Siitä vanha Väinämöinen
Seulo seulalla utua,
Terheniä tepsutteli.
Itse noin sanoiksi virkko:
"Tänne kyntö, tänne kylvö, 5
Tänne vilja kaikenlainen,
Poloiselle pohjan maalle,
Suomen suurille tiloille;
Tänne kuut, tänne päivät!"
Sano Pohjolan emäntä: 10
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
Keksin kummoa vähäisen
Sinun kynnön, kylvön päälle;
Sa'an rautasen rakehen,
Teräksisen tellittelen, 15
Halmettasi hakkaamahan,
Pieksämään peltojasi!"
Sano vanha Väinämöinen:
"Sataos rautaista raetta,
Teräksistä tellitöllös 20
Pohjolan kujan perille,
Saviharjan häiriölle!"
Ontrein runo käsitti erittäin kauniita lisäyksiä Arhipan laulamiin, ja lisäyksiä, jotka rikkaudessaan viittaavat ennen täydellisempään runoon.
Se Samporuno, jonka Lönnrot Vaassila Kielöväiseltä kirjoitti, on aivan sekava, sisältäen otteita jos joistakin runoista, joita vanhus yhteen sulloi, mutta suorasanaisia tietoja Lönnrot häneltä sai niin paljon, että saattoi niitä käyttää johtona Kalevalaa kootessaan. Tapauksien juoni oli kylläkin voinut ukon muistossa säilyä, vaikk'ei hän runoista muistanutkaan kuin sieltä täältä katkelmia, joita sitten lauleli peräkkäin, sitä myöden kuin niitä mieleen johtui.
Homasen Ohvon runo kulkee jotakuinkin samoja latuja kuin Ontrein, mutta on varsinkin lopulta sekava ja muutoinkin heikompi. Mutta siinä on taas monias vuoropuhelu laajemmin kehitelty, kuten Pohjan akan keskustelu Ilmarisen kanssa, hänen tultuaan Pohjolaan Sampoa takomaan. Hän lauloi niinikään kanteleen synnyn jatkoksi Sammon ryöstölle. Muissa Vuonnisen toisinnoissa on toisia runoja sekaantunut Sampojaksoon, varsinkin Vellamon neidon onginta, Kultaneidon taonta, Vipusruno, y.m.; toisissa näitä eri aineksia on koetettu saattaa keskenään asialliseen yhteyteen.
Lönnrot mainitsi Lonkan Martiskaa sekavaksi laulajaksi, mutta siitä huolimatta oli hänen runoissaan useita hyviä kohtia, jotka erinomaisesti täydensivät Ontrein laulamia. Martiskan pojat ovat myöhemmin laulaneet monenkin kohdan selvemmin kuin heidän isänsä.
Alijärvestä ja Jyvöälahdesta on muistoon kirjotettu pari kolme toisintoa. Runsaammin niitä on saatu Uhtuesta, vaikkeivät sikäläiset runot laajuudeltaan likimainkaan vedä vertoja Latvajärven ja Vuonnisen Sampojaksoille. Uhtuessa on laulettu erästä lyhyempää laulunlatua, jonka edellä olemme tavanneet, ja koska siinä viljalti esiintyy samoja säkeitä kiinteässä yhteydessä, niin näyttää sillä olleen yleisempikin pätöisyys. Eräs Lönnrotin kirjaanpanema runo alkaa, kuinka Väinämöinen oli matkalla Luotolahan lankoihinsa, kun lappalainen kyyttöselkä hänet mereltä keksi ja ampui uroon alta hevosen. Väinämöisen meressä uiskennellessa kokko muni munansa hänen polvelleen ja niistä syntyi maailma. Lyhyesti kerrotaan, kuinka Väinämöinen Pohjolassa takoi Sammon ja sai neidon ja sitten omille maille tultuaan pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla hän merestä haravoi kanteleen ainekset. Muutamissa toisinnoissa on kuitenkin harvinaisia täydennyspiirteitäkin, niinpä esim. kuvataan laajemmin, kuinka Väinämöinen ajaa meren selällä, "eikä kastu oron kopiot, eikä vuohiset heposen", taikka miten hän Pohjolan emännälle ensin tarjoo lunastimikseen "kultia kupilla, hopehia puolikolla", mutta Pohjan akka sanoo: "en huoli hopehistasi, enkä kysy kultiasi, kullat on lasten kukkasina, hopiat helyehinä, kuin ois seppoisen näköinen", j.n.e.; tai kehoittaa Pohjolan emäntä urosta, ettei tämä Pohjolan oron reessä päätään kohottaisi, ennenkuin oro seisottuu. Kun Väinämöinen kohottaa päätään oron seisahduttua, niin "kuuluu pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta", jonka jälkeen Väinämöinen juoksulla rientää sepon pajaan ja sanoo hänelle asian. Vertaus Arhipan runoon osoittaa, kuinka oivallisesti nämä muutoin aivan lyhyen toisinnon säkeet täydentävät sitä. Eräissä toisinnoissa nielee hauki kokon munimat munat, kokko tapaa kuitenkin hauin, repäisee sen vatsan auki ja luo munista maailman.
Uhtuen pohjoispuolella olevista seuduista ei Samporunoa ole saatu kuin vähäpätöisiä katkelmia, pisimmät niistä Koljolasta, Martiskan pojalta Teppanalta.
KALEVALA JA KANSANRUNO.
Jos ajattelemme runolaulantoa vain sellaisena, kuin se nykyisessä Vienan Karjalassa esiintyy, niin on vaikea käsittää, kuinka niin runsas runous olisi voinut syntyä kansalle nykyisin vieraitten aiheitten pohjalla. Aivan suuri ei ole kunnollisten runontaitajien luku, saapa nähdä monet vaivat toisinnoita haeskellessaan, ja usein ovat ne kaikkein vähimmin huomattavia kansalaisia, vanhoja ukkoja, eukkoja, mieronkiertäjiä, taikka nuoria tyttöjä ja poikia, jotka laulun taitavat. Harvoin niitä enää laulettanee enemmän rahvasta koossa ollessa muuta kuin häävirsiä. Tämmöiset elinehdot eivät voisi synnyttää sen tapaista runoutta kuin kertomarunous on, ne ovat kotoisen lyyrillisen runouden ympäristö.
Paremmat olivat edellytykset niihin aikoihin, jolloin runoja kilvan laulettiin, milloin rahvasta oli paljon koolla ja muutoinkin ajan vietoksi. Silloin oli laulajalla säestäjä itseään kiihottamassa ja suuri joukko mielenkiinnollaan kannustamassa, ja luonnollisesti silloin runokin luisti paremmin, kun "luonto nousi", ja säkeet pyöristyivät ja hioutuivat. Varmaan ovat sellaiset tilaisuudet paljon vaikuttaneet niitten toisinnoitten muotoon, joita on meidän aikoihin säilynyt. Ne ehkä ovat saaneet aikaan sen, että toisinnot samoilla paikkakunnilla yleiseen kulkevat jotenkin samoja latuja ja runo säilyi suuremmassakin yleisössä kuin yksissä ja toisissa taitajissa. Mutta semmoisia kilpalaulannoita ei ainakaan sen mukaan, mitä tämän kirjottajan tietoon tuli, enää milloinkaan tapahtunut. Lönnrot semmoisesta kertoo, mutta kertomuksesta ei käy selville, oliko hän tosiaan itse semmoisessa läsnä. Pikemmin se tuntuu perustuvan tietoihin, joita hän runoja kirjotellessaan sai laulajilta.
Lienee jo kulunut jokunen vuosisata siitä, kun nämä kilpalaulannot olivat parhaillaan. Mutta tuskinpa kertomarunot olisivat voineet niissäkään syntyä nykyisempinä aikoina, vaikka ne epäilemättä ovatkin runoja kehittäneet.
Kaikki runomailla saamani vaikutukset viittasivat siihen, että varsinainen kertomarunous on ikivanhaa juurta ja että se on ennen ollut nykyistään täydellisempää. Se muinaistarullinen pohja, joka niissä kauttaaltaan on, ei tunnu hatarilta jäännöksiltä, joita kansa on uudempiin lauluihin sovitellut, vaan runojen ytimen on täytynyt kasvaa itse muinaistarustosta ja aikana, jolloin nämä tarut hallitsivat kansan käsityksiä. Niitten on täytynyt syntyä paljon tiheämmästä ja selvemmästä aineistosta, kuin nykyisen ja muutaman vanhemmankaan polven tieto kansallisesta jumaluustarustosta on ollut. Ne ovat kotoisin suuremmasta tulesta ja kuumemmasta ahjosta, kuin Karjalan laulumailla on palanut moneen miespolveen.
Tätä käsitystä puolustaa sekin seikka, että yksityiset säkeet todistettavasti ovat säilyneet melkein semmoisinaan halki vuosisatain, varsinkin semmoiset, jotka helpoimmin tarttuivat kuulijain muistiin ja olivat koko runoalueella yleisiä ja samanlaisia. Semmoisia ovat nuo Pohjolalle omistetut säkeet, jotka Väinämöinen merellä lausuu, seuralaisensa vaatiessa häntä laulamaan, kun he, ryöstetty Sampo veneessään, laskevat pois Pohjolasta:
"Aikanen ois ilon teoksi,
Varahainen laulannaksi,
Portit Pohjolan näkyypi,
Paistaapi pahat saranat,
Pahan ukset ulvottaapi"…
Nämä säkeet ovat Arhipan laulamasta toisinnosta. Enemmän tai vähemmän muunneltuna ne tavataan koko runoalueella, mutta merkillisintä on, että ne melkein semmoisinaan ovat säilyneet siinäkin toisinnossa, jonka Gottlund sai Värmlannin metsäin savolaisilta, vaikka he aina Kaarle IX:nnen ajoista olivat olleet muusta Suomesta erillään. Vaikka Samporuno heidän muistossaan jo oli muuttunut suorasanaiseksi taruksi, muistivat he vielä oikealla paikallaan samat säkeet:
"Viel' on virsille varainen,
Vielä Pohjolan portit näkyy,
Tuvan uunit kuumottaa…"
Nämä säkeet selvään osottavat, että Samporuno ainakin kuudennellatoista sataluvulla jo oli täysin kehittynyt ja tunnettu Savossakin. Mutta monet muut seikat viittaavat siihen, että kertomarunouden varsinainen kehitysaika on ollut vielä taa'empana ajassa. Jos niitä vertaa semmoisiin runoihin, joitten varmaan tiedämme syntyneen keskiajalla, kuten piispa Henrikin surmavirteen ja runoon Viipurin pamauksesta, niin astuu ikäero ilmeisesti näkyviin. Vanhoihin kertomarunoihin verrattuina ballaadien kuvaukset ovat niin verekset ja yksityisseikkaiset, että ne tuntuvat kuin silminnäkijän kuvauksilta. Mutta yhtä omintakeinen kuin aihe ei niille ole itse runopuku. Ne ovat aiheitaan käsitellessään käyttäneet hyväkseen runollisia apukeinoja, jopa valmiita säkeitäkin, joita jo oli olemassa ja rahvas muistossaan säilytti varhaisemmilta ajoilta. Tuntuu siltä, kuin olisi eepillinen runous siihen aikaan, jolloin piispa Henrikin surmavirsi syntyi, jo elänyt miehuusaikansa ja ollut löyhtymässä. Sen rakennuskappaleet olivat alkaneet irtaantua kiinteästä yhteydestään, niin että niitä käytettiin toisia, uudenaikaisempia aiheita käsiteltäessä.
Kertomarunojen ytimellä on ikivanhan pätöisyyden leima. Ne säkeet, jotka siitä ovat säilyneet meidän aikoihimme, eivät ole aiheisiinsa yhtyneet jostain aikaisemmasta runomuodosta, vaan ovat juuri aiheistaan syntyneet. Aihe ja muoto ovat yhdessä eläneet ja ehkä kehittyneetkin, ja se pätöisyys juuri onkin näiden runojen suuren viehätysvoiman salaisuus. Ne tapaukset ja sankarihaamut, joita ne käsittelevät, ovat ennen olleet selväpiirteisempinä kansan tajunnassa. Ne olivat osa sen uskonnosta ja sen vuoksi hehkuvan ajatuksen ja tunteen kohdisteina. Kansa ponnisti parhaat henkiset kykynsä luodakseen niille ylevän muodon ja antaakseen niille ytimekästä voimaa. Runon omaa sisällistä todistuskykyä seuraillen voimme vielä päättää senkin, että kansa niitä runoillessaan oli vielä itsenäinen ja käytti vapaata vaino-oikeutta.
Paljon aikaisempaan aikaan, kuin kuningas Eerikin ristiretki tapahtui, tahtoisin senvuoksi asettaa kertomarunouden ja ehkä vielä sitäkin vanhemman loitsurunon synnyn. Kummasta elinvoimastaan niiden on kiittäminen jaloa runomuotoaan, jota monet kykenivät helposti muistamaan. On kuitenkin selvä, että runostoon on ajan varrella sekaantunut uudempiakin piirteitä, ja että se on myöhemmin saanut monta kaunista lisää, joista toiset ovat läheisesti mukautuneet vanhaan runkoon, toiset tulleet siihen loisina, jotka ovat pukeutuneet vanhoihin koruvaatteihin. Jumaluustarullisten käsitteitten heikkenemistään heiketessä ovat laulajat vähitellen omistelleet sankareilleen inhimillisempiä piirteitä ja runolaulun muuttuessa uskonnolliselta alalta ajan vietoksi siihen liittyi koko joukon leikillisiäkin sävyjä, jotka alkuaan olivat sankarirunoudelle vieraita.
Eepillisissä runoissa, lyhyissä ja vaillinaisissa toisinnoissakin, on viljalti semmoisia säkeitä, joitten syntyminen nykyisissä oloissa olisi selittämätön. Aivan huonoissa ja turmeltuneissakin katkelmissa on joukossa harvinaisia, parhaistakin toisinnoista puuttuvia runosirpaleita, jotka ovat niin täysipainoisia ja kauniita, etteivät ne olisi mielestäni voineet syntyä siinä yhteydessä, jossa ne on muistoon kirjotettu. Niiden täytyy olla vanhempaa perintöä, suuremmasta ja pätevämmästä seurasta, "laajemmista lauluista, runsahammista runoista". Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä, että nämä hajalleen pirskahtaneet jalosäkeet ovat osia vanhasta yhteydestä, jotka ovat säilyneet siellä täällä kautta runoalueen levinneissä laulunpätkissä. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavat ne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, miten paljon ne muutoin yhdistelyltään ja sanamuodoltaan eronnevatkin. Semmoisia tunnussäkeitä ovat:
Savu saarella palavi,
Tuli niemen tutkaimella,
Pieni ois sotisavuksi,
Suuri paimosen tuleksi…,
joilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella että vielä eteläiselläkin runoalueella. Samporunon alkusäkeissä huomasimme samanlaisen paikkansa pitävyyden:
Lappalainen kyyttösilmä
Piti viikoista vihoa,
Kauan aikaista katsetta
Peällä vanhan Väinämöisen…
"Kilpalaulannassa" taas on eräitä säkeitä, joita tuskin ainoakaan toisinnon laulaja unohtaa, vaikka muutoin runoa miten sotkisi, ja jotka kaikki laulavat samoilla sanoilla, nimittäin ne sanat, jotka Joukahaisen äiti lausuu pojalleen, tämän valittaessa luvanneensa sisarensa Väinämöiselle puolisoksi:
"Tuota toivoin tuon ikäni,
Puhki polveni halusin,
Vävykseni Väinämöistä,
Sukuhuni suurta miestä."
Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita paljon. Ne selvään viittaavat siihen, että runot on ennen laulettu paljon samanlaisempina, kuin ne ovat toisinnoissa säilyneet. Toinen asia on, ovatko eri runot ennen muodostaneet keskenään semmoisen kokonaisuuden, jossa ne Kalevalassa tapaamme, vai onko yhteys vain itsetiedottomasti syntynyt sen kautta, että ne käsittelevät yhtenäisen taruston aiheita. Tosin vanha virolainen satu kertoo, että runot ennen ovat olleet "hyvin pitkä laulu", mutta jos huomioon otamme, kuinka vajanainen säilytyskeino ihmismuisto on, jonka varassa nämä runot ovat vuosisatoja ja luultavasti vuosituhannenkin olleet, niin näyttää luonnollisemmalta, että niitten yhtenäisyys johtuu vain aiheitten yhtenäisyydestä ja ettei kansa koskaan ole niitä yhteen jaksoon laulanut valmiina eepoksena.
Mutta selvään niissä on huomattavana pyrkimys yhtymään, ja se joka tämän aiheiston ensimmäiseksi sai käsiteltäväkseen, ei yhdistämiseen kaivannut muuta vaikutinta kuin runojen oman sisällisen kehoituksen. Ne liikuttavassa avuttomuudessaan vaativat rakkauden työhön, jota ne puuttuvain apuneuvojen vuoksi eivät olleet voineet itse aikaan saada, kun eivät kirjoitustaidon puutteen vuoksi voineet kerätä kokonaisuudeksi kaikkia niitä rikkauksia, joita laulajat hajallaan hallitsivat. Se ei ollut mikään keinotekoinen eikä vieraitten vaikuttimien aikaan saama yhteenkutominen, jonka Lönnrot suoritti, vaan runojen oman pyrinnön toteuttaminen. Se oli kokoojan puolelta lapsen uhrautuvaisuutta, jonka tarkotus oli saattaa päätökseen isäin suuri työ.
Tätä hajaantunutta ja sekaantunutta, vaikka ehkä hajanaisuustilassaan osaksi rikastunuttakin taideperintöä järjestäessään Lönnrot ensinnäkin pyrki kokoomaan samain sankarien ympärille ne teot ja kuvaukset, jotka näyttivät heille luontaisimmin kuuluvan. Kansanrunon tavaton vaihtelevaisuus jätti hänelle jotenkin vapaan valintaoikeuden, kehottaen kuitenkin, mikäli mahdollista, noudattamaan parhaiden laulajien laulumallia. Kun tämä erottelu oli tapahtunut, saattoi hän ruveta johtotoisinnoita rikastuttamaan koko kertomarunostolla. Siten syntyi Kalevalan eepillinen runko. Toisinnoita yhteen liitettäessä näkyi montakin aukkoa, joitten täytteiksi oli vain viittauksia, kun taas toisia kohtia oli laulettu harvinaisen täydellisesti ja sulosointuisesti; tämä kehoitti vajanaisiakin paikkoja täydentämään yhtä runsaiksi semmoisella kansanrunolla, joka ikäänkuin itse siihen tarjoutui. Lönnrot sovitteli aukkoihin muista runoista ensinnäkin semmoisia aineksia, jotka aatesisällyksensä puolesta niihin sopivat ja joista saattoi luulla, että ne ehkä olivat vieraitten vaikutusten kautta joutuneet pois vanhasta yhteydestään. Sen kautta tulivat moniaat ehkä myöhempisyntyisetkin runot käytetyiksi Kalevalan rakennusaineiksi. Loitsuista oli suuri joukko mukaan otettava siitä selvästä syystä, että ne ovat puhdasta kertomarunoa, vieläpä suuripiirteisintä, mitä on koko eepoksessa. Lyyrillisistä lauluista hän sai täytteiksi eepoksen runkoon hienompia vivahduksia, inhimillisiä tunnearvoja, rikkaampaa yksilöllistä käsitystä, joka ehkä poikkeaa varsinaisen eepillisen rungon luonteesta, mutta työn kehittyessä itsestään vaati sijaa. Ja mitkä lienevätkin mielipiteet tämän menetelmän luontevuudesta, se täytyy jokaisen myöntää, että Kalevala on kauttaaltaan kansanrunoa ja että sen rakentaminen on tapahtunut kansanrunon itsensä antamain edellytysten perustuksella. Sinne tänne Lönnrot sovitti omatekoisenkin säkeen, jotta runoelman juoni sai yhtäjaksoisuutta, mutta nämä säkeet eivät tuo eepokseen mitään uusia piirteitä, joista sen runollinen sisällys olisi vieraantunut. Ne eivät oikeastaan ole Lönnrotin runoakaan, vaan mukailtua kansanrunoa, sen välittömästä vaikutuksesta syntyneitä.
Voimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelin uudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan. Sillä tavalla on Atheenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatu uudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtaviksi vanhain Helleenien kuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaa joku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi — se erottuu paikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä että paljon kömpelömmän tekonsa kautta, — mutta kuka voisi väittää, ettei Parthenon ole Iktinoon mestariteos, vaikka saksalainen professori onkin sen kappaleistaan uudelleen koonnut?
Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan arvoa, vaan päinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaan lukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan koko toisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja näköala, jonka Kalevalassa näemme valtavaksi tauluksi koottuna.
Näin syntynyt taideteos ei tosin täytä samoja esteettisiä sääntöjä ja kauneusvaatimuksia, joita on muista suurista eepoksista johdettu, mutta sehän juuri osottaa Kalevalan itsenäisyyttä. Kaikki muut tunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsa suurien sivistyksien ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala on niihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erillään vapaudessa ja oman päänsä mukaan. Sitä on omalla mittapuullaan arvosteltava.
Mutta voisi kysyä, onko Kalevalan osia yhteen liitettäessä kaikki tullut parhaiten paikoilleen, ja eikö samoista aineista olisi saanut vielä ehompaa taideluomaa? Ei paraskaan työ ole täydellistä. Eikö Lönnrotilta ole jäänyt mitään korjattavaa?
On todellakin kohtia, joissa ei kansanrunoa ole käytetty niin edullisesti, kuin olisi voitu. Niihin kuuluvat mielestäni häärunot. Kalevalassa on kaksi selvään toisistaan erotettua keskustaa, joiden vastakkaista luonnetta voitaisiin vielä paremmin selventää, toisella puolella on Pohjola, johon etupäässä liittyvät Väinölän sankarien urhotyöt, toisella puolella Väinölä, joka kuvaa heidän kotoista elämäänsä. Edellinen vetää puoleensa jylhimmät, voimallisimmat, mielikuvituksesta rikkaimmat, mahtia tihkuvimmat kuvaukset, jälkimmäinen asettaa vainolle ja sodalle vastakohdaksi viljelyksen lämmittämän luonnon ja ihmisen, ylistää vanhan urhokansan inhimillisiä ihanteita ja lämmittää niitä hellemmillä tunteilla. Sepä erotus olisi vaatinut toiseen yhteyteen häälauluja, jotka kuvastavat Väinölän lasten kotielämää. Louhen ja hänen tylyn kansansa suussa nämä herkkätuntoiset, lauhat ja päivänpaisteiset juhlalaulut menettävät paljon sisimmästä hengestään. Ne kaikuisivat täydempinä Väinölän pirteissä, Väinölän rahvaan perhejuhlassa.
Kalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoa ja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juoni ei olekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvot tapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa: Parhaista toisinnoista löydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämme niissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen, vertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaa käyttäen ja milloin joukossa on vaillinaisempiakin säkeitä, ne pikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat, sillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen, kieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömän luontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavat ja itsetietoiset lait.
Nämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. Hänen Samporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena, kieli on ehjää, muoto kaunis, siinä ovat kaikki Kalevalan luonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja niukemmin, harvemmilla väreillä käsiteltyinä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monen muun laulajan runoista.
Ja varsinkin semmoisissa runoissa, jotka liikkuvat lähempänä kansan nykyistä käsitepiiriä, tapaamme Kalevalan kauneuden herkimpiä hienouksiaan myöten, syvän, ihannoivan luonnonkäsityksen, herkän, hellän tunteen, runsaan mielikuvituksen ja tietoisen käsityksen runon ylevästä kauneudesta. Vienan Karjalan alueella, jossa lyyrillisiä runoja on vähemmän, ovat varsinkin häärunot ja karjanluku tämmöisiä kansan runollisen käsityksen todentajia. Julkaisen tässä erään Vuonnisesta saamani karjanluvun semmoisena, kuin sen eräs nainen lauloi. Lukija varmaan myöntää, että siinä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta runo, joka ihanuudessaan täysin määrin puolustaa suurta sukuansa:
Metsän tytti, mieli neiti,
Tyynikki, Tapion tytti,
Salakorven vaimo kaunis!
Talvet me sotia käymme,
Lumen ajat luskajamme, 5
Laaimme kesäisen rauhan,
Teemmekö sulosovinnon,
Kesän tullen, suon sulaten
Lätäköien lämmetessä?
Neitsyt on Moarie emonen, 10
Pyhä piika taivahainen,
Kun mä lehmäni levitän,
Satasarveni hajotan,
Panes poikasi parahin,
Panes karjan paimeneksi, 15
Täksi keidoksi kesäksi
Ukon suureksi sulaksi,
Ole yöllissä hyvänä,
Päivällissä vartiana,
Katso kaikista pahoista, 20
Varjele vahingon teiltä,
Myöhään illoin, aivoin aamuin,
Ennen nousemist' emännän,
Katsomista karjapiian;
Miun on kainot karjapiiat, 25
Emännät epäpätövät.
Neitsyt on Moarie emonen,
Rakas äiti armollinen,
Syöttele metiset syömät,
Juottele metiset juomat, 30
Varustele vaskiharjat
Kahen puolen karjateitä,
Mihin karja koavitsekse,
Silitäkse siivattani.
Metsän tytti, mieli neiti, 35
En kiellä kellon kuulennasta.
Kiellän kielin koskennasta,
Suun rumin rupeamasta.
Kätke kyntes karvoihisi!
Hampahat ikenihisi! 40
Jos et sitä totelle,
Painan pankan pihlajaisen,
Suvikuntaisen sujutan,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei hampahat hajoisi 45
Eikä leuat lonkujoisi.
Jos et sitä totelle,
Mie siun käsken kätköhöisi
Pimiähän Pohjolahan,
Siell' on luutonta lihoa, 50
Siell' on päätöntä kaloa,
Suonetonta pohkieta
Syyä miehen nälkähisen,
Haukata halun alaisen.
Jos et sitänä totelle, 55
Polta hiisi hiiliäsi,
Perkeleh kypeniäsi
Alla jalkain takaisien,
Et etisiä polttaiskana!
Mene sinne, kunne käsken, 60
Pimiähän Pohjolahan,
Pohjan peltojen perille!
Siell' on hyvä ollaksesi
Lempi liehakoillaksesi,
Sielt' en noua polvenaahe 65
Etsitä sinä ikänä.
Tässäkin runossa on kuitenkin kohtia, jotka ovat olleet laulajalle epäselvät ja sen vuoksi muistosta häipyneet. Manaus luvun lopussa tietysti tarkottaa kontiota, eikä metsän tyttöä, niinkuin seuraavasta toisinnosta näkyy, jossa taas se kohta on selvemmin esitetty:
Työnnän lehmäni leholle,
Hatasarvet haavikolle,
Kelosarvet koivikolle,
Maion antajat aholle.
Neitshyt on Moarie emonen 5
Rakas äiti armollinen,
Kuin on katsoit katollisessa,
Niin katso katottomassa
Kesän tullen, suon sulaten,
Lätäköien lämmetessä. 10
Otsonen, metsän omena,
Mesikämmen källeröinen,
Kun sa kuulet karjankellon,
Ruotsin rauan roiskavaksi,
Tunge turpasi kulohon, 15
Pain' on pääsi mättähääse,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi.
Vaan jos et sitä totelle,
Miep' on panen parempia, 20
Painan pangan pihlajaisen,
Suvikuntaisen sujutan,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi. 25
Muutama Koljolasta saamani toisinto taas kuuluu:
Työnnän lehmäni leholle,
Hatasarvet haavikolle,
Nurmelle mesinukalle,
Maalle marjanvarsikolle.
Annappa rauha raavahille, 5
Sontareisille sovinto
Tänä keitona kesänä,
Luojan suurena suvena.
Oi Ukko ylijumala,
Vaari vanha taivahinen, 10
Kytke kiinni koiriasi,
Rakentele rakkiasi,
Tänä keitona kesänä,
Luojan suurena suvena,
Jottei leuat lonkujoisi, 15
Hampahat hajalle saisi.
Paina panta pihlajainen,
Suvikuntainen sujuta,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei leuat lonkujoisi, 20
Hampahat hajalle saisi.
Vaan jos et sitä totelle,
Miep' on panen parempia.
Oi Ukko ylijumala,
Vaari vanha taivahinen, 25
Työnnä kultainen korento,
Päätä pää on leuan alle,
Toinen peätä peälaelle,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi, 30
Kuin on kuulet hevosen kellon
Paina pääsi mättähääse,
Tunge turpasi kulohon.
Penikuorma peltomaata,
Kaksi karjan laitumekse! 35
Eräässä toisinnossa pyydetään, ei metsän tyttöä, vaan "metsän ukkoa luppopartaa" kytkemään kiinni koiriaan, rakkiansa rahnikoimaan.
Tämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissa on pikemmin tarjona se vaara — ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitä voikin muistuttaa — ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtä hyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuu niin paljon, että runo siitä paisuu liian laajaksi ja menettää kansan laulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaa juuri Kalevalassa olevasta karjan luvusta, samoin kuin Vipusenkin runosta, jotka milt'ei on ahdettu liian täyteen. Mutta toiselta puolen ovat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonut mitään poiskaan jättää.
Kalevalan arvonanto on nykyisin jonkun verran pelästyksissään sen eri aiheitten alkuperän tutkimisesta. Kuta enemmän luullaan siitä löydettävän lainoja, muualta kulkeutuneita aiheita ja tilapäisiä yhtymyksiä, sitä enemmän tahdotaan vähentää sen merkitystä kansanrunoelmana. Mutta väärin on taideteosta arvostella sen mukaan, mistä taiteilija on aiheita ottanut. Silloinhan tulisi kieltää itsenäisen taideteoksen arvo kaikilta Shakespearen draamoiltakin, muiden mukana Hamlet tarulta, jossa tutkijat luulevat tapaavansa saman aiheen, jota Kalevala on Kullervo-runossa käyttänyt. Mistä lieneekin eepos saanut aiheita, Kalevalan laulumailla nämä aiheet ovat saaneet sen muotonsa ja luonteensa, joka niillä kansanrunossa on, siellä ne ovat muuttuneet kansan tunteiden ja käsitysten taiteelliseksi ilmaukseksi.
Se mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa. Sen runoista ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovat kansanrunoa. Sen runolliset viehätteet ovat kansan itsensä syvästi käsittämät. Kokonaisuutensa Kalevala on saanut kansanrunon tarjoamilla edellytyksillä. Lönnrot ei ole Kalevalaa luonut, vaan saattanut kansanrunon oikeuksiinsa.
VUOKKINIEMI.
Kesä oli jo loppumassa, kun viimeisen kerran erkanimme Jyvöälahdesta. Muistomme siellä olostamme olivat melkein kauttaaltaan mieluisia, ja sen vuoksi kaipauksella erosimmekin. Mutta toiselta puolen; viehätti kuitenkin enemmän se ajatus, että nyt melkein joka taipaleella lähestyisimme kotimaan rajaa ja pian saisimme sen poikki kulkea.
Kävimme monessa talossa "ativoissa" jäähyväisiä sanomassa, sillä tuttavia meillä oli jo paljon. Keräytyi niitä jommoinenkin joukko rantaankin meidän lähtiessä, ja "tervennä matakkoa", "toitshi tulkoa!" kaikui monesta suusta, ja joku taisi meistä erota todellisella mielihaikealla.
Saattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämme oli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka. Ilma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kului hupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön, joten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä miten halutti.
Olen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkein kauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmät niemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt, eivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat, laajuudet, etäisyydet, ovat "päin mäntyä", kuten sanotaan. Matkustaja tuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaan ei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan ja liikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotka siitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiselta puolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaa helposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisi säilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussa tarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihin runottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä, osaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada, osaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikä haluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.
Mutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveä voi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsi kaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekin matkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvän penikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksi taas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaan ja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut. Sen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta, luoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisen kautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärven suunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohti Vuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saa oikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta on Petäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa on kalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitä on pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljän penikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Piston joen suussa.
Lähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verran leviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskee Enonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestä avautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä, että selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaa sieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria, joista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinä kun muka on "piessan luola". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaan etsineensä.
Matka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävän seikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemen edustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, ja siinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio oli pyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielellään ottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopulta siitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokin nahkansa.
Petäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, joka pistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niin kauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säällä olisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon. Suoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaa leveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavan pitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän, länsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä, kuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukki väylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.
Tänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämme Vienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivat jo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä, mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin oli kuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoi oli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiä Enonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniä kaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisi Enonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, mutta nyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovin lujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoilla vahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleen vapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanut olla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaalla ehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntä olisi sen uudelleen rakentanut.
Ristiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta oli voitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joitten päällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessa noustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuu käymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla risti katoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiä ristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakin haltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamalla siihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli siten karttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiä kivenmukuloita.
Eväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinen pöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennen aterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvan sekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetin Varahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen ja ihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Mutta emäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaan ikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkin oli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.
Kapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimme Vuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emme poikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja, ainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaan Vuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitä osattiin. Hän siitä kertoo:
"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä pienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin, jopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostain katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään."
Vuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimme moniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariin asumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runon sieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkylä ahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänyt alkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.
"Kylän asema on", lausuu Lönnrot, "kaunis kesällä, se kun on Kuitti- ja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin korkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistä ei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaa niemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useiden talojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään, viritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetään uudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi."
Lönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkin talossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdesta tultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:
"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada."
Matkamuistelmissaan viidenneltä retkeltään Lönnrot kertoo:
"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti tarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta häntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen tekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita pyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajalla perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelle erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa, ja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidän ilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa)."
Seitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee, eräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelle taikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.
Vuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkoja runolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui "laulukkaasta Vuokkiniemestä", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maine ei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää. Vuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärven rannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti, Aajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi, Lapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Borenius retkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä jo suorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolailla edistyneempi ja varakkaampihan "pokosta" on niihin verraten. Isännistä useat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylien miehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidän tavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisesti riippuvaisia kirkonkylästä.
Ervasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään 90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38 taloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinen ryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaan rakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekin kulmalle, "vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaakso taloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan," Ervastin sanoja toistaakseni.
Monetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin usean muunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toiset olivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikka voitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivat meidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran, mutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota ei voitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinen irtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuo isännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkin tavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkä odottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeen onneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensä sallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeuden kanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseen käyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikään ei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitysten vakaantumiseen.
TSENA.
Se joki, joka Vuokkiniemen kirkonkylän pohjoispuolitse purkaa vetensä Ylä-Kuittijärveen, tulee kapeasta monijärvisestä ylämaan vesistöstä, joka on kartoilla niin väärin kuvattu, ettei niissä ole oikeata muuta kuin joen laskupaikka. Inbergin kartalla se on enimmäkseen jokena. Mutta paikalla kylän harjun takana se leviää järveksi, kapenee sitten kierteleväksi salmivedeksi, jossa virtausta tuskin ensinkään huomaa, ja leviää taas erään kynnyksen päällä useaksi järveksi ja pieniksi selkävesiksi, joita ei ole kartalla ensinkään. Pääsimme sen vuoksi kulkemaan sinnekin päin useita taipaleita veneellä.
Lammasjärven kuljettuamme ja salmet soudettuamme tulimme könkäälle, jonka sivu oli taivallettava. Se on Akankoski nimeltään, tulee Köynään järvestä ja on oikea kallioporras, vaikka näin loppukesästä vähävetinen. Köynäsjärven takana ja pohjoispäässä on Tsenaniemen pieni kylä, johon Lönnrot matkoillaan aina mielellään poikkesi, koska siellä asui hyvä laulaja, ensimmäisiä, joilta sen puolen runoja kirjoitettiin, ja hän muutoinkin erikoisesti tutustui talon väkeen ja heidän seurassaan viihtyi. Tsenaniemestä oli kotoisin Jyrki Kettunen, joka lauloi Topelius vanhemmalle Uudessa Kaarlepyyssä; samalta laulajalta Lönnrotkin sai useita runoja. Hänen serkkunsa, Petri Kettunen, oli itsekin ollut etevä runoniekka. Hänestä olivat muutamat karjalaiset viisi kuusi vuotta aikaisemmin maininneet Lönnrotille, että "hän osasi niin paljon runoja, että olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumista varten." Lönnrotin käydessä oli Petri kuitenkin jo kuollut ja Suomesta naitu leski hallitsi taloa. Lönnrot hänestä kertoo:
"Sama Mari, josta Petri Kettusen runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä Tsenaniemessä leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämäntavat, niin että ei enää olisi voinut aavistaakaan hänen olleen kotoisin toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja täällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden. Muuan sanoi hänestä puheen ollen: 'Onnistuupa toisinaan hyvinkin Suomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikin.' Sitten hän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän moitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti huoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta yhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset usein jäisivät naimatta."
Viidennellä matkallaan Lönnrot laulatti Jyrki Kettusta, jota ei ollut edellisellä matkallaan tavannut kotona. Hän kertoo siitä: "Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannut häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut, kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna, ja miksi niitä uuelleen laulaisin. Hänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää laulua, oli saman Pietarin leski, Maria, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin, oliko se runon kohta, joka koski häntä, totta. Vaikka oli vanha, hän tällöin punastui silminnähtävästi ja vastasi: 'Niin totta se on, kuin sellaiset seikat lauluissa tavallisesti ovat', joilla sanoilla hän runoille ei yleensä näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. 'Mutta', hän jatkoi, 'paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja niitä ette saa keneltäkään muulta kuin minulta.' Sanoin, että tuota laulua vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin, missä todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan. Silloin hänellä oli paljon kyselemistä minulta syntymäseudustaan, josta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen sukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä, itse hän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada kyyneleet silmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan koskaan saisi nähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta, että kukaan kokonaan unohtaisi niitä seutuja, missä ensin on nähnyt päivänvalon, kuullut ensimäisen käen keväällä ja poiminut metsässä ensimäiset marjat. Vaikka hän oli ollut täällä 40 vuotta, vaikutti syntymäseudun muisto häneen niin syvästi, että hän muutamaksi hetkeksi näytti kokonaan siirtyneen sinne. Mutta puhuttuamme taas muista seikoista, sain hänet itsensä laulamaan ne runon kohdat, jotka Jyrki, kuten hän sanoi, oli unohtanut. Ensin hän ei tahtonut siihen suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta, kun pojatkin olivat häntä pyytäneet."
Tsenaniemen taloista oli kuitenkin vanha runontaito meidän käydessämme jo hävinnyt, ja mielestämme oli kadonnut entinen varallisuuskin, jonka Petri Kettunen ja hänen vaimonsa uutteruudellaan olivat perustaneet. Mutta talojen hauskaa asemaa kahden järven välisellä niemellä ihastelimme ja muistelimme sen entisiä vaiheita. Saatuamme sieltä toiset saattajat lähdimme jatkaman veneellä matkaa Venehjärvelle, Varahvontan kotikylään.
Salmea pitkin soudetaan Köynään järvestä, jonka länsipuolella pienoinen kylä on, toiselle järvelle, joka on kylän pohjoispuolella ja joka siitä niemen tekeekin. Se oli jommoinenkin selkä — nimeä en muista, — ja ihmettelimme koko joukon, että se kokonaan puuttui kartoilta, eivätkä runonkerääjätkään olleet siitä mitään maininneet. Saattajanamme oli eräs Tsenan emännistä, kaunis, uljas nainen, joka edellisenä talvena oli kuoleman kautta menettänyt miehensä ja nyt leskenä taisteli kovinta puutetta vastaan pienessä talossaan. Varahvontta säälitellen meille kertoi, hänen kuultensa, kuinka kova kohtalo häntä oli kohdannut, ja hän siitä paikalla tuli niin liikutetuksi, että puhkesi hillittömään itkuun. Kyyneleet virtasivat hänen kauneista silmistään ja suupielet sykähtelivät tuskasta, niin että meidätkin valtasi syvä osanotto. Mutta pian Varahvontta taas puhui lohdutuksenkin sanoja, huomautti, yhä asianomaisen kuullen, että niin nuori ja kaunis nainen varmaan saisi pian toisen miehen ja voisi ruveta elämään uuden elonhankkijan turvissa, ja kesken tätä mairittelevaa puhetta naisen itku kimaltelevien kyynelien lävitse kirkastui päivänpaisteiseksi hymyksi, ja tämä lapsellisen kevyt, avomielisessä luonnollisuudessaan kaunis mielenmuutos teki meihin ehkä vielä syvemmän vaikutuksen, kuin hänen äskeinen itkunsa. Niin herkät ovat tuon kansan mielenliikutukset, ne vaihtelevat keveästi kuin kesän säät.
Soudimme tätä vettä moniaan virstan ja erosimme sitten pieneen, Venehjärvestä tulevaan jokeen, jota veden vähyyden vuoksi vain suurella vaivalla pääsimme nousemaan. Päävesi polvesi kauemmaksi etelään, jossa siihen laskee suurempi, rajalta saakka vettä kokoova Lapukan joki, sama, jota olimme talvella ajaneet Vuokkiniemeen tullessamme.
Siinä missä tuo pienempi joki lähtee Venehjärvestä, on Niskalan uudistalo. Matkasimme sen ohi järvelle, joka oli ehkä neljän virstan mittainen, keskellään melkoinen saari. Venehjärven kylä on järven pohjoisrannalla. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja ruskoineen, vuorineen ja metsineen maisema oli sekä kaunis että tavallista jylhempikin. Oli jo jotenkin pimeä, kun kylään saavuimme. Asetuimme siellä Petri Lesosen, "Hökkä-Petrin" taloon, joka oli meille tuttu, sillä hänet olimme talvella Suomen puolella tavanneet ja hänelle rahojakin lainanneet. Olimme tervetulleet hänen vaatimattomaan taloonsa, joka kuitenkin oli kylän paras. Petri jotenkin pian tulomme jälkeen katosi ja seuraavana aamuna kuulimme, että hän oli paikalla lähtenyt Vuokkiniemen kirkolle ostamaan sokeria ja teetä, millä meitä kestitä. Koko yö häneltä kului sillä retkellä, sillä matkaa oli puolentoista penikulmaa, mutta hän oli jo niin hyvissä ajoin palannut, että huomeneksella saimme asianmukaisen aamukestityksen. Vaikka Venehjärvi on melkoinen kylä, ei parhaassakaan talossa ollut sen vertaa tsajuvehkeitä, että olisi ollut vieraalle tarjota. Siihen tietysti saattoivat olla syynä yksinkertaiset tavat, mutta vielä enemmän yleinen köyhyys.
Ennenkuin ryhdyn kertomaan huomioistani Venehjärvessä, jossa viivyimme monta päivää, siirrymme kuitenkin rupeamaksi moniaan taipaleen kauemmaksi pohjoista kohti, Vuonniseen, jonne sieltä maita, vesiä kuljimme. Sananvuoron saavat siellä melkein yksinomaan entiset runonkerääjät.
LÖNNROT VUONNISESSA.
Vuonninen on runorikkautensa vuoksi semmoinen merkkipaikka, ettemme tahtoneet jättää sitä käymättä, vaikka tiesimmekin, ettei meille ollut enää runonkeruutyötä jäänyt, Vuonnisen kun entiset kerääjät ovat jo niin moneen kertaan tarkkaan laulattaneet. Kuljimme Venehjärvestä maataipaleen poikki Ponkalahden kylään Ylä-Kuittijärven rannalle, josta oli pari penikulmaa venematkaa. Maataivalta sanottiin olevan penikulma; mutta väli tuntui suden juoksemalta. Ponkalahdesta Lönnrotkin lähti, ensi kerran Vuonnisessa käydessään. Hän oli Ponkalahteen tullut maisin Tsenaniemestä, josta matkaa niinikään sanottiin olevan penikulman verta. Lönnrot kertoo retkestään:
"Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten ominpäin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollut penikulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä, sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen ennen olisi täällä liikkunut. Noin puolitiessä huomasimme vasta hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: 'niin myö elämme kuin lintuset metsässä.' Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikea saada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan kuolinpaikkaan."
"Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi."
Ponkalahti on Kuittijärvestä poikkimaisin länttä kohti pistävän lahden partaalla. Siinä ei ole monta taloa, ja nekin mitä on, ovat jotenkin hajallaan, mutta kylä teki muutoin viljellyn vaikutuksen, lahden rannoilla oli vihantia vainioita, se muistutti hyvinkin jotain Keski-Suomen kylänlahtea.
Ylä-Kuittijärvi yhä enemmän kapenee, kuta pohjoisemmaksi kuljetaan, ja on lopulta hyvin saarinen, niin ettei luoteiskulmassa enää ole aavempia selkiä. Puolivälissä on lahtensa rannalla Aajuolaksi, mutta mikäli muistan, ei sitä selälle näkynyt. Se on pieni kylä eikä runopaikkana mainittu. Ponkalahdessa Lönnrotin käydessä osattiin vanhoja runoja. Lönnrot niitä kirjotteli soutajaltaan, kuten hän kertoo:
"Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi. 'Ettekö huomannut että nainen suuttui ja läksi ulos?' kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toimiinsa; mutta kukaan ei ollut sanonut minulle mitään. Sittekuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjottaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä minun kuitenkin oli vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista, jopa uudemmistakin lauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan 'viitsimään' niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle 'rossaa' (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme neljännespenikulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän lakata soutamasta, jotta minulla olisi enemmän aikaa. Ensin annoin pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella, niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi, ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus siihen. Se oli Syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Panin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: oli ennen akka. Siitä saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh. Ajettiin uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin sanoo Syöjättären tytär, maamolleh. — Olen tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaan kirjotettava yksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla: 'nousi, nousi nousi, nousi, nousi, nousi, nousi' ja 'lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.'. Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen."
Vuonnisessa Lönnrot Tsenassa saamaansa neuvoa noudattaen poikkesi
Miinan taloon, joka oli etäämpänä rannasta, uloinna vasemmalla:
"Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä tai vakavia (vai miten lienee sana 'jyry' oikein käsitettävä?) mutta muuten kuuluvat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär Tsenanniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa. Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen ja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimyskuvineen. Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotanvedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita en ennen ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt Väinämöisen runot, jotka tunnetaan."
"Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle. Isäntä tarjosi minulle paitsi aamiaista, muutamia uudempia runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen herraskartanossa toveriensa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa 'Ota vahva keppi mukaasi', hän sanoi, 'sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan'. Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia, käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä, jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta puolukoiden syömisestä — viimeksi, tässä talossa — vuolettuneet niin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäpäin aavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut."
"Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa alettaissa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palatessa. Erään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita ei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. — Ontreilla oli kantelekin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.
"Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa; olivat voi, leipä ja rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita, kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehoitti minua melkein aina sanoen: 'syö, syö kaikki', eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos jotakin jäi jälelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5 vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä."
Vuokkiniemen ja Kivijärven kautta Lönnrot sitten palasi Kajaaniin.
Viidennellä matkalla, joka tapahtui kevätkeleillä, hän ajoi rajan
poikki pohjoisempaa, tuli ensinnä Lonkan kylään, jossa tapasi
Martiskan, ja sieltä tämän saattamana Vuonniseen.
"Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, ja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä oli rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme, niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljon tarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla. Lonkka sitävastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi sitä myöskin, ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen mainittua emäntää. Puoli vuotta sitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettava Tsenanniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten, kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vievä hänen tyttärensä manalle. — Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia runoja. Niitä kuitenkaan ei ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Ontrein talossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain kyyditsijäkseni kesk-iikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun kaikki lumi edellisenä päiväpaisteisena päivänä oli sulanut pois. Jyvälahti on 4:n penikulman päässä Vuonnisesta."
Lönnrotin kuvaus yöllisestä matkastaan kuutamossa on omituisen raikas ja runollinen:
"Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen ja avara, sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnonkauneudet erityisesti meidät lumoavat ja valtaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kun varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleen voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään. Kun aurinko sitten oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura oli kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällä tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheni että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, mutta uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotka ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansa suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoa valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö, ettei hevonen ymmärtänyt tähtein mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se, että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sentähden halusi päästä kotiin. Oli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämme verkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sensijaan, että olisi mennyt Jyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: 'missä nyt ollaan?' Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein vähimmän olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti olimme Ylä-Kuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet sen alla. — Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa luulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. — Hänen neuvottomuuttaan ei kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useilta tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat ja käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikka minä taas taisinkin hiukan torkahtaa."