Mutta muuta hauskaa ei tämä pieni ja ventovieras kauppala meille tarjonnut. Olimme tosin saaneet kehotuksen etsiä täältä Petsamon luostarin vanhaa kronikkaa, joka luostarin palon jälkeen — luostari oli Kuolan pohjoisrannikolla — Gottlundin tietojen mukaan oli joutunut erään Kieretin porvarin haltuun. Mutta vaikka löytö olisikin ollut arvokas, ei meissä ollut miestä saamaan selkoa porvarista, ei edes hänen suvustaan. Siitä päättäen lienee siis tutkimukselta hävinnyt tärkeä asiakirja, joka ehkä olisi voinut luoda paljonkin valoa näitten syrjäisten seutujen entisyyteen.
Olin huomaavinani, että Vienanmeren aluksenmalli on siksi sulavamuotoinen ja samalla vanhanaikainenkin, että sillä mahtaa olla hyvin vanhat juuret. Pienemmät veneet olivat kauttaaltaan "katajalla ommellut"; naulain sijasta oli taivutettu kaarien ja lautain läpi taidokkaihin solmuihin katajan oksia, jotka siis pitivät venettä koossa. Veneessä ei ollut ensinkään metalliosia, kosk'ei rauta Vienanmeren suolaisessa vedessä kauaa kestäisi. Se on varmaan hyvin vanha rakennusmalli, niin juuri olivat viikinkienkin alukset kootut. Tapasin Kieretissä maalla suuria kuorma-aluksiakin, jotka oli samalla tavalla koottu puuvaarnoilla ja solmuun taivutetuilla katajan vesoilla. Laivanrakentajat ainakin osaksi ovat yhä vieläkin karjalaisia. Ervasti kertoo, että Usmanan kylä, joka on Kemijoen varressa, rakentaa Kemin kaupungissa laivoja, vaikka kylä onkin sisämaan kylä, ensimmäinen meren rannalta tullen karjalaisella kielialueella.
LÖNNROTIN MATKA KUUSAMOSTA VIENAN MERELLE V. 1837.
Levättyään Kuusamossa jonkun viikon Lönnrot heti uuden vuoden jälkeen lähti jatkamaan matkaansa perimmäiseen pohjoiseen. Hän matkusti Kuusamon kirkolta Tavajärven kautta, Nuorusen ohi, Oulangansuuhun Pääjärven rannalle, sieltä järven poikki Majavalahteen (Majuolahteen), Heinijärven ja Jelettijärven kautta Kierettiin ja Kieretistä Vienanmeren rantoja pohjoista kohti Kannanlahteen, josta hän poroilla ajoi Kuolanniemen poikki Kuolaan.
"Koutalan ja Oulangan suun välillä oleva ylänne, Nuorainen, on huomattavimpia, sitäpaitsi on lähellä Oulangan suuta Kivakka sekä useita muita. Yleensä on paljo korkeita paikkoja Pääjärven ympärillä. Muuan saarista, Lupsinki, on niinikään ylänköä ja sen vuoksi melkein kokonaan kaskettu. Järven eteläpäässä asuvat kyläläiset kutsuvat pohjoispään asukkaita lappalaisiksi, vaikka nämä ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin he itse, asuvatkin samoin j.n.e. — Ainoastaan kaksi kylää, Kuva ja Tumtsa, jotka ovat hieman pohjaiseen Pääjärvestä, ollen samalla äärimäiset suomalaiset kylät Venäjän puolella, kenties muodostaa vähäisen poikkeuksen, koska niillä vallan vähissä määrin, tuskin ollenkaan, on maanviljelystä, ne kun elävät poronhoidolla. Näistä kylistä alkaa kotalappi, joka seikka ei kuitenkaan ole siten käsitettävä, että lappalaiset kodissaan asuisivat lähistössä."
Matka Majuolahdesta Vienan merelle muodostui erittäin seikalliseksi; hädin tuskin Lönnrot pelastui ryöstöstä, ehkäpä surmasta. Ei ole ihmettelemistä, että hänen mielialansa sen vuoksi oli ylenmäärin painostunut ja koti-ikävä kaiken aikaa kalvava.
Seikkailuistaan hän päiväkirjassaan tarkoin kertoo — muuta kirjoittamista olikin näillä kulmilla vielä vähemmän kuin matkalla Uhtuesta Kuusamoon.
"Matkan ensimäinen puoli (Majuolahdesta Heinijärveen) kuljettiin tiheän metsän läpi, niin ettei puoleen aikaan nähnyt muuta kuin puita ympärillään ja lumen taivuttamia haaroja ja oksia päänsä yläpuolella. Aina kun vemmel sattui niihin ja karisti joukoittain lunta kyyditsijänaisen päälle, hän iloitsi siitä, että seuraavana vuotena oli tuleva hyvä vuosi, kun oli niin paljo huuetta metsässä. Vasemmalla näkyi Majavaara, joka kaukaa näytti hyvinkin muhkealta, mutta jota lähemmäksi tultua ei enää voinut nähdä. Niin käy monien suuruuksien, jotka läheltä katsoen menettävät arvoansa."
"Jo edeltä minua oli pelotettu jäletjärveläisten suhteen, heitä kun sanottiin hyvin raaistuneiksi, ja kun eivät, kuten muiden kylien asukkaat, matkustele Suomessa. Muun muassa sanottiin heidän olevan varkaita kaikki tyyni, niin ettei, vaikkapa usein kyselinkin asiaa, voitu mainita ainoatakaan taloa, joka tässä suhteessa olisi tehnyt poikkeusta. Kaiken tämän johdosta minua neuvottiin sekä Majavalahdessa että Heinäjärvellä ottamaan kyyti sieltä suoraan Kierettiin, joka on suuri kylä tai kauppala Vienanmeren rannalla. Mutta kun siihenastinen runosaaliini oli niukanpuoleinen, en tahtonut kulkea yhdenkään kylän ohi, ja sitäpaitsi ajattelin, ehkäpä tässä rosvoinpesässä, tässä metsäkylässä on jotakin, kukaties sellaista, mitä ei muissa kylissä edes ole saatavissa. Toimitin siis niin, että Majavalahdesta tultaisiin paria päivää myöhemmin ottamaan minut Jäletjärvestä sekä kyyditsemään edelleen Kierettiin päin; nuo kaksi päivää aioin viipyä kylässä. Tuskin olin perille tultuani ehtinyt saada vyöni irroitetuksi, kun 5 tai 6 miestä tunkeutui Kontrattalan talon pieneen pirttiin kysyen, eikö minulla ollut viinaa. Kun sitä ei saatu eikä ollutkaan, alkoi todellinen kyseleminen siitä, mitä minä kuljin kaupitsemassa. Pian oli siihen kysymykseen täällä, kuten muuallakin, vastattu, mutta sitä vaikeampi on selvitellä näille raakalaisille, missä toimissa liikkuu. Jos heille sanoo kymmenesti asian niinkuin se on, niin he osaksi eivät ymmärrä, osaksi eivät usko sanaakaan, vaan tulevat kahta uteliaammiksi saamaan tietää. Joskus olen suoriutunut asiasta keksimällä jotakin toista, esim. että minulla on sukulaisia siellä, minne matkustan, tai kuljen oppiakseni venättä tai kuulustellakseni merimiehen paikkaa j.n.e. Mutta osaksi on vastenmielistä puhua muuta kuin totta, osaksi ei sitäkään uskota. Täällä Jäletjärvessä he olivat itsestään päässeet asiani perille. Minut muka oli lähetetty edeltä tutkimaan maan varallisuutta, jonka jälkeen Ruotsi oli tuleva sotimaan näille seuduille. Niin vähän he vielä tietävät, että luulevat Suomen olevan Ruotsin vallan alaisena, eivätkä uskoneet saman keisarin hallitsevan sekä Suomea että Venäjää. — Talon emäntä ilmoitti minulle tämän ennen miesten tuloa ja toinen nainen sanoi: mitä tekisit, jos tulisivat tappamaan sinut? Vastasin, että siihen varmaankin tarvittaisiin kaikki kylän miehet, ja jos se sitten onnistuisi heille, olisi kyllä niitä, jotka tiedustelisivat jälkiäni. Kuitenkin ajattelin olevan parasta olla liikkumatta kylässä, ja odottaa talossa, kunnes ne tulivat, joiden piti kyyditä minut Kierettiin. Olinkin koko seuraavan päivän kotona, varsinkin kun talossa, missä asuin, oli lapsia ja vanhempia henkilöitä, jotka kertoivat satuja ja lauloivat muutamia runontoisintoja. Iltahämärässä tuli taas useita miehiä pirttiin ja alkoi kysellä matkaani Kierettiin. Sanoin heidän jo kuulleen kaiken moneen kertaan, ja ettei minun siis tarvinnut toistaa sitä. Silloin muuan heistä sanoi: entä jos matkustatte valmistaaksenne sotaa maalle. Näin heti, ettei hänestä helpolla voinut saada hänen vakaumustaan, jonka vuoksi olin suuttuvinani, ehkäpä todella suutuinkin, ja käskin hänen heti pitämään suunsa kiinni tuon sotansa suhteen, ellei tahtonut tulla ulosheitetyksi pirtistä. Uhkaus oli vähällä toteutua, sillä hän ei näyttänyt huolivan ensimäisestä uhkauksesta; vasta vähitellen hän kuitenkin alkoi vaieta. Sen jälkeen joku toisista miehistä kysyi, enkö tahtonut ottaa kyytiä Kierettiin tai Uuteenkylään, joka on 40 virstan päässä Jäletjärvestä eli puolitiessä. Sanoin jo tilanneeni kyydin Majavalahdesta. Mutta silloin hän poikkesi venäläisen lainopin alalle ja sanoi, että kyytiä ei saanut tilata toisesta kylästä, vaan että se täytyi ottaa siitä kylästä, missä oli. Hänkin oli uhkauksilla saatava vaikenemaan. Sanoin, etten yhdenkään sen kylän miehen kanssa tahtonut matkustaa askeltakaan, vaikka haluaisivat ilmaiseksikin kyyditä minua, jota vastoin muille antaisin vaikkapa kaksikertaiset kyytirahat. Enpä olisikaan toisin menetellyt. Sen jälkeen he rupesivat puhumaan venättä keskenään, kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsivät, että mahdollisesti saatoin ymmärtää. Sitten lisäksi pari miestä meni kotvaksi ulos, neuvottelemaan, kuten arvelin. Muuan naisista sanoi minulle sillä aikaa, ettei minun pitänyt pelätä, sillä heidän pirtissään he eivät rohkenisi mitään tehdä. Käskin hänen tyyntyä ja lisäsin, että vaikka koko pirtti olisi täynnä miehiä, en sittenkään pelkäisi. Mitään sen enempää ei siitä tullut. Miehet tulivat jälleen sisälle, ja minua pyydettiin, tai kysyttiin, halusinko mennä kylpemään. Saunaan en kuitenkaan sillä kerralla mennyt, sillä pidin turvallisempana pirttiin jäämistä. Onhan kuultu useita kertomuksia tämänkaltaisista ihmisistä, että he ovat saunoissa joko kuristaneet kuoliaaksi tai tukehuttaneet useat matkustajat, joilla arveltiin olevan rahoja mukanaan. Vähää ennen kuulin kerrottavan Heinäjärvessä, miten erään karanneen sotilaan ja erään talonpojan epäiltiin 15 ruplan tähden yhdessä kuristaneen tai tukehuttaneen kuoliaaksi erään Kuusamosta kotoisin olleen vanhan ukon. Vainaja oli haudattu Heinäjärvelle. Kysyin, eikö näin epäiltävän tapauksen johdosta oltu pantu toimeen lääkärintarkastusta, ja tähän vastattiin: kukapa rohkenee saattaa heitä ilmi, sillä jos ei saataisi mitään todistuksia epäiltyä murhamiestä vastaan, täytyisi koko kylän maksaa sakkoa ja sen lisäksi kyyditä ja elättää lääkäri hänen tarkastusmatkallaan. Lainsäätäjä, joka on määrännyt yhteisen rangaistuksen koko kyläkunnalle niissä tapauksissa, jolloin murhamiestä ei saada ilmi, on epäilemättä tarkoittanut parasta, mutta myöskin kysymyksessä oleva tapaus osottaa, minne se on johtanut. Välistä näet sattuu, että sillä on vallan päinvastainen vaikutus. Myöskin kysymys maksuttoman kyyditsemisvelvollisuuden poistamisesta, mikä rahvaalla on, kun tehtävä matka koskee rahvaan asioita, vaatinee lähempää punnintaa. Sillä paitsi sitä vahinkoa, jonka se tämänlaatuisissa tapauksissa voi matkaansaada, olen kuullut pääsyyksi karkulaisienkin sietämiseen mainittavan, että kukaan ei tahdo maksutta kyyditä heitä Kemiin tai Kuolaan, vaan antaa heidän kernaammin oleskella paikkakunnalla. Harvoja esimerkkejä lieneekin siitä, että yhtäkään karkulaista olisi vangittu ilman erityistä haetuttamista. Kuinka lukuisasti näitä on Tuoppajärven tienoilla rosvoinpesän turvissa, siitä toiste, mutta muuallakin kuin Tuoppajärvellä on harvoja kyliä, joissa ei olisi useita karanneita sotilaita."
"Majavalahdessa oli muuan talonpoika viime syksynä ottanut itselleen vaimon Heinäjärvestä. Vaimo, joka vasten kaikkien neuvoja oli ottanut tämän miehen, oli pian huomannut erehdyksensä ja eli nyt puolta vuotta myöhemmin tosin yhdessä hänen kanssaan, mutta ei parhaissa väleissä. Puhuttiin, että hän aikoi hylätä miehensä ja matkustaa takaisin kotiin. Kysyttyäni, voisiko se käydä päinsä, vastattiin: 'miksikä ei, sillä eihän mies ole tehnyt häntä sen huonommaksi, varsinkaan kun hän ei edes ole viime aikoina käyttänyt samaa vuodetta miehensä kanssa.' Lisäksi vielä sanottiin, että vaimo vielä kyllä voi saada paremman miehen, kun hänellä oli edullinen ulkonäkö, ja kun hän ei vielä ollut tullut siunattuun tilaan."
"Erään Heinäjärven talon vanha emäntä oli kotoisin Kargopolista eikä vielä osannut puhua karjalan kieltä, vaikka hän oli ollut 7-8 vuotta täällä ja seurustellut suomalaisten kanssa. Tosin hän ymmärsi kaikki tai ainakin sanoi ymmärtävänsä. Hän oli karannut miehensä luota, niin sanottiin, oli päässyt ensin Skiitan nunnien moskajoukkoon, mutta luultavasti taas ruvennut kaipaamaan avioliittoa ja siten tarttunut tänne."
"Samassa Heinäjärven kylässä, joka muuten oli hyvin köyhä, eli muuan leski ja hänen kaksi lastansa kurjimmassa tilassa, missä ihmisen voi kuvitella elävän. Hän kysyi minulta, osasinko ennustaa kädestä; kysyttyäni mitä asiata hän tahtoi saada selville, hän vastasi haluavansa edeltäkäsin tietää, oliko hän ennen kevättä kuoleva nälkään. Hän asui omassa pirtissään, jossa ei ollut ainoatakaan huonekalua, sillä kaikki hän oli kantanut kylään saadakseen ruokaa. Nyt hän joka aamu ja ilta kävi 7-8 taloa, kiertäen talosta taloon, ja kerjäsi 'Jumalan sanaan'. Olin monasti saapuvilla, kun hänelle annettiin jotakin, milloin poikkileikatuita jyvättömiä tai hallan panemia tähkäpäitä, milloin tähkäjauhoja, milloin pettu- tai olkijauhoja. Poltto- ja pärepuutkin hänen täytyi kerjätä. Lapsilla ei ollut paitaa eikä muita vaatteita, minkä vuoksi he aina loikoivat uunilla, kun minä olin siellä. Kysyin, miksi hän ei mennyt lastensa kanssa kerjäämään parempiin kyliin, ja hän vastasi, ettei voinut viedä alastomia lapsia ulos talvipakkaseen. Hän kertoi muuten olevansa syntyisin Kuusamosta, mutta oli jo nelivuotisena tullut tänne ja kastettu toiseen uskoon. Hänen isänsä oli ollut se mies, joka sanottiin pari vuotta sitten 15 ruplan tautta kuristetun kuoliaaksi tai tukehdutetun saunaan."
Lönnrotilla oli sitä suurempi syy pelkoon, kun samassa Jelettijärven kylässä oli usein ennenkin ryöstetty matkamiehiä.
"Viinaa kysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka usein on ryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesin ja sanoin; eihän kuulu olevan luvallista"…
"Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua pyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän eilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina tuli luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin, etten huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä olisi kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen, tai ottaa talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies, oppaaksi, ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän penikulman taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä Mihkali tuli maanantaina; — mutta kun kieltäydyin ottamasta tarjottua kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan ulos ja neuvotteli siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää, mutta minulla on syytä luulla hänen neuvotelleen siitä, että minut ainakin ryöstettäisiin; niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs talon naisista piti tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan. Ainoa, minkä poika lähtiessäni virkkoi, oli: 'Milma jo hätäytellä alettiin, kun teitä tässä viikon pi'in ja käskettiin pois ajamaan.' Kovin kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen että ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt rauhaan tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika, oli yhdessä toisen hyvän toverin, Kirilä Hilpän pojan kanssa Särkiniemestä lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa tietä, jota minun oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä on puolitiessä, 20 virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka luona matkustajat syöttivät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä he meidät saavuttivat. Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, että enhän ollut millään karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin, missä passi kyllä oli näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia haukkumasanoja Mihkalille, joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä. Koko ajan he täällä ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta puhetta riittänyt heidän sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin Uuteenkylään. Siellä satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri taloihin. Seuraavana päivänä taas satuimme yhteen eräässä mökissä, joka oli 20 virstan päässä Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella entisiä haukkumasanoja. Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaan Kierettiin. 'Tehkääpä se nyt tässä paikassa, jos luulette olevanne siihen oikeutetut.' Mitä muuta he minusta sanoivat, en tässä tahdo kerrata, mutta seuraavalla tavalla minun onnistui saada toinen miehistä vaikenemaan. Olin näet hänestä, Mihkali Sergein pojasta, kuullut, että hän oli tuppautunut asumaan erääseen Särkiniemen taloon, ja että hän siellä eli hyvissä väleissä emännän kanssa ('piti pyhävellenään'). Mies, joka tietystikkään ei tähän ollut kovin tyytyväinen, oli koettanut ajaa hänet pois, mutta ei siinä mitenkään ollut onnistunut, sillä tungettelija oli roteva mies. Kerran isäntä tosin kylän miesten avulla oli sitonut hänet ja kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään ei auttanut. Mies palasi pian taas takaisin. Toisen kerran olivat Särkiniemen miehet uhanneet hukuttaa hänet ja siinä määrin panneet uhkauksensa täytäntöön, että olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet veteen, mutta sitten päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin vielä vähempi, sillä Sergein poika oli uhannut kannella herroille, että he olivat tahtoneet hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut heidät antamaan sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu mainitussa talossa, elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies ei kuulunut sanoilla eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää, mitään voineen aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi… Kuultuani tämän kertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut ilmiantanut tätä väkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi viety sotaväkeen. Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän, niin oltaisiin jo sitten aikoja niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä kotia, hän polttaa koko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt tämä sama mies, joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei laki sallinut ottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan minua. Juuri kun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä selvittelit toissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa kyyditsijätä (toisesta kylästä), mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää sille, joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani Kemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi on Kemin piiriä, mutta Särkiniemi Kuolan piiriä. 'A siitä laki ei sano ni mitä, se ni meillä tapa' j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa kyytimieheni, 80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia koski, punastui peräti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi ensin muutamia sanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen toverinsa, toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras heistä näin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen: 'siinä sinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja ripusta sinne jaloista kattoon savun sekaan.' Keitettiin näet paraikaa mökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna, kun sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi. Tämä hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin, sillä mies muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein tuli nöyrin palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään lörpötellyt, en oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes vanha Mihkali enää varmasti tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut, että aioin karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle 20 virstan taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat. Tämä muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi en täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla tarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta kylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä vastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä sinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut omaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan arvo nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin vielä sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin voinut maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet olisivat saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian voimakkaaksi."
"Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa pitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia, kunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki, joka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut komean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan, lukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä pois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein saavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi useihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan suuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden alapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa Kierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja ihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun kohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä, mutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat todistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja niin onkin asian laita."
"Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia, söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä ruokavaroistani. Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa. Suomalainen sananlasku: 'milloin lientä leivätöntä, milloin leipeä lihatta', toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin hänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että hän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa pysäyspaikoissa keittämään minullekin."
Kieretin kauppalassa oli Lönnrotin käydessä toista sataa taloa ja yksi ainoa katu. Talot enimmäkseen olivat kahdenkertaisia, kauppala jo silloin harjotti kalastusta ja jauhokauppaa. Korkeampia virkamiehiä ei ollut ja alemmat aikoivat sen tien pakottaa runonkerääjää matkaansa jatkamaan, koska muka hänen passinsa ei ollut siinä kunnossa, että se oikeutti kauppalassa viipymään. Ellei Lönnrot olisi ollut äskeisistä kokemuksistaan niin väsynyt, niin tuskinpa hän olisikaan viipynyt, sillä hänen oli mahdoton edes saada semmoista asuinhuonetta, jossa olisi voinut rauhassa työskennellä ja yksin yönsä maata. "Sossedaateli", jonkinlainen oikeusviranomainen, kutsui kyläoikeudenkin koolle, pakottaakseen vieraan oikopäätä lähtemään kauppalasta; mutta silleen aie kuitenkin jäi, ja kauppalaan tullut ispravnikka sitten huomasi passin oikeaksi, joten siitä ei ollut enää huolta. Tämä seikka lienee saanut sossedaatelinkin muuttamaan mieltään, sillä hän osotti sitten jonkinlaista virkaintoa Lönnrotin puolesta.
"Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että sossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan, oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä, että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin saaneen vihiä, vaikken minä siitä ollut kenellekään kertonut. Mistä hän nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä, joka oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet ulos luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan ispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi päiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän ei milloinkaan tarkoittanut muuta, kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä muutaman ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin hän tietysti on peloissaan."
Lönnrotin mielialoja näissä ainaisissa rettelöissä kuvaa runo, jonka tapaamme hänen päiväkirjastaan Kieretin kohdalta:
Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies
Toisia tutkimahan paikkoja vierahien.
Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa,
Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa.
Vieras kieli, ja outo eläntä ja muut tavat ouot,
Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat,
Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen,
Niin menivät päivät, kun savunen katoaa,
Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä.
Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö.
Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina:
Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin,
Tai Otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat,
Heitäki mielemmin katselisin kotona.
Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset
Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat.
Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina
Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.
Matka piti Kieretistä edelleen pohjoiseen päin pitkin Vienanmeren jäätä. Kevättalvella tällä tiellä oli suurikin liike.
"Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle (Jäämerelle) kalastamaan. Niin pitkältä kuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää kokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee talonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen kalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin kesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin, Koudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan palkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille ruuan, aluksen sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä, eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut matkat vievät heiltä siihen määrään ajan, että viettävät korkeintaan harvat, luetut viikot kotona".
Lähtö Kieretistä tapahtui helmik. 6 p. iltapäivällä.
"Paha onni saattoi jamstjikaksi (kyyditsijäksi) erään Heinäjärven miehen, joka itsekin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä kahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä, ja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: 'kun ei vaan oltais rasboinikkain kera tuumailtu.' En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10 virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40 virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin puolin Mustaajokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan 'ruskia päsni' (venäläisiä lauluja), minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 penikulmaa 3:n tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni, puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa 'viinarahoiksi'. Sillä he eivät kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki, nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa.)"
"Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella Koutajokea ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin yöksi ja tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä oli yhtä vähän kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa kylissä, Knäsoissa ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä; he olivat enimmäkseen muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai lähimmiltä Suomen-puolisilta rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin äsken mainituissa kylissä, vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista suomalaista perhettä, jotka olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he elelivät pienissä kurjissa saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut saada parempia asuntoja. Toista näistä perheistä kävin usein katsomassa; siinä oli 70-vuotias ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä paimentavansa kauppalan karjaa, yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää, siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin taloja. Kustakin lehmästä hänelle maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä, niin että hänen tulonsa nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän teki länkiä, kelkkoja ('vetureita') lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili lapsenkelkkaa. Se oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion) näköinen, nimittäin kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu, hieman kupera, ontelo särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4 tuuman levyinen jalas. Se ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun ahkiot taas tavallisesti ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni miten selkänoja sellaiseen kelkkaan oli laitettava, hän vastasi, että se tehdään puoliympyrän muotoisesta laudasta, siten, että tämän kehäpuoli liitetään pohjaan ja halkaisija asetetaan ylöspäin. 'Sillä', hän sanoi, 'tämä kelkka on tuleva rikkaimman isännän Merikkäisen tytölle; vähempivaraisille kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi.' Tämä vähäpätöinen etu, joka rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakin nähden, lienee sydämellisesti huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen kertaan. Muuten ukko ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi kesänä muuttavansa takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane, tulipa minne tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten kristillisen hautauksen. Kysymykseeni, eikö hänellä ollut halua useiden muiden tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin, kääntyä kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän koko asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan piloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta."
"Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin rakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia, kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella kaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa kamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pesty, niissä on useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja suhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput vaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä voi keittääkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin olevan 6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan talonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat rikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla."
"Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienenpuoleiseen kylään, jossa oli 30 taloa. — Samana päivänä iltapuolella tulin perille Kannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt, täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin varakas, muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin tilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi kyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin kuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet viisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla liikuin."
"Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n penikulman pituiselle kyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin tällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien poikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa yhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa matkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen muodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan myös pihaksi: 'Paljo pihkaa tiellä.' — Aikaisemmin ei kulku näiden lahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kuin näet osaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt tuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä monta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: Turkki tuulella j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun kuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä, joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli 'viehkoitettu', mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä toisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori ei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän reen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen, minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se ainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on niin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus tapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan Mustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan oli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie polveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista ajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut niin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan vastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin se saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat veteen. Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua kuoliaaksi, kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan. Toiset matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat hänet, muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan huolimatta voittanut itselleen muuta etua, kuin että hevonen olisi kuollut jään alle ja hän itse jäälle… Asioiden näin ollen jäällä Knäsoin ja Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle mieluisempaa kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä katosi, ja akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen jäljessä. Kello 10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä sekä posti että minun jamtsjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan, seikka, joka sekin oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin toivonut kuin taas pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi postiljonin tai postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta ensi katseelta hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli lyhyt varreltaan, tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman suuri; yllään pitkä univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän synnyltään venäläinen. Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin vähemmin hänen ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni jonnekkin muualle yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta sain sanan tulla alapirttiin, jossa talonväki loikoi, täyttäen lattian. Näin tämä päivä päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että olin suomalainen lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran luo, joka näytti minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti, mitä henkilöitä seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittivät, niin hyvin kuin osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään. Sitten kävin kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa pirtissä. Ne olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta), vasta erotetusta Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe eli osaksi kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli kotiseutuaan ja moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni muistui täällä, mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä. Huononpuoleinen Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa ylistelemästä Ruotsia, synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa. Miksikä näin ollen eivät jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan kehota heitä tai pyydä tulemaan huonompaan maahan? 'Oma maa mansikka, muu maa mustikka'… Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen venäjänkielen puhumisessa ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin osasikaan. Ainakin hän monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa puhumaan venättä paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän olisi ottanut opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun osasin kirjoittaa, sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä. Niinpä hän oli opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli osannut kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi minulle sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo kovempana. Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva, kun näin lyhyessä ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en kuitenkaan voinut käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että hänen metodinsa olisi ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä varten hän ei tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n, ja koko substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden yksikön ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte enimmin vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in konjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin infinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka paraiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää kaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella kielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin kuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta suoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että koko ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi minua illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha tynnyri pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin pöytänä; muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati täynnä poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty lihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen ohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua varten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti äsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti, että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin hieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää ennen tehnyt pitkänpuoleisen retken lappalaisten alueelle ja oli sieltä paitsi poronlihaa saanut koko lampaan… Lappalaiset eivät hänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran kääntynyt venäjänuskoon, että oli antanut parran kasvaa, jota tekemään kehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä ajaakseen pois partansa, mutta Kurtti — se oli mainitun kielimestarin nimi — kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä parrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden ja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi pestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua kestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä iltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota venäläiset nyt ivalla sanoivat 'sossedaateliksi') oli tullut erotetuksi ja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi nyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli olla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt. Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä sanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa, että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni aamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään almuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa, vaan kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai oikeammin laulavat: milosti, milosti, milosti — kunnes ikkuna avataan ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä pohjoisemmissa seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan. Karjalaisissa kylissä, missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät pirttiin ja seisoivat oven suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös sanoen: (antakaa) Jumalan nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie parempi, on vaikeata sanoa. Edellinen taitaa olla parempi antajalle, jälkimäinen kerjäläiselle. Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka samoilematta eri seuduilla, oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä, kiertävät muuten säännöllisesti kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla aamiaisen (murkkinan) aikaan ja iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden aikaan silloin, kun on tapana syödä toinen ateria."
"Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen tiedon, että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita, joita taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti oli kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun postiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi välttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että usein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä muista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut tähän suostua. Mutta hän kuvasi, miten suuresti hän tarvitsi käypää kelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin posti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon tämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti voin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat määrättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla hopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten kelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä kiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin poikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa, että hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä hyvin kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein itselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden väliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä korjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v. 1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään enää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti käyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. — Harjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. — Sitten kävin taas parin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä kerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen, mutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla likellä lahden pohjukkaa; idästä laskeva, ei varsin leveä oja muodostaa mainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on rakennettu; muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia laivoja luin kolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta paljaita lumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa olevan kokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en ennen ollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. — Kirkkoja on kaksi, yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee kunnaalla, on varsin sievä asema, mutta se on vanhettunut eikä enää käytännössä. Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä, Kierettikin lukuun otettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on saatavissa, on jokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen näköisiä, aidattuja naurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että eivät ohra ja ruiskin täällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa pääelinkeinona ei ryhdytä tähän aikaa vetävään työhön."
"Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi kerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla; en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen, että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin niin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä metsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen, ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä vyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä pahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään ulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi mennä paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran järven eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään hätää. Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen postiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen kyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 15 virstaa eteenpäin erään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä, mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina edeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä onkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia, jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakin. Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien varsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä, että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat venättäkin."
Kuolassa Lönnrot viipyi lähes kuukauden ja matkusti sitten Suomen Lapin kautta, monia vastuksia kokien, takaisin Kajaaniin, jonne hän toukokuun alkupäivinä saapui. Keckmanille kirjottamassaan kirjeessä hän kotiin palattuaan lausui:
"Ei sieltä näytä olevan paljo kerättävää. Parahimmat paikat tähän asti kyllä ovat olleet jo ennen useasti käydyt likimmäiset rajapaikat Venäjän puolella. Niinkö lieneeki, että olen lähtenyt ulompata etsimään, mitä parahite saapi kotipaikan seuduilla?"
VIENAN MERELLÄ JA KEMIJOELLA.
Jäimme, tämän kirjottaja toverinsa ja Varahvontan keralla, Kieretin kauppalaan, josta aiotuksemme oli matkustaa eteläänpäin Kemin kaupunkiin ja Kemijokea pitkin takaisin Kuittijärville. Mutta Kemiin päästäksemme laivalla täytyi meidän kiertää Kannanlahden kautta ja vielä sivuta hyvän matkaa Kuolankin rantaa, ennenkuin laiva meren poikki oikaisi Kemiin. Kieretistä on Kemiin suorin tein noin parinkymmenen penikulman matka, mutta näin tulimme kiertäneeksi ainakin viisikymmentä penikulmaa ja saimme olla merellä useita päiviä. Laivalla oli määrätyt kulkuvuoronsa, jonka vuoksi sen täytyi satamissa odottaa aikaansa, vaikka olisikin kerinnyt aikaisemmin lähtemään. Mutta hätää ei ollut "Ptishoffilla" mitään, se oli hyvin varustettu ja ruokalaitos oli kaikin puolin tyydyttävä. Varahvontta kummissaan katseli kookasta alusta ja vielä enemmän ihmetteli sen laitoksia. Mutta meren monet ihmeet, maneetit, delfiinit, eivät niinkään kiinnittäneet hänen huomiotaan — nehän olivat niitä tursaita ja muita kummituksia, joista runoissa lauletaan ja tarinoissa kerrotaan. Sitä paitsi oli hän nuorempana ollut mursunpyynnillä "Uuella maalla" (Novaja Zemljassa) ja siellä kyllä tutustunut meren ihmeisiin. Laiva oli Turussa rakennettu, jonka vuoksi tunsimme olevamme vähän kuin turvallisella pohjalla.
Laiva seisahtui lahdelle ja sinne soudettiin veneellä. Lähes puolen vuorokautta saimme sen kannella töllistellä, ennenkuin yön selkään päästiin lähtemään. Näköala ulapalle oli tosin suljettu, mutta kuitenkin huomasimme piankin olevamme suolaisella merellä, sillä meidän silmäillessä laivan kannelta veteen, joka Suomen rannoilla tavallisesti on niin tyhjää ja elotonta, alkoi pohjasta kiehua esiin mitä ihmeellisimpiä ruskeita piparikakkuja ja tähtösiä, joita täytyi lähteä veneestä katselemaan. Airon lappealla kohotin eräänkin nousijan vedestä, ja se oli kuin melkoinen kasa hyytelöä. Koko laivan ympäristö kiehui täynnään meduusoja. Meressä, jossa on niin paljon ravintoaineita, tietysti myös on paljon kaloja, ja mitä oivallisimmat lohet nousevatkin kaikkiin näihin jokiin, puhumattakaan ulkomeren kalakarjoista. Karjalaiset laulajat sanovat "meren olevan pohatan" siitä pitäen, kun osa Sampoa sinne joutui, ja tämä sana epäilemättä on juuri Vienan merestä paikallaan. Karut ja autiot ovat rannat, mutta meressä on Jäämeren ehtymätön riistarikkaus.
Omituisilla, uteliailla tunteilla lähdimme viillettämään Vienan merta. Venäläisiä mainitaan huonoiksi merimiehiksi, mutta poikkeuksiakin on. "Ptishoffin" kapteeni oli oikea merikarhu, joka oli elämänsä valtamerillä purjehtinut — muistaakseni hän oli Kuolasta kotoisin, — ja varsin turvallisena saattoi istua hänen ohjaamassaan laivassa, vaikka Vienan meren väylät ovatkin kariensa ja vaillinaisen tuntemisen vuoksi mitä vaarallisimpia. "Ptishoffilla" käytettiin englantilaista kuvakorttia. Englantilaiset näet tuntevat nämä rantaväylät paremmin kuin venäläiset itse. Samalla kun heidän sotalaivansa aikanaan pommittelivat Solovetskoita, laativat he näistä rantavesistä pätevät kartat.
Jos Kalevalan tapauksia ajattelemme Vienan meren äärillä tapahtuneiksi, niin ovat nämä rannat kylläkin sopusoinnussa niitten käsitysten kanssa, jotka runoteos antaa Pohjolasta. Jo muutaman penikulman päässä rannikosta luonto huomattavasti kolkostui, kun tätä merta lähestyimme. Kalliopohja yhä enemmän paljastui, rannikko itse oli jylhää, vaikkei aivan korkeata vuorimaata, kolkkoja kallioita, joilla tuulien pieksämä harva havumetsä vaivalla piti puoliaan. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä korkeammaksi kohosivat vuoret, kunnes ne Kannanlahden perukassa pilviä pitävinä tuntureina lähestyivät aivan meren rantaan. Mutta sitä myöden myös kasvisto köyhtyi köyhtymistään, eikä Kannanlahden perukassa enää ollut juuri muuta kuin kivi ja vesi, Lapin luonto kaikessa alastomuudessaan.
Semmoista on tämän "Karjalan rannan" pohjoisosa. Kieretistä eteläänpäin se alenee, käy yhä laidommaksi ja sen mukaan väylätkin sen edustalla sotkuisemmiksi.
Kieretistä päästyämme poikkesimme ensimmäiseksi Koutaan, Koudanjoen suuhun. Koudassa ovat tämän rannikon suurimmat sahat, luullakseni enimmäkseen englantilaisten ja norjalaisten hallussa. Hyvät ovat ne metsät, joita täällä sahataan, ja hyvässä maineessa lienee sen vuoksi Koudan puutavarakin. Koudan jälkeen poikettiin Näseeseen, jossa vielä puhutaan karjalaa. Näseekin harjoitti viljakauppaa. Sieltä muun muassa Salla eli Kuolajärvi toi viljatarpeensa.
Yhä kapenevan vuonon pohjukassa oli vihdoin Kannanlahden kaupunki. Hyvin se oli pieni ja vähäpätöinen kaupungin nimeä kantaakseen, mutta sitä komeampaa oli luonto. Huimat tunturit kohosivat aivan meren rannasta, ja niitten juurella kaupunkipahanen suurine nuottineen näytti vieläkin vähäpätöisemmältä. Kaupungin kohdalla laskee Imanterosta tuleva Niva mereen. Joki on niin vetevä kuin Oulun joki, ainakin kesällä, jolloin ylämaassa lumet sulavat. Loppumatkansa se laskee viettävää louhipohjaa monen virstan mittaisena vinhana koskena, jonka kiivaita kuohuja ja kirkasta vettä väsymättä katseli. Vaikka koski on jyrkkä ja aallokko, lasketaan sitä kuitenkin veneellä, ja hyvän kyydin siinä kuului saavan. Maan sisästä näkyi aavistus siitä syvänteestä, jossa Imanteron järvi on, ja tunsimme Kibinän tunturin pitkästä sinisestä selästään, joka kohoo kaikkien muitten vuorien yli ja kantaa laellaan melkein ainaista lunta.
Kannanlahdesta laskettiin itäänpäin, taikka alussa kaakkoa kohti pitkin Kuolan niemimaan rannikkoa. Kuta kauemmaksi etenimme lahden pohjasta, sitä enemmän alenivat Kuolan rannat. Ensimmäinen poikkeuspaikka oli Umba, joka oli kautta Karjalan kuulu helmijoestaan. Joka kesä sinne lähti karjalaisia onneaan koettamaan ja monta kaunista helmeä heidän sanottiin sieltä tuoneen.
Muista paikoista Kuolan rannikolla kiinnitti laivasta nähden huomiotamme varsinkin Turjan niemi sekä muotonsa että nimensä vuoksi. Se oli jylhä laaja kallioniemi, joka pistää kauas mereen ja korkeana ja ylpeäpiirteisenä tarjoo otsaansa ja kylkiänsä tuulille ja aalloille.
Poikkesimme moneenkin rantaan, mutta vain etäältä näimme kylät, sillä laiva seisahtui ulapalle ja kylistä soudettiin veneillä laivalle. Semmoinen oli viimeinenkin, jossa kävimme, Kusamen (Kuusamo) nimeltään. Ranta alkoi tällä puolella jo olla niin laitoa, että olisi ollut vaarallista lähestyä kylää. Veneillä tuotiin matkustajat, vietiin tavarat ja venäjänkielisiä olivat kaikki. Olipa surullista täten pitkiä matkoja seurailla rannikkoa, jossa joka kylä todisti karjalaisen kansallisuuden katoamista.
Kusamenista oikaisimme vihdoin meren poikki Kemiä kohti. Jouduimme keskelle Vienan merta, eikä maata näkynyt miltään puolelta. Raskas, itsepintainen auer asui ulapalla ja vesi näytti olevan tavallista hitaampaa nousemaan laineiksi, vaikka tuuli melko lailla. Sepä jo onkin sangen suolaista, kylmää ja raskasta. Kolkko ja surullinen oli tämän meren pinta. Mutta elämää siltä ei puuttunut. Näimme jo jonkun pienen valaankin puuskuttelevan vettä ilmoille ja vilkkaita delfiinejä välähtelevän laivamme ympärillä.
Ensimmäinen maa oli nyt Solovetskoin saaristo, jossa kuulu luostari on. Ylen kolkolta sekin näytti mereltä nähden, mutta saariston sisäosissa kuuluu olevan kauniita maisemia. Se on kaukana rannasta, aavassa meressä. Jyvöälahdessa meitä oli kehotettu kaikin mokomin käymään katselemassa luostarin ihmeitä, mutta siihen meillä ei ollut aikaa eikä juuri haluakaan. Me katselimme luostaria toisilla silmillä kuin karjalaiset pyhiinvaeltajat. Näimme siinä sen mahdin, joka oli karkoittanut näiltä rannoilta Karjalan kansan. Laiva ei monasterissa poikennutkaan, ja Kemistä olisi sinne ollut veneellä matkaa kokonaista kuusi penikulmaa. Kun emme tainneet venäjääkään, niin että olisimme voineet lukea luostarin vanhoja kirjoja, niin olisi ollut tuiki turha sinne lähteä. Mutta se sanottakoon, että suuri oli tämän pyhitetyn paikan maine kaikkialla Vienan meren piirissä ja kaukana ylämaassakin. Aina Maanselän etäisistä kylistä saakka sinne matkasi joka vuosi pyhiinvaeltajia, jotka laskivat kaikki Kemijoen perkkaamattomat kosket, saadakseen luostarissa omantunnon tyydytystä. Pyhiinvaeltajia tavallisesti keräytyi niin paljon yhteen joukkoon, että voivat ottaa yhteisen suuren veneen. Laskumiehet otettiin aina Kuittijärviltä saakka. Siellä oli varsinkin kaksi Kemijoen laskijaa, joita mainittiin muita taitavammiksi. Toinen kuului laskeneen matkan kuusi- tai seitsemänkymmentä kertaa. Ohjauksesta heille maksettiin parikymmentä ruplaa, mutta pyhiinvaeltajat saivat itse soutaa. Veneet olivat siksi suuret, että niihin mahtui parikymmentä henkeä, eikä matka tullut kalliiksi yksityistä kohti. Mutta vielä suuremmat kuin Kemijoen olivat huonoilla säiliä Vienan meren vaarat; myrskyt ja sumut pakottivat pyhiinvaeltajien veneitä usein viettämään päiviä ja viikkojakin sään pidossa jollain autiolla alastomalla saarella. Silloin he saivat kokea paljon kurjuutta. Mutta sitä hurskaammalla mielellä sitten saapuivatkin "pyhään kaupunkiin". Monastirista ostettiin tulijaisiksi koruompeluksilla varustettuja käsiliinoja, saviastioita y.m. arvatenkin munkkien valmistamia esineitä.
Se merenlahti, johon Kemijoki laskee, on niin pitkälle matala ja karipaikkoja täynnä, että "Ptishoff" täälläkin pysähtyi seitsemän virstan päähän kaupungista, suuren mahtavan sahan luo. Kaupungista soudettiin laivalle suurilla veneillä ja ne veivät ja toivat tavarat ja matkustajat. Vastavirta ja vastatuuli tekivät paljon haittaa, mutta muutamia tuntia ponnisteltuamme pääsimme kuitenkin Vienan Kemin rantaan.
Olimme sitä luulleet huonommaksi kaupungiksi, kuin se todella oli. Kemissä asui koko joukko virkamiehiä ja varakkaita kauppiaita, ja sen vuoksi oli siellä kahdenkertaisia puurakennuksiakin, joista kaupunki sai jonkun verran näköä. Varahvontta oli täällä oleskellut enemmänkin aikaa, ja hän mainitsi pohattain rikkaudesta esimerkkinä, että eräskin oli häntä pitänyt palveluksessaan vain sen vuoksi, että hän "kumauttaisi (kutittaisi) hänen jalkapohjiaan". Arvatenkin oli mies sairas ja hänen vaivojaan oli siten lievennettävä. Varahvontta kertoi täysin määrin nauttineensa tämän kauppiaan luottamusta, joka ei kuitenkaan estänyt häntä auttamasta kauppiaan tytärtä karkaamaan erään köyhän kosijan kanssa.
Kemissä majailimme karjalaisen Mäkushkinin hyvänlaisessa talossa, joka oli kestikievari. Päärakennuksessa oli kaupungin poliisikonttori, ja kun siinä oleva kievarihuonekin juuri oli saanut asukkaan, niin meidät sijoitettiin piharakennukseen, jonka alakerran oven päälle oli maalattu sana "arestantskija". Alakerta toisin sanoen oli kaupungin putka. Meille osotettiin huone putkan päällä toisessa kerrassa. Ruuan saanti oli täälläkin, kumma kyllä, sangen vaikeata. Ja huonoa oli yölepokin. Luteet pakottivat lopulta pakenemaan viileään eteiseen, jossa monen tuskan jälkeen vihdoin saimme lepoa. Niin huonosti tuskin olimme missään sisämaassa asuneet.
Unta odotellessamme kuulimme alaalta putkasta laulua. Aloimme sitä kuunnella… ääni oli kuontunut täyteläinen baritoni, taipuisa ja kouluutettu, ja sävelet, joita se lauloi, olivat aarioita tunnetuista oopperoista. Laulaja kaikuvin askelin kulki edes takaisin arestantskin huoneessa… se olikin arestantskija itse. Seuraavana aamuna näimme hänet pihalla vääntämässä tahkoa poliisille, punapartaisen, turpeanaamaisen miehen, joka tosin näytti olevan rappiolla, mutta nähneen aikanaan parempiakin päiviä. Kuulimme sitten vähän hänen vaiheistaan. Hän oli ollut joku oikeusvirkamies Moskovassa ja arvatenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettu Kemiin, niinkuin niin moni muukin. Kymmenen vuotta siellä oleskeltuaan hänen oli pitänyt päästä palaamaan kotiseuduilleen, mutta oli sattunut viinapäissään taas sanomaan jotain varomatonta ja siitä tuomittu muutamaksi päiväksi arestiin. Yksinäisyydessään hän siellä lauleli lauluja elämänsä kukkeuden ajalta, ja lahjakas mies hän varmaan oli kerran ollut.
Kemissä oli jonkun verran sotaväkeä, kuulemamme mukaan reserviä, jossa karjalaisistakin toiset saivat asevelvollisuutensa palvella. Satamassa oli jäännöksiä entisistä linnoituksista, mutta ne olivat jo rappiolla. Kaduilla kasvoi ruohoa, sillä luetut olivat Kemissäkin rattaat. Maantietä ei ainakaan sisämaahan päin ollut kuin seitsemän kilometrin pituinen pätkä Kemijoen viimeisten ankarien koskien sivu. Ja sekin tie oli silloin vielä aivan nuori, vaikka siksi kunnossa, että sitä pääsi rattailla kulkemaan.
Kemi oli ummikkovenäläinen, mutta tapasi siellä usein niitäkin, jotka osasivat "paissa karjalaksi".
Kemissä päiväkauden viivyttyämme lähdimme jälleen matkalle sisämaahan, lähdimme iloisella mielellä, sillä merimaasta olimme saaneet tarpeeksemme. Ikävöitsimme takaisin puhtaihin pirtteihin ja vanhanaikaisiin oloihin, joissa piirakkaat olivat parhaat, meille jo rakkaiksi käyneet herkut, joissa olimme tottuneet niin hyvin viihtymään samovaaran ääressä puheliaan isännän seurassa.
Matkustimme kevarikyydillä paljon kuljettua tietä, ja hyvät veneet olivat sen vuoksi pitkin matkaa käytettävänämme. Mutta ei mikään vene sentään vetänyt vertaa kuvernöörin veneelle, jonka näimme Putkuon kosken niskassa. Se oli niin suuri kuin pieni lotja. Se oli rakennettu kerran, kun kuvernööri kuuluu olleen aikeissa matkustaa sisämaahan lääniään katsomaan, mutta matkasta ei silloin eikä myöhemminkään tullut mitään, ja niin jäi lotja käyttämättä. Turhaan saatiin ylämaassa odottaa maaherraa, jolle olisi valitettu sitä ja tätä alempia virkamiehiä vastaan. Mutta olisikohan moisella aluksella Kuittijärville asti päästykään?
Olimme nyt suurella Kemijoella. En tiedä, olisiko se Oulujoen kokoinen, mutta tuskin luulen, vaikka se saakin vettä sekä Kuittijärvistä että eteläpuolelta Repolasta, Rukajärvestä ja Akonlahdesta saakka. Vesi kuitenkin oli silloin jo alimmillaan. Keväällä sitä on monin verroin enemmän, ja kun rannat enimmäkseen ovat matalat, niin joki tulvan aikana varmaankin on koko mahtava. Se on osasta jotenkin virtainen, koskia on paljon, ja matka oli sen vuoksi hitaanlaista. Toisin paikoin on kuitenkin tyyniä suvannoitakin, joilla soudeltiin kuin järvillä. Laajain erämaitten kautta se kauttaaltaan virtaa, ainoastaan muutama kylä on joen rannoilla.
Noin parin penikulman päässä Kemistä on Usmanan kylä samannimisen valtavan kosken alapuolella. Se on melkoinen, taloja lienee yli parisataa. Usmana oli jo karjalaisella kielialueella, mutta venäläistyi nopeaan. Kylä oli verraten hyvin rakennettu ja sanottiin siinä olevan rikkaitakin. Tuskin olimme sinne tulleet ja muhkeaan kestikievariin asettuneet, ennenkuin tultiin kutsumaan alakerrassa olevaan kauppapuotiin, jossa stanovoin sanottiin tahtovan meitä puhutella. Olimme jo jotenkin rähjäisen näköiset, ja siitä kyläläiset arvatenkin luulivat meitä kiinni otettavan ja heitä oli kokoontunut puoti täyteen sitä näkemään. Mutta stanovoi paperimme luettuaan mitä kohteliaimmin teki meille selkoa matkoista piirissään aina Vuokkiniemeen saakka, ja vaikk'emme siitä paljoakaan ymmärtäneet, niin myönsimme vain kaikkeen ja olimme tyytyväisen näköiset, ja asiansa ajettuaan hänkin lähti tyytyväisenä matkaansa. Emme sen koommin joutuneet virkamiesten kanssa tekemisiin.
Koskessa oli koko joukon katselemista. Se on kapea kallioruuhi, jossa vesi uupumatta riehuu. Rantakalliot ovat laajalta aivan puhtaiksi huuhtoutuneet, sillä kaikkien niitten päällitse sanottiin veden kevättulvalla kuohuvan. Silloin tämä koski varmaan on hirmuinen. Kalliot ovat särmäiset ja korkeatkin. Veneellä sitä on kuivallakin mahdoton laskea, ja ihmetellä täytyi, että sitä lohikaan pääsi nousemaan. Sitä tuskin olisi uskonut, ellei olisi varmaksi havainnut. Toisella rannalla oli pieniä korvapatoja palavassa koskessa ja niissä hyvin karkeasti valmistetut pajuiset rysät. Niin ahdas on rannalla lohen nousureitti, että näilläkin rysillä saatiin sileätä hopeakylkistä Jäämeren lohta niin paljon kuin rysään mahtui. Niitä oli kuin halkoja pinossa. En tiedä, kiero silmämmekö lienee syynä ollut, mutta meidän katsellessamme täpötäyden rysän tyhjentämistä sattui yksi lohi livahtamaan takaisin koskeen. Ei sitä kuitenkaan suurin kiroiltu, arveltiin kai tulevan toisella kerralla.
Pohjoisrannalla oli suurempi pato valtavien paasien muodostamassa tyynemmässä putaassa, ja sen ääressä katselimme lohien nousua, kunnes padon vartijat tulivat ja ajoivat pois. Hauskaa oli nähdä lohien koskesta päästyään lepäilevän tyvennössä padon alapuolella ja kohottavan nokkaansa ilmaan. Ongenvavalla asettelin perhoa varsin yhden kuonon päälle, mutta se ei ollut siitä tietävinään, lienee vielä ollut koskimatkan jälkeen hengästynyt.
Usmanalta menee Voigarven kautta maan poikki suoraan kevaritie Paanajärveen, mutta koska meillä oli tavaroita ja mieluummin tutustuimme jokeen, niin nousimme sitä myöden. Veneeseemme työnnettiin pari viinalekkeriä pyynnöllä, että veisimme ne tukkipäälliköille, jotka matkalla tapaisimme. Jokimatka Paanajärveen oli kahdeksan penikulmaa, eikä välillä ollut ainoatakaan asumusta. Kun kulku vastavirtaan oli hidasta ja sääkin oli kolkkoa ja sateista, kävi matka kylläkin ikäväksi. Kolmatta päivää viivyimme tällä taipaleella, viettäen yömme metsäsaunoissa. Kuljimme erään palaavan paanajärveläisen veneessä. Vaikka vene oli suurenlainen, niin kävivät tilat kolmelle matkustajalle, yhtä monelle saattajalle, monille tavaroillemme ja tukkilaisten viinoille kuitenkin hyvin ahtaiksi. Veneen pohjalla saimme istua jalat koukussa.
Vaihteluna olivat kosket, koska niiden kohdalla pääsimme maalle kävelemään ja venettä nostettiin tyhjiltään. Toiset kosket olivat pitkiä, nelin viisin virstoin, toiset lyhempiä, joku aivan jyrkkä, melkeinpä putouksen tapainen. Semmoinen oli Juuma, joka oli Usmanan ja Paanajärven välillä puolitiessä. Se oli niin jyrkkä, että vene oli taivallettava maisin sen päälle, pienen kalliosaaren poikki. Sitäkin kuitenkin laskevat tyhjällä veneellä taitavimmat koskimiehet, niin mainittiin, ja Ervasti matkallaan näkikin sen omin silmin:
"Juuma on lyhyt, vaan hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahen puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolella jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmän vihainen. Me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantama kädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle. Vaan kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjään nähäkseen, voisiko venettä siitä soutaen laskea, tahi pitäisikö köyttä käyttää. Kun me olimme perille ennättäneet, olivat miehet jo lopettaneet tutkintonsa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen rantaan, sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Joka teki laskun vaaralliseksi, oli kosken mutkaisuus. Keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta kallio noin 20-30 syltää pitkälle ulos, jonka yli vesi kyllä osaksi virtasi, vaan joka pakotti valtaväylää jyrkästi kääntymään etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt tuhansiksi palasiksi tätä kalliota vastaan. 'Ka ilman köyttä laskevat', huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa. Kaikkein, mutta varsinkin minun ja kumppanini silmät olivat nyt kuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahoton on kertoa sitä nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessään kyllä suuri, vaan lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla, jouduttivat kulkua mitä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat soutaa ja huovata riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedon tapaisista voimanponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja huopaajan liikunnot kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahinkoumatonna. Jos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo eli hanka taittunut tuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi tarjona ollut."
Muutoin olivat kaikki nämä kosket siinä kunnossa, johon ne Luojan kädestä olivat jääneet, aivan perkaamattomat ja ylen louhiset. Siitä syystä, ei aallokon suuruuden vuoksi, niitä on vaarallinen laskea. Vaikeata on nousukin, kun rannoilla ei ole minkäänlaisia vetosiltoja, niinkuin meidän puolellamme Oulujoen vesistössä. Varsinkin nyt, kun vesi oli hyvin matalalla, täytyi toisinaan sauvoa vene aivan keskienolle saakka tai kaalata kauas koskeen pitkin livettäviä kiviä, kun koetimme köydellä vetäen auttaa sauvojia.
Kemijoen rannat ovat matalat ja lakeat, uoma ei ole syvälle syöpynyt. Enimmäkseen ne ovat kankaita ja louhikkoa, mutta rantametsän takana on aavoja soita. Toisin paikoin virta leviää leveiksi suvannoiksi, joitten varrella on kauniita niittyalojakin ja iloisia lehtoja. Semmoisissa kohdissa joki muistutti kaitaista sisämaan selkävesistöä. Mutta Oulujoen komeita virtamaisemia, korkeita törmiä ja jyhkeitä kuusikoita sai Kemijoelta turhaan etsiä. Suvantojen rannoilla olivat paanajärveläisten parhaat niityt, ja koska ne kevättulvilla ovat veden alla ja saavat päälleen lietettä, oli niissä maanlaatu mielestämme hyvinkin lihavaa. Toisin paikoin kasvoivat rannat niin taajaa pensaikkoa, ettei tahtonut läpi päästä. Sitä kummallisempaa oli, ettei tällä kahdeksan penikulman taipaleella ollut ainoatakaan ihmisasuntoa, vaikka joella suviaikaan oli melkoinen liike. Syyksi mainittiin, että nämä erämaat ovat kovin kylmät, ja siitä taas saattoi päättää, etteivät suot kahden puolen olleet kaukana, vaikkei niitä näkynytkään sanottavasti joelle.
Kemijokea pitkin uivat mereen Vienan Karjalan ikivanhat metsät. Toisia lauttoja oli jo Usmanassa tullut vastaamme, toisia tapasimme ylempänä koskilla. Harvoin saa meidän puolellamme enää nähdä niin kauniita pölkkyjä. Kymmentuumaista pienempää puuta tuskin oli ensimmäistäkään, mutta suurempia oli kosolta. Ja kaikki järjestään olivat moitteettoman suoria ja oksattomia. Jokainen puu, jossa oli vähintäkin vikaa, hylättiin. Ainoastaan moitteettomat pölkyt vietiin Kemiin. Metsät olivat kruunun, ja niitä hakattiin sen mukaan. Tukkien hakkuun sanoivat olevan järjestetyn sillä tavalla, että asukkaat kaatoivat metsästä puut, jotka heidän mielestään täyttivät ehdot, ja vetivät ne lauttausväylän varrelle. Siellä ne mitattiin ja vedättäjälle maksettiin kaatamisesta ja vedätyksestä palkka. Mutta vetäjät olivat oppineet kaatamaan puita hyvin varoen, koska venäläiset tukkipäälliköt pyrkivät hylkäämään niin paljon kuin suinkin, eivätkä hylätyistä maksaneet vetopalkkaa. Karjalaiset väittivät, että ne siitä huolimatta pantiin lauttaan. Säästämänsä rahtimaksut pistivät päälliköt omaan taskuunsa, se oli rahvaan käsitys.
Erään kosken alla juoksi rantaa pitkin vastaamme joukko tukkilaisia, jotka kyselivät, oliko meillä päällikölle viinaa. Tämä lienee jo kotvan aikaa odotellut paanajärveläisten paluuta ja lähettänyt miehet vastaan kantamaan lekkerit taipaleen poikki, koska koski oli pitkä ja mutkitteleva ja ne siinä olisivat viipyneet. Miehet saivatkin botskansa ja lähtivät niitä juoksujalkaa kiidättämään kosken niskaan. Kun olimme veneinemme kosken nousseet, oli päällikkö lauttamajassaan jo täydessä humalassa. Aito venäläisellä vieraanvaraisuudella hän haastoi meidätkin kesteihin ja tarjosi, mitä talossa oli parasta, ruokaa ja viinaa. Toverini, joka oli raittiusmies, ei maistanut tippaakaan, mutta minä kyllä tulin piankin tuulelle, eikä siellä salolla kupponen maistunutkaan hullummalta, vaikk'ei se ollutkaan kolmikymmenkertaisesti puhdistettua. Kestin lopussa pyysi päällikkö, että ottaisin valokuvan hänestä ja hänen perheestään, asettuen päremajansa edustalle joukkoineen ryhmäksi. Ennenkuin kuitenkaan näppäsin, hän sai uuden tuuman, pyysi vähän odottamaan ja antoi nostaa itsensä katon harjalle, johon hän asettui hajareisin, pitäen kiinni lipputangosta ja nostaen lakkiaan. Olisihan siitä tullut soma kuva, mutta pahaksi onneksi olin unhottanut otettujen kuvien luvun, ja kaunis taulu tuli erään toisen kanssa samaan lasiin ja molemmat menivät pilalle.
Meidän lähtiessämme ruvettiin lauttamajaa, "hartshivoa", juuri laskemaan kosken alle. Lasku taitaa olla koko hauskaa, sillä lautta, joka on lujasti rakennettu, kulkee kuin lata, missä vain enimmän vettä virtaa, välittämättä kivistä tai aalloista.
Kemijoen suurimmat kosket ovat alaalta lukien: Putkuo, Usmana, Vuotshas, Juuma, Petäjäkoski, Sompakurja ja Valkiehini. Sompakurja on lähellä sitä paikkaa, jossa Sompajoki, pohjoisesta tullen, laskee Kemijokeen. Se on pisin kaikista, kokonaista 7 virstaa. Muutoin ei Kemijoki koko matkalla aina Jyskyjärveen saakka saa juuri mitään vedenlisäystä kummaltakaan puolelta.
Yömme nukuimme välillä saunoissa, joita oli niittyjen reunassa. Vaikka oli keskikesä, niin olivat yöt kuitenkin hyvin kylmät ja Varahvonttaa vilutti pahasti, hän kun ei uskaltanut tulla saunaan nukkumaan, koska pelkäsi "tshitshiliuskoja" ja käärmeitä. Hän oli nyt illalla nauttinut vähän liiaksi Kemin tulijaisia ja souteli suvannolla tuohitorvella toitotellen, että metsät raikuivat. Humalassa hän taas kertoi tyttärestään ja veneen kokassa torkkuessaan lauloi vaimoaan muistellen:
"Unipa petti, mie makasin,
Petti pehmiet perinät,
Käsivarsi nuoren naisen,
Kainalo ujon emännän."
Varahvontta oli tyytyväinen ajatellessaan, että hänellä nyt olisi tavallista enemmän rahoja kotiin tuoda. Mutta soutamaan hän oli hyvin haluton, kun kerran kievarikyydillä kuljettiin, veteli nyrpeänä ja alakuloisena, koska se työ hänen mielestään kuului saattajille eikä matkustajille, ja ilostui vilpittömästi, kun me päästimme hänet vaivasta ja asetuimme itse soutamaan.
Saavuimme sitten valvoneina ja vaivannähneinä Paanajärveen, jossa oli kirkko ja melkoinen kylä. Kestikievari oli hauska, mutta sinne odotettiin rauhantuomaria, "mirovoi sutjaa", joka oli siksi korkea virkamies, että isäntäväkeä vähän arvelutti, voitiinko meitä päästää kievarihuoneisiin. Pääsimme kuitenkin, ja pian sinne saapui tuomarikin. Hän oli kuitenkin hyvin "alhainen" mies, niinkuin meidän puolellamme sanottaisiin, ja jakoi mielellään kanssamme huoneet ja vielä eväänsäkin, jotka olivat mitä herkullisimmat ja runsaat ja maistuivat niin hyvin, että taisimme niihin tehdä suurenkin loven. Pitkälle kiertomatkalleen hän oli varustanut juoma-astian, joka oli läkkipellistä valmistettu ja moneen osaan jaettu, "kasviportöörin" näköinen. Jokaisessa tapissa oli erilaista juotavaa, ja tappeja oli useita. Tuomari matkustelee suviseen aikaan suuren lääninsä kertaan tai kahteen ja tuomitsee näillä retkillään kaikki rahvaan riidat. Tämän sutjan läänissä olikin tarpeeksi laajuutta. Paanajärvestä hän jatkoi matkaansa Uhtueen, sieltä Pistojärveen Kuusamon rajalle, Vuokkiniemeen ja Akonlahteen.
Kemijoen rannat ovat Paanajärven kohdalla hyvin laa'at ja tasaiset. Lähellä kylää joki leviää järveksi, joka on niin matala, että se on melkein umpeensa kasvanut kaikenlaisia vesikasveja. Kylä on joen kahden puolen. Se oli suurehko ja siinä oli koko joukko kookkaita taloja. Paanajärvestä alkoi runoalue, parantuen yhä sisämaahan päin.