AKONLAHDESSA.
Miinoasta soudimme veneellämme Akonlahteen. Emme poikenneet välillä oleviin kyliin, Tetriniemeen sen enempää kuin Sappovaaraankaan, vaikka edellinen kauneine kalmistoineen näytti kylläkin houkuttelevalta. Sivuun jäi myös isonlainen Munankilahti, joka on selän oikealla rannalla, melkein vastapäätä Akonlahtea. Kiiteen selkä ei ole kovin aavaa, sillä rannasta ja toisesta pistää siihen pitkiä soraniemiä. Sappovaaran kohdalla olevan niemensuikaleen kannan poikki oli kaivettu veneellä kuljettava oja. Siten säästyi melkoinen kiertomatka. Tämä pieni kaivanto — jonkun pohatan kustannuksella laitettu — oli ainoita parannuksia, mitä rajan sillä puolella oli vesiteitten hyväksi tehty.
Akonlahti on melkoinen ja jotenkin laajalle alalle hajaantunut kylä Kiteen järven luoteisrannalla, selästä pistäväin pitkäin monipoimuisten lahtien kahden puolen. Akonlahdenkin seutu on piirretty karttoihin virheellisesti, eikä niistä sen vuoksi saa kylän paikasta oikeata käsitystä. Järveltä tullen Akonlahti näytti koko muhkealta. Rannassa oli moniaita hyviä taloja, ja tietysti pyrimme ja pääsimme parhaaseen. Oli sinne hiljattain rakennettu julkinen kirkkokin ja pappikin kuului olevan tiedossa. Näihin toimiin kansan hengellisen elämän hyväksi lienee juuri ollut syynä se uskonnollinen liike, josta edellä kerroin.
Toverini kaivoi esiin sanakirjapaperinsa, ottaakseen selkoa sen puolen puheenparresta, mutta aivan kauaa emme kylässä viipyneet. Minä valokuvakoneineni kuljin kylällä. Verraten vähän löysin kuitenkin kuvattavaa, eikä sitäkään vähää aina saanut kuvata. Tulin erääseenkin avaraan pirttiin, jossa nuottaa parsimassa istui oikein muhkea vanhan kansan ukko, turpea ja komeapartainen. Hänet piti välttämättä saada kuvatuksi töineen, laitoksineen, mutta jyrkästi hän kielsi aikeeni, ja minun siitä huolimatta asetellessani koneitani hän kauhistuneena juoksi tuvasta ulos. Mahdotonta oli päästä sen perille, mikä oikeastaan oli syynä ukon pelkoon. Ehkä se oli samaa uskonnollista kammoa kaikkea uutta vastaan, joka oli vanhavierolaisten yleinen piirre.
Akonlahtikin on vanha runoseutu. Mutta enemmän kuin eepillisistä se on ollut kuulu loitsurunoista. Se oli tämän mahdin keskustoita Vienan Karjalassa. Castrén viipyi siellä viikkokauden, kirjoitellen loitsuja ja taikoja. Mekin tutustuimme tietäjään, joka oli suuressa maineessa. Poahkomie oli hyvissä varoissa elävä ja ystävällinen ukko, joka ei taitoaan kovin suurin salaillut, vaan näytti meille sekä seulalla arpomiset että monta muuta temppua ja kohteli meitä muutoinkin paljon avomielisemmin ja ennakkoluulottomammin kuin moniaat muut isännät.
Tämän puolen isännissä näytti vielä olevan paljon itsenäisyyden henkeä, joka muun muassa oli tullut ilmi pari vuotta aikaisemmin suuren nälänhädän aikana. Kun viranomaisten toimesta ei saatu minkäänlaista apua, olivat Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät, nälkiintyneiden heitä ahdistaessa, vaatineet Kontokin kruununmakasiinin hoitajaa omin luvin jakamaan viljaa köyhille lainaksi, jottei kansa kuolisi nälkään. Mutta siihen ei suostunut varastonhoitaja, joka talollaan ja tavarallaan oli vastuunalainen makasiinin viljoista. Varastonhoitajat olivat kunnan valitsemia virkamiehiä, ja virkaan tavallisesti valittiin ainoastaan varakkaita isäntiä.
Akonlahtelaiset kääntyivät silloin muitten kunnanvirkamiesten, etupäässä pitäjän vanhimman eli starshinan puoleen, vaatien näitä jakamaan makasiinista viljaa. Mutta näilläkään ei ollut siihen halua, koska viljaa oli lupa antaa ainoastaan rahaa vastaan. Mikä neuvoksi? Jos virkatietä pyydettiin apua, niin vastaus parhaassakin tapauksessa viipyisi kuukausimääriä — yleisenä vakuutuksena näytti olevan, ettei pyyntö olisi päässyt Kemiä edemmäksi — ja sitä ennen ennättäisi köyhä väki kuolla nälkään.
Lisäksi oli kelirikkokin, ettei voitu lähteä Suomen puolelta apua etsimään.
Mitä sitten oikeastaan tapahtui, siitä ei ollut helppo päästä selville, koska kertomukset olivat ristiriitaisia. Kontokkilaiset olivat kymmenittäin vannoneet oikeudessa, että Akonlahden miehet olivat uhanneet piestä kaikki "herrat" (tällä sanalla tarkoitettiin aina nimenomaan virkamiehiä, omia kunnallisiakin, eikä säätyerotusta), tai käyttää väkivaltaa, ellei viljaa annettaisi. Niin sitten ainakin tapahtui, että makasiini avattiin ja viljaa annettiin. Starshina kanteli omavaltaisten maanmiestensä päälle, heitä vastaan aljettiin oikeudenkäynti ja syylliset, Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät, tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi "Kemin tyrmään." Rangaistus tuntui kylläkin lievältä, mutta tietysti tuomari otti huomioon, että he olivat toimineet puutteen auttamiseksi — eivätkä paremmin ymmärtäneet. Taikka ehkä oikeammin, että he olivat toimineet pakkotilassa, vaikka lakia olikin pahasti rikottu ja rikos sen vuoksi oli muodon vuoksi rangaistava. Siihen olivatkin syytetyt vedonneet, mutta tuomari oli huomauttanut, että jos tiesivät hädän niin suureksi, niin olisi heidän itsensä pitänyt lainata hädänalaisille rahoja, että nämä olisivat voineet ostaa viljaa. Pohatoillapa ei ollut siihen halua, sillä luultavasti olisi suurin osa lainatuista rahoista jäänyt sille tielle. Eivätkä omaisuudet Vienan Karjalassa olekaan niin suuria, että niistä riittäisi paljon jaella. Varakkaana pidetään jo semmoista taloa, jossa eletään toimeen tulevasti, puutetta näkemättä. Ja senkin elämisen vuoksi saavat isännät poikineen ahkerasti liehua, matkustella kaiket talvet Suomessa kaupoilla, sillä oma maa ei elätä.
Tullinniemen varakkaasta talostakin, jossa olimme asuntoa, oli poika parastaikaa "Kemin tyrmässä". Meidän odotellessa vierashuoneessa samovaaraa ja haastellessa niitä näitä, souti selän poikki Munankilahdesta veneellinen sen kylän emäntiä, nuoria ja vanhoja. He eivät olleet kauaa olleet Tullinniemen pirtissä, ennenkuin tultiin meitä hakemaan. Pirtissä kuulimme asian. Vaimoilta oli keneltä poika, keneltä mies, Kemin tyrmässä, juuri saman viljajutun vuoksi, ja he olivat tulleet meillä luettamaan sieltä saapuneita kirjeitä, koska omassa kylässä ei ollut sitä, joka olisi pystynyt lukemaan. Olivat kuulleet meidän saapuneen paikkakunnalle. Kirjeet — niitä oli useampia — olivat suomeksi kirjoitetut, sillä ne olivat isäntien itsensä kirjoittamat. Toiset heistä olivat oppineet taidon Suomen puolella, joten heidän ei tarvinnut käyttää venäläisen "piissarin" apua.
Lieneekö vankilan sääntö ollut syynä, vaiko maan tapa, en tiedä kumpi, mutta kirjeet eivät sisältäneet juuri mitään muuta kuin terveisiä loppumattomiin. Kirjoittaja mainitsi kaikilla nimillä sen, jolle tahtoi terveisiään lähettää, ja lausui ne jokaiselle erikseen. Siitä niissä oli kylläkin mittaa. Mutta vaimot tulivat niistä kuitenkin niin liikutetuiksi, että vuoron takaa purskahtivat katkeraan itkuun, sitä myöden kuin heitä terveisien saajina mainittiin. Kyyneleitä ja nyyhkytyksiä kesti niin kauan kuin kirjeitten lukemistakin, ja vielä kotvan kauemminkin. Vähän lohdutusta tuotti isäntien vakuutus, että heitä kohdeltiin tyrmässä hyvin ja että he saivat rahallaan ostaa, mitä tarvitsivat. Mutta taas ajatellessaan, että heidän poikansa ja miehensä istuivat vankina, naiset yhä uudelleen puhkesivat itkemään, se onnettomuus ja häpeä oli niin suuri, ettei siihen voitu mitenkään tottua. Kun tunteet olivat jonkun verran asettuneet, pyydettiin meitä kirjoittamaan vastauskirje. Sekin oli paljaita terveisiä ja hyvin voinnin vakuutuksia ja toivotuksia, ja hyvällä omallatunnolla jakelimme hyväilysanoja runsaanlaisesti, niin vilpitön ja haikea oli suru. Kirjeen mukaan aikoivat naiset panna muutaman kopeekan "kostintsoiksi" (tulijaisiksi), mutta luopuivat kuitenkin tuumasta arvellen, etteivät rahat ehkä tulisi perille.
Meihin tämä kohtaus teki syvän vaikutuksen. Äitien ja puolisoitten murhe ainakin herättää myötätuntoa, mutta lisäksi oli siinä tavassa, jolla nämä vaimot ilmaisivat surunsa, arvokkaisuutta, kehittynyttä ja hienostunutta tunnetta, jota ei olisi odottanut tapaavansa niin kaukana historiasta ja kultuurista. Silloin välähtikin mieleeni se ajatus, että kansalla, joka on voinut moisen tunne-elämän kehittää, on täytynyt olla vanha ja itsenäinen menneisyys. Sillä on täytynyt olla joku ammoinen oman itsensä luoma viljelys, joka yhä vielä elää sen hengessä.
Monta muuta samanlaista piirrettä tapaa vielä karjalaisten luonteessa, tavoissa ja katsantokannassa. Niitä on vaikea sanoin kiinnittää, vaikea määritellä siten, että ne kelpaisivat todistuskappaleiksi, mutta niitten vaikutuksen alainen on siitä huolimatta jokainen, joka tuon kansan parissa oleskelee. Vaistomaisesti siellä herää tuo ajatus, vaikkei tajunta aina keksikään kiinnikkeitä, joilla vaikutukset voisi julki lausua. Se on kansan luonteessa elävää isäin perintöä, samoin kuin sen muistossa säilyneet vanhat runot.
Selvimpänä sen olin huomaavinani lähinnä rajaa. Ei tarvitse kauaksikaan kulkea venäläistä kielirajaa kohti, ennenkuin tuo vaikutus häviämistään häviää ja sijaan astuu lakein jokapäiväisyys.
HELLUNTAIJUHLILLA KOSTAMUKSESSA.
Karjalaiset ovat seuranrakasta kansaa. Se varmaan on yhtenä syynä, mikseivät he halusta muuta suurista ahtaista kylistään erämaan vaaroille, vaikka niillä ehkä monellakin olisi parempi toimeentulo.
Ei sillä hyvä, että saman kylän asukkaat tiheään käyvät tapaamassa toisiaan, seurustelua ylläpidetään vielä paljon laajempainkin piirien kanssa, matkustetaan monta penikulmaa sukulaisia ja tuttavia tapaamaan ja uusia liittoja rakentamaan. Näihin retkiin käytetään pyhäpäivät, joita kreikkalainen kirkkovuosi niin runsaasti jakelee. Karjalainen vielä empimättä jatkaa niitä arjella tai kahdella, miten asiat vaativat. Jokaisella kylällä on oma juhlapäivänsä, "prasniekkansa", jolloin se odottaa vieraita. Kaikki oman maan miehet ja naiset, jotka silloin saapuvat, syötetään ja juotetaan kylässä ilmaiseksi. Yhteisistä vakinaisista vierailupäivistä onkin monta etua. Tietävät olla kotona ne, joita aiotaan käydä tapaamassa. Siten ei kuljeta ristiin, joka muutoin saattaisi tapahtua ja näin pitkillä matkoilla olisi hyvin harmillista. Tiedetään edeltäkäsin varustautua vieraitten varalta. Ja vihdoin näissä tilaisuuksissa tytöt ja pojat tapaavat toisensa ja saattavat valita elämänkumppaninsa suuremmasta tukosta. Prasniekat ovatkin samalla naimamarkkinoita, ja uusien liittojen rakentaminen on miltei niiden suurin viehätys, joka houkuttelee matkaan sekä nuoria että vanhoja, jälkimmäisiä sulasta asianharrastuksesta.
Vuokkiniemen kirkolla vietetään Iljan päivää, Uhtuessa Petron päivää, Akonlahdessa samaa, Tetriniemessä Miikulaa, Miinoassa Spoassun päivää, j.n.e. Kostamuksen prasniekka on stroitsha, joka vastaa meidän helluntaitamme. Kostamuksen juhlat ovat tavallista suuremmat, koska kylä on Kuittijärvien ja Kiiteen—Kiimasjärven vesistön keskivälillä ja saa vieraita kummaltakin puolelta. Akonlahdesta suoriutui paljon rahvasta juhlille, ja kun suvi oli ihanimmillaan, syttyi meissäkin äkkipäätä halu lähteä muitten mukaan. Matkaa oli runsaasti neljä penikulmaa.
Helluntain aattona puolen päivän aikaan teimme lähtöpäätöksen ja ilmoitimme sen Varahvontalle, joka sen kaikin puolin hyväksyi, ja paikalla tilasi itselleen uudet "puksut". Ne neuloi majatalomme emäntä yhden kylyn lämmetessä ja ne maksoivat viisikymmentä kopeekkaa, kangas 40 ja tekopalkka 10. Helluntaipäivän aamuna lähdimme varhain matkaan, emme kuitenkaan niin varhain, etteikö olisi ollut jo ennen meitä lähteneitä. Yhdytimme selällä veneellisen tyttöjä, jotka kiskoivat henkensä edestä pysyäkseen meidän rinnallamme ja pysyivätkin, koska meillä sattui olemaan huononlaiset airot emmekä niin välttämättä tahtoneetkaan päästä heistä erilleen. Sangen nopeaan sujuikin matka noin puolittain kilpaa soudettaissa. Vesimatkaa oli penikulman verran. Soudettiin Kiitehen selän koillisimpaan pohjaan, Komalahteen, jossa rantasillalla jo oli monta venettä ennen saapuneita. Siitä alkoi Kontokkiin 13 virstan maataival, jolla yhdytimme yhä uusia matkalaisia, niin että meitä pian oli melkoinen joukko. Maisemat olivat tällä välillä tavallista kauniimmat, sivuilla korkeita vaaroja, syviä laaksoja, ja kaiken aikaa polku nousi. Tämäkin osotti, kuinka korkealla Maanselän syrjähaaralla ovat tällä välimaalla sijaitsevat kylät.
Kontokki oli varustautunut läpikulkeville murkinaa antamaan, jotta perille jaksettaisiin. Tuvat oli kaikki siistitty, piiraat leivottu, samovaarat lämmitetty, lehviä siroteltu permannoille, ja tämä avoin vieraanvaraisuus, jota jokaiselle suotiin, ken vain taloon poikkesi, viritti mitä parasta juhlatuulta. Kylytkin oli lämmitetty, vaikka oli vasta aamu, jos joku tahtoi virutella pois hikiään. Eikä sitä vaivaa oltu suotta nähty, pojat riensivät kilvalla kylpemään. Kontokista kasvoi joukkomme niin, että meitä oli toista sataa henkeä, kun sieltä yhtä aikaa lähdettiin matkaan. Oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, mutta enimmän kuitenkin naimaikäistä tyttöä. Pojista sitä vastoin oli puute, "purlakoista" olivat monet kaukana tukkijoilla, eivätkä vielä kaikki "ruotshimiehetkään" olleet palanneet. Meitä oli pitkä jono, kun se lappoi kaidaksi langaksi kapealla polulla. Auringonpaistetta taivas sinä päivänä kaatoi runsaimmalla mitallaan, ja jäkäläkankailla, sammalkorvissa, rimpisoilla, välkkyi semmoinen värien kirjavuus, että silmiä häikäisi, muita ylinnä kaikenlainen puna, höysteeksi valkoista palttinaa, keltaista ja räikeintä sinistä, arinta sinipunervaa, mitä vain oli julkisinta lähtenyt venäläisen karttunatehtaan väripadoista.
Naisten vaatteet olivat enimmäkseen karttunaa; ainoastaan varakkaimmilla oli rahoja silkkiin. Tyttöjen vaatteus oli, mikäli tietooni tuli, seuraavalla tavalla sommiteltu: Alla on avorintainen paita, "sarahvana", ja tämän päällä olkaviilehyksellinen hame, "kosto". Mutta sitä paitsi oli useimmilla mukanaan suomalaiseenkin kuosiin tehty puku, hame ja röijy, vaikka hameet olivatkin viimeiseen saakka olleet kiroissa. Vanhauskoiset pitivät niitä syntisenä uudistuksena. Päässä on tytöillä "otshipaikka", nauhaksi käännetty liina, joka sidotaan otsan poikki hiusrajan kohdalle; solmu tehdään niskaan, niin että päät jäävät riippumaan. Juhlilla on otshipaikka aina silkistä, kenellä vain on suinkin varaa, ja heleän punainen. Otshipaikkaa pidetään huoneissakin, taipalella on sen päällä tavallinen liina. Naitujen naisten puku on samanlainen, vanhemmat vain karttavat kaikkea uuden mallista ja punaisia kankaita. Päässä on naiduilla naisilla kuitenkin otshipaikan asemesta "sorokka" niminen myssy, josta riippuu niskaan kirjailtu hetale. Naisten puvut yleensä miellyttävät puhtautensa kautta ja nuorempien vilkkailla väreillään. Karttuna on halpaa, eikä uusi puku maksa paljoa, kun vanha alkaa käydä huonoksi. Jokaisella naisella oli mukanaan parit kolmet vaatteet, joita tavallisesti pojat matkalla kantoivat selässään. Prasniekkaretkillä on näet poikain velvollisuus kantaa tyttöjen vaatteita, vaikka he muutoin hyvin harvoin säälivät heidän vaivojaan.
Jos hiukan vilkaisemme poikainkin puvustoon, niin ei se tee yhtä tyylikästä vaikutusta. Siitä puuttuu nykyisin kokonaan yhdenmukaisuus ja varma malli. Enimmäkseen he olivat hankkineet vaatteensa Suomen puolella, ja sen vuoksi olikin kirjavuus suuri. Tavallisten lyhyitten takkien ohella näkyi joukossa myös virttyneitä sortuutteja, kellastuneita selluloidikauluksia, likaisia kravatteja ja monen mallisia päähineitä, kuluneista karvalakeista haalistuneihin knalleihin saakka. Yhteisenä piirteenä päähineillä vain oli väljyys, ne enimmäkseen painuivat korviin saakka ja vielä siitä ylikin. Nuoret eivät mielellään pitäneet paitaa housujen päällä, mutta vanhat miehet aina, koska luulivat siitä tulevan synnin, jos sen housuihin pistää.
Ankarasti meitä rankaisi matkalla helle. Maa poltti jalkain alla, kurkku kähisi kuivuuttaan, kieli takertui kitalakeen. Missä vain oli pienikin tilkka vettä, siihen jäätiin istumaan, janoa sammuttamaan. Helteestä huolimatta alkoivat kuitenkin tytöt kankaalla kimakan pajatuksen, virittääkseen joukossa kisamielialoja.
Sillä aikaa kun pitkä hikoileva jonomme verkalleen vetelehti eteenpäin pitkin tulisia kankaita, oli Kostamuksen kylässä varhaisesta aamusta oltu vilkkaassa puuhassa. Paljon vieraita tiedettiin olevan teillä tulossa, ja kaikki oli syötettävä ja juotettava. Vieraanvaraisuus moisena päivänä on karjalaisen emännän kunnia-asia. Huoneet on jo edellisinä päivinä siistitty lattiasta laipioon, lattiat pesty, seinät pesty, jopa toisissa taloissa höylättykin, niin että ne paistoivat kuin uudet, ja tavallisesti pestään myös laipio. Samoin puhdistetaan eteinen ja porraskäytävä ja tietysti varsinkin vierashuoneet, missä niitä on. Edistyneissä taloissa ovat vierashuoneet kuitenkin jo sekä paperoidut että maalatut.
Kun pirtti on siistitty — se tosiaan toimitetaan erinomaisen perusteellisesti — leivotaan ja valmistetaan juhlaruuat. Karjalaiset syövät aina pehmeätä leipää, vaikka kuulinkin useitten mainitsevan tätä tapaa epämukavaksi ja suomalaista kovaa leipää käytännöllisemmäksi. Leivottava on sen vuoksi usein. Juhliksi valmistetaan paitsi leipää monenlaisia piiraita, "sultsinoita", "kalitaisia", "kakkaroita", "kalakukkoja", "kiiseleitä" ja kuka heidät kaikki tietäneekään. Pääasiallisesti ne kaikki, ja kalakukotkin puoleksi, rakennetaan jauhoista ja rasvasta. Kalitaisten sisällä on ryynejä, sultsinoita valmistetaan siten, että kahden hyvin ohuen leipäkatteen väliin pannaan maitoon tehtyä ryynivelliä, ja kakkarat taas leivotaan maitoon vehnäjauhoista, jos niitä on, muutoin ohrajauhoista. Leipominen tapahtuu aikaisin aamulla, ja silloin on emännillä, tyttärillä ja apulaisnaisilla tulinen kiire. Syrjäisen on sitä hommaa aika hupainen katsella. Karjalan naiset ovat ripeät liikkeissään. Samovaarat, joita jo alkaa olla useimmassa talossa, kuurataan mitä huolellisimmin ja niihin pannaan tuli, kun vieraitten aika alkaa lähestyä. Pirtin kiuas on lämmitetty niin kuumaksi, että siinä pitkin päivää hautuu tsajun kanssa juotava maito. "Kolatsuja", pieniä kovia rinkeleitä, on varustettu suuret kimput. Muita ostoleivoksia ei olekaan.
Odotettuja heimolaisia ja tuttavia alkaa saapua, pölyisinä ja hikisinä, mutta rattoisalla mielellä, toiset suurissa joukoissa, toiset yksitellen. Vieraita saapuu yhä enemmän, pitkin päivää. Kaikki hajaantuvat aluksi "kostitaloihinsa", s.o. niihin taloihin, joissa tavallisesti majailevat, ja paikalla ryhdytään tulijoita kestitsemään. Kylyyn käyvät, keitä haluttaa, ne on valmiiksi lämmitetty.
Jäimme joukkoinemme keskelle kangasta, vieläpä viimeisen taipaleen puoliväliin, jossa oli risti, niinkuin siellä puolella tapaa taipaleen puolivälissä olla. Siihen istahti alkupää, ja vähitellen saapui yhä toisia, ristiten pyhän merkin edessä silmänsä. Nuorilta se tapahtui jotenkin hutiloimalla, mutta vanhemmat, varsinkin vanhat eukot, ristivät silmänsä syvimmällä hartaudella, maire hymy kasvoillaan. Samalla he tavallisesti kiinnittivät ristiin kapean vaatekaistaleen "tuulipaikkana" liehumaan, tietämättä hartaudessaan, että he siten toimittivatkin vanhan pakanallisen uhrin. Toiset ristit liehuivat täynnään nauhoja. Sitten hajaannuttiin varjoon lepäämään tai etsittiin vesipaikkoja.
Katkaistaan jälleen osa taipaleesta, mutta istutaan taas jonkun ajan kuluttua, koska arvellaan päivän kuluneen niin pitkälle, että kylässä jo on päivällinen, "poavoshna", syöty, ennenkuin sinne ehditään, ja käydään jokainen eväittensä kimppuun. Tälläkertaa sijoittuu joukko pienen kosken rannalle, jossa vesi on vähän raikkaampaa. Kun vihdoin kylä alkaa näkyä, pysähdytään kankaan syrjään vielä viimeinen kerta, ja jokainen siistii pukunsa, ennenkuin ihmisiin mennään.
Miitrei, Kostamuksen varakkain isäntä, oli haastanut minut toverini keralla taloonsa asumaan, ja hyvä siellä olikin ollaksemme, vaikka kaikki suojat olivat täpösen täynnään rahvasta. Sillä aikaa kun varemmin tulleita tsajutettiin, kutsuttiin meidät kylyyn, jonne miehissä mentiinkin ja saunan jälkeen järveen. Sitä karjalaiset tuskin milloinkaan laiminlyövät; he alkavat uida kylyn päälle jo heti keväällä, kun ensimmäinen sula ilmestyy rannan ja jään väliin, jopa toiset piehtaroivat talvella lumessa. Kylyssä ei kiirettä pidetty, istuttiin ja tarinoitiin pitkät jutut. Virkistyneinä ja vereksinä käytiin sitten samovaaran ääreen. Niitä oli kaksikin kiehumassa, kun toinen sai juoduksi, kannettiin toinen pöydälle, ja Miitrei itse valoi tokanoihin ja jakeli kolatsuja runsaalla kädellä. Uunista kannettiin haudottua rieskaa maitoa, jonka keralla siellä maassa aina tsaju juodaan, ja parhaille vieraille isäntä sormin jakeli maidon päälle nousseen kuoren, joka olikin herkkua. Kolatsut, Aunuksesta ja Pietarista tuodut veteen leivotut rinkilät, murretaan käsin ja pannaan kuppiin turpoomaan; ja erinomaiselta tämä kaikki maistui siellä etäällä vaatimattomassa erämaassa ja ihmisten keralla, jotka itse niin täysin määrin nauttivat näistä herkuista.
Varahvontta oli helmeilevällä tuulella, vaikka olikin matkalla ollut eräs usein uudistuva harmi, kun joku oli sattunut hänen nimeään kysymään. Se oli Varahvontan arka kohta, mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, kun olisi voitu luulla vaikka miksi maankulkijaksi, niin täytyi se sanoa, vaikka tinkien:
Vieras (kääntyen meitä puhuteltuaan Varahvontan puoleen): "Mikäs nimi on tällä teän kasakalla?"
Varahvontta (hetken vaiettuaan, syrjään katsellen): "A velj… miulla on nimi semmoinen, ett'ei ole koko pitäjässä toista…" (murheellisena) "ka silloin oli vähän nimiä, kun miut kastettiin… No se on Varahvontta."
Näistä kysymyksistä, jotka uudistuivat kaikkialla, kun liikuttiin hänelle vieraissa seuduissa, hän aina kävi hiukan nyrpeäksi, mutta oli pian jälleen hyvällä tuulella ja otti nyt teepöydässä osaa keskusteluun perityllä vanhalla tiedollaan ja uudella hankitulla arvollaan. Meidän täytyi kaivaa muistiinpanovihkommekin esiin, kun hän seuralle kertoi, mitä pilvet ovat, ja siitä hänen arvontuntonsa kohosi koko joukon. Hän sanoi niitten olevan samanlaista ainetta kuin "kiiseli", tuo hyytelön tapainen ruoka, ja kertoi moisia pilven kappaleita silloin tällöin metsästä löydettävän, kun niitä on sattunut maahan putoamaan. Monet läsnäolijat myönsivät hänen tietonsa oikeiksi. Siitä tulivat jotkut muutkin luonnon ihmeet puheeksi, ja kerrottiin muun muassa ukkosen juurista, joita syntyy maahan semmoisiin paikkoihin, mihin ukkonen on iskenyt. Sanoivat hiekan sillä kohdalla muuttuvan kuin lasijuuriksi, jotka haarautuvat syvälle maahan. Se taitaa olla tosihavainto.
Siten kului iltapäivä hauskassa pakinassa, ilma viileni, valo lauhtui ja nuori väki alkoi kokoontua kisoihin. Kisat ovatkin näissä juhlissa vähintäin yhtä tärkeät kuin kestitys, eikä ainoastaan nuorien, vaan avioväenkin mielestä, joka niissä tekee havainnoitaan, pitäen erittäin tarkkaa lukua kaikista mieltymysoireista. Hyvin usein päättyvät kisoissa tehdyt tuttavuudet kosimisella ja naimisella, vaikkeivät asianomaiset olisi ennen nähneetkään toisiaan. Varsinkin jos ajat ovat hyvät ja purlakoita on paljon kotosalla. Niin valitettavasti ei ollut nyt laita. Ajat olivat parin katovuoden vuoksi hyvin köyhät, puute oli yleinen ja enimmät purlakat olivat ansioilla. Huhuttiin kuitenkin, että kylään oli tullut ainakin kaksi poikamiestä, jotka olivat luvanneet viedä emännät mukanaan.
Toisen piti kosia julkisesti, sekin tiedettiin, ja suurella jännityksellä odotettiin kaiken päivää sulhaskansan saapumista. Sen piti pirtteihinkin kuulua, sillä kosijat saapuvat hyvin julkisesti, pyssyjen paukkuessa. Ensimmäinen päivä saatiin kuitenkin turhaan odottaa, mutta sitä vilkkaammin kisattiin.
Karjalaisten en ole koskaan nähnyt kisaavan pirtissä, lieneekö tämä liian pyhä tähän huvitukseen, vai pelättäneekö vain sen likaantumista. Korkeintain luovuttaa joku isäntä sintsinsä kisoihin, ja siitäkin on usein maksettava monias kopeekka vuokraa. Kostamuksessa oli kisat pantu toimeen erään talon sarajalla, avaralla heinäparvella. Sinne mahtui paljon väkeä. Pihalla ei tahdottu kisata, kun oli kovin kuuma ja pelättiin vaatteitten pölyttyvän. Puolihämärä saraja oli täynnään nuorta ja vanhaa, nuoret lattialla täydessä työssä ja vanhemmat ihmiset syrjästä katselemassa ja juoruamassa. Meidän paikalle tullessa toisena aamuna jotenkin varhain kisat jo olivat täydessä vauhdissa ja hiki valui kisaajain otsalta ja poskilta, niinkuin hyvässäkin työssä.
Kisat tavallisesti alkavat "käsikisalla", joka on aivan lyhyt ja johon tytöt kutsuvat. Parit asettuvat pitkään riviin, tyttö ja poika aina vastakkain. Vuorotellen tarttuu sitten poika tytön toiseen ja toiseen käteen, nostellen sitä sievästi pari kertaa ylös ja alas, ikäänkuin tunnustellen, paljonko se painaa. Muita temppuja ei ole tässä yksinkertaisessa kisassa, mutta se ei kestäkään kauaa; onhan vain jonkinlaisena johdantona toisiin kisoihin. Meille selitettiin, että pojat sillä tavalla jäävät leskiksi, kun kisapiiri hajoo, ja että heidän asiansa on sen jälkeen lähteä vuorostaan kutsumaan tyttöjä uuteen kisaan. Pojat lähtevätkin tuota pikaa liikkeelle. Kutsuminen tapahtuu sillä tavalla, että poika menee mieleisensä tytön eteen, viittaa tälle kädellään ja mainitsee häntä nimellä, esim. "Iro tulou!" Ne monenlaiset kävelytanssit, jotka nyt alkavat, ovat vähän purpurin tai franseesin tapaisia; vuorot ovat kylläkin monimutkaisia, niin ettei niitä aivan vähällä vaivalla opi. Niitä on "humaus", "pitkä kisa", "katrilli" ja ehkä muitakin. Ne tanssittiin täällä hieman toiseen tapaan kuin Uhtuen puolessa, niin että sen puolen poikia alussa vähän arvelutti, uskaltaisivatko ensinkään lähteä permannolle. Mutta kaikkia näitä kisoja vanhemmalta ja alkuperäisemmältä tuntui kuitenkin tuo käsikisa. Kaiken aikaa neitoset lauloivat kimakoita venäläisiä pajatuksiaan, ja ihmeen kauan he jaksoivat äänessä pysyä. Mutta kaunista se laulu ei suinkaan ollut. Kiimasjärvellä, Nopeuksessa ja yhä etelämpänä kuuluivat hanurit jo ruvenneen sijaa saamaan, mutta täällä niitä ei vielä ollut. Hyppytansseja ei Kostamuksessakaan tanssittu ensinkään.
Vanhemmat miehet olivat kokoontuneet oven suuhun kisoja katsomaan ja naidut vaimot taas kiivenneet sintsin laipiolle, istuen siellä kuin parvekkeella monivärisenä ja vilkkaasti tarinoivana ryhmänä.
Sillä välin kun aikuiset kisailivat sarajalla, olivat pienet tytöt kokoontuneet ulkopuolelle erään aitan siimekseen, karkeloidakseen keskenään samoja kisoja kuin hekin. Mutta kun heidän ikäisensä pojat täälläkin olivat "pahoja" ja halveksivat tyttöjen seuraa, oli tytöistä joka toisen täytynyt ruveta pojaksi. Oikeat pojat maata rötköttivät ääressä, nauraa hohottivat ja tekivät tyttölöistä hyvin sopimatonta pilkkaa, oli aivan säälittävää nähdä, kuinka kiltisti nämä sen kärsivät. Karjalassa nainen vielä on paljon vanhemmalla, "urosaikaisemmalla" kannalla kuin Suomessa ja tyttösetkin jo näkyivät olevan täynnään kunnioitusta näitä sankareita kohtaan, jotka tuskin olivat ennättäneet saada ensimmäiset housunsa. Somaa oli katsella, kuinka paljon luontaista suloa oli tyttösien liikkeissä, kuinka he, totisina pajatusta kimittäen, sipsuttelivat vuorojaan ja painautuivat likemmä "poikainsa" vartaloa.
Oikeat pojat sitä vastoin, väsyttyään ilveilemiseen, lähtivät joukolla uimaan ja jatkoivat järvessä lystiään kaikenlaisella vallattomuudella. Varahvontta makasi pientarella, makasi Luojan juhlapäivän rauhaa, ja seurasi syvimmällä mielenkiinnolla poikain telmettä, naureskellen ja puhellen itsekseen, milloin joku järvessä sattui keksimään tavallista sukkelamman tempun. Miitrein akkunan alla seisoi kaksi sydänmaan ukkoa huvitellen toisiaan lystikkäällä keskustelulla. En muista, mikä aihe oli, mutta luultavasti se koski jotakuta kolmatta. En ollut mielestäni milloinkaan kuullut enkä lukenut mitään, jossa asiata olisi valaistu niin huvittavasti, ilman ilkeämielisyyttä tai pilkkaakaan, ja kuitenkin saatu kaikki niin mainion hupaisaan valaistukseen ja tuotu esiin yhä uusia lystikkäitä puolia. Se oli samanlaista neron kilpailua kuin entiset kilpalaulannatkin, sillä erotuksella vain, että aihe oli läheltä, kummankin jokapäiväisestä elämänkokemuksesta. Sanain osavuutta, käänteitten uutuutta, viittausten hienoutta ja samalla kuitenkin hyväntahtoisuutta ei voi sanoin kuvata.
Miitrein talossa ruokittiin noin kolme- tai neljäkymmentä vierasta. Näitä varten oli pirttiin katettu suuri pöytä, tai oikeammin monta pöytää, jotka oli liitetty pääkkäin yhdeksi pitkäksi. Sen ympäri mahtuikin syömään suurin osa vieraista, kun kaksi suostui syömään samalta lautaselta. Pöytä oli kauttaaltaan peitetty valkoisilla liinoilla, sillä liinattomalta pöydältä karjalainen ei mielellään syö. Miitrei kehottaa: "Alkakaahan vieraat ristiä silmiänne", ja tämän tehtyään rahvas istuu pöytään. Pitkiä käsiliinoja on aseteltu pitkin pöydän laitoja, niin että jokaisella vieraalla on osa semmoisesta polvellaan tai edessään pöydän reunalla. Se kyllä on tarpeen, sillä sormia käytetään ahkeraan kahvelien ja veitsien avuksi, joita kyllä alkaa olla paremmissa taloissa, vaan joita eivät etäämpää salolta tulleet kestivieraat vielä osanneet käyttää. Ennen ateriaa olikin jokainen pessyt kätensä. Täällä oli vallalla se tapa, että vieraat istuivat melkein tyhjään pöytään, sitten vasta alkoi emäntäväki kantaa ruokia, ja sitä kantamista sitten kestikin loppumattomiin, niin että vieras ennätti moneenkin kertaan ruokahalunsa tyydyttää, jos hän joka lajia söi.
Karjalaiset osaavat valmistaa monenlaisia ja maukkaitakin ruokia. Nyt kannettiin pöytään ensinnä pieniä rieskasia ja liharokkaa, joka oli valmistettu siten, että oli rukiin jauhoja sekoitettu kuivatusta lihasta keitettyyn liemeen. Kun rokka oli syöty, tai melkeinpä sitä vielä syötäessä, tarjottiin liha erikseen. Se ei tietysti enää ollut vereksen arvoista, mutta kuitenkin varsin maukasta, ollakseen päiväpaisteessa kuivattua ja lähes vuoden vanhaa. Sitten tuotiin maitoa, sekä uunissa haudottua taikka melkeinpä paistettua "rahkamaitoa", että rieskaa maitoa, ynnä voita, kalaa, "kalitaisia", "sultsinoita" ja muita piirakkaita, "marjasankeja", joissa oli mustikkahilloa täytteenä, ynnä lopuksi rasvasta tiukkuvia "vehnäkakkaroita". Voipa sanoa, että aterian silmäänpistävänä omituisuutena oli se, että vaikka se oli melkein kauttaaltaan oman maan tuotteista koottu, oli se kuitenkin niitä monella eri tavalla käsittelemällä saatu vaihtelevaksi. Sieniäkin tavallisesti tarjotaan, mutta varastot ehkä olivat lopussa, tai ehkä niitä ei sentään pidetty juhla-aterian arvoisina. Karjalaiset niitä yleiseen kokoovat ja suolaavat, syöden niitä pitkin talvea särpineenä kuin silakkaa.
Aterian jälkeen risti rahvas jälleen silmänsä, sanoi sitten isäntäväelle "passibot syöttämästä, juottamasta", johon isäntäväki vastasi "tervehyyeksi", jonka jälkeen jokainen riensi käsiään pesemään. Kun ensimmäinen pöytäkunta nousi ylös, oli toinen jo varalla sen tiloille istumaan. Lausuin emännälle kohteliaan ihmettelyn siitä, miten hän jaksoi niin suurelle joukolle ravintoa puuhata, se kun lisäksi tietysti kävi jotenkin kalliiksi; mutta hän närkästyi tästä huomautuksesta ja vastasi, ettei heidän talostaan ole kenenkään tarvinnut syömättä lähteä. Karjalaiset emännät pitävät vieraitten ruokkimista kunnian asiana, ja kuta enemmän vieraita on, sitä suurempi on tietysti kunniakin.
Ennen päivällistä olin kutsunut kisaväen ulos järjestämään kisansa nurmelle, että sain ottaa siitä valokuvia, ja mielihyvällä pyyntöäni noudatettiinkin. Iltapäivällä kävimme sitten vieraissa useissa muissa, köyhemmissä taloissa, joihin oli asettunut Uhtuen puolelta tulleita tuttuja, muun muassa Seni, ja kaikissa taloissa vallitsi sama juhlaviihtymys ja puhtaus. Kisoja jatkettiin myöhään yöhön, meidän jo käytyä levolle leveälle vuoteelle, joka oli tehty vierashuoneen permannon poikki seinästä seinään.
Ja seuraavana aamuna ne taas alkoivat uudella voimalla, mutta silloin tapahtui paljon muutakin, sillä vihdoin saapui kosioväkikin kylään, pidettyään rahvasta niin kauan jännityksessä.
KOSIJOITA KYLÄSSÄ.
Istuimme seuraavana päivänä kestikievarissa yhdessä Akonlahden "tiekan" (lukkarin) keralla; hän oli vielä nuori poika, ummikko venäläinen. Olimme sattumalta kuulleet hänen rahvaan keralla puhetta yrittäessään näyttelevän latinankielen taitoaankin ja sanovan: Sint ut sunt, aut non sint (olkoot niin kuin ovat, taikka olkoot olematta). Mekin muistimme kirkkohistoriasta tuon lauseen, ja se kehotti tekemään tuttavuutta. Hän osasi muutamia muitakin latinalaisia lauseita, jotka oli oppinut hengellisessä seminaarissa, mutta josta hän oli juoppouden takia kesken erotettu. Istuessamme Kostamuksen kestikievarissa nauttien seosta, joka kävi punssista, — sitä oli tuotu kylään salaa, kalasammiossa — saatoimme siis yhdessä vetää vanhan tutun "Gaudeamus igiturin", ja aamupäivä kului siten jotenkin hauskasti. Pyssynpamaukset ja niitä seuraava hälinä lopettivat sitten äkkiä lystimme.
Kosiminen tapahtuu Karjalassa hyvin julkisesti ja monimutkaisia temppuja noudattaen, jotka saattavat olla asianomaiselle sulhaskansalle hyvinkin ikäviä, ellei yritys ota menestyäkseen. Sulhasen täytyy saapua kosiotaloon joukolla, vieläpä pyssynpaukuilla julistaa tuloaan, niin että koko kylä tietää olla tilaisuudessa saapuvilla. Onhan se harmillista, jos niin julkisen ja uhollisen tulon jälkeen täytyy lähteä matkoihinsa tyhjin toimin. Sen vuoksi onkin miesten kesken käynyt tavalliseksi keskustella edeltä käsin tyttöjen kanssa, saadakseen tietää, onko syytä joukolla tulla. Tytöt silloin ottavat salaa vastaan kihlat, sormuksen, silkkiliinan, ehkäpä rahaakin, jotta poika voi rohkeammalla mielellä saapua julkisesti neittä pyytämään. Mutta yleiseen valitettiin, että tytöt hyvin huonosti pitivät näitä lupauksiaan, ottivat kihloja monelta yht'aikaa ja antoivat sitten useimmalle armotta "aparat". Jos heitä siitä moitti, sanottiin, niin ei siitäkään ollut apua. Neitoset näet käsittivät asian sillä tavalla, että kuta useammat rukkaset he saivat antaa, niin sitä kiihkeämmin pojat heitä halusivat. Mutta antoivat kuitenkin edes kihlat pois, kun julkinen kosiminen oli tapahtunut.
Kestikievarin tytön mainittiin ottaneen kihlat siltä saman kylän pojalta, jota nyt odotettiin kosimaan, mutta oltiin hyvin eri mieliä, tokko tyttö hänelle menisi. Siitä keskusteltiin kiihkeästi, melkoinen jännitys vallitsi yleisön kesken, mutta vallitsevana mielipiteenä tuntui olevan, että tyttö antaisi aparat. Sen kyllä saattoi uskoa, sillä tyttö oli viekkaan näköinen, eikä kosija kuulunut olevan kehuttavissa varoissa, olihan pienen uudisviljelyksen omistaja etempää salolta.
Kaiket päivää istuttiin ikkunoissa ja tähystettiin järvelle päin jokaista venettä — nuoriso vain jatkoi väsymättä kisojaan. Vasta iltapäivällä tuli kuitenkin oikea vene, jumakkain pyssynpaukkujen julistamana. Kylässä paikalla syntyi vilkas liike ja joka puoletta riennettiin kestikievaritaloon, jonka pirtti kohta kokoontui täyteen uteliaita. Kisahuoneessa tanssikin hetkeksi taukosi, kuitenkin ainoastaan hetkeksi, alkaakseen paikalla uudelleen entistä rennommin.
Aivan talon nurkissa, akkunain alla, pamahti jälleen pari kovaa laukausta, ja pian sen jälkeen kosioväki juhlallisesti astui pirttiin. Kosioväkeä on, paitsi sulhasta, taatto, teätjä (setä, eno), veli ja joku nainen, tavallisesti sisar taikka muu sukulainen. Usein sulhanen itse jää ulos odottamaan, miten asiat luonnistuvat, eikä tule pirttiin ensinkään, jos ne huonosti päättyvät. Tämä kuitenkin näytti olevan varma asiastaan, hän tuli sulhaskansan keralla pirttiin. Mies oli kookas ja roteva, mutta vähän jolsanlainen. Arvonmiehiä oli sulhaskansassa Miitrei vaimoineen, muut olivat köyhää kansaa.
Kosiminen sitten tapahtui, yleistä tapaa noudattaen, seuraavalla tavalla.
Pirttiin astuttuaan kosjoväki risti silmänsä, niinkuin kreikanuskoiset ainakin tekevät, ja laativat tervehdyksen, jonka jälkeen talonväki pyysi heitä istumaan "suureh tshuppuh", jossa Jumalan kuvat ovat.
Talonväki: "Mitä vierahat sanovat?"
Kosjoväki: "Emmepä mitänä, rauhaa kaikki. Työ ettekö tiiä mitä uuempaa?"
"Emmä njii mitä, rauha kaikki teälläkin, Jumalalle kiitos."
Nämä ovat tavanmukaiset karjalaiset tervehdykset, sitten vasta ilmoitetaan se asia, jolle on tultu. Kosjoväki nousee seisomaan ja sanoo:
"Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava, emmekö rupea heimokuntaa laatimaan?"
Näin tärkeätä asiaa eivät tytön vanhemmat ja omaiset koskaan ratkaise omin päin, vaan sitä varten on koko heimokunta kokoon kutsuttava. Sillä aikaa kun talonväki lähettää kylälle viestit noutamaan sukulaisia, tulee pirttiin kosjottava tyttö, jota tästä lähin sanotaan "antilaaksi", ja istuu naisten tshuppuun, s.o. sille puolelle pirttiä, joka on uunin takana. Kosjoväki nousee seisomaan ja lähtee nyt antilaalle asiaansa selittämään, lausuen lopuksi: "Mitäpä alat tuumaita? Tuumaitse meihin päin." Jos talossa on annantamieli, kutsutaan koko heimokunta hyvin tarkoin, ellei taas ole, niin ainoastaan moniaita.
Pirtti oli niin täynnään rahvasta, että pienet tytöt olivat kiivenneet orsille, edes jotain nähdäkseen. Ja kun ilma muutoinkin oli helteinen, niin tuli pirtissä niin palava, että hiki virtana juoksi joka naamasta. Kun sukulaiset alkoivat saapua, pidettiin sintsin viereisessä aittahuoneessa sukukokous. Siellä lopullisesti ratkaistiin, annettaisiinko tyttö vai eikö. Näissä kokouksissa, joihin sivullisia ei lasketa (suotta mekin pyrimme), moititaan ja kiitetään sulhanen sen mukaan, miten hän kunkin mielestä ansaitsee tai asia vaatii. Toiset kehottavat antamaan tytön, toiset kieltävät. Usein ovat mielipiteet hyvinkin ristiriitaiset ja huoneessa tapahtuu kiihkeitä väittelyitä. Ratkaiseva sananvalta on tietysti tytön vanhemmilla, mutta hyvä ei ole, jos heidän täytyy asettua heimon mahtavia vastaan. Kuta kiivaammin väitellään, sitä kauemmin kestää kokousta ja pirtissä saattaa odotus tulla hyvinkin pitkälliseksi.
Tälläkin kerralla kesti sukulaisten kokousta ylenmäärin kauan. Pirtissä aljettiin käydä levottomiksi, etenkin kun alkoi vähän vähä käydä rahvaan kautta kuiskauksia, että antilas aikoi antaa aparat. Näitä kuiskauksia tuli kosjoväenkin korviin, ja mieltään karkaisten he silloin alkoivat yhä äänekkäämmin uhotella, että asia oli pian ratkaistava, muutoin aikoivat lähteä kesken matkoihinsa. Oli muka nyt koolla tyttöä, koko kylä täynnään, tehkööt kiireet päätökset, jotta ennätetään lähteä toista yrittämään. Moisilla uhkauksilla tahdottiin vaikuttaa sukukokouksen päätökseen. Tämä tuntui sivusta kuullen kylläkin oudolta kosimiselta, eikä se Vienan Karjalassakaan "hyvään tapaan" kuulu; oli toki niitä, jotka pitivät sitä sopimattomana.
Ja hyvin kauan saimme siitä huolimattakin odottaa. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, ennenkuin antilas vihdoin ilmestyi pirttiin itkenein silmin, heimokunnan saattamana. Ellen olisi tiennyt, että tyttö sisässään iloitsi tästä suuresta puuhasta, olisin häntä säälinyt; niin ankaralta näytti hänen mielenliikutuksensa.
Kummapa olisi muutoin ollutkin, jos hän olisi kestänyt sukukokouksen hieman pehmiämättä. Siinä hänen oli täytynyt "kumartaa jalkaa" koko heimokunnalle, semmoinen on siellä yleinen alentava tapa. Jalkaa kumartaessaan hänen täytyy langeta kumarrettavan eteen polvilleen ja painaa päänsä niin syvään, että otsa kolmasti koskee varpaihin. Näin hänen täytyy nöyryyttää itseään pienien paitaressujenkin edessä, jotka sukulaisuus oikeuttaa saamaan osakseen tämän kunnioituksen. Ehkäpä oli häntä myös nuhdeltu siitä, että oli ottanut kihlat; varmaan sekin seikka oli tullut kokouksessa julki ja puheen alaiseksi.
Antilaan saapuessa pirttiin oli jumalankuvain eteen sytytetty pieni tuohus palamaan. Jos antilas menee kosijalle, astuu hän esiin, kumartaa virittäjälle, joka on hänen taattonsa, veljensä tai muu läheinen sukulaisensa, ja sanoo; "Kun tiesitte syöttää, niin tiedätte antaakin". Sitten heti tapahtuu julkinen kihlonta. Jos hän ei mene, on temppu hieman toisenlainen.
Varsin jännitetyin mielin nyt katseltiin, mitä hän tekisi. Hän ei kumartanut jalkaa virittäjälle, vaan astui oikopäätä tuohuksen luo, puhalsi sen sammuksiin ja kumarsi sitten vain seisaaltaan sulhasväelle, sanoen:
"Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne."
Siinä se nyt oli… tyttö oli antanut aparat, kiitti vain kunniasta.
Moamo kantoi kosijalle takaisin kihlasormuksen.
Tuliko kosjoväki hyvinkin alakuloiseksi rukkasista? Vielä mitä! Ylimielisenä ja uhitellen se paikalla läksi kylälle uutta morsianta etsimään, nurkuen vain sitä, että oli kallista aikaa menetetty. Ja pian se näyttikin, ettei kiirehtiminen ollut tyhjää kerskumista.
Ei suotta oltu naimamarkkinoilla. Kuin markkinoilla konsanaan sanottiin miesten kulkevan tytöstä tyttöön, kunnes saavat jonkun suostumaan kauppoihin. Tosin on ainoastaan oman kylän tytöillä vanhemmat ja heimokunta saapuvilla, mutta se ei estä kosimasta vieraittenkaan seutujen tyttöjä, jos vain mieli alkaa heihin taipua. Vieläpä vieraita tyttöjä on helpompikin mukanaan viedä, "paikan kokassa" vain, kuten vakaantunut käyttösana kuului. Tällä tavalla näytti olevan yhtä suuri pätevyys kuin tuolla monimutkaisella ja täydellisellä kosjomisellakin. Lyhyydestään huolimatta se yhdisti sekä kosjomisen että häät. Tuntui siltä, kuin olisi rahvaan kesken vanha tapa melkein saanut lain voiman. Poika johonkin tyttöön silmänsä iskettyään ojentaa hänelle "paikan" s.o. nenäliinan taikka jonkun muun liinan kolkkaa ja kehottaa häntä lähtemään kanssaan ja rupeamaan hänen naisekseen. Jos tyttö tarttuu tarjottuun liinaan, on samalla kaupat tehty, eikä muuta kuin lähdetään sen tien sulhasen kotiin elämään kuin mies ja vaimo. Omaisten ja heimokunnan suostumus hankitaan vasta perästäpäin, papin siunaus niinikään. Tuntui siltä, kun ei omaisilla olisi oikeutta tämmöistä avioliittoa estää, jos vain tyttö ottaa kiinni paikan kolkasta, vaikka ei tavalla tietenkään ole minkäänlaista laillista suojaa. Ehkä se vielä on muisto naisen ryöstön ajoilta. Mutta oikeita naisen ryöstöjäkin tapahtuu silloin tällöin. Niinpä Venehjärven kylästä samana suvena vietiin tyttö Vuokkiniemeen emännäksi vasten vanhempien tahtoa ja heidän tietämättään.
Rukkaset saatuaan kosjoväki oli lähtenyt Miitrein taloon neuvottelemaan, eikä aikaakaan, kun kulki miehestä mieheen viesti, että oli aikomus lähteä salmen taa toista tyttöä kosimaan. Kiiruumman kautta riensimme rantaan, jossa veneet jo olivat täpösen täynnään rahvasta, ja lähdimme soutamaan muitten keralla. Kaikki veneet, jotka suinkin pinnalla pysyivät, työnnettiin vesille, sillä koko kisaväki pyrki saman tien salmen poikki. Tapa on nimittäin semmoinen, että kuhun taloon vain kosijoita saapuu, siihen on heti kylän nuorisolla oikeus tulla pirttiin kisaamaan. Tätä oikeutta ahkeraan käytetään, ehkä vanhan tavan vuoksi. Ilta oli erinomaisen ihana ja tyyntä järveä velloivat kymmenet veneet, joita kilvalla soudettiin salmen takana näkyvää taloa kohti. Järvellä pamahtivat tuota pikaa pyssyt. Meidän veneessämme oli tiekka vähällä halkaista korvat vanhalla pistoolillaan jonka hän aina kuormasi suutaan myöden täyteen ruutia ja tukkoja, ampuen niin tiheään kuin suinkin ennätti panostaa. Vesi pyrysi tyttöjen veikaten soutaessa, punaiset puvut läikkyivät valoisalla vedellä ja ilo ja nauru kaikui kauas. Heti kosjoväen perässä ryöpsähti kisaväkikin pirttiin, ja pian olivat siellä kisat täydessä käynnissä, huolimatta siitä, makasivatko jo talonväestä toiset.
Tämä talo oli paljon köyhempi kuin edellinen. Antilas näytti hiljaiselta kiltiltä tytöltä; hän oli orpokin, elossa kun ei ollut isää eikä äitiä, ainoastaan vasta miesikään päässyt, kookas veli. Näin köyhässä talossa kosjoväki jo alunpitäen esiintyi hyvin ylimielisenä ja vaativaisena. Kaikesta päättäen oli täällä kuitenkin annantamieli, koska isäntä lähti soutamaan kylästä etäisiäkin sukulaisia. Nämä kun jo makasivat, niin kesti kauan, ennenkuin he ennättivät matkaan suoriutua. Kosjoväki alkoi viivykin vuoksi pitää niin sopimatonta kiirettä, että isännän nuori veri kuohahti ja tyttö hänen käskystään antoi kosijalle julkiset rukkaset. Mutta siitäpä kosijat loukkaantuivat vielä paljoa enemmän kuin edellisessä talossa ja lähtivät kovin uhitellen ulos pirtistä. Portailla he kuitenkin seisahtuivat ja hetken neuvoteltuaan huutivat tytön ulos… Kosija tarjosi paikan kokkaa tytölle, jos hän veljensä kiellosta huolimatta lähtisi matkaan! Mutta ei tämä pikakeinokaan näyttänyt auttavan. Tyttö epäröi. Paljon rahvasta oli vielä koolla, vaikka oli jo aamuyö, kaikki jotka olivat silloin tulleet ja vielä myöhemminkin saapuneita, ja kaikki riensivät näkemään, miten tämä päättyisi. Siinä oli korkeilla portailla sullotussa joukossa miestä ja naista, nuorta ja vanhaa ja etenkin akkoja, ja nyt oli mielestään jokaisella oikeus puuttua asiaan, kieltäen tai käskien. Jännitys kohosi ylimmilleen. Koko yleisö kuohui! Keskellä tätä punakirjavaa ihmishilloa seisoi antilas hämillään ja epäröiden, ja vähän alempana kohosi rahvaan keskeltä kookkaan sulhasmiehen yläruumis ja näkyi paikkaa ojentava käsi. Vieressä antilaan omaiset kiihkeästi kieltämässä, sulhasen vieressä kosjoväki käskemässä. Kun nämä väittelivät ja lisäksi koko rahvas intohimoisesti sekaantui juttuun, niin siitä syntyi aivan harvinainen tora. Tyttö parka oli huutavassa hukassa, sillä toiset tahtoivat työntää hänet väkisin sulhaselle, vetäen mikä kädestä, mikä hameesta, toiset taas yhtä tiukasti kiistivät vastaan. Tyttö oli jo kerran tarttua liinaan kulmaan, mutta silloin kosjoväeltä taas pääsi joku niin ylimielinen sana, että hän veti kun vetikin kätensä takaisin. Lopulta hän puhkesi hillittömään itkuun ja sen kauempaa emme me enää kestäneet katsella tätä näytelmää — toraa oli jo kestänyt ainakin tuntikauden — vaan siirryimme loitommalle odottamaan, mikä siitä lopuksi tulisi. En voi kieltää, ett'eikö tämä tapaus äkkiä avannut uusia näköaloja siihen karkeuteen, jolla monen hyvän ominaisuuden ohella vielä on syvät juurensa tässä rahvaassa, meteli sai synkemmän luonteen, kaikki muuttui kolkommaksi ja ihana yökin menetti sulonsa. Vanhat runoihanteet mykistyivät ja erämaiden piiri tuntui äkkiä niin autiolta ja synkältä.
Kun sulhasväki, vielä kauan aikaa riideltyään, vihdoin saapui rantaan, ei tyttöä ollut mukana. Veljen sana oli estänyt häntä lähtemästä tälle miehelle. Mutta myöhemmin kuuluu hän kuitenkin muuttaneen hänen kanssaan elämään, en tiedä sitten, sovinnollako, vaiko vasten naittajansa tahtoa.
Sillä aikaa kun salmen takana oli näin meluttu eikä mitään aikaan saatu, oli kylässä muuan leskimies, jolla ennestään oli kymmenkunta lasta, kaikessa hiljaisuudessa saanut suuren rotevan tytön tarttumaan paikan kokkaan ja he lienevät jo meidän saapuessamme lähteneet sulhasen kotiin yhdessä elämään. Mutta tällä kaupalla ei ollut rahvaan kesken puoltajia, koska sulhanen kuului olevan kovin köyhä ja luonnostaan "huono saamamies", s.o. hidas kaikenlaiseen ansioon. Sen mukaan naiset Vienan Karjalassa, jossa taistelu elämisen edestä on niin ankara, ensi sijassa arvostelevat kosijaa, eivätkä sitä puheissaan suinkaan salaa, vaan juuri sen ympäri kietovat koko asian. Muut ominaisuudet ovat tois'arvoiset. Ehkä tytöillä sentään on mielessään toisiakin ajatuksia, kun he siitä huolimatta lähtevät huonoille saamamiehille. Ruumiillinen kotikuritus kuuluu vielä sillä puolen tapoihin, jos eivät aviopuolisot oikein yhteen sovellu, ja silloin on tytön parempi olla ainakin tasaväkinen. Niin että on heikollakin miehellä etunsa. Kuulipa siellä jotenkin yleiseen puhuttavan semmoisistakin vaimoista, jotka kurittivat miehiään, vaikka tavallisempi tietenkin oli päinvastainen suhde.
Monta muuta naimiskauppaa mainittiin olevan tekeillä, mutta nämä olivat ainoat, joissa tapahtui ratkaisu. Ystävätärtämme Seniä muun muassa kosi komeanpuolinen, tummaverinen Luvajärven mies, josta minä olin Luvajärvessä vähin kuulustellut, Senin pyynnöstä, mutta tyttö ei sanonut antaneensa sen varmempaa vastausta, oli vain kehottanut häntä tulemaan Petron päivänä kotiinsa Jyvöälahteen, niin silloin moamo päättäköön asian. Samalle miehelle hän sitten menikin.
Lopuksi mainittakoon muuan henkilö, joka häissä on ylen tärkeä, vaikk'en tiedä, alkaneeko hänen toimensa jo kosjottaissa. "Patvaska" on häitten varsinainen ohjaaja, hän toimittaa varsinkin kaikki tarpeelliset "varaukset", etteivät kateet ja noidat pääse avioliittoa rikkomaan, on siis tietäjämiehiä. Sen kosjoväen mukana, josta olen yllä kertonut, kulki kuitenkin mies, joka kuului toimittavan patvaskan virkaa. Hän osasikin muutamia loitsuja, jotka hän meille luki, ja ylpeänä ja mahtavana hän kuljeskeli kylällä, koettaen liittää yhteen nuoria sydämiä. Mutta näillä markkinoilla kuuluivat hänen kaikki yrityksensä menneen myttyyn. Kun häntä siitä yleisenä lähtöpäivänä pilkattiin ja sanottiin hänen saaneen "housunsa täyteen rankkia" — se oli taas yleinen käyttösana semmoisesta tapauksesta, — niin hän nolon näköisenä myönsi niin tapahtuneen ja väitti vihannesten rikkoneen hänen mahtinsa. Sen hän muka oli huomannut siitä, kun oli aamulla taittanut kepin — jokaisella patvaskalla on viran puolesta keppi, ennen vanhaan ruoska — ja se oli särkynyt moneksi kymmeneksi sälöksi.
Patvaskain temput ovat muutoin vielä syvintä pakanuutta. Kaikenmoisia juttuja kerrottiin siitä, kuinka mahtavat patvaskat olivat riitaantuneet. Niinpä oli kaksi suurta patvaskaa, Sallinen ja Kana, joutunut keskenään riitaan. Kana oli koettanut rikkoa Sallisen patvaskoimista ja kerran häissä, joissa Sallinen oli patvaskana, loitsinut antilaan kalpeana maahan kaatumaan. Mutta Sallinen oli paikalla käynyt tyttöön käsiksi ja saanut hänet virkoomaan. Oli sanonut tietävänsä, kuka hänen lukunsa oli rikkonut, ja käskenyt mennä riiheen katsomaan, kuinka semmoiselle käy. Siellä oli Kana maannut kouristuksissa, vaahto suusta valuen. Sallinen oli hänen lumoista päästänyt vasta sitten, kun Kana oli vannonut ei toista kertaa kajoavansa Sallisen asetuksiin.
Siihen loppui se helluntain vietto. Tiistaiaamuna lähdettiin paluumatkalle Komalahteen, useimmat jalan, toiset hevosella ratsastaen. Muutkin vieraat alkoivat hajota, jokainen omalle suunnalleen, tytöt kaiketi vähän pettyneillä toiveilla, sillä vähän oli ollut poikia ja vähän oli naimakauppoja tehty. Mutta minkä sille mahtoi, että ajat olivat niin huonot. Akonlahden prasniekkavieraista jäi suurin osa Kontokkiin, kisatakseen siellä sen päivän ja vielä seuraavan yönkin. Kontokissa vanha Poahkomie, joka 90 vuodestaan huolimatta oli kävellyt sinne Akonlahdesta saakka, loitsi terveeksi toverini jalan, jonka helle oli hautonut rakoille. En muista, lieneekö taika auttanut, ylenmäärin vaan olimme uupuneita saapuessamme vihdoin kuumilta kankailta Kiiteen rannalle. Siellä odottivat vielä kylänkävijäin veneet koreasti "pristanillaan". Olipa hyvänlainen myötäinen Akonlahteen. Kun ei ollut sanottavaa kiirettä, niin oikaisimme, toverini ja minä, uupuneet jäsenemme teljoille veneen pohjalle ja annoimme tuulen työnnellä. Varahvontta, joka oli koko prasniekka-ajan vain syönyt ja loikoillut, piti nyt virkeimpänä miehenä perää, meidän maatessamme. Hän katkoi koivunoksia veneen kokkaan, ja lehtien kohistessa, veneen valloillaan kellutellessa, laskimme väljälle.
Ajatuksissani häälyivät näitten päiväin kummat kokemukset, ja mielessäni kyti itsepintaisia pikkumietelmiä, kuinka monikin runollinen kuvaelma haalistuu nykyisyyden valossa, rinnastettuna todellisen elämän kanssa. Mutta toiselta puolen olimme toki nähneet semmoisiakin piirteitä, jotka olivat omiaan lisäämään mieltymystämme karjalaisiin ja kohentamaan käsityksiämme heidän luonnonlahjoistaan ja taipumuksistaan. Elämä oli kaiken aikaa ollut niin säädyllistä, ettei kertaakaan järjestystä rikottu räyhäämisen, saatikka tappelun kautta. Ehkä siihen, paitsi karjalaisten yleistä luonnonlaatua, on syynä sekin seikka, että he ammoisista ajoista melkein itsenäisinä ollen ovat tottuneet hillitsemään mieltään yhteisissä kokouksissa ja luottamaan omiin järjestysvoimiinsa, jonka vuoksi tappelun halu oli niin sanoakseni synnynnäisen kurin alainen.
Mutta mitä lieneekään ollut sameampia vaikutuksia, luonnon avarassa salissa ne pian hälvenivät ja muinaisuus läheni korvakuiskeen päähän. Varahvontta oli vanhaa runolaulaja- ja tietäjäsukua. Vaikkei hänen päähänsä ollutkaan paljoa tarttunut, niin harva se runo, jota hän ei olisi kuullut, josta ei moniatta säettä osannutkin. Uinahdettuani jonkun hetkisen heräsin puolivalveille ja veneen pohjalla selälläni maatessani, kuunnellessani huoparien hivutusta laitoja vastaan ja aaltojen kohinaa sivuillamme, näin taivasta vastaan Varahvontan lyhyen nenän ja leukaparran, joka liikkui edes takaisin huopauksen mukaan, ja kuulin hänen soinnukkailla käänteillä hyräilevän enemmän tuulta:
"Toisinpa ennen tuulet tuuli,
Toisinpa viehkurit veteli"…
Hän luuli meidän nukkuvan ja taisi loihtia tosissaan, kunnes kohotin päätä nähdäkseni, kauaksiko oli tultu. Olimme keskellä selkää, sinisimmällä sinellä, hehkuvan sinitaivaan alla, keulassa veti lehvätukko itseään ravistellen ja rannoilla marjaiset vaarat kutoivat helteestä auerhuntujaan. Oli Ukko rukouksen kuullut ja laaja Komalahti täys'äänisenä pauhasi hänen lämpöiselle tuulelleen.
RAJAKYLIÄ MYÖDEN.
Akonlahdesta matkustimme melkein Maanselkää pitkin Kivijärven kylään, joka on Suomen rajalla, penikulman päässä Latvajärvestä. Matka kulki vuoron järvien poikki, vuoron maataipaleita, siellä täällä oli matkan varressa joku pieni kyläkin. Kaikkine saattajoinemme meitä oli jommoinenkin joukko, eikä matka pakinain puutteesta ikäväksi käynyt. Uudet saattajat aina taipaleen alkupäässä kyselivät kaikki, mitä meistä ja matkoistamme oli tiettävää. Mutta kovin pitkiin selityksiin ei tarvinnut ruveta, kun kuultiin meidän runonkerääjiä olevan. Jonkun verran huomiota herättivät kuitenkin valokuvauskoneet, niitä tuskin olivat kaikki ennen nähneet, vaikka kuulleet niistä, ja valokuviakin nähneet. — Lytän järvellä muuan saattajista, kyseltyään näistä kojeista yhtä ja toista, kääntyi Varahvontan puoleen ja sanoi: "Minäpä tiiän, mikä on kartinan otto venäheksi, tiiätkö sie?" Varahvontta loukkaantui, kun ei tainnut kysymykseen vastata, mutta oli harmittelevinaan kysymyksen yksinkertaisuutta ja sanoi yrmeissään: "Elä paremmiltasi kysy!" Soutajapa ei niin vähällä hellittänyt, vaan tuumasi, että "kartina se kyllä on se portrietta, vaan mikäs on se otto?" Kun Varahvontta edelleenkin sulkeutui arvokkaaseen vaitioloon, niin minä puolestani uteliaana kysyin soutajalta, mikä se sitten oli. Hän vastasi: "Se on 'tipografia'." Kauas ovat jo sanat vaeltaneet, vaikka tuotteesta tuskin olisi tietty, kuinka päin se oli kädessä pidettävä.
Kankailla oli helle jälleen pakahduttava, mutta soilla alkoi keli olla parempi, niiltä oli liika vesi jo juossut pois ja verraten hyvin pääsimme kulkemaan, vaikk'ei siltapuista ollut paljon tietoa. Toiset suot olivat hyvinkin laajoja ja viettäviä, täynnään harmaantuneita kuivia ränkkyjä, jotka osottivat niillä ennen olleen puunkasvua ja suottumisen siis muutamassa ihmisiässä melkoisesti edistyneen. Ne olivat hallaisia, kaameita maita, mutta eivät vailla omituista viehätystään. Toisin paikoin näyttivät suot valuvan matalain harjujen välissä portaittain alaspäin, niinkuin vanhat maajäätiköt.
Mutta näitäkin taipaleita olivat sekä Lönnrot että Europaeus aikoinaan astua taputelleet, ja moni muu heidän jälkeensä. Ja näistäkin syrjäisistä paikoista oli moni hyväkin runo löytynyt. Europaeus kertoi eräänkin vanhan eukon hänelle laulaneen, "jonka yksi sana maksoi enemmän kuin monta kymmentä muiden." Lönnrot neljännellä matkallaan kulki tämän kautta Kivijärvestä Akonlahteen. Hän kertoo siitä näin:
"Muuan tyttö, joka sieltä (Akonlahdesta) yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään, huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen."
Kuljimme tällä taipaleella rajankin poikki ja kävimme pikipäin Suomen puolella. Mutta Kuivajärven kylästä ei olisi huomannut, että oltiin omassa maassa, sillä vaikka se oli Kiantaa, on se kuitenkin täydelleen karjalaiskylän mallinen, sekä rakennustensa että asukkaittensa puolesta. Sanotaan sen perustajaksi erästä Suigarvesta, siis hamasta Vienan meren rantueelta tullutta karjalaista, joka oli paennut sotaväen ottoa. Talo oli hyvänlainen, siinä oli isot pirtit ja vierashuoneet, ja täällä, omalla konnullaan, karjalainen näytti uutterasti maataankin raatavan. Mutta hepä vasta olivat vanhauskoisia. Pirtissä istuessani näin akkunasta, kuinka vanha emäntä, kovasti mokisten, kantoi pihalle messinkisiä jumalankuvia… "Kaikki huoneet pakanoitshoo, millä ne nyt enää saa puhtaiksi"… niin toruen painui eukko rantaan ja pesi siellä hiekalla obrasansa oikein perusteellisesti. Arvasin asian… vierashuoneeseen tullessani oli siellä vahvasti tupakansavua, ja minun oli toveriani varotettava, jottei talosta häädettäisi. Muu talonväki ei toki näyttänyt ottavan asiaa yhtä vakavalta kannalta.
Kuivajärven Huoviset ovat olleet jonkinlaisia runontaitajia, ja heidän laulumahtiaan tiedustellaksemme mekin olimme sinne poikenneet. Kun asiamme oli ajettu, matkasimme edelleen Kivijärveen, rajan taa. Tämä taival oli rasittavimpia koko matkalla tavattoman helteen ja kuivuuden vuoksi. Metsiä paloi joka taholla, vaikk'ei juuri meidän tiemme varressa. Niitä paloi sekä Venäjän että Suomen puolella. Viikkokausia päilyi taivaanrannalla synkkiä savupatsaita, jotka verkalleen siirtyivät eteenpäin, sen mukaan kuin matkasi etäinen palokin. Kivijärvestä oli melkein koko kylä lähtenyt sammuttamaan laajaa paloa, joka riehui Pirtakankaalla, lähellä Latvajärveä. Tulen päästessä metsään täytyi lähimpäin kyläin rientää miehissä sammuttamaan, olipa kiirettä mitä hyvänsä, semmoinen oli laki. Ja sanottiin olevan voimassa semmoisenkin asetuksen, että ellei tulen syytä saatu ilmi, niin täytyi lähimpäin kyläin korvata kruunulle vahinko. Tuskin tätä asetusta kuitenkaan tarkoin noudatettiin, sillä muutoin olisivat sekä Vuokkiniemen että Uhtuen kylät saaneet melkein järjestään tehdä vararikon, niin laajalta sinä kesänä paloi metsiä. Muutamaa paloa, joka liikkui Lonkkavaaran sydänmaalla ja turmeli paljon metsää, väitettiin jonkun sydänmaan eläjän sytyttämäksi; hän oli muka sillä tavalla karkoittanut karhuja laidunmailtaan. Ja se näyttikin onnistuneen. Karhu on, niin kerrottiin, ylen arka, etteivät sen arvokkaitten turkkien karvat kärventyisi, ja juoksee sen vuoksi pitkät matkat, kun tuli sattuu irti pääsemään sen asuinmailla. Sanottiinkin sinä syksynä ilmestyneen karhuja rintakyliin tavallista enemmän, vaikkei niistä muinakaan vuosina puutetta ollut. Kivijärven kylästä oli karhu edellisenä kesänä kaatanut 9 lehmää ja yhden hevosen, ja sitä edellisenä 14 lehmää ja yli 50 lammasta. Lampaita se oli kerrankin mätännyt 16 yhteen läjään, niin meille kerrottiin. Ja Kivijärvi kuitenkin on melkoinen asunta-aukea ja suurimman liikkeenkin varressa, koska sen kautta kulkee valtatie Uhtuesta ja Vuokkiniemestä Suomen puolelle.
Varahvontta sai Kivijärvellä muutamaksi päiväksi lomaa, jotta saattoi käydä Venehjärvessä perhettään tervehtimässä. Toverini ja minä suoriusimme mekin iloiselle retkelle, läksimme käymään Ämmän tehtaalla kotimaan kuulumisia saamassa.
Oli itse juhannuspäivä, kun läksimme Kivijärvestä, saattajina kaksi sikäläistä miestä, jotka tulivat Vuokin pohatoilta jauhoja lainaamaan. Rajalle ei ollut kuin monias kilometri, sitten kuljettiin Viiangin järven poikki, joka jo oli omalla puolella, ja edelleen Hyryn rantaan, josta vesi veti yhtämittaa vaikka mereen saakka. Hyrystä saimme lainaksi veneen, joka oli niin rauskaksi lahonnut, ettei olisi luullut sen pinnalla pysyvän. Mutta Hyryn Matti, jonka vene oli, repi paidastaan tukkeita pahimpiin paikkoihin ja käski sitten matkalla "hämmentää ojassa vettä", niin kyllä sillä pääsi. Meitä tämä neuvo vähän kummastutti. Mutta kun tultiin järveltä savipohjaiseen ojaan, joka siitä laski toiseen järveen, niin sekoittivat molemmat saattomiehemme ojan veden aivan liemeksi ja siihen jäätiin vähäksi aikaa odottamaan. Tapahtui kun tapahtuikin se ihme, että vuoto kokonaan lakkasi. Sisään vuotavan veden kanssa oli rakoihin tarttunut niin paljon mutaa, että ne tukkeusivat. Arvatenkaan ei semmoinen tiivistys ole hyvin pitkäaikainen. Mutta meitä se kunnolla auttoi Vuokkiin saakka.
Kapeita jokia ja järviä laskeusimme Vuokin avarammille vesille, poikkesimme Vuokin kylässä ja saimme sieltä toiset saattajat erään lahden pohjaan, josta ei ollut kuin joku puolen peninkulmaa Ruukkiin. Verrattoman virkistävä oli lyhyt käväisy omalla puolella ihanalla säällä, ja korvet ja kanervikotkin polkumme varressa tuntuivat omalla puolella kahta kauniimmilta. Näin kuukausmääriä erossa oltua tuntui siltä, kuin olisi maailmassa tapahtunut tavallista enemmän sillä aikaa. Kuinka jakamattoman tunnustuksen taas vaihteeksi annoimme kultuurille ja sen mukavuuksille vierasvaraisessa Ruukissa! Kun olimme kirjeemme kirjoittaneet ja kunnolla levänneet, palasimme taas reippaalla mielellä rajan taa. Vuokin kylästä astuimme nyt yhden taipaleen maisin, joten pääsimme Hyryyn oikoisempaan ja nopeammin. Kivijärvestä, jossa Varahvontta jo odotti, matkasimme edelleen Vuokkiniemeen, kuljettaen tavaroita rattailla Tshenajärven Äijönlahteen. Mutta tie oli niin koleata, ettemme sitä toiste yrittäneet. Jyvöälahdessa, karjalaisessa kodissamme, olimme pitkällisen poissaolon jälkeen hyvin tervetulleita.
Kauaa emme nyt joutuneet siellä viipymään. Pisin mutka oli edessämme. Meidän piti lähteä Vienan Karjalan pohjoisimpaan osaan ja kiertää sieltä Kemijoelle, noustaksemme jokea pitkin takaisin Kuittijärville. Lauantaina saavuimme Jyvöälahteen ja maanantaina olimme jo uudelleen matkalla.
Ystävillämme Senillä ja Okahvilla oli paljon kerrottavaa, mitä oli poissa ollessamme tapahtunut. Kosijoita oli käynyt monet erät, mutta kaikki olivat saaneet lähteä matkoihinsa, tyhjin toimin, vaikka nämäkin tytöt olivat kihloja ottaen poikia narranneet. Sen he hieman häveten tunnustivat.
Iltasella he opettivat meille uudelleen katrillit ja pitkät kisat y.m. karjalaiset tanssit, jotka olivat alkaneet matkalla unohtua, ja kisan jälkeen läksimme tsunalaan, pieneen pesättömään huoneeseen, jonka seinillä riippui neitosien vaatteita, katkeamaton ympärys monenvärisiä karttunoita, vanhanaikaisia siniseksi painettuja sarkavaatteita ja kalliimpia silkkivaatteita, muslimeja y.m., mitä hyvin järjestettyyn myötäjäisvarustukseen kuuluu. Tyttärien ainoa rikkaus tällä puolella, jossa naisilla ei ole varsinaista perintöoikeutta, on nimittäin puvusto, ja sitä sen vuoksi jokainen kassan kantaja koettaa saada kokoon niin paljon kuin mahdollista. Lattialla oli suuria lippaita, jotka olivat täynnään Senin liinavaatteita. Huoneessa oli kaksi vähäistä akkunaa, seinillä penkit ja akkunain välissä pieni pöytä. Seinät oli koristettu kirjavilla kuvilla, joista suuri osa oli Senin maalaamia. Hänellä näet oli paljon taipumusta piirustukseen ja maalaamiseen, ja useat hänen kuvistaan olivat sangen hauskat naivin käsityksensä ja luontevan värityksensä kautta. Uhtuan venäläisen papin pojalta hän kertoi saaneensa muutamia väripaloja.
Tässä huoneessa pelasimme usein iltasin "uraa" arpanappuloilla ja vietimme aikaa tarinoissa. Niin sinäkin iltana kisan päätyttyä istuimme tuttavallisessa keskustelussa.
Minä tein tarkemmin selkoa tiedoista, joita olin hankkinut eräästä Senin kosijasta. Kosijalle olin, hänen Luvajärvessä kysellessään, kiitellyt Senin hyvää näköä, ahkeruutta ja taitavuutta kaikenlaisiin töihin. Suurta arvoa näytti mies antavan tälle osavuudelle, mainitsi muun muassa kuulleensa, että tyttö osasi lukea ja kirjoittaa, jonka tiedon minä vahvistin oikeaksi. Se varsinkin näytti hänessä herättävän kunnioitusta; hän oli itsekin jonkun verran perehtynyt näihin harvinaisiin taitoihin. Mutta kun hän lopulta painosti sitä, oliko tyttö myös hyvä raataja, niin harmitti se minua melko lailla, sillä tarpeekseni olin nähnyt, kuinka naiset saavat tuolla rajan takana suorittaa kaikki raskaimmat työt. Kysymys mielestäni ennusti huonoa kohtaloa hänen tulevalle vaimolleen, ja kun hän itse puolestaan ei kuulunut olevan kehuttavan kärkäs raatamaan, niin kerroin tämänkin, valaisten asiaa, miten parhaiten saatoin. Sen tein sitä paremmalla omallatunnolla, kun kuulin puhemiesten esittäneen kosijan asiat ylenmäärin kaunistetussa valossa.
Hetkisen istuttuaan mietteissään hän kertoi saaneensa kirjeen eräältä toiseltakin pojalta, joka lupasi ottaa hänet vaimokseen. Hän antoi hieman epäröiden tämän kirjeen luettavakseni. Sen kirjoittaja oli aivan nuori, ei yhtäkolmattakaan täyttänyt nuorukainen, joka oli kerran prasniekkamatkoilla tutustunut Seniin. Kirjeessä hän kertoi kovasti mielistyneensä häneen, sillä "ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin lystiä tyttöä", joka olisi osannut niin sievästi puhua ja käyttää itseään. Tämä perustelu se teki minuun vaikutuksen ja selitin, etten minä puolestani hetkeäkään epäilisi, kummalle mennä. Tämä ei tahtonut raatajaa, vaan hauskan kumppanin — ja hänet tiesin muutoinkin kelpo pojaksi.
Mutta tyttö moitti häntä liian nuoreksi, noin neljää vuotta itseään nuoremmaksi, ja sitä paitsi oli pelättävä, että hänet vietäisiin sotaväkeen. Viisi, ehkä seitsemän vuotta saisi vaimo sitten elää miehettä. Ja ken tietää, pitäisikö tuo mies enää palatessaan omanaan. Tyttö lupasi kuitenkin asiaa tarkemmin miettiä, ja siihen alkoi harveta keskustelumme.
Tyttö parka, ei ollut hänen asemansa kehuttava! Kahden eli hän äitinsä kanssa isävainajan jättämässä talossa, kahden he saivat hoitaa maanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen, siinä kysyttiin ahkeraa työtä, kun ei ollut varoja pitää usein päiväpalkkalaisia. Sekä tytär että äiti olivat kuitenkin uutteria ihmisiä, ja kun he jonkun verran ansaitsivat jauhokaupallakin, tulivat toimeen jotakuinkin.
Mutta talon oikeat omistajat olivatkin tytön molemmat veljet, jotka asuivat Suomessa. Jos nämä palaisivat kotia ja ottaisivat talon haltuunsa, niin ei ollut ensinkään varmaa, saisiko sisar enää talossa asua. Jos hän jäi kotiin, niin oli ainakin naimatta jääminen pelättävä, sillä kotivävyä ei voitu ottaa taloon, johon millä hetkellä hyvänsä saattoivat palata oikeat isännät. Jos hän taas meni muualle naimisiin, jäi vanha, heikontunut äiti ypöyksin. Kuka hänet elättäisi?
Maanantaina lähdimme pitkälle matkallemme, ja tuttava rahvas tuli rantaan meitä saattamaan ja onnellista matkaa toivottamaan. Kun olimme laskeneet Jolmosen vihaisen kosken ja soutaneet kapeat välivedet ja virrat, tulimme Keski-Kuittijärven aavalle ulapalle, jolla ankara raemyrsky meidät yllätti ja vihurit ja kuohuvat laineet pakottivat laskemaan maihin pieneen selkäsaareen. Siellä äkkimyrskyn rauettua ja auringon puhjettua lämpöisesti paistamaan, kivikoiden höyrytessä ja aaltojen asettuessa, siellä havumetsän alla, rannan kalliolla luimme kirjeen, jonka olimme mukaamme saaneet. Siitä saatoimme arvata, minkä päätöksen ystävättäremme oli tehnyt tulevaisuuteensa nähden.
Kun monen viikon kuluttua palasimme Jyvöälahteen, oli Seni viety. Tuttavat surkuttelivat, kun emme häihin joutuneet; ne oli vietetty parhaaseen Karjalan malliin, sillä tytöllä oli rikkaita sukulaisia. Palatessamme äiti yksinään, alakuloisena ja itkenein silmin liikkui laajoissa huoneissa, jotka entisen varallisuuden aikana miesvainaja oli rakentanut. Raskas oli hänestä ollut ero, mutta hellällä luonnollaan hän ei voinut estää viimeisenkään lapsensa lähtöä.