SUURELLE TUOPPAJÄRVELLE.

Matkalla Uhtueen poikkesimme nyt Enonsuuhun, joka kylä on sillä paikalla, missä Ylä-Kuittijärvestä tuleva joki laskee Keski-Kuittiseen. Kylä ei ole suuri, mutta eräs sen taloista on suurin, mitä on koko Vienan Karjalassa. Varahvontta jo ennakolta kuvitteli, kuinka hyvänä meitä pidettäisiinkään tässä laajalta kuulussa talossa, ja me ajattelimme vähän samaan suuntaan, sillä useita edellisiä matkustajia siellä oli hyvin kestitty. Cajanin päiväkirjassa luetaan, hänen Lönnrotin keralla vierailtua samassa talossa: "Hyvästi vastaanotetut, punasta viinaa, ruokaa, pakinata. Kornitsa illaksi ja yöksi, asuttavaksi."

Kylän suurin talo on, niinkuin jo olen maininnut, kahdenkertainen ja maalattu ja näytti kauniissa virtamaisemassa hyvin muhkealta. Isäntä oli paljon oleskellut Suomessa, mutta lienevätkö kokemukset meidän puolella olleet ikävää laatua, vai mikä lienee ollut syynä, hän ei edes käskenyt huoneisiin, vaikka näki meidän seisovan porraspäässään sateen suojassa; vilkaisi vain kerran vihaisesti ja tiuskaisi sitten jotain pihan poikki rengilleen. Vaikea oli meidänkään näin ollen sisään pyrkiä ja pyytää ruokaa, jonka tarpeessa olimme; lähdimme koettamaan onneamme toisissa taloissa, jotka olivat vaatimattomammat ja sen puolen malliin rakennetut. Ensimmäisessä oli kuitenkin niin huono komento, keskellä lattiaa istui vaivainen ryysyinen ukko, joka tuijottaen käänsi meihin kärsineet kasvonsa, että lähdimme kolmanteen. Siellä oli vain vaimoja kotona, eikä niitä näyttänyt haluttavan ruveta pakinoihin vieraitten kanssa, joita ei isoon taloon huolittu; mutta ruokaa ei sentään juuri kiellettykään. Tuskin se oli pöydälle saatu, niin jatkettiin pirtin toisessa päässä vallan huimaa akkatoraa, jota kyllä oli hupainen kuunnella, vaikka se osottikin, kuinka vähän näistä vieraista välitettiin. Totta puhuen tuntui täällä niin kumman vanhanaikaiselta, kuin olisimme tulleet maahan satoja vuosia takaperin paljon mainittujen "varassussotien" aikana. Kun saatoimme hyvällä syyllä otaksua, että näin lähellä Jyvöälahtea hyvin tiedettiin, mitä miehiä olimme, niin emme voineet muuta kuin luulla, että ynseys oli tahallista. Syvimmin tämä kohtelu vaikutti Varahvonttaan. Ihmetellen ja yhä ihmetellen hän rantaan astuessamme sanoi, tarkoittaen sillä pohattaisäntää: "Ja tuota me kaikki olemme jumalanamme pitäneet, eikä osaa sen paremmin olla."

Tuskin olimme jälleen päässeet selkää kohti aukenevalle virralle, kun äkkivihuri tempasi Varahvontan päästä uuden lakin ja vielä Kustinkin lakin saman tien, ja siitä alkoi niin kiivas takaa-ajo, että pian olimme taas hyvällä tuulella. Itsekseen riidellen Varahvontta pyyhkieli lionnutta karkulaista, suori sen kaikin puolin, painoi sitten entistä tiukempaan päähänsä ja yhtyi nauruumme.

Ankara rajuilma sitten kasteli meidät kokonaan ja ahdisti pieneen saareen säänpitoon. Kun se oli ohi puhkunut, tyyntyi tuuli ja ilma näytti asettuvan kaikkein kauneimmilleen; mutta tuota pikaa tuuli kääntyikin pohjoiseen, suoraan vastaiseksi, ja väänsi melkoisia laineita. Keski-Kuittijärvi on Enonsuun kohdalta noin penikulmaa leveä, eikä sitäkään, jos lukuun otetaan vastarannalla olevat suuret saaret, jotka ovat melkein kiinni sikäläisessä manteressa. Tämäkin selkä on siis väärin piirretty karttoihin ja Uhut merkitty pari penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen, kuin se todella onkaan. Varmaan on tämä selkä oivallista kalavettä. Uittelimme uistinta, eikä aikaakaan, kun siihen tarttui niin pirteä ja kookas kuuja, että siitä saimme evästä moneksi päiväksi. Nämä kuujat eli taimenet olivat lisäksi niin lihavia, että harvassa saa semmoista kalaa eväiksi paistaa. Paljon kuuluivatkin Uhtuen miehet saavan uistamalla lohta, varsinkin niiden saarien salmista, jotka jäivät selän yli soudettaissa vasemmalle. Oikealle puolelle jäävän suuren Uhut-saaren salmessa oli kymmeniä veneitä nuotalla. Selkä elostui melko lailla, kun he rajuilman ohi mentyä laskivat ulos rannasta, purje joka veneessä.

Vastatuulta kiskottaissa Varahvontta lohdutteli meitä sillä, että "etelässä vetelä ja pohjoisessa pouta", ja hyvän sään toivossa ahersimme selän poikki. Kuljimme tämän ensi taipaleen lainaveneellä ja sousimme itse.

Uhtuessa emme joutuneet tällä kertaa viipymään — se on niin suuri kylä, että siinä olisi ollut moneksikin päiväksi tutkimista — vaan lähdimme jo seuraavana aamuna ani varhain ensimmäiselle maataipaleelle.

Kuittijärvien pohjoispuolella on, samoin kuin eteläpuolellakin, laaja erämaa, joka erottaa tuon vesistön Tuoppajärvestä. Kyliä on harvassa, niitten väliä penikulmia. Samoin kuin eteläpuolella, näyttää välimaa pohjoispuolellakin olevan korkeanlainen maanselkä, joka idässä päättyy Tuoppajärven syvänteeseen. Ensimmäisellä taipaleella ei neljällä penikulmalla ole ainoatakaan asumusta, ainoastaan puolivälissä autio pirtti, jossa matkamies saattoi levätä ja keittää murkinansa. Imbergin kartalla tämä väli on merkitty vajaaksi kahdeksi penikulmaksi.

Alussa kulkee polku tasaisia kankaita noin puolentoista penikulmaa, erottuaan kylän takana Uhutjoesta, joka on paksuihin lietekerroksiin uurtanut arvoaan paljon mahtavamman uoman. Kangas kohoo alhaisista rantaseuduista penkereittäin, joitten kaltaat ja päällystät ovat niin tasaiset, kuin olisivat ne taidetyötä. Ja kangas itse oli niin sileätä, että viisitoista virstaa olisi voinut rattailla ajaa, vaikkei varsinaista tietä ollut. Mutta sitten oli kiivettävä jyrkän vuoren yli, joka oli poikittain vastassa. Metsä oli, kun oli kyläraiskiosta päästy, koskematonta kruununmetsää, mutta aivan kookkaaksi ei mänty jaksa näillä kankailla kehittyä, vaikka sillä olisi paljonkin ikää niskoillaan. Niin köyhää on maanlaatu, ettei mäntyjen alla kasvanut kaikin paikoin kanervaakaan, sianpuolaa vain, joka näille peräpohjolan kankaille onkin ominainen kasvumuoto. Siellä täällä oli kankaan syvennyksissä pieniä järviä, ja murheellisempaa, vakavampaa, maailman riemuja paenneempaa metsäpiiriä saa harvoin nähdä kuin näitten järvien rannalla. Vaikka se näytti kasvaneen siinä luomisesta saakka, oli sen rintama kuitenkin aivan harva, eikä missään nähnyt sitä olemisen ilon piirrettä kuin hyvällä jouhevalla hirsikankaalla tai vaihtelevassa sekametsässä. Jokainen puu oli kuin erakko, jolla ei ollut kilpailijaa, ei juurellaan, ei sivuillaan, sillä välilleenkin ne olivat heittäneet niin viljalti tilaa.

Lähempänä Röhöä maa muuttui vaihtelevammaksi. Siellä täällä oli kuljettava suon tai järven poikki. Eräässä näistä järvistä oli niin sanomattoman kirkasta, melkein vihtrilliviheriää vettä, että sen vertoja tuskin näkee muualla kuin alppijärvissä. Kuljimme sen poikki niin laholla sammaltuneella veneellä, että laidoista saattoi sormin noukkia paloja, mistä vain halutti. Oli syytä pelätä, että se hajoisi allamme. Yksi mies ei mitenkään tahtonut ennättää ajaa pois niin paljon vettä, kuin raoista vuoti. Aidaksilla soutaen pääsimme kuitenkin rantoja kiertäen järven poikki.

Hyvin uuvuksissamme saavuimme illalla Röhön järven rantaan, mutta emme enää jaksaneet lähteä lahtea kiertämään kylään päästäksemme, vaan rupesimme ehätyspaikalla huutamaan ja ampumaan, kylä kun oli niemen takana, niin ettei sitä näkynyt. Meillä näet oli painoja monta raskasta taakkaa, sillä olin ottanut matkaan melkoisen varaston valokuvauslevyjä. Muuan saattajista oli seitsemänkymmentä täyttänyt puolisokea ukko, joka vähän ansiota saadakseen oli pyrkinyt kantajaksi, ja hän toikin taakkansa reippaasti perille saakka. Joukossa pysyäkseen ja kompastuksia välttääkseen hän aina astui jonkun toisen kantapäissä kiinni. Kerran vähän jäljelle jäätyään hän kuitenkin poikkesi väärälle polulle, kunnes kuuli, niin hän kertoi, askelien töminän sivulta päin ja siitä huomasi väärään poikenneensa. Niin reippaina ja työkuntoisina viimeiseen saakka nämä luonnon lapset pysyvät, ja niin heidän myös täytyy viimeiseen saakka taistella nälältä säilyäkseen.

Ehätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan, jotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivun pökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, kävi osoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivalla amputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitä puoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota en ollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan — en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähän häveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukon oveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehän oli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan. Rehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksen mukaan.

Puolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneen pistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan, saimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pian pitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleet saada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvin laajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkun penikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat, että kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoin olisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.

Olimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäin vaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman päässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla maanselällä.

Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa. Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä siitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa elelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli saareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin siinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon ja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu pois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuin luterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiin saastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista astioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli erityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin pesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa Uhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen puolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu ruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen eteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka luultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat sekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha isäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin laskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten olisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä ympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme vietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja koetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän vierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim. avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko puoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät vain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.

Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle kohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä, laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä saattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti korkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin — seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa. Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja sitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.

Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta eikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin, sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä, somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä. Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän mainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat siksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan, sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka, samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin s, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten "njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi kirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".

Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet, leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli on yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella ankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli sileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä hyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta puolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä katsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se näkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain. En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä, kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä hetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin suuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä puolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä onkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme soutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä saari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin laaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin, ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.

LÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.

Seitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niitten seutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänellä ei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runoja karttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutuja käymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänä sivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotka olivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin jo olemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäin hän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies ja haikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanille kirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:

"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.' Olen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt, jos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänyt minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä seuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste en enää pääsiskään."

Matka tosiaan kävi saaliin puolesta köyhemmäksi ja vaivoista ja vaaroistakin runsaammaksi kuin ainoakaan Lönnrotin aikaisemmista retkistä. Ehkä kirjeen alakuloiseen sävyyn vaikutti pettymyskin, kun hän nyt, yleisillä varoilla kulkiessaan, sai mielestään entistä vähemmän aikaan. Kirje on nimittäin Kuusamosta kirjotettu; Lönnrot oli jo silloin todennut, ettei Kuittijärvien pohjoispuolella ollut saaliista toiveita.

Seuratkaamme Lönnrotia tälle retkelle, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän kulki seutuja, joissa sen jälkeen harva on yhtä tarkkaan matkustellut. Matkalla hän piti päiväkirjaa, johon hän runojen puutteessa entistä tarkemmin merkitsi muistoon havaintojaan ja matkakokemuksiaan. Hänen ripeytensä muistikkeiden tekemiseen on sitäkin ihmeteltävämpi, kun matka tapahtui myöhään syksyllä ja talvella ja kaikkein köyhimpien ja ynseimpien seutujen kautta, pakkasessa, liassa ja leivän puutteessa, sanalla sanoen oloissa, jotka joka suhteessa olivat omiaan mieltä masentamaan.

Uhtuesta Lönnrot matkusti hevosella Ohtaan, niinkuin jo tuonnoin mainitsimme. Oltuaan Ohdassa yötä hän seuraavana päivänä jatkoi matkaa Pistojärveen ja viipyi siellä pari päivää, mutta ei tavannut mitään, jota olisi kannattanut muistoon kirjoittaa. Pistojärvestä hän kulki edelleen Suvannon kylään, joka on kauempana pohjoisessa, Pistojoen varressa.

"Suvannolta tänäpänä oli kaha'päinki mieleni, taikka Kuusamon kirkolle taikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi ajaksi Suomen puolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi sitä ennen käydä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin miesten ja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki menne'kän jos korkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen joulua Kuusamossa pitämään."

Suvannolta matka piti Makariin, ylen köyhään kylään. Huoneet olivat niin kylmät, että kynä ei tahtonut hyppysissä pysyä. Köyhyys niin suuri, että Lönnrotin kortteritalossa "akka vasta pääsi tähkiä olesta veitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin"…

"Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinensa 3 savua, niistäki yhden talon asukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen puolelta tullut. Siinä kävin vast'ikänä ja oliki ilahuttava nähdä siinä meiän tapaan elettävän, vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen venäläinen yötymässä, jolta hyvä, jos huomenna pääsen rauhassa kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen muun väen nukkuessa, vasta kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu takki päällä olevan. Häneltä kuitenki vaihoin itselleni hyvän puukon, josta annoin kaksi kouraa tupakkaa" … "Vaikiampata yötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä 30:ttä vastaan Makarissa. Pirtti, jossa ensin kirjottelin, oli vilu, ettei arveltavasti ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toiseen taloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan. Siellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä. Omalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä siinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli kovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän pirttilöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljon ikkunoita ja likellä toinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös on lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki."

Lönnrotilla oli vain kevyet vaatteet, kun ei voinut paljon painoa mukanaan kuljettaa.

Makarista hän hiihti puolen penikulmaa Tuhkalaan ja sieltä moniaan virstan edelleen Iljalaan, jossa oli yötä.

"Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen peninkulman, vaan joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksi ruveta, vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet. Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Horna pappi kysyi, ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä, vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o. kreikan) kieltä."

"Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta kuuluu, ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri lääni allansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku vapaaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa. Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla."

"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi. Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä seuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta' miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkin moittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsi jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet. Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan. Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki herrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäret ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki. Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään."

"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8 venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman pituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oli minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti, mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarin päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies, asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunut niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempi karttaa kuin kohdella."

"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa, vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa usiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle levitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni tyynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja kuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla kuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa, kun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki puolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukko vyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on tapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären puolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää neljän tuuman."

Sikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolasta kotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelista keinotteluistaan.

"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty, kuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä rajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) poroja varastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, sillä Venäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki kerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron raidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omista jaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannan puoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka tähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittua talutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi lihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poron raidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun jälkiä ei minne näkynyt menevän."

"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä, näki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös rannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden keksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse suksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet kysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? — 'Vastikään mentiin tuonne.' — Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa jälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään."

"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut, rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli, 'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku, suksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä. Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti ruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä tultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen (ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miesten tuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksi tullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan tultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei ni enää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen riisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta toisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla maata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua hypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro, akka?'"

"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla en tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi."

Kauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:

"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa", hän kirjotti Uhtuessa eronneelle matkatoverilleen, "joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterin muotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, jos minulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan. Sitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssani toimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla… Kirkossa kävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa. Pimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutki katseltavaa."

Saaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolella joulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:

"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen talonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha ni mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan kun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi emäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämme meni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli ilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun ja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko yömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun suustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? jos vaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä olemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä paremmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia elämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki lähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!' Skiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli sinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä oli poika Saaressa raatajamiehenä."

"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinen toisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitä syötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässä olevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Ei paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin. Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesän yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuisma rupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratin läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuisma toivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta. Saman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko."

"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa. Hän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha poroja varastella ja syöä."

"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan aitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uutta Kieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen en ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaan usiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen, että ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa ollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja kun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet, siihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat… Niin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksi pettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja heittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa varastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan Suomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä rikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu ni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut semmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain veloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman onpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska pettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli rasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnä Närhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssa tielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissa hän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä. Kun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun kotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässä talossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksi ruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannut semmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisi talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltä ottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaa olevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita ja muita kirjotuksiani."

Näin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasi Uhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkään ja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten ja rasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessa viheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosi Kuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Mutta uudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hän ohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynyt suuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka piti Lappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:

"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja luultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä. Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näet nykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä, jo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas pari jalassani siitä kun sieltä kotoa läksin."

Saaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavat tiedot ovat "Karjalan kirjasta"] erakkolan eli luostarin syntyminen johtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivat Nikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla. Tämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisia menoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiin ja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin oli kohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikä uhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampain muittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi. Niin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, että he mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtä leppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinen sotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakin kerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla, luostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kautta pääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajista silloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehet mestattiin.

Mutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. He kokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen ja hallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaan ja paloivat itse niiden mukana. Joitakuita kuitenkin säilyikin kaukana erämaissa. Näitä oli Tuoppajärven Saareen perustettu erakkola ja sen vastapäätä mannermaalle syntynyt naisluostari, Skiitta. Edellisessä kuuluu aikanaan olleen kolmisensataa munkkia, ja erakkolan maine kävi niin suureksi, että sinne Moskovasta saakka lähetettiin lahjoja. Mutta siitä huolimatta osattiin sen olemassaolo pitää viranomaisilta salassa aina vuoteen 1770. Sitä ei kuitenkaan näytä silloin ruvetun sen enempää vainoamaan, vasta 1850-luvulla ulottui sinnekin saakka esivallan käsi. Munkit ja nunnat karkotettiin ja Saaren taloista 30 hävitettiin maan tasalle. Saareen asetettiin oikeauskoinen pappi, joka siellä asui vielä norjalaisen prof. Friisin käydessä Saaressa 1870-luvulla. Myöhemmin pappi muutettiin Kiestinkiin, Tuoppajärven pohjoisrannalle, jossa pitäjän kirkkokin on. Saari lienee sen jälkeen jäänyt melkein autioksi. Erakkola ei mahtinsakaan aikana laitostensa puolesta ollut mitenkään verrattava varsinaisiin luostareihin, ja vähitellen siinä siveellisyyskin ja hengellinen elämä täydellisesti rappeutui, niinkuin näkyy Lönnrotin kertomuksesta. Mutta epäilemättä sillä oli paljon vaikutusta kansaan, ja ellen väärin muista, kerrottiin varakkaitten karjalaisten lähettäneen sinne lapsiaan saamaan opin alkeita.

Saaren munkeista pakenivat jotkut Kuusamoon, jossa Nuorusen kukkulalla on heidän pystyttämänsä, nyt jo lahonnut risti. Tapasin Kuusamossa käydessäni v. 1892 erään venäjää puhuvan karkulaismunkin, joka oli viimeinen elossa oleva suuremmasta joukosta. Hän lienee ollut Saaren entisiä munkkeja.

Se kammo ja halveksiminen tois'uskoisia vastaan, joka on vanhalle vierelle niin ominaista, saa ehkä osaksi selityksensä tuosta tylystä kovuudesta, jolla esivalta teki lopun vierolaisten hengellisistä laitoksista. Itse vanhauskoisuudesta se ei voinut loppua tehdä. Vienan Karjalassa siihen vielä tänä päivänä kuuluu suuri osa kansasta, toisin paikoin järjestään joka mies.

VIENAN KARJALAN POHJOISKULMILLA.

Tuoppajärven kylistä on suurin Kiestinki, joka on järven koilliskolkassa; siellä on yhteinen kirkko. Tuoppajärven selältä tullaan kapean matalan salmen kautta pitkään lahden suikaleeseen, jonka lakealla rannalla kylä on. Maisema ei suinkaan ole kaunista, sillä kylän seuduilla maa on ylt'yleensä matalaa ja lakeata. Asutuksella on johonkin määrään uudisasutuksen luonne. Talot ovat kuin arkipäiväisempää, kalseampaa mallia kuin Kuittijärvien rannalla, niissä ei tavannut koristeita eikä muutoinkaan samaa vanhanaikaisempaa sävyä.

Samanlaista oli mielestäni väkikin. Kiestinki on jo kokonaan runoalueen ulkopuolella. Runoraja oikeastaan kulkee jo Röhössä, vaikka sitä pohjoisemmistakin kylistä tosin on saatu runonpätkä sieltä täältä. Lieneekö vanha viero hävittänyt täältä runot, vai eikö niitä ole ollutkaan, sitä en voi sanoa. Ilmiö joka tapauksessa on omituinen. Ainoastaan häävirsiä Kiestingissäkin osataan ja arvatenkin joku verta loitsujakin, sillä niihin näyttävät turvautuvan vierolaisetkin, kun hätä käskee. Ja vanhanaikaisia ompeluksia oli Kiestingissä säilynyt enemmän kuin etelässä; niitä kannettiin joukottain kaupaksi, kun kuultiin meidän semmoisia ostelevan. Luulenpa, että ne olisivat kaikiksi ajoiksi hävinneet, ellemme olisi joutuneet näitä rätsinämarkkinoita toimeen panemaan.

Asuimme muutoin varakkaassa ja laajassa talossa, jonka vanha emäntä oli niin ilmetty Louhi itse, ettei taiteilijalle paremmasta väliä. Ja Louhen tapaan, voimalla ja lujuudella, hän taloa hallitsikin, vaikka se oikeastaan oli pojan ja tämä oli vasta hankkinut minjän. Ellen väärin muista, oli eukko Lohjalta kotoisin, mutta hän oli kääntynyt kreikanuskoon ja muutoinkin niin tapansa muuttanut, ettei häntä karjalaisesta erottanut. Muun muassa hän antoi minjänsä "kumartaa jalkaa" maan tavan mukaan kuusi kuukautta häitten jälkeen joka kerta, kun minjä lähti uudelle työlle. Satuimme tämmöiseen tilaisuuteen kesken kumarrusta, eikä asianomaisilla ollut mitään sitä vastaan, että sen valokuvasin.

Sää pysyi ihmeen kauniina ne päivät, jotka Kiestingissä viivyin, ilma oli alati tyyntä, lämmintä ja herttaista. Aamut olivat säännöllisesti aivan tyynet, mutta kun päivemmällä helle alkoi käydä rasittavaksi, niin virisi selältä lauha tuulenhenki, joka leyhytteli juuri sen verran, että latoi lahden pinnan täyteen rivittäin matkaavia aaltosia, jotka viileästi loiskia pilpattelivat kylän louhirannoilla. Mutta iltapuolella, auringon vaivuttua alemma, ensin tyyntyi ja sitten alkoi auringon laskun jälkeen puhaltaa vieno tuuli maalta selällepäin. Ilmiö saa, kuten tunnettua, selityksensä siitä, että ilma päivällä lämpiää enemmän maan päällä kuin selällä ja kohoo ylöspäin; selältä silloin virtaa maalle sijaan viileämpää ilmaa. Yöllä taas maa jäähtyy nopeammin kuin vesi, ja silloin alkaa kylmempi maailma raskaampana virrata selälle päin, jolta ilma kohoo ylöspäin. Harva järvi on siksi laaja, että se kykenisi aikaansaamaan nämä säännöllisesti vuorottelevat tuulet. Mutta Tuoppajärvi sai sen aikaan, ja siitäpä se saikin mahtia vielä nähtävän mahtinsa lisäksi.

Kiestingissä erosin toveristani, jonka piti viipyä siellä jonkun päivän selvittelemässä pohjan puolen sanavarastoa. Hänen piti Varahvontan keralla matkustaa kievarireittiä Kieretin järven kautta Vienan merelle, minun taas kiertää Pääjärven ja Jelettijärven kautta. Sovimme siitä, että tapaisimme toisemme Tyrhyn kylässä, Kieretin järven pohjoispäässä. Ensimmäisen taipaleen Kokkosalmen kylään saakka hän tuli minua saattamaan.

Sousimme takaisin Tuoppajärvelle, mutta käänsimme penikulman verran kuljettuamme kokan pohjoista kohti. Hauska olisi ollut käydä kaikissakin kylissä järven rannalla, mutta siihen olisi kulunut paljon aikaa, sillä Tuoppajärvi on yhdeksää penikulmaa pitkä. Kiestingissä mainittiin matkoja pitkin järven rantoja seuraaviksi: Kiestingistä Lohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4 virstaa, siitä Njilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä edelleen Suolapohjaan niinikään 20 virstaa. Suolapohja on järven eteläpäässä, ja sieltä on ainoastaan muutama penikulma Paanajärveen Kemijoen rannalle. Länsirannan kylät ovat: Kiisjoki, johon tulee Kuorilahdesta 20 v. Suolapohjasta siis 40, Skiitta, 10 virstan päässä Kiisjoesta, ja Valasjoki, 15 virstaa Skiitasta. Valasjoesta tulee pohjoisrannalla olevaan Kokkosalmeen 20 virstaa, Kiestingistä sama matka.

Saattajina oli meillä jälleen naisia. Muuan heistä oli vasta kaksitoistavuotias tyttö, ja hänen sanoivat toiset taitavan runojakin. Emme tosin luulleet niitten olevan sen arvoisia, että niitä kannattaisi kirjoittaa, mutta tytön mieliksi kehoitimme häntä laulamaan. Ja tapahtui se kumma, että hän lauloi "Kilpakosinnasta" kokonaista 236 säettä. Ensin hämmästyimme, sitten ihastuimme, ja runo tietysti kirjotettiin, ja tyttö sai yhtä suureksi mielihyväkseen maksun kauniista taidostaan.

Hyvin kummastelimme tätä yksinäistä vanhaa runoa, joka muodoltaan ja sisällykseltään veti vertoja niille runoille, joita olimme Uhtuessa, Vuonnisessa ja Latvajärvellä kuulleet.

Runon alku lähti:

    Anni tyttö, aino neiti,
    Läksi voatteijen pesulla,
    Räpähäisen räimemähe,
    Nenähän utuisen niemen,
    Peähä soaren terhentyisen,
    Pitän laiturin nenähä.
    Iski silmänsä itähä,
    Loip' on silmän luotehella,
    Keksi mustasen merestä,
    Sinervöisen lainehilta.
    Jos olet kalani karja,
    Niin sie uimaha uleha,
    Vesi peälläh vetäy!
    Jos olet lihani lintu,
    Niin sie lentämäh levähä!
    Tulipa pursi Väinämöini,
    Tulipa on näillä valkamilla,
    Vaskisilla valkamilla,
    Teräksisillä teloilla
    j.n.e.

Alku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittä pyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavat myös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassa takoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempia ovat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpä tyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhan aarteen perille.

Tyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon "oatralla tulinenällä" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinen pyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhän oriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaalta tähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hän kohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosin runo sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämän jälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.

Ihmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi. Tyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolella oleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestä kotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kiertelevä ukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhan Arhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisesti karsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimatta säilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.

Emme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jota tämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressa määrin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen ja sanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikka hän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.

Kokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta koko joukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taas muiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontui joukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidän käytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinä suhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaan mitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, että kylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.

Tuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, mutta liika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeen lyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen. Noin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei ole kovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassa erämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus on tuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestä juoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka on puhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakka yhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioitten kehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinen kohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollut ainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaan sileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynyt astumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienyt mukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden, siinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla on kuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaa vettä, vaahtoavia laineita.

Ei asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla, ainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivat pystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Joki sitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuun pieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuun kylän kohdalla Pääjärveen.

Pienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta on Pääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapat ovat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katse käsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistä etäisyyksistä.

Ehkä on vesi yhtä kirkasta kuin Tuoppajärvenkin, mutta samoin kuin ovat rannat korkeammat, samoin ovat Pääjärven haudatkin syvemmät ja siitä pimeämmät, se sen vuoksi näyttää Tuoppajärveä jylhemmältä ja juhlallisemmalta. Vasemmalla puolella kohoo jonkun penikulman päässä Maanselän korkea reuna vaarametsineen, ja reunan takaa näkyy Nuorunen, Kuusamon korkein tunturi.

Etäämpänä pohjoisessa, näköjään melkein järven laidassa, on Kivakkatunturi, jonka taitse Oulanganjoki laskee Pääjärveen, muodostaen tunturin takana komean Kivakkakosken. Kivakan takaa näkyy jalo Päänuorunen ja järven pohjoispäästä lähtee melkoinen Koutajoki. Tämä koeteltuaan voimiaan Kuman rajussa koskessa laskee laajaan Koutajärveen, josta vedet Lapin jokien vahvistamina juoksevat Kannanlahteen. Oikeallakin rannikolla on vaaraisia maita, mutta sillä puolella kukkulat ovat melkoista matalammat.

Pääjärven rannoilla on harvemmassa kyliä kuin Tuoppajärvellä.
Länsirannalla on Oulangansuu, pohjoispäässä Mikon kylä siinä, mistä
Koutajoki lähtee, itärannalla Majuolahti, eteläpäässä Sohjenansuu ja
joku vähäpätöinen rymä näiden lisäksi.

Sohjenansuussa oli pari kookasta Suomen malliin rakennettua ja maalattua taloa, uutimellisine ja kukallisine akkunoineen, ja kylä sen vuoksi tervehti puoleksi tuttavallisesti. Mutta noiden talojen isännät olivat Suomessa, jossa heillä oli Turun seudulla kauppapuodit, ja kotiväki kohteli minua vierastellen. Omituista on, että juuri tämä pohjoisin osa Vienan Karjalasta tekee kauppojaan meidän maamme eteläisimmissä osissa, aivan merimaassa. Ruotsin kielen taito ei sen vuoksi ollut Kiestingissä harvinainen. Toiselta puolen käydään täältä Ruijassa kalassa, ja siitä osaa norjan kieltä monias mies. Karjalaiset näyttävät oppivan vieraita kieliä paljon helpommin kuin länsisuomalaiset, norjan kieltä esim. kuuli täällä sangen luontevasti äännettävän; mutta luulen heidän siitä huolimatta pitävän omaa kieltään suuremmassa arvossa kuin muut suomalaiset.

Pääjärvi varmaan on kalainen järvi. Kylän rannassa, joka oli aivan aavan selän laidassa, oli korkeat hirsistä rakennetut venesillat täynnään veneitä, nuottia ja verkkoja telineineen, aittoineen. Varmaan olisi tässä kylässä viihtynyt kauemminkin, se näytti tarjoovan niin paljon luonnonkauneutta ja urheilua. Mutta runoja sieltä oli suotta ruveta kyselemäänkään, ja muutakin vanhaa täällä pohjoisessa oli niukemmalti, arvatenkin siitä syystä, että koko tämä pohjoispuoli on verraten nuorta uudisasutusta. Pääjärven ja Tuoppajärven seudut olivat myöhään lappalaisten hallussa, taisteluista lappalaisten kanssa kertovat sen puolen tarinat.

Onneksi oli Pääjärvi aivan tyyni, kun illalla läksin veneellä matkaa jatkamaan Majuolahden kylään, jonne oli pari penikulmaa. Kivakkatunturi kuvastui edessäpäin jylhänä järven pintaan ja näytti olevan hyvinkin lähellä, vaikka sille oli matkaa neljä penikulmaa, etäisemmät tunturit asuivat valon keralla kuulakkaissa korkeuksissa, järvellä laskeutui illan hämäryys, vakavuus rantain metsille. Pääjärven sanotaan olevan myrskyllä pelottavan, mutta nyt se oli niin liikkumaton ja ääneti, että kaukaa, virstain päästä kuului, kuinka lohet poukkuilivat ilmaan, poukkuilivat niinkuin olisi jossain halkoalusta kuormattu. Niin ylävät olivat rannat, että soutelimme kuin avaran salin lattiaa. Suomen puolella päilyi Maanselän päällä paksu savu — sitä oli jo kohonnut päiviä ja viikkoja — joka ujui hiljalleen järvelle päin, hämärtäen mäkiä ja laaksoja.

Kuta kauemmin soutelimme selkää, sitä halummasta olisin sinne jäänyt. Samalla kun luonnolla oli jo Pohjolan suuripiirteinen jylhyys, on se kuitenkin niin pohjoiseksi rikasta ja vaihtelevaa. Olisin tahtonut nähdä Kuman, jota kertoivat niin ankaraksi, että kävyt putoilevat kuusista sen rannoilla. Halusta olisin käynyt uudelleen Kivakkakoskella, johon olin tutustunut Paanajärveltä käsin siellä käydessäni. Mutta siihen ei ollut aikaa. Pääjärvi on kuutta tai seitsemää penikulmaa pitkä, ja olisi pitänyt viipyä viikkoja, jos sen olisi tahtonut kunnolla nähdä.

Puolen yön aikaan saavuin puhtaalle hiekkarannalle, joka oli jo kauas selälle hohtanut; siinä oli Majuolahden vähäinen kylä. Löytyi sieltä kuitenkin kelvollinen talo ja ystävällisiä ihmisiä, vaikka vierasteltiin. Ylen harvoin siihen taisikaan poiketa kulkijoita ja syytä oli sen vuoksi katsoa pitkään outoa. Mutta yhä piintyneempää tuntui siellä viero olevan. Luontainen ystävällisyys kuitenkin voitti uskonnolliset ennakkoluulot, pirttiin katettiin minulle illallinen ja ullakkoon tehtiin vuode. Mutta kun ennen maata menoa istuin pihalla piippuani polttamassa, jott'en savulla loukkaisi talonväkeä, niin näin ihmeekseni emännän, joka palasi vainioveräjältä ystäviään saattelemasta, jo kaukana pitävän sormillaan nenästään. Minun kohdalleni tultuaan hän lausui: "Ka hyvähän tämä ois vieras, nii tupakkoo polttaa." Se minusta jo oli liikaa ja rauhallisesti poltin piippuni loppuun huomautuksesta välittämättä. Mutta ihmeellistä on, kuinka vastenmielistä tupakansavu on semmoisille, jotka eivät ole siihen ensinkään tottuneet. Monta kertaa meitä saattelevat naiset rukoilemalla rukoilivat, ettemme polttaisi veneessä tupakkaa, ja jos savua, sen ilmaan hajotessa, vähäkin joutui heidän kurkkuunsa, niin rupesivat he siitä ankarasti yskimään, en tiedä sitten, terveydekseenkö, vaiko sielunsa autuudeksi.

Majuolahdessa, samoin kuin Pääjärven muissakin kylissä, oli poronhoito jo tärkein elinkeino. Maanviljelykseen ei ollut luottamista, ei ainakaan tässä kylässä, jonka maat olivat hiekkaperäiset. Kuivuus oli ollut niin pitkällinen, että oraat olivat kuihtuneet aivan mitättömiksi.

Majuolahdesta kuljin oppaan keralla kaksi penikulmaa Ahvenlahteen, joka on Jelettijärven länsipäässä. Väli on kauttaaltaan erämaata, mutta muistoni mukaan olivat metsät tälläkin välillä kauniimpia kuin Uhtuen kankailla. Maan muodostus oli vaihtelevaa. Vasemmalla kädellä oli jonkun matkan päässä korkea vaaramaisema, joka näytti olevan Kuusamon tunturialueen rinnakkaisjonoa. Sillä puolella on aavanlainen Tiiksijärvikin, syrjäisimpiä sydänmaan seutuja, joitten asematkin kartoilla ovat väärät, muodoista puhumattakaan. Merkillistä kyllä on Jelettijärvikin Imbergin karttaan piirretty aivan lähelle Kiestinkiä, puolen penikulman päähän vain, vaikka Kiestingissä joka mies tiesi matkaa olevan kaksi penikulmaa ja Jelettijärven kylään kokonaista kolme.

Ahvenlahdessa oli vain monias talo. Oppaani saattoi minut arvatenkin parhaaseen, jonka asukkaat olivat hänen tuttaviaan. Pirtin lattia oli aivan täynnään vihdaskoivuja, joiden keskellä istui punakirjavia naisia ja peräpenkillä isäntä, yllään aivinainen mekko ja housut. Kaikki olivat uutterassa vastanteossa ja pihkainen tuoksu täytti huoneen. Harvoin olen nähnyt vierasta niin kauniisti vastaan otettavan, kuin tämä isäntä tervehti ja puhutteli majuolahtelaista tuttavaansa. Nähdessään meidän sisään astuvan hän ilostuen nousi penkiltä, oikaisi kookkaan vartalonsa ja lausui juhlallisella sydämellisyydellä:

"Terveh siulla ammuin nähty!"

sekä astui lehtien poikki häntä kättelemään. Minuakin käteltyään hän kehoitti istumaan ja alkoi sitten "pakauttaa vierasta" maan tavan mukaan, kysyi ensinnä yleiset kuulumiset, keskusteli ilmat, vuodentulon toiveet, kaupat, syventyi sitten yhä enemmän yksityisseikkoihin, jopa kaikkien niitten niittyjen ja metsäluhtain heinänkasvuunkin, joita olimme tiellämme tavanneet. Keskustelu juoksi niin sujuvaan ja luontevasti, osotti niin tarkkaa luonnon havaintoa, että itsekseni ihmettelin, kuinka avoimin silmin oppaani oli kaiken matkaa kulkenut, vaikk'ei hän huomioistaan minulle mitään maininnut. Vasta kun nämä kaikki asiat oli puhuttu, hän kysyi oppaalta, mikä minä olin miehiäni, millä asioilla kuljin, ja lupasi saattaa minut veneellä edelleen Jelettijärven kylään, jonne oli penikulman verran vesitietä.

Jelettijärvessä olivat kokemukseni aivan toista laatua. Siellä oli vastaanotto jäykkä, milteipä tyly. Minua luultiin maankiertäjäksi, ja seuraavasta taipaleesta Uuteenkylään vaadittiin niin kohtuuton hinta — muistaakseni kuusi ruplaa — että vetosin virallisiin matkakirjoihini saadakseni kohtuhinnalla kyydin. Matkaa oli nelisen penikulmaa.

Mutta sitäpä minun ei olisi pitänyt tehdä. Epäluulot puhkesivat nyt julki.

"Mitä myö siun pumakoistasi! Emme osaa lukea, luet niistä, mitä hyväksi näet. Ethän sie ole meän puolen herroja. Et sie suudji (tuomitse), et kokuo veroja, et hoia mitänä meän asjoja, mi lienet vanhain rätshinäin kauppias, mintähden sinua kyyitsisimme?" Mitä saatoin siihen vastata? Lukutaitoista ei ollut ketään, ei minkäänlaista muuta; virallista suojaa kuin kylän omat isäntävirkamiehet, ja heitäpä olikin juuri se mies, joka minulle tämän vastauksen antoi. En edes saanut kunnollista yösijaa, vaan sain yrittää nukkua eteisessä likaisessa vuoteessa, jossa sain ensimäiset täit tällä matkalla, ja siinä oli niin paljon muutakin syöpäläistä, etten koko yönä saanut nukutuksi niiden, mielipahan ja ehken pelonkaan vuoksi. Seuraavana aamuna ei auttanut muuta kuin luvata vaaditut kuusi ruplaa, vaikka se Karjalan oloihin nähden olikin ylen kallis hinta. Mutta ennen kun se taival oli loppuun kuljettu, lauhduin sentään melkein kokonaan, sillä niitä rahoja en tyhjästä maksanut.

Saattajiksi lähti taipaleelle kaksi miestä ja nainen. Matka piti ensin moniaan virstan metsämaita, kunnes saavuttiin Jelettijärvestä lähtevälle joelle. Se ei ollut aivan suuri, mutta luhtamailla ja soilla oli siinä riittävästi vettä veneen uida. Polulla olivat yöllä saamani vieraat alkaneet niin kiihkeästi leikata villapaidan kuumentamaa selkääni, että veneeseen tultuamme ja joelle päästyämme epätoivoisella kiireellä riisuin päältäni sekä takin että liivin ja vielä paidankin yhdessä ajattomassa käänteessä, vapautuakseni rosvoista. Saattajani eivät tuosta suurestikaan kummastuneet, nainen kysyi vain osaa ottavasti: "Voi veikkonen, olet sie matkalla täipynyt? Niitä kohoo ihosta näin helteellä", heitti aironsa ja rupesi etsimään villapaitaa. Ja tottuneena hän sen puhdistikin tuota pikaa ja saatoin rauhallisemmalla mielellä jälleen pukea sen päälleni.

Nämä saattajat olivat sitä kaikkein syvintä vieroa, mitä matkalla tapasin. Tuon tuostakin he ristivät silmänsä ja siunailivat, liekö siitä kun polttelin tupakkaa, vaiko lähestyvää ukonilmaa, vaiko vain syntisyyttäni, sillä he näyttivät luulevan saattelevansa pahinta maankulkuria. Pelko ei ollut minustakaan kaukana… He olivat Jelettijärvessä maininneet taipaletta hyvin koskiseksi ja sen vuoksi vaikeaksi kulkea; mutta minä, joka mielestäni olin niin paljon koskia kolunnut, pidin tuota puhetta vain keinona rahain kiristykseen. Ja kun joki ei ollut sen suurempi, niin olin mielestäni arvostellut asian aivan oikein. Mutta sainkin tutustua vaikeuksiin, jotka olivat aivan uuden luontoiset.

Maat olivat näköjään jotenkin lakeita, louhista morenipohjaa asui missä kangas, missä suo. Tuli sitten vastaan ensimmäinen koski, mutta kun sen kohinaa ei kauaskaan kuulunut, niin arvelin helpostikin siitä pääsevämme. Mutta kun olimme laskeneet sen niskaan ja rantaa pitkin kävin sitä katsomaan, niin selvisikin minulle, minkä vuoksi näitä koskia oli vaikeiksi sanottu. Vesi oli huuhtonut kivien välistä kaiken irtaimen maan, niin että kosken pohja oli yhtä ainoata louhikkokatua, johon vesi katosi niin syvälle, että vain lirinää kuului ja siellä täällä näkyi joku juokseva salasuoni. Semmoista koskea on tosiaan vaikeampi laskea kuin taivaltaa pitkin kuivaa kangasta. Mutta keväällä mahtaa siinä olla melkoinen ryöppy, koska tulvat olivat viruttaneet koko jokilaakson maasta paljaaksi.

Mäkeen nousi siis tiemme, kulki kankaan poikki ja ainakin puolen virstaa täytyi venettä vetää ja tavaroita kantaa, ennenkuin oltiin jälleen joessa. Ja semmoista oli sitten matka edelleenkin. Missä vain oli kynnys, siinä louhikkokin, jonka huokoisiin vesi katosi, niin että oli taivallettava maisin. Yksi näistä taipaleista oli kaksi virstaa pitkä. Kaksi virstaa oli venettä vedettävä pitkin koleikkoa polkua. Ken ei ole itse ollut semmoisessa urakassa, tuskin aavistaakaan, kuinka rasittava neljännespenikulmaa pitkä vetotaival on. Pidin itseäni jo onnellisena, että kuudella ruplalla pääsin. Mutta päivässä kuitenkin siitä suoriusimme ja illalla myöhään saavuimme Uuteenkylään.

Järven rannalla oli kylä, niin kehno ja viheliäinen, että kammotti katsella. Niin pahanpäiväisen kurjaa rytökasaa en ollut vielä nähnyt. Yksi talo oli kuitenkin muita parempi, ja siihen veivät oppaani. Se oli ympäristössään melkeinpä komea, mutta sen omistajapa olikin rakennusmestari, joka oli rakennellut taloja Kieretissä. Pihalle tuli vastaani kaksi parrakasta nuorta miestä, jotka pitivät talossa isännyyttä vanhan isännän poissa ollessa. Yhtä tylyjä kun oli oltu Jelettijärvessä, yhtä odottamattoman vieraanvaraisia täällä oltiin. Minut saatettiin pirttiin, samovaara paikalla sytytettiin, aljettiin puuhata ruokaa ja toimitettiin vaatteeni kuivamaan. Pyssyni otettiin ja vietiin orsille. Huomatessaan takkini alta revolverinnauhan pyysivät isännät paikalla sitäkin, ja kun en siitä luopunut, niin kehottivat vain olemaan pelkäämättä, ei minulle mitään pahaa tapahtuisi. Mutta ystävällisyys oli niin liehakkoa, että se herätti epäilystäni. Muistin varotukset, joita oli Kuittijärvellä lausuttu, että täällä merimaassa oltiin rosvoja.

Toivoin sen vuoksi pääseväni yksin makaamaan huoneeseen, jotta saisin sulkea oven; mutta aitassa, johon minulle vuode valmistettiin, nukkuikin toinen isännistä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Minun sinne saapuessani oli vaimo lapsineen jo levolla. Vuoteeni, joka oli lattialle laadittu, oli kyllä huononlainen, vaatteet haisivat kovin ummehtuneelle ja likaiselle, mutta valitsemisen varaa ei ollut. Kun olin ylen väsynyt ja puoliyö oli tulossa, niin veti se sittenkin puoleensa vastustamattomalla voimalla. Mutta vaikka unettikin ylenmäärin, niin en sittenkään uskaltanut nukkua. Jonkun aikaa siinä taisteltuani unen kanssa näin nuoremman miehistä tulevan sisään ja kuiskaavan jotain vaimonsa korviin, jonka jälkeen hän otti lapsen ja kantoi sen pois. Säpsähdin aika lailla ja olin taas vähän aikaa ilmi valveilla. Tuskahisessa odotuksessa kului taas joku aika, kunnes ovi jälleen narahti, sama mies astui pirttiin ja taas kuiskasi jotain, jonka jälkeen vaimo nousi ylös ja molemmat lähtivät pois, niin että olin yksin. Nyt säikähdin vielä enemmän, sillä luulin heidän nyt aikovan hyökätä päälleni. Saattoihan sen arvata, että minulla oli joku sata ruplaa rahoja matkassani. Mutta päätin myydä henkeni kallihista, ja oivallisella revolverillani arvelin voivani pitää puoliani, jos vain hereillä pysyisin. Mutta uni alkoi olla ylivoimainen. Vaikka miten olisin ponnistellut, se painoi raskaat silmäluomeni umpeen, mutta toiselta puolen mielen jännityskin auttoi, että aina välistä sävähdin joksikin sekunniksi valveilleni. Alkoi kuulua ukkosen jyrinää ja silloin tällöin välähti huone valoiseksi, vaikka seinässä oli vain yksi pieni aukko. Kerran siitä taas säpsähdin valveille, kun ovi narahti — ja molemmat isännät astuivat huoneeseen. En virkkanut mitään, makasin hattu kasvoillani ja tarkastelin sen alta heidän toimiaan. He astuivat aivan vuoteeni viereen ja seisahtuivat siihen. Olin varma siitä, että he aikoivat heittäytyä päälleni äkkiä ja ehkä paikalla kuristaa minut, kuoleman tuska tuli päälleni, sydämeni lyödä rouskutti, kuin olisi tahtonut murtua, ja hengitys salpautui. Mutta peiton alla käänsin revolverin heitä vastaan valmiina paikalla ampumaan, jos he yrittäisivät heittäytyä päälleni. Vihdoin rauhoituin sen verran, että sain kysytyksi, mitä he tahtoivat… Sanoivat tulleensa pitämään minulle seuraa, kun en tullut pirttiin ja ankara rajuilma oli tulossa. Hermostuneena huudahdin silloin: "Läkkä veljet pois, en mie ukkosta varaja, nukkua pitäisi, ylen olen uupunut". Siihen he tyytyivät ja lähtivät! Mutta valvoa koetin yhä edelleen. Aluksi se onnistui. Tuli ukonilma semmoinen, että seinät olivat kukistua päällemme. Yö muuttui synkeän pimeäksi, mutta salama toisensa jälkeen valaisi pienen huoneen valkeammaksi kuin keskipäivällä. Toiset jyräykset olivat lyhyitä kuin räjäykset, toiset kammottavia, kuin olisi päältämme taivas revennyt ja rauniot kukistuneet ylitsemme. Mutta niinkuin sotatanterella vallitsi kuolon hiljaisuus joka jyrähdyksen välillä. Sitten alkoi kuulua etäistä tohua, epämääräistä jyminää, kohinaa kankailta, joka lähestymistään läheni. Ja kattoon alkoi naksahdella raskaita pisaroita, ne taajenivat, ja sitten rankkasade äkkiä koko voimallaan kaatui päällemme. Se pieksi kattoa, täytti malkain välit, tulvasi joka raosta huoneeseen, niin että lattia oli yhtenä lammikkona ja minun täytyi vetää hattu kasvoilleni sateen suojaksi. Mutta nyt muiden ehkä pelätessä pahimmin, minä tunsin viihdyttävää rauhaa luonnon riehuessa. Lienee ollut noin kahden'aika, kun sitten väkisin nukuin. En herännyt enää siihen, kun perhe aamuyöstä oli saapunut makuusijoilleen. Koko keveältä tuntui herätä seuraavana aamuna — hengissä. Kun heiltä kysyin, miksi olivat yöllä pois lähteneet, niin vastasivat he tavan olevan semmoisen, että ukonilmalla perhe kokoontuu pirttiin obrasain eteen rukoilemaan. Samalla sytytetään tuohukset palamaan. Siinä sitten molitaan, niin kauan kuin ilmaa kestää.

En kysynyt sen koommin, miksi he olivat kahden saapuneet huoneeseeni ja vuoteeni viereen, ja tokkopa he olisivat aikeitaan ilmaisseetkaan, jos heillä pahoja aikeita oli. Mutta tyytyväinen olin, ettei minun tarvinnut viettää talossa toista yötä.

Auliisti he auttoivat minut matkaan, laittoivatpa paljaita nuoria iloisia tyttöjä saattamaan seuraavan taipaleen poikki Tyrhyyn. Semmoista kohteliaisuutta tavallisesti osotettiin vain virkamiehille. Syy saattoi kuitenkin olla toinenkin. Tytöt matkalla kertoivat, että nuoret isännät sinä päivänä odottivat isäänsä kotiin saapuvaksi. Hän oli lähtenyt Kierettiin hakemaan juhlaksi viinoja, ja niitä piti nyt juotaman. Juoppous oli ruvennut täällä merimaassa valtaa saamaan, eikä sitä minään pahana pidetty, vaan päin vastoin pidettiin onnellisena sitä, joka oli kyennyt hankkimaan itselleen kunnon pääntäyden. Naistenkin kuuli kerskailevan, kun heidän miehensä olivat olleet humalassa.

Uudestakylästä oli Tyrhyyn vain penikulma matkaa. Mutta väli oli hyvin soista ja sen vuoksi vaikeata kulkea. Tyrhyyn olivat toverini ja Varahvontta jo ennättäneet saapua ja suuri oli iloni, kun heidät tapasin. Kerroimme toisillemme seikkailumme. Heidän matkansa oli käynyt onnellisesti pitkin kevaritietä; edellisen yön he jo olivat maanneet Tyrhyssä, jossa ei ukkosesta tietty mitään.

Tyrhy oli niin kurja kylä, ettei siellä ollut kestikievariksi kelvollista taloa, vaan olivat viranomaiset sitä varten rakennuttaneet siistin mökin, jossa oli kaksi huonetta, eikä muuta vikaa kuin runsaasti luteita. Edellisen yön oli toverini saattajineen sen vuoksi täytynyt nukkua porstuassa. Tyrhyn kevaria piti Pingan kevarin isäntä, joka toimitti Tyrhynkin kyydit. Pingan kylä on parin penikulman päässä Kieretin järven takana. Pingasta tulleet kyytimiehet odottivat Tyrhyssä saapumistani, viedäkseen meitä edelleen aina Kierettiin saakka. Sinne oli vielä matkaa neljä penikulmaa.

Nyt kuljimme oikein kruunun maantietä, eikä parempaa tietä tarvitsekaan jalkamies. Kaikissa välillä olevissa järvissä oli kevareilla mukavat veneet kummassakin päässä. Matalia salmiakin oli jossain kohden kaivettu, virtoja perattu ja kaikkiin soihin rakennettu sillat. Etelämmässä suosillat tavallisesti olivat poikittain ladotut ja niitä saattoi hevosellakin kulkea. Täällä sitä vastoin oli pantu rinnan pienain päälle kaksi hirttä, joitten selkä oli veistetty sileäksi. Jalan astua olivat nämä sillat paljon paremmat. Sillattomain suomatkain jälkeen kulku tällä vaatimattomalla tiellä oli kerrassaan huvimatkaa.

Maisemat olivat melkein ainaisia yksitoikkoisia soita. Siellä täällä oli kuitenkin järvien ja jokien rannalla parempaakin kasvullisuutta. Tällä välillä oli paria penikulmaa pitkä järvikin, Luovuska, jota ei ollut missään sen aikuisissa kartoissa. Sen vuorirannoilla kasvoi toisin paikoin koivikoita, mutta näin lähellä kolkkoa Vienan merta koivu jo oli niin haalistunut ja väritön, että se oli kuin metsän jäähyväinen pohjolaa kohti kulkevalle matkamiehelle. Kun saavuimme likemmä Kierettiä, niin tuli vastaamme kolkkoja kallioita. Kieretin joen rannalla saimme kotvan ammuskella, ennenkun saapui venäjää puhuva mies meitä noutamaan. Pian marssimme sitten konttinemme kauppalaan, jonka satamassa melkoiset merialukset osottivat, että oli tultu valtameren rannalle, vaikka tosin erääseen sen syrjäisimmistä sopukoista. Aavaa merta ei kuitenkaan näkynyt, sillä Kieretti on lahden pohjukassa saarien takana.

Kieretin joki laskee puolen virstan mittaisena rajuna koskena pieneen Vienan meren lahteen, ja tämän kosken rannalla on kauppala. Koski oli par'aikaa täynnään suuria pölkkyjä, joita laskettiin mereen, arvatenkin Koutaan vietäviksi, sillä siellä ovat suurimmat sahat. Kauppala on vähäinen, mutta on siinä joku kookkaampikin kahdenkertainen talo, koska siellä asuu venäläisiä virkamiehiä ja asukkaistakin toiset ovat kaupan, kalastuksen ja merenkulun kautta päässeet hyötymään. Ennen oli Kierettikin karjalainen, mutta ainoastaan jonkun harvan kuuli siellä enää karjalaa puhuvan. Melkein koko väestö on nykyään umpivenäläistä. Kaduilla kasvoi pitkää ruohoa, mutta puisista jalkasilloista päättäen ne mahtavat syksyllä olla hyvinkin lokaiset. Vähän niitä tosin rattailla kuljettanee, sillä ei ainoatakaan ratsain ajettavaa tietä tullut kauppalaan. Kauppalan laidassa on kivestä rakennettu kirkko ja kierettiläisten perunamaat. Ilmaston kovuutta osotti kuvaavasti peltojen pienuus. Ne eivät olleet sen suuremmat, kuin että melkein olisivat peittyneet ympärillään olevan aidan alle, jos se olisi kaatunut. Metsätkin olivat ainakin lähimailla huonot, eivätkä laitumetkaan kehuttavat, koska kauppalassa oli niin vähän maitoa, että piti odottaa iltaan lehmäin palaamista, ennenkuin sitä saimme. Kestikievari oli viihdyttävän siisti, mutta muutoin odottamattoman huonosti varustettu. Aloimme jo pelätä ruuan puutetta, kunnes emäntä kysyi, tahdoimmeko verestä silliä. Sepä vasta oli löytö! Niin oivallista kalaa harvoin saa, kuin tuo Vienanmeren rasvainen pieni silli, "haliee", se kerrassaan suli kielellä. Pieni "botska" maksoi vain 35 kopeekkaa. Kaloja sanottiin toisin ajoin saatavan niin runsaasti, että niitä oli mahdoton saada myydyksi. Kalanpyynnin ja kaupan ohella kierettiläiset harjoittavat sisämaahan melkoista jauhon kauppaa ja paljon viljaa oli siellä varastossa.

Tuskin olimme kunnolla saapuneet kestikievariin, siistinneet vähän pukuamme ja muotoamme — näytimme jo jotenkin rehjuilta — kun saapui huoneeseen ummikko venäläinen mies, jonka rinnassa oleva lappu ilmaisi poliisiksi, vaikka hän olikin tavallisissa vaatteissa. Sen verran ymmärsimme hänen puheestaan, että hän ilmotti stanovoin; s.o. nimismiehen, lähettäneen kysymään, mitä miehiä olimme, ja kutsuneen upravljeenieensa passia näyttämään. Työnsin miehelle käteen Arkangelin kuvernöörin antamat suositus- ja matkakirjeet, ja jonkun ajan kuluttua hän palasi ja sanoi stanovoin käskeneen kysyä, pitikö meille olla "djesjatskoi" passariksi (tämä oli joku kaupungin porvari, sillä porvariston tuli vuoron mukaan hoitaa näitä pienempiä virkoja). Kiitimme kunniasta, mutta arvelimme tulevamme muutoinkin toimeen. Kävin kuitenkin näyttämässä itseäni stanovoille, joka ottikin mitä ystävällisimmin vastaan, ja kaikki viralliset asiat olivat tuota pikaa selvillä. Vähän sen jälkeen, kun olin kestikievariin palannut, kannettiin huoneeseen suuri tarjotin, joka oli täynnään aivan vereksiä vehnäleivoksia. Sanottiin, että leivokset olivat stanovoin lähettämät. Meidän oli sitä suurempi syy olla hyvillämme kohteliaisuudesta, ja vastalahjaksi lähetimme muutamia mitä parhaita uistimia, mitä meillä oli matkassa — meillä oli niitä hyvin suuri valikoima — ja toivoimme, että Vienanmeri runsaasti maksaisi hänelle takaisin.