Produced by Jari Koivisto

KALEVALAN LAULUMAILTA

Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa

Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä tapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään

Kirj.

I. K. INHA

Helsingissä, Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

Ensimäisen painoksen alkusanasta.
Minne ja miksi?
Kuinka tulin lähteneeksi Vienan Karjalaan.

Suomenniemen poikki Vienan Karjalaan.

Oulussa. — Matkan vastukset kelirikon uhatessa. — Karjalaisia nälänhätää paossa. Runotar taipaleella. — Puolangan vaarat. — Rajan poikki. — Metsäin keskellä pieni kylä, köyhä, mutta maan kuulu. — Vuokkiniemen kirkonkylä ei ole ilman viehätyksiään.

Karjalainen kotimme.

    Ylä-Kuittijärven jäällä. — Jyvöälahti, mitä paras majapaikaksi.
    — Karjalainen kylä. — Karjalainen talo. — Kielimestarimme. —
    Kotiudumme.

Runonkeruussa.

    Entinen runonkeruu. — Aion löytää ennen löytämätöntä. —
    Kuutamossa erämaassa. — Musta Miikula ja hänen Vipusrunonsa.
    — Toivon pääseväni kadonneitten runojen jäljille. — Jälleen
    Jyvöälahdessa.

Hävinnyttä runoa etsimässä.

Kadonnut perhesormus. — Voassilainji Kostja. — Talvikalastus erämaassa. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Pistojärvessä ei tahdota laulaa, vaikka ehkä osattaisiin. — Lähden yhä edempää etsimään. — Tiirovaara eli Koljola, Suomen rajalla ja Maanselällä. — Tapaan Martiskan pojan. — Sohvonja ja hänen kalevaiset rekilaulunsa.

Martiskainen Teppana.

Lohi-Pekka. — Teppana suostuu laulamaan. — Vanhat runot oikeassa ympäristössään. — Nykyinen runontaito. —- Kirvas kevätaamu. — Porojen juonia. — Pietarin herrat poroilla ajamassa.

Äijäpäivän aikoja Jyvöälahdessa.

Äijäpäivä. — Miten sitä vietetään. — Keino kulkutauteja vastaan. — Kelloja soittamassa. — Maura itkee Kustille. — Vedet aukeavat. — Panettelijan rangaistus.

Käytännöllistä perimätietoa.

Räähkät. — Kotielämässä vaarinotettavaa. — Maamiehen tietoja. — Metsämiehen tietoja. — Kalastustaikoja. — Vuodenaikain ja ilmain enteitä. — Vainajat. — Parannuskeinoja. — Varahvontan kokemukset.

Runonkerääjät.

    Topeliuksen runonkeräys — Sjögren. — Lönnrotin keruumatkat. —
    M.A. Castrén.

Alijärven Vasselei.

    Kevättäjäin tulilla. — Alijärvi. — Vanha sokea runolaulaja —
    Eloisa runonuotti.

Ylämaan poikki.

Maataipaleella. — Puhuttua vettä tukkijoelle. — Ortjo ehätyssavulla. — Kenttijärvi. — Löytöretkellä. — Kostamus ja sen kalmisto. — Karjalainen jaama. — Hepo ei juossut, mutta kyllä reki rasasi. — Leipä ja otsan hiki. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Kontokki.

Eteläisellä rinnakkaisvesistöllä.

    Luvajärvi. — Luvajärven kalmisto kirjoristeineen. — Vesitietä
    Kiimaisjärveen. — Minin, — Nokeus. — Rogers pasha ahtaalla.
    — Uusimman uskon molijat.

Isäin perintö.

Oikea salotaival. — Teppana Ryysä. — Vanha runo ei ole taikaansa menettänyt. — Varahvontan pataseikkailu.

Kyykkäkisa.

Kyykät ja konot. — Selän antajat ja ottajat. — Tervetullut rauhanhäiritsijä.

Kivijoki.

    Eräsaunalla. — Ankara jokimatka. — Taivalkoski ja Laippa. —
    Liiallista taivaltamisen himoa. — Ristiniemi. — Miinoa. —
    Kalansaalista ei saa kiittää.

Rajalla.

    Koti-ikävä. — Kaiho outona kulkea. — Miinoan kivi. —
    Maanselänjärvi. — Maanselän Paavon töllillä. — Karjalaiset
    palaavat jauhomatkalta. — Aarnioluontoa, aarniokansaa. —
    Muinaisuuden kuiskeita.

Akonlahdessa.

Kiitehen järvi. — Akonlahti vahva loitsupaikka. — Luvatonta kruununviljan jakamista. —- Pohatat tyrmässä. — Naisien suru, kirjotamme heidän puolestaan kirjeen. — Ylhäisiä piirteitä kansan käsityksissä.

Helluntaijuhlilla Kostamuksessa.

Varahvontan puksut. — Kilpasoutu neitojen keralla. — Prasniekalle matkaajat maataipaleella. — Vieraanvaraisuutta Kontokissa. — Pukuhavaintoja taipaleella. — Juhlavalmistukset kylässä. — Ensimäiseksi kylyyn. — Paljon tuskaa oudosta nimestä. — Kisat, "käsikisat", "pitkät kisat", "humaukset" ja muut. — Pajatukset. — Karjalaista rattoa. — Päivälliset Miitrein talossa. — Emäntien ylpeys.

Kosijoita kylässä.

Gaudeamus igitur. — Pyssyt pamahtavat, kosijat tulevat. — Monimuodollista kosimista. — Sukukokous, jossa asiata joka puolelta harkitaan. — "Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne". — "Paikan kokka". — Uusi yritys. — Uhittelevaa kosimista. — Talo köyhä, mutta ei aivan itsetietoisuutta vailla. — Sulhanen saa rukkaset ja tarjoo "paikankokkaa". — Yleisö sekaantuu asiaan. — Intohimoista joukkokosimista. — Syvässä vedessä suuret kalat uivat. — Patvaska. — Kustin jalka noidutaan. — Mietteitä Komalahdella. — Varahvontta loihtii tuulta.

Rajakyliä myöden.

Väittelyä sivistyssanoista. — Maanselän suot. — Lönnrotille kiitos hyvästä käytöksestä. — Eräs Vienan puolen kylä Suomen puolella. — Häväistyt jumalat. — Karhun tuhoja. — Juhannuksena omalla puolella. — Omituista veneen tukkimista. — Jälleen Jyvöälahdessa. — Tyttöjen naimahuolia. — Senin kirje.

Suurelle Tuoppajärvelle.

    Enonsuussa. — Keski-Kuittijärvellä. — Röhön taipaleella.
    — Reipas vanhus. — Varahvontan käsitykset palvelijan
    velvollisuuksista. — Mieronstautshat. — Vanhauskoisten maassa.
    — Näköala Tuoppajärvelle. — Valasjoki. — Lumoavaa vettä. —
    Kiestinki.

Lönnrotin matka pohjan perille v. 1837.

Lönnrotin koti-ikävä. — Kohtaus erään Tiirovaaran loitsijan kanssa. — Vaikea yö viluisessa pirtissä ja puutteen keskellä, — Vaikea hiihtotaival. — Tuhkasen viero ja muut vierot. — Patriarkka. — Skiitta. — Omituisia tuttavuuksia Pyhässä saaressa. — Koljasu. — "Ettekö ole tupakkaa juoneet?" — Kuisman parannuskeino. — Miten näillä perikulmilla rikkauksia koottiin. — Lepopäiviä Kuusamossa. — "Voi jospa useinki niin tekisivät!" — Vaatetushuolia. — Saaren luostari ja sen vaiheet. — Syy vanhan vieron kammoihin.

Vienan Karjalan pohjoiskulmilla.

Louhen perikuva. — Soma tuuli-ilmiö Tuoppajärveltä. — Odottamaton runosaalis. — Niskan koski. — Pääjärvi. — Suomen muistoja Sohjenansuussa. — Ihana matka Pääjärvellä. — "Ka hyvä tämä ois vieras, niin tupakkoo polttaa." — Jalo tervehdystapa Ahvenlahdessa. — Huono vastaanotto Jälettijärvessä. — Kallis hinta, mutta vaikea matkakin. — Kamala yö. — Tyttöjä saattajina, miehet jäivät juomaan. — Tapaan jälleen Kustin ja Varahvontan. — Tyrhy. — Valtatiellä. — Vienan meren rannat. — Kieretti. — Stanovoi. — Vienan meren alusmalli muistuttaa viikinkialuksia.

Lönnrotin matka Kuusamosta Vienan merelle v. 1837.

Vuodentulon enteitä. — Lönnrotia ahdistetaan Jäletjärvessä. — Keskusteluja hänen ryöstämiseksi. — Synkkiä oloja. — Köyhä leski. — Lönnrot uhataan köyttää. — Hän nolaa pahimman riidan haastajan. — "A siitä laki ei sano ni mitä." — "Lyö kirves kulkkuun, tai vie pirttiin ja ripusta jaloista kattoon savun sekaan." — Passirettelöitä Kieretissä. — Nopeata oikeuden käyttöä. — Lönnrot runoilee ikävissään. — Vienan meren jäällä. — Pelättäviä jamstjikoita. — Maanmiehiä Vienanmeren rannalla. — Eksymisen pelkoa. — Maanmiesten kesteissä. — Eräs suomalainen tarjoutuu opettamaan Lönnrotille venättä. — Lönnrot vaihtaa postinhoitajan kanssa kelloa ja tekee hyvät kaupat. — Ensi kerta poron pulkassa.

Vienanmerellä ja Kemijoella.

Vienan merellä. — Rantain luonne. — Kannanlahti ja Nivan koski. — Pitkin Kuolan rannikkoa. — Kemi. — Eräs karkotettu. — Kemijoella — Usmana ja Usman koski. — Lohenpyynti. — Kemijoen kosket. — Tukkiliike. — Tukkipäällikön viinat. — Yötä taipaleella. — Paanajärvi. — Kemijokivarren rakennusmalli. — Vanhoja ampumaneuvoja. — Jyskyjärvi. — Ala-Kuittijärvellä. — Eräs saituri. — Halpoja päiväpalkkoja. — Jälleen kotona.

Vienan Karjalan häätapoja.

Salaisia neuvotteluja. — Leikkihäät. — Naimahommat rajan takana. — Kosimatapoja. — Varauskeinoja naimaonnen rikkomista vastaan. — Kakrapokot. — Vihkiretki. — Karjalan pakanalliset häät tapoineen, temppuineen. — Lahjain antaminen — Itkut. — Katshotus. — Käeniskuleivät. — Pään poustiminen — Kostjat ja kutshut. — Jäähyväisitkut. — Turkilla prostitus. — Morsiamen otsipaikka. — Huihipaikka — Sulhanen ja morsian neuvotaan. — Varotus. — Myötämeniäiset. — Otsapoklonaiset. — Okahvin häät. — Saajannainen ja patvaska. — Lönnrotin kirjottamia häärunoja. — "Tulovirsi" nykyisin laulettuna.

Uhut.

    Vienan Karjalan suurin kylä. — Kylän eri osat. — Lönnrot
    Uhtuessa. — Jamasen veljekset. — Kaunis Toarie.

Vienan Karjalan kertomarunot.

    Toisinnoitten yleinen luonne. — Niitten sisällinen yhteys.
    Eepilliset runoaiheet. — Näköala Arhipan runomajalta.

Arhippa Perttusen laulama Sampojakso.

Runokylät ja runojen muuntelut.

Kellovaaran runoalue Latvajärven sukua. — "Samporunon" muuntelut eri runoalueilla. — Vuonnisen Sampojakso. — Kuinka toisinnot täydentävät toisiaan.

Kalevala ja kansanruno.

Runojen sisäinen todistus syntyajoistaan. — Toisinnoitten jalosäkeet. — Samporunon tähteet Värmlannissa. — Yhteisiä tunnussäkeitä. — Lönnrotin johtorunojen järjestämisessä. — Vertaus kreikkalaiseen temppeliin. — Olisivatko häärunot siirrettävät toiseen yhteyteen? — Karjan luku näytteenä taiteellisesta toisintorunoudesta.

Vuokkiniemi.

    Lähtö Jyvöälahdesta. — Ylä-Kuittijärvi. — Enonsuun lohirettelöt.
    — Ristiniemi uhripaikkana. — Meidät valokuvataan — Lönnrot
    Pirttilahdessa. — Lönnrot Vuokkiniemessä. — Kauppatapoja.

Tsena.

Tsenan Kettuset. — Lönnrot Tsenassa. — Mari. — Karjalan naisten tunteen herkkyys.

Lönnrot Vuonnisessa.

Matka Vuonniseen. — Kaksi soutajaa. — Karjalaista sadunkertomistapaa. — Ontrei ja Vaassila. — Odottamaton tuttavuus. — Lönnrot uuden kerran Vuonnisessa Martiskan saattamana. — Yöllinen matka Ylä-Kuittijärven jäällä. — Lönnrot ja Cajan Vuonnisessa.

Martiska.

Martiskan runontaito. — Martiskan pororuno. — Martiskan viimeiset elämänvaiheet hänen poikansa Teppanan muiston mukaan.

Myöhempi runonkeruu Vuonnisessa.

    Lähteenkorva Vuonnisessa. — Ontrein suku. — Harmoinen Ohvo. —
    Vuonnisen tsässyönä. — "Kas Suomenlahdella hyrskyt…"

Venehjärvessä syyspimeiden alkaessa.

"Metshä raivoh rupesi". — Vihtoora murtuneella mielellä. — Hänen runontaitonsa. — Pyssyjä virittämässä haaskalle. — Karhun vahtiminen lavalla. — Synkkä on syysyönä salo. — Varahvontta kotonaan, — Nakkipeli. — Varahvontan mökki.

Helmijoella.

    Helmikuumeessa. — Pistonjoen helmet. — Itsekin helmijoella.
    — Pyydystystavat. — Karsikot ja lumoukset.

Vienan Karjalan valtatiellä.

    Vienan Karjalan valtatiellä. — Eräs Lönnrotin muistelma. —
    Ervasti Kivijärvessä. — Isossima ja hänen pirttinsä. —
    Taloudellinen sauna.

Venehjärven pokkouhri.

Miikulan pokot. — Matkalla uhrijuhlaan. — Uhritoimitus ja uhriateria. — Kaunista rahvasta.

Lönnrot ja Arhippa.

Arhipan runojen merkitys. — Runollinen näköala. — Lönnrotin kertomus käynnistään Latvajärven laulajan luona.

Arhippainen Miihkali.

Latvajärvi. — Miihkalin kiitosrunot. — Hänen murheellinen elämänsä ja kuolemansa. — Miihkalin kasvonpiirteet. — Jäähyväiset Latvajärvelle.

Vienan Karjalan kartta.

Rohkeata kartan oikomista. — Lähteet, joitten perustuksella se on tapahtunut. — Ainakin Vuokkiniemen ja Uhtuen seuduista oikeampi kuva. — Vienan Karjalan yleinen maanluonne.

Kansa ja asutus.

"Arkankelin elämän katumus." — Maanviljelys. —- Karjanhoito. Kalastus. — Metsät ja niiden omistus. — Kaupan entiset vaiheet. — Nykyinen "Ruotshikauppa." — Tukkiliike. — Ero kansan kesken rajan kahden puolen ja sen syyt. — "Varastussodat." — Suomesta tulleita sukuja Vienan Karjalassa. — Vanhaa ylimyksellisyyttä kansan luonteessa. — Lönnrotin sanat Vienan karjalaisista. — Huononeeko polvi suvustaan? — Taikausko. — Kunnallinen itsehallinto. — Tulevaisuuden mietteitä.

Kotia kohden.

Ero Vienan Karjalasta. — Hyryssä. — Vaikutuksia omalla puolella. — Iloista jokimatkaa ja koskenlaskua. — Jälleen maantiellä. — Sotkamo ja Kajaani. — Jälkimuisto Vienan Karjalasta.

Ensimäisen painoksen alkusanasta.

Ryhtyessäni kirjottamaan tätä kirjaa mielin saada Vienan Karjalasta kuvauksen, jossa johtona olisi sen runous ja tämän runouden talteen korjaaminen. Arvelin tekeväni yleisölle mieluisan palveluksen, jos saattaisin nuo Kalevalan pohjoiset laulumaat paremmin tunnetuiksi.

Ajatus teoksen kyhäämiseen heräsi jo heti kun olin Vienan Karjalaan tekemältäni matkalta palannut syksyllä v. 1894. Tahdoin siinä yhteydessä saattaa uudelleen julkisuuteen varsinkin Elias Lönnrotin aikanaan sanomalehdissä julkaisemat matkakertomukset, jotka koruttoman, mutta tunteellisen ja kansanelämää harrastavan esityksensä kautta voittavat jokaisen lukijan suosion.

Sen jälkeen on Lönnrotin matkakertomukset julkaistu erityisenä kirjana ja varmaan on niihin suuri osa yleisöstä tutustunut, niinkuin ne sisällyksensä ja kirjoittajansa puolesta niin hyvin ansaitsevat. Näyttää ehkä sen vuoksi turhalta, että niistä olen tähän ottanut niin runsaasti poimintoja. Mutta kuitenkaan ei minusta tämän laatuinen kirja, joka käsittelee etupäässä Kalevalan pohjoisten laulumaitten runollista puolta, olisi ilman niitä ollut täydellinen. Ne sitä paitsi valaisevat kansan elämää ja katsantokantoja paremmin kuin ainoankaan myöhemmän matkustajan kuvaukset, joten ne senkin puolesta ovat tähdelliset. Ja olen ajatellut, että ne ehkä laajemmassa yhteydessä, monipuolisemmassa kuvassa runoalueista, saisivat uuttakin mielenkiintoa. Luulen vaikka kenen lukevan ne mielellään uudestaan, vaikka olisi ne jo ennenkin lukenut.

Vienan Karjalassa ovat olot voineet jonkun verran muuttua sen jälkeen kun siellä matkustelin. Mutta varsin suuria eivät muutokset kuitenkaan liene, siellä ei kuljeta eteenpäin höyryn eikä sähkön voimalla. Toiseksi eivät muutokset, vaikka niitä olisikin tapahtunut, varsin suuressa määrin muuta sitä kuvaa, jonka tuo maa runoutensa kannalta katsoen tarjoaa.

"Kalevalan laulumaiden" julkaiseminen oli minulle tähdellistä senkin vuoksi, että sen kautta sain oikeaan yhteyteen valokuvakokoelman, jonka Vienan Karjalan seuduista, asutuksista, kansasta ja ihmisistä otin ja joka luullakseni on laajin, mitä sieltä on tuotu. Suuri osa kuvistani on tosin jo ollut eri julkaisuissa painettuna, mutta toivon niiden oikeassa aineyhteydessä siltä voivan herättää uutta mielenkiintoa.

Tutkimusta en ole voinut enkä tahtonut kirjottaa. Olen kuitenkin koettanut antaa jonkinlaista käsitystä niitten toisinnoitten runollisesta arvostat joista Kalevalan pääosa on koottu. Nykyinen runotutkimus, joka pyrkii toisinnoitten juuriin ja siltä kannalta arvostelee Kalevalan kokoonpanoa, ei mielestäni kylliksi muista sitä, että nuo runot, semmoisina kuin ne on kansan huulilta koottu kuitenkin ovat sen oman sielunelämän ilmauksia. Ne eivät ole valmiita lauluja, joita kansa muka on ulkoa oppinut, vaan runolliselta kannalta katsoen ne ovat sen omintakeisia luomia, mistä lienevätkin aiheet alkuperänsä juurtaneet. Ne eivät ole kulkeneet kädestä käteen kuin vaihdettava kello, joka tavallisesti aina uudella omistajalla jonkun verran pilaantuu, vaan ne ovat koko arvonsa saaneet suomalaisen kansan runoelemina ja ovat paras omaisuus, mitä siltä on muinaisuudestaan säilynyt. Kalevala ei toisinnoitten valossa suinkaan ole keinotekoinen rakennus, jonka runolliset arvot ovat Lönnrotin taidetyötä, vaan se on kokonaisenakin elävää kansanrunoa.

Teoksessa, jossa niin usein mainitaan karjalaisia nimiä, toistetaan karjalaisia lauseita ja runoja, olisi ehkä pitänyt paremmin säilyttää kansanomainen puheenparsi. Sitä en ole voinut tehdä, koska en taida riittävästi Vienan Karjalan kieltä. Olen menetellyt melkein samalla tavalla kuin runonkerääjät yleensäkin, kirjottaessaan muistoon rahvaan huulilta toisinnoita. Harva heistä, tuskinpa kukaan, olisi voinut ne äänteellisesti tarkkaan jäljentää nopean laulannan aikana, vaan enimmäkseen siitä on syntynyt jonkinlainen kielensekotus. Karjalaiseen muotoon ovat tulleet vain semmoiset sanat ja päätteet, jotka enimmän ovat kirjottajan huomiota herättäneet.

Paikkain nimetkään eivät sen vuoksi ole tarkalleen siinä muodossa, jossa ne rajan takana lausutaan. Olen noudattanut etupäässä Kirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisun kirjotustapaa.

Vienan Karjala on joutunut kovain kohtaloiden alaiseksi sen jälkeen kuin ensimäinen painos julkaistiin, mutta niiden kuvaaminen ei kuulu teokseni puitteihin. Tästä painoksesta olen jättänyt pois Arhipan laulamat runot, vain Sampo-jakson säilyttäen. Muita mainittavia muutoksia en ole tehnyt. Jonkun verran olisin voinut kartuttaa tietoja näinä vuosina julkaistuista kirjoista, mutta tuntui kuin olisi hyvin runsas tietomäärä karkoittanut teoksesta hämyhetkitunnelman, samoin kuin se takkavalkean äärestä katoaa, kun lamput sytytetään.

I. K. Inha.

Vertaus Vienan Karjalan runoalueiden runotaidon välillä.

(Numerot merkitsevät sivuja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisussa, mutta luettelo on vain osapuilleen arvioitu.)

    Runoalueet Kello- Jyskyj. Kiimasj. Akonl. Kosta
                             vaara mus

    Sampo jakso 22 11 13 20 6
    Taivaan taonta
    Kilpalaulanta 6 1/2 8 16 2
    Ainoruno 1 3 1
    Vellamon neito 1 5 1
    Väinäm. polvenhaava 4 2 2 4 1
    Venepuun etsintä 1/2 2
    Tuonelassa käynti 1 1 8
    Vipusessa käynti 1 9 1
    Kilpakosinta 13 18 23 7
    Kultaneidon taonta 3 2 4 1
    Kojosen poika 1 6
    Laivaretki ja kantele 10 4 10 17 3
    Nimettömät taudit 1/2 1
    Auring. ja kuun päästö
    Väinämöisen tuomio 1/2 1
    Lemminkäisen virsi 20 6 22 50 12
    Hiiden hirvi 4 1 1 1/2
    Iso härkä 1/2 1/2 1 1
    Ahti ja Kyllikki
    Kalevanpojan kosto 3 1 1 1/2 1/2 2
    Sisaren turmelus 16 4 3 5 6
    Kuolon sanomat 1 1 1
    Yhteensä 106 30 1/2 85 175 1/2 15 1/2

    Runoalueet Pohj. Koil- Kaik-
                        Latva- Vuokki- Vuonni- Uhut raja- linen ki
                        järvi niemi nen alue raja- yht.

    Sampo jakso 30 17 62 31 3 1 216
    Taivaan taonta 1/2 1/2 2 3
    Kilpalaulanta 4 12 8 14 1 71 1/2
    Ainoruno 4 2 3 15 29
    Vellamon neito 6 5 14 2 3 37
    Väinäm. polvenhaava 8 10 8 11 3 2 55
    Venepuun etsintä 5 1 3 1/2 1 13
    Tuonelassa käynti 13 6 6 5 40
    Vipusessa käynti 4 11 8 3 5 42
    Kilpakosinta 32 9 21 14 4 1 142
    Kultaneidon taonta 9 1 7 8 1 36
    Kojosen poika 4 5 1/2 11 27 27 1/2
    Laivaretki ja kantele 16 17 20 22 8 1 128
    Nimettömät taudit 1 2 1/2
    Auring. ja kuun päästö 1 1
    Väinämöisen tuomio 2 1 10 1/2 15
    Lemminkäisen virsi 53 37 48 47 15 8 318
    Hiiden hirvi 3 3 4 3 1/2 20
    Iso härkä 1 1 1 2 1 1/2 9 1/2
    Ahti ja Kyllikki 3 3
    Kalevanpojan kosto 1 4 1/2 19 2 2 38 1/2
    Sisaren turmelus 6 1 1 11 53
    Kuolon sanomat 1 1 1 1/2 6 1/2
    Yhteensä 202 1/2 144 1/2 229 223 48 15 1/2

MINNE JA MIKSI?

Olimme keväällä 1894 saapuneet Pohjois-Suomen kuuluun pääkaupunkiin Ouluun,… emme kuitenkaan siellä viipyäksemme, vaan kulkeaksemme vielä melkoisen taipaleen edemmäksikin. Aioimme matkustaa Oulun ylämaan etäisimpiin perukoihin saakka ja vielä nälkämaittenkin poikki, aina rajan taa. Retkemme määränä olivat seudut, jotka ovat vielä Maanselänkin tuolla puolen, joista vedet jo järjestään valuvat hyiseen Vienanmereen.

Vuodenajasta ja matkan päämäärästä saattaa arvata, ettemme olleet huvimatkalla. Mutta kuitenkin olimme niin rattoisalla ja toivehikkaalla mielellä kuin suinkin huvimatkalle lähdettäissä: olimmehan menossa niille maille, joilla ikivanhat runot vielä elävät kansan suussa, joilta Lönnrot oli enemmän kuin mies'iän takaperin koonnut parhaan osan Kalevalan aineksista. Niistä seuduista ei siihen aikaan puhuttu niin paljon kuin nykyään, ne olivat kauan olleet melkein unhotuksissa. Runonkeruun päätyttyä sinne enää harvoin kukaan kulkuaan suuntasi. Olimme sen vuoksi mielestämme koko löytöretkeilijöitä, meidän kun tuli nyt uudelleen kiinnittää huomiota Kalevan kotimaahan.

Matka oli mielessäni virinnyt jo jonkun vuoden aikaisemmin. Olin Kuusamossa, komeata Oulanganjokea laskien pikimältään Vienan Karjalan puolella käydessäni ihmetellen huomannut, kuinka vilkas, herkkä ja runollinen kansa asui tuolla etäällä pohjoisessa, kuinka vanhansävyisinä sen tavat ja olot olivat säilyneet. Minusta silloin tuntui, ikäänkuin olisin virran mukana muutamassa hetkessä solahtanut jokapäiväisestä nykyisyydestä tarujen maahan, maahan, jossa kansa muusta maailmasta erillään vielä eli kalevaisia aikoja. Kun sitten Nuorusen tunturilta loin katseen pohjoisen Vienan Karjalan aavoille vesille ja rannattomille saloille, heräsi minussa halu päästä sinne. Ja tämä halu yhä kasvoi, kun olin omalla puolella Raja-Karjalassa vähän kauemminkin oleskellut saman kansan eteläisemmän haaran parissa, tutustunut sen savupirtteihin, esineihin ja tapoihin, kuullut runoja vielä laulettavan, ja varsinkin saanut elävän vaikutuksen siitä nerollisesta, syvästä runouden hengestä, jonka läpitunkema sen koko olemus yhä vieläkin on. En ollut sitä ennen täysin oivaltanutkaan, mitä se merkitsi, että eepoksemme oli kansanrunoa. Kun siellä omin korvin kuulin, omin silmin näin, niin avautui eteeni kuin uusi maailma, joka viehätti omituisella lumouksella. Se henki vastaani kuin metsäkukkanen, joka on kehittänyt jaloutensa luonnon puhtaissa kartanoissa, kuin salokansan povella kasvanut runokukka, johon se on koonnut, mitä se parasta tietää ja tuntee. Ja vielä enemmän: siellä eli yhä kaukaisen muinaisajan sankari- ja jumaluskon kaiku.

Toivoin Vuokkiniemestä ja Uhtuesta löytäväni asutuksen, joka syrjäisempänä olisi säilynyt vielä lähempänä kalevaisia aikoja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on niin monta muuta taipaleelle auttanut, se antoi minullekin matkavarat ja vielä matkatoverinkin. Minun piti valokuvata Vienan Karjalassa, mitä vain huomasin kuvaamiselle soveliasta. Toverini, silloisen ylioppilaan, sittemmin yliopiston opettajan K. Karjalaisen, piti runoalueella hankitun "kielimestarin" avulla käydä läpi koko Lönnrotin sanakirja, jotta varsinkin saataisiin selville Kalevalassa esiintyväin sanain nykyinen käytäntö Vienan puolella. Ja vielä meidän piti täydentää aukkoja, joita ehkä oli jäänyt entiseen runonkeruuseen. Työtä siis oli kylläkin ja aivan mieleisintäkin, koska olimme sen itse valinneet. Rahoja oli toivoaksemme riittämään saakka — puolet minun matkani kustannuksista suoritti K.E. Ståhlbergin valokuvausliike, joka sai monisteluoikeuden levyihin, — muita tarpeita niinikään monenlaisia, niin että rahan ja tavaran puolesta kyllä olimme paremmin varustetut kuin ne runonkerääjät, jotka Vienan Karjalasta toivat Kalevalan.

SUOMENNIEMEN POIKKI VIENAN KARJALAAN.

Huolta ei ollut muusta kuin säästä. Huhtikuu oli vasta alkanut ja oikeastaan olisi täällä pohjoisessa vielä pitänyt vallita vankka talvi. Mutta kevät olikin tullut tavallista aikaisemmin. Sää oli niin leutoa, että junassa saattoi kaiket päivät istua avoimissa ikkunoissa, aurinko paahtoi, lumet sulivat virtanaan lämpöisen tuulen leyhytellessä, rautatien kahden puolen kohisivat ojat nietosten keskellä tulvaisina koskina. Pohjanmaan niityt ja suot lainehtivat järvinä ja metsissäkin kiilti joka puolelta tulvaveden pinta. Se oli sanomattoman suloista, rintaa sykäyttelevää, mutta tiemme se uhkasi nostaa pystyyn jo Oulussa. Jos rekikeli kesken meni, niin ei ollut ajattelemistakaan, että suurine kuorminemme pääsisimme tiettömään Vuokkiniemeen, ei ainakaan ennenkuin Oulujoella tervaliike alkoi.

Lunta oli kuitenkin vielä Oulun seuduilla suojaisemmissa paikoissa, ja toivoimme kelin ylämaassa parantuvan. Yöt olivat toki enimmäkseen selkeät ja aamulla olivat tiet jäässä. Muuan Hyrynsalmen kauppias, jonka seuraan Oulussa lyöttäysimme, vakuutti lumesta ei olevan puutetta, kunhan vain päästäisiin ensimmäiset taipaleet. Ja niin lähdettiin perältäkin matkaan kaupunkilaisella hevosella ja kokeneen ylämaanmiehen seurassa. Mutta kun maantiet kuuluivat olevan aivan sulina Utajärvelle saakka, niin oli ajettava Oulujokea, vaikka kelin sanottiin joellakin olevan viimeisillään.

Ja niin sen seuraavana aamuna varhain huomattiin olevankin. Ajoimme aluksi Merikoskea, joka sillä paikalla on pohjia myöden jäässä, epätasaista ja kuoppaista. Siellä täällä alkoi vesi jo vallata uomaansa takaisin, pulisten mustissa sulan silmissä. Toisin paikoin jäätikkö oli onttoina holveina, mutta ei auttanut, yli piti ajaa, jos mieli matkaan päästä. Valtaväylä oli aivan sulana, ja toisin paikoin kulki tie pelottavan läheltä sitä. Rautatiesillan alla oli vain parin sylen levyinen kaistale jään syrjää ja silläkin tie niin pahasti kaltto, että jaksaisimmeko pitää kuormia tiellä? Hevoset astuivat varovasti, peläten mustaa sulaa, ja joka mies seisoi jännitetyin mielin reen jalaksella painamassa, etteivät kuormat päässeet jokeen luiskahtamaan. Mutta kaikkein arveluttavin paikka oli sillan yläpuolella syvässä virrassa. Siinä täytyi ajaa jääkannaksen poikki, joka tuskin oli muutaman sylen levyinen; kahden puolen oli sulia reikiä, joissa vesi pulppuili. Yli päästyämme kunnialla jäimme hetkeksi henkeämme vetämään, sillä siinä oli ollut vähällä lyhyeen katketa matka ja humahtaa kallis kuormamme Vellamon saaliiksi. Se olisi mennyt pohjaan kuin kivi. Onneksi oli yöllä sen verran pakastanut, että tien paikka kantoi. Muutoin olisimme siihen jääneet, pudotelleet olivat jo joku päivä aikaisemminkin hevosiaan.

Mutta sitten olikin pahin voitettu. Jokea ajoimme vain runsaan puolen penikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettua ajaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämä pieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkein vie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joen pohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin ja soitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa ja hyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen — ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.

Metsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jo pehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoi kokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminen on keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa ja vastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivät jännitystämme.

Tie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin, nyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itään päin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljon enemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeata kuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuon tuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, ja kaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisella jalaksella, ettei kuorma kaatuisi.

Tuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevasta ojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa, johon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänen halkotietään.

Ensimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmalle jalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle. Jälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikealla jalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti, jotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkin määrä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissa pyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään. Onnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti yli päästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttua tulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikka olikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnan syltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Ei ajattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta, jonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johti metsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti joka askelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkös nyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen alla pohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme, eräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen ja veteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä ja onnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvan läpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, ettei kuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimme pahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotka olivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaalta taivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosi lumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian olla niin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteä kuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, pari miestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksen jälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toiselle puolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Kesken huutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, josta hän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentä syltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin, rämmittiin… tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta, mutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvan alla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojan poikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti, ja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielä toista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää, eikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkin onnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumen ja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä ja häntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettävä ojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolella saatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmasta oli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassa aavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.

Mikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoista varmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä, hehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soiden valkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, että oltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleillä oli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johon matkamme piti.

Tämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontalouden alkuperäisiin oloihin.

Kuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissä niinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillen nousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti, että talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä. Niinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensä suojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, "polantaa", kuten täällä päin sanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuu äkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellä muuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikka lumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen ja hevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.

Alakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat ja rimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassa oli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissa jäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan ja poltteli tervojaan.

Olemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme, ja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkea ja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maa kelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan, pieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaa kirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikä resuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutella näitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienan karjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessa kaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon. Niitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyi talvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki ja antaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Ja vaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuulla tylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaa kyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata, jossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiin auliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä ja lahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.

Edellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätä oli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävillä seikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissä valituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensä kuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outo ihmetyttävä punavärien runsaus.

Mutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä. Kaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni sai kulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Moni oli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleelta löydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän oli vaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänet löytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuorman päälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessä pirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärillään nähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, että Puolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevällä heltymyksellä.

Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, oli siinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näiden lumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkien kohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilon rusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tällä kansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Mutta nyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se on saanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä silmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin hienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo, emmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä. Se on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa itseään iloisella mielellään… Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka murheestakin luo elähyttäviä voimia.

Kun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksi ja kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täällä olla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat ja metsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn. Hiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkamme piti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme, kohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhä etäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat, Isovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksyllä niskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvat valkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataa lunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot, joita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.

Tuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulen puolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittu talven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkein mahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalat pohjasivat.

Erään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne, jonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäin yksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstain päässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikalta matkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita ja korpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemma laskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoin saavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissä asuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria — saadakseen joskus nähdä ihmisiä.

Kaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaita kulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimme kappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään, sieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, halliten näköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.

Moniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikka olimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pisti kuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvain rikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä, joita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia, iänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoilta saakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdas luonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkun toisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tien sivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaa lähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aleta Kuittijärviä kohti.

Muutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskelle pientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuin sanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuvia koiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jota emme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sen syrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikä myöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemmin ajattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.

Tulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisella rannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin, Arhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.

Latvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkin vastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleen Suomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontui ympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoi uskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. "Ei ole kuin tuli ja vesi", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, ja Latvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verran jauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässä vanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa. Mutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesällä viipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimme kylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen, joka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen, koko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apua enää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muuta panisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiä uunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana ja kuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla — olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat — oli koetettu jos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut, eikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimme Latvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt. Silloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme, eikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hän häveliäästi vastasi: "Ka paninhan mie nännistäni maitoa." Niin avuton on sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui Vienanmeren Kemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.

Toisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista, saavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajalle hajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköala Ylä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomen ajettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolen tultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainen runorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämä runko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesien ympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi ja Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärven pohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrella suuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvien välillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinen maa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemme yksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.

Vuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentään olleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useita melkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievari sekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton. Saatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa oli hyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissa uutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajalti Suomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotia pitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja "Venähen mallista", oli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutusta suinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalan impi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa, keveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella ja sulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaa katselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.

KARJALAINEN KOTIMME.

Ajoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessa olivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimme näin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanut kuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemme ja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavalle matkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivät kuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmilla tahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokin jää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääsee paremmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivat terhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaa terävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa ne kulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.

Mutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmät taas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisi hepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivät nousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomia sinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohti rannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti, molemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välillä ja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsitti katse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomia kaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.

Mutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntui se kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväällä ajellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisesta tullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin että sitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkan suuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavan intonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen, pelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisen säkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytytti lämpöä meidänkin rinnassamme.

Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset salmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien pohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden kylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin rakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme näimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot ja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat meidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen kirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia". Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman näköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti kallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa puolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin antoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi näkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena kultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka olivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan vuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa enimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa etäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.

Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä lumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot alkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin raiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille luovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin suinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä tuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen asuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä siitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre kuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi suurimpien kylien ympäristössä.

Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin olisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet Keski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven sivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä kannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen poikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin matkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen, Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on Jyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.

Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme erään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli uutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin puolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että emäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon olimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä taloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja muutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin oli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen karjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt kiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän kuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita vieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan; molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat Suomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat kalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten jotakuinkin toimeen.

Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu, kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan katon alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta ulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla tasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin asuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa karsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea muualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa on ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena käytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuun parveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella on avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetään vaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone. Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat", toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole ensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien rakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset, ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen varressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt täydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa asutaan.

Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja syvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja puuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi oivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen. Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä ja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin häneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne alussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä kysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.

Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä. Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan hakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleita runonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.

Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin sekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään, vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut meidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan kyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt kielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä ränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun ei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain omasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut, ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli itseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita — ja pian väsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut, sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota toverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja etsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin käsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka vastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa tiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä sanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa pulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin kysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä, kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa pienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka olisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi hän täällä kaukana kotikylästään raatoikin… Venehjärvessä ei ollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta huolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin tällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän palveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai meiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi hän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan, ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla näkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä ja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä olemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli samovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön erikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja taidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa. Silloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen, mutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassa ja valaa "tokanoihin", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muitten herettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonko oli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan että se lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istui ja syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvät yöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteen asemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennen luullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätä herrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessa ole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat, kuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaa kädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinen ylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurta huvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaisten hän itsekseen hymähteli.

Hiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija, taikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan, opettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illalla kokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näin vähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut, silloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, ja tämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassa pakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.

Minä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia, puunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaa akkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muita seutuja näkemään, runoja keräämään… runothan ne olivat minut matkaankin viehättäneet.

Olikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusia runoja hakemallakaan löytyvän — vaikka me itse sitä salassa toivoimme, — mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja, joitten täyttäminen oli suotava.