Anna neuvon neitostani 150
Orpolastani opetan.
Morsio sisarueni,
Kapuletti lakluvoni.
Uusi tapa ottaminen,
Alemma kumartaminen, 155
Niskan nuoren notkuminen,
Kakla pysty kaartuminen,
Niinkuin tuores tuomen latva,
Kasvajan katajan lehvä.
Piä lusikkas luvussa, 160
Astiasi arviossa,
Jottei kasit kannettaisi,
Pienet linnut peitettäisi.
Ukko on susina tsupussa,
Akk' on karhu kartanolla, 165
Kyty kyynä kynnyksellä,
Nato naaklana tshupussa.
Kuin kyty kynnöltä tuloo,
Ukko aian panennasta,
Vie minjä vesi käsille 170
Varusta valkia paikka.
Jopa neuvoin neitostani,
Orpolastani opetin.
Ei laki rahoitta laula,
Kieltä piekse penningittä. 175
Alttinoin kylän akoilta,
Polttinoin kylän pojilta.
Laki laulajan lahoo,
Kieli kukkujan kuluu.
Kopeikka koko sanalta, 180
Kriuna kielen kääntimeltä,
Puoli puolelta sanoa,
Penni kielen pieksännältä.
Laulun lauloi, virren taitoi,
Täss' on virsi kuullaksenne,
Toinen ilman ollaksenne.
Saajannaisesta tavallisesti laulettiin vielä seuraavat säkeet:
"Shöi sian sukahinjehe
Mussan koiran karvoinjehe"…
mutta nämä sanat oli, mainitsi laulaja, Uhtuella jätetty pois. Ne tuntuvatkin siinä yhteydessä hyvin aiheettomalta pilkalta, joka riitelee saajannaisen suurta ylistystä vastaan. A.R. Niemen tutkimukset viittaavat siihen, että säkeet ovat vanha laina liettualaisilta.
UHUT.
Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla, lähempänä sen itäpäätä, on Uhut, Vienan Karjalan suurin kylä. Sitä voisi sanoa kaupungiksi sekä suuren väkilukunsa että tiheän rakennustapansa vuoksi, mutta järjestykseltään ja asetuksiltaan se ei eroo sen puolen tavallisista kylistä. Lönnrotin aikana se vielä oli jaettukin kahden pitäjän, Vuokkiniemen ja Paanajärven kesken, mutta nyt se oli oma seurakuntansa. Uusi kirkko oli Ryhjässä melkein selän rannalla. Mainittiin, ettei tämä uusi kirkko ollut Herralle otollinen, jonka vuoksi se oli jonkun aikaa käyttämättä. Kovin näkyisä ei ollut uusikaan kirkko, Herran huoneet ovat rajan takana yleensä vähäisiä verrattuina niihin laajoihin rakennuksiin, joita on meidän puolen kirkkomäillä.
Uhtuen kohdalla laskee Kuittijärveen pohjoisesta Uhutjoki, verraten leveä ja untelo joki täällä suupuolessaan. Pehmeään kangasmultaan, jolle kylä on rakennettu, se vähällä vedellään on virutellut hyvinkin mahtavan korkeaäyräisen uoman. Suurin osa kylästä on Uhutjoen länsirannalla. Maa on lakeata, mutta lännessä ja pohjoisessa se kohoo autioiksi kankaiksi. Lähimmät kylät ovat vesistön varressa kahdenpuolen, länsipuolella Jyvöälahti, itäpuolella Tsiksa, jonne oli matkaa penikulma.
Semmoisia hyötymaita, joista maanviljelys ja karjanhoito kostuisivat, ei tämän suuren kylän piirissä ole paljoa, siellä täällä vain joku niitty järvien tai jokien rannoilla. Vainiot ovat kaikki kylän aukealla ja niin vähäiset, niin monen kesken jaettu, ettei niitten tuotteilla suinkaan vuotta elettäisi, ellei olisi ansiota muualta. Kaupalla Uhut enimmäkseen elääkin, sen miehet kiertelevät laajalti Suomessa, harva se maan kolkka, jossa heillä ei olisi puoteja tai laukunkantajia. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella on varsinkin kalastus tärkeä elinkeino. Onneksi on kylällä niin laaja ja kalainen järvi kuin Keski-Kuittijärvi ääressään. Nuotalla ja kaikenlaisilla silmäpyydyksillä enimmät saaliit saadaan, mutta niiden ohella pyydetään myös siimoilla ja koukuilla. Milloin vain on sovelias ilma, näkeekin kylän lähettyvillä nuottamiehiä, venekuntia kymmenittäin. Talvella viedään nuotat kauas salolle ja kalastellaan niissä järvissä, joita on Uhtuen sydänmailla joka puolella. Nuotat ovat laajat ja hyvät, kalastamisen taito kehittynyt, ja niinpä voidaankin pienempi sydänmaanjärvi yhdellä retkellä vetää niin tyhjäksi, että sillä sitten on melkein suotta käydä moneen vuoteen. Minkäänlaista kalansuojelusta ei tietääkseni ollut. Vedettiin, milloin ja missä voitiin, varsinkin kutuaikoina, ja sen vuoksi jo yleiseen valitettiinkin, että kalastus oli entiseen verraten käynyt kovin huonoksi. Jyvöälahdesta tullessa on selän rannassa ensinnä Likopää niminen kylänosa, enimmäkseen vanhaan malliin rakennettuja varakkaita taloja, koristettuine räystäineen ja akkunapielineen, Likopään takana taas joen ja selän välillä Ryhjä, jossa kirkko on. Joen takana on pienempi Miitkala, jonne johtaa silta. Vähän ylempänä joki laajenee matalaksi lammeksi, jonka varrella lienevät kylän parhaat heinämaat, ja tämän suvantolammin pohjoispäässä on erillään muusta kylästä Lamminpohja. Se on sekalaisemmin rakennettu kuin muu Uhut, joukossa oli sekä kaikkein vanhanaikaisimpia taloja, että useita Suomenkin malliin rakennettuja, osasta hyvinkin kookkaita ja varakkaan näköisiä. Likopäässä taas näki samanlaisia kahdenkertaisia, päätyparvekkeellisia taloja kuin alempana Kemijoen varressa.
Tämä laaja kylä, jonka miehet ovat vanhoista ajoista pitäen kulkeneet niin laajalti maailmaa, oli Vienan Karjalan parhaita runokeskuksia.
Lönnrot kävi Uhtuessa montakin kertaa, viidennellä, kuudennella ja seitsemännellä keruumatkallaan, ja hyvin hän näyttää siellä viihtyneen sekä saaliin runsauden että arvatenkin kohtelun vuoksi, sillä uhtuelaiset olivat etenkin pohjan puolella olevien kyläin asukkaihin verraten koko joukon ennakkoluulottomampia ja valistuneempia ja osasivat vieraallekin arvon antaa.
Viidennellä runonkeruumatkallaan, v. 1834, Lönnrot viipyi Uhtuessa viikkokauden, kirjotellen uutteraan runoja ja hoidellen sairaita, joita tulvi joka puolelta, kun kuultiin runonkerääjän olevan lääkärin.
"Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkun hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi toisia, uusia."
"Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada jotain hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa syödäkseni."
"Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalavaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi, tiheitä ophtalmia-(silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi s,o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua.
"Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä.
"Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää, ei täällä ole, kun näet kukaan ei aja partaansa. Minäkin, vaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla, ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljon enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: 'Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä'. Sellaista kunnioitusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vähän oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä omistetaan arvonimi 'puolijumala' ja 'puujumala'. — Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää, on täällä tuo, että rahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta pilaan."
Kuudennella retkellään Lönnrot laulatti erästä isäntää, jonka pojat lauloivat toverilleni, ja sai häneltä koko joukon runoja. Hän kertoo tästä kohtauksesta eräässä kirjeessä seuraavaa:
"Uhtuessa tapasin ennen tuntemattoman Jamala nimisen miehen, joka ensinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempätä runoa sanotulla maksolla, ja mitä muistaisi, päällisiksi. Niin kirjotinkin kaiken päivän häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta pykälen puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjotin luvatuita pienempiä runoja murkkina päiviin asti. Vaan sitte hänestä päästyä keräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä pienensivät poveni 20 kopeikan seeleistä. Näin sain sekä tästä että muistaki kylistä taasen kyllä runoja. Nyt aikaa saahen lähtisin kernaasti rajoa myöten ensinnä aina Lappiin asti, vaikk'en taia päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna, jos sillonkana. Sen jälkeen tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa seuraten vaikka Laatokan mereen asti. Rajapaikat ovat kuitenkin parahimmat lauluilta."
Seitsemännellä retkellä Lönnrot yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa viipyi Uhtuessa kolme viikkoa, odotellen talvikeliä, jotta voisi lähteä matkalleen, pohjan perille.
"Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut vallan oivallisessa kamarissa eli kornitsassa, joksi sitä täällä sanotaan, ja olen joka päivä laulattanut sekä tyttöjä, akkoja että miehiä ja poikia tai antanut heidän kertoa satuja, niin että kyllä on ollut täysi työ, ja ettei ikäväkään ole vaivannut."
Lönnrot mainitsee, että Uhtuessa hänen aikanaan oli noin 80 taloa. Kuinka vanha tämä asuinpaikka on, siitä lienee mahdoton saada selkoa. "Sarkasodan" eli "varastussotain" aikana se Lönnrotille kerrottujen muistojen mukaan oli niin lopen hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Muuan joukkue suomalaisia talonpoikia oli muka silloin, Ison vihan raivotessa omassa maassa, kulkenut rajan poikki, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja samalla hävittänyt Uhtuenkin. Kylän sanottiin sitten olleen autiona ja saaneen ensimäiset uudet asukkaat Kiannasta, Suomen puolelta. "Siitä voi päättää", lausuu Lönnrot, "kuinka maa oli kauttaaltaan hävitetty, kun ei Uhtuen verraten edullisella paikalla olevaan kylään lähempää liiennyt uusia asukkaita." Borenius mainitsee Uhtuen talojen luvun olleen 1870 luvun alulla 130-145, ulkopiirin kanssa jopa 200-300. Kylän asukasluku lienee noussut toiselle tuhannelle.
Vaikka Uhut on niin suuri liikepaikka, ei siitä kuitenkaan ollut rattailla ajettavaa tietä millekään suunnalle. Liike kulki kesällä vesiä pitkin sekä Kemiin että Suomen puolelle, sisämaahan jalan. Talvella ajettiin selkiä, mutta kelirikon aikana oli tämä suuri kylä viikkokausia eristettynä kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa.
Kävin Uhtuessa montakin kertaa, milloin yksin, milloin toverini seurassa. Vietimme siellä erään kerran monia päiviä. Meillä oli puoleksi tuttavia isäntiä, sillä toisilla oli puoteja kotipitäjissämme. Toisia tuttavia saimme kylällä. Meitäkin "pidettiin hyvänä", niinkuin sana kuuluu, kutsuttiin ativoihin talosta toiseen, jonkun päivän elimme oikeassa juhlahumussa, vaikkei muuta tarjousta ollutkaan kuin teetä. Laskin meidän eräänäkin päivänä juoneen puoliväliin kolmattakymmentä lasia mieheen, kun joka talossa oli juotava monet "tokanat" ja vielä pakostakin "tinkitokana"; vaikka olisit jo kuppisi kumonnut. Tämä tapahtui keskellä heinäkuun helteitä ja melkolailla sen vuoksi tässä kestityksessä hikoiltiin.
Asuin ensi käynnilläni Likopäässä. Talot olivat tosin päältä nähden verraten vaatimattomia, mutta niissä vallitsi mitä paras järjestys ja siivous. Voisipa sanoa, että asukkaissa oli joku ylimyksellinen leima, joka muutoin on Karjalan rahvaassa yleinen ja varmaan hyvin vanha, entiseen vapauteen ja omavaltaan juurtuva piirre. Oli siihen kuitenkin nykyisetkin syyt. Nämä isännät ja heidän sukulaisensa olivat enimmäkseen varakkaita kauppiaita. Toisilla oli Suomen puolella rikkauksia, joita mainittiin kautta maakuntain. Mutta siltä eivät he täällä omalla puolellaan koettaneet ylläpitää semmoista herraselämää kuin meikäläiset maakauppiaat, vaan viljelivät talojaan samaan laatuun kuin kaikki muutkin ja asuivat suurissa pirteissään muun talonväen keralla. Pirtin järjestys oli juuri samanlainen kuin tavallisissakin taloissa, isännät ja emännät kävivät töissä, korjailivat nuottiaan, verkkojaan, soutelivat pyyntiretkillä, sanalla sanoen, herrassäädyksi he olivat vallan kansanvaltaisia, talonpojiksi ylimyksellisiä. Tupain lattiat olivat matoilla verhotut, moitteettoman puhtaat, vierashuoneet vielä sitäkin somemmat. Suojain puolesta siellä siis viihtyi hyvin. Mutta jonkun verran Suomen miestä kuitenkin kaikitenkin vierottiin.
Toisenlaiset olot vallitsivat niissä taloissa, joihin hihhulilaisuus oli levinnyt. Ero oli melkein yhtä jyrkkä, kuin jos olisi maanrajan poikki astunut omalle puolelle. Rahvas oli suorempaa ja avomielisempää, mutta uskonnon mukana oli se omistanut suomalaisten huonojakin puolia. Pirteissä poltettiin vapaasti tupakkaa, lattioita ei pidetty siivossa; hihhulien kodit eivät sen vuoksi tehneet likimainkaan yhtä puhdasta vaikutusta kuin muitten karjalaisten. Oli kerrassaan omituista nähdä, missä määrin uskonto muutti rahvaan koko asunnon ja olennon. Yhtä vaikeata kuin oli erottaa Suomesta naituja, uskoaan muuttaneita naisia karjalaisista emännistä, yhtä vaikea olisi ollut erottaa useita laestadiolaisuuteen kääntyneitä karjalaisia heidän heimolaisistaan rajan länsipuolella. Erwasti kertoo, että Uhtuen hihhuleita v. 1879 esivallan toimesta vainottiin, muutamia heistä oli uskonsa vuoksi linnaankin tuomittu ja sitten kielletty lähtemästä tavallisille kauppamatkoilleen. Mutta nähtävästi ei tämä pelotus voinut uskolaisuutta lopen hävittää, koska heitä nytkin kuului olevan kylässä jotenkin runsaasti.
Lönnrotin jälkeen ovat useimmat muutkin runonkerääjät Uhtuessa käyneet ja runoja saaneet. "Tosin on runolaulu ja esi-isäin yksinkertaiset tavat täällä Uhtuen, maailmaa kiertäneinä miehillä vähemmässä arvossa, kuin syrjäisemmissä kylissä, eivätkä runot ole täällä enää niin täydelliset kuin Suomen rajan läheisyydessä, vaan niitä tunnetaan täällä yhtähyvin jotenkin paljon", lausuu Borenius.
Niinpä karttui meillekin koko joukon kirjoittamista kylää kierrellessämme. Varsinkin molemmat Jamaset, joiden isää Lönnrot oli laulattanut, osasivat paljon runoja. Toverini kirjoitti ne vertauksen vuoksi, vaikka jo Borenius parikymmentä vuotta aikaisemmin oli heitä laulattanut. Jamas-veljekset olivat vähän vanhanaikaisempia ukkoja, mutta kylän mahtimiehiä kumminkin. Heitä näytti vähän hävettävän, kun vaadimme laulamaan runoja, joita he ennen nuorempina olivat laulaneet milloin kotona, milloin matkoillaan Suomessa. Hymyt ja estelyt päättyivät kuitenkin siihen, että he vierashuoneessa, jonne ei sivullisia päässyt, avasivat virsilippaansa ja lauloivat laulunsa. Suostuivat he siihenkin, että valokuvasin heidät semmoisessa asennossa, "käsi kädessä, sormet sormien lomassa", johon Lönnrot kertoi kilpalaulajain ennen ruvenneen, vaikka tämä laulunmalli olikin veljeksille tuntematon.
Meidän näissä toimissa puuhatessamme saapui kylän venäläinen uratnikka huhun mukaan erään juonikkaan isännän yllytyksestä — tiedustelemaan passejamme ja askareitamme. Tuo isäntä kuului häntä yllyttäneen kimppuumme sillä verukkeella, että valokuvailimme ja muka laadimme karttaa, jonka mukaan vihollinen voisi maahan tulla. Uratnikasta ei kuitenkaan ollut vaikea selvitä matkakirjeiden avulla, eivätkä muutkaan sen koommin meitä ahdistaneet valokuvailun vuoksi.
Sain Uhtuesta koko joukon vanhoja koruompeluksia, osasta silkillä ommeltuja, varsin omintakeisia malleja. Nykyään tämä ompelutaito oli kokonaan unohtunut, mutta siellä täällä oli muiskia vielä arkkujen pohjalla ja kaipauksetta niistä luovuttiin. Olipa vielä jollakulla vanhoja ompelutelineitäkin. Kävimme katsomassa erästä nuorta, ehkä viidentoista vuoden vanhaa neitostakin, jota laitettiin koko kylän kauneimmaksi. Vaikka Toarie oli verraten köyhä — isä oli vuosikausia elellyt Suomessa, jättäen perheensä oman onnensa nojaan — oli hän kauneutensa vuoksi kuitenkin niin suuressa maineessa, että sanottiin nuorten miesten kilvan tahtoneen viedä hänet miehelään, vaikka hän oli vielä alaikäinen. Toarie olikin paljon somempi kuin valokuvassa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen viehätystään, että hän osasi "veätä värttinätä".
VIENAN KARJALAN KERTOMARUNOT.
Siihen aikaan kun Vienan Karjalassa matkustelimme, ei runotoisinnoita vielä oltu julkaistu kuin joku näytearkki, ja tietoni niiden laadusta senvuoksi olivat vaillinaiset. Kun sitten aloin runoja itse kerätä, niin tuntuivat alussa ne ainekset, joista kansalliseepoksemme on koottu, kylläkin niukoilta ja hatarilta. Emme missään tavanneet semmoista toisintoa, joka olisi likimainkaan vastannut Kalevalan runojen täydellisyyttä, vaikka laulatimme parhaita enää elossa olevia laulajoita. Saamistamme runoista useat olivat kuin lyhennetty karsittu laitos, joka nopeaan kertoi pääpiirteet semmoisista tapauksista, joille Kalevala omistaa monta runoa. Ne olivat vain kuin selkärankaa, jonka ympäriltä useimmat jäsenet ja elimet puuttuivat. Toisia runoja laulettiin toisista henkilöistä kuin Kalevalassa, toisia oudoissa yhteyksissä, muutamat olivat taruperäiselle eepilliselle runopiirille aivan vieraat. Varsinkin pienempien laulajien runot olivat usein niin sekaantuneet, että niistä puuttui ajatuksen yhteys. Pakanallisen jumaluustaruston nimiä oli väännelty niin kummasti, ettei laulajalla ilmeisestikään enää voinut olla aavistusta siitä, mitä ne alkuaan merkitsivät.
Mutta kun olimme enemmän runoja kirjotelleet, muuttui vähitellen käsityksemme. Tuossa verraten hajanaisessa, ikäänkuin karsitussa toisintorunoudessa alkoi yhä selvemmin kajastaa suuri yhteys. Kuta useampaan laulajaan tutustuimme, sitä enemmän se rikastui, sai täydentäviä piirteitä, runsaampia värejä ja vivahduksia. Näköala laajeni samoin kuin yksityisen asunnan piiristä noustessa vuorelle, jolle ympärillä olevatkin seudut näkyvät. Maisemanäköalassakin vallitsevat eri kohdissa enimmäkseen samat perusainekset, mutta alati toistuessaan laajalla alalla ne saavat lukemattomia uusia sävyjä, yhtyvät eri tavoilla ja ryhmittyvät suuremmiksi johtopiirteiksi, joita ei yksityismaisemassa huomaa, vaikka se voi olla niistä osa, kukkulajonoiksi, metsä- ja viljelysaloiksi, vesistöiksi, joita yhdistävät salmet ja joet. Melkein samaan tapaan kansanrunouden näköalat rikastuvat ja saavat suurempia yhdistäviä juonia, kuta enemmän niitä kerääntyy katsojan tajuntaan. Jokainen saatu toisinto samoin kuin vuorelle noustessa askel askelelta paljastaa uusia piirteitä ja samalla yhä enemmän haahmottelee suurempaa kokonaisuutta.
Näin Lönnrotin näköala laajenemistaan laajeni, kuta enemmän toisintorunoja hänelle karttui, kokonaisuus alkoi hänelle yhä enemmän selvetä ja lopulta hän saattoi luoda Kalevalan.
Ne kertomarunot, joista Kalevala on saanut eepillisen sisällyksensä, on Vienan Karjalan toisintorunojulkaisussa aiheittensa mukaan järjestetty seuraavasti:
Sampo-jakso. Tämä vaiherikas runo on Kalevalan varsinainen selkäranka. Siitä juoksevat eepoksen juonet. Samporunon yhteydessä lauletaan paitsi Väinölän ja Pohjolan taisteluita usein maailman luominenkin ja vielä muitakin runoaiheita, jotka tässä on itsenäisiksi erotettu.
Taivaan taonta. Siitä on säilynyt ainoastaan muutamia harvoja lyhyitä katkelmia, jos lienee ennen aikaan ollut täydellisempi.
Kilpalaulanta, runo Väinämöisen ja Joukahaisen kohtauksesta ja laulukilpailusta sekä Joukahaisen lupauksesta antaa Väinämöiselle sisarensa puolisoksi. Se ehkä täydellisimmin kansanlaulussa vastaa Kalevalan runoa.
Ainoruno, kuvaus nuoresta tytöstä, joka lehdossa tapasi "Osmosen" tai "Kalevaisen" ja surussaan hänen kosinnastaan kuristi itsensä aitassa. Runo on semmoisenaan niin katkelman laatuinen, että se kuin itsestään sopeutui Joukahaisen sisareen, vaikka sekä Väinämöinen että Joukahainen ovat sille tuntemattomat.
Vellamon neidon onginta. Usemmissa toisinnoissa tämä runo lauletaan Väinämöisestä. Vanha runoilija sai ongella ollessaan kalan, jota hän ei ollut ennen nähnyt, rupesi sitä leikkaamaan, mutta "lohi loimahti merehe, kala kirjo kimmertihe", ja ilmaisi veteen päästyään olevansa Vellamon neito, joka oli tullut ikirunojalle puolisoksi. Suotta Väinämö enää kokee sitä käsiinsä saada. Aiheen puolesta runo kauniisti sopi edellisen jatkoksi, vaikk'emme sitä toisintorunoudessa siinä yhteydessä tapaakaan.
Väinämöisen polvenhaava. Väinämöinen veistää vuorella venettä, kirveen koskematta kivehen, mutta hiisi vaapahuttaa vartta, niin että kirves käy Väinämöisen polveen. Haavasta virtaavan veren sulkee muuan tietäjäukko loitsullaan.
Venepuun etsintä. Sampsa poika Pellervoinen, toisissa toisinnoissa joku toinen henkilö, etsii Väinämölle venepuuta.
Tuonelassa käynti. Useimmissa toisinnoissa kerrotaan Tuonelan matka Väinämöisestä. Arhipan laulamassa retki tapahtuu sen johdosta, että Väinämöisen reki oli Päivölän pidoissa rikkaantunut.
Vipusessa käynti. Väinömöinen käy Vipusen luona saamassa sanoja, joita hän tarvitsi "tehdessään tiedolla venettä, laatiessaan purtta laulamalla."
Kilpakosinta. Väinämöinen ja Ilmarinen matkustavat kilvan kosimaan Pohjolan emännän tytärtä. Runo tavallisesti alkaa kauniilla kuvauksella siitä, kuinka Ilmarisen sisar keksi merellä Väinämöisen veneen ja houkutteli häntä ilmaisemaan, millä asioilla hän liikkui, sekä sitten juoksi kertomaan uutisensa veljelleen, joka kiiruumman kautta niinikään suoriutui matkaan. Nämä toisinnot käsittävät Kalevalan komeimpia ja vanhanaikaisimpia piirteitä, kuten ansiotyöt, jotka Pohjolan emäntä määräsi suoritettaviksi, ennenkuin suostui tyttärensä antamaan.
Kultaneidon taonta. Ilmarinen, toisissa toisinnoissa Väinämöinen, takoo kullasta neidon, huomaten kuitenkin hyvin viluksi sen kanssa lepäillä.
Kojosen pojan kosinta. Synkkä runo Kojosen pojasta, joka kosi Kommin tytärtä ja vihdoin saikin neidon ja vei hänet vastoin tahtoaan kotiinsa, täällä surmasi ja lähetti lihat anopilleen lahjaksi. Se on Kalevalassa Kullervorunoon sovitettu.
Laivaretki ja kanteleen synty. Väinämöinen laskee sinistä merta, vene täynnään neitoja ja nuoria miehiä, keksii merellä kanteleen ainekset, laatii niistä soiton ja viehättää ihmiset, eläimet ja kaikki haltijatkin soittoansa kuulemaan.
Nimettömät taudit. Ainoastaan joku lyhyt toisinto Vienan Karjalan runoalueella on säilynyt niistä taudeista, joita Väinölän lapset potivat ja jotka sitten Väinämöinen voimallisilla voiteillaan paransi.
Auringon ja kuun päästö. Tästä runosta on vasta 1870-luvulla kirjoitettu Vuonnisessa muistoon kaksi lyhyttä toisintoa. Se oikeastaan kuuluu Karjalan kannaksen runoihin.
Väinämöisen tuomio. Runo Luojan synnystä, Väinämöisen yrityksestä saada hänet kuolemaan pantavaksi ja runoilijan poislähdöstä, kun tuomiota ei toteutettu.
Lemminkäisen virsi. Yleisin kautta Karjalan laulettu runo. Runon ytimenä on kertomus Lemminkäisen tulosta Päivölän pitoihin kutsumattomana vieraana ja kaksintaistelu Päivölän isännän kanssa. Usein se päättyy hänen matkallaan saareen piilemään ja seikkailuihinsa saaren impien iloissa. Tämä osa runosta kuitenkin usein lauletaan Kullervostakin. Harvinainen on Arhippa Perttusen laulama toisinto Lemminkäisen surmasta.
Hiiden hirven hiihdäntä. Se yleisimmin lauletaan Lyylikistä, lylyjen sepästä, mutta lauletaan jossain toisinnossa Lemminkäisestäkin ja "kauniista Kauppi Köyrötyisestäkin".
Ison härän runo. Kuvaus suuresta härästä, joka kasvoi Hämeessä. Kalevala sen tarjoo Pohjolan häissä hääkansalle.
Ahdin ja Kyllikin runo. Tästä kauniista Kalevalan runosta on Vienan Karjalan toisinnoissa säilynyt vain muutamia lyhyitä katkelmia, melkeimpä vain viittauksia. Säilyneitten säkeitten pätöisyys kuitenkin viittaa siihen, että runo on ennen ollut täydellisempi, ja Aunuksesta Europaeus löysikin täydellisemmän toisinnon, joka on vanhinta, kuontuneinta kansanrunoa.
Kalevan pojan kosto. Kuvaus paimenesta, jonka leipään emäntä leipoo kiven ja joka kostoksi ajaa metsän petoja tarhaan emännän surmaksi.
Sisaren turmelus lauletaan milloin Kalevan pojasta, Kullervosta tai "tuhmasta pojasta Tuiretuisesta".
Kuolon sanomat tapaamme Kalevalassa Kullervon sotaan lähtiessä, jossa yhteydessä ne toiminnoissakin lauletaan. Tämä runo on Vienan Karjalan alueella verraten harvinainen ja vaillinainen.
Jos palaamme vertaukseemme, niin voimme sanoa katseen Latvajärven Arhipan runomajalta kantavan kauemmaksi kuin ainoankaan toisen runolaulajan pihoilta. Se on jo melkoisella mäellä, johon näkyy omia maita laajemmalti koko kotiseutu, jopa häämöittää metsän takaa vesiä, jotka johtavat vielä etäämmällekin, vieraille runomaille.
Arhipan laulamasta Sampo-jaksosta lukija saa hyvän käsityksen siitä, minkälaisia parhaat Kalevalan rakennusaineista olivat, ja sen johdolla voimme luoda lyhyen silmäyksen siihen, kuinka se muiden laulajain runoista täydentyi ja kehittyi.
ARHIPPA PERTTUSEN LAULAMA SAMPOJAKSO.
Lappalainen kyyttösilmä
Piti viikosta vihoa,
Kaukausta ylen katsetta
Päälle vanhan Väinämöisen.
Vuotti illoin, vuotti aamuin 5
Tulovakse Väinämöistä,
Soavakse Umentolaista.
Silloin vanha Väinämöinen
Rekehensä reutosihen,
Korjahan korentelihen. 10
Orihilla olkisella,
Hernevarrella hevolla
Ajoa karetteloopi
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukialla. 15
Lappalainen kyyttösilmä
Niin päivänä muutamana,
Huomenna monikahana
Keksi mustasen merellä,
Sinervöisen lainehilla. 20
Niin koppo tulisen jousen,
Korvalta kovan tulisen;
Jännitti tulisen jousen,
Nuolen juonelle asetti,
Valitsi parahan varren. 25
Niin siitä sanoiksi virkko:
"Kun käsi alentanoovi,
Niin nuoli ylentyöhö;
Kun käsi ylentänöövi,
Niin nuoli alentuoho!" 30
Ampu olkisen orihin
Alta vanhan Väinämöisen,
Hernevartisen heposen
Läpi länkiluun lihasta,
Oikiesta olkapäästä, 35
Kautti kainalon vasemman.
Siilon vanha Väinämöinen
Sortu sormin lainehille,
Kämmenin vesille käänty.
Siellä kulki 6 vuotta, 40
Seiso 7 keseä,
Kulki kuusissa hakona,
Petäjäisä pölkyn päänä.
Itkiä tihusteloopi,
Ukkua rukuiloopi, 45
Pavan naista palveloopi:
"Nosta, ukko, suuri tuuli,
Sään mänöö määritöntä;
Nosta mustia muria
Päälle selvien vesien!" 50
Nosti ukko suuren tuulen,
Sään mänösen määrittömän;
Nosti mustia muria
Päälle selvien vesien.
Kanto vanhan Väinämöisen 55
Pimiähän Pohjolahan,
Kiven kirjavan sivulle,
Paaen paksun lappehille.
Itkiä tihusteloopi.
Pohjon akka harvahammas 60
Nousi aivon aikasehen,
Aivon aika huomenessa;
Pian pirtin lämmitteli,
Pyhki pitkin pirttiähän,
Lattiatahan lakaisi; 65
Viepi ulos rikkasa
Pellolle perimmäiselle;
Rikoillahan seisotakse.
Tuosta kuuli kuusienen,
Tajusi kaheksialle; 70
Kuuli miehen itkeväkse,
Uroon urisevakse:
Ei ou itku naisen itku,
Eikä itku lapsen itku,
Tämä on itku Väinämöisen 75
Urajanta Untamoisen.
Siitä silloin Pohjon akka
Viitisekse, vaatisekse,
Pää somille suoreille,
Pätöville pääsomille. 80
Meni luoksi Väinämöisen,
Sanan virkko, noin nimesi:
"Mitäs itet Väinämöinen,
Kuta, Untamo, uriset?"
Sano vanha Väinämöinen: 85
"Tuota iten tuon ikäni,
Puhki polveni murehin,
Jo uin maille vierahille,
Äkki ouoille oville."
Niin sanoopi Pohjon akka: 90
"Niin mitä minulle annat,
Kun saatan omille maille,
Oman kukon kuuluville,
Näiltä mailta vierahilta,
Äkkiouoilta ovilta?" 95
Sano vanha Väinämöinen:
"Mitäpä kysyt minulta?"
"Kun sie laait uuen sammon
Kirjokannen kirjoalet
Yhen joukosen sulasta, 100
Yhen värkkinän murusta,
Yhen villan kylkyvöstä,
Maiosta mahovan lehmän,
Yhen otrasen jyvästä."
Sano vanha Väinämöinen: 105
"En minä takoa taia,
Enkä kantta kirjoalla;
Työnnän sepon Ilmorisen,
Se on taitavin takoja,
Se on kannet kirjoapi." 110
Siit' on Pohjan akka
Otti miehen kuolomasta,
Otti vanhan Väinämöisen,
Vei sitä kotihin sitte;
Syötti miehen, juotti miehen, 115
Kostutteli kuolomasta;
Pani oron juoksomahan,
Liinaharjan liikkumahan
Pimiästä Pohjolasta,
Summasta sarajahasta, 120
Miehen syövästä kylästä,
Urohon upottajasta.
Kotihinsa tultuoho
Meni luoksi sepon siellä,
Sanan virkko, noin nimesi: 125
"Sinä seppo Ilmorinen,
Langoni, emoni lapsi,
Lähe neittä noutamahan,
Päätä kassa katsomahan
Pimiästä Pohjolasta. 130
Nyt on neiti kosjottuna
Päätä kassa kaupattuna".
Silloin seppo Ilmarinen
Peseksen, puhasteleksen
Sykysyisistä sysistä, 135
Tavonnoista talvisista;
Veran äärillä veäksen,
Lustuilla solkieksen;
Rekeensä reutuoksen,
Korjahan kohenteleksen. 140
Laski virkkua vitsalla,
Helähytti helmivyöllä;
Oro juoksi, matka joutu,
Pimiähän Pohjolahan,
Summahan sarajahan, 145
Miesten syöjähän kylähän,
Urohon upottajahan.
Pohjolahan mentyöön
Pohjon akka harvahammas
Pani sammon laaintaan, 150
Kirjokannen kirjantaan
Yhen joukosen sulasta,
Yhen otrasen jyvästä,
Yhen villan kylkyöstä,
Maiosta mahovan lehmän, 155
Yhen värttinän murusta.
Silloin seppo Ilmorinen,
Päivät sampuo rakenti,
Yöt neittä lepyttelööpi.
Silloin seppo Ilmorinen 160
Saapi sammon valmihiksi,
Kirjokannen kirjatuksi,
Ei neittä lepytetyksi.
Siit' on jauho uusi sampo,
Kirjokansi kiikutteli: 165
Jauho purnon puhtehessa,
Jauho purnon syötäviä,
Jauho purnon myötäviä,
3:n pieltäviä.
Niin ihastu Pohjon akka, 170
Anto oman tyttärehek
Sepolle Ilmoriselle
Ikusekse puolisokse,
Kainaloisekse kanakse,
Paniakse päänalaisen, 175
Jalkoin jaksajakse.
Silloin seppo Ilmorinen
Kotihinsa tullessansa,
Käkyöt kukahteloopi
Korjan kirjavan kokilla, 180
Oravaiset juoksenteli
Aisoilla vaahterisilla,
Tetryöt kukerteloopi
Päällä luokin kynäppäisen.
Sepolla Ilmorisella 185
Käsi on kirjokintahissa,
Toinen neitosen nisissä;
Jalka on Saksan saappoassa,
Toinen reisien välissä,
Pohjolasta tullessansa. 190
Kotihinsa tultuohon
Meni vanha Väinämöinen
Luoksi sepon Ilmorisen,
Kysytteli, lausutteli:
"Velli seppo Ilmorinen, 195
Lankoni, emoni lapsi,
Joko laait uuen sammon,
Kirjokannen kirjoalit?"
Sano seppo Ilmorinen:
"Jo mie laain uuen sammon 200
Maiosta mahovan lehmän,
Yhen villan kylkyöstä,
Yhen värttinän muruista,
Yhen otrasen jyvästä."
Sano Vanha Väinämöinen: 205
"Joko jauho uusi sampo,
Kirjokansi kiikutteli?"
Sano seppo Ilmorinen:
"Jopa jauho etc.
Jauho purnon puhtehessa, 210
Jauho purnon syötäviä,
Jauho purnon myötäviä,
3 pieltäviä."
Silloin vanha Väinämöinen,
Kun tunsi toet sanomat, 215
Rakenteli laivoansa,
Laski laivansa merehen,
Sanan virkko noin nimesi:
"Ku on tuolla toissa mäessä
Vanhalla Väinämöisellä?" 220
"Iku Tiera, Nieran poika,
Ylimmäinen ystäväni."
Nosti päälle purjepuunsa,
Kun on männikön mäellä;
Laskoopi sinistä merta 225
Melan koukkupään nojassa
Laski päivän, laski toisen;
Portit Pohjolan näkyypi,
Paistaapi pahat saranat,
Pahan ukset ulvottaapi. 230
Tapasi on taskuhunsa
Silloin vanha Väinämöinen,
Löihen kukkaroisehensa;
Niin otti uniset nieklat,
Nukutteli nuuan joukon, 235
Paineli pakanan kansan.
Laskoopi sinistä merta
Pimiähän Pohjolahan.
Sanan virkko, noin nimesi:
"Iku Tiera, Nieran poika, 240
Ylimmäinen ystäväni,
Mene sie Sampo ottamahan,
Kirjokansi kantamahan!"
Ikutiera, Nieran poika,
Hyvä kielas käskieki, 245
Kepiä kehuttoaki,
Meni sammon ottamahan,
Kirjokannen kantamahan,
Eipä sampo liikukkana,
Kirjokansi kihnakkana, 250
Juuret maahan juurrutettu.
Itse vanha Väinämöinen
Läksi sammon ottamahan,
Kirjokannen kantamahan,
Eipä sampo liikukkana, 255
Juuret maahan juurrutettu.
Silloin vanha Väinämöinen
Siilon kynti sammon juuret
100 sarvella härällä,
1000 päällä tursahalla; 260
Vei sammon venosehensa,
Talu talkapohjahansa.
Nosti päälle purjepuita;
Laskoopi sinistä merta,
Laski päivän, laski toisen. 265
Niin päivänä kolmantena
Muurahainen mulkupoika
Se kusi kuren jalalle
Pimiässä Pohjolassa.
Kurki laski suuren kulkun, 270
Parkasi pahan sävelen:
Kaikki Pohjola heräsi,
Paha valta valveutu.
Pohjon akka harvahammas
Tapasihe Sampohonsa: 275
"Jo on Sampo muunne viety,
Kirjokansi kannettuna!"
Niin rakenti Pohjon purren:
100 miestä sauomihin,
100 airooh urosta, 280
100 miestä miekallista,
100 miestä ampujata;
Laskoopi sinistä merta.
Iku Tiera, Nieran poika
Sanan virkko noin nimesi: 285
"Sie vanha Väinämöinen,
Laula, sie hyvä sukuni,
Hyvän sammon saatuosi,
Tien hyvän käveltyösi!"
Sano vanha Väinämöinen: 290
"Aikanen ois ilon teoksi,
Varahainen laulannaksi;
Portit Pohjolan näkyypi,
Paistaapi pahat saranat,
Pahan ukset ulvottaapi. 295
Kun omat ovet näkyisi,
Omat ukset ulvottaisi,
Äsen laulanta sopisi,
Ilon teentä kelpoaisi."
Niin sano sanalla tuolla 300
Itse vanha Väinämöinen:
"Ylimmäinen ystäväni,
Nouse purjepuun nenääh,
Kasisliekaah kavaa;
Katso iät, katso lännet, 305
Katso pitkin Pohjon ranta!"
Iku Tiera, Nieran poika,
Hyvä kielas käskieki,
Kepiä kehuttooki.
Nousi purjepuun nenääh, 310
Katso iän, katso lännen,
Katso pitkin Pohjon rannan,
Niin sano sanalla tuolla:
"Jo tuloovi Pohjon pursi,
100 hanka hakkoapi; 315
100 miestä sauomissa,
100 airossa urosta,
100 miestä miekallista,
100 toinen ampujoa."
Sillon vanha Väinämöinen 320
Jo näki tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan,
Tapasi on taskuhunsa,
Löihen kukkaroisehensa,
Löysi piitä pikkaraisen, 325
Takloa taki vähäsen,
Neki mestasi merehen,
Saattaapi sarajahansa,
Yli oikien olansa,
Kautti kainalon vasemman, 330
Itse noin sanoiksi virkko:
"Luotihin merehen luoto,
Salasaari siunattihin
Itähän ikäti pitkä,
Luotehelle loppumaton, 335
Pohjolahan polveksehen.
Johon purret puuttuoho,
Venehet takeltuoho!"
Niin on puuttunt Pohjon pursi
Vene hankava halennut. 340
Pohjon akka harvahammas
Nousi leivon lentimille,
Sirkun siiville kohosi.
Vassat siiviksi sivalsi
Kokon kynkkäluun nenille; 345
Lenteä lepettelööpi
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukiella.
Liiteleksen, laateleksen
Päähän pielen Väinämöisen; 350
Tahtoo pursi päin puota,
Laiva lassuin lohkiella.
Niin sanoopi Väinämöinen:
"Iku Tiera, Nieran poika,
Ylimmäinen ystäväni, 355
Ota nyt miekkasi omasi
Käelläsi oikiella,
Vasemmelta reieltäsi,
Kokon koprille sivalla,
Vaakalinnun varpahille!" 360
Iku Tiera, Nieran poika,
Otti miekkansa omansa
Käellähän oikialla
Vasemmelta reieltänsä,
Kokon koprille sivalti, 365
Vaakalinnun varpahille;
Vaan ei vuole vermentännä,
Ota ei orvaskettuona.
Iski kerran, iski toisen,
Kohta 3:tsi rapuopi; 370
Tuo ei viere vermentänä,
Ota ei orvaskettuona.
Itse vanha Väinämöinen
Melan on merestä nosti
Lapiensa lainehesta, 375
Kokon koprille sivalti,
Vaakalinnun varpahille.
Jäi yksi nimetön sormi
Sampuo pitelemähän,
Kirjokantta kantamahan. 380
Silloin vanha Väinämöinen
Otti miekkansa omansa
Käellä on oikiella
Vasemmalta reieltään.
Sillon sampuo murotti, 385
Kirjokantta kirjoali
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukiella.
Noita tuuli tuuvitteli,
Ilman lieto liikutteli 390
Ympäri meren sinisen.
Muut kaikki muruset viepi
Rannalle meryttä vasten,
Vasten merta hyyvänettä.
Pohjon akka harvahammas 395
Kannen kanto Pohjolahan,
Rivan kylmähän kylähän,
Sormella nimettömällä,
Vasemella varpahalla.
RUNOKYLÄT JA RUNOJEN MUUNTELU.
"Pohjoinen runoalue" päättyy etelässä siihen vesistöön, joka Kiiteen selästä ulottuu itää kohti ja laskee Tsirkkakemiin. Tämä vesistö on samalla kielirajana. Osasta jo senkin rannoilla puhutaan Aunuksen pehmeäkerakkeista kieltä. Etelämpänä on tämä kieli jo yksinomaan vallalla. Uloinna jaossa on Tsirkkakemin rannalla Kellovaaran pieni kylä, jota aina on mainittu Vienan Karjalan parhaitten runokyläin joukossa. Se on kuitenkin kuin keidas erämaassa, sillä Kellovaaran naapurikylät ovat paljon huonompia runopaikkoja. Runojen singahtaminen sinne runottomampien välikylien poikki onkin tapahtunut niin sanoaksemme "historiallisella ajalla". Sinne oli muuttanut muuan Ponkalahden mies Yläkuittijärven rannoilta ja tämän poika taas oli nainut Latvajärven Arhipan sisaren Moarien. Kellovaaran runot, joita jo Lönnrot kirjoitti, siis oikeastaan ovat Kuittijärviltä kotoisin. Lönnrot siellä käynnistään mainitsee:
"Jekossa makasin yötä, ja siitä kuljettuani 23 virstaa tulin ensinnä Kellovaaraan, jossa vanhalta akalta, Latvajärven Arhipan sisarelta, kirjotin usiampia runoja. Iltapuolella Jyskyjärveen päin matkaan Kemijokea myöten. Jäätä varottiin jo huonoksi, jonka tähen lähti kaksi miestä saattamaan, äsken mainitun akan poika setänensä. Yöllä makasimma vähän aikaa metsäpirtissä ja muun aian matkasimma, minä nukkuen reessä. Siinä kerran laululla heräsin kylläki somasti. Toisessa metsäpirtissä akan pojalta Simanalta kirjottelin 2 tiimaa lauluja, ja iltapuolella tulimma Jyskyjärveen."
Huonompia runopaikkoja ovat kylät siitä länteenpäin, vaikkeivät olekaan aivan puuttuneet laulajia. Niissä kuitenkin keruukin oli vaillinaisempi, ja mahdollista on, että monikin hyvä taitaja on jäänyt laulattamatta. Kiiteen järven rannalla taas Akonlahti on parhaita runopaikkoja. Eräältä Akonlahden mieheltä Gottlund kirjotti Suomen puolella ensimmäiset kertomarunot, mitä yleensä on koko Vienan Karjalasta saatu.
Kaikista niistä kylistä, jotka ovat Kuittijärven ja tämän vesistön välisellä ylämaalla, on runoja muistoon kirjotettu. Mutta runsaimmat on saatu Kuittijärvien piiristä.
Täältä runoalue tekee pitkän poukaman itää kohti pitkin Kemijoen vartta aina Paanajärveen saakka. Pohjoista kohti se nopeaan huononee, vaikka onkin sirpaleita löydetty useimmista kylistä aina Tuoppajärveä myöden. Pistojärven seuduilla on ehkä ennen ollut enemmän runoja, mutta jo Europaeus valitti, ettei laulajia ollut mahdollinen saada tietojaan antamaan.
Vienan Karjalan eri paikkakuntain runorikkaudesta saamme hyvän käsityksen Kirjallisuuden Seuran suuresta runotoisintojulkaisusta. Se noudattaa maantieteellistä aluejakoa, alkaen kunkin toisintokiertonsa Kellovaarasta, jonka runoalueeseen myös luetaan Liedman, Tsholmon ja Suurenjärven kylät Nuokkijärven eteläpuolella. Kellovaaran pieni kylä on naapurejaan paljon etevämpi, mutta se yhdistääkin sekä pohjoisen että eteläisen maakunnan runotaidon, niinkuin edellä huomautimme, syynkin mainiten. Viimeksi mainitut kylät taas jo johtavat Aunuksen ja Etelä-Karjalan laulumaille, lähinnä Roukkulaan ja Repolaan.
Kellovaaran runoalueelta on koottu useimpia ennen mainituita kertomarunoja. "Sisaren turmelusrunoa" sieltä on saatu enemmän kuin mistään muualta koko Vienan Karjalan piiristä. Mutta myös "Samporuno", "Kilpalaulanta", "Kilpakosinta", "Laivaretki ja kanteleen synty" ja varsinkin "Lemminkäisen virsi" ovat siellä olleet tunnetut, ja saadut toisinnot ovat laajat ja hyvät. Mainittakoon kuitenkin tämän ohessa, että kootut toisinnot suureksi osaksi ovat saman perheen eri sukupolvien laulamia, eivätkä vertausluvut siis tarkalleen ilmaise, kuinka paljon ja kuinka yleisesti runoja on laulettu. Samoja runoja, jotka Lönnrot aikanaan keräsi, kirjoittivat myöhemmätkin kerääjät Lönnrotin laulajain jälkeläisiltä. Näin ovat runonkerääjät menetelleet muissakin kylissä useastakin syystä. Sen kautta on voitu saada selville Lönnrotin ja Europaeuksen laulajat, lisäksi on toisinnot näin saatu täydellisemmin, koska vanhin laulaja saattoi runoja kirjaan laulaessaan unohtaa säkeitä, jotka hän myöhemmin kotioloissaan lauloi. Ja eri sukupolvien laulumallia vertaamalla voidaan lisäksi huomata, missä määrin ajan hammas tai vieraat vaikutukset ovat muutaman miesiän kuluessa runoja muutelleet.
Jyskyjärven runoalueeseen kuuluvat ne Kemijoen kylät, joista runoja on saatu, Jyskyjärven lisäksi Suopassalmi ja Paanajärvi. Tältä alueelta on sato kuitenkin ollut niukka; mutta on kuitenkin kirjotettu Sampojaksostakin joku hyvä toisinto. Koko joukon rikkaampi on Kiimasjärven alue, joka käsittää Nuokkijärven kylät, Piismanlahden, Pääkönniemen, Nokeuksen, ynnä Kiimasjärven ja Luvajärven. Tällä alueella on laulettu varsinkin "Kilpakosintaa", "Lemminkäisen virttä" ynnä "Laivaretkeä ja kanteleen syntyä."
Akonlahden runoalue on paljon sitäkin satoisampi; mutta se onkin laaja, käsittäen Miinoasta alkaen kaikki Kiitehen kylät ja pienet rajakylät lähelle Kivijärveä. Se johtaa Latvajärven alueelle, joka siitä huolimatta, että siihen kuuluvat ainoastaan Kivijärvi ja Latvajärvi, säeluvun puolesta on Vienan Karjalan ensimmäisiä. Ainoastaan Vuonninen ja Uhut senkin voittavat. Latvajärven taito käsittää melkein kaikki mainitut runoaiheet ja lisäksi sieltä on saatu laajimmat ja arvokkaimmat toisinnot. Mutta etevästä sijastaan runotaidossa Latvajärvi saa melkein yksinomaan kiittää Arhippa Perttusta ja hänen poikaansa Miihkalia; kylän muut runontaitajat eivät ole voineet aivan suuressa määrin kartuttaa toisinnoita, vaikka keruu luonnollisesti onkin varsinkin tämän kylän tarkkaan etsinyt. Arhippa ja hänen poikansa kohoavat ympäristöstään niin korkealle, ettei ainoakaan toinen Latvajärven laulaja voi sinnepäinkään heille vertoja vetää.
Paljon suurempi, mutta siitä huolimatta köyhempi on Vuokkiniemen runoalue, johon on yhdistetty Tsena, Vuokkiniemi, Tollonjoki, Pirttiläksi, Venehjärvi ja Ponkalaksi. Parhaat laulajat ovat olleet Tsenan Kettuset, joilta Topelius vanhempi sai arvokkaimmat runonsa. Mutta tältä alueelta on saatu lauluja hyvin monelta eri laulajalta, joten se antaa hyvän käsityksen yleisestä runotaidosta rahvaan kesken. Kostamuksen—Kenttijärven alueelta, johon Kontokki, Koivujärvi ja Vonkajärvikin kuuluvat, on tosin saatu runoja, mutta ei kuitenkaan niin runsaasti, kuin olisi voinut odottaa.
Vienan Karjalan paras runokylä on Vuonninen, jonka alueeseen Aajuolaksi, Lonkka ja jotkut pienemmät saloasutukset on luettu. Samporunoa varsinkin on sieltä kirjoitettu muistoon kaksi vertaa enemmän kuin Latvajärvestäkään, ja melkein kaikki muutkin runot ovat olleet hyvin edustettuina. Vuonnisessa on ollut oivallisia runolaulajoita, varsinkin Ontrei Malinen ja hänen jälkeläisensä, mutta lisäksi on runotaito siellä ollut rahvaan kesken yleinen ja toisinnot paremmat kuin ainoassakaan toisessa Vienan Karjalan kylässä. Lonkan paras laulaja oli Martiska.
Muistoon kirjoitettujen runojen runsauden puolesta Vuonnisen alueelle vetää vertoja Uhtuen alue, mutta se käsittääkin paitsi Uhtuetta Jyvöälahden, Alijärven, Tsiksan, Luusalmen, Nurmilahden ja muutamia muitakin kyliä. Tällä alueella on runon osaajien luku niinikään hyvin suuri, mutta itse laulumalli ei ole yhtä ehjä ja hyvä kuin Latvajärven ja Vuonnisen. Toisinnot ovat lyhempiä ja enimmäkseen sekavampiakin. Muutoin on runoaiheiden tunteminen Uhtuen alueella meikein laajempi kuin rajakylissä, koska sen puolen toisinnot yhdistävät itseensä koko joukon piirteitä eteläiseltäkin alueelta.
Kuittijärven pohjoispuolella olevat kylät on yhdistetty Pohjoiseksi raja-alueeksi. Niistä on rajalla oleva Koljola runotaitoisin, mutta paras runolaulaja onkin sinne Lonkasta muuttanut ja tuonut runot mukanaan. Muista kylistä, samoinkuin Koillisenkin raja-alueen kylistä, on saatu melkein vain "Lemminkäisen virttä".
Tämän kirjan alkuun liitetystä taulusta käy selville sekä runosaaliin runsaus eri alueilla että myöskin se, paljonko kutakin kertomarunoa on laulettu. "Lemminkäisen virsi" on kaikista yleisin, paljon yleisemmin laulettu kuin suuri "Sampojaksokaan", jolla on senjälkeen toinen sija. Kolmannella sijalla on kirjaan pantujen toisinnoitten joukossa "Kilpakosinta", sitten "Laivaretki ja kanteleen synty", "Kilpalaulanta", "Väinämöisen polvenhaava" ja "Sisaren turmelus". Harvinaisimmat ovat runot "Auringon ja kuun päästöstä", "Taivaan taonnasta", "Ahdin ja Kyllikin runo", "Kuolonsanomat", "Venepuun etsintä" ja "Väinämöisen tuomio". Ellei olisi Etelä-Karjalan runomailta ja Inkeristä lisää saatu, olisivat nämä runot Kalevalassa jääneet kylläkin vaillinaisiksi.
Kertomarunot ovat vain osa Kalevalan rakennusaineksista. Niiden täytteeksi rakentaja käytti loitsuja, lyyrillisiä lauluja ja ballaadeja. Loitsuista Kalevala on saanut suuren osan vanhimmista ja jylhimmistä piirteistään, lyyrillisistä lauluista taas hienoimmat värinsä. Näitä aineksia ei edellä olevassa verrannossa ole huomioon otettu. Loitsuista Vienan Karjala on rikas, mutta lyyrillinen runous siellä on paljon heikompi kuin Etelä Karjalassa.
* * * * *
Seuratkaamme yhden runon esiintymistä Vienan Karjalan eri runoalueilla saadaksemme vähän käsitystä siitä, millä tavalla runot eri kylissä muuntelevat. Otamme sitä varten tarkasteltavaksemme "Sampojakson", tuon tärkeimmän kaikista.
Latvajärven Arhipan laulama, 400 säettä käsittävä runo alkaa noilla sanoilla, joilla melkein kaikki laulajat koko tällä alueella Sampojakson ladulle lähtevät:
Lappalainj oli kyyttösilmä
Piti viikoista vihoa,
Kaukaista ylen katsetta
Päälle vanhan Väinämöisen…
Runossa kuvataan, kuinka hän väijyi ikirunojaa, joka merta ratsasti "hernevarrella hevolla, orihilla olkisella". Lappalainen jännitti tulisen jousen ja ampui laulajan alta hevosen. Väinämöinen siitä suistui mereen ja kulki siellä vuosikausia "kuusissa hakona, petäjäissä pölkynpäänä". Myrsky kantoi hänet vihdoin Pohjolaan, jossa hän rannalla avuttomana "itkiä tihusteloovi". Pohjan akka harvahammas kuultuaan uroon itkevän, pelastaa hänet veden hädästä ja vie omalle maalleen, kun Väinämö lupaa toimittaa Ilmarisen takomaan Pohjolaan Sammon. Väinämö kotiin päästyään ilmoittaakin Ilmariselle, että hän tämän työn tehtyään saa vaimokseen Pohjolan tyttären, ja Ilmarinen paikalla lähtee Pohjolaan; jossa hän "päivät Sampuo takoopi, yöt neittä lepyttelööpi" — näitä säkeitä harvoin huonoinkaan laulaja unohtaa, miten sekava hänen runomuistinsa muutoin olisikin. Sampo sai valmiiksi, Ilmarinen sai Pohjolan tytön ja ajoi hänen kanssaan kotiin, jossa hän Väinämöiselle kertoi ihmetakeestaan. Sen ihmeominaisuudet kuultuaan Väinämöinen paikalla työntää vesille veneensä, ottaa Iku-Tieran, Nieran pojan, ylimmäisen ystävänsä, toiseksi mieheksi matkaansa ja "laskoopi sinistä merta melan koukkupään varassa", nukuttaa Pohjolan kansan ja kyntää Sammon juuret "satasarvella härällä, tuhatpäällä tursahalla", sekä vie Sammon veneeseensä. Mutta kolmantena päivänä "muurahainen mulkupoika" herättää kuren, joka parkaisee pahan sävelen ja herättää uinuvan Pohjolan. Pohjan akka, huomattuaan Sammon ryöstetyksi, kokoo paikalla väkeä ja lähtee ryöstäjiä takaa ajamaan suurella sotipurrella, jonka Iku-Tiera näkee. Väinämöinen siitä luo mereen palan taulaa ja siitä syntyy suuri luoto, johon puuttuu Pohjolan pursi. Pohjan akka nousee kokon siiville ja saavuttaa lentäen Väinämön purren ja istahtaa purjepuun pieleen niin raskaasti, että Väinämön pursi siitä oli "päin pudota, laiva lastuin lohkiella". Väinämö kehottaa Iku-Tieraa iskemään linnun miekallaan, mutta vaikka tämä rapaiseepi voimainsa takaa, ei miekka pysty vähääkään. Silloin Väinämöinen itse nostaa melansa merestä ja sillä sivaltaa kokkoa kynsille. Kokolle jäi vain yksi kynsi, jolla se tavotti Sampoa, mutta Väinämö silloin iski miekallaan ja murotti sillä Sammon palasiksi. Muut Sammon palaset uiskentelivat "rannalla meryttä vasten", mutta kannen Pohjan akka kantoi Pohjolaan, "rivan kylmähän kylähän".
Arhipan toisinnossa ovat Sampojakson tärkeimmät tapaukset hyvässä järjestyksessä yhtämittaisesti laulettuina. Olkoon se esikuvana vertaillessamme runon eri muotoja Vienan Karjalan runomailla.
Kellovaarassa Arhipan sisaren Moarien poika Simana lauloi Lönnrotille runon toiseen laatuun. Väinämöinen oli muka matkalla Luotolahan lankoihinsa, kun Pohjan poika hänen altaan hevosen ampui. Väinämöisen "ainut akka" pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla löysi Väinämöisen. Tämä sitten teki kanteleen ja sillä soitti niin kauniisti, että kaiken luomakunnan lumosi. Väinämöinen sitten, kuljettuaan meressä kuusi vuotta, nosti polvensa, johon hanhi muni munansa, nämä vierähtivät veteen Väinämöisen liikahuttaessa polveaan, ja hanhi loi palasista maailman. Kuten näkyy, on tämä toisinto ilmeisesti sekaantunut, mutta siinä taas esiintyy maailman luominen, jota Arhippa ei ensinkään laulanut, mutta joka on Samporunon oleellinen osa.
Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin sama mies lauloi runon Lähteenkorvalle. Hän alkoi silloin Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta. Kun Joukahainen oli sisarensa luvannut Väinämöiselle puolisoksi, niin lappalainen kyyttösilmä keksi runoilijan merta ajamassa ja ampui hänen altaan hevosen. Pohjan akka, "ainut akka Väinämöisen", haravoitsi sitten runoilijan merestä, mutta ei löytänyt, ennenkuin kuuli hänen rannalla itkevän. Väinämöinen laati kanteleen. Näyttää siltä, kuin olisi laulaja koettanut väliajalla saada runoonsa selvempää tapausyhteyttä. — Sammon ryöstöstä hän lauloi kappaleen Kilpakosinnan yhteydessä.
Riigonan Maksima, Simanan sukulainen, lauloi runon koko joukon täydellisempänä ja selvempänä. Kuvaus maailman luomisesta varsinkin on täydellinen. Sotka muni munan Väinämöisen polven päähän, hänen meressä uiskennellessaan lappalaisen sortamana. Munat vierähtivät veteen ja niistä syntyivät maailman rakennuksen pääosat, mutta Väinämöinen itse, meressä itseään käännellessään, maihin kolkkiessaan milloin päällään, kyljellään taikka jaloillaan, antoi rannoille tarkemman muovailun. Tuuli kantoi Väinämön Pohjolaan, jossa Pohjan akka hänet rannalta löysi ja saattoi omille mailleen sekä antoi vielä tyttärensäkin, kun Väinämöinen takoi Sammon. Tämän jälkeen Väinämöinen pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla hän haravoitsi merestä kantelen ainekset, laati soittimen ja lumosi luomakunnan soitollaan. Väinämöinen sitten latoi laivansa täyteen nuorta väkeä ja lähti palaamaan omille mailleen, Sampo mukanaan saaliina ja Pohjola nukkumassa. Tässä on runossa äkkiä suuri aukko, johon ei ole mitään säkeitä täytteeksi. "Muurahainen murhapoika" herättää Pohjolan ja sitten alkaa pakenevien takaa-ajo tunnettuun tapaan. Runo kuitenkin kesken katkeaa siihen, kun Pohjolan emäntä laskeutuu Väinämön purren päähän. Laulaja vain suorasanaisesti lisäsi, että "siitä kisko Pohjolan emäntä kirjokannen mereen."
Jyskyjärvestä on saatu useitakin Sampojakson toisinnoita. Vanhin, Lönnrotin kirjaan panema, alkaa niinikään Väinämöisen matkalla Luotolahan lankoihinsa. Lappalainen kyyttösilmä ampuu hänen altaan sinisen hirven taikka hevosen, ja Väinämöinen meressä käänteleidessään muotoilee sen rannat. Sotka vasta myöhemmin munii hänen polvensa päähän munansa. Väinämöinen takoo Sammon ja saa neidin palkakseen. Ilmarinen takoo runoilijalle haravan, jolla tämä merestä haravoi kanteleen ainekset ja soittaa. Runo päättyy Väinämöisen venematkalla ja Pohjan akan takaa-ajolla. Siinäkin on sama aukko. Jostain toisinnosta on kanteleen taonta ja soitto pois jäänyt. Mutta yleensä Jyskyjärvestä myöhemmin saadut toisinnot ovat Lönnrotin ja Europaeuksen kokoomia täydellisemmät ja selvemmät.
Piismalahdesta kirjoitti Lähteenkorva muistoon laajan toisinnon, jossa oli päälle 250 säettä. Laulaja oli sen oppinut eräältä Jyskyjärven naiselta ja sen vuoksi runo kävikin samaan suuntaan. Siinäkin Väinämö takoo Sammon ja saa neidon palkakseen, Ilmarinen takoo haravan, jolla kanteleen ainekset haravoidaan ja Väinämöinen soittaa; runo päättyy venematkalla ja tappelulla Sammosta. Toisinto muutoin käsittelee runon eri osia jotenkin vapaasti.
Genetzin Pääkönniemestä kirjottama toisinto kulkee samoja latuja, vaikka yksityiskohdissa onkin koko joukon eroa. Siinä muun muassa on kyyttösilmän lappalaisen suvusta seuraava tieto:
Kolme on poigoa pahalla:
Yks on rujo, toinen ramba,
Kolmas on verisogie…
Mutta juuri viimeksi mainittu sokeudestaan huolimatta jännittää kovoa jousta ja ampuu Väinämöisen. Sotkan munan vierähtäessä veteen Väinämöinen itse lausuu luomasanat. Muu runo on saman suuntainen yhteyksiltään kuin edellisetkin.
Nokeuksesta on Lähteenkorva kirjoittanut Sampojaksoa vain yhden lyhyen kappaleen. Kiimasjärvestä saalis on ollut runsaampi. Laajin Europaeuksen muistoon kirjoittama toisinto alkaa noilla tutuilla säkeillä "Lappalainen kyyttösilmä, vuotti illoin, vuotti aamuin"… ja tapaukset kerrotaan edelleen, maailman luominen oikealla paikallaan, Väinämöisen ajautuminen Pohjolan rannoille, jossa hänen "viluvaimoinen tätinsä", Pohjan akka harvahammas, pelastaa hänet veden hädästä; mutta tämän jälkeen runoon yhtyy kilpakosinta ja ansiotyöt, Ilmarinen takoo Sammon ja neidon saadakseen vielä tuo suuren suomuhauin Tuonelan joesta, kyntää kyisen pellon, saa siitä vihdoin neidon, vaan Väinämöinen sitä vastoin takoo itselleen kulta-immen morsiamekseen. Jotkut toiset laulajat yhdistelevät runoa vielä mielivaltaisemmin, niinpä muuan lauloi Lähteenkorvalle Tuonelassa käynnin, pistoksen synnyn, laivaretken ja kanteleen synnyn, kilpakosinnan, Samporunon, kultaneidon taonnan ja kilpalaulannan kaikki yhteen jaksoon. Kiimasjärven toisinnoista, vaikka ovat jotenkin sanarikkaat, puuttuu luonnollinen yhteys ja selvyys.
Miinoasta on kirjoitettu vain muutamia lyhyitä pätkiä. Samporunon alkuun liittyy "Kilpalaulanta", niinkuin jo huomasimme eräässä Kellovaarankin toisinnossa.
Akonlahdessa Lönnrot kirjoitti eräältä laulajalta Samporunon, jossa oli lähes 300 säettä. Se alkaa kyyttösilmäisestä lappalaisesta ja maailman luomisesta, mutta on loppupuolelta varsin sekava. Saatettuaan uroon Pohjolaan laulaja muisti muutamia katkelmia kilpakosinnasta ja ryhtyi sitten kanteleen tekoon. Ilmarinen tämän jälkeen takoi Sammon, jonka jälkeen seuraa jatkoa kilpakosinnasta, Ilmarisen sisaren Annikin ja Väinämön kaksinpuhelu meren rannalla ja kertomus Väinämön retkestä Manalle saamaan "Tuonelta oroa, Manalasta vääntietä". Tämän jälkeen seuraavat ansiotyöt, Sammon ryöstö ja Väinämöisen veneen takaa-ajo. Pituudestaan huolimatta toisinto senvuoksi on turmeltunut, keräten paljon semmoisia aiheita, jotka eivät varsinaiseen Sampo-jaksoon kuulu. Mutta samaan suuntaan käyvät Akonlahden muutkin toisinnot. Jossakussa sisältää kertomus maailman luomisesta, runon muista puutteellisuuksista huolimatta, niin kauniita säkeitä, että ne ovat kuin löytöhelmiä jostain paljon ehyemmästä ja jalommasta kokonaisuudesta. Semmoinen on eräs Europaeuksen kirjoittama, muutoin hyvin sekava runon ja loitsun yhdistelmä, jossa sanotaan Väinämöisen vedessä uiskennellessaan "saaria sanelleen, sanoneen maat ja manteretkin, kirjuttaneen kivehen kirjan, vetäneen viivan kalliohon, peukalolla päättömällä, sormella nimettömällä, katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi palaksi". Näissä toisinnoissa Väinämöinen yleensä lausuu maailman luomissanat. Eräässä Hietajärven toisinnossa, jonka Europaeus kirjaanpani, jatkuu runo maailman luomisesta kilpalaulannalla. Näissä useinkin sekavissa lyhyissä toisinnoissa on aina joukossa erittäin kauniitakin ja täysipainoisia, vanhan luontoisia säkeitä, joita ei aina parhaissakaan tavata, ja siitä niitten kaikkienkin arvo Kalevalaa koottaessa on ollut suuri, vaikka yhteys usein puuttuukin. Eräässä laajassa ja muodoltaan hyvässä Hietajärven runossa alkaa Samporuno Väinämöisen matkalla Antervo Vipusen vatsaan, sitten seuraa purren valitus ja Sammon ryöstö, jolle retkelle Väinämöinen ottaa mukaansa apumiehekseen Ikutiiran, Niiran pojan. Runo päättyy Väinämöisen ja Pohjolan emännän taisteluun merellä, jonka jälkeen jälkimmäinen kantaa puolet Sampoa takaisin Pohjolaan. Eräässä Niskajärven toisinnossa ampuja on kaunis Kaukamoinen; toisinto muutoinkin on lyhyt ja sekava.
Kostamuksen—Kenttijärven alueelta saadut runot ovat hyvinkin samansuuntaiset, enimmäkseen jotenkin lyhyet ja sekavat.
Kivijärvestä joka jo kuuluu Latvajärven runoalueeseen, on Samporunoa saatu vain muutamia lyhyitä ja sekavia katkelmia. Sitä laajemmat ja joka suhteessa paremmat ovat Latvajärvessä lauletut, joista Arhipan on kokonaisuudessaan edellä luettavana. Arhippaisen Miihkalin toisinto jossain määrin eroo hänen isänsä laulamasta. Miihkalin runossa muun muassa on maailman luominen sotkan munasta oikealla paikallaan, vaikk'ei se olekaan laulettu yhtä täydellisesti kuin muutamissa eteläisemmissä toisinnoissa. Mutta tuolla lisäykselläkin on Miihkalin runo vain 293 säettä, toista sataa hänen isänsä laulamaa lyhempi. Eräiltä toisiltakin Latvajärven laulajilta on saatu melko pitkiä runoja, vaikk'ei likimainkaan Arhipan laulamiin verrattavia. Tavallisesti niissä Sampojakso ja ansiotyöt yhdistetään ja Sammon takojana esiintyy Väinämöinen.
Vuokkiniemen runoalueelle siirtyessämme tulemme ensinnä Tsenanniemeen, josta saatiin eräs ensimmäisiä Sampojakson toisinnoita, mitä yleensä tunnetaan. Sen lauloi Topelius vanhemmalle Jyrki Kettunen Kuddnäsissä, lähellä Uutta Kaarlepyytä.
Sekin alkaa: "Lappalainen kyyttösilmä, piti viikkoista vihoa päälle vanhan Väinämöisen", jota seuraa uroon mereen sortuminen, sotkan pesän haku, munien särkyminen ja maailman luominen. Mutta Kettunen muisti muusta runosta ainoastaan runkoa, joten se hänen laulamanaan kaikkiaan supistui ainoastaan 140 säkeeksi. Lönnrotille laulaessaan kotonaan Jyrki täydensi aukkoja. Petri Kettunen lienee laulanut sen runon, jonka Sjögren jo v. 1825 kirjoitti muistoon. Se on täydellisempi, käsittäen kolmatta sataa säettä. Ampuja on "kaunis Kaukomieli", munien munija "mehiläinen ilman lintu"… Monessa yksityisseikassa tämä runo muutenkin poikkeaa Latvajärven laulunlaadusta. Muun muassa sanotaan Pohjolan emäntää "nenä vänkä (vankka?) Vuojolaiseksi", joka ehkä tarjoo johtoa hänen kansallisuutensa määräämiseksi. Väinämöinen takoo Sammon ja saa neidon, lähtee kotimatkalle, mutta Pohjolan emäntä kauppojaan katuen lähtee häntä takaa ajamaan ja saavuttaakin, syntyy tappelu, jossa sekä Sampo että neito sortuvat laineisiin.
Vuokkiniemen kirkonkylästä saadut toisinnot ovat lyhyet ja vaillinaiset. Eräs laulaja, joka lauloi Genetzille, lopetti runonsa seuraavalla suorasanaisella selityksellä: "Mereh jauhomah shai ijäksheh (Sampo), tuoho Valkieh mereh; shuoloo jauho viimeseks ta shielä on meresshä shuolan jauhonnassa. Ei voia i vettä juua, njiin on shuolanji meri".
Hyvin vaillinaisia ovat nekin toisinnot, joita on Venehjärvestä saatu. Hökkä-Petri, sama mies, jonka talossa olimme asuntoa, osasi parhaan, lähtien kuitenkin Vipusessa käynnistä ja venepuun etsinnästä. Ponkalahdesta ei ole tiedossa ensinkään tämän runon toisintoa, Aajuolahdesta vain yksi. Sitä runsaampi ja laadultaan parempi on runo Vuonnisessa. Ontrei Malinen lauloi Sjögrenille 330 säettä, Lönnrotille 366 säettä, ja myöhemmille kerääjille lauloi Ontrein poika Jyrki vielä 323 säettä ja Homanen Ohvo 243 säettä; moniaat muut laulajat ovat osanneet pidempiä ja lyhempiä katkelmia. Myöhemmät kerääjät kiittelivät erityisesti sitä, kuinka selvinä Vuonnisen Sampojakso oli vielä nuorimmassakin polvessa säilynyt. Luokaamme silmäys siihen, mihin laatuun Ontrei lauloi Sampojakson. Hänenkin runonsa alkaa:
Lappalainen kyyttöselkä
Piti viikkoista vihoa,
Kauvan aikaista karehta
Päällä vanhan Väinämöisen.
Lappalainen ampui Väinämöisen alta sinisen hirven, uros sortui aaltoihin ja kuljeskeli meressä vuosikausia.
Kussa maat on maata vasten,
Siihen siimasi apajan,
Kalahauan kaivatteli;
Kuhun seisattu merelle,
Siihen luopi luotoloita,
Karipäitä kasvattaa,
Niihin laivat lasketaan,
Päät menee kaupamiehen.
Väinämöinen työnsi hanhelle polvensa pesän sijaksi; kun lintu oli munia hautonut ja Väinämöinen tunsi lihansa lämpiävän, niin hän liikahutti polviansa, jolloin
Munat vierövät veteen,
Karskahti meren kariin.
Väinämöinen lausuu sitten luomissanat, jonka jälkeen tuuli hänet tuudittelee pimeään Pohjolaan. Portto Pohjolan emäntä kuulee mereltä itkun ja soutaa veneellä uroon luoksi, jolla oli
Sata haavoa sivulla,
Tuhat tuulen pieksämällä.
Hän souti uroon Pohjolaan ja syötti, juotti siellä, sekä lupasi saatella omalle maalle, ja antaa neidonkin palkaksi, jos Väinämöinen takoisi Sammon. Mutta sitä Väinämöinen ei sano osaavansa, vaan kiittää Ilmarisen taitoa, sillä tämä on taivosenkin takonut, eikä siinä "tunnut vasaran jälki, eikä pihtien pitemät". Pohjolan punaisella purrella Väinämöinen sitten palaa omalle maalle, "laski päivän merivesiä, toisen on enovesiä, kolmannen kotivesiä", ja kehoittaa Ilmarista lähtemään Pohjolaan Sampoa takomaan, josta hyvästä hänelle annettaisiin Pohjolan ihana tytär palkaksi.
Ohoh seppo Ilmarinen,
Kun on neito Pohjolassa,
Impi kylmässä kylässä,
Maan kuulu, veen valio!
Kiitti puoli Pohjanmaata,
Ikävöitsi Suomen sulhot,
Lihan läpi luu näkyvi,
Luun läpi yin näkyy…
Mutta Ilmarinen epäilee koko juttua petoskaupaksi, arvelee Väinämöisen hänen luvanneen vain oman päänsä päästimeksi.
Väinämöinen silloin viekottelee hänet kiipeämään pitkään kuuseen, tavoittelemaan näätää kultarintaa, ja laulaa sitten ankaran tuulen, joka tempaa Ilmarisen mukaansa ja vie hänet Pohjolaan. Ilmarinen sinne tultuaan suostuukin takomaan Sammon, saa neidon, niinkuin oli luvattu, ja palaa sitten omalle maalle. Ontrein runosta puuttuu Arhipan ja Miihkalin kaunis kuvaus Ilmarisen kotia paluusta nuoren neitosen keralla. Kotiin saatuaan Ilmarinen Väinämöiselle kiittelee Sampoa, jolloin tämä paikalla ehdottaa, että lähdettäisiin sitä ryöstämään. Seppo suostuukin ja kolmanneksi otetaan matkaan Vesi-Liito, Laito poika, joka Väinämöisen ylenkatseellisesta puheesta huolimatta tuo laidan tullessaan aluksen varaksi.
Pohjolan kansa nukutettiin, Väinämöinen rasvasi kaikki lukot, koetti sylin piellä Sampoa, mutta Vesi-Liito, Laito poika, keksi paremman keinon, kynti sen juuret, jonka jälkeen Sampo kannettiin purteen. Tämä Sammon ryöstö on vaillinaisesti ja sekavilla säkeilläkin kuvattu. Lasketaan sitten merta ja Ilmarinen vaatii Väinämöistä laulamaan, mutta tämä arvelee ilon piäntää vielä liian aikaiseksi, käskee Ilmarista nousemaan purjepuun nenään ja katsomaan joka puolelle. Ilmarinen näkee vain "havukkoja haavat täynnä, korvet kirjokokkoloita", mutta Väinämöinen arvelee hänen omiaan laskettelevan. Muurahainen sillä välillä on Pohjolan herättänyt ja Pohjolan emäntä paikalla suorinut sotiveneensä ryöstäjiä takaa ajamaan. Väinämöinen luo merelle luodon, johon Pohjolan vene halkeaa, mutta Pohjolan emäntä "nousee leivon lentimille, sirkun siiville ylenee", ja lentää Väinämöisen purjepuun nenään. Uros häntä ropasee melallaan kynsille, niin ettei jää muuta kuin yksi sakarisormi. Väinämöinen ehdottaa, että lähdettäisiin päähän utuisen niemen Sammon jaolle, mutta Pohjolan emäntä ei jakoon suostu.