Ja kun Väinämöinen heti Sammon saatua käskee sitä viemään kotia päin
    »Nenähän utuisen niemen,
    Päähän saaren terhenisen,
    Siellä onnen ollaksensa,
    Ainian asuaksensa…»

tarkotetaan sillä, että Sampo eli valmiiksi muodostettu aurinkoruumis ei ole fyysillisen päivätajunnan oma, vaan päinvastoin: Sampo on näkymättömässä maailmassa, se on sisätajunnassa, vaikka se on otettu fyysillisen ruumiin kätköistä, pitkin matkaa luotu ja rakennettu kaikissa eri muodostuksissaan fyysillisen ruumiin avulla ja sen aineksista, ja fyysillinen tajunta on sen nöyrä palvelija.

Suuri työ on loppuun suoritettu, ja ken iloitsisi siitä enemmän kuin ihminen, joka sen on suorittanut?

    Siitä vanha Väinämöinen
    Läksi poies Pohjolasta,
    Läksi mielellä hyvällä,
    Iloten omille maille.

32.

VIIMEISET EPÄILYKSET.

Väinämöisen aavistus osui oikeaan: ei olisi pitänyt Lemminkäisen laulaa, ennenkuin »omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi» (42: 267-268), sillä pahimmat vaarat ja vaikeimmat tuskat vielä odottivat samporetkeläisiä. Tähän saakka kaikki oli käynyt hyvin. Matka Pohjolaan oli onnellisesti tehty, Louhi ja Pohjolan väki oli vaivutettu hypnotiseen uneen ja sillä välin Sampo oli anastettu kivimäestä. Mutta nyt Pohjola heräsi unestaan ja Louhi, Pohjolan emäntä, valmistautui puolestaan Sampoa takaisin ryöstämään, sillä huomatessaan, että Sampo oli viety,

    Louhi Pohjolan emäntä
    Tuo tuosta pahoin pahastui,
    Katsoi valtansa vajuvan,
    Alenevan arvionsa…

Yleisenä sääntönä on näet luonnossa, että jos ihminen hankkii itsellensä valtaa jonkun luonnonvoiman yli, hän saa vastustajikseen ja vihollisikseen ne, jotka sitä voimaa ovat vartioineet. Kun aurinkoruumista luodessaan ihminen lopulta anastaa Sammon fyysillisen ruumiinsa kätköstä, ei ole siinä kyllin, että hän on oman fyysillisen ruumiinsa voittanut. Hänen ruumiinsa elimiä vastaavat määrätyt voimat ja tilat kosmoksessa, ja nämä voimat, näiden tilojen asujaimet nousevat nyt häntä, uhkarohkeata, vastustamaan. Ja koska tässä kohden on kysymys voimista, jotka edustavat itsekkyyttä, sanotaan, että ihmistä vastaan nyt nousevat viimeiseen toivottomaan taisteluun kaikki »pimeyden voimat». Onhan Kalevalakin tehnyt jyrkän eron Kalevalan ja Pohjolan välillä: Kalevala tahtoo Sammon sitä varten, että siitä olisi hyötyä ja onnea ihmisille, pimeän Pohjolan »salajoukko» pitää sitä kivimäkeen suljettuna, ettei kukaan siitä tietäisi. Louhi pimeyden voimien edustajana varustaikse sentähden sampolaisia takaa-ajamaan, ja turvautuen loitsutaitoonsa manaa ensin sumun, Iku-Turson ja rajuilman retkeläisiä merellä ahdistamaan.

Nämä kolme ahdistusta ovat: epäilyksen ja epätoivon sumu, itsekkyyden ja himon Iku-Turso eli »vanha lohikäärme» ja ajattelemattoman toiminnan ja vaikutuksen rajuilma. Ne eivät ole personallisia heikkouksia, vaan kollektiivisiä voimia ihmiskunnassa, jotka vihityn ihmisen kimppuun hyökkäävät.

    Ututyttö, neiti terhen,
    U'un huokuvi merelle,
    Sumun ilmahan sukesi,
    Piti vanhan Väinämöisen
    Kokonaista kolme yötä
    Sisässä meren sinisen
    Pääsemättänsä perille,
    Kulkematta kunnekana.

Se on ihmiskunnan suuri epäilys, epätoivo ja väsymys, joka ympäröi purjehtijaa ja kietoo hänen sieluaan. »Mitä sinä hourailet? Oletko sinä parempi meitä? Äsken kehuit itseäsi niin voimakkaaksi, olit maailman voittanut, olit jumalien tasalla, ja nyt olet väsyneistä väsynein! Missä on voimasi, jonka jäsenissäsi tunsit, missä on Jumala, johon luotit? Harhaa se oli, haihtuvaa ja katoavaista, niinkuin kaikki auringon alla! Yksin sinä olet heitetty niinkuin me muutkin. Tyhjyys ja pimeys sinulle nauraa niinkuin meillekin. Luuletko, että kukaan on jumalaksi noussut? Petosta ja valhetta on kaikki. Ei yksikään ihminen ole voittanut, sillä pimeys on aina valoa voimakkaampi.» Ahdistuksen yössä on ihmisen sielu, ja hukassa hän olisi, ellei muistaisi hengen miekkaa vyöllänsä, ellei oman lamautuneen inhimillisen tajuntansa syvyydestä nostaisi mieleensä sitä totuutta, jonka puolesta on elänyt ja taistellut:

    Yön kolmen levättyänsä
    Sisässä meren sinisen,
    Virkki vanha Väinämöinen,
    Itse lausui, noin nimesi:
    »Ei ole mies pahempikana,
    Uros untelompikana
    U'ulla upottaminen,
    Terhenellä voittaminen.»
    Veti vettä kalvallansa,
    Merta miekalla sivalti,
    Sima siukui kalvan tiestä,
    Mesi miekan roiskehesta,
    Nousi talma taivahalle,
    Utu ilmoillen yleni,
    Selvisi meri sumusta,
    Meren aalto auteresta,
    Meri suureksi sukeutui,
    Maailma isoksi täytyi.

Kun ensimäinen vaara täten oli sivuutettu, ilmestyi toinen:

    Oli aikoa vähäinen,
    Pirahteli pikkarainen,
    Jo kuului kova kohina
    Viereltä veno punaisen,
    Nousi kuohu korkeaksi
    Vasten purtta Väinämöisen.

Ilmarinen säikähti niin kovasti, että »puna putosi hänen poskiltaan», ja
Väinämöinen katsellessaan sivulle näki kumman:

    Iku-Turso Äijön poika
    Vieressä veno punaisen
    Nosti päätänsä merestä,
    Lakkoansa lainehesta.

Tämä on ihmiskunnan vuosituhansinen itsekkyys ja eläimellisyys, joka vanhan lohikäärmeen muodossa pistää päänsä kosmillisen tajunnan syvyydestä. »Mihin sinä luulet epäitsekkyydelläsi pääseväsi? Mitä sillä luulet maailmaa hyödyttäväsi? Etkö tunne minua? Etkö tiedä, että minä pidän kourissani ihmiset? Minua kaikki palvelevat, minä olen ihmisten jumala. Mitä sinä tiedoillasi mahdat? Kenen luulet niistä välittävän? Ja mikä totuuden tieto sinulla on, kun et minua tunne? Minä olen se totuus, jota ihmiset etsivät. Minä heille onnen lahjotan ja ainoan autuuden, jota he kaipaavat: himojensa tyydytyksen. Palvele sinäkin minua ja heitä haaveet ihmiskunnan nostamisesta!»

Ihminen pelästyy niinkuin Ilmarinen nähdessään sen mammonan hirviön, jonka edessä ihmiskunta on polvillaan, mutta hän ei enää epäröi:

    Vaka vanha Väinämöinen
    Saipa korvat kourihinsa,
    Korvista kohottelevi,
    Kysytteli lausutteli,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    »Iku-Turso Äijön poika!
    Miksi sie merestä nousit,
    Kuksi aallosta ylenit
    Etehen imehnisille,
    Saanikka Kalevan poian?»

Ankaran vakavana hän tiedustelee itsekkyyden hirviöltä, kuinka se on uskaltanut näyttäytyä jumalanpojalle, ja pelon valtaamana Iku-Turso tunnustaa, että hänellä oli mielessä »surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan», luvaten samalla, ettei hän sitä enää ajattele, jos hengissä saa palata takaisin meren syvyyteen. Mitäpä hänelle olisi muuta voinut tehdä? Itsekkyys vapisee vanhurskauden edessä ja sen äänetön rukous on: säästä minut, anna minun vielä elää, jätän sinut rauhaan! Ja vanhurskaus säästää itsekkyyden, sillä yhden ihmisen epäitsekkyys ei hävitä pahuutta maailmasta. Väinämöinen heittää Iku-Turson takaisin laineisiin ja kieltää häntä enää aalloista ylenemästä.

    Senpä päivyen perästä
    Ei Turso merestä nouse
    Etehen imehnisille,
    Kuni kuuta, aurinkoa,
    Kuni päiveä hyveä,
    Ilman ihailtavata.

Toinen ahdistus oli ohi, ja nyt seurasi kolmas. Kun vähän taas oli aikaa kulunut, niin Ukko ylijumala nosti rajuilman, jonka vertaista Ilmarinen ei ennen ollut nähnyt:

    Nousi tuulet tuulemahan,
    Säät rajut rajuamahan;
    Kovin läikkyi länsituuli,
    Luoetuuli tuikutteli,
    Enemmän etelä tuuli,
    Itä inkui ilkeästi,
    Kauheasti kaakko karjui,
    Pohjoinen kovin porasi.
    Tuuli puut lehettömiksi,
    Havupuut havuttomiksi,
    Kanervat kukattomiksi,
    Heinät helpehettömiksi;
    Nosti mustia muria
    Päälle selvien vesien.

Tämä on ihmiskunnan epäitsenäisyys ja ajattelematon häärääminen, joka säästämättä ketään vetää yksilöt pyörteisiinsä. »Etkö sinä, joka tahdot viisaasta käydä, näe, mikä sokea luonnonvoima on ihmiselämän takanana? Etkö näe, että ihminen on kuin haavan lehti kehityksen ja kohtalon hirmumyrskyssä? Mitä uusia uria sinä tahdot kulkea, mitä ihmisille opettaa? Ihmisetkö itsenäisiksi, ihmisetkö vapaiksi! Ihmiset, jotka apua kirkuvat, niin pian kuin minun käteni hellittää ja he hetkeksi saavat hengittää tyyntä ilmaa ja ajatella! Niin, ihmiset eivät minua myrskyksi tunne: he kutsuvat hiljaisuuttani myrskyksi ja kammoavat sitä, mutta raivostani he hurmaantuvat. Kuta vähemmin heidän itse tarvitsee ajatella ja ponnistaa, sitä onnellisempia ovat. Tuulen mukana he rakastavat kulkea. Mitä sinä itsenäisyyksinesi heidän joukossaan teet? Herätät heidän vihansa ja heidän vainonsa!»

Ilmarinen kadottaa hetkeksi malttinsa, mutta Väinämöinen nuhtelee, ettei itku hädästä päästä eikä parku pahoista päivistä. Yhdessä Lemminkäisen kanssa Väinämöinen sitten asettaa sanoillaan tuulia ja laineita ja korjaa venettä, niin että se paremmin suojelee aalloista.

Niinpä vihittykin tämän viimeisen ahdistuksen voittaa siten, ettei kuulemastaan, ei näkemästään välitä. »Olkoon kohtalon koura kuinka kova, olkoon kehityksen pyörretuuli kuinka tuima tahansa, ihmisen tehtävä on kuitenkin nousta kohtalonsa herraksi ja ottaa kehityksensä ohjat omaan käteensä, sillä ainoastaan siten hän pääsee sen Jumalan pojaksi, jota kohtalokin palvelee ja jota varten kehitys on olemassa.»

33.

VIIMEINEN TAISTELU.

Viimeinen taistelu Pohjolan pimeitä voimia, pahuuden ja pimeyden enkeleitä vastaan tapahtuu näkymättömässä maailmassa, vaikka varjo »taivaisesta taistelusta» heijastuisikin maalliseen elämään, saaden täällä aikaan vihaa, vainoa, häväistystä ja sortoa maailman puolelta.

Se alkaa suurella tuskalla Getsemanessa. Ihminen aavistaa ja kamppailee sielussaan kauhistuen lopullista uhria. »Ota pois minulta tämä kalkki», hän rukoilee tuskan verihiki ohimoillaan. Mutta kohta perästä: »kuitenkaan ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä, Isä.»

Kalevala kuvaa tätä tuskaa niin draamallisen vaikuttavasti ja samalla niin rauhallisin elein, että tekisi mielemme ottaa tähän 43:nnen runon koko kuvaus (säkeet 23-101):

    Vaka vanha Väinämöinen
    Laskevi sinistä merta,
    Itse tuon sanoiksi virkki,
    Puhui purtensa perästä:
    »Oi sie lieto Lemmin poika,
    Ylimmäinen ystäväni,
    Nouse purjepuun nenähän,
    Vaatevarpahan ravaha,
    Katsaise etinen ilma,
    Tarkkoa takainen taivas,
    Onko selvät ilman rannat,
    Onko selvät vai sekavat!»

Lemminkäinen nousee mastoon ja tarkastaa taivasta. »Selvä on», hän ilmottaa, »pieni pilvi vain on pohjoisessa».

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    »Jo vainen valehtelitki;
    Ei se pilvi ollekana,
    Pilven lonka lienekänä,
    Se on pursi purjehinen;
    Katso toiste tarkemmasti!»

Lemminkäinen katsoo uudestaan ja ilmottaa, että saari näkyy kaukana, haavat täynnä havukoita, koivut kirjokoppeloita.

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    »Jo vainen valehtelitki;
    Havukoita ei ne olle,
    Eikä kirjokoppeloita,
    Ne on Pohjan poikasia;
    Katso tarkoin kolmannesti!»

Ja kun Lemminkäinen kolmannen kerran tarkastaa, hän huomaa erehdyksensä ja ilmottaa, että Pohjan pursi on tulemassa, »sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa.»

    Silloin vanha Väinämöinen
    Jo tunsi toet totiset…

Ja enempää tuumaamatta hän käskee soutajia panemaan parastaan, ettei
Pohjolan pursi saavuttaisi.

    Souti seppo Ilmarinen,
    Souti lieto Lemminkäinen,
    Souti kansa kaikenlainen;
    Lyllyivät melat lyhyiset,
    Hangat piukki pihlajaiset,
    Vene honkainen vapisi;
    Nenä hyrski hylkehenä,
    Perä koskena kohisi,
    Vesi kiehui kelloloissa,
    Vaahti palloissa pakeni.

Pohjolan purjelaiva on kuitenkin nopeakulkuisempi kuin Kalevalan soutovene, ja vanha Väinämöinen

    Jo tunsi tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan…

Väinämöinen aavistaa, että taistelu pohjolaisia vastaan on oleva tuhoisa hänen omallekin väelleen, mutta ennenkuin hän heittäytyy toivottomaksi, hän vielä koettaa viimeistä mahtikeinoa. Turvautuen hänkin puolestaan taikataitoonsa hän loihtii mereen suuren salakarin, johon Pohjolan pursi ajautuisi. Niin kävikin:

    Tulla puikki Pohjan pursi,
    Halki aallon hakkoavi,
    Jopa joutuvi karille,
    Puuttui luottohon lujasti;
    Lenti poikki puinen pursi,
    Satakaari katkieli,
    Mastot maiskahti merehen
    Purjehet putoelivat
    Noiksi tuulen vietäviksi,
    Ahavan ajeltaviksi.

Louhi Pohjolan emäntä juoksee jaloin veteen purtta nostamaan, mutta kun huomaa sen perin hajonneeksi ja piloille menneeksi, hän vähän mietittyään muuttaikse suunnattoman suureksi kotkaksi, jonka »toinen siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli». Aseellisen väkensä ottaa hän pyrstölleen ja siipensä alle ja ryhtyy tällä tavalla hätyyttämään kalevalaisia.

    Jo tulevi Pohjan eukko,
    Lintu kumma liitelevi,
    Harteista kuin havukka,
    Vaakalintu vartalolta.
    Yllättävi Väinämöisen,
    Lenti purjepuun nenähän,
    Vaatevarpahan rapasi,
    Päähän pielen seisotaikse;
    Oli pursi päin puota,
    Laiva laioin kallistua.

Ilmarinen rukoilee jumalaltaan suojelusta tulevassa taistelussa, mutta
Väinämöinen kysyy puoleksi ivalla, joko Pohjolan emäntä nyt on saapunut
Sammon jaolle. »En lähe Sammon jakoon sinun kanssasi, katala», huutaa
Louhi vastaukseksi ja tavottaa Sampoa veneestä.

Nyt alkaa tuima taistelu. Lemminkäinen vetää miekkansa, iskee ja huutaa:

    »Maahan miehet, maahan miekat,
    Maahan untelot urohot,
    Sa'at miehet siiven alta,
    Kymmenet kynän nenästä!»

Väinämöinen näkee lopun lähestyvän:

    Vaka vanha Väinämöinen,
    Tietäjä iän-ikuinen
    Arvasi ajan olevan,
    Tunsi hetken tulleheksi…

Hän vetää melan merestä ja iskee sillä kokolta kynnen toisensa perästä, niin ettei jää kuin yksi »sakarisormi».

    Pojat siiviltä putosi,
    Melskahti merehen miehet,
    Sata miestä siiven alta,
    Tuhat purstolta urosta;
    Itse kokko kopsahtihe,
    Kapsahutti kaaripuille,
    Kuni puusta koppeloinen,
    Kuusen oksalta orava.

Mutta voi! »Sormella nimettömällä» Louhi tavottaa Sampoa ja

    Sammon vuoalti vetehen,
    Kaatoi kaiken kirjokannen
    Punapurren laitimelta
    Koskelle meren sinisen;
    Siinä sai muruiksi sampo,
    Kirjokansi kappaleiksi.

Pohjolaiset oli voitettu, mutta Sampo oli samalla hävitetty!

Kuinka tämä nyt on vertauskuvallisesti ymmärrettävissä? Minkätähden
Sampo uudestaan menetettiin?

Taistelua pohjolaisia vastaan meidän ei tarvitse symbolistisesti selittää, koska se on värikäs ja eloisa kuvaus todellisesta taistelusta näkymättömässä maailmassa; mitä kuvauksessa on fyysillistä realismia, se pitää paikkansa tuolla puolen sielullisina vastaavaisuuksina. Mutta kysymykseksi meille jää, miksi Sampo, aurinkoruumis, jonka saavuttamiseksi eli luomiseksi on niin paljon työtä tehty, niin monta vaaraa ja vaikeutta kestetty,—miksi se vielä kerran menetetään, miksi se pirstoutuu ja kappaleiksi hajoaa. Mielemme käy apeaksi ajatellessamme Kalevalan sankareita, muistellessamme, että Ilmarinen alkuaan oli Sammon takonut, ja me kysymme murheellisina: eikö tuo näennäinen voitto itse asiassa ollut suuri tappio?

Tässä kohden Kalevala—avattuna mystillispsykologisella avaimella—kuitenkin taas todistaa, mikä syvällinen elämänkokemus ja viisaus sen runoihin on kätketty. Sillä jos se olisi antanut Sammon ehjänä jäädä kalevalaisille, eikö silloin Pohjola olisi jäänyt aivan osattomaksi? Silloin Kalevala olisi painostanut sitä dualismia, sitä ikuista eroa hyvän ja pahan välillä, jota ei jumalallisessa viisaudessa ole. Kalevala olisi edustanut hyvää—tietenkin,—mutta Pohjolan olisi kohtalo tuominnut niin sanoaksemme auttamattomaan pimeyteen ja kadotukseen, ja Kalevalan sankarit olisivat saattaneet ajatella, ainakin olisimme me niin voineet tehdä heidän puolestaan, että hyvä ja oikeus sai palkkansa ja paha ansaitun rangaistuksen.

Kun sitävastoin Kalevala antaa Sammon pirstoutua, terottaa se sillä korkeimman siveellisen opetuksensa. Sampo—viisauden lähde, onnen tuoja—ei ole yksilöä varten. Oli Ilmarinen tai Väinämöinen kuinka hyvä tahansa, Sampo ei voinut jäädä yksin heille, niinkauan kuin he taistelivat pimeyden voimia vastaan. Taistellessaan niitä vastaan he erottivat ne itsestään; asettuessaan Jumalan sankareiksi he ikäänkuin työnsivät pahuuden ulos Jumalasta. Mutta onko tämä mahdollista? Saattaako mikään jäädä osattomaksi Jumalasta ja Hänen elämästään? Voiko pahuutta olla, jota ei Jumala rakkaudellaan voittaisi, voiko olla tietämättömyyttä niin mustaa, ettei Jumalan läpitunkeva valo koskaan pääsisi siihen paistamaan?

Ei, me vastaamme tähän, ei ole. Ei ole sitä perkelettä, jota ei Jumalan rajaton sääli kerran pelastaisi. Sentähden olisi ollut psykologinen ja vielä enemmän okkultinen erehdys antaa Sammon jäädä ehjäksi kalevalaisten käsiin. Sammon tuli pirstoutua ja hajota kappaleiksi, niin että kaikki siitä saivat osansa: Louhikin kantoi siitä kannen Pohjolaan. Täten opetettiin vihitylle kalevalaiselle viimeinen suuri läksy: täydellisen uhrautuvaisuuden!

Ainoastaan se, joka kokonaan ja lopullisesti saattaa kieltää itsensä, voi kokonaan ja lopullisesti kelvata Logoksen eli Jumalan edustajaksi maan päällä. Samoinhan Kristuskin kulki tiensä Golgatalla ja kuoli ristinpuulla ihmiskunnan hyväksi.

Syvästi inhimillinen onkin Kalevalan kuvaus Väinämöisen nöyrästä ja iloisesta kiitollisuudesta, kun hän näki, miten tuulet ja aallot kuljettelivat maihin Sammon siruja:

    Vaka vanha Väinämöinen
    Näki tyrskyn työntelevän,
    Hyrskyn maalle hylkeävän,
    Aallon rannalle ajavan
    Noita sampuen muruja,
    Kirjokannen kappaleita.
    Hän tuosta toki ihastui,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    »Tuost' on siemen sikiö,
    Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    Tuosta kasvu kaikenlainen,
    Tuosta kuu kumottamahan,
    Suomen suurille tiloille,
    Suomen maille mairehille!»

Ja Väinämöisen rukous kansansa puolesta, kun hän itse on kaikkensa menettänyt, osottaa, kuinka tyystin hän on itsensä unohtanut:

    »Anna luoja, suo Jumala,
    Anna onni ollaksemme,
    Hyvin ain' eleäksemme,
    Kunnialla kuollaksemme
    Suloisessa Suomen maassa,
    Kaunihissa Karjalassa!»

Täten loppuu Kalevalan kertomus Sammosta ja siis Kalevalan esitys vihkimyksen suuresta draamasta. Runo kyllä palaa sankareittensa elämänvaiheisiin ja kertoo, kuinka Pohjolan emäntä, jonka valta oli vaipunut ja arvo alentunut, mietti kostoa ja sai aikaan kaikenlaisia vaikeuksia kalevalaisille (45 ja 46 runo) tullakseen lopulla voitetuksi vasta 49:nnessä runossa. Mutta sota Sammosta on päättynyt eikä Sampo enää ehjänä esiinny.

Nyt muuan kysymys on oikeutettu: eikö sitten vihitty saakaan pitää omaa aurinkoruumistaan? Miten niin ollen on hänen omaa suhdettaan omaan ikuiseen taikaruumiiseensa ymmärrettävä? Onko Sampo ainiaaksi menetetty? Missä on silloin vihityn kuolemattomuus? Eiköhän tässä sittenkin piile vielä suurempi mysterio?

Ja me vastaamme: piilee. Sammon menettämisen takana piilee sen uusi takaisin saavuttaminen. Semmoinen on elämän laki. Kaikki mitä henkisesti menetetään, voitetaan jälleen. »Ken henkensä menettää, hän saa iankaikkisen elämän.»

Samporuumis kyllä kerran tulee vihityn omaksi. Siihen Kalevala selvästi viittaa Väinämöisen sanoilla:

    »Annapas ajan kulua,
    Päivän mennä, toisen tulla,
    Taas minua tarvitahan,
    Katsotahan, kaivatahan
    Uuen Sammon saattajaksi…»

Ja jos kysymme: milloin tämä vihityn elämässä tulee tapahtumaan? löydämme vastauksen juuri edellä kerrotusta Sammon taistelusta. Tietysti silloin, vastaa Kalevalan henkinen katsantokanta, kun ei vihitty enää taistele, kun hän ei enää erota itseään pahasta eikä asetu Jumalan puolelle perkelettä vastaan, vaan antaa itsensä lunnaiksi pahalle, sanoen: »en enää taistele pimeyden voimia vastaan, vaan rakastan niitä ja kokoan ne itseeni. Tulkoon kaikki paha minun ylitseni ja minun sisääni, että minä voisin sen hyväksi muuttaa ja hyvänä itsestäni lähettää. Tulkoon kaikki kirous minun päälleni, että minussa se siunaukseksi muuttuisi!»

Tämä opetus on samalla kätkettynä runon kertomukseen ihanana tulevaisuuden ja ylösnousemuksen lupauksena.

Tunnemme toisen vihkimysdraaman, jossa tämä ylösnousemus on kuvattu realistiseksi todellisuudeksi. Uusi testamentti kertoo, miten Kristus kuolemattomassa aurinkoruumiissaan murtaa Tuonen vallan ja nousee kuolleista. Hän onkin kuollut nöyränä kuin uhrilammas tekemättä kenellekään vastarintaa, vieläpä kieltäen Pietaria häntä puolustamasta, kun tämä miekkaan tarttui. Mutta minkä hän suurimmassa inhimillisessä tuskassaan ristinpuulla kadotti, sen hän suurimmassa jumalallisessa riemussa voittaa jälleen ylösnousemuksessaan. Ja se, mihin Kalevala aavistuksena viittaa, toteutuu siis toisen pyhän kirjan kirkkaimpana ihmetapahtumana.

IV.

KALEVALAN MAGIAA.

OKKULTISHISTORIALLINEN AVAIN.

34.

MITÄ MAGIALLA TÄSSÄ TARKOTAMME.

Magialla ymmärretään tavallisesti noituutta eli taikuutta, jolla aikaansaadaan toivottuja tuloksia aineellisen elämän alalla nopeammin ja varmemmin kuin luonnollisilla keinoilla. Sitä kutsutaan hyväksi eli valkoiseksi, jos sen avulla tavotellaan hyötyä ja etua itselleen tai ystäville, pahaksi eli mustaksi taas, jos sitä käytetään toisten vahingoittamiseksi.

Allan Menzies sanoo suomeksi v. 1910 ilmestyneessä kirjassaan »Maailmanuskonnot»: »Jokaisessa raakalaisuskonnossa on joku määrä taikuutta, käytetään taikakeinoja, joiden avulla luullaan voitavan vaikuttaa tulevaisiin asioihin tai saada edeltäpäin tietoa niistä. Kehittymättömällä ihmisellä ei ole tarkkaa kunnollista tietoa luonnonlaeista, eikä hän ymmärrä syyn ja seurauksen suhdetta, niin että hänen mielikuvitustaan ei rajoita mikään ja hän luulee voivansa monella tavalla vaikuttaa luonnon kulkuun. Hän jäljittelee sellaista, jota hän luulee tapauksien syyksi, ja odottaa siten saavansa aikaan samallaisia tuloksia; hän käyttää valtaansa, jonka hän luulee henkien yli omaavansa, pakottaakseen niitä täyttämään hänen toivomuksiaan. Tai hän käyttää esineitä, joissa hän luulee jonkun salaisen voiman piilevän, sillä tavalla, että hän laskee siten saavansa toivotun tuloksen aikaan. Taikausko tulee siten tekemisiin sekä henki-uskon että satunnaisten esineiden palvelemisen kanssa, siis sekä animismin että fetishismin kanssa. Heimon keskuudessa on tavallisesti erityinen henkilö, joka tuntee nämä asiat ja pystyy niitä käyttämään.»[63]

Tuntuu siis melkein kuin prof. Menzies asettuisi valistusajan kannalle magian ja mystiikan suhteen ja leimaisi niitä paljaaksi taika- ja harhauskoksi. Tieteellisesti oikeammalla ja varovaisemmalla kannalla on prof. Heinrich Schurtz laajassa, suomeksi v. 1915 ilmestyneessä teoksessaan »Kulttuurin alkuhistoria», sanoessaan: »Nykyajan tutkija on saanut ratkaistavakseen sangen vaikeita ongelmia. Tarkempi perehtyminen hypnotismiin on osoittanut, ettei pelkkä kielteinen kanta ja rikkirepivä »skepsis» riitä, vaan että suurella osalla siitä, mikä luonnonkansoissa esiintyy mystiikkana, on tieteellisesti todistettava pohja ja perus. Siten on kuoliniskun saanut esim. se mukava katsomus, että kaikki shamaanit ja poppamiehet olivat taitavia ilveilijöitä ja silmänkääntäjiä.»[64]

Suomalaiset ja lappalaiset ovat aina ympärillä asuvien kansojen mielestä olleet mahtavia noitia ja velhoja, ja tietysti näillä on ollut syytä uskoonsa. Ei millään kristityllä kansalla liene säilössä niin paljon kaikenkaltaisia lukuja ja loitsuja kuin on meidän kansallamme. C.A. Gottlund sanoo kirjotuksessaan »Vanhoin Suomalaisten viisaus ja opin-keinot»: »Hyö (suomalaiset kansat) ovat ensinnik siitä mainittavat, ettei mikä kansa muailmassa, on tullut niin ympärinkuultuiksi heijän Taikauksista ja Noitumisistaan, kuin tämä Suomalainen kansa. Nämä keinot ovat heissä kohottaneet ihtiensä varsin yheksi Opiksi, eli Tietomukseksi; joka kyllä ulkopuolellansa osoittaaksen, osittain ruakoilla ja ouvoilla kuvilla, osittain merkillisillä tapauksilla, joit' ei ykskään ole vielä tutkinut. Sisällensä osottaa tämä Oppi ynnä turhuutta, monta myöskin isoa tietoa ja viisautta, joka selittää, että ehkä Suomalaiset silloin elivät melkeen mielen pimäyvessä, niin oli heillen kuitenkin yks luonnollinen ehkä erikummainen Viisaus, joka oli aivan iso, vaikka se tehtiin luonnottomaksi; ja osotettiin ouvolla tavalla. Tällä heijän viisauvellansa ja turhuuvellansa peloittivat hyö muita kansoja, ja piettiin voimaallisimpinä ja tietävämpinä muista ihmisistä. Sanottiin kyllä että hyö olivat liitoksessa perkelen kanssa, ja siltä saivat sekä viisauvensa että voimansa. Luonnottomalla tavalla ovat ihmiset aina olleet nopiat selittemään käsittämättömiä tapauksia; ja jos taikausten harjottaminen osottaisi Suomalaisissa mielen valistamattomuutta, niin eivät hyökään olleet heitä viisaammat, jotka taisivat tätä uskoa, ja siihen luottivat.»[65]

Jo v. 1782 ilmestyi Turussa K.S. Lencqvist'in latinankielinen tutkimus vanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta (Dissertatio de superstitione veterum Fennorum theoretica et practica), ja koska siinä luokitellaan ja luetellaan maagillisia ilmiöitä tyhjentävämmin kuin myöhemmissä teoksissa, mitä olemme nähneet, tahdomme tässä lyhyesti toistaa Porthan-Lencqvistin luokittelun.[66]

»Hyväätekevää loitsutaitoa» eli valkoista magiaa oli seuraavat lajit:

1) Ennustaminen, joka tapahtui a) vedellä (myöhemmin paloviinalla tai kahvilla) täytetyn maljan eli pikarin avulla, b) potilaan vaatekappaleista, c) aaveista, d) arpomisella (seulalla, noitarummulla) ja e) päivien valinnalla.

»Aaveet olivat ikäänkuin tulevaisten tapausten enteitä ja otettiin monenlaisista kohtaavista ja satunnaisista seikoista. Niinpä korvien suhina ennusti, että tultaisiin kuulemaan uutisia; akan kohtaaminen, kynnykseen kompastuminen ja hevosen selästä putoaminen olivat muka pahoja aaveita; naakkojen vaakunta, kissan naukuminen ja poskien tai leuan syhyminen merkitsivät vierasten tuloa. Kuoleman enteitä oli monenlaisia, esim. se naputus, minkä seinään tekee kuoleman kello (Thermes Pulsatorium), koirien ulvonta ja huuhkajain huuto, maassa oven edessä ristissä olevat oljenkorret tai lastut» j.n.e.

Päiväin valinta perustui nähtävästi astrologisiin tietoihin. »Heillä oli onnelliset ja onnettomat päivänsä.» Alakuun viimeiset ja yläkuun ensipäivät esim. olivat »tyhjiä päiviä», koska kuu silloin oli näkymätön, ja niinä päivinä ei ollut hyvä kylvää eikä lannottaa peltoa.

2) Lumous, jolla loitsijat lujittivat itseänsä muitten nostattamia vahinkoja ja onnettomuuksia vastaan ja pystyivät torjumaan ja kääntämään ne pois itsestään. a) Loitsuillaan y.m. keinoilla he koettivat tehdä ruumiinsa haavottamattomaksi ja turvatuksi kaikenlaisilta aseilta, turvata karjaa petojen hyökkäyksiltä, suojata asuntojaan tulelta ja ajopelejään varkailta sekä menestyksellä puolustaa asiaansa oikeuden edessä. b) Vannottamisella yrittivät estää luonnonvoimia vahinkoja tuottamasta ja vahingollisia eläimiä haittaa tekemästä. c) Manauksilla koettivat poistaa ja karkottaa karhut, taudit ja muut pahat itsestään ja ystävistään. d) Varaamisella (käyttämällä ristinmerkkiä, kääntämällä sukat nurinpäin, tekemällä eräänlaisia solmuja, lahjuksilla, uhreilla j.n.e.) arveltiin voitavan luotansa torjua niitten pahain ihmisten juonet ja hankkeet, jotka taikatempuillaan kokivat vahingoittaa. e) Takaisin kääntämisellä luultiin itseään turvattavan niistä vaurioista ja rikkeistä, mitkä joku vihamies oli nostanut. Siispä koettivat tämän taidon mestarit kääntää saamansa pahat takaisin kateihin. f) Palautuksella kokivat loitsijat korjata vammoja ja saattaa kadonneet esineet entiseen loukkaantumattomaan tilaansa. He pakottivat siten esim. varkaan tuomaan takaisin tavaran ja miehestään vierotetun vaimon mielen kääntämään rakkautensa takaisin mieheensä.

3) Onnen tavottaminen eli tuominen. Tämä tapahtui osaksi monenlaatuisilla salaisilla tempuilla, osaksi jonkinlaisen kotihengen (Lencqvist sanoo spiritus familiaris, »piritys», me sanoisimme tontun eli haltian) avulla, joka hankkii ystävilleen rikkautta, rahaa ja muuta hyvää.

»Pahantekevää loitsutaitoa» eli mustaa magiaa luetellaan seuraavat lajit:

1) Silmäin kääntäminen. »Tällöin velhot hämmentävät luotteillaan muitten ihmisten kaikki sielun ja ruumiin kyvyt siihen määrään, että nämä eivät ole omia käskijöitään, vaan ovat kuulevinaan, näkevinään ja tuntevinaan sitä, jota juuri tahdotaan heidän kuulevan j.n.e., tai vahingoittavat itseään.» Lencqvist luettelee, miten petetään silmiä, korvia, kieltä, mielikuvitusta, miten saatetaan toinen suunniltaan, miten vaikeutetaan hänen liikuntokykynsä tai kerrassaan poistetaan se, miten mielin määrin pannaan liikkeelle toisen tunteita. Kaikkia näitä ilmiöitä kutsutaan nyt hypnotismiksi.

2) Noitumus ahtaammassa merkityksessä, jolloin »jumalattomilla tempuilla väijyvät muitten henkeä, menestystä ja omaisuutta, eivätkä näin rikoksellisen tarkoitusperän saavuttamiseksi katso mitään keinoa häpeälliseksi, kunhan vain asia voi tapahtua salaa ja turvassa». Tähän tarkotukseen käytettiin varsinkin noidannuolta eli »tyrää», jota kuvailtiin keräntapaiseksi ja joka sai ruumiin sisäosissa aikaan niin ankaraa kipua, että kuolema varmuudella seurasi. Myös saattoivat he taudeilla vaivata vihamiestään tai saattaa hänet synkkämieliseksi, halvautuneeksi, sokeaksi tai ontuvaksi. Toisen avioliittoakin pyrkivät noidat häiritsemään ja tekemään onnettomaksi, hedelmättömäksi, riitaiseksi tai muulla tavalla kurjaksi. Vieläpä pyrittiin turmelemaan vihamiehen luonnetta, niin että hänestä tuli varas, rosvo, avionrikkoja, juoppo, tuhlaaja tai muulla tavoin paheellinen henkilö.

3) Puskut ja kiroukset, joilla »täydestä suusta syydettiin vihamiehelleen tai vastustajalleen, jolle pahaa suotiin, onnettomuuksia ja toivottiin tälle itselleen ja koko hänen heimolleen kaikkea turmiota. Nämä toimitettiin määrätyillä menoilla ja luvuilla, joihin lisäksi tuli kaikennäköisiä jumalattomia apukeinoja.»

Apuneuvoista, joita loitsijat—sekä valkoiset että mustat—käyttävät toimituksissaan, mainitsee Lencqvist m.m.

1) Taikamerkit, kirjaimet, numerot tai muunlaiset merkit, ja voimme lisätä 2)taikakalut, esim. seulat, noitarummut j.n.e.

3) Sanat, s.o. sanat ja lyhemmät lauselmat, joilla poistettiin tauteja, lumottiin käärmeitä j.n.e.

4) Luvut, s.o. syntysanat ja varsinaiset loitsut.

5) Menot ja temput. »Niinpä täytyy ennen auringon nousua kulkea monet kerrat hautuumaitten ympäri, haudata sinne tänne ihmisluita, silmiään kääntämättä viskata esine, mikä hyvänsä, taakseen, ripustaa taikakalu kaulaan tai rintaan, silmääräpäyttämättä, yhdellä hengenvedolla juosta määrätty matka» j.n.e.

6) Ihmeelliset, intoilevat mielenliikutukset ja elkeet. »Jos on nostettava tai poistettava paha, niin tähän toimeen ryhdytään kauhistuttavilla ja ikäänkuin raivoisilla elkeillä, mutinalla ja ruumista sinne tänne mutkistelemalla.»

7) Liitot paholaisen kanssa. »Ei näet ole epäilemistä siitä, että on ollut sellaisia, jotka ovat menneet niin pitkälle jumalattomuudessa ja typeryydessä, että ovat vihkineet itsensä Jumalan ja ihmiskunnan viholliselle, sillä lailla saadakseen jumalattomissa yrityksissään hänen ikuista apuaan. Todenmukaista on, että jumalattomuuden siemen on peräisin pakanuudesta. Sillä me olemme yllä osottaneet, että esivanhempamme uskoivat löytyvän joitakin pahoja haltioita ja henkiä, joiden apua muutamat pyysivät.»

Olemme täten saaneet ulkopiirteissään jokseenkin tyydyttävän kuvan niistä salaisista menetelmistä—mikäli niitä tunnetaan,—joita tavallisesti kutsutaan nimellä magia eli taikuus. Kalevalakin on täynnä tätä magiaa. Kaikki sen sankarit ovat loitsutaitoisia, Lemminkäinen, Ilmarinen, Joukahainen, Louhi ja ennen kaikkea Väinämöinen, jonka sanojen ja laulun sekä soiton mahdilla ei ole ainoastaan lumoava, vaan suorastaan luova ja ihmeitä tekevä voima. Taikakaluna esitetään Lemminkäisen harja, joka äidin ja vaimon nähden vuosi verta, kun kuolo oli Lemminkäistä kohdannut. Väinämöinen turvautuu kerran arpomiseen, kun kuu ja päivä olivat lakanneet paistamasta (49: 75-110). Niinikään kerrotaan hänestä, että hän paranteli sairaita sekä voiteilla että magnetisilla katseilla, sekä kätten päälle panemisella että puhaltamalla, sekä rukouksilla että loitsuilla (45: 313-362). Huomio ei kuitenkaan Kalevalaa lukiessa niin suuresti kiinny näihin maagillisiin yksityisseikkoihin, koska ne siinä enimmäkseen esiintyvät luonnollisina ja jokapäiväisinä sivuseikkoina. Juoni, sen ylevä sisältö ja kuvauksen esteettinen ehjyys herättävät syvimmän ja pysyvimmän mielenkiinnon. Mutta kysymys, minkä jokainen tarkkaavainen lukija tekee itselleen, on: »ei suinkaan tuonlaisissa kertomuksissa ole mitään todellista pohjaa ja perää?!» Ja moni lukija empimättä vastaa itselleen: »ei tietenkään!»

Tässä kuitenkin on varovaisuus paikallaan. Jyrkkä kieltäminen ei pitkälle vie. Kuten prof. Schurtz edellä toistamissamme sanoissa huomauttaa, ei nykyajan tutkija enää ole samassa asemassa kuin valistusajan tiedemies. Me tunnemme jo virallisesti siksi paljon ihmissielun salaisia kykyjä (esim. hypnotismia, selvänäköisyyttä, psykometriaa), että leimaamme itsemme tietämättömiksi tai humbugitieteilijöiksi, jos vain kohautamme olkapäitämme »saduille» ja »ihmetarinoille».

Mitä tämän kirjan tekijään tulee, hänellä ei ole mitään syytä kieltää maagillisten ilmiöiden ja magian todenperäisyyttä. Päinvastoin hänen—oman kokemuksensa nojalla—täytyy tunnustaa, että hän tietää useiden edellä lueteltujen ilmiöiden pitävän yhtä todellisuuden kanssa, vieläpä voisi mainita semmoisia, joita edellä ei ole lueteltu. Kuitenkaan tämä ei merkitse, että hän siveellisesti katsoen niitä semmoisinaan hyväksyisi.

Emme näet ihmettele yleistä mielipidettä ja niitä arvostelijoita, jotka tuomitsevat taikuuden ja magian oleelliseksi tunnusmerkiksi kaikelle sille maailmankatsomukselle, jonka katse ei ulotu nykyistä maallista elämää ulommaksi. Pikkumaista ja alhaista on todella tuo alituinen huolehtiminen aineellisen elämän eduista ja tarpeista, sen menestyksestä ja sen turvaamisesta, ja—jos huolehtia täytyy—epäilemättä rehellinen työ ja vilpitön käytös on aikaa myöten parempaa magiaa kuin kaikenlaiset loitsut ja temput. Valistus, sivistys ja kristillinen maailmankatsomus on tässä suhteessa kieltämättä vaikuttanut kohottavasti kansoihin. Mutta yleinen mielipide ja arvostelu riippuu siitä käsityksestä magiasta, mikä on vallalla. Jos käsitys muuttuisi, muuttuisi arvostelukin.

Emme suinkaan tässä tahdo yrittää muuttaa yleistä käsitystä magiasta. Tahdomme vain lausua julki sen oman mielipiteemme, joka lukijalle kyllä lienee jo selvinnyt, että magia todellisuudessa ja alkuperäisesti on perin toista kuin yllä kuvatut temput ja loitsut. Todellisuudessa magia on toimintaa näkymättömässä maailmassa ja siis yhtä tiedon kanssa. Tietäjä on juuri ihminen, joka hallitsee joitain voimia näkymättömässä maailmassa, ja sentähden hänen toimintansa tietäjänä asianmukaisesti on magiaa eli maagillista toimintaa. Kaukana siitä, että tämä toiminta liikkuisi aineellisen ja fyysillisen elämän alalla, sen tarkotusperät päinvastoin ovat ylifyysillistä ja henkistä ja siveellistä laatua. Todellinen magia ei koske ruumiilliseen elämään muuta kuin välillisesti, se edistää vain henkistä kasvua ja ihmiskunnan sisäistä sivistystä. Muunlainen magia, milloin siinä todella käytetään salaisia voimia, on jumalallisen kyvyn prostituoimista.

Tietäjän maagillisessa toiminnassa ilmenee hänen tapansa suhtautua ympäröivään maailmaan ja ihmiskuntaan. Eräs puoli hänen toiminnastaan on suorastaan kasvattavaa laatua, on itse asiassa kasvatusta. Hänen tehtävänsä on kasvattaa ihmisiä, vaikuttaa heihin, vieläpä saada muutamia heistä oppilaikseen. Voimme siis sanoa, että magia tässä rajotetummassa merkityksessä on se sielullinen menetelmä, jota tietäjä käyttää kasvattaessaan ihmisiä ja hankkiessaan itselleen oppilaita.

Seuraavassa tahdomme esittää pari piirrettä näistä Kalevalan tietäjien kasvatustavoista, ja silloin samalla selvinnee, minkätähden kutsumme niitä maagillisiksi eli yhteisnimellä magiaksi.

35.

ENNEN JA NYT: KAKSI IHMISTYYPPIÄ.

Ymmärtääksemme oikein kalevalaisten tietäjien maagillisia kasvatusmetodeja on meidän luotava silmäys siihen taustaan, siihen inhimilliseen ympäristöön, jossa he vaikuttivat. Eikä tämä ympäristö ole haettava siltä ajalta, jolloin Kalevalan runoja nykyisessä muodossaan laulettiin tai sepitettiin, vaan paljon vanhemmalta ajalta—siltä, josta Kalevalan runot, ainakin katkelmat niistä, todella kertovat. Emme tahdo yrittää vuosiluvuissa määritellä, kuinka kauas meidän on siirryttävä taaksepäin: Kalevala laulaa niin monenlaisista ajoista, kuten tulemme näkemään, että voimme puhua sadoista vuosista ja tuhansista ja kymmenistä tuhansista. Meidän on vain siirryttävä niin kauas taaksepäin, että tapaamme ympäristön, joka sielullisesti katsoen enimmin eroaa nykyisestä ihmiskunnasta ja joka samalla on ensimäinen, missä Kalevalan tietäjäsankarit vaikuttivat. Sillä huolimatta tieteellisten tutkijaimme epäilyksistä Kalevala vie meidät, jos osaamme nähdä ja tuntea sen maagillista ilmapiiriä, sangen kauas »historiantakaisiin» aikoihin, aikoihin, jolloin nykyinen Suomen kansa ei vielä ollut olemassa, mutta jolloin meidän esi-isämme—ja miksemme kutsuisi heitäkin suomalaisiksi?—elivät ja vaikuttivat. Suomen kansan menneisyys ja alkuperä on kätkettynä hämärään muinaisuuteen, mutta okkultisesti katsoen on eräs seikka varma: meidän kalevalainen henkemme ja kulttuurimme on atlantilaista alkuperää[67]. Muotonsa ja esitystapansa puolesta Kalevala tietenkin on arjalainen tuote, mutta kun tunkee sen henkeen, niin astuvat näkyviin atlantilaiset kuvat ja vaikutelmat. Ja sentähden meidän täytyy ymmärtääksemme Kalevalan magiaa oikein, saada jonkunlainen käsitys atlantilaisen ihmisen psykheestä eli sielusta.

Olemme jo ennen puhuneet tästä ihmiskunnan neljännestä, atlantilaisesta juurirodusta ja silloin maininneet, että atlantilaiset olivat tunneihmisiä vielä suuremmassa määrässä kuin nykyisen viidennen, arjalaisen juurirodun ihmiset.[68] Tämmöinen lyhyt määritelmä on luonnollisesti perin puutteellinen. Saadaksemme edes jonkunlaisen kuvan atlantilaisesta ihmisestä on vertailun vuoksi hyvä ajatella nykyistä europpalaista ihmisyksilöä.

Miten voisimme häntä, nykyajan ihmistä, sielullisesti määritellä? Tunnetta on kyllä hänen sisin ja salaisin olemuksensa, mutta hän pyrkii enemmän ja enemmän käyttämään järkeänsä ja sillä itseään hillitsemään ja tekojaan ohjaamaan. Virallisesti hän tunnustaa järjen ylivallan ja suree, ettei se läheskään aina ole vallalla hänen yksityisessä elämässään; samalla hänellä on hämärä aavistus siitä, että järki on paljon muuta kuin itsekkäästi laskeva ja omaa etua katsova neuvokkuus. Hänen päivätajuntansa on olennaisesti ajatustoimintaa; ihminen, joka ei kykene järkeään käyttämään, on päivätajunnassa sairas ja erotetaan mielipuolena muista ihmisistä. Hänen ajatuselämänsä taas perustuu havaintoihin, joita hän aistimillaan tekee. Unitajunta on hänellä hämärä, usein sekava ja järjetön, ja hän tekee jyrkän eron päivä- ja unitajuntansa välillä.

Kuta enemmän hän europpalaistuu, sitä itsenäisemmäksi hän pyrkii. Sivistyksen henkinen voima on siinä, että se tekee hänet yksilölliseksi ja personalliseksi olennoksi. Hän on oma itsensä, ei ainoastaan »isänsä poika» tai sen ja sen perheen eli suvun jäsen. Yksilöllinen vapaus on hänen tunnuslauseensa ja yhteiskunnassaan hän tahtoo nähdä mahdollisimman vapaan kilpailun vallitsevan.

Sisimmässään ihminen aina on sama, mutta personallisuudessaan hän muuttuu aikojen ja olosuhteiden mukaan. Kuinka poikkeavainen europpalaisesta oli itse asiassa vanha atlantilainen personallisuus!

Keskinkertainen atlantilainen ei ollut järkensä kehityksessä eikä ajatuksensa käytössä läheskään yhtä pitkällä kuin europpalainen; hän ei ollut lainkaan niin itsenäistynyt, ei edes samassa määrin yksilöitynyt. Hänellä ei ollut »omaa tahtoa». Hän kaikessa ajatteli ja kaikkia asioita katseli samoilla silmillä kuin hänen vanhempansa, hänen sukunsa, hänen heimonsa; hän ikäänkuin eli heissä, he hänessä—vainajatkin olivat aina läsnä hänen muistissaan. Hän oli melkein paljasta tunnetta ja haavetta. Hän oli enemmän joukkosielun osa kuin eristäytynyt yksilösielu, ja tämä on vanhojen kansojen vainajainpalvonnan alkujuuri ja psykologinen tausta.

Hänen päivätajuntansakin oli toisella tavalla organisoitu kuin nykyajan ihmisen. Siinä oli ajatusta ja järkeä sangen vähäsen, mutta sen sijaan oli tunne maailmana hänen edessään. Tämä merkitsi, että suuri osa siitä, mitä me nyt kutsumme unitajunnaksi, kuului silloiseen päivätajuntaan. »Unikuvia» täynnä oli atlantilaisen mieli: toisten tunteet astuivat hänen tajuntaansa kuvina, puhetta ei keskustelussa käytetty samassa määrässä kuin nykyään, ihmisten ja eläinten fyysillinen ulkomuoto näkyi hänelle—varsinkin atlantilaisina alkuaikoina—melkein hämärämmin kuin niiden tunteet, luontokin puhui hänelle omaa kieltään, kukat niityllä, kivet maassa, puut metsässä, järvet, vuoret, pilvet, tuulet, ukkonen, aurinko, kuu, tähdet—kaikki heijastivat hänen tajuntaansa määrätyitä tunnelmakuvia, joten ei ole vaikea käsittää, miksi vanhat kansat myös järjestään olivat animisteja. Manismi ja animismi on tuntemillamme vanhoilla kansoilla suoraa perintöä atlantilaisilta muinaisajoilta.

Mutta atlantilaiseen animismiin oli toinenkin syy. Juuri sen kautta, että atlantilaisen päivätajunta osaksi liikkui unimaailmassa, saattoi hän havaita paitsi luonnon tunteita niitä luonnon näkymättömiä olentoja, joita kutsutaan »haltioiksi». Nämä ovat osaksi fantastisia ja haihtuvia muotoja, jotka syntyvät elementtien sisäisistä elonvirtauksista kasvikunnassa, ilmassa, vedessä, tulessa, mutta osaksi myös eläviä olentoja, varsinaisia haltioita eli luonnonhenkiä, jotka elementeissä asuvat ja kuuluvat tykkänään toiseen kehitysjärjestelmään kuin esim. ihmiset ja eläimet. Kun tänä päivänä selvänäköinen salatieteilijä kohtaa tätä elämää ja näitä haltioita näkymättömässä maailmassa, hän hallitsee niitä ilman muuta ajatuksillaan ja tahdollaan. Toinen oli atlantilaisen suhde. Hänen ajatuksensa ei ollut kyllin kehittynyt, eikä hän niinmuodoin osannut tahtoaankaan itsetietoisesti käyttää. Hänen täytyi turvautua tunteeseensa ja sillä tavalla tietämättään herättää tahtoaan. Kuinka tämä kävi päinsä? Loitsujen avulla. Atlantilaisella oli erinomainen muisti. Pienestä pitäen hän oppi ulkoa monenlaisia loitsuja ja »syntysanoja». Näitä hän tarpeen vaatiessa käytti jokapäiväisissä hommissaan ja niiden avulla hän keskusteli luonnon ja sen olentojen kanssa, osaksi rukoillen sen apua, osaksi pakottaen sitä manauksillaan ja loitsuillaan.

Kun atlantilainen nukkui, siirtyi hänen tietoisuutensa siihen puoleen tajunnasta, jota olemme kutsuneet sisätajunnaksi, paljon helpommin kuin nykyisen ihmisen. Kun nykyään nukkuja saa nauttia unta, jota eivät mitkään unikuvat häiritse, tuntee hän itsensä herätessään erityisen virkistyneeksi ja vahvistetuksi. Hän on silloin unitajunnasta sukeltanut sisätajuntaansa ja tämä etäisyys päivätajunnan huolista ja lepo oman sielunsa helmassa on tietysti lisännyt sekä ruumiillisia että siveellisiä voimia. Atlantilaiselle tämä oli jokaöinen kokemus, ja siinäkin yksi syy, miksi muinaisajan kansat yleensä olivat terveempiä kuin nykyajan ihmiset. (Kun heitä sairaus kohtasi, parannettiin se usein niin, että potilas vaivutettiin uneen jossain pyhässä paikassa, temppelissä tai muualla: seurustelu sisätajunnan maailmassa paikan hyvän ja puhtaan haltian kanssa teki hänet pian terveeksi. Ja koska sairaudenkin vastineena oli jokin mielikuva tajunnassa, saattoi taas toiste »lääkäri», parantaja eli tietäjä, loitsuillaan ja manauksillaan karkottaa mielikuvan ja sen kanssa usein myös taudin.) Atlantilaisen nukunta erosi kuitenkin olennaisesti nykyisestä unettomasta unesta. Kun nykyajan ihminen herää unettomasta unestaan, ei hän muista mitään: hän vaikka luulee viettäneensä yön tajuttomassa tilassa. Toisin oli atlantilaisen laita: silloin sisätajuntaan vaipuminen vastasi nykyistä unitajuntaan siirtymistä ja herätessään siitä atlantilainen toi muistot mukanaan. Hän oli ollut toisessa maailmassa, liikkunut sieluna vainajien ja jumalien valtakunnssa, seurustellut korkeampien olentojen kanssa ja ikäänkuin ottanut osaa maailman kosmilliseen elämään. Senpätähden vieläkin luonnonkansojen keskuudessa uskotaan, että sielu ihmisen nukkuessa liitelee vierailla mailla. Mutta jos nykyään sillä tavalla tahdotaan säilyttää muisto tietoisuuden siirtymisestä sisätajuntaan, on turvauduttava erityiseen psyykkiseen treenaukseen ja opittava »loveen lankeemaan», johon seikkaan edellä olemme viitanneet.[69]

Silmällä pitäen näitä psykofysiologisia eli sielullisruumillisia eroavaisuuksia vanhan atlantilaisen ja nykyisen europpalaisen välillä ymmärrämme muitta mutkitta, että eroavaisuus niinikään on olennainen nykyisen ja silloisen maagillisen kasvatusmenetelmän välillä.

Olettakaamme, että tietäjä-ihminen meidän päivinämme tahtoisi kääntää maailman huomion aikain viisauteen, salaisen tiedon olemassaoloon, tietämättömyydestä ja pahasta pelastumisen mahdollisuuteen, ja että hän tahtoisi koota ympärilleen oppilaita,—mitähän keinoa hän silloin käyttäisi?

Ei ole olemassa kuin yksi rehellinen, vilpitön ja totuudenmukainen keino: herättää ihmisten ajatus ja järki toimintaan, vedota heidän omaan totuuden- ja oikeudentuntoonsa, kehottaa heitä itseään totuutta etsimään ja näyttää heille sitä tietä, joka totuuteen vie; mikä kaikki tapahtuu paraiten puhutun ja kirjotetun sanan avulla. Nykyajan ihminen on niin arka kaikenlaisen vaikutus- ja arvovallan suhteen, että hän pitää esim. uskonnollisia kirkonmenoja ja muita juhlallisuuksia, jotka keskiajalla kohottivat ihmismieliä hartauteen ja hurskauteen, suorastaan järjen ja vapaan ajatuksen nukutuskeinoina. Ja jos valkoinen maagikko mielisi saada ja kasvattaa oppilaita salaisessa tiedossa ja viisaudessa, täytyisi hänen heti alussa selittää heille ero sokean uskon ja luonnollisen inhimillisen luottamuksen välillä ja näyttää heille, ettei okkultinen itsekasvatus missään suhteessa ole järjenvastainen, vaan että päinvastoin älynkin kehitys on sen oleellisimpia tunnusmerkkejä.

Sanalla sanoen: nykyajan päivätajunnassa on järki tunnustettu hallitsija ja sen puoleen on käännyttävä maagillisessa kasvatustyössä täysikäisten ihmisten piirissä. Vasta järkiperäisen päivätajunnan myönnytyksellä voi ihminen hyötyä uskostaan korkeampaan jumalsyntyiseen minäänsä ja todella innostua sitä etsimään ja lähestymään.

Ajatelkaamme nyt tietäjä-ihmistä, joka tuhansia vuosia sitten eli Atlantismaalla. Hänkin tahtoi ihmisiä kasvattaa oikein elämään. Hänkin tahtoi herättää heissä halua Jumalan tuntoon ja totuuden tietoon. Hänenkin tehtävänsä oli koota ympärilleen oppilaita näyttääkseen heille, miten he saattoivat jouduttaa kehitystään ja kohota sen korkeamman minän tuntoon, joka pahasta pelasti. Oliko hän, tuo muinaisaikainen tietäjä, samassa asemassa kuin hänen veljensä meidän päivinämme? Saattoiko hän vedota samoihin oppilaittensa kokemuksiin ja ennen kaikkea samaan järkiymmärrykseen?

Ei suinkaan. Hänen asemansa oli aivan toinen. Se realinen minä, johon hän saattoi vedota, oli sisällöltään perin toisenlainen, se järkipahanen, jota hänen tuli toimintaan herättää, oli perin heikko ja saamaton. Mutta sitä vastoin oli tunnevoima suuri ja mielikuvitus laaja ja herkkä. Kuinka niin ollen olisi voinut sivuuttaa sitä sielullista kykyä, sitä tajunnan puolta, joka tunnustetusti oli etualalla ja kehittynein? Luonnollisesti täytyi tietäjän silloin vedota juuri ihmisten mielikuvitus- ja tunnevoimaan. Ja miten se kävi päinsä?

Menetelmän avulla, jota me tänäpäivänä ehkä kutsuisimme suggestioniksi, suggestioniksi, mutta ei hypnotismiksi. Hypnotismilla ainakin rajotetummassa, varsinaisessa merkityksessä tarkotamme toisen tahdon ja tajunnan kahlehtimista, niin että hän kadottaa oman itsetietoisuutensa ja määräämisvallan itsensä yli; hypnotismi on usein keinotekoiseen uneen vaivuttamista. Tätä ei valkoinen atlantilainen tietäjä käyttänyt maagillisessa kasvatuksessaan, sillä siitä ei silloin enemmän kuin nytkään olisi ollut mitään hyötyä, ainoastaan vahinkoa. Okkultinen kehitys perustuu itsekasvatukseen eikä se voi alkaa kasvatettavan vangitsemisella. Suggestioni, jota muinaisaikuinen tietäjä käytti, tarkotti oppilaan vapauttamista siitä joukkosielusta eli joukkosuggestionista, jonka alainen hän oli. Mutta suggestionia hänen täytyy käyttää herättääkseen oppilaassaan halua vapautukseen ja itsenäisyyteen. Tämä suggestioni oli jokapäiväistä tunne-elämää voimakkaampien affektien herättämistä ja jokapäiväistä kokemusta laajempien ja mieltäkiinnittävämpien näköalojen avaamista mielikuvitukselle.

Tavallisesti tämä alkoi niin, että tietäjä herätti oppilaissaan rakkautta itseensä. Varhempina aikoina hänen ei tähän tarkotukseen tarvinnut käyttää mitään suggestionia. Hänen oma läsnäolonsa, hänen rakkautta uhkuva sydämensä herätti itsestään vastakaikua herkissä ihmisissä. Mutta kieltämättä varsinkin myöhempinä aikoina tietäjä turvautui oman imaginatsioninsa voimaan voittaakseen toisten huomion ja sydämen puolelleen. Ja silloin luonnollisesti vaara oli tarjona, ellei tietäjä ollut kyllin kokenut.

Kaikki tunne saa voimansa ja ilmauksensa ihmisen sukupuolisuudesta, kuten ennen olemme huomauttaneet.[70] Kun siis rakkaus syttyi oppilaan rinnassa, muodostui suhde hänen ja opettajan välille. Tämä suhde oli välttämätön ja hyvä, kun se pysyi puhtaana ja epäitsekkäänä. Se auttoi oppilasta ulos heimosielun suggestionista ja sen avulla opettaja kasvatti oppilaassaan itsenäisyyttä ja älyä. Vähitellen oppilas sitten kasvoi vapaaksi opettajankin suggestionista.

Toista taas oli, jos tietäjä oli kokematon tai itsekäs. Silloin hän lankesi herättämänsä rakkauden personallisiin pauloihin ja suhde opettajan ja oppilaan välillä muuttui itsekkääksi, jopa fyysilliseksikin. Emme liioin saata kieltää sitä tosiseikkaa, että monet, joiden äly ja mielikuvitus oli enemmän kehittynyt, käyttivät näitä voimia suorastaan väärin ja itsekkäihin tarkotuksiin: saadakseen valtaa heikompien yli. Suurempaa älyä ja viekkautta voidaan tänäkin päivänä käyttää väärin, jollei nyt tunteeseen vetoamalla, niin toisten ymmärrystä ja järkeä lumoamalla ja vangitsemalla. Mustan magian tie on aina auki.

Mutta atlantilaisesta magiasta voimme yleisenä määritelmänä sanoa, että se perustui tunne- ja siis sukupuolivoimaan.

36.

ATLANTILAISTA MAGIAA KALEVALASSA.

Puhuessamme Kalevalan sisäisestä siveysopista koetimme avata joidenkuiden runojen merkitystä itsekasvatuksen psykologisella avaimella, joka on yleispätevä ja ajasta riippumaton eikä kajoa Kalevalan historialliseen sisältöön. Aivan toinen on tehtävämme nyt. Nyt tulee meidän ymmärtää Kalevalaa okkultishistoriallisena ajan kuvauksena ja lähestyä sen sankareita maan päällä eläneinä ihmistyyppeinä. Sanomme »ihmistyyppeinä», sillä kuten jo 5:nnessä luvussa huomautimme, uskomme, että Kalevalan sankarinimet, Väinämöinen, Lemminkäinen j.n.e. ovat geneerisiä eli sukunimiä tai siinä mielessä tyypillisiä, että niitä on annettu monille yksilöille; myöskin ja varsinaisesti siitä syystä, että käyttämällä atlantilaisen magian avainta emme vielä lähesty sankareitamme maan päällä eläneinä personallisuuksina. Minkätähden? Sentähden että Kalevalan runollinen ulkoasu ei ole atlantilainen, joten sen atlantilainen sisältö on siitä esille haettava. Kalevalan runot ovat lauletut arjalaisella ajalla, arjalaisille kuulijoille, ja sen katsantokanta on arjalainen, olkoon se muutamissa osissaan kuinka vanha tahansa.

Käyttämällä siis sitä historiallista avainta, joka avaa meille Kalevalan magian atlantilaista puolta, edellytämme, että Kalevalan pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi ovat atlantilaisia maagikoita, viimeinen niistä edustaen n.k. mustaa magiaa.

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat valkoisia tietäjiä, jotka etsivät itselleen oppilaita siten edistääkseen ihmiskunnan kehitystä. Heidän oppilaitaan kuvataan nuoriksi neitosiksi, ja sillä tahdotaan osottaa—paitsi sitä, että oppilaiden sielut aina ovat opettajaansa vastaanottavaisessa ja siis »naisellisessa» suhteessa,—myöskin sitä, että ovat kokemattomia ja hyvälle alttiita ja että kasvatuksessa oli vedottava tunteeseen ja mielikuvitukseen. Ei meidän siis tarvitse ajatella, että opetettavat aina olisivat olleet naisia yhtä vähän kuin sitä, että opettajat aina olisivat olleet miehiä. Niitä on kuvattu miehiksi, sentähden että opettaja on antajan asemassa.

Lemminkäinen on tyypillinen atlantilainen maagikko. Kun häntä tältä kannalta oikein käsitämme, nousee hän eteemme suurena, voimakkaana ja rakastettavana. Hän on tietorikas, hän on tunteissaan voittamaton, hän on väsymätön auttaja. Hänen lukemattomat lemmenseikkailunsa kuvaavat niitä lukemattomia kertoja, jolloin hän rakkaudellaan ihmissieluja auttoi. Sillä hän oli suuri rakastaja ja luotti rajattomasti personalliseen lumousvoimaansa:

    »Jos en ole koiltani korea,
    Su'ultani aivan suuri,
    Mie valitsen varrellani,
    Otan muilla muo'oillani.»

Hän vetosi aina tunteihin ja herätti toisten tunteita yksin oman tunteensa voimalla. Korkeintaan hän antoi huhun kertoa omasta vastustamattomuudestaan, itse hän ei muulla tavalla mielikuvitukseen vedonnut. Hän olikin varmuudessaan ja uskossaan itseensä väkivaltaisen voimakas. Ken häntä miellytti, ketä hän kasvattaa tahtoi, sen ei käynyt vastustaminen. »Saaren» (Poseidonin) Kyllikki oli päättänyt seisoa lujana, mutta kun Lemminkäinen tuli ja vasten Kyllikin tahtoa avasi hänelle palavan sydämensä, oli Kyllikin valta murrettu ja hän oli onnellinen antautuessaan Lemminkäisen johdatettavaksi.

Hän kulki tietänsä suoruudessaan ja rehellisyydessään kuin pyörremyrsky. Vasta lopulla hän oppi huomaamaan, ettei hänen personallinen lumousvoimansa riittänyt. Kun hän ei Saarenkaan väestöstä tavannut ihmissieluja, joita hän olisi saanut opettaa niin kauvan ja niin pitkälle kuin olisi voinut ja tahtonut, päätti hän lähteä Pohjolaan, jossa kuului asuvan ylpeä ja kaunis, salaisiin taitoihin perehtynyt kansa. Sinne tultuaan hän heti oivalsi, että oli vedottava mielikuvitukseen eikä tunteisiin yksin. Hän lauloi ja loitsi semmoisella hehkulla, että paraimmat laulajat siellä tunsivat itsensä huonoiksi ja mitättömiksi: heidän runo- ja taikasuonensa ehtyi ja heidän mielikuvituksensa taipui voimattomana toisen tahtoon:

    Tulta iski turkin helmat,
    Valoi silmät valkeata
    Lemminkäisen laulaessa,
    Laulaessa, lausiessa,
    Lauloi laulajat parahat
    Pahimmiksi laulajiksi,
    Kivet suuhun syrjin syösti,
    Paaet lappehin lateli
    Parahille laulajille,
    Taitavimmille runoille.
    Niin lauloi mokomat miehet
    Minkä minne, kunka kunne:
    Ahoille vesattomille,
    Maille kyntämättömille,
    Lampihin kalattomihin,
    Aivan ahvenettomihin,
    Rutjan koskehen kovahan,
    Palavahan pyörtehesen,
    Virran alle vaahtipäiksi,
    Kosken keskelle kiviksi,
    Tulena palelemahan,
    Säkehinä säykkymähän.

Ja kun yksi kuulijoista—märkähattu karjanpaimen—jäi koskemattomaksi, kun ei Lemminkäisen laulu häneen vaikuttanut ja kun hän ihmeissään, ehkä imartelua odottaen, kysyi syytä, miksei loitsu häneen tepsinyt, vastasi Lemminkäinen rehellisessä suoruudessaan: »sinä olet itse niin huono ihminen, sinussa ei ole mielikuvituksen pyhää tulta ollenkaan, sentähden ei minunkaan jumalallinen lauluni sinuun vaikuttanut.» Tuo oli toisten kuullessa häväistys, josta paimen päätti kostaa.

Mutta kun Lemminkäinen voimannäytteensä jälkeen tahtoi oppilaita itselleen, sai hän Louhelta vastaukseksi, ettei tässä hätää ole. Vielä hänen tuli antaa monta näytettä tietäjä-taidostaan, ennenkuin suostuttaisiin häneen uskomaan. Ansiotöissä Lemminkäinen näyttääkin, että hän monenlaiseen taikatoimeen pystyy, mutta viimeistä suorittaessaan hän kaatuukin tunnottomana maahan—Pohjan paimenen mustat voimat olivatkin ylivoimaiset, Lemminkäinen ei osannut suojata itseään hänen noidannuoliltaan. Ja kun Lemminkäinen myöhemmin tekee toisen matkansa Pohjolaan, ei hänen silloinkaan onnistu saamaan jalansijaa Pohjolan kylmäverisen väen keskuudessa.

Väinämöinen taas atlantilaiseksi tietäjäksi käsitettynä on toisentyyppinen kuin Lemminkäinen. Hän on viisaampi ja kokeneempi, mutta ei rakasta ihmisiä samalla tulisella intohimolla kuin Lemminkäinen. Hän ei vetoakaan suoranaisesti tunteisiin herättäessään ihmisten mielenkiinnon. Hän antaa viisautensa maineen panna liikkeelle heidän mielikuvituksensa ja personallisesti läsnäollen hän hurmaa heitä soitollaan ja laulullaan. Hänen menetelmänsä pohjasävel on toinen kuin Lemminkäisen eikä se atlantilaisella silmällä katsoen ole yksilöllisesti yhtä tehokas. Hän ei onnistukaan saamaan oppilaita tavallisista ihmisistä, ainoastaan tietäjät semmoiset kuin Ilmarinen ja Lemminkäinen kelpaavat hänen johdettavikseen.

Hän on kuitenkin niin kuuluisa, että kun hän Pohjolaan joutuu, otetaan hänet siellä mitä kunnioittavimmin vastaan, hoidetaan, kestitään ja pyydetään jäämään. Mutta Väinämöinen ikävöi omille mailleen, hän ei luota Pohjolan väkeen. Kohta selviääkin, että pohjolaiset ovat itsekästä »salajoukkoa», sillä Louhi kysyy Väinämöiseltä:

    »Niin mitä minulle annat,
    Kun saatan omille maille,
    Oman peltosi perille,
    Kotisaunan saapuville?»

Ja kun Väinämöinen tarjoo hänelle kypärin kultia, vastaa Pohjolan emäntä, että kullat ovat lasten kukkasia, mutta kysyy samalla, osaako viisas Väinämöinen takoa sammon; jos sen takoo,

    »…Niin annan tytön sinulle,
    Panen neien palkastasi,
    Saatan sun omille maille…»

Väinämöinen lupaa silloin, koska hän ei itse osaa sampoa takoa, lähettää seppo Ilmarisen sekä sampoa takomaan että »neitosta lepyttelemään».

Mutta kotimatkalla hän näkee Pohjan immen, ihastuu siihen ja pyytää häntä itseään seuraamaan. Pohjolassa oli siten ainakin joku, joka Väinämöisen silmissä kelpasi kasvatettavaksi ja jonka hän olisi oppilaakseen ottanut. Pohjan impi ei kuitenkaan muitta mutkitta suostunut, vaan tahtoi ensin nähdä, oliko Väinämöinen todella loitsutaitoinen tietäjä. Hän antaa Väinämöisen halkaista jouhen kärjettömällä veitsellä, vetää munan solmuun, kiskoa tuohta kivestä ja särkeä jäästä aidaksia »ilman palan pakkumatta»; mutta kun Väinämöisen lopulta pitäisi veistää vene immen kehrävarren muruista ja työntää se vesille »ilman kouran koskematta», silloin hän ei heti onnistukaan, vaan joutuu monenlaisen kohtalon uhriksi. Ja kun vihdoin vene on Väinämöisellä tehtynä ja hän saapuu sillä Pohjan immen luo, on tämä jo lupautunut toiselle tietäjälle, Ilmariselle. Väinämöinen tyytyy viisaana kohtaloonsa, sillä olihan hän itse toimittanut Ilmarisen Pohjolaan ja oli siis itse syyssä siihen, että Pohjolan kansa ihastui Ilmariseen ja mieluummin otti hänet opettajakseen.

Ilmarinen on kaikista vähimmin atlantilaismallinen tietäjä. Jos häntä kuvittelisimme oppilaita etsimässä, ei hän tunteisiin vetoaisi ollenkaan; tuskin hän personallisella läsnäolollaankaan vaikuttaisi mielikuvitukseen. Ainoa tapa, millä hän herättäisi mielenkiintoa, olisi, että hän antaisi töittensä ja tekojensa puhua puolestaan. Mutta Kalevala ei kerrokaan hänestä, että hän rakkaudesta ihmisiin etsisi oppilaita. Vasta kun hän Väinämöisen toimesta joutuu Pohjolaan, herää hänen sydämessään halu lähemmin liittyä Pohjan kansaan; mutta kun ne, joita hän oppilaikseen haluaisi, tekevät esteitä, palaa hän murheellisena omille mailleen.

Hän on kuitenkin takonut sammon pohjolaisille, s.o. opettanut heille paljon semmoista, jota eivät tienneet eivätkä tainneet, ja kohtalo ohjaa lopulta niin, että Ilmarinen saapi heidän joukostaan oppilaikseen ne, jotka hän oli valinnut.

Louhi, Pohjolan emäntä, sanoimme, on mustan magian edustaja. Se näkyy siitä, että hän tavottelee tietoa ja valtaa. Rakkaudesta ei hänen yhteydessään ole puhettakaan. Lemminkäisen hän arvostelee mitättömäksi.

Kun hän Väinämöistä vävykseen toivoo, ajattelee hän salaa kaikkea sitä mahtia ja viisautta, jota hän Väinämöiseltä voisi urkkia. Ja vaikka Väinämöinen on liian viisas ryhtyäkseen itse Louhea opettamaan (sampoa takomaan), on hän kuitenkin joutunut siihen määrin Louhen pauloihin, että hänen täytyy luvata toimittaa Ilmarinen Pohjolaan. Ilmarisen Louhi helposti taivuttaakin mieltänsä myöten. Ilmarinen on liian vilpitön aavistaakseen pahaa, ja hän opettaa Louhelle kaikki salaiset taitonsa. Hän kyllä vihdoin saa oman palkkansa, mutta huomaa liian myöhään, että oli taitonsa opettanut väelle, joka ei sitä oikein käyttänyt, vaan yksinomaan ajatteli omaa valtaansa ja hyvinvointiaan. Lopulta kohtalo riistääkin Ilmariselta kaikki, mitä hänellä on kallista, että hän ymmärtäisi velvollisuudekseen taistella takaisin Pohjolasta sitä tietoa ja sitä valtaa, mitä hän sinne oli tuhlannut. Kalevala leimaa täten Pohjolan mustan noituuden tyyssijaksi.

Moni meikäläinen lukija sanoisi ehkä, että Lemminkäinen hänen mielestään on paljon »mustempi». Onhan hänen menetelmänsä herättää personallista ihastusta itseensä miltei »inhottava». Ja kuvaahan Kalevalakin häntä pienellä ivalla; lukeehan se hänelle viaksi, että hän »ain' oli naisissa eläjä».

Niinpä niinkin. Semmoiselta asia näyttää arjalaisen silmällä katsottuna; ja mikä paremmin todistaa, että Kalevalakin on, kuten jo sanoimme, arjalaiselta näkökannalta kyhätty? Mutta »ajat muuttuvat ja me niiden mukana». Mikä tänään näyttää mustalta, saattoi eilen olla valkoista, ja päinvastoin. Siitä näemme, ettei koiraa ole karvoihin katsottava, vaan karvain juureen!

Mutta vielä lähemmäksi Kalevalan sankareita meidän täytyy tunkeutua.

37.

AIKOJEN VAIHTEESSA.

Edellisessä luvussa loimme yleissilmäyksen Kalevalan pääsankarien elämään atlantilaisen magian kannalla, mutta tällä emme suinkaan tyhjentäneet Kalevalan okkultishistoriallista sisältöä edes magian kannalta. Kalevala näet on sepitetty arjalaisella ajalla eikä puhu yksinomaan atlantilaisista muistoista. Kun tarkemmin syvennymme Kalevalan sisältöön maagilliselta kannalta, teemme sen huomion, että Kalevala selvästi puhuu ainakin kolmesta aikakaudesta: atlantilaisesta, arjalaisesta ja niiden välisestä murrosajasta. Ja jos esim. ajattelemme, että Suomen kansan esi-isät ammoisia aikoja sitten asuttuaan atlantilaisena heimona keski-Aasian ylängöillä[71] alkoivat vaeltaa Europpaan ja jäivät asumaan keski-, etelä- ja itä-Europpaan ja sieltä vasta pitkiä aikoja myöhemmin siirtyivät pohjoiseen päin, ei meidän ole vaikea käsittää, että he Europassa ja ehkä ennenkin arjalaistuivat ja että Kalevala säilyttää muistoja erilaisilta aikakausilta.[72]

Varsinaisena jäännöksenä ja muistomerkkinä atlantilaiselta ajalta on silloin kuvaus Lemminkäisestä. Tämä Kalevalan sankari on, kuten jo edellä sanoimme, tyypillinen atlantilainen maagikko, ja Kyllikki edustaa sitä Saaren kansaa, jonka keskuudessa hän paraiten viihtyi ja menestyi. Olemme hänestä jo kylliksi puhuneet ja huomautamme tässä vain parista piirteestä, jotka nekin ovat aito atlantilaisia. Lemminkäisellä on syvä rakkaus ja luottamus äitiinsä ja hänen tottelemattomuutensa osottaa vain, että hän tietäjänä oli enemmän itsenäistynyt kuin tavallinen atlantilainen; voi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ketään rakastanut niin paljon kuin äitiään. Luonnossa liikkuessaan, vaaroja kohdatessaan hän aina turvautuu loitsuihin; harjansa, jonka hän jättää kotiin ennusmerkiksi, on hän täyttänyt omalla magnetismillaan ja loitsuilla liittänyt itseensä, niin että se näyttää verta vuotavan äidin ja Kyllikin silmissä, kun Lemminkäiselle pahasti käy. Sotaisa hän myös on ja vetää miekkansa tupestaan, milloin eivät loitsut eläviin olentoihin, olletikin ihmisiin tepsi.

Ilmarinen kuuluu taas kokonaan arjalaiseen aikaan, ja Pohjan neiti edustaa niitä ihmissieluja, joiden kanssa hän paraiten luonnistui. Ilmarisenkin älyperäistä ja pinnalta kylmähköä luonnetta olemme edellä kuvanneet, joten tyydymme tässä viittaamaan pariin seikkaan, jotka puolestaan osottavat, ettei llmarisen veressä ollut paljon atlantilaista jälkeä. Hän ei milloinkaan turvaudu loitsuihin, vaan aina töihin ja tekoihin. Hän on takoja iänikuinen. Milloin hän rukouksen tai toivomuksen lausuu, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä eivätkä lainkaan loitsuntapaisia, vaan semmoisia kuin meikäläisenkin rinnasta nousee. Esim. Pohjolan matkalle lähtiessään ja rekeen istuessaan hän rukoilee:

    »Laske ukko uutta lunta,
    Visko hienoa vitiä,
    Lunta korjan liukutella,
    Vitiä ve'en vilata!»

ja lisää vielä toivomuksen:

    »Lähe nyt onni ohjilleni,
    Jumala rekoseheni,
    Onni ei taita ohjaksia,
    Jumala ei riko rekeä!»

Ansiotöitä suorittaessaan kerrotaan hänen käyttäneen muuatta loitsua, nim. käärmeen poistantosanoja, mutta se voi historiallisesti katsoen olla metakronismi, ja tulensyntyruno, jossa Ilmarinen lukee tulenpolttaman sanat, on niin selvästi mytologinen sisällöltään, ettei historiallisesti tarvitse sitä lukuunottaa. Ilmarisella ei ole hypnotista eikä suggestiivista kykyä.

Toinen arjalainen piirre hänen luonteessaan on helposti syttyvä epäilys ja ajatuksen aavistus asian oikeasta laadusta sekä luottamus »viiteen aistiin» (samat piirteet huomataan hänen sisaressaan Annikissakin). Tämä tulee näkyviin heti ensimäisellä kerralla, kun llmarinen Kalevalassa esiintyy. Väinämöinen on palannut onnettomalta Pohjolan matkaltaan, alla päin, pahoilla mielin siitä, että oli luvannut llmarisen »oman päänsä päästimeksi». Kun hän on kertonut Pohjan ihanasta immestä ja yllyttää llmarista Pohjolaan lähtemään, huudahtaa tämä, aavistaen asian oikean laadun:

    »Ohoh vanha Väinämöinen,
    Joko sie minun lupasit
    Pimeähän Pohjolahan
    Oman pääsi päästimeksi,
    Itsesi lunastimeksi!…»

Ja kun Väinämöinen kertoo toisesta kummasta, kuusesta, jonka latvassa kuuhut kumotti, inttää llmarinen:

    »En usko toeksi tuota,
    Kun en käyne katsomahan,
    Nähne näillä silmilläni.»

Väinämöinen saakin käyttää suurta maagillista taitoansa, johon kuuluu kyky siirtää fyysillisiä esineitä paikasta toiseen, ennenkuin Ilmarinen Pohjolaan joutuu.

Kolmas arjalainen todistuskappale llmarisen suhteen on sammon taonta. Vaikka sampo on täydellinen taikakalu, ei sitä loitsuilla käy luominen. Väinämöinen esim. veistää veneen sanan voimalla, mutta sampoa hän ei ota tehdäkseen. Tämä todistaa, että sampo on jotakin uutta ja kuulumatonta, jota ei tunteen ja mielikuvituksen voimalla yksin voi aikaansaada, vaan jonka laatimiseen ennen kaikkea tarvitaan nerokkuutta, järkeä ja ajatusta. Sampo voi täten hyvin kuvata korkeampaa tieteellistä sivistystä ja sen saavutuksia, jotka perustuvat älyn toimintaan, ynnä sitä monimutkaista aineellista kulttuuria, joka on viidennen rodun tunnusmerkki; vieläpä »kirjokansi» sampo voi hyvällä syyllä kuvata kirjaa eli kirjantapaista, johon llmarisen alkuperäinen ilmotus ja opetus oli salamerkeillä muistiin pantu.[73] Eikä oli ihmeteltävä, että Louhi tahtoi sitä säilyttää kalliimpana aarteenaan. Mutta sammon takoja llmarinen on silloin samalla astunut arjalaisen rotumme kasvattajien ja hyväntekijäin joukkoon Suomen kansan edustajana.