Suutari ensinnäkin pakotettiin tunnustamaan parjauksensa. Kylän vanhin, staarosta, löytyi vainiolta kyntämästä. "Kemih tyrmäh työnnetäh musikka", hän sanoi, jos tyttö tahtoo. Lupasi hoitaa asian ja kutsua seuraavaksi päiväksi kylän kokoon kortteerimme pirttiin.
Ja niin tapahtuikin. Seuraavana päivänä alkoi lappaa väkeä joka suunnalta ja pian olivat avaran pirttimme kaikki paikat täysi. Suutarikin saapui, punapartainen, vetelännäköinen mies ja istui akkunan viereen. Okahvi kainosti pesi astioita oven suussa, vaikkei ensinkään näyttänyt olevan pahoillaan siitä, että oli yleisenä puheen aiheena. Staarosta oli saapunut virkapuvussa, s.o. messinkilappu rinnassaan, jotta toimitus sai enemmän juhlallisuutta.
Kun rahvas oli koolla ja asianomaiset saapuvilla, astui staarosta keskelle lattiaa ja piti seisaaltaan puheen, jossa hän selkeästi ja kaunopuheliaasti esitti kylälle asian, huomautti suutarin rikkomuksen suuruutta — siitä muka seuraisi linnarangaistus, jos tyttö tahtoisi — ja arveli hänen pääsevän hyvin huokealla, kun pääsi julkisella anteeksipyynnöllä.
Mutta suutari oli yön tuumailtuaan tullut toiselle mielelle ja ajoi taas aluksi valheeksi kaikki kantelut ja oman tunnustuksensakin. Jonkun aikaa vastaan harattuaan hän kuitenkin taipui pyytämään anteeksi.
Mutta nyt oli tyttö vuorostaan jäykkä eikä ollut kuulevinaankaan suutarin pyyntöä, astioita vain peseskeli ääneti ovensuussa. Suutarin pyynnöt muuttuivat yhä nöyremmiksi ja vihdoin hän epätoivoissaan huudahti:
"Prosti milma, Okahvi, mie siulle stubnit (tohvelit) njeulon…"
Koko tupa vaieten odotti tytön vastausta.
Pitkänlaisen vaitiolon jälkeen Okahvi vihdoin vakavana virkkoi:
"Jumala prostiu."
Ja se oli merkki, että suutari hänen puolestaan sai anteeksi. Siihen toimitus päättyi ja kaikki erosivat tyytyväisinä.
Tyttöjen naimaonnea ei asia suinkaan pilannut. Sillä aikaa kun olimme poissa matkoilla, olivat sulhasten pyssyt moneen kertaan paukkuneet tyttöjen akkunain alla ja molemmatkin joutuivat samana kesänä naimisiin. Mutta luvattuja stubnejaan Okahvi taitaa odottaa vielä tänä päivänä. Kustista ja minusta suutari kuuluu tehneen jäljestäpäin laulun.
KÄYTÄNNÖLLISTÄ PERIMÄTIETOA.
Olen jo maininnut, että iltapuhteilla, samovaaran ääressä koossa oltaissa, tavallisesti käänsimme puheen outoihin tapoihin ja käsityksiin, mitä rajantakaisten karjalaisten kesken on vallalla. Usein saapui siihen tuttavia kyläläisiäkin, ja vähitellen keräsimme siten koko joukon tietoja, joita pikaisella matkalla tuskin olisi kyselemälläkään saanut. Toverini, jonka kokoamia seuraavat tiedot enimmäkseen ovat, varsinkin oli ovela onkimaan kaikenlaisia asioita, jotka kuuluivat kansan tuttavallisempaan käsitepiiriin ja joita ehkä ei olisi ventovieraille halusta kerrottukaan. Paljon hän sai niitä kielimestariltaankin, heidän kahden kesken janatessa kamarissa sanakirjaansa. Milloin tuli vastaan sana, josta kielimestari tiesi enemmänkin, silloin aina poikettiin työstä sivuun ja Varahvontta sai kertoa, mitä tiesi.
Nämä "reähkät" ["Reähkä" merkitsee samaa kuin suomen "synti". Siitä tulee "reähkä" on siis sama kuin: "se on synti"] taiat ja luulotukset valaisevat monella tavalla kansan käsityskantaa. Suuri osa niistä on samoja kuin Suomenkin puolella, jopa toiset niin yleisiä, että niitä voi sanoa kerrassaan kansainvälisiksi. Mutta toisia ei enää meidän puolella tavattane, vaikka olisivatkin kuuluneet vanhan kansan viisauteen. Osa taas on meille aivan vieraita, koska ne johtavat juurensa kreikan uskonnon vanhemmista muodoista. Semmoisia ovat varsinkin ne, jotka säätävät, mitä on vaatetukseen ja nautintoaineihin nähden vaarinotettava.
Auringon laskun jälkeen ei kerjäläiselle saa antaa leipäpalastakaan, vaikka nälkään kuolisi. Jos antaa, vähenee talon tavara ja varallisuus huononee.
Kun taloon tulet, niin älä tallaa kynnykselle, tulee reähkä.
Karjalaisen pirtin ovipuolessa riippuu käsiastia, josta tupaan tulijat valavat vettä käsiä pestessään. Käsiastian vesi on pyhitettyä ja monet säädökset ovat voimassa siitä, milloin sitä on käytettävä.
Kun tuodaan vettä korvolla, niin siitä on ensin pantava vähän käsiastiaan, ennenkuin sitä muuhun käytetään. Muutoin tulee reähkä.
Käsiään pestessä ei saa räiskäyttämällä poistaa niistä vettä; siitäkin tulee reähkä.
Vesikauhaa ei saa jättää korvoon yöksi, muuten tulee reähkä.
Kun pirtti illalla lakaistaan, ei rikkoja saa viedä pihalle, siitä tulisi reähkä.
Halot ovat aina pantavat uuniin leikattu terävä pää edellä.
Hinkalon edusta pitää raivata ja puhdistaa yöksi, jotta kodin suojelusenkeli voisi siinä istua ja lämmitellä.
Jos talo syttyy palamaan, niin palava talo on kierrettävä rieskalla maidolla ja jumalankuvalla. Tuli ei silloin pääse leviämään.
"Sieklan" (seulan) alitse kulkemisesta voi pahoja seurata, varsinkin vaimoväelle. Sentähden sieklaa ei saa orrelle asettaakaan.
Jakkaraa ei saa jättää jalat ylöspäin, sillä siitä on samoja vaaroja.
Naitu nainen ei saa juoda kupin eikä lautasen laidalta, sillä silloin syntyisi hänelle leveäsuinen ja paksuhuulinen lapsi.
Tuohuksia (kynttilöitä) jumalankuvien edessä ei saa sytyttää tulitikulla, vaan tuli pitää ensin panna päreeseen tai toiseen tuohukseen. Tuli olisi sitä paitsi otettava liedestä tai tuluksilla.
Reähkä tulee saunasta tullessa, ellei tuvassa pese kasvojaan ja käsiään uudelleen ja samalla itseään siunaa.
Kun lempeä nostetaan saunassa kylvettämällä, niin pannaan vastaan "tuulen kopra", arvatenkin jonkinlainen laaja oksa.
Maata pitää ruveta oikealle kyljelle ja nousta ylös vasemmalta, muutoin tulee reähkä.
Monta seikkaa on karjalaisen otettava huomioon taloaan rakentaessaan, jotta se menestyisi ja tulisi varjelluksi pahasta: — Taloa ei saa rakentaa tien paikalle, sillä muutoin voi piru siihen tulla.
Kun taloa rakennetaan, on kaivettava reikä otsihirteen ja pantava siihen elohopeata. Silloin talo menestyy.
Kun kurkihirsi pannaan, tuodaan metsästä ukon murtaman puun sälöjä ja ne pannaan kurkihirren pään alle. Silloin saa katto olla rauhassa, eikä tuuli vie sitä konsanaan.
Kurikka (vaaja), jonka vesi on ajanut rannalle, on pantava uunin alle, kun uunia rakennetaan, jotta ei syöpäläisiä tulisi huoneeseen. Saman vaikutuksen tekee puuvaarna, jossa on kesseliä (eväskonttia) pidetty työpaikalla.
Kun läävää tehdään, on otettava kynnyshirreksi rannalla kasvava puu, jonka alin tuore oksa on järvelle päin. Lisääntyy karja.
Kaivon paikka on katsottava kesällä kauniilla säällä, auringon noustessa. Vaikka olisi miten kuiva aika, on kaivon paikalla aina kaste; siihen kun kaivaa, tulee kaivoon vettä.
Tai otetaan rannalta kaksihaarainen paju, haarat puserretaan kopriin ja pää jää ilmaan. Koprat polvia vastaan kävellään polvet koukussa. Kun tulee vesipaikka, niin pää vääntyy alaspäin.
Jos tahtoo estää veden kaivosta toiselta pois, niin tulee kenenkään huomaamatta upottaa siihen eläväähopeata, joka on pantu linnunkynään.
Veljesten erotessa talosta isä jakaa kokonaisen leivän, ristien silmänsä, niin moneen osaan kuin veljeksiä on. Kukin näistä ristii silmänsä ja syö osansa.
Kaikenlaista kotielämässä vaarinotettavaa:
Reähkä tulee, jos syö tai silmiä ristii vasemmalla kädellä.
Syödessä tulee pöydällä olla pöytäliina (skaatteri).
Leipää ei saa aloittaa illalla. Jos aloitus on välttämätöntä, pitää leikattu kannikka panna talteen hyllylle ja vasta seuraavana päivänä saa sen syödä.
Leipäviiplua ei saa katkaista seläskättä, s.o. itsestään pois, vaan itseensä päin.
Leipäviiplua ei saa katkaista muuta kuin toisesta päästä. Jos erehdyksestä sattuu katkaisemaan molemmista päistä, niin pitää heti nopeaan halkaista viiplu keskeltä.
Pyhinä leivottu ensimmäinen rieska taikinasta kuivataan ja survotaan. Kun nämä murut syötetään elukoille (lehmille), eivät nämä makaa öitä metsässä.
Kerän pohjallisiksi pitää aina panna jotain syötävää, tavallisesti leipää, ja kerän purettua syödä tämä. Kerän pohjalliset näet toisella ilmalla (haudan tuolla puolen) syötetään.
Proasniekkana, s.o. juhlapäivänä, ei leipoja ja ruoan laittaja saa maistaa ruokia ennenkuin murkinalla, eikä antaa toisen maistettavaksi. Reähkä tulee.
Joulunpaaston aikana ei saa syödä kalaakaan kahtena päivänä viikossa.
Joulun aattona ei saa syödä mitään.
Keskiviikko ja perjantai ovat pyhitettävät joulusta laskiaiseen asti, niin ettei saa syödä maitoa eikä kalaakaan.
Pääsiäispaasto, "suun pyhä", kestää seitsemän viikkoa. Ei saa kalaakaan syödä muuta kuin kahtena päivänä.
Tsajusta tulee yksinkertainen, tupakasta kahdenkertainen, kahvista kolmenkertainen reähkä. Pyhäiset ihmiset eivät juo kuin "travaa", s.o. meriheinistä keitettyä teetä ilman sokuria.
Samovaarasta ei saisi juoda teetä, se kun tulee kranasta niinkuin paholaisen suusta; kattilassa pitäisi keittää.
Piippu ja paperossi riippuvat käärmeinä suupielessä "tuolla ilmalla."
Ristittä ja vyöttä ei saa koskaan, ei maatessakaan, olla, jos tahtoo varoa reähkää.
Vyöttä ei saa kolmen kynnyksen yli kulkea; rikkojalle tulee reähkä.
Miehen palahvanan (kauhtanan) tulisi olla harmaata sarkaa ja paidan mustan. Liiviä ei saisi olla ensinkään.
"Reähkä tuloo, kun piät paitaa housujen seämessä." (Tavallisesti kuitenkin jo pidetään.) Etenkin suurina pyhinä, silmiä ristittäissä, on pidettävä paita päällä.
Nutussa ja paidan kauluksessa ei saisi olla nappia, vaan paidassa nahmot, nutussa nyplät. Alushousuissa pitäisi olla jonkunlainen kurenauha.
Jupkaa, s.o. lyhyttä hametta, ei saisi pitää ensinkään. Jupkasta tulee reähkä. (Muoti on nuoremmassa kansassa voittanut tämän reähkän.)
Kostoa (s.o. liivihametta) ei saa riisua jalkojen, vaan pään kautta.
Rätsinän (paidan) päällä tulee olla alusvyö. Koston päällä tulee naisen pitää toista vyötä, muuten tulee reähkä.
Peretnikan eli esiliinan tulisi alkaa jo rinnan ylipuolelta, sekin on reähkä, kun se alkaa vasta lanteilta.
Korkokengistä ja rypytetystä vaatteesta tulee reähkä., (Tästä ei enää pidetä lukua.)
Reähkä tulee, jos tytöt tai naiset paastoaikana ja etenkin suurina pyhinä pitävät ruskeata eli punaista. Koston tulee olla leveäharteinen, kaitaharteisesta reähkä. Punainen vaate polttaa kantajaansa kypeninä toisessa maailmassa.
Vaimoihmisen tulee aina pitää hiuksensa katteessa, muuten tulee reähkä; tytöille ei otsipaikka riitä ulkona. Naiselle tulee reähkä, jos hän pitää tyttöjen otsipaikkaa.
Leikatut miehen hiukset pannaan oven päälle vuorilaudan taa, nurkan salvokseen y.m. piilopaikkaan, ettei linnut voisi viedä niitä pesäänsä, varsinkaan ei puuhun, sillä siitä olisi seurauksena alituinen pään kivistys. Jos puu varsinkin sattuisi olemaan kituva, rupeisi mieskin kitumaan. Naisen tukat poltetaan.
"Tuulelle urosen tukka,
Naisen tukka tuleh."
Partaan ei saa koskea, siitä tulee suuri reähkä, jos sitä leikkaa. Parrasta lähtevät karvat pitää työntää kauluksen kautta ihon ja paidan väliin, josta ne saavat tippua lattialle.
Kynsistä leikatut palat pitää katkaista ja pistää kauluksesta ihon ja paidan väliin, josta ne saavat pudota lattialle. Jos ne kokonaisina ja suoraan viskattaisiin lattialle, tekisi piru niistä venheen ja Jeesus saisi syytä itkeä. — Lapsen kynsiä ei saa lyhentää leikkaamalla, vaan puremalla.
Maamiehen on hyvä tietää seuraavat seikat:
Ei saa peltoja kyntää, ei kylvää eikä reissuun lähteä vuoden kuluessa sinä viikonpäivänä, jona oli plahveshenni (Maarianpäivä). Mutta jos edellisenä päivänä heittää peltoon jyvän tai vie auran pellolle, kyntää edes yhden vaon, niin saa plahveshennipäivänä työtä jatkaa.
Ennen Lehti-Iivanan päivää (Juhannusta) ei saa lehtiä rauta-aseella taittaa, ainoastaan käsillä.
Pokrovasta (1:nen p. lokak. vanhaa lukua) ei enää saa maata liikuttaa, ei kyntää eikä muutoin.
Naurismaata sylkiessä pitää sylkijällä olla kontti alassuin selässä.
Siten saadaan nauriit kasvamaan suuremmiksi.
Kun varsa ensi kerran valjastetaan auran eteen, pannaan jouhi pitkin vakoa ja sanotaan: "Assu niin suorah kuin tämä jouhi on!"
Karjanhoidon avuksi ovat seuraavat vanhat taiat:
Lehmiä laskiessa on karja kierrettävä. Sen toimittaa kolme miestä. Ensimmäisellä on oikeassa kädessään jumalankuva, vasemmassa palava pakkuli; toisena kulkee vanha paimen, kontti selässä, torvi ja vitsa kädessä; viimeisenä kävelee nuorin, kantaen pyssyä ja hiilikoukkua. Kiertäminen tapahtuu kahdesti myötä, yhdesti vastapäivään. Lähtiessä ammutaan. Toisin paikoin on kiertäjä nainen.
Ensi päivänä paimenessa ollessaan ei paimen saa ottaa evästä, sillä lehmät rupeisivat makaamaan metsässä.
Paimenen ensikerran paimenesta tullessa pitää kastaa sekä paimen että lehmät.
Jotta lehmät seuraisivat kellokasta, otetaan kellokkaan korvasta vaikkua, vuollaan kappaleita kellosta ja niitä syötetään lehmille.
Jotta saataisiin tietää, onko elukka "metsänpeitossa", pitää ottaa pitkiä heiniä ja nämät sitoa, yhdessä tukussa ollessa, parittain päistä yhteen. Jos täten syntyy yksi ainoa vyyhti, on elukka metsänpeitossa.
Kun tahdotaan päästää elukka metsänpeitosta, pitää sitoa ruskealla langalla kaksi mäntyä tien yli yhteen ja keskelle ripustaa kiukaasta otettu kivi. Piessä (piru) tulee nyt ahtaalle ja päästää elukan kynsistään. Laitos pitää käydä kolmen päivän sisään purkamassa, muuten piessä alkaa laittajaa vaivata.
Karhua ei saa kirota eikä sanoa "karhuksikaan", sillä sen hampaita rupeisi silloin kivistämään ja se rupeisi ankarammin karjaa ahdistelemaan.
Äkäiselle lehmälle syötetään sen sarvesta vuoltuja muruja. Siitä se lannistuu.
Kun keväällä saadaan kiimametso ja siitä keitetystä rokasta ensin annetaan härälle, tulee tämä puskevaksi. Jos tahdotaan sitä puskemaan maata, pitää turve heittää eteen.
Jos lehmä tallaa sammakon päälle, niin rupeaa se verta lypsämään.
Kun lehmää lähdetään ostamaan, otetaan nuora ja pujotellaan se kolmasti kotiin jäävän emännän hian läpi ja kierretään patsaan ympäri. Otetaan tuhkaa hinkalosta ja siihen sekoitetaan suoloja ja sekoitus kierretään kolmasti patsaan ympäri. Ostettu lehmä mitataan; selkäranka kolmesti ja kolmesti häntä. Nuora pujotetaan kerran jalkojen keskitse ja pannaan sarviin. Nyt kulkee lehmä hyvin.
Metsämiehen tietoja:
Kun ansalla pyytäjä lähtee metsälle, pitää hänen panna kolme ansaa, eikä katsoa niitä koko pyytöaikana.
Pyssyllä pyytämään pitää lähteä salaa, kenenkään tietämättä.
Kun toinen lähtee metsälle ja toinen ajattelee, kun sen näkee, jotta "ammu sarves tyhjäksi, elä saa mitänä", niin ampujan onni pilautuu.
Kun oravan ammunnassa ei ala saada elävää, vaikka ampuu monta kertaa, niin pitää, jos on saanut yhden, laatia tälle pajun kuoresta potuusat (mäkivyöt) ja kiinnittää se kitujaan puuhun, niin siitä tulee pyssyn pilaajalle paha, jopa voi kuolla.
Keärmehen verellä pitää pyssy voitaa, jotta sortaisi paremmin.
Vihaisen koiran saat, kun aukaiset siltä penikkana väkisin silmät ja sitten kynsität sen etujaloilla pirtin perinurkkaa.
Jos tahdot ostaa koiran, niin kun tulet taloon ja rupeat ensi kerran ruualle, jätä leivästä kolme ensimmäistä hammaspalasta ja käytä ne kolmitse vasemman hian läpi, iske taulaan tuli rannalla, pane jokaiseen palaseen hiven palavaa taulaa, palaset pane vasemman jalan päkielle ja anna koiran syödä ne siitä. Koira siitä tulee niin rakkaaksi, että se seuraa sinua aina uskollisesti.
Tärkeämmät ovat kalastustaiat, sillä metsästys on nykyaikoina kalastukseen verraten vähäarvoinen elinkeino:
Nahkatsiukko (yölepakko) pannaan suureen kivekseen, joka on keskellä parvassa. Käydään kolmesta riihestä kolme osran jyvää kustakin, riihen isännän tietämättä, nämä ynnä nahkatsiukko pannaan kivekseen. Tällä saadaan nuotta hyväonniseksi, kun ensi kerran vesille lähdetään syksyllä tai keväällä.
Nuotan pilaus korjautuu, kun kolmesta kes'yön kannosta otetaan puuta ja kolmesta ukon murtamasta tai muun luonnonvoiman kaatamasta puusta kaarnaa, kolmesta muurahaispesästä kaivetaan muurahaisten tuomaa murtoa, tullaan veneeseen ne kädessä ja laaditaan veneessä tuli käsissä olevain kaarnojen päälle ja käytetään se kolmasti nuotan povesta läpi, heitetään sitten tuli järveen kahden veneen väliin. Sillä se pila päästetään.
Varastettu onki on paras ja lahjoitettu onki on parempi kuin ostettu.
Siima varataan siten, että metsässä kesäyön kantopuusta laaditaan tuli ja sillä ongensiima, rysät, verkot savustetaan. Siitä pila lähtee pois.
Pilattu kalavesi parannetaan näin: Otetaan siitä kala tai useampia ja ne poltetaan, otetaan tuhkat, käydään metsästä kaarna tuulen tai ukon kaatamasta puusta, tuhka pannaan kaarnan päälle ja työnnetään järveen, sanotaan: "Täss' on vesi kostintsaa, syö näitä, älä kalojasi."
Täydellä kuulla on parempi saanti kuin alakuulla.
Kun ensi kerran mennään verkkoja laskemaan, pitää ottaa vettä suuhun siltä paikalta, johon ensimäinen verkko lasketaan. Kateiden katseet eivät silloin pysty.
Sylkeä pitää onkimatoon, jotta lähtisi pois paha.
Tuuli tyyntyy, jos orvon päästä otetaan kolme täitä ja pannaan järveen.
Tuuli kiihtyy, jos muurahaisia kannetaan järveen.
Vuodenaikain ja ilmain enteitä:
Jos linnunrata on sakea, tähtiä täynnä, tulee luminen talvi. Jos pohjoispää on sakeampi, sataa lunta keväästä, jos eteläpää, syksystä.
Kun talvella jäät kohoilee, tulee hyvä vuosi.
Jos kevätjäät nousevat maalle, tulee karjalle rauhaton kesä. Pääsiäisyönä käydään navetassa; jos lehmät rauhallisesti lepäävät, niin ei kontio kesällä koske, eikä tarvitse pitää paimenia; jos lehmät ovat levottomia, tulee rauhaton kesä.
Pääsiäisaamuna käydään katsomassa auringonnousua; jos se nousee ihan iloisesti, leikittelee ja "pitää kisua puoleh ta toiseh", tulee hyvä vuosi, hallasta ei ole pelkoa. Jos aamu on pilvinen, tulee huono vuosi.
"Toivo poarmaista keseä,
Mäkäräistä vuotta vuota,"
kaunis, lämmin olisi silloin kesä. Ukkosen ensi kertaa kuuluessa sanotaan:
"Pyhä Ilja kormilitsa,
Yles touvot, kasvattele,
Ales lehmät lypsättele."
Jyrin päivänä (5 p. toukok.); ei saisi jyrytä; ukkonen käy kesällä sitten hirveämmin.
Jyrinpäivänä juoksevat lapset koko aamun kello kädessä; lehmät siitä tulevat paremmin kotiin.
Jyrinpäivänä ei saa syödä lihaa, sillä siitä "metsä" nousisi suurempaan raivoon kesällä.
Jos hauin maksa on musta alkupäästä, tulee sadekesä keväästä. Jos se on musta loppupäästä, tulee kesä sateinen syksystä.
Kun pihlajassa on paljon marjoja, tulee myöhäinen ja sateinen syksy.
Pitkää syksyä ja talvea ennustaa seuraava säepari:
"Syystä on sykysyn rusko,
Talven jatkuo keväästä."
Kun musta koira syö ruohoa tulee vihmasade.
Kun kissa alkaa seiniä, pöydänjalkoja y.m. kynsiä, tulee huonot ilmat, tuiskut, tuulet tai sateet.
Muita enteitä:
Kun tytöt nikottavat, niin silloin heitä pojat mainitsevat.
Palmusunnuntaina ajetaan myöhempään makaajat ylös vitsoilla lyöden.
Virpoessa sanotaan:
"Virvon, varvon
Tuorehekse, tervehekse,
Vuuvekse vapoahakse,
Netälikse velkapeäkse;
Siula vitsa,
Miula kakkara."
Viikon perästä, pääsiäisenä, pitää virpojalle antaa kakkara.
Kun nainen saa lahjan, "kostintsan", niin hän tällä heti hivuttelee ylähuultaan, että muka hapenet vastakin ennustaisivat lahjan tuloa, ja että hän siis toistekin saisi.
Kun pieni lapsi venytäkse lattialla selällään, pää oveen päin, ennustaa se kuolemaa hänelle itselleen tai muille talon asukkaille.
Kun kissa pesee silmiään, tulee taloon vieras.
Koira ulvoo talon paloksi tai jonkun kuolemaksi.
Huoneisiin pyrkivä kettu ennustaa tulipaloa.
Jos koppelo lentää talon katolle, ennustaa se tulipaloa. Sanotaan:
"Koppelo kojin kavokse."
Kun metsot pakkautuvat huoneisiin, ennustaa se jonkun henkilön kuolemaa talosta. Sanotaan: "Metso miehen peän menokse".
Joka saa oudon kalan, sen talosta kuolee sinä vuonna isäntä tai emäntä, tulee tulipalo tai muuta onnettomuutta. Oudolla tavalla saatu kala samoin merkitsee suurta vahinkoa.
Niinikään harvinaisen iso kala tai ruton paljon kaloja on kuoleman ennustus joko saajalle tai hänen talonsa asukkaille.
Vainajat:
Kun sairas kauvan läsittyään rupeaa kuolemaa tekemään, viedään hän "rikkojen" (olkien) päälle peräsoppeen jumalankuvien alle. Alle ei anneta vaatteita ollenkaan; omat vaatteensa saa sairas pitää päällään. Jos nyt henki ei ala kyllin "terävään" lähteä, vaan sairas "muokkautuu", on henki "karkautunut". Loppua jouduttaakseen menee joku pirtin ylisille ja juuri sairaan kohdalta losauttaa kattolautoja kolme kertaa.
Kesäiseen aikaan pannaan rikkojen alle kolmesta rajapientaresta nyhettyä heinää: se jouduttaa loppua.
Kuolinkoston täytyy olla kotona valmistetusta valkeasta vaatteesta, langat värttinällä kehrättyjä. Kuolinkoston laittaa jokainen eläissään itselleen. — Nuori polvi ei enää noudata tätä tapaa.
Ruumislaudaksi otetaan lauta sarajan, kornitsan tai pirtin päältä. Arkun valmistuttua pannaan ruumislauta arkun pohjalle. Toisin paikoin viedään se haudan päälle.
Kuolleen arkku, "kropu", valmistetaan sarajan, kornitsan tai pirtin päältä otetusta parhaasta laudasta (kattolaudasta). Tekijöille itketään. Lastut pitää samana iltana järvellä polttaa.
Kun ruumista lähdetään viemään ulos pirtistä, paiskataan hiili- tai patakoukku sille paikalle perälautsaa, jossa ruumis pestyä makasi. Lyödäänpä vielä naulakin perilautsaan. Näiden tointen kautta estetään vainajaa sukulaisille kummittelemasta.
Kuolleen pesuvettä ei saa kaataa tanhualle.
Kuolleen päälle ei saa tipahtaa kyyneliä, ei hautaankaan. Nämä näet kypeniksi muuttuneina polttaisivat häntä "tuolla ilmalla".
Lapsen kuollessa ei äiti saa olla läsnä; lapsi kauvemmin kiusautuisi.
Sillä aikaa kun ruumista viedään hautaan, pesee pari naista pirtin "vesivihkolla." Saippuaa ja hiekkaa ei saa käyttää; vainaja rupeisi silloin vaivaamaan ja pelottelemaan. Hiekka kynsisi "poloiniekan" selkää.
Vanha ruumis kannetaan haudalle pirtistä otetulla päreorrella, joka sitten jätetään haudan päälle pystyyn; obresa kiinnitetään tähän.
Kuollutta hevosella haudalle vietäessä pannaan kesäkello hevosen kaulaan. "Jumalan hyvie", leipiä, viedään mukana ja niitä ensiksi annetaan perille (hautausmaalle) päästyä hevoselle, loput jaetaan köyhille.
Vainajain "muistinpäivänä" viedään naapureista toisiin taloihin leipiä, kukkoja, piirakoita, jotta naapurit rukouksissaan muistaisivat antajan sukulaisia vainajia.
Stroitsana (helluntaina) keitetään huomeneksella suurimoista puuroa maitoon, voita pannaan silmäksi. Kivikupissa viedään puuro haudalle ja viejä kutsuu köyhiä syömään, itse ei maistakaan. Lusikoita on yksi.
Parannuskeinoja:
Ruokahalu paranee, jos kohoavan taikinakorvon keskeltä otetaan taikinaa ja siitä leivotaan leipä, joka paistetaan hiilillä. Tämä pitää ensin pujotella oven rivan ja kierteelle palaneen päreen karren kautta, sitten vasta syödä. Hyvä on myös pureskella kylyssä hauvislihojaan.
Ukon taltat ovat hyviä päänkivistykseen, pistokseen ja mahatautiin. Ensin ne pestään ja pesuveden juo sairas, sitten ne kuumennetaan ja kipeitä paikkoja niillä painellaan.
Tapetun lehmän kynnet keitetään vasta kynttelinä. Rasva, joka silloin saadaan, on hyvää palaneille.
Näärännäppy ("koirannäppy") poistetaan siten, että pyyhkäistään leipäpalasella ja tämä syötetään koiralle. Näppy sitten vielä pitää pyyhkiä hännällä.
Kuumennetulla karhun kynnellä, turvalla tai kämmenellä paineltua katoo varmaan pistos ja mahatauti.
Kivistys- eli kolotustauti on aina jonkun sukulaisvainajan nostama. Vainaja on lepytettävä uhrilla. Jos jollakin esim. on hammastauti, menee hän, nähtyään unessa vaivaajan, tämän haudalle ja sanoo: "Heitä pois kivistys, elä vaivaa enempi minua, mie annan siulle tuulipaikan", tai jotain siihen tapaan. Jos pakotus lakkaa, sitoo parannut vaivaajan ristiin 1/2-1 kyynr. pituisen, parin kolmen sormen levyisen tilkun vaatetta, joka ei saisi olla punaista, vaikka sitäkin väriä käytetään. "Tuulipaikkoja" ripustetaan teilläkin oleviin risteihin.
Jos on "hinkautunut" metsästä tai vedestä, niin pitää sairasta prostittaa. Joku vanhempi henkilö on prostittajana s.o. takausmiehenä, että sairas todella täyttää sen, mitä lupaakin. Ellei sairas sitä tee, on takausmiehen lupaus suoritettava. — Jossakin syrjäisessä paikassa kumartelevat he maahan asti molemmat ja vanhempi lukee:
"Vesi (metsä) kulta kormilitsa,
Tule omies ottamah,
Pahojas parentamah;
Anna pois miun hyväni!"
Kumartelemista ei kukaan saa nähdä, toimi käy tehottomaksi sen kautta.
Kun vedestä tarttuu "hiimosti", pyydetään myös kala ja siitä laitetaan kukko. Yhdeksää eriväriä tilkkua sidotaan kolmeen tukkuun (joten tulee "kolme yhdeksää" tilkkua). Nämä tukut ja kukko sidotaan punaisella langalla yhteen ja upotetaan järveen. Tämän lahjan nimenä on "arpavalkiet".
Kun juo vettä kaivosta, avannosta tai järvestä, niin pitää ensin liikuttaa pois alallaan ollut vesi, jottei hiimosti tartu, eikä tule tauti. Kun saaviin otetaan kaivosta vettä, niin ensinnä kaadetaan vähän maahan, jottei tulisi tauti.
Jos tahdotaan kulkutautia estää taloon tulemasta, pitää uunissa polttaa tervakuppeja, kenkärajoja ja tervanahtureita. Näitä samoja aineita polttamalla kylään tuopien teitten varsilla saadaan tauti estetyksi kylään leviämästä.
Varahvontta kertoi velhon erään kerran parannelleen hänen silmiään seuraavalla tavalla:
Silmä oli loukkaantunut niin pahoin, ettei hän nähnyt mitään. Hän meni velhon luo. Tämä pani kylyn lämmitä ja sen joutuessa lähdettiin metsään. Noita otti kolmen kannun padan mukaansa. Tuli tehtiin suolle, lähteen reunalle.
Kolme leppäistä kattilapuuta asetettiin ristiin ja joka jalan väliin lepästä tehtyjä vastoja. Padassa lämmitettiin vettä, sen jouduttua piti Varahvontan jaksautua aivan alasti. Noita pesi ukon vedellä, pitäen silmällä, että vesi juoksi pataan takaisin. Pestyä läksi hän viemään metsään vettä, vaan ei saanut katsoa, mihin hän sen kaatoi. Varahvontta pukeusi ja noidan takaisin tultua lähdettiin pois; kumpikaan ei saanut katsoa jälkeensä. Kotiin päästyä mentiin kylyyn. Noita siellä kylvetti Varahvonttaa lukien:
"Neitsyt Moarie emoni,
Rikas äiti armollini!
Kun juovuit joven takana,
Niin juovu jovesta poikki;
Satut aitojen perillä, 5
Kun kuulet hätäsen eänen,
Pakkohisen parkuossa,
Hätähisen huutoassa,
Tuos mulla simani siipi,
Vasta varjopuolissani, 10
(hyppii ja lyö vastalla)
Jotta kulmat puhki saisin,
Läpi reikamet repisin
Ihosta inehmisraukan,
Emon tuoman ruumisesta,
Vaivasesta vartalosta, 15
Ennen päivän koittamista,
Auringon ylenemistä,
Jotta saisi sairas maata,
Heikko henkesä levätä."
Viskasi vilua vettä päälle, vei sairaan vaatteet ulos, puisteli niitä pihalla. Päälleen saatuaan Varahvontta oli valmis lähtemään. — "Ja kyllä se auttoi."
Huonommalla menestyksellä hän kerran oli kokenut uudenaikaisempia parannuskeinoja. Varahvontan korvaan oli mennyt torakka. Se juoksi siellä ympäri, ja hänelle tuli siitä suuri hätä. Elävää koetettiin saada pois, jos millä keinoilla. Sorrattiin, rassattiin, kaadettiin korvaan kuumaa vettä, viinaa, jos jotain, jopa elohopeatakin, jonka hän kertoi tulleen ulos suun kautta. Mutta ei mikään auttanut, vasta "pyhällä voilla" (siemenöljyllä, jota paastonaikana nautitaan voin asemesta) saatiin elukka vihdoin pois. Mutta ukolta huononi kuulo siitä elinajaksi.
Ei ihmettä, että semmoisten kokemuksien jälkeen manausta pidetään tehokkaampana kuin uudenaikaisia rohtoja.
Suomenkin puolella elää vielä jos miten paljon taikoja, taikaluuloja ja "merkkejä", mutta niihin ei meidän puolella enää uskota samalla tavalla kuin rajantakaisessa Karjalassa. Meillä niitä enimmäkseen pidetään pilana ja kertoillaan ajan ratoksi, naurun aiheena. Vienan Karjalassa niistä vähemmän puhutaan, mutta niihin uskotaan enimmäkseen niin yleiseen, ettei epäilyksen aate näytä mieleenkään juolahtavan. Ne hiljaisuudessa hallitsevat rahvaan elämää, ja niiden tunteminen ehkä selittäisi vaeltajalle montakin pelästystä, toraa tai muuta mielenliikutusta, joka on hänen huomiotaan kiinnittänyt pirteissä ja ulkosalla, mutta jäänyt hänelle arvoitukseksi.
Ainoastaan vähäinen osa tästä perintötiedosta oli se, mitä me satuimme kuulemaan. Siitä varmaan paisuisi suuri kirja, jos kaikki saataisiin kokoon.
RUNONKERÄÄJÄT.
Vienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakin ajatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuosta syrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaa kylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä nouti Lönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet ja juonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suoritti pääosan omasta runonkeräyksestään.
Tähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mieli tuon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavat paikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnutta mökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhoja marmoreita.
Vaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella, missä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työn muistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnolla katselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaan mielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoon pääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella on tapahtunut.
Topelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi Vienan Karjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaiset laukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat monin verroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän oli sitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän ei päässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymään luonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että jo aikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksi saivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita. Julkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:
"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama pitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jutut vilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä soipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllä monella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossa odotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi, mahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua."
Tieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanselän takana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögren oli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hän laulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jo v. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren ei kokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt. Kirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalan kautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemen kirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.
Runoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrot oli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja oli siellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle. Verraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Mutta juuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoista runoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloin aika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloin lyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit. Vuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä sai johdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasi kokoelmiaan täydentämään.
Lönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmas runonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvelle rajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta Akonlahteen Kiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi, vaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka, tapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolle tärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi. Tällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen, ensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa, jossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hän Vuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta palasi Kajaaniin.
Viides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannalta sydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen, Jyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenan ja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen, tavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopulla samaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta ei ole tietoja.
Kuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulki huhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkin Tshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen, Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hän samana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emme muuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.
Näin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat. Myöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksi hän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksi kävivät runot.
Seitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain. Yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulki Kiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleen kyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillä matkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nyt hänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta. Runonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainesten kokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksi vuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen, kävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosi edelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa ja retkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaan karttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivoja sitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta ja Imandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkien lapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkun ajan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeen ja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja Suomen Karjalaan.
Siihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli jo viidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältä pohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillä matkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaa monipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät, varsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivat käytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.
Lönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonka mielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, että hän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin, jotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kautta Miinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta hän tuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa, Jyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven ja Pääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.
Tämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, joka silloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuin Lönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kautta Roukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven ja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahden läheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin, Kenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen, poiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajan taa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen kautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjä eli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulki sieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan ja Kananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin ja Saareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen, Kemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden, Kiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntä käytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään Kajaanissa Lönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketen ensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.
Europaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat olla neljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiin vuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoitten julkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koska kokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uuden keräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva), joka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisella matkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka oli laaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vielä aivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliä myöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksia ja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvien piirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiin pohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiin ainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, ja toisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestetty tieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikin puolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisista että aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan ja sukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuri niistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puolelta muuttaneita.
Mutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö aina jäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjät tuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä, jonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, oli tanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.
Runonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella, ja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetään luonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saa asianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsa salassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos ne vieraille ilmaistaan.
Lönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan se toiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsi puutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta ja olemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Se tunne aina täytti hänen mielensä, kun hän rajan poikki astui Vienan puolelle. Se, yhdessä sydämellisen myötätunnon kanssa tätä hyljättyä kansaa kohtaan, kohottaa hänen matkakuvauksiensa koruttoman tyylin niin kaunopuheliaaksi. Sama tunne se elähytti seuraaviakin runonkerääjiä, kun he Maanselän poikki painautuivat tuonne aikaisimpain muistojen, pätöisimpäin ihanteitten maahan. Karun Europaeuksenkin vaivannäköjä se hallitsi. Muistakaamme vain hänen seikkailunsa, kun hän ensi kerran kulki rajan poikki — se onkin ainoa, josta hän itse monella sanalla kertoo. Matka tapahtui syystalvella. Europaeus ei raahtinut ottaa opasta viimeisestä Kuhmon talosta, koska hinta hänen mielestään oli liian kallis, vaan läksi yksin yön selkään tuntemattomalle taipaleelle:
"Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kautta joki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse. Vielä sanottiin re'en jäljet olevan pitkin tietä."
"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen vaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä kyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä jalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin. Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enään tuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta. Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitää sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa. Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten. Toisilla kannaksilla pidin joen sivua."
"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva oli sylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareita oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään."
"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin tuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta ei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian pilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten, etten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei yhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa, hakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni vanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin pian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen
"Läksi saamahan sanoja,
Ongelmoita ottamahan,
Vatsasta vanhan Kalevan,
Suusta Antero Vipusen."
Hänkin:
"Toki läksi, ei totellut,
Astu päivän helkytteli
Naisten neulojen neniä,
Astu toisen torkutteli
Miesten miekan tutkaimia,
Kolmannenki keikutteli
Uron tapparan teriä."
"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samalla lailla
"Torkahti jalansa toisen,
Vaapahti vasempensa,
Suuhun Antero Vipusen,
Mahtipontisen povehen."
"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani, joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen turhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla. Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä. Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella. Päivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon."
Samat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisen runonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalan maahan.
ALIJÄRVEN VASSELEI.
Ja niin oli tartuttava matkasauvaan ja lähdettävä maita laajemmaltakin kulkemaan, vaikkapa ero hauskasta Jyvöälahdesta olikin ikävä. Toverini jäi sinne edelleen sanakirjatöineen; mutta hänen piti myöhemmin saapua, samoille seuduille, joille minä lähdin, sillä sanakirjaa oli eri murrealoilla vertailtava.
Rinnan Kuittijärvien kanssa on viittä kuutta penikulmaa etelämpänä toinen vesistö, jonka lähteet ovat Kuhmon ja Lentiiran kohdalla Maanselän lampiloissa. Lähinnä Suomen rajaa ja samalla ylinnä on melkoinen Kiitehen selkä eli Kivijärvi, joksi se on kartoilla merkitty. Siitä laskee Kivijoki Luvajärveen, josta vesi edelleen virtain ja välivesien kautta kulkee Kiimasjärveen ja Nokeuksen virran kautta aavaan Nuokkijärveen. Tästä järvestä juoksee kaksi rinnakkaisjokea Tshirkkakemiin, jonka päävesi kuitenkin tulee etelämpää, Rukajärvestä ja Repolasta. Yhtyneet vedet laskevat pohjoista kohti vähäiseen Jyskyjärveen, jossa ne tapaavat Kuittijärvien vedet. Näin syntyy Vienan Kemijoki, joka ei sen koommin saa mainittavia lisiä.
Tätä etelämpää vesistöä pitkin kulkee Nuokkijärven päähän saakka Arkangelin ja Aunuksen välinen raja. Kiitehen rannalla ovat Akonlahti ja Munankilaksi, Miinoan järven rannalla Miinoa, pienempiä kyliä mainitsematta. Alempana ovat Luvajärven, Kiimasjärven ja Nokeuksen kylät, Nuokkijärven rannalla Peäkönniemi ja Piismalaksi, Tshirkkakemin varressa Tshirkkakemi ja vähäinen Kellovaara. Kaikista näistä kylistä on runoja saatu, toisista enemmän, toisista vähemmän. Molempien reittien välisellä ylängölläkin on siellä täällä poikkivesistöjen varrella kyliä, joista mainittavimmat ovat Kenttijärvi ja Kostamus. Mutta enimmäkseen on ylänkö laajaa erämaata.
Tuolle etelämmälle runoalueelle piti nyt matkani. Vuokkiniemen kautta olisi ollut paremmat matkat, niin sanottiin, mutta minä valitsin vaivalloisemman ja vähemmän kuljetun oikotien, koska toivoin sen varrella olevista kylistä saavani runoja ja tapaavani alkuperäisempiä oloja.
Saattajiksi lähtivät ensimäiselle taipaleelle Seni ja Okahvi. Vapaaehtoisesti he tarjoutuivat. Heillä oli vähän muutakin asiaa, sillä Alijärvestä, jonne he minua kaimasivat, odotti ainakin toinen pikapuoleen kosijoita, ja näin oli hyvä tilaisuus käydä taloa katsomassa. Verevä Okahvi sousi ja hienopiirteinen Seni huopasi, minun täytyi jouten loikua teljolla, sillä ei sallittu minun tarttua airoihin. Kevätaamu oli herttainen ja iloisesti vene sujui välivesiä, salmia ja vähäisiä selkiä. Rattoisaa on olla keväällä ensi kerran vesillä, ja varsinkin täällä Karjalassa, jossa kelirikon aikana ei pääse mihinkään ja maataipaleet ainakin ovat vaivalloiset ja kolkot. Korkean Jyväniemen takaa siintivät hetken aikaa Yli-Kuittijärven ylävät rannat, mutta katosivat pian saarien sekaan.
Seitsemän virstaa soudettuamme näitä kapeita välivesiä tulimme Kyperäiselle, jonka Seni viilletti. Siinä ei ollutkaan muuta kuin kelpo nielu, aallokkoa tuskin ensinkään. Liepeessä poikkesimme maihin tervehtimään tuttuja jyvöälahtelaisia, joiden tiesimme tulleen sinne kevätpyydyksilleen. Vaskikattiloineen, konttineen, eväineen he istuivat viidakossa pienoisen kalapirtin edessä paraillaan murkinoimassa. Verkot oli ripustettu kankaan reunaan pienen valkean ympärille savustumaan. Rannassakin oli pajukossa koko rysätarha, joka imi kitkerää savua pihisevistä tervaskannoista. Päätin sen taiaksi, mutta pyydyksien isäntä vältellen selitti savustavansa vain sen vuoksi, etteivät langat limaantuisi. Niin muutoin tehdään täällä kaikkialla ja voihan siinä olla rinnan sekä taikaa että tarvetta.
Haastettiin kovasti minua viipymään kalastuspaikalla muutaman päivän, ja hauskaa se olisi ollutkin, sillä koski on niitä somimpia lohikoskia ja kevätilma oli hehkeimmillään. Vasta puhjennut lehti huokui pihkaista tuoksuaan, nuoret poimuisat lehdet olivat kuin hienoin nypläharso, joka oli viidakoihin heitetty. Lehto oli kuin lukemattomissa vihannissa helmilöissä, ja joka hetki kostui ja paisui sen kesäinen verho. Hätäpikaa vain kiskasin koskesta parin kilon painoisen, terhakan lohenpoikasen eli kuujan.
Vielä paljon parempi lohikoski olisi Kyperäinen, ellei sitä alempana Enonsuussa olisi pilattu. Enonsuun mahtava isäntä oli nimittäin talonsa kohdalta kokonaan sulkenut joen vankalla lohipadolla, eivätkä pyynnöt eivätkä uhkaukset saaneet häntä sitä avaamaan. Siten jäivät Alijärvi, Jyvöälahti ja kaikki Yli-Kuittijärven kylät lohetta. Alijärven kylästä, joka oli noin viiden virstan päässä Enonsuusta syrjävesistön rannalla, oli monianna kevännä käyty useat kerrat leikkaamassa pois enonsuulaisen pyydykset, mutta pohatalla oli aina varalla toiset, ja hänen kerrotaan sitten tavalla tai toisella sovittaneen leikkaajat. Siten hän oli monet ajat ottanut kaikki kalat, mitä vain yritti nousta Keski-Kuittijärvestä ylöspäin. Ylävesien kylät olivat vihdoin pyytäneet viranomaisten apua yksinvaltiasta vastaan, ja samana kesänä pato vihdoin purettiinkin.
Kyperäisen alapuolella on lyhyen suvannon takana raju Jolmonen. Se on niin väärä, että kiertää melkein takaisin itseensä, ja aallot ovat kovat. Mutta kapean kannaksen poikki oli kosken niskasta liepeeseen kaivettu pieni pudas myllyn paikaksi, ja siitä oli näin tulvavedellä mukava laskea vene. Koski kiertää kaaressa virstan verran, mutta pudasta tuskin oli enempää kuin kivenheitto. Jolmosen liepeessä on pari myllyä, joilta ei ainakaan voima puutu. Lyhyen suvannon päässä oli sitten poikkipuolin Alijärvi. Joki jatkaa edelleen järven päitse, mutta meidän matkamme poikkesi järveä myöden oikealle kädelle. Ainoastaan vilaukselta näin Enonsuun mainitun talon, joka oli jo varsin lähellä, ja lähellä siis Keski-Kuittijärven rantakin. Se oli kahdenkertainen ja maalattu, kuin mikäkin Laukko niemellään.
Alijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivat edelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitä laulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini "kostitalossa" otettiin minut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana. Hänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyvä saada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.
Vasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa. Muistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut yllään hän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runoja laulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavalla enää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia. Mieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisia laulujaan.
"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitä mie osaan äijän." Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitä muistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikka yhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneen aina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneet hänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikin ja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuin moiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitä muistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhan runon harrastus.
… "Vaan njiitä ammuisia lauluja — en velj mie njiitä enämpi maha."
Hän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosi silmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä ja toista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin. Kun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuin inspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minulla oli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi "kanteleen synnystä", "maailman luomisesta", "Sammon taonnasta" ja "Kullervon ilon pidännästä saaren impien keralla". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, joka oli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestäni toista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli ja toisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei se koskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jakson säkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi, ikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahden nuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeiset säkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiin ihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvani oli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden. Siten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel sai eloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.
YLÄMAAN POIKKI.
Oltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhain matkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurien konttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi olla puolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle — sen verran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevat miehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia, joitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin. Taakat painoivat pari kolme leiviskää — valokuvaustarpeita oli mukana suuri määrä — ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perille kantaa.
Soudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköä Kenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tumman pinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi. Muutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemän virstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja aina välillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Mutta suotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään, etten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaa edessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinä oli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyi hikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.
Työlästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella oli paljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, mutta ne lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerran luiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuamme tulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä. Soudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi. Tuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään, mutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järven päähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle, jossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitä niin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.
Tukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoesta kulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivat tämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta ja Äänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivat kaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhön vielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiä kymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin. Tytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo "puhuttua vettä" vietäväksi eräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkien välissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessä luettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimme perille kaikella kunnialla.
Matka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalle Kenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järven rannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeen on puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan, oli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kylä oli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen, että matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläiset tulevat "ehättämään" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä Vienan Karjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huuto kuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulki joelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järven poikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, sillä järvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassa suorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikealle paikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälle Karjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessamme järven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkun ajan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässä oikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä, olivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä, jotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.
Tämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus. Hän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollut kelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitä eriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suuresti kiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä, mitä rajan takana tapasimme.
Kenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jota kolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää, viljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinä talvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.
Runonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaan Borenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, Riikoisen Simanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja. Tapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaan seuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneet ennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkein vain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, "rätsinöissä". Näitten vaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkaina ompeluksilla kirjaillut; nykyään "muiskarätsinät" olivat vanhanaikaiset ja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koska rikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajien huonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleet paidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukot niitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niine haudatuiksi.
Kenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisin Suomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivat suomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavat uskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei ole mahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näiden naimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässä maassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia. Heitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet he säilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä he raatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miesten kierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apuna viljan korjuussa.
Kenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaa jokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästä eteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllälti ja toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkin vaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentä koskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihin merkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä ja varsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemme avautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestä merkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässä painossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntui siltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallista jyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaa ja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.
Koko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevan Maanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti, päättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen. Kummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuri luku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammalla molempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oli Vuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainen ja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivat aallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedä käsistämme.
Koivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo, jossa Genetz oli aikanaan laulattanut "Krikku-Markke" nimistä miestä. Nyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavan muuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.
Matkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja ja nuottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihen saattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, ettei niitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotka ovat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausia yhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassa ja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, että ajatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka. Se on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainen muualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausia melko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hän yhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.
Kuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin oli alavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville, joita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oli Juurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä, ikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Ei ainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiesten piilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntui siltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillä rannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen, että viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsi sen nähneen ja vielä hyvin muistavan.
Mutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, joka osoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskista muistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileä pystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajana ihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinen tehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellytti somuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kun kerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavat teollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteä niin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesi juoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi sen paisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisin kannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järven poikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenyt viimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää oli pettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, ei hän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mies kauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolen penikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivät joutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipui hyiseen hautaan.
Vihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme. Vaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriä laajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaan sillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevan tyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminen toinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivat suostuneet niinkin matkaa jatkamaan.
Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, ja ruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin mahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä, niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikko oli sen kalmisto.
Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niin juhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja puita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta tai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha tapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; siellä saa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita oli kaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässä lehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua ja lahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassa sammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimatta oli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä, ennenkuin se maahan ennätti.