Hautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistä rakennettu katos, "kropnitsa", ja tämän päässä katettu risti. Toiset kropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvan sammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä ja astiankappaleita — vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyään liittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynyt hautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niin syvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänyt viimeiseksi asuinpaikakseen.
Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehty kivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina. "Varassussotain" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä pyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan, joka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmen toisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut itsensä lampeen.
Miitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonka Kostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa "kevarikyydillä", sillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli "jaaman" varressa. Sitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla, mutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat. Meikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, mutta Vienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosella kulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.
Mutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuu reessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonen oli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoista kuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi. Olisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoi ajomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti, korvat lupossa ja huuli lerpallaan.
Mutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi. Lyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puun rungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkea kuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleet hyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienyt voiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokin kruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyi itse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille. Se mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleet halukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipä saa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköön ruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki. Enimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomen pitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen on vieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.
Päivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja monta kertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reen jalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaa yksi reki tehnee?
Samaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkellään hän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyi Kostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällä taipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:
"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä (Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien lypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallan yksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missä oli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti pelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinut arvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua ja ryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkua sammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että kaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saada niitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenen virstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua. Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla mikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassa hyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka kuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasin ensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosin olisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisi huomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien halki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin olisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei ollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani."
Kontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennen Akonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan vielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä olivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli, irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivat ilmaan naavatukkoja.
Kontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin ja jommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärven tielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajista oli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen, ja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hän oli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaasti puolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuvia puita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat, niinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyen kiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortui lähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoilla ahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, ja jylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaa ahoviitain maireassa vihannuudessa.
Maat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, ja vihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittain edessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet. Selkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne oli alamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselälle saakka.
ETELÄISELLÄ RINNAKKAISVESISTÖLLÄ.
Vesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaan Arkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niin tarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin. Luvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osa Aunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovat Arkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Sama on asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinen kolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistön kahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläin keskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talot kummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvien puolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, että ehkä luonteensakin puolesta.
Asuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita. Jaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajalti kaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansa kuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaan rakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Ei kysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassa jotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukon maailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääkseni rehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oli Miinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin. Heillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika, kyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi. Poikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidän aikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa "kolatshuja", pieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaa minun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreen tarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko oli jätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotain kummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen "eäneen itkevän" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävi jotenkin tähän suuntaan:
"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä, höyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peä kibiä ta maha tyhjä'." Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladulle päästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.
Luvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, on herättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensä vuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niin paljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämä hautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta. Varsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain ja pitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainen kuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missään muualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettuja hautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossa sama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärven lähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljon kömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaan laatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossa niinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseni ainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkin vanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitä vastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivat huonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemalli kulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivat paria vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit ja heiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin, minä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiin halutumpi.
Luvajärvestä käsin tein matkan Kiimasjärveen ja Nokeukseen ja sitten vielä toisen matkan Kiimasjärveen. Venereittejä on kaksi, toinen pitkin mutkittelevaa päävesistöä, selkiä, salmia, virtoja ja koskia, toinen aivan kaitoja metsäjärviä, joita on rivissä rinnan päävesistön kanssa.
Edellisellä reitillä kuljetaan noin penikulman verta Luvajärveä ja sen jälkeen saman verran kierteleviä välivesiä. Kiimasjärveen pudottaa kolme koskea, Luva, Kovera ja Vonka, joista molemmat jälkimmäiset ovat siksi jyrkät, että painot ovat veneestä purettavat ja kannettavat maisin. Vesistön rannat ovat syvintä saloa. Asumuksia ei ainakaan silloin ollut koko matkalla. Ainoastaan autiot kalapirtit kutupaikoilla taikka männyn kylkeen kiinnitetyt sotkanmunituspesät muistuttivat sitä, että ihminen joskus liikkui näillä seuduin. Vongan alta alkaa pitkä, vaikka kaidanlainen Kiimasjärvi, sekin alkupäästä erämaan luontoista, kunnes jo monen virstan päästä alkaa vasemmalta rannalta näkyä melkoinen valkoinen rakennus. Joka ei tiedä, mikä se on, katselee sitä hämmästellen, sillä harvinaisia ovat näillä mailla niin upeat rakennukset ja maali. Se oli tietääkseni ainoa kansakoulu, mitä silloin oli koko Arkangelin läänissä karjalaisella alueella, ja sekin oli yksityisen varoilla rakennettu. Muuan rikas pietarilainen kauppias, Minin nimeltään, oli testamentissaan määrännyt monta kymmentätuhatta ruplaa kansakoulun rakentamiseksi ja opettajan palkkaamiseksi kotikyläänsä Kiimasjärveen. Opetuskieli oli venäjä ja opettajat venäläisiä, mutta siitä huolimatta oli koulussa runsaasti oppilaita, niitä sanottiin tulevan kymmenien penikulmien päästä. Koulussa opetettiin muitten oppiaineitten ohella käsitöitäkin, ainakin suutarin ammattia, joka tässä käsityöläisistä köyhässä maassa olikin varsin tarpeen.
Sama Minin muisti muullakin tavalla kotikyläänsä. Ervasti mainitsee matkakertomuksessaan, että Mininin lahjoittamilla varoilla v. 1879 par'aikaa kaivettiin kanavaa Kiimasjärven päästä Nokeuksen ensimmäisen rajun kosken sivu. Sen kautta oli aikomus keväisin vähentää vettä Kiimasjärvestä, jossa kevättulva nousee hyvin korkealle. Paljon rahoja oli kulutettu tähän työhön, niin kerrottiin, mutta kesken se oli sittenkin jäänyt. Pahat kielet huhuilivat, että monenkin pohatan näissä kylissä oli vaurastumisestaan kiittäminen osallisuuttaan tämän työn johdosta.
Esimerkkinä Mininin mahdista mainittiin muun muassa, että hän oli esiintynyt Suomen oikeudessa lakki päässä, ja kun tuomari oli häntä siitä nuhdellut, oli hän kysynyt, mitä se maksaa, ja vastauksen kuultuaan lyönyt viisikymmentä markkaa pöytään.
Kiimasjärven etelärannalla, siis Aunuksen puolella, herätti huomiota toinenkin rakennusrivi, joka oli yhtä kookas, vaikka alkoi hoidon puutteessa rappeutua. Se oli talo, mutta karjalaiseksi taloksi harvinaisen suurisuuntaiseksi rakennettu. Siinä oli asunut pohatta, jota muisteltiin erinomaisesta vieraanvaraisuudestaan ja monista suurista yrityksistään. Paitsi rakennuksiin oli Ontropanniemen vanha isäntä käyttänyt suuret summat maanraivaukseen.
Hän oli kynnättänyt peltoja, kaivattanut ojia, perkannut niittyjä. Hän oli käyttänyt kaupalla kokoomansa varat toisin kuin sen puolen varakkaat isännät yleensä, jotka eivät sanottavia varoja uhranneet maanviljelykseen, etupäässä arvatenkin siitä syystä, ettei maa ollut yksityisomaisuutta. Mutta ei Ontropanniemen esimerkki kehottanutkaan seuraamaan, sillä kun hän oli päänsä kallistanut, niin antoi nuori polvi raivattujen maitten uudelleen metsittyä. Kuvaavana esimerkkinä vanhuksen rikkaudesta kerrottiin, että hänellä oli ollut mahdottoman suuri nuotta ja muutkin kalanpyydykset mitä parasta, siikaverkot puhtaasta silkistä. Ukon kuoltua oli talo joutunut huonoihin käsiin, riita ja ynseys tuntuivat siellä asuvan, ja kaikki hyvät laitokset olivat saaneet rappeutua.
Nokeuksessa, joka on Kiimasjärven ja Nuokkijärven välisellä kannaksella, en malttanut kauaa viipyä suoraan sanoen ikävän vuoksi. Outo tuuli tuntui puhaltavan vastaan, kuta kauemmaksi siihen suuntaan kulki. En juuri saata kehua sitä kohteluakaan, joka tuli osakseni Nokeuksessa. Tuskin olin sinne saapunut, ennenkuin akkunasta kuulin ohi kiirehtivien akkojen hokevan toisilleen, että "rahanjakaja" oli tullut kylään, ja siitä alkoi rasittava kerjääminen, jota en parhaammallakaan tahdolla olisi voinut tyydyttää. Blomstedt kertoo, että olivat Nokeuksessa aikoneet ryöstää hänen ja hänen toverinsa ja että siitä oli kylällä julkisesti keskusteltu. Ikäviä kokemuksia oli toisilla matkustajilla ollut alempana Nuokkijärvenkin kylissä. Suomen puolella kerrottiin totena asiana, että eräässä sikäläisessä kylässä oli aiottu väkisin ottaa rahat englantilaiselta Rogers pashalta, hänen palatessaan Tshirkkakemiltä onkiretkeltään. Rogersilla oli suomalainen tervavene, joka taivallettiin Maanselän poikki, ja suomalaiset saattajat. Kellovaarassa, Tshirkkakemin varressa, olivat väkisin tahtoneet tutkia erään matkustajan passin ja ehkä muutakin. Onko tähän ynseyteen syynä se, että Karjalan miehet ovat meidän puolella niin usein laukkunsa menettäneet, sitä en osaa sanoa. Sama kohtalo on tullut Vuokkiniemenkin ja Uhtuen miesten osaksi, mutta en huomannut, että he olisivat tahtoneet sitä kostaa asiaan osattomille matkustajille. Ehkä ovat ne olleet vain pelotuksia, sillä en ole kuullut, että olisi todella ryöstöjä tapahtunut, aina ovat uhkauksiin jääneet.
Nämä kylät ovat kuitenkin ennen olleet hyviä runopaikkoja, varsinkin Nokeus, jonka laulajat ovat Kalevalan aineistoon antaneet monta oivallista lisää. Useimmat laulajoista olivat kuitenkin jo kuolleet. Jo niissä luetteloissa, joita olimme mukaamme saaneet entisten kerääjäin tiedusteluista, oli useimman nimen edessä risti. Ja mistä tuo risti puuttui, siihen sain nyt minä sen piirtää. Haikealla mielellä sen tein, sillä monestakin henkilöstä sanottiin luettelossa, että häntä oli mainittu hyväksi runon taitajaksi, mutta ettei kukaan ollut häntä laulattanut. Semmoinen oli varsinkin Nokeuksen kiitetty laulaja Harkkonen Lari; hän vei laulunsa mukanaan hautaan. Tarkkaan tuntuivat runot kadonneen näistä kylistä, eivätkä niitä viitsineet ruveta semmoiset vanhukset tapailemaankaan, jotka ehkä olivat ennen osanneet ja nuorempina "kirjaankin laulaneet". Loitsuja lienee osattu, mutta niitä ei tahdottu laulaa. Tämäkin viittasi siihen, että kaosta päin puhalsi uusi tuuli, syksyn tuuli, jonka henkäys oli runouden surma.
En ollut vielä aivan kauaa kulkenut, mutta aloin jo ikävöidä toveriani, jonka välipuheen mukaan piti saapua Luvajärveen joku viikko myöhemmin. En oikein tiennyt, mitä eteeni ottaa, kun en runoja saanut. Semmoista, mikä olisi sopinut valokuvattavaksi, oli täällä paljon vähemmän kuin olin odottanut. Kerjääjiä kävi alinomaa, puute kun oli suuri. Asuntoa ja yösijaa ei tosin kielletty, mutta ei sitä aina hyvällä mielellä annettukaan. Rahvas pysyi omituisen epäilevällä kannalla, ja se ajan pitkään painosti mieltä.
Ehkä oli siihen vierastamiseen, jota tällä puolella henki vastaan, osaksi syynä eräs omituinen uskonsuunta, josta Kuittijärven kylissä olimme kuulleet. Täällä etelän puolessa, ja varsinkin Akonlahdessa ja muissa Kiitehen kylissä, kuului olevan uusi lahko, joka ympäröi itsensä hämäryydellä ja sen vuoksi oli antanut aihetta kaikenlaisiin, luultavasti aiheettomiin rosvojuttuihin. Näitten "uusimman uskon molijain" sanottiin elävän metsissä, maakuopissa, joihin heille salaa kannettiin kylistä ruokaa. Muuan Latvajärven mies, joka oli näitten "villiuskoisten" päälle kannellut Pietariin saakka, oli väittänyt heillä olevan aseitakin. Hän oli ilmoittanut heidät "nihilistoiksi", jotka olivat hylänneet kaiken esivallan. Ensimmäinen siemen tuolle liikkeelle oli muka tullut Sungusta, Äänisjärven rannalta — Pohjois-Karjalan vanhasta kauppapaikasta — ja siitä alusta oli usko versonut. Kuinka paljon näissä jutuissa oli perää, sen perille en koskaan päässyt, enkä totta puhuen yrittänytkään, sillä mitäpä syytä minulla oli udella asioita, joiden tunnetuiksi tuleminen ehkä olisi saattanut toisia vaaraan. Minun asiani oli etsiä paljon vanhempaa uskoa, ja noidan salatun tiedon ilmi saamisessa olisin ehkä osottanut vähempää arkatuntoisuutta. Mutta paljon kuljin täällä sekä kylissä että sydänmailla, enkä koskaan tavannut semmoisia metsän erakoita, jotka olisivat antaneet aihetta noihin kertomuksiin. Jonkinlaista eri uskonlahkoa niillä seuduin kuitenkin saattoi olla. Poliisiviranomaiset olivat korkeamman käskyn mukaisesti koettaneet ottaa siitä selvää, mutta nähtävästi huonolla menestyksellä, sillä en kuullut, että ketään olisi tyrmään saatu. Sanottiin heillä olleen salakammioita ja käytäviä, joihin pakenivat. Pari miestä oli saatu kiinni, niin kerrottiin, mutta niistä oli toinen päässyt karkuun ja toinen oli Kostamuksessa salaa vapautettu kruununpalvehjain kynsistä. Heiltä oli muka saatu koko joukko harhaoppisia kirjoja, "enemmän kuin oli koko Uhtuen kirkossa", kuten Uhtuen pappi oli päivitellyt. Sanottiin näitten "uusimman uskon molijain" salaavan kuolleensa ja hautaavan ne metsiin. Nimitettiin muuan isäntä, jolta vaimo oli kuollut, mutta jolta uusi vihkimys oli kielletty, koska hän ei edellisen kuolemaa ilmoittanut. Mutta uuden vaimon keralla hän eli siitä huolimatta.
ISÄIN PERINTÖ.
Toveria odotellessani kävin Luvajärvestä vielä toisenkin kerran Kiimasjärvessä. Retkeilin silloin "Kaitain" kautta, kapeata metsäjärvireittiä, joka kulki selkävesien kanssa rinnan ja oikaisi melkoisesti. Sitä kesäkelillä harvoin käytettiin, luvajärveläiset vain kävivät siellä syksyllä kalassa, vetäen kannaksien poikki veneensä ja nuottansa. Seurana oli kerallani Jaakko niminen Kuhmon mies, joka oli passitta asunut Luvajärvellä kolmisenkymmentä vuotta, niinkuin näillä rajamailla lienee silloin tällöin tapana. Hänen kerrottiin muuttaneen rajan taa pakoon häijyä akkaansa, ja koska Jaakko tuntui olevan hiljainen ja siivo mies, niin saattoi sen hänestä uskoakin. Matkasimme uudella veneelläni, joka oli juuri valmistunut. Se oli karjalaisen miehen tekemä, mutta rakennettu samaan malliin kuin Oulujoen jokiveneet.
Nyt sain nähdä kappaleen oikeata salotaivalta. Luvajärvi soudettiin viimeiseen perukkaan saakka ja siitä kapeata salmea Kaitain järviin, joitten luonnon jo nimestä kuulee. Jäkäläisten, harvaa männikköä kasvavain hiekkatörmäin välitse sousimme Kaitain päähän, mutta siellä tie aivan sanan mukaan nousi pystyyn. Vene oli vedettävä noin puolen kilometriä leveän kannaksen poikki. Taipaleella oli telat, jotka osottivat sitä ennenkin kuljetun. Vene ei ollut kovin raskas, mutta mäki oli pitkä ja korkea, ja puhaltaa täytyi toisenkin kerran. Kun olimme vihdoin mäen päälle päässeet, niin hämmästyin alamäkeä, melkeinpä kuilua, jonka partaalle olimme tulleet. Se oli niin jyrkkä, että vene täytyi laskea köydellä. Köyden toinen pää kierrettiin männyn ympäri varaksi, ettei vene päässyt ryöstämään. Niin kuuluivat kalamiehetkin tekevän laskiessaan siitä alas nuottiaan, ja mäntyjen varsissa olikin paljon köysien syömiä uurteita. Kerran oli muutamalta mieheltä, tiesi Jaakko, vene päässyt ryöstämään, ja se oli mäen alle tultuaan "kuikkana sukeltanut" järveen ja noussut upoksista vasta toisella rannalla. Järvi tosin oli kapea, mutta lienee juttu kuitenkin ollut enemmän kuvaava kuin tosi. Toisenkin taipaleen poikki oli vene vedettävä, mutta se oli tasaista maata. Tultiin sitten kapealle joelle, joka alussa oli niin vähävetinen ja väärä, että venettä ei mitenkään tahtonut saada sen mutkien kautta pujotelluksi. Mutta tarpeellinen kulkutie näkyi olevan sekin, koska oli kirveellä raivattu pois oksia ja liekoja, jotka tuhka tiheään sulkivat tien. Silloin tällöin kuuluivat kiimasjärveläiset sitä pitkin kuljettavan nuottiansa. Kalaretkillä ei yleensä katsota vaivain suuruutta. Vähitellen joki siksi leveni, että sitä saattoi missä sauvoa, missä soutaa pitkin hiljalleen lipuvaa ruskeankirkasta vettä. Rannat kasvoivat täällä noron pohjalla missä pilviä piirtävää korpikuusikkoa, missä komeata hongikkoa taikka ihanaa koivikkoa. Kussa oli niitty, siinä joki heitteli senkin seitsemät mutkat, ikäänkuin viipyäkseen niin kauan kuin suinkin kukkaisten törmäin välissä, ennenkuin uudelleen sukelsi korpeen. Kolusimme jälleen pieniä koskia, jotka riipivät pahasti uuden veneen pohjan, hiivimme lenkokuusien alitse, jotka toisin paikoin olivat kasvaneet aivan joen yli. Lukemattomia olivat ne lie'ot ja pohjakivet, joille puutuimme. Ehkä tähyilivät sivusta kontiot outoja kulkijoita, jotka niitten asuinmaiden yksinäisyyttä häiritsimme.
Vihdoin aukeni salo ja näimme metsistyneen pellon — olimme
Ontropanniemen ulkosaroilla, ja pian siitä avautui Kiimasjärven kyläkin.
Tällä kertaa majailin järven pohjoisrannalla Ryysän talossa, jota mainittiin sillä puolella varakkaimmaksi. Ryysä oli toimen ja tarmon mies, kookas, harteva, harsopartainen ja tavattoman vilkas. Hänen vertaistaan suun pieksijää tuskin olin Vienan Karjalassakaan tavannut. Niin nerokkaasti hän käytti kieltään, että maanmiestensä todistuksen mukaan mestaroi sekä virkamiehet että muut herrat, joitten kanssa tuli tekemisiin paljaalla puhelahjallaan. Enkä kauaakaan ollut talossa, ennenkuin sain sen itsekin kokea. Ryysä antoi verrattoman kuvauksen laiskoista ja tuhlailevista tukkipäälliköistä ja heidän lautankuljetuksestaan, viivytyksistään ja keinotteluistaan, miten voisivat parhaiten kartuttaa tulojaan. Tuota pikaa sain omassakin nahassani tuntea hänen ivansa terävyyden, kun satuin hänelle huomauttamaan, että minulla Arkangelin kuvernöörin matkakirjan nojalla oli oikeus saada kievarikyyti — "kyytiprokunaa" vastaan tietysti — joka kylästä. Ryysäpä ivasi paperini merkityksen niin joutavaksi täällä, parikymmentä penikulmaa lähimmistä virkamiehistä, ja antoi niin vakuuttavan kuvauksen siitä, miten kävisi, jos rupeisin niihin vetoamaan, että kyllä ymmärsin, että minun ainakin Ryysän kaltaisten miesten keralla oli paras pitää ne taskussani ja tulla toimeen mielin kielin. Mutta vaikka hän, ja aivan julkisesti, talonväen kuullen, saattoikin minut ja paperini naurun alaisiksi, niin oli hän kuitenkin ystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, eikä minulta hänen talossaan mitään puuttunut. Taloaan hän hallitsi kuin patriarkka. Hänen käteensä juoksivat kaikki langat, hän piti takanaan kaikkia avaimia, vieläpä itse aukoi ovetkin. Mutta asukkaat näyttivät hyvin viihtyvän hänen valtansa alla.
Mutta jos hän oli minut maalannut, niin tuli minunkin vuoroni kostaa.
Ryysä tietysti halveksi kokonaan niitä vanhoja loruja, joita kokoilin ja häneltäkin kysyin, ja ehkä juuri tämä ammattini oli syynä siihen, että hänen mielestään olin pilkalle sovelias tyhjäntoimittaja. Mutta kun hän tässäkin asiassa alkoi minuun kohdistaa ivaansa, niin en heittänytkään sitä sillensä, vaan ryhdyin juurta jaksain selittämään, missä arvossa noita vanhoja loruja pidettiin suuressa maailmassa. Matkassani oli Kalevala ja sitä aloin hänelle lukea, ja koko talonväelle. Selitin heille, että kaikki se, mitä nyt luin näin suureksi kirjaksi koottuna, oli heidän isäinsä säilyttämää perintöä, perintöä, joka olisi vanhan polven kanssa hautaan vaipunut, ellei sitä olisi ajoissa talteen saatu. Se mitä isät olivat taitaneet, mutta jonka nykyinen polvi oli joutavana unohtanut, se näin painettuna palasi heille takaisin kiertoteitä. Ryysä näytti tajuavan tarkoitukseni, enkä myös erehtynyt luullessani, että nämä kansan sydämestä lähteneet runot vielä herättäisivät vastakaikua juuri tässä samassa rahvaassa, varsinkin kun saatoin ne heille lukea täydellisempinä muodoltaan ja ajatuksenjuoksultaan ehompina, kuin heidän isänsäkään olivat niitä kuulleet ja tainneet.
Vähän ajan kuluttua olivatkin varsinkin Ryysä itse ja hänen kookas, harteva vanhempi poikansa niin kiintyneet runoja kuulemaan, että he unohtivat kaiken muun. Istuimme suuren samovaaran ääressä, jota Ryysä itse karjalaisten isäntäin tapaan hoiti taidolla ja auliudella, mutta tsajua hän nyt valoi hajamielisesti. Naiset, milloin piika, milloin arvokas hyväntahtoinen emäntä, tulivat tuon tuostakin häntä hiasta nyhtimään, sillä Ryysä oli unohtaa sekä talousasiat että kauppansakin. Mutta hyvin lyhyet olivat ne vastaukset, mitä hän nyt ennätti antaa, ja kun olisi ollut mentävä varastoaittaan, niin työnsi hän, arvatenkin vasten tapojaan, suuren avaimen eukkonsa käteen ja syventyi paikalla kuuntelemaan. Ja milloin tämmöinen häiriö sattui, paikalla vaadittiin minua keskeyttämään hetkeksi lukuni, jottei ainoakaan säe menisi hukkaan. Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksilla kuunneltiin Kullervo runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä, ja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpia säkeitä. Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan, vaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä. Vilkkaasti he niinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivät kaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myöden kuin luin. Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo ja Väinämöisen toimet virsikkään vatsassa. Sekös nauratti heitä makeasti, kutkutti ihka sydänaloja. Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhotteleva huudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus, minun lukiessani, kuinka uros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin että sydet lensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyi noitumaan. Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousi Ryysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sitten ja vaati, että se oli… luettava uudestaan. Ja minä luin sen vilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoa niin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä.
Ja melkeinpä luulen, että Ryysä ja hänen poikansa sen oppivat sillä kuulemisella ja perästä päin lauloivat sitä monestikin talvi-iltain iloksi, niin kumma on tällä rahvaalla yhä vielä runomuisti. Hyvinä ystävinä erosimme. Mutta en kuitenkaan ollut vakuutettu siitä, että Ryysä sittenkään piti runonkerääjää kovinkaan tarpeellisena henkilönä.
Kovalla myötämyrskyllä palasimme Jaakon kera Luvajärveen. Kiimasjärvi kuohui korkeissa aalloissa, mutta tyhjällä veneellä meillä ei ollut hätää, vielä kohotimme koivunkin kokkaan, antamaan parempaa vauhtia. Mutta vastatuulella tämä järvi, jonka matalat rannat eivät suo suojaa, tekee paljon kiusaa kulkijoille. Saattajani edellisellä retkellä näyttivät autiota saarta, johon "Suomen paroni" (rajan takanakin tunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassa veneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liian hyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessä oli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka.
Matkalla näimme nyt kosolta villihanhia ja kaksi uljasta lumivalkeata joutsenta, jotka ylenivät kauniiseen lentoon meidän lähestyessämme. Myötäinen tuuli kuljetteli meitä aina Luvajärven kylänrantaan saakka. Siellä olivat venerannassa vastassa toverini ja Varahvontta… mikä jälleennäkemisen ilo! Paljon oli karttunut kerrottavaa. Kokoonnuttiin miehissä Kuismasen Jaakon pirttiin tarinoimaan. Samovaaraa hoiti nyt Varahvontta, pilkkoi sokerit, pyyhki tokanat, puoleksi kuin isäntä, puoleksi palvelija, valoi jokaiselle, niin kauan kuin näki lasin kumoamatta, ja vielä senkin jälkeen "tinkitokanan", niinkuin maassa oli tapa.
He olivat tulleet Vuokkiniemen tietä, enimmäkseen kahden kesken, koska tie oli selvä, eikä kannettavia ollut varsin paljoa. Erinomaisempia seikkailuja ei ollut matkalla sattunut. Varahvontta vain oli Vuokkiniemen ja Kostamuksen välillä saanut juosta erään taipaleen kolmeen kertaan, kuten hän yhä harmitellen, vaikka nauraenkin myönsi. Hän oli unohtanut lepopaikalle pienen padan, joka heillä oli matkassaan, ja huomannut tämän vasta kun olivat astuneet kolmisen virstaa edelleen. Kun ei Varahvontan mieleenkään juolahtanut, että niin arvokas kapine taipaleelle jätettäisiin, niin sai Kusti istua odottamaan, kunnes hän ennätti käydä padan. Heidän vastaansa oli neljännestuntia ennen tullut kolme neitoa, jotka olivat kävelleet Vuokkiniemeen päin, ja Varahvontta pelkäsi, että nämä huomaisivat padan ja veisivät sen mennessään. Siitäkös hänelle kiire. Paita ja housut päällä, avopäin, avojaloin hän juoksi, juoksi minkä pääsi ja saikin tytöt kiinni, mutta juoksi yhtä painoa vielä heidän ohitseenkin. "Mitä sie musikka juokset?" olivat tytöt ihmeissään kysyneet, seuraansa pyritellen, mutta Varahvontta ei ennättänyt muuta kuin ohi ponnistaessaan huutaa: "eklistä päivää" ja mennä vilkkasi taakseenkaan katsomatta. Ja sitten hän sanoi harmitelleensa, kuinka pata, ikäänkuin häntä hämätäkseen, näkyi jo virstan päähän polkua pitkin, puussa killuen vyöhihnasta. Mutta hän pelasti sen, ennenkuin kukaan muu sattui ohi kulkemaan, ja monet puurot sillä vielä keitettiin.
Ukko oli muutoin pulskistunut melko lailla ja oli kaikin puolin tyytyväinen. Sitä vain huokaili välistä, että kunhan tätä kestäisi aina.
KYYKKÄKISA.
Luvajärvessä tutustuin omituiseen kisaan, jota en ollut ennen nähdyt. Sitä nimitettiin "kyykkäkisaksi", ja on se siksi yleinen ja varmaan vanhakin, että siihen kannattaa tutustua.
Metsän takaa kohoova vihanta pilvi uhkasi rankkasadetta, mutta siitä huolimatta lähtivät eräänä sunnuntaina Luvajärven miehet kisakedolle, kuultuaan, että halusin heidän kisansa valokuvata. Tanner oli kylän laidassa, tasaisella paikalla, ja kymmenkunta miestä, kylän isäntiä kaikki, rupesi kisaan osamiehiksi. Paljon muuta väkeä, nuorta ja vanhaa, kokoontui tanteren laitaan katselemaan. Kisaajat jakaantuivat kahteen tasaväkiseen puolueeseen ja sitten ryhdyttiin valmistuksiin.
Ensinnäkin tarvitaan kummallakin puolella noin viisitoista paria "kyykkiä". Ne ovat ehkä neljän tuuman mittaisia lieriöitä, pyöreästä puusta sahattuja. Toiseksi tulee jokaisella kisaajalla olla sauva eli "paalikka", joka on keskeltä hiukan vahvempi ja päistä ohuempi, niin että se paremmin pyyhkäisee maata. Paalikalla mitataan sitten tanterelle kaksi neliötä, joitten sivut ovat noin kolme paalikan mittaa. Neliöitten etusivujen välille jätetään viiden sylen välimatka. Näitä neliöitä sanotaan "konoiksi", ja niitten kohdalla tulee maan olla niin tasaista kuin suinkin, jottei toinen eikä toinen puolue saa tanteren laadusta etua. Kyykät asetetaan yksinkertaiseen riviin konojen rintamaan, viisitoista paria kummallekin puolelle ja enemmänkin, jos on paljon kisaajia, jossa tapauksessa konotkin mitataan suuremmiksi.
Siinä ovat sitten kaikki tarpeelliset valmistukset tehtyinä ja kisa voi alkaa.
Jompikumpi puolue heittää ensiksi. Lähdet puolueesi kyykkärivin eteen ja koetat siitä nakata paalikkasi sillä tavalla, että se pyyhkäisee vastustajain konosta pois niin monta kyykkää kuin mahdollista. Jos heität voimakkaasti ja paalikka sattuu koko mitallaan tapaamaan vastustajain kyykkärivin, niin mukeltavat, lentävät siitä kyykät kauas tanterelle, jättäen riviin ammottavan aukon. Semmoista heittoa tervehtii oma puolue äänekkäillä riemuhuudoilla. Mutta harvinainen on niin hyvä heitto, etenkin jos konot ovat etäällä toisistaan. Oman puolueesi miehet heittävät sitten kaikki perätysten paalikkansa, tehden vastustajille niin suurta hallaa kuin mahdollista. Tarkotus on saada vastustajain kyykät kaikki pois konosta, mutta se on jotenkin vaikeata, kun kaatuneita kyykkiä ei nosteta ylös, vaan konoon kaatuneet täytyy maahan osata. Ei edes semmoista kyykkää, joka on vierähtänyt pieneen kuoppaan taikka kivennyppylän taa, saa vaatia paremmalle paikalle, ja semmoinen joskus ratkaisee koko pelin, pysyen itsepintaisesti paikallaan, vaikka koko puolue sitä paalikoillaan tavoittelee.
Kisan meno on sitten seuraava. Kun toinen puolue on paalikkansa nakannut, tulee vastapuolueen vuoro tehdä samoin. Se heittää sekä omansa, että ensimmäisenkin puolueen paalikat. Sitten ensimmäinen puolue niinikään nakkaa kahdet paalikat, ja sillä tavalla jatketaan, kunnes toinen taikka toinen puolue on saanut kaikki kyykät lennätetyksi pois vastapuolueen konosta. Kun tämä on tapahtunut, niin saa hävinnyt puolue vielä nakata takaisin ne paalikat, jotka jo ovat sen puolelle lentäneet. Mutta ellei se niillä saa kaikkia kyykkiä karkoitetuksi vastakkaisesta konosta, niin ei ole muuta neuvoa, kuin ruveta "selkää antamaan."
Tämä on kisan toinen ja hauskempi osa. Kyykät asetetaan jälleen kummallakin puolella pystyyn konon etulaitaan, niinkuin äskenkin. Kutsumme nyt kisapuolueita "selän antajiksi" ja "selän ottajiksi". Joku selän antajista rupeaa oman kononsa takalaitaan etukumaraan, niska kyyryyn, hieman hajasäärin, nojaten käsillään paalikkaansa vastaan, melkein voimistelijain tunnettuun "pukkiasentoon". Joku selän ottajista hyppää sitten hajareisin hänen niskaansa, niinkuin hevosen selkään ainakin.
Näin hän ratsunsa selästä nakkaa paalikkansa, koettaen saada kyykkiä vierähtämään pois vastakkaisesta konosta. Jos yritys onnistuu, niin siirrytään toiselle puolelle ja sieltä samalla tavalla nakataan, vastakkaisen konon kyykkiä tavotellen. Ellei ensimmäinen nakkaaja osaa, niin nousee joku seuraava selän ottaja sijaan, ja niin edelleen, kunnes joku saa kyykän vierähtämään vastakkaisesta konosta. Heti kun se on tapahtunut, niin siirrytään jälleen toisella puolella olevaan konoon. Sillä tavalla jatketaan sitten leikkiä, niin kauan kuin kyykkiä vierähtää pois konoista puolelta ja toiselta ja selän antajat saavat kaiken aikaa toimittaa ratsujen virkaa. Kun on taitavia heittäjiä, niin tätä lystiä voi kestää sangen kauan, usein kunnes melkeinpä kumpikin kono on kyykistä puhtaana. Mutta useammin kuitenkin tapahtuu siten, että selän ottajat kaikki heittävät kerran sivu, ja silloin kisa taas alkaa alusta. Selän ottajat jäävät sille puolelle, jolla olivat viimeistä kertaa heittäessään, ja selän antajat alkavat vastakkaiselta puolelta kaikilla paalikoilla.
Semmoista on kyykkäkisa, ja hauskaa kyykkämaalla pidettiin, varsinkin sitten kuin selän antaminen alkoi. Monet kisaajista olivat partasuita uroita, mutta poikamaisuutta täynnään; tepasteltiin, kannustettiin ratsuja, taikka itse kantajiksi jouduttaissa kirmailtiin, hypitettiin ratsumiehiä, niin että heikommat ratsastajat valittivat päätä pyörryttävän. Vanhemmat miehet olivat milt'ei innokkaammat kuin nuoremmat, joilta tämäkin tapa alkoi jäädä unohdukseen, ja siitä päättäen kisa on Vienan Karjalassa vanhaa juurta. Sitä sanottiin kisattavan kaikissa sen puolen kylissä. Luvajärvessä naureskeltiin muuatta Akonlahden ukkoa, joka oli niin innokas kyykän kisaaja, että hän poikineen vietti kaiket pyhät kyykkämaalla, vaikka olikin jo vanhuuttaan heikompi ja sen vuoksi tavallisesti joutui alakynteen. Mutta vakaasti ukko kantoi poikiaan niskassaan, näiden meiskaten jatkaessa kisan jälkimmäistä osaa.
Kylä katseli kisaamme, josta otin koko sarjan valokuvia, ja pienet poikaset kohensivat lystiä sytyttämällä tuleen kaikki katajapensaat, mitä oli likitienoilla, niin että kankaan reunasta pian pöllysi sankka savu. Palavat tuohitötteröt kädessä he kirmasivat pensaitten ja savun keskellä kuin ilmetyt paholaiset. Varmaan olisi moni Suomen paitaressu kadehtinut heidän vallatonta lystiään, jolle vanhemmat ihmiset makeasti nauroivat. Mutta vaaralliseksi se olisi voinut käydä, ellei olisi onneksi ollut sammuttaja lähellä. Kumea ukkospilvi läheni lähenemistään. Tyttäret viettivät aikaansa somemmalla lystillä, he olivat ruvenneet pallosille, joka Karjalan tyttöjen kesken onkin hyvin yleistä ajanviettoa. Viisin- kuusintoista he olivat asettuneet kankaan laitaan hieman viettävälle maalle ja pallo lenteli edes takaisin sievin käsin sirosti nakeltuna. Hyvin miellyttävän vaikutuksen teki tämä ryhmä värikkäine pukuineen ja sulavine liikkeineen. "Meätshyksi" sanoivat tuota pallokisaa, jonka sääntöjä en kuitenkaan muista.
Humahti sitten taivaasta määrätön lämpöinen rankkasade, joka hajoitti kisaväen kuin akanat tuuleen. Kilvan laukattiin taloja kohti suojaan. Pitkät kuivat, ja kolkot lumensekaiset säät jäidenlähdön jälkeen olivat saaneet oraat kellastumaan, koko luonto oli surkastunut alkukesän ynseyttä. Mutta nyt saatiin runsas, lämmin kaste. Ja niinkuin olisi taikasauvalla koskettanut tähän pohjoiseen, karuun maahan, niin se verestyi ja vihannoitui kaikkialla. Melkeinpä silmällä näki, miten ohran oraat loivat päästään ruosteen, ruveten verekselle terälle, ja kun aurinko sateen jälkeen puhkesi esiin pilvistä, niin nauroivat kaikki vainiot sille mielihyväänsä. Isännät katsoivat tyytyväisinä laihojaan, sillä nyt voitiin odottaa hyvää ja aikaista vuotta. Kumpikin oli tarpeen.
KIVIJOKI
Luvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa on puolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemia tavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö Kemijoen Paanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaan kuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myöden Kiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksia taivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetää myötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön, koska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen. Mutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaan jokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkan käyvän kylläkin vaikeaksi.
Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa seurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä Suomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan, josta vaimo oli kotoisin.
Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen. Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa, rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat kuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka ilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän veden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin syvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin hiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa, ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä viritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia mutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran, päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja onkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on ollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle palteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä karussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa, oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat metsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin luvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja pensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan jyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja korvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.
Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä alkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti meidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa. Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi liikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty vahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli pienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta sisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas väsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja mielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.
Kun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä on tavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollista rakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on joku tervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvät sateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuin lämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset, nuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.
Kun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunnes levolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaan ei pääse uusia itikoita.
Syöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla, jossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oli liesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme ja patamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoi väleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksi pilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiin veistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälle ja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla oli tulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, sillä aikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada, vaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savun keskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heillä Venehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuin täällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koska olisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.
Luvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, "kukkelia", joka ennen lienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisia kuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että ne mahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen, ainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähän poskia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli ja edessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitä se asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteen alatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta ja suojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossa kiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuituja selitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enää tavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen, samoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.
Jaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessa tölkissä, "tuijassussa", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita, joita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksi pienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun ei ollut kuppeja matkassa.
Oikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikki olisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhään kalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksi kostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.
Muitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta, jolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä. Nauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omain askelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua, joka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojen tulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näin yksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkin jutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muuta kuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.
Pirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaan puoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka oli kiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvontta ja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, että minäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintä oli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme. Pelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielellään asuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollut ainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä että varsinkin "tshitshiliuskoja" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksi olikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoin hän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka siten kärsikin kovasti vilua.
Seuraavan päivän taival oli vaikeimpia, mitä olen milloinkaan veneellä kulkenut, mutta samalla hauskimpiakin. Koskia oli niin taajassa, että kun olimme suurella vaivalla päässeet yhden niskaan, näkyi jo toisen alusta edessäpäin. Jaakko vaimoineen selvisi mainiosti, sillä molemmat olivat reippaita ja taitavia sauvomaan. Kusti ja minä sitä vastoin käytimme hyvin kömpelösti sauvointa, ja Varahvontta oli koskilla ensimmäistä kertaa. Meidän täytyi sen vuoksi nostaa vene rantoja pitkin, köydellä vetäen. Kaksi miestä maalla veti, kolmas veneessä hoiti keulaa. Varahvontalle oli tämä kovaa työtä. Vetoköyden kuljettaminen ryteikkörannoilla, louhikoitten poikki, poukamia kierrellen, on täyttä työtä nuoremmallekin. Mutta parastaan hän kyllä koetti, juoksi ja hikoili kuin henkensä edestä, oli milloin mahallaan kivikolla, milloin päällään koskessa ja päivitteli kaiken aikaa itsekseen: "A voi voi! a voi voi!" Mutta siltä hän oli alati valmis nauramaan, milloin vain huomiomme kääntyi hänen kompastuksiinsa.
Kosket olivat ylempänä tavattoman louhisia ja vetäminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Vettä oli siksi vähän, että tavan takaa, täytyi kaalata ulos enolle, ennenkuin saatiin vene uimaan karipaikkain ohi. Kuta ylemmäksi noustiin, sitä karkeammaksi kävi luonto, kankaat loppuivat ja rosoisia vuoria alkoi näkyä kahden puolen. Niityt olivat jo aikoja sitten kadonneet; kalliot repaleisine kuusineen ja känttyrämäntyineen lähestyivät aivan virran rantaan. Eräs paikka oli "Ruotshinpolvi" nimeltään. Toiseen paikkaan kerrotaan "ruotshien" ryöstöretkillään upottaneen kirkonkellon, jonka olivat Vienanmeren rannalta ryöstäneet, saamatta sitä kuitenkaan kauemmaksi kulkemaan.
Kun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muita ihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita — melkein kuin Nikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä oli vene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti, jota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivat taipaleella telat jo aivan lahonneet.
Vielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassa halkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekin puolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisia ja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivat jätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, joka oli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulki kynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui aina jonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisia hautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksia oli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata kosken poikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaa venettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisesti kesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolen se kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oli niin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, ja sitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle. Se jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaa kiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että "siitä sai vaikka kauhalla pistää", varsinkin harjusta.
Kun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea, Karjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikka lyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaan ja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkin veneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oli uskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensa Tshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket "silmänäön jälkeen" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkaten väistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekin sattunut vahinko.
Hän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea. Koski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o. käännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensa veneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.
Suurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen:
Lusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä,
kolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet,
Sorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.
Taipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusman kylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit, ja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemme voineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopulta aukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienon myötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sen tiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskea vielä Luvajärveäkin korkeammalla on "Kiijeh". Se on melkein Maanselän tasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoo sen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin moni muu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajan kainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soita eikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, ja aivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesien lähteistä.
Illan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johon Jaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihen saakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimme joka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin Kuismasen Jaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestäni suotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidän vetävän sitä niittyä pitkin — uuden taipaleen poikki. Ei auttanut muuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupua väsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivan tämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, että taival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen. Jaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat he tahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Teki mieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämän niemen poikki.
Jaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaan ja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehen suosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassa pirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujui mielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa. Vieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkällä sävelellä:
"Tuuti tuuti kaksin lapsin,
Tule Jeesus kolmanneksi,
Moarie neitsyt neljänneksi,
Iso viisas viienneksi,
Emo kulta kuuenneksi, —
Sepän Simana seitsemänneksi…"
Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuamme vain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimme kaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoan järvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niin lähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirin vuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksi maisemakuvaksi.
Niemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta, joka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaan Kuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinan taloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekin lähteä mukaan.
Toverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitä moniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoasta paljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdin sitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitin ja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.
"Jumal apuh roatajille!" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työn tekijää tervehtimään.
"Hyv' ois apu", he vastasivat.
Mutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntä mutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois, ihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni ja Varahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät, mitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliin runsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toiste samalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelin vain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaan kastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.
RAJALLA.
Miinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niin lähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvat näkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.
Olimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niin kauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatu kokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäisten runonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksia lähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja se varsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsi ystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muisto entisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaan varmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin, emännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kuten omalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin aina vastattiin tervehdykseemmekään.
Kotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättä omalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.
Salaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraan tyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat — Suomea kohti. Se oli tuossa aivan lähellä… sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevän kesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömän vallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneet näköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille ja sinettyviin etäisyyksiin.
Sinne ei ollut kuin soutu järven poikki ja pari virstaa kangasta. Kun alkoi puitten välistä häämöittää toinen järvi, oli siinä samalla poikkipuolin edessäni rajakin, puhtaaksi hakattu sarka, joka jakoi mäkiä, soita ja lampia, seuraten vain omaa varmaa suuntaansa. Mutta sen yli en astunut, ennenkuin olin hetkisen nauttinut sen tunteen suloudesta, että saatoin vaikka millä hetkellä sen tehdä. Keikailin kuin lapsi äitinsä edessä, ennenkuin syliin heittäytyy.
Siinä oli keskellä aukeamaa Miinoan kivikin, tuo kuulu, jota olin luullut suureksi kallioksi, vuoreksi. Se ei ollut edes sen kokoinen kuin ne paadet, joita sanotaan jättiläisten ennen nakelleen, tavallinen pyöreä kulkukivi vain, johon oli piirretty moniaita rajamerkkejä. Kiveltä astuin talvitien pohjaa Maanselänjärven rantaan. Se lepäsi peilityynenä kumpuavain kankaitten keskellä ja kuvasti kalvoonsa petäjärintamia ja kivikkorantoja. Näiltä rannoilta, harvan kaislan kahinasta, alkaa pieni puro. Erämaitten kautta se on uurtanut tiensä mereen. Sitä nyt seurasi ajatukseni. Mieleni hetteistä herahti sen toveriksi kaipauksen puro ja samoin kuin tuo toinen, sekin muistoja keräten paisui, kuta edemmä ehti… kohti etelän maita.
Suomi oli täältä katsoen muuttunut suureksi ja rikkaaksi maaksi. Se oli täältä nähden tuo suuri suvi, josta kaikki kansa puhuu näillä pohjan kulmilla, viljelyksen ja varallisuuden koti. Olin yksinäisyyteeni kuulevinani etäistä kohinaa sen vilkkaasta elämästä, näin mielessäni sen laajat viljelykset, aaltoilevat laihot, rehottavat laaksot, auteret ja savut, jotka kohosivat kaskista ja kydöistä, ilmaisten siemenen voittokulkua ja korpien lämpenemistä. Kaihoten siirtyi ajatus kesähuveihin ja vesillä kajahtelevaan soittoon ja keveihin kesäpukuihin vihannassa luonnossa.
Siellä olisi ehkä perältäkin pitänyt olla minunkin, nuoruudessa ja elämässä. Miksi vaeltelin täällä yksinäisenä ja ikävissäni, miks'en ollut siellä, syventämässä suhteita, rakentamassa liittoja? Kuuma muisto kesäiltain lemmentunteista valui rintaani. Siellä ilo… täällä Lapin raukat rajat. Näihin tiettömiin erämaihin sieltä ei kantanut ainoakaan ääni. Täällä, täällä oli kaikki hiljaista, järven ja metsän kuulakas kirkkaus autiutta, kaskisavukin mykistynyt… Ei noussut edes tupasavua Maanselän Paavon töllistä, joka oli tuolla järven takana ensimäisenä Suomen puolella. Vaikka olisin voinut kohota korkealle ilmaan, en olisi kuitenkaan nähnyt muuta kuin rannattoman havumetsän ja jonkun yksinäisen järven sillä suunnalla, kunne vedet painuivat. Siellä, suuressa suvessa, oli puolet Karjalaakin kaupoilla….
Kiersin Maanselän järven, käydäkseni edes vähän syvemmällä Suomen puolella. Halusin nähdä ensimmäisen suomalaisen asumuksen. Sieltä löytyi, kankaan kannakselta, kahden järven väliltä, Maanselän Paavon tölli.
Mutta pirtissä ei ollut ketään. Ei ollut kotona ainoatakaan ihmistä, näkyivät olevan ulkotöillä kaikki. Koko talo oli autiona. Pieni kello vain kilahteli pientarelta, vähäisen lammaslauman siellä liikkuessa.
Kuinka iloisena olin jo matkan päästä nähnyt nämä tuttavalliset talonpaikat — kuinka vakava oli synnyinmaan ensimmäinen kädenanto: harmaat seinät, vanhuuttaan kirjavat vihertyneet akkunat, lahonnut, tuohikatto ja porraspäässä ensimmäisenä talouskaluna pettuhuhmar. Paikka näytti jo vanhalta, mutta siitä huolimatta olivat mullat vielä kepeät ja rukiinolki hentoa Paavon vainiolla. Ja senkin ehkä veisi halla. Mutta kuitenkin oli tässä kaikki niin kotoista, tuttua, luotettavaa, että se mieltä viihdytti. Pihasta ja sen nurmikosta katseeni vaelsi pitkin kartanoa, etsi aitat, tallit ja navetat, kaikki oli kuin omassa maassa. Mielihyvällä se kiintyi nuoriin koivuihin, jotka Paavo oli jättänyt raivatulle etelärinteelle pihapuiksi ja tuuheiksi tupsukoiksi latvannut. Tuntui siltä, kuin olisin kauan kulkenut pehmeätä suota ja päässyt hetkeksi kallionkielekkeelle levähtämään. Kaipasin vain Paavoa itseäänkin, olisin tahtonut kotvasen kuulla hänen harvaa, mutta luotettavaa puhettaan.
Loikoilin pihassa lyhyellä nurmella, odotellen karjalaisia palaaviksi jauhomatkaltaan. Kun heitä ei kuulunut, vaelsin verkalleen takaisin rajalle. Istuin sitten Maanselänjärven rannassa odottamassa, ihaillen sen nimeä, asemaa ja karua kauneutta. Tuntui siltä, kuin olisi tuo lyhyt viivähdys omalla puolella rohkaissut mieltäni. Kaipaus oli saanut vaatimansa hetken, jälleen heräsivät harrastukset. Karjalani varjopuolet himmenivät, sen viehätykset nousivat, vanhan runon viettelys verestyi. Äsken olisin niin halusta painunut etelään vetten keralla, niin vastahakoisesti olin kääntynyt takaisin. Nyt aloin taas mielenkiinnolla ajatella niitä pitkiä mutkia, jotka vielä olivat edessämme, ennenkuin matka toden teolla kääntyisi kotia kohti…
Vihdoin kuului ääniä järven takaa ja näkyi vene, joka laskeutui törmältä rantaan. Siinä he vihdoinkin palasivat jauhomatkaltaan! Kun yksi vene oli saatu miehissä vedetyksi taipaleen poikki Maanselänjärveen, palattiin toisia noutamaan ja kannettiin sitten raskaat jauhosäkit ja ladottiin ne uudelleen veneihin. Kun oli saatu kaikki taipaleen poikki, työnnettiin veneet rannasta ja monet airot rikkoivat järveltä pinnan.
Minulta ne rikkoivat hiljaiset mielialat.
Veneitten uidessa rantaan kääntyi niistä puoleeni parrakkaita kasvoja, jotka viehkeällä hymyllä vastasivat tervehdykseeni. Maalle astui pitkiä joustavia miehiä, joitten vartalo oli kuin hiihdossa saanut hieman etukumaran ryhtinsä. Miehillä yllään mekot, jotka oli vyötäisiltä nuoralla sidottu, naisten puku veripunaista, joka sopuisasti liittyi kasvojen ja kaulan ruskettuneeseen ihoon. Pian olimme pakinoissa ja vilkkaasti he kertoivat seikkailuistaan koskilla.
Kuinka vanhanaikaiselta ja omituiselta tämä ryhmä näytti! Se oli vetäissyt veneensä telaiselle taipaleelle, huokuvalle suopursulle, karulle kanervalle, juuriaan levittelevän kaatuneen hongan kupeelle. Aarnioluontoa ja aarniokansaa! Sitä ikäänkuin painoi syvemmälle mieleeni ilta-aurinkokin, joka päiväkauden kierreltyään epämääräisen sinervän pilvikatteen takana juuri oli reunan ennättänyt ja sieltä loi vahvan valon tähän ryhmään. Puna loisti ja vihanta kilvan hehkui, ruskeat kasvot elivät ja häiritty ranta välkkyi kivikolla.
Palasin polkua metsän poikki Miinoan järvelle, mutta jauhojen tuojain täytyi kiertäen kulkea soiden ja kangaskannasten poikki lammesta lampeen, ennenkuin he sinne pääsivät. Kuulin kävellessäni heidän mekastuksensa yhä loittonevan, kunnes huudot jäivät mäkien ja metsäin taa.
Kun jälleen saavuin Miinoan järven rantaan, seisahduin hetkeksi sitä ihailemaan. Se oli tyynenä kuin uni ja huojumatta kuvastuivat siihen otsavat hongat. Järven takana torkkui törmällä harmaa kylä vihantain peltotilkkujensa keskellä.
Uinuva maisema oli kuin kuva siitä maasta, joka tästä alkoi. Sekin nukkuu yhä vuosisatain unta, naava ja sammakon kasvanut sen muinoiseen suuruuteen. Mutta se lepää kuin vaaleata kesäyötä, jossa kuultaa kaikuja niin kaukaa aikain takaa, yhä soinnuttaen herkän korvan.
Kuunnellessani, katsellessani tätä ehdotonta hiljaisuutta tuskin olisin hämmästynyt, vaikka tuolta niemen takaa olisi äkkiä ilmestynyt Väinön sotipursi, toinen laita täynnään miestä aseellista, toinen neitoa korukirjaista…
Mutta jo puhkaisevat eräästä kohdasta äänet rannan sankan metsän ja vähän päästä solahtaa palaajain ensimmäinen vene järvelle. Viimeinen taipale on voitettu ja rannat kertoilevat palaajain vilkasta pakinaa. Heihin yhdyn minäkin, ja niinkuin ennen muinoin sotaretkiltä palattaissa, niin laskemme kylän rantaan, veneet täynnänsä eloa ja tavaraa. Mutta helppojen vaivain takana ei ole se vilja nytkään ollut. Kuhmon kirkolle on vesitse kuusi penikulmaa, väli on täynnään koskia ja latvajoissa on vettä niin niukalti, että sitä kuormaveneelle monessakin koskipahasessa oli vain voiteeksi kivisellä pohjalla. Ennen, kun kaskeaminen oli luvallista, sanottiin täällä kasvatetun viljaa niin runsaasti, että sitä piti katosta aittaan kaataa, kun ovesta ei enää sopinut. Mutta nyt kasvoi kaskilla jo vankka metsä, uusia ei ollut lupa kaataa, ja huono olisi toimeentulo vähäisistä pelloista ollut, ellei Suomesta olisi tullut vaivalla hankittu apu.