on heille vieras. Ketä ja mitä he palvelisivat? Heidän sielunsa vaeltaa Aino-tuskien ristiriidassa. He peittelevät itseltään ja toisilta, kuinka heidän laitansa on. Ainoastaan yksin ollen he omalle ruumiilleen tunnustavat totuuden: »minun sieluni on rikki revitty ja onneton. En tiedä, mitä tahdon, enkä tahdo, mitä minun pitäisi. Jumala sanoi: palvele minua!, mutta miten häntä voisin palvella? En häntä tunne, en häntä rakasta. Elämäni on kuollut.»

Uusi viehätys pitäisi tulla heidän elämäänsä, ettei heidän kävisi niinkuin Ainon. Onnelliset he, jos heillä on joku omainen, joku ystävä, jota voivat rakastaa—niin, jota voivat oppia rakastamaan ja palvelemaan. Sillä tie talangista nerouteen on pitkä. Se on se tie, jota Aino ei jaksanut kulkea, vaikka hänen luontonsa sitä hänelle neuvoi.

    »Elä itke tyttäreni,
    Nuorna saamani nureksi!
    Syö vuosi suloa voita,
    Tulet muita vuolahampi,
    Toinen syö sianlihoa,
    Tulet muita sirkeämpi,
    Kolmas kuorekokkaroita,
    Tulet muita kaunihimpi;
    Astu aittahan mäelle,
    Aukaise parahin aitta,
    Siell' on arkku arkun päällä,
    Lipas lippahan lomassa,
    Aukaise parahin arkku,
    Kansi kirjo kimmahuta,
    Siin' on kuusi kultavyötä,
    Seitsemän sinihamoista,
    Ne on Kuuttaren kutomat,
    Päivättären päättelemät.»

Näin puhuu emo Ainolle, ruumiin vaisto sielulle. »Mikset ole rohkea? Jos nyt jätät vanhat unelmasi, jos uskaliaasti otat tuon askeleen pois omasta itsekkyydestäsi, niin odottaa sinua suuri tulevaisuus. Luuletko, ettei minulla ole mitään kätkössä sinua varten? Oi, mitä nuo sinun tähänastiset kykysi ja lahjasi ovat verrattuina niihin, joita vielä minulta saat! Minun salaisissa kätköissäni piilevät kaikki mahdollisuudet. Silloin kun minä kasvoin ja kehityin ja sinä et vielä ollut asuntoasi minuun ottanut, antoivat jumalat minulle lahjaksi kaikki omat salaisuutensa ja ihanuutensa. Ne minä sinulle annan, ne ovat kaikki sinun käytettävinäsi, kun vain rupeat niitä etsimään. Nouse siis, käy työhön ja ole rohkea.»

Mutta Ainosielu ei kuuntele omaa vaistoaan. Se mieluummin elää unelmissaan. Se ei heikkoudestaan tahdo tietää, ei voimansa mahdollisuuksista. Se filosofoi omalla tavallaan,—ja suuripiirteisen suvaitsevainen ja lempeä on Kalevalan viisaus: ei moitteen sanaa. Päinvastoin: Ainotilan omituinen runollisuus ja viehkeys pääsee Kalevalan kuvauksessa täyteen oikeuteensa.

    Ei tytär totellut tuota,
    Ei kuullut emon sanoja,
    Meni itkien pihalle,
    Kaihoellen kartanolle,
    Sanovi sanalla tuolla,
    Lausui tuolla lausehella:
    »Miten on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus?
    Niinp' on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus,
    Kuin on vellova vetonen,
    Eli aalto altahassa;
    Mitenpä poloisten mieli,
    Kuten allien ajatus?
    Niinpä on poloisten mieli,
    Niinpä allien ajatus,
    Kuin on hanki harjan alla,
    Vesi kaivossa syvässä…
    Parempi minun olisi,
    Parempi olisi ollut
    Syntymättä, kasvamatta,
    Suureksi sukeumatta,
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoille ilottomille;
    Oisin kuollut kuusiöisnä,
    Kaonnut kaheksanöisnä…»

Ja Ainon personallinen suuruus on siinä, että hän mieluummin kuolee…

Itsestään nousee nyt mieleen muisto toisesta nuoresta tytöstä, joka ei kieltäytynyt menemästä vanhalle miehelle: Mariasta, joka meni Joosefille ja synnytti Jeesuksen.

Mutta ihmissielun Mariatila onkin korkea ja ylhäinen. Oi kuinka etäällä se on Ainosta!

Aino-legendan nojalla voimme kuitenkin muodostaa itsellemme kuvan salaisen totuuden etsimisen ehdoista. Totuutta ei saa etsiä ylpeydellä niinkuin Joukahainen, ettei sitä lähestyisi pelolla niinkuin Aino. Nöyrällä mielellä ja puhtaalla sydämellä on totuutta etsittävä, rakkaudella on sitä lähestyttävä, rakkaudella ja antaumuksella.

21.

LEMMINKÄINEN.

Lemminkäinen on nyt siis totuuden etsijä.

Hän on tunteellinen ja kuohuileva idealisti luonteenlaadultaan. Ainakin vanhemmissa ruumistuksissaan hän on ollut intohimoinen rakastaja, jopa rakastelija. Vähitellen on hänen sielussaan muodostunut ihanne uskollisesta rakkaudesta, rakkaudesta, joka ei petä, ei epäile ja jonka sana on ehdottomasti luotettava,—ja rakkauden esineestä, joka ei kyllästyttäisi, ei väsyttäisi, vaan aina tuoreudellaan viehättäisi. Semmoinen rakastettu ja semmoinen rakkaus puhdistaisi ja kasvattaisi, saisi ihmisen vapaudessaan nousemaan! Ja Kyllikin kanssa reessä ajaessaan talvisen taivaan alla Lemminkäinen luulee saavuttaneensa rakkautensa ihanteen:

    Siitä vannoivat valansa,
    Laativat ikilupansa
    Eessä julkisen Jumalan,
    Alla kasvon kaikkivallan,
    Ei Ahin sotia käyä,
    Eikä Kyllikin kyleä.

Kuinka katkera sitten on pettymys, kun todellisuus ei vastaa ihannetta: Lemminkäinen piti valansa, Kyllikki söi omansa. Pettymys on näennäisesti pieni, mutta sisäisesti ratkaiseva. Lemminkäisen usko ja luottamus on mennyt. Selittelyt, anteeksipyynnöt eivät mitään auta. Sotaan lähtee nyt Lemminkäinen; vanha luonto on noussut, mutta miehekkäämpänä, päättäväisempänä.

Eikä se sota ole enää tavallista sotaa. Ei se tapahdu aineen himosta:

    »Jos markan soasta saanen,
    Parempana tuon pitelen,
    Kun kaikki kotoiset kullat,
    Auran nostamat hopeat.»

Se on taistelua ihanteen puolesta, sillä Lemminkäinen on ihmeitä kuullut ja ihmeitä aavistaa:

    »Mieleni minun tekevi,
    Aivoni ajattelevi,
    Itse korvin kuullakseni,
    Nähä näillä silmilläni,
    Onko neittä Pohjolassa,
    Piikoa Pimentolassa,
    Jok' ei suostu sulhosihin,
    Mielly miehi'in hyvihin.»

Lemminkäinen on kuullut viisaitten väittävän ja hänen oma olemuksensa hänelle kuiskaa, että rakkauden kaiho on pohjaltaan Itsen etsimistä: »niin kauankuin et ymmärrä etsiä Itseä itsestäsi, etsit sitä toisista, ja pettymyksien kautta kulkee tiesi. Lakkaa siis toisiin uskomasta ja ala uskoa Itseesi. Kun löydät Itsesi, löydät iankaikkisen rakkauden.» Tämä Itse on Pohjan tyttö, joka ruumiin kätkössä asuu.

Lemminkäissielu on aikoja sitten jättänyt Aino-tilansa arkuuksineen ja epäilyksineen. Se ei kaipaa kehotusta eikä kannustusta emoltaan eli ruumiiltaan. Päinvastoin ruumis kieltää ja varottelee: »matkalla on monta vaaraa, ja kuinka sinä, poikani, ilman tietoa ja taitoa uskallat Pohjolaan yrittää» (12: 129-142). Mutta Lemminkäinen ei hetkeksikään epäröi. Hän tietää, ettei rauhaa eikä onnea ole hänellä enää elämässä: nyt tai ei koskaan on Itse etsittävä, on totuus tiedettävä. Ja hän varustaikse matkalle.

Muistakaamme: tämä matka ei ole maallista matkaa; se on oman itsensä tutkimista, se on omaan olemukseensa syventymistä, se on ikuisen elämän etsimistä omasta itsestään. Hyvin varustettu on etsijä oleva: rehellinen ja vilpitön itsensä edessä, totuuden rautapaitaan puettu ja suorien sanojen tuliteräiseen miekkaan. Tuntea hänen täytyy, mitä vanhat ovat neuvoneet, mitä entiset etsijät ovat opettaneet, ettei hän harhoihin ja valheisiin sortuisi. Ja ken häntä työssään tukisi, ken hädässä auttaisi, ken voiman antaisi, ellei Jumala itse, taatto vanha taivahinen! Jumalan puoleen kääntyy hänen ajatuksensa ja rukouksensa viimeiseksi ennen matkalle lähtöä (12: 217-296).

Ja matka Pohjolaan alkaa. Kahdessa talossa käy Lemminkäinen (12: 311-368), ennenkuin määräpaikkaan saapuu. Kun hän ensimäisessä talossa kysyy, joko siinä hänen matkansa loppuisi, vastaa »lapsi lattialta, poika portahan nenästä», ettei ole siinä talossa hänen rinnuksensa riisujaa.

Mikä tämä talo on? Se on totuuden etsijän päivätajunta. »Voinko tällä jokapäiväisellä tajunnallani nähdä ja käsittää korkeampaa itseäni? Onko järkeni niin valistunut, että se siihen pystyy?» »Ei, ei», vastaa kokemus, »minä olen vain lapsi vielä ja minun ymmärrykseni on lapsen ymmärrystä. Et löydä totuutta, jos nyt jo rupeat minuun turvaamaan.»

Ja matka käy toiseen taloon. »Onko tässä rinnukseni riisujaa?» kysyy Lemminkäinen. Ja akka kiukaalta vastaa: »kyllä tässä talossa on niitä vaikka satoja. Saat semmoisen kyydin, että olet kotona ennen auringonlaskua.»

Tämä toinen talo on mielikuvituksen unitajunta. »Eikö etsijä voi löytää korkeamman minänsä unista ja ilmestyksistä? Kolmannen osan elämäänsä hän viettää unien maailmassa, hänen tajuntansa siirtyy toiseen ympäristöön, ajatuksille ja tunteille herkempään ja alttiimpaan maailmaan, miksei sitä tutkimalla voisi saada itsestään kiinni? Hukkaan mennyttä se olotila muuten olisi, ja kertovathan tietäjät, kuinka paljon oppia siitä maailmasta voi ammentaa!» »Ei vielä, ei vielä», vastaa kokemus, »etkö sinä näe, että minä olen vanha noita-akka? Mitä sinä vielä olet tässä maailmassa kokenut? Kaikkea turhaa ja kaikkea rumaa. Jos päivätajunnassasi olet itsesi itseltäsi salannut, niin unitajunnassasi olet vapaasti ollut oma alempi itsesi. Katso, minkälainen minä olen: semmoiseksi olet minut luonut. Ja sinä luulet, että minusta voisi tulla korkeampi itsesi, Pohjan ihana immyt! Erehdyt, erehdyt. Saat nähdä vaikka satoja harhakuvia—kyllä niitä täällä on—mutta totuutta et.» Ja oikein tekee etsijä päätellessään:

    »Oisi akka ammuttava,
    Koukkuleuka kolkattava.»

Vasta nyt tulee vastaan Pohjola. Salaa pitää Lemminkäisen tupaan päästä, loitsulla on koiralta suu tukittava, ja pihalle tultuansa Lemminkäinen

    Lyöpi maata ruoskallansa,
    Utu nousi ruoskan tiestä,
    Mies pieni u'un seassa;
    Sepä riisui rinnuksia,
    Sepä aisoja alenti.

Nyt Lemminkäinen salaa kuuntelee ja kurkistaa tupaan. Tupa on täynnä laulajia, soittajia ja tietäjiä, jotka »Hiien virttä vinguttavat». Silloin Lemminkäinen astuu tupaan läpi seinän. Pohjan akka itse kulkee lattialla ja ihmettelee, kuinka vieras on sisään tullut »haukkujan havaitsematta». Lemminkäinen selittää, että hänkin on tietäjä, ja rupeaa laulamaan ja loihtimaan. Hänen laulunsa on niin voimakas, hänen loitsunsa niin mahtava, että tupa väestä puhdistuu, ainoastaan märkähattu karjanpaimen jää, sillä häneen Lemminkäinen ei viitsi koskea. Ja tämän voimannäytteen perästä laulaja pyytää Pohjan akkaa tuomaan hänelle tyttärensä.

Mikä on nyt tämä kolmas talo? Se on ihmistajunnan salattu puoli, milloin ali-, milloin ylitajunnaksi kutsuttu. Se on sisäisten aistimusten suuri ja tutkimaton maailma. Se on Pohjola, jonka kätköissä on immyt ihana, etsijän korkeampi itse. Odottamatta ja äkkiarvaamatta on Lemminkäissielun tajunta haltiotilassa joutunut kosketukseen tämän salaisen maailman kanssa. Hänen ulkonaiset aistimensa ovat horroksissa—koira ei hauku—ja eri tajuntatiloja erottava sumu nousee kuin piiskanlyönnillä hänen eteensä. Mutta vaikka hänen kokemuksensa on vasta-alkajan—kuin pieni mies,—hän tietää nyt joutuneensa oikeaan paikkaan—rinnukset riisutaan. Hän on ennen voittanut materialistisen valvejärkensä ja niinikään haaveellisen ja epäluotettavan uniymmärryksensä, ja nyt hänen käytettävänään on kirkkaampi järki, terävämpi katse, selvänäköisempi silmä. Hän kokee sitä tajuntaa, jossa korkeampi minä piilee, vaikkei hän tämän katsetta vielä kohtaa. Ja hän näkee, että siinä tajunnassa piilee paljon tietoa, että sillä on menneisyyttä takanaan, vaikka sitä vielä hallitsee sama Pohjan akka harvahammas, joka oli toisessakin tajunnassa. Tämä aikakausien luoma inhimillinen pahuus ja tietämättömyys, jonka huostaan hän on ruumiinsa heittänyt, se nyt kohtaa rohkeata etsijää ikäänkuin kysyen, mitä hänellä täällä on tekemistä. Ja silloin osottaa etsijä, että hän on oikealla tolalla, että hän on oikeasta päästä alottanut. Hän ei säpsähdä eikä pelästy. Koko sielunsa voiman hän kerää yhteen ja laulaa ilmi ikuisen kaipuunsa. Mahtava on hänen laulunsa. »Minä olen ihminen, minä olen se mikä minä olen. Pois kaikki heikkous, epäröiminen, synti!» Koko hänen tajuntansa puhdistuu. Hiiden väki poistuu. Paha häipyy hänen muististaan. Sankarina hän siinä seisoo, voittajana, tietäjänä. Mitä hän tuosta yhdestä raukasta välittää? Mikä se alhainen pahe on? Ei hän semmoista itsessään muistakaan. Halveksittava se on, ylenkatsottava. Pois hän inhoten siitä silmänsä kääntää. Ja voitonvarmana hän hurmostilassaan huudahtaa: nyt itseni nähdä tahdon.

22.

ILMARINEN.

Mutta Ilmarinen on myös totuudenetsijäsielu, vaikka hänen itsetietoinen etsimishalunsa herää myöhemmin kuin Lemminkäisen. Hän on toiminnan ja terveen järjen mies, realisti, vapaa tunteellisuudesta ja turhamaisuudesta. Hänen ilonsa on aina ollut tehdä työtä, ja hänen jalo kunnianhimonsa tehdä hyvää työtä. Muita ihanteita hänellä ei ole ja sentähden hän onkin vailla omaa initiatiivia; ulkoapäin on häntä yllytettävä uusiin yrityksiin, vaan silloin hän osottautuukin kunnolliseksi ja kykeneväksi.

Koittaapa vihdoin hänelle kohtalon päivä. Väinämöinen saapuu hänen luokseen ja kertoo siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa meidän kuolematon itsemme asuu:

    »Onp' on neiti Pohjolassa,
    Impi kylmässä kylässä,
    Jok' ei suostu sulhosihin,
    Mielly miehi'in hyvihin,
    Kiitti puoli Pohjan maata,
    Kun onpi kovin korea:
    Kuuhut paistoi kulmaluilta,
    Päivä rinnoilta risoitti,
    Otavainen olkapäiltä,
    Seitsentähtinen selältä.»

Ja sitten hän kehottaa Ilmarista neittä noutamaan:

    »Kun saatat takoa sammon,
    Kirjokannen kirjaella,
    Niin saat neion palkastasi,
    Työstäsi tytön ihanan.»

Väinämöinen tässä viittaa Sammon takomiseen, ja me ymmärrämme, että sillä lausetavalla on nyt personallisempi merkitys, kun luemme Kalevalaa okkultispsykologisella avaimella, ja myöhemmin tulemme seikkaperäisesti selvittämään, mitä Sammolla tarkotetaan ihmisen salaisessa kehityksessä. Tässä yhteydessä, josta nyt on puhe, Sammon takominen selvästi merkitsee, että kykenee itse omin neuvoin irtaantumaan päivätajunnastaan ja tietoisesti siirtymään sisätajunnan maailmaan. Lemminkäinen ei tähän kyennyt. Hänen tajuntansa nousi haltioihinsa itsestään ja äkkiarvaamatta (kuten aina alussa käykin). Kykeneekö nyt siihen Ilmarinen? Tuskin, runosta päättäen. Mutta Ilmarinen on kuullut, että asia on vaarallista laatua, että ihmisen voi käydä hullusti, jos hän tajuntansa salamaailmoihin yrittää. Sentähden hän ei tunne halua lähteä Pohjan neittä kosimaan, vaan vastaa melkein pilkallisesti Väinämöiselle:

    »Ohoh vanha Väinämöinen,
    Joko sie minun lupasit
    Pimeähän Pohjolahan
    Oman pääsi päästimeksi,
    Itsesi lunastimeksi!
    En sinä pitkänä ikänä,
    Kuuna kullan valkeana
    Lähe Pohjolan tuville,
    Sariolan salvoksille,
    Miesten syöjille sioille,
    Urosten upottajille.»

Mutta Väinämöinen ei hellitä. Sillä hänen kauttansa toimii Ilmarisen kohtalo. Hän ikäänkuin kääntää puheen muuanne ja herättää Ilmarisen uteliaisuuden:

    »Viel' on kumma toinen kumma,
    Onp' on kuusi kukkalatva,
    Kukkalatva, kultalehvä
    Osmon pellon pientarella;
    Kuuhut latvassa kumotti,
    Oksilla otava seisoi.»

Kun Ilmarinen ei ota tätä uskoakseen, ryhtyy Väinämöinen todisteluihin ja panee liikkeelle toisen mielikuvituksen. Saatuaan täten Ilmarisen tajunnan ja huomion keskitetyksi ja samalla käteensä on tietäjän verrattain helppo »pyörremyrskyn avulla» siirtää se hetkeksi pois fyysillisestä ympäristöstä sisäiseen maailmaan. Kun Ilmarinen sitten selviää ja tulee tajuihinsa, huomaa hän olevansa Pohjolan pihalla. Hänen on käynyt samoinkuin Lemminkäisen: koirat eivät ole haukkuneet. Louhi tulee vastaan ja ihmettelee, kuka hän on, jota eivät koirat hauku, ja Ilmarinen, joka on sangen ällistynyt ja hämillään, ei osaa muuta vastata kuin ettei hän ole tänne tullutkaan koirien haukuttavaksi. Mutta kun keskustelussa selviää, kuka Ilmarinen on, ja Louhi häntä kohtelee kunnioittavasti, palaa Ilmarisen itseluottamus ja itsetietoisuus ja hän ilmottaa kyllä osaavansa takoa Sammon. On aivankuin Ilmarinen ajattelisi itsekseen: jollei Sammon taonta ole tämän vaikeampaa, niin kyllä minä tähän pystyn.

Ja hän sai nähdä Pohjan tytön.

Huomaamme eron Ilmarisen ja Lemminkäisen välillä. Lemminkäinen on tulisielu, hän etsii kiihkolla, hän tempaa väkivallalla itselleen taivaan, hän tahtoo ja himoitsee ja kompastuu omaan valmistumattomuuteensa. Ilmarinen taas on kylmä, hän on luonnostaan epäitsekkäämpi, hän ei pyydä itselleen mitä ei tiedä ansainneensa, ja sentähden kohtalo pitää huolen siitä, että hän ajallaan saa, mitä hänelle tulemaan pitää.

Eihän Ilmarinenkaan omin neuvoin Pohjolaan joutunut. Vaan se, että Ilmarista auttoi kohtalo Väinämöisen personassa, osottaa, että Ilmarinen oli valmistunut, että hänen aikansa oli tullut. Lemminkäinen ryösti itselleen sen, mikä Ilmariselle annettiin, ja sentähden hän—Lemminkäinen—ei osannut sitä pitää. Että Ilmarinen henkisesti katsoen oli valmistunut uutta kokemusta vastaanottamaan, näkyy siitäkin, että vaikkei hän päivätajunnassaan takonut Sampoa, hän kuitenkin haltiotilassaan oli sen tekevinään. Tajuntansa salatilassa ollen hän järkiperäisesti selvittää itselleen, mikä avain on sisäaistimusten maailmaan, mutta hän ei tuo sitä tietoa yli päivätajuntaansa. Kun hänen herätessään Väinämöinen kysyy, onko Sampo laadittu, vastaa Ilmarinen muistonsa nojalla, että laadittu se on ja ruumiin kätköissä se on, mukana hänellä sitä ei ole. (18: 495-510).

Ei Ilmarinen myöskään ole saanut Pohjan neittä. Siinä suhteessa hän on samassa asemassa kuin Lemminkäinen, vaikka muuten on neidon nähnyt. Ja moneksi aikaa unohtuu nyt Ilmariselta hänen kohtalokas kokemuksensa. Vasta myöhemmin hänessä herää kaiho uudelleen eloon—se kaiho, joka ei voi sammua, ennenkuin päämäärä on voitettu ja korkeampi itse löydetty,—ja silloin hän omasta halustaan lähtee Pohjan neitiä kosimaan. Mutta vaikka hänen onnistuukin päästä Pohjolaan, ei silti ihana impi heti suostu hänelle tulemaan. »Suorita ensin ansiotyöt, että näen, rakastatko minua.» »Ansiotyöt» ovat okkultiskäytännöllisesti katsoen tavallaan samaa kuin Sammon takomisen oppimista. Mutta niillä on samalla laajempi ja monipuolisempi tarkotus. Ennenkuin näet korkeampi minä suostuu tekemään ikuisen liiton alemman kanssa, täytyy alemman valmistamalla ja puhdistamalla itseään osottaa ja todistaa, että se tulee liittoa pyhänä pitämään. Samaa vaaditaan Ilmariselta kuin Lemminkäiseltä!

On kuitenkin huomattava, että Ilmarinen se ansiotyöt suorittaa. Alkuperäisesti ei liene Lemminkäisestä kerrottukaan, että hän kaikkia ansiotöitä olisi suorittanut. Koska runo Lemminkäisen personassa esittää etsijää, jonka ei onnistu voittaa taivaallinen puoliso, on otaksuttava, että Lemminkäinen tulisella luonteellaan heti ryhtyy vaikeimpaan ansiotyöhön käsiksi ja siihen sortuu, kuten hänen kohtalonsa eli karmansa onkin. Kalevala kyllä kertoo Lemminkäisestäkin, että hän onnistuu kahdessa ensimäisessä ansiotyössä, mutta on samalla antanut sattuvan värityksen Lemminkäisen puuhille, joissa hänen hätäinen ja uhmaileva luontonsa koko ajan pistää näkyviin (13: 31-270 ja 14: 1-372).

Ilmarinen taas, joka ei hätäile eikä häikäile, suorittaa tyynesti ja rehellisesti kaikki ansiotyöt, ja nostaa sitten palkkansa niistä.

Nyt tehtäväksemme jää tutkia, mitä nämä »ansiotyöt» ovat.

23.

ANSIOTYÖT.

Ansiotöitä on kolme. Ilmarisen tehtäväksi määrätään kyntää kyinen pelto, suistaa Tuonen karhu ja tuoda Tuonelan hauki Tuonelan joesta, Lemminkäisen taas hiihtää Hiiden hirvi, suistaa Hiiden ruuna ja ampua Tuonelan joutsen. Ansiotyöt ovat molemmilla samat ja tarkottavat, kuten edellä sanoimme, alemman minän eli personallisuuden puhdistumista ja »häihin valmistautumista», ja tässä minuudessa on kuten olemme nähneet, kolme »taloa» eli tajunnantilaa: päivätajunta, unitajunta ja sisätajunta. Näitä kolmea on puhdistettava—ja siinä ansiotyöt ovat.

Ensimäinen ansiotyö on päivätajunnan puhdistus. Kuinka se käy päinsä? Hiihtämällä Hiiden hirvi eli kyntämällä kyinen pelto, vastaa Kalevala. Mitä tämä kuvaa? Sen ymmärrämme, jos muistamme, mikä on päivä- eli valvetajuntamme oleellisin, niin sanoaksemme itsetietoisin, itseämme lähinnä oleva ominaisuus: mikä muu se olisi kuin järkemme, ymmärryksemme, ajatuksemme! Ja kyllä ajatuksemme on kuin Hiiden hirvi, kyllä loogillinen ymmärryksemme korkeammalta kannalta kuin kyinen pelto.

»Hiihtää Hiiden hirvi» merkitsee oppia ajatustaan hillitsemään. Hiiden hirvi on nopsajalkainen—mikä on ajatusta nopeampi? Se on hiihdettävä, maisema on siis talvinen—kuinka kylmä ja välinpitämätön, kuinka sydämestä riippumaton ajatus saattaa olla! Se on myös »Hiiden» hirvi, koska ajatus on altis palvelemaan pahaa ja itsekkyyttä. Ensimäisen innostuksen puuskassa sen herraksi ei pääse, sitä Lemminkäinen sai kokea (13: 31-270). Vasta kun hän nöyrtyy, rukoilee apua sekä luonnolta että Jumalalta ja ryhtyy »hiljalleen hiihtelemään», taipuu ajatus ja antautuu käskettäväksi (14: 1-270).

Ilmarisen ensimäisen ansiotyön määrittelee Pohjan akka näillä sanoilla:

    »…Kun sa kynnät kyisen pellon,
    Käärmehisen käännättelet
    Ilman auran astumatta,
    Vaarnojen värisemättä;
    Senpä Hiisi ennen kynti,
    Lempo varsinki vakoili
    Vaarnaisilla vaskisilla,
    Auralla tuliterällä,
    Oma poikani poloinen
    Heitti kesken kyntämättä.»

»Kyinen pelto» on loogillinen ymmärrys, sillä sen on »Hiisi ennen kyntänyt», se on alussa ollut itsekkyyden ja pahan palveluksessa ja saanut siltä kasvuvoimansa; sitten on kyllä Pohjan »oma poika», ihmisen personallinen minä sitä »kyntänyt», koettanut sitä hyötyyn ja hyvään päin kasvattaa, mutta heittänyt työnsä kesken, koska ei ole kyennyt sitä loppuun viemään. Tämä pelto on nyt kynnettävä »ilman auran astumatta», ymmärrys puhdistettava niin ettei jälkiäkään näy, ja voima siis ylhäältä otettava.

Ilmarinen ei ole neuvoton. Hän on tavannut korkeamman itsensä, hän saattaa vedota siihen niinkuin ihminen, joka uskoo ja tietää, että hän voi hengessään keskustella Jumalansa kanssa; hän kysyy heti Pohjan neidiltä: mitenkä nyt kyinen pelto on kynnettävä? Eihän meidän tarvitse välttämättä ajatella, että hänen oma intuitsioninsa yksin keksii keinoin: hän on saattanut kuulla siitä tietäjiltä. Mutta hänen herännyt intuitsioninsa sanoo hänelle heti, että keino on tepsivä ja että sitä on noudatettava. Näin kuuluu neuvo:

    »Ohoh seppo Ilmarinen,
    Takoja iänikuinen!
    Aura kultainen kuvoa,
    Hopeinen huolittele!
    Sillä kynnät kyisen pellon,
    Käärmehisen käännättelet.»

»Tao kultainen aura», s.o. muodosta itsellesi ajatustyön ja mietiskelyn avulla selväpiirteinen maailmankatsomus parhaimmista käsitteistä ja tiedoista, mitä voit itsellesi hankkia. Tällä tavalla puhdistat realisen minäsi ajatussisältöä, ja kun mietiskelyssä uskosi kultaisella auralla kynnät ymmärryksesi peltoa, saat ihmeeksesi nähdä, kuinka paljon on nostettava »kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle». Mutta pukeudu samalla rehellisyyden rautapaitaan ja totuuden teräsvöihin, ettet itsesi kanssa joudu ristiriitaan ja siten harhojen ja valheiden saaliiksi; ja valjasta intosi ja tarmosi tulinen ruuna, ettet väsy ja heitä mietiskelyä kesken (19: 59-74).

Ilmarinen ajatustyöhön tottuneena suorittaa menestyksellä vaikean tehtävän. Hän huomaa puhdistaneensa mielensä ja päässeensä ajatuksensa herraksi. Ja Pohjolan emäntä antaa hänelle toisen tehtävän:

    »…Kun sa tuonet Tuonen karhun,
    Suistanet suen Manalan
    Tuolta Tuonelan salosta,
    Manalan majan periltä;
    Sata on saanut suistamahan,
    Tullut ei yhtänä takaisin.»

»Suistaa suuri ruuna, Hiien ruskea hevoinen, Hiien varsa vaahtileuka
Hiien nurmien periltä»—kuuluu sama ansiotyö Lemminkäiselle annettuna.

Tämä on nyt toisen »talon» eli unitajunnan puhdistamista ja sen herraksi pääsemistä. Minkähän tähden sitä kutsutaan suureksi tuliseksi hevoseksi ja karhuksi eli sudeksi, joka on monta tappanut? Sentähden että unitajunta on mielikuvituksen ja tunteiden tajunta, jonka voima on pelättävän suuri. Siihen on luettava osa siitä tajunnasta, jota tiedemiehemme kutsuvat alitajunnaksi, nimittäin se osa, jonka sivistynyt ihminen pitää aisoissa tai ainakin salassa maailmalta, mutta joka ruumiin nukkuessa pääsee vapaasti valloilleen. Okkultisesti katsoen siitä näkyy ihmisen siveellinen tila, ja kuinka moni onkaan, niinkuin Kalevala sanoo, siihen kompastunut. Ihmisen intohimot ovat todella kuin raatelevat pedot. »Älä karhua vitsalla lyö», sanoo sananlaskukin, johon voisimme lisätä: »silloin kun se nukkuu.» Ja kuitenkin tämän tajunnan puhdistaminen ja hallitseminen on välttämätön sisäisen tien kulkijalle. Tunteiden ja intohimojen voittaminen käy yhtäkaikki verrattain helposti mietiskelyyn tottuneelta, sillä jo mietiskelyä harjottaessaan hän on mielikuvitustaan ohjannut ja puhdistanut.

Kun Ilmarinen kysyy neitoseltaan neuvoa, vastaa tämä empimättä:

    »Ohoh seppo Ilmarinen,
    Takoja iänikuinen!
    Teräksestä tehkös suitset,
    Päitset rauasta rakenna
    Yhellä vesikivellä,
    Kolmen kosken kuohumilla,
    Niillä tuonet Tuonen karhut,
    Suistanet suet Manalan.»

Asiantuntija oivaltaa tämän neuvon pätevyyden. Ajatuksissa on luotava koski, s.o. mielikuva jostakin tunteesta täydessä kuohussaan, ja kivellä keskellä koskea tehtävä teräksestä suitset, toisin sanoen oppia näkemään se järkiperäinen ajatus, joka kuvitellun tunteen asettaa. Kun tämmöisillä teräskirkkailla ja teräskovilla totuudenajatuksilla on kuviteltuja tunteita tottunut asettamaan, alkavat ne itsestään hillitä todellisiakin tunteita. Ja kun menettelyn siirtää unitilan alalle lujan päätöksen avulla ennen nukkumista, säilyttää tajunta lujuutensa unimaailmassakin ja oppii siinäkin petoja hillitsemään näiden pahaa aavistamatta, kuten Ilmarisesta kerrotaan (19: 135-143).

Jälellä on sitten vielä kolmannen talon haltuunotto eli itse sisätajunnan herraksi pääseminen. Tästä kolmannesta ansiotyöstä sanotaan Lemminkäisestä kerrottaessa:

    »…Kun ammut joutsenen joesta,
    Virrasta vihannan linnun,
    Tuonen mustasta joesta,
    Pyhän virran pyörtehestä,
    Yhellä yrittämällä,
    Yhen nuolen nostamalta.»

Samansuuntaisena se Ilmariselle annettuna kuuluu:

    »…Kun saat suuren suomuhau'in,
    Liikkuvan kalan lihavan
    Tuolta Tuonelan joesta,
    Manalan alantehesta
    Ilman nuotan nostamatta,
    Käsiverkon kääntämättä;
    Sata on saanut pyytämähän,
    Tullut ei yhtänä takaisin.»

Tämä on nyt viimeinen ansiotyö. Ken sen onnellisesti suorittaa, hän on niin sanoaksemme oppinut Sampoa takomaan, hänet vihitään Pohjan ihanalle immelle.

24.

TUONELAN JOUTSEN.

»Tuonelan joutsenen ampuminen» tuli tuhoisaksi Lemminkäiselle.

Ymmärtääksemme tämän ja ymmärtääksemme samalla, miksi Ilmarinen yrityksessään onnistui, tahdomme hieman tarkastaa tuota salattua sisäaistimusten tajuntaa ja sen suhdetta fyysilliseen ruumiiseemme.

Okkultisen psykologian mukaan jaetaan sielulliset ilmiöt kolmeen luokkaan: 1) hetkelliset ajatukset ja tunteet, 2) vaihtelevat, mutta pysyväisemmät tunteet, mielialat, tunnelmat, mielikuvat, ideat, ihanteet ja 3) pysyvät ja luonteenomaiset vaistot, vietit, tavat, kyvyt, ominaisuudet, intohimot. Tämä jako suhtautuu suoranaisesti edellä esitettyyn tajunnantilajakoon, niin että 1) hetkelliset ajatukset ja tunteet kuuluvat varsinaisesti päivätajuntaan, vaikka päivätajuntaan tietysti vaikuttavat ikäänkuin merestä nousseina jumalattarina tai hirviöinä 2) ja 3) alla mainitut sieluelämän ilmaukset; 2) unitajuntaan varsinaisesti kuuluvat tunteet, tunnelmat, mielialat j.n.e., vaikka tietysti siihenkin heijastuvat päivätajunnan aistimusten herättämät ajatukset ja tunteet ja vaikuttavat sisätajunnan tavat ja vaistot; ja 3) tavanomaiset vaistot, kyvyt j.n.e. kuuluvat varsinaisesti sisätajuntaan, johon vaikutus toisista tajunnantiloista on sangen heikko.

Samalla näiden tajunnantilojen suhde ihmisen (formaliseen) minään ja hänen ruumiiseensa luonnollisesti on seuraava: 1) päivätajunta on lähinnä hänen personallista minäänsä ja minän valta on täten välittömin ajatuksiin ja tunteihin, jotka varsinaisesti kuuluvat päivätajuntaan; päivätajunta on samalla kauimpana ruumiista ja ikäänkuin vähimmin riippuvainen ruumiista; 2) unitajunta on askel etäämpänä personallisesta minästä ja minän valta sen yli on suhteellisesti pienempi samalla kuin unitajunta on askel lähempänä ruumista; 3) sisätajunta on kaikista kauimpana personallisesta minästä ja aivankuin riippumaton siitä samalla kuin se ollen toimintansa puolesta kätkettynä eetterihahmoon on ruumista lähimpänä. Sentähden ihmisen on miltei mahdoton muuttaa tapojaan, luonteenominaisuuksiaan, kykyjään j.n.e., sillä hänestä—aivan oikein—tuntuu, niinkuin hänen pitäisi saada aikaan muutoksia omassa ruumiissaan. Ja jos sanomme, että päivätajunta toimii isojen aivojen välityksellä, unitajunta pienien aivojen, selkäytimen ja sympatisen hermoston ja sisätajunta ruumiin salaisten voimakeskusten, on selvä, että jos tahdomme päivätajuntamme ulottumaan alitajuntoihimme, tulee meidän niin sanoaksemme kaivautua yhä syvemmälle ruumiimme sisään.

Ja kuitenkin tämä on puhdistustyössä tapahtuva, ei tietysti millään täydellisellä tavalla, ei siten, että ihmisellä olisi vapaasti käytettävänään sisätajuntansa yliaistillisia ja maagillisia voimia—kaukana siitä, ne kuuluvat vasta salaisen tiedon tiehen,—vaan siten, että hän on puhdistanut ruumiinsa vaarallisista tavoista ja vaistoista, ennen kaikkea vihasta, rakkaudettomuudesta, välinpitämättömyydestä, kylmyydestä, tunteettomuudesta, omanvoitonpyynnöstä ja muista itsekkyyden silmiinpistävistä merkeistä.

Tämä on Kalevalan runojen kolmas ansiotyö, joka on mahdoton suorittaa ilman toisten ansiotöiden antamaa apua. Olemme jo viitanneet siihen, että mietiskelyn avulla harjotettu ajatusten ja tunteiden puhdistus vaikuttaa itsestään pysyväisiin mielialoihin, ja voimme nyt lisätä: siis myös vaistoihin ja tapoihin, vaikka tämä vie aikaa. Kolmannessa ansiotyössä on vain keksittävä positiivinen tausta niin sanoaksemme, joka antaa päivätyön käteen mietiskelytyön tulokset.

»On ammuttava Tuonelan joutsen», sanoo Kalevala, »Tuonen mustasta joesta, pyhän virran pyörtehestä.» Näillä sanoilla, jotka lukijamme mielestä ehkä tuntuvat tekaistuilta ja etsityiltä—sillä mitä tekemistä on tottumuksillamme ja tavoillamme Tuonen s.o. kuoleman kanssa?—osottaa runo itse asiassa, että sillä on syvälliset okkultiset tiedot. Ensinnäkin ovat tapamme, varsinkin pahat tapamme, sangen läheisessä suhteessa kuolemaan, koska ne—paitsi että henkisen kehityksen kannalta itse ovat tuomitut kuolemaan—saattavat meidätkin kuolemaan ja syntymään uudestaan. Mutta toiseksi ne ovat aivan erityisellä tavalla tekemisissä Tuonelan joen kanssa, kuten kohta näemme.

Mikä on nimittäin »Tuonen musta joki»? Kuten kreikkalaisten Styx se on raja ja samalla juopa kahden maailman välillä: elävien ja kuolleitten. Kuolleet asuvat siinä näkymättömässä maailmassa, jota meidän fyysilliset ulkoaistimme eivät kykene meille paljastamaan, mutta jonka yhteyteen me voimme päästä sisäaistiemme välityksellä. Niinkuin päivätajunta välittää yhteytemme meitä ympäröivän fyysillisen maailman kanssa, niin sisätajuntamme välittää yhteytemme meitä ympäröivän näkymättömän maailman kanssa. »Tuonen joki» on siis samalla raja ja juopa valvetajuntamme (ynnä unitajunnan) ja salatajuntamme välillä; se on »musta», koska se on pimeä eli tajuton. Jos esim. päivätajunnasta äkkiä—ulkonaisesta tai sisäisestä syystä—syöksymme sisätajuntaan, sanotaan, että olemme »tainnoksissa», emmekä mitään herätessämme muista; samaten jos nukkuessamme siirrymme sisätajuntaan, sanotaan, että nukumme syvää unetonta unta. (Poikkeustapauksia tietysti ovat esim. haltiotilat, profetalliset valvenäyt ja unienteet.) Itse tilamme luonnollisesti ei ole ollut tajutonta—ainoastaan matka eli ylimeno sisätajunnasta valvetajuntaan kulkee tavallisesti tajuttomuuden merkissä eli »Tuonen mustan joen» yli.[46]

Koska nyt tottumukset ja tavat, luonteemme heikkoudet ja viat samoinkuin sen hyveet ja kyvyt asuvat sisätajunnassamme, ovat ne eristettyinä tietoisesta itsestämme ja aivankuin suojassa meiltä. Etua tästä on hyville ominaisuuksillemme—emme pääse niitä muitta mutkitta tuhrimaan ja tappamaan,—mutta vaikeutta siitä on meille, kun pahoista tavoistamme ja ominaisuuksistamme tahtoisimme vapautua: emme liioin välittömästi saata niitä muuttaa, parantaa tai tappaa. Olemme nähtävästi pakotetut vain turvautumaan esim. siihen mietiskelymenettelyyn, joka vähitellen itsestään sivistyttää tapojamme ja luonnettamme.

Mutta Kalevala sanoo: on ammuttava Tuonelan joutsen »yhellä yrittämällä, yhen nuolen nostamalta» ja vielä: on saatava suuri suomuhauki »ilman nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä». Tällä Kalevala ilmeisesti viittaa siihen, että on keksittävä keino, millä ruumiin kätkössä asuvia tapoja ja vaistoja voisi kasvattaa ja muuttaa, ja samalla keino, millä tajuntansa tietoisesti voisi siirtää sisäiseen maailmaan. Eikä Kalevala ainoastaan viittaa siihen, että tämmöisen keinon keksiminen on välttämätön. Se myös nimenomaan keinon mainitsee. Eikä meidän ole vaikea ymmärtää, mitä keinoa Kalevala tarkottaa.

Minkätähden näet Lemminkäinen ei onnistunut ansiotyössään? Sentähden tietysti, että hän ei tätä keinoa keksinyt. Ja kun tarkemmin ajattelemme hänen historiaansa, huomaamme epäonnistumisen syyn. Lemminkäisen tappaa Tuonelan joella se »märkähattu karjanpaimen», jonka hän Pohjolaan tullessaan oli jättänyt laulamatta ulos Pohjolan tuvasta, jota hän oli sanoillaan solvannut ja joka siitä lähtien oli miettinyt kostoa Lemminkäiselle. Mikä ominaisuus se siis Lemminkäiselle niin kohtalokkaaksi muodostui? Hänen oman sydämensä ylpeys, viha ja ylenkatse. Kuinka voisi ajatella, että Lemminkäinen osaisi muuttaa luonnettaan, kasvattaa ja puhdistaa vaistojaan ja tapojaan, niin että ne taivaalliselle morsiamelle kelpaisivat, ennenkuin hän olisi oman sydämensä läpeensä puhdistanut? Ja vaikka osaisikin, mitä olennaista hyötyä siitä olisi, jos sydämessä vielä asuisi ylpeyden ja vihan ja ylenkatseen mahdollisuudet?

Lemminkäisen epäonnistuminen osottaa, kuten jo edellä huomautimme, että hän todellisuudessa ei ollut suorittanut kahta ensimäistäkään ansiotyötä. Olisihan hänen muuten pitänyt ymmärtää, että Tuonelan joutsenen ampuminen tarkotti juuri jotakin menetelmää sydämen suhteen, joka olisi tehnyt luonteen uudestaan luomisen vastaisuudessa mahdolliseksi ja antanut hänen käteensä keinon siirtyä tajunnassaan sisämaailmaan. Nyt hän ei tätä ymmärtänyt, sillä hänen sydämessään ei vieläkään asunut sääli eikä myötätuntoa uhkuva rakkaus.

Me voimme ymmärtää, mikä tuo menetelmä on. »Ampua Tuonelan joutsen» merkitsee: upottaa tajuntansa sydämeen ja elähyttää se voimakeskus, joka sydämessä piilee ja se voimakanava, joka sydämestä kulkee aivoihin. Kun tämä on tehty, on ihmisen sydän uusi ja koko ihminen kuin uudestasyntynyt: hän on hyvä, hän on säälivä, hän on myötätuntoinen. Lemminkäisluonteelle se olisi ollut helppo tehdä, ellei samassa sydämessä olisi asunut hänen suurin vihollisensa. Kuinka kauniisti Kalevala kuitenkin kuvaa hänen kohtaloansa. Rohkaisuksi kaikille etsijöille—tulisieluille varsinkin—se terottaa mieleen jälleensyntymisen suuren totuuden. Onhan meillä kaikilla niinkuin Lemminkäisellä luonto-äiti, joka aina säälii ja rakastaa ja antaa meidän uudestaan yrittää. Kun taistelussa kaadumme, herättää äiti meidät uudelleen eloon, antaa meille uuden ruumiin ja uuden personallisuuden, ja vieläpä paremmin varustettuina kuin edellisellä kerralla käymme uudestaan sfinksin arvotusta ratkaisemaan.

Ilmarisen ansiotyössä »hauki» niinikään merkitsee sydäntä. Ilmarinen oivaltaa, mistä on kysymys ja rientää Pohjan neidiltä neuvoa saamaan. Ja morsian auttaa:

    »Ohoh seppo Ilmarinen,
    Ellös olko milläskänä!
    Taop' on tulinen kokko,
    Vaakalintu valke'inen!
    Sillä saanet suuren hau'in,
    Liikkuvan kalan lihavan
    Tuonen mustasta joesta,
    Manalan alantehesta.»

Eikö tämä ole niinkuin hänen korkeampi minänsä neuvoisi ja lohduttaisi: »älä pelkää, sinä, että sydämesi tekee sinulle haittaa. Sinä olet toiminnan mies. Suorita vain enemmän semmoisia tekoja, joista sinulle muodostuu apua kriitillisenä hetkenä. Tee rakkauden ja laupeuden töitä, ole avulias ja palvelevainen. Tämä ei ole luonnollesi vaikeata.»

Ilmarinen noudattaa neuvoja ja kiitää siten hyvien töittensä siivillä oman sydämensä portille. Hänen hyvä karmansa—kuten buddhalaiset sanovat—auttaa häntä vaikeuksia voittamaan ja häviää sitten taivaaseen Jumalan luo, mutta Ilmarisen itsensä on onnistunut elähyttää sydämensä, joka hänen vaatimattoman arvostelunsa mukaan on vain hauinpään veroinen (19: 185-318).

Ilmarinen on nyt kaikki ansiotyöt suorittanut, jonka tähden ryhdytään viettämään hänen häitään Pohjan ihanan immen kanssa.

25.

POHJOLAN HÄÄT.

Pohjolan komeille häille ja Ilmarisen kotiintulolle nuoren emäntänsä kera omistetaan Kalevalassa kokonaista kuusi runoa (20-25), mutta vaikka se mystillinen kokemus, jota tässä tarkotetaan, on valtaava ja suurenmoinen, on ilmeistä, että kuvauksen laajuus johtuu yksinomaan siitä, että runo on ottanut esittääkseen ulkonaisia kansanomaisia tapoja, joilla ei ole suoranaista yhteyttä runon mystillisen sisällön kanssa. Niinpä meistä näyttää, että ainoa kohta, joka varsinaisesti liittyy mystillisen avioliiton kuvaukseen, on se, missä kerrotaan häiden valmistuksista (20 runo), olletikin seuraavat säkeet:

    Silloin Pohjolan emäntä
    Pani kutsut kulkemahan,
    Airuhut vaeltamahan,
    Ise tuon sanoiksi virkki:
    »Ohoh piika pikkarainen,
    Orjani alinomainen!
    Kutsu rahvasta kokohon,
    Miesten joukko juominkihin,
    Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
    Sokeatki, vaivaisetki,
    Rammatki, rekirujotki,
    Sokeat venehin soua,
    Rammat ratsahin ajele,
    Rujot re'in remmätellös!
    Kutsu kaikki Pohjan kansa,
    Ja kaikki Kalevan kansa,
    Kutsu vanha Väinämöinen
    Lailliseksi laulajaksi,
    Elä kutsu Kaukomieltä,
    Tuota Ahti Saarelaista!»

Nämä ovat merkillisiä säkeitä, sillä ne tuovat pyytämättä mieleemme Jeesuksen vertauksen kuninkaan pojan häistä. Samoinkuin Pohjolan emäntä lähettää kutsun ympäri maita ja kyliä, kun ei ollut häissä »laaullista laulajata, kunnollista kukkujata», samoin kuningas pahastuu siitä, etteivät kutsutut häävieraat tule, ja käskee palvelijalleen: »mene kiireesti kaupungin kaduille ja kujille ja tuo tänne sisälle köyhät ja rammat ja sokeat ja ontuvat» ja vielä uudelleen: »mene teille ja aitovierille ja pakota ketä löydät tulemaan sisälle, jotta minun taloni täyttyisi.»[47] Ja samoinkuin Pohjolan emäntä kieltää kutsumasta Lemminkäistä häihin, samoin kuningas käskee heittämään ulos vieraan, joka ei ollut häävaatteisiin puettu.[48] Yhtäläisyydet ovat niin silmiinpistäviä, että heti ymmärtää saman mystillisen totuuden piilevän molempien vertausten takana.

Pohjolan häissä Ilmarinen, totuuden etsijä, vihitään pyhään liittoon Pohjolan neidon, korkeamman minänsä kanssa. Ihmisen »korkeampi minä» on hänen jumalsyntyisen itsensä minätajunta, josta »alempi» eli »personallinen minä» on heijastuma aivoihin.[49] Tavallinen »uudestasyntymätön» ihminen ei tunne tätä sisätajuntansa minuutta; hän on vain kuolevainen personallinen olento, jota vastoin korkeampi eli »yksilöllinen» minä on kuolematon. Vasta valmistavalla tiellä kulkija eli »kosintaretkeläinen» käyttääksemme Kalevalan nimitystä saa joskus tuntea jumalallisen itsen läsnäoloa sielussaan—silloin nim., kun sisätajunnasta hetkeksi virtaa vaikutus päivätajuntaan. Mutta vasta se kosintaretkeläinen, joka Ilmarisen tavalla onnistuu kaikissa ansiotöissä, vihitään erottamattomasti sisäiseen minäänsä. Tämä ei nyt merkitse, että ihminen siitä lähtien tuntisi päivätajuisena olentona kuolemattoman minänsä kokonaan, kaikkia sen ominaisuuksia ja kykyjä; päinvastoin voi melkein sanoa, ettei hän vielä tunne varsinaista itseään ollenkaan. Mutta rikkomaton silta on rakennettu ylemmän ja alemman välille, ikuinen »yhteys Jumalan kanssa» on saatu aikaan, joka tekee hänelle nyt mahdolliseksi toden teolla »tutkia Jumalan hengen syvyyksiä», uppoutua oman itsensä valtamerisalaisuuksiin. Nyt vasta, kuten olemme sanoneet, avautuu hänen eteensä tiedon ja vallan tie—ja samalla aavistamattomien erehdysten ja murheitten tie.

Tehkäämme itsellemme vielä kerran selväksi, mitä vihkiytyminen korkeampaan minään käytännöllisesti katsoen merkitsee, mitä Ilmarinen totuudenetsijänä Pohjolan häissä voittaa.

Ennen tätä vihkimystä ihminen helposti erehtyy luulemaan, että hänen todellinen itsensä on tämä hänen fyysillinen ruumiinsa tai nämä hänen moninaiset tunteensa tai ajatuksensa, toisin sanoen se »realinen minä», josta sielutiede puhuu. Mutta puhdistuksen tiellä hän aste asteelta oppii erottamaan itsensä ruumiillisista tavoistaan ja taipumuksistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan; kosintaretkeläisenä hän oppii astumaan realisen minänsä ulkopuolelle, hän oppii näkemään, että ajatukset, joita hän voi hallita ja ohjata, eivät ole häntä itseään, että himot ja halut, tunteet ja tuulet, joita hän voi hillitä, eivät ole häntä itseään, että tavat ja taipumukset, joita hän voi muuttaa ja kasvattaa, eivät ole häntä itseään. Siten kehittyy hänessä »formalinen minä» subjektikäsitteestä eläväksi odottavaksi olennoksi, joka vihkimyksessä saa sisältönsä.

Ennen vihkimystä ihminen voi uskoa ja rakennella itselleen minkälaisia teorioja tahansa elämästä; hänen olemuksessaan voi piillä itsekkyyttä ja pahuutta, jota hän ei ollenkaan aavista, mutta joka kriitillisinä hetkinä astuu näyttämölle; hän voi uskoa rakkauden voimaan ja ihailla sitä, mutta viha voi myös asua hänen omassa sydämessään. Kuinka toisin on totuudenetsijän laita silloin, kun hän on korkeampaan minäänsä vihitty! Nyt ruumiillisen elämän tarkotus on hänelle paljastettu: hän tietää, että rakkaus on ainoa jumalallinen elämänlaki; mikään paha hänessä itsessään ei saa pysyä salassa hänen silmiltään, sen täytyy tulla päivänvaloon ja hänen täytyy se voittaa; vihalla ei ole sijaa hänen sydämessään, joka uhkuu lämpöä ja rakkautta kaikkia eläviä kohtaan. Kaiken tämän hän on itselleen taistellut kosintaretkeläisenä ja voiton seppeleenä hän on sen saavuttanut Pohjolan häissä.

Kuinka siis Lemminkäistä voitaisi häihin kutsua? Kuinka kuninkaan pojan häissä voisi olla mukana vieras, jolla ei ole häävaatteita? Kaikki muistokin onnistumattomista yrityksistä, omista tuulentuvista ja pikku teorioista pyyhitään mielestä pois. Mutta köyhät ja kurjat, sokeat, vaivaiset ja rammat kutsutaan pitoihin, sillä laadullista laulajaa ei ole eikä alkuperäiset kutsuvieraat saavu. Vanhat säädylliset käsitykset elämästä, ulkoa opittu vanhurskaus, moitteettomuus, hyveellisyys, joita ihminen on uskonnon, sivistyksen ja tieteen kautta lahjaksi saanut ja joita odottaisi häissä näkevänsä, loistavat kaikki poissaolollaan, sillä yksikään niistä ei pysty laulamaan elämän todellista laulua. Sitä vastoin ihmisen synnit ja heikkoudet, hänen virheensä ja puutteellisuutensa ottavat hääiloon osaa, sillä hänen sydämensä ylivuotava sääli ja rakkaus pukee hetkeksi häävaatteihin ja antaa hänen ymmärtää niiden opettaman läksyn; ja kaikki säädyllisten ihmisten silmissä hulluilta ja mielettömiltä näyttävät elämänkäsitykset, vanhat taikauskot ja ihanteet kutsutaan häihin, sillä niiden pohjalla piilee totuutta ja ne kestävät kuunnella, kun vanha Väinämöinen eli ikiviisaus häälaulua laulaa:

    Siinä lauloi Väinämöinen,
    Pitkin iltoa iloitsi,
    Naiset kaikki naurusuulla,
    Miehet mielellä hyvällä
    Kuuntelivat, kummeksivat
    Väinämöisen väännätystä,
    Kun oli kumma kuulianki,
    Ime ilmanki olian.

Voiko sanoin kuvatakaan sitä autuutta ja riemua, mikä ihmissielun valtaa, kun hän korkeampaan minäänsä yhtyen saa tuntea jumalallisen rakkauden rajatonta voimaa ja viisautta? Mestari-ihmisen, tietäjän ääni kaikuu hänen olemuksessaan, niin nöyränä ja samalla niin taikavoimaisen mahtavana, että hän tuntee ja tietää itsekin kerran kohoutuvansa luojaksi, jonka sanaa olemisen voimat hänessä itsessään ja avaruuksien olennot tottelevat, niin että kaikki muuttuu hyväksi ja hyödylliseksi. Kuinka vaatimattoman vaikuttavasti tätä tunnelmaa on ilmituotu Väinämöisen häävirren loppusäkeissä:

    »Mitäpä minusta onpi
    Laulajaksi, taitajaksi,
    En minä mitänä saata,
    En kuhunkana kykene;
    Oisi luoja laulamassa,
    Suin sulin sanelemassa,
    Luoja laulun lauleleisi,
    Lauleleisi, taiteleisi.
    Laulaisi meret mesiksi,
    Meren hiekat hernehiksi,
    Meren mullat maltahiksi,
    Suoloiksi meren someret,
    Lehot laajat leipämaiksi,
    Ahovieret vehnämaiksi,
    Mäet mämmikakkaroiksi,
    Kalliot kanan muniksi.
    Lauleleisi, taiteleisi,
    Saneleisi, saatteleisi…
    Annap' ainaki Jumala,
    Toisteki totinen luoja,
    Näin näissä elettäväksi…
    Näissä Pohjolan tuvissa…
    Jotta päivin lauleltaisi,
    Illoin tehtäisi iloa
    I'ällä tämän isännän,
    Elinajalla emännän!»