Vielä seitsemännelläkin retkellään Lönnrot kävi Vuonnisessa, tällä kertaa yhdessä Cajanin kanssa. He tulivat silloinkin Lonkan kautta. Lönnrot itse ei tästä käynnistä mainitse, mutta Cajanin päiväkirjassa siitä on seuraava tieto:
"Vuonniseen tulimme noin k. 3 j.p. — Vatiera Onufreissa. Sinä iltana ei mitään, kun nukkumaan. Pyhänä 23 (lokak.) j.p. kävimmä toisissaki taloissa, katselimma tyttärien ja poikien kisoja, pakasimma kokouneien urohien kera, laulomma Kalevalata, ja menimmä sitte maata. Maanantai aamuna saattausimma Yläkuittijärvitse Jyväslahteen."
MARTISKA.
Vuonnisesta lännen ilmaa kohti, aivan Maanselän ylängöllä on Lonkan kylä, jossa Lönnrot tapasi Martiska nimisen etevän runolaulajan. Martiskasta Lönnrot kertoo:
"Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan, ensimäiseen Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut enempää kuin 3/4 penikulmaa, mutta se oli melkein kokonaan ummessa. Saavuin sinne vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli Martiskan luo, joksi häntä nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa käyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin oli häntä minulle mainittu oivallisena laulajana. Eikä mieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja; sen sijaan hän usein alkoi laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin häneltä kirjaan pannut."
Martiska oli tunnettu pororosvo, oli siitä kiinnikin joutunut ja Kajaanin linnaan viety, mutta päässyt pois. Näistä seikkailuistaan hän oli laatinut pitkän runon, jonka myös lauloi Lönnrotille, ja koska se on omiaan kuvaamaan rajaseutujen elämänlaatua ja samalla sitä luovaakin runosuonta, joka yhä sykkii Vienan Karjalassa, niin julkaistakoon runo Lönnrotin kirjaanpanon mukaan tässäkin yhteydessä:
"Tämä Martiska oli itsekin runontekijä. Joku aika sitten hän oli istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa, ja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä rajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa kanssa. Nyt paraikaa valitettiin meidän puolella rajaa, että heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiit pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien kertomuksen mukaan 'ensimäinen mies keisarista') keisarillisesta senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poronvarkautta entistä hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika, vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään."
"Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei. Juuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman halun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja omistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä kostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei tavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan mies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhaltijan voitto korvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin; siellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy pitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei soisi toisen itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin jokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia poronvarkauksia siten, että on poronhoitokumppanikseen ottanut venäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää mainittuja varkauksia."
"Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle tämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa nähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea, minkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti joutoaikaa. Se minkä runosta sekä itse tekijän että muiden kautta, jotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut muistiin panna, on jotenkin seuraavaa:
"Poron synty on Pohjolasta,
Petra laulettu Lapista,
Tätä riikki riitelevi,
Raja raivoissa elävi.
Sykysyllä seikka synty, 5
Talven tullessa tapahtu,
Ruotsi tungeksen tukulle,
Koko Kuusamon pitäjäs,
Paljo maita matkustavat,
Kyllä kyytiä tekevät, 10
Hyvin hiihto Hossalainen,
Hiihto Huttu huikeasti,
Oikarinen oivalailla.
Lauttolammille tulevat,
Siitä metsähän menevät, 15
'Mitäpä tässä?' — 'i mitänä'.
'Jälet tässä', — 'ei jälistä',
'Siat tässä', — 'ei sioista'.
Ylös korpehen kohoovat.
Tuossa kumma keksitähän, 20
Petran vasa vaipununna
Kahen kallion lomahan.
Päivä päätä väännetähän,
Sorkkia soristetahan,
Turpoakin tuuvitahan 25
Kahen kallion lomasta.
Siitä Huttu huuon nosti,
Kela toinen kerkiävi,
Mit' on kummat kuulumassa,
Mitkä ilmoset imehet. 30
Silmät on entiset elolla,
Korvat vanhat valmihina,
Vielä kello kelvollinen,
Yht' on pikkuista vajella,
Henkeä poro polonen. 35
'Tuoppas täll' on tuuli henki,
Pane paarmuot ahava'.
Kela kellon soittajaksi,
Kulkusen kolistajaksi:
Kuulu kello Kuusamolle, 40
Kuusivaarahan kulina,
Kiannalle kielen lyönti.
Siit on Hutun huima Antti,
Vähämielinen Mikittä
Vuonnisehen päästyänsä 45
Katsellahan kaikki paikat.
Huttu katso kaikki paikat,
Nuuski nurkkajen taukset.
Mit on akkaset ajettu
Tiiron piiat tirskutettu. 50
Kaikki laukkuhun latovi,
Mitä missäkin näkevi,
Eväs on tarves taipaleella,
Moni matkassa tulevi,
Tapahtuvi taipaleella. 55
Huttu huimaksi rupesi,
Mielettömäksi Mikittä,
Kaikkiaan kaheksan miestä,
Yhen miehen ympärillä,
Sito yöllä yksinäisen, 60
Kesken yötä kenkimättä,
Väänti Martin väkkyrälle.
'Lähes nyt Martti matkan päälle
Kulkemahan Kuusamohon,
Oulun linnahan lujahan, 65
Kuss' ei konsa päivyt paista,
Eikä kuuhuet kumota.'
Sano kainu karjalainen,
Yhtä puoltansa puhuvi,
Yhä virkko vierestänsä: 70
'Kuule Kurvilan isäntä,
Jo mie sen sanon toeksi,
Kun tuo härkä ammonevi,
Jok' on kuollut mennä syyssä,
Mennä talvena tapettu, 75
Kun on kuollut Hoituvalla,
Liha syöty, luu jätetty,
Talja Sunkuhun sulettu,
Laapat kaikki kaupunkihin.'
Jyrki viinoa vetävi, 80
Rajan poikki raukiata,
Yöllä viinoa vetävi,
Kulettavi kuutamolla,
Luoksi viinan vierahia.
Tuossa on tuuma tuumatahan. 85
Annill' on hyvä heponen,
Saaha Martti matkan päälle.
Jyrki ajo antamahan,
Anni riisu rinnuksia,
Hevosista on lasettelevi. 90
Ottivat omin lupinen,
Martin matkahan panevat,
Poron syöjän polkusehen.
Jo Ruotsi hyvin elävi
Koko Kuusamo ihastu, 95
Kun on Martti matkan päälä,
Poron syöjä polkusessa,
Kaikki on naiset naurusuussa,
Isännät iloissa mielin,
Niin on Martti matkan päällä, 100
Karjalainen koilamassa,
Kuuksi päiväksi kululla,
Iäksi on ilman alla.
Kulettavat Kuusamohon,
Tuonne tuomarin tupahan, 105
Esivaltojen etehen.
Koko Kuusamoa kokoutu,
Lautamies lakitta seiso
Tuolla tuomarin tuvassa,
Esivaltojen eessä. 110
Vast' on Martti matkan päällä,
Kun on rautoihin rakettu,
Kokonansa kolmet rauat
Yhen miehen ympärillä.
Kulkemass' on Kuusamosta, 115
Oulun linnahan lujahan,
Enarihin ilkiähän,
Joss' ei puuttune porohkat,
Ampuvärkit ei lähene.
Ain' yhtä ajattelevi, 120
Tämä on kasvanut kaloilla,
Veen kaloilla venynyt,
Atrioinut ahvenilla,
Ei siitä sinä ikänä
Kuletettu Kuusamohon. 125
Huttu huimaksi rupesi
Lähimmäinen miulla ränni;
Tuli vihat viikolliset,
Kaukaiset ylenkatsannot,
Vaikk' oli ennen ystäväni. 130
En minä huolinna hyviä,
Jos olen ottanna urakan,
Nukuttanut nuoren petran;
Sinulle sikiät jäävi,
Kaksin vaatimot vasovi, 135
Porot toisen toimittavi.
Tuliko surma suutimaton,
Kesken yötä kenkimätön,
Sian tieän kussa synnyin,
Paikan kaiken kussa kasvoin, 140
En tieä sitä sioa
Kussa kuolo kohtanevi
Näillä ouoilla ovilla,
Teillä tietämättömillä.
Ain' yhtä ajattelevi 145
Luojan luotuja sanoja,
Pyhän synnyn säätämiä.
Kuu keritä, päivyt päästä,
Otava yhä opeta
Näiltä mailta vierahilta, 150
Yhä ouoilta ovilta.
Jopa tuomari tulevi,
Kemin herra kerkiävi,
Päästi Martin matkan päältä.
Ruotsi nyt tuli tuholle 155
Veionen Venähen voitti.
Huttu kulki huikiasti,
Alle pöytänsä ajaksi,
Päähän penkin peittelekse,
Itsekseen itettelekse, 160
Parempi olisi ollut,
Maata koissa korkiassa.
Vähä nyt tulee väkeä,
Pieni arvo aartehia,
Saatu on saalis suurempiki,
Vähemmälläki väellä'."
Martiskan runoja olivat suureksi osaksi säilyttäneet hänen poikansa Maksima, joka asui sukutaloa Lonkassa, ja Teppana, joka jo v. 1851 oli muuttanut kotivävyksi Tiirovaaraan eli Koljolaan, nelisen penikulmaa pohjoiseen Lonkasta. Maksimaa oli Lähteenkorvan johtamalla runonkeruumatkalla Genetz laulattanut, Teppanaa Berner, ja poikain laulamista runoista on voitu selvitellä, mitkä toisinnot Lönnrotin kokoelmissa ovat isän laulamia. Teppana minulle kertoi muutamia elämäkerrallisia tietoja Martiskasta, jos lienee tapauksia oikein muistanut.
Hän kertoi olleensa 14 vuoden ikäinen, kun Martiska vietiin vankeuteen, jossa hän eli 3 vuotta. Hän oli muka päässyt karkaamaan Kajaanin linnasta viiden muun karjalaisen kanssa, mutta sitten saatu kiinni ja viety Helsinkiin, jossa kuoli. Teppanan tietojen mukaan vanha runolaulaja siis olisi v. 1836 uudelleen viety vankeuteen ja kolmen vuoden kuluttua, v. 1839, kuollut 71 vuoden iässä. Lönnrot laulatti Martiskaa viidennellä runonkeruuretkellään v. 1834. Siis olisi Martiska kaksi vuotta tämän tapauksen jälkeen saanut uudelleen lähteä tyrmään, jossa veljensä Simanan keralla kuoli. Mutta kun Teppana vielä niihin aikoihin oli hyvin nuori, niin on mahdollista, ettei hän enää hyvin muistanut isänsä surullisia loppuvaiheita.
Cajan ei mainitse Martiskasta mitään, vaikka hän lopulla vuotta 1836 Lönnrotin keralla matkusti Lonkan kautta. Hänen päiväkirjassaan on tästä oleskelusta seuraava lyhyt maininta:
"Siinä (Lonkassa) olimme yötä Hilipan kartanossa ja illalla laulo meille Prokon nainen häälauluja ynnä itkuvirsiä, joista erään kirjotinki, jos suurellaki tuskalla. Maata pantuamme haasto ämmö meille vielä pari tarinata, joita mie en outoin sanojen vuoksi ymmärtänyt, vaan veli L., joka maltto pakinan, aiko ne muistoksi kirjuttaa."
MYÖHEMPI RUNONKERUU VUONNISESSA.
Vuonnisen runoilla on Kalevalan kokoomisessa perustava merkitys. Kun senvuoksi Lähteenkorva tovereineen seitsenkymmenluvun alussa kävi tässä kylässä, niin koetettiin kerätä kaikin vielä saatavana olevat runot niin täydellisesti kuin suinkin, varsinkin Ontrein jälkeläisiltä. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun suuri osa Lönnrotin Vuonnisessa keräämistä runoista on myöhemmin joutunut hukkaan, kuten A.R. Niemi huomauttaa, eikä hänen laulajainsa runotaidosta sen vuoksi ollut mahdollista saada muulla tavalla selkoa. Lähteenkorvan kertomus tästä keruusta kuuluu:
"Paras laulaja ei kuitenkaan asu itse kylässä. Kuin Lönnrot v. 1833 syyskuussa, Vuonnisesta Vuokkiniemeen lähtiessään, oli tullut muutamia virstoja ensin mainitusta kylästä, viittasi yksi soutajista, jotka olivat Ontrei laulajan vaimo, miniä ja tytär, erästä metsäistä saarta, sanoen: 'Tuonne vast'edes tulette meillä käymään.' Perhe oli nimittäin aikonut tulevana kesänä muuttaa sinne asumaan. Samassa seudussa onkin nyt Ontrein pojan, Jyrin, uudistalo Haapakuotkut, kuitenkin mantereella, lähellä Piston suuta, joka viisi virstaa Vuonnisen itäpuolella purkautuu Kuittijärveen. Tarkempimuistoisena kuin Arhippainen Miihkali hän on erinomaisen uskollisesti säilyttänyt isänsä runot, jotka osaksi ainoastaan pojan laulamina ovat tallella. — Kaikki eepilliset runonsa syksyllä annettuaan hän lauloi tämän lisäksi nyt vielä muutamia loitsuja sekä karhunpeijaisvirret."
"Jos Kuotkuesta kulkee Pistonjokea myöten muutamia virstoja ylöspäin, näkee yksinäisen huoneuksen, jossa aivan itsekseen kosken korvalla asuu vanha perheetön mies, jotakin Karjalassa hyvin harvinaista, sillä karjalainen ei yleensä yksinäisyyttä rakasta, — vaikka tosin juuri Vuonnisen ympärillä on enemmän uudistaloja kuin muualla. Yksin eläjä on Jyrin vanhempi veli Vasselei. — Koska hän lapsuuden päivistä saakka ei ole laulun taitoa harjottanut, niin hän ei ensin tahtonut ruveta näitä unhotettuja muistoja tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua. Mutta ukon siihen vihdoin ryhdyttyä näyttihe, että oli hänelläkin ollut suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt jo oli alkanut pettää. Ihmetyttävä oli kuitenkin veljesten runojen tarkka yhtäpitäväisyys siinä, minkä ukko muisti, joka parhaiten todistaa Jyrin laulamien suuren arvon. — Muuten kaksi Jyrin pojistakin harjoittivat runojen laulamista, vaan opettajana on heillä olut vieras huonompi laulaja, eräs kulkijaukko, joka on Kuotkuessa oleskellut."
"Pieni poikkeus, jolla allekirjoittanut (Läht.) kävi Jyrin ja Vasselein luona, sekä Korpijärven uudisasutuksessa, oli vielä yhdessä suhteessa varsin miellyttävä. Vähän matkan päässä on eräässä Kuittijärven saaressa talo, jonka nuori miniä myös osasi runoja laulaa. Mitään merkillistä uutta näissä runoissa ei ollut, vaan laulettuina suloisella äänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyys hyvästi sopi hänen kivuloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimman kuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten laulut tavallisesti ovat. Täällä niinkuin usein sain myöskin ihmetellä näiden luonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta. Mainittu Prokon miniä oli kylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalin laulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnasta, joka on hänen pitimpiä. Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei siitä sen enempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena."
"Jo syksyllä oli Harmoinen Ohvo, ollessaan silloin sukulaisensa Jyrin talossa nuotanvedon aikana majassa, alkanut virsilipastaan virittää, vaan ukko valitti silloin itseään kipeäksi ja jätti laulamisen kesken, eikä sen enempää siihen ruvennutkaan. Yhtenä syynä oli epäilemättä, että hän ei tahtonut taitavamman vaan hiljaisen Jyrin läsnäollessa näyttää itseään heikommaksi, sillä Ohvo ukko mielellään kehuu voittaneensa kaikki kaukaisemmatkin tietäjät ja kuulee mielihyvällä samaa kiitosta muiltakin. Oikeastaan siinä onkin enemmän perää kuin tavallisesti, ja ukko olikin, muinoista ystävyyttä muistellen, tällä kertaa kyllä taipuvainen omassa kodissaan tietoansa jakelemaan. Loitsuistaan hän ei tahtonut kuitenkaan luopua, ja ne harvat näytekappaleet, jotka niistä sekä ennen että nyt saatiin, eivät olleetkaan suurempiarvoisia. — Ohvo oli tällä kertaa laulanut 10 hyvää kertomarunoa sekä päälliseksi yhden loitsun. Kun hänelle niistä tarjottiin vähäiseksi maksuksi yksi rupla, ei ukko ottanut enempää kuin puolen, muistaen tietäjän sääntöä 'anna toisen toinen puoli, pahemman parempi puoli.' Oikeastaan ei sekään ollut aivan luvallista. Eräs toinen tietäjä, joka itse ei kuitenkaan ruvennut mitenkään tietoansa ilmoittamaan, sanoi sentähden Ohvosta kovan moitteen, kuullessaan että hän oli maksua ottanut, koska hänen muka olisi pitänyt ilmaiseksi auttaa avun tarvitsijaa. Tämä sääntö onkin niin jyrkkä, että ei saa loitsijaa avonaisesti kiittääkään, joten kerran eräs tietäjä, joka tämän kirjottajalta oli lukenut poskesta paiseen pois, kiittäessäni hämmästyen vakuutti, että ei ottanut kiitosta vastaan, ei ollut sitä kuullutkaan; muuten luku pahansuovain kateudesta oli mitättömäksi menevä."
* * * * *
Kuljeskelimme Vuonnisessa kuin matkailijat, jotka käyvät vanhoilla merkkipaikoilla.
Yli-Kuittijärven pohjoisin sopukka kapenee kylän kohdalla lyhyeksi salmeksi ja jatkuu sitten vielä kappaleen matkaa länttä kohti samaan suuntaan kuin Maanselältä, Lonkan seuduilta juokseva laakso ja joki. Salmen läntisellä rannalla oli Ontrein talo. Siihen ensinnä poikkesimme nähdäksemme mainion laulajan asumukset. Taloa hallitsi silloin Ontrein pojanpoika, Jyrkinen Iivana. Hän näytteli meille muun muassa Ontrein karhukeihästä, jolla ennen vanhaan lienee monikin kontio surmansa saanut. Asumaan läksimme vähän kauemmaksi erillään olevaan taloon, jossa saimmekin siistin huoneen, vaikka asukkaat muuten olivat jörönlaisia. Sieltä sitten kävimme vähin muuallakin kylällä, muun muassa tapaamassa Vaassilan pojan poikaa, jylhää, pitkää miestä, jonka nenä oli uponnut naamaan. Hän ei sanonut runoja osaavansa eikä ruvennut tapailemaankaan, mutta oli muutoin homman miehiä Vuonnisessa. Hän oli alkanut entistä suuremmalla tarmolla maatakin viljelemään, olipa kuokittanut kelpo kydönkin hätävaroilla, joita oli Suomen puolelta lähetetty Vuonnisen köyhien auttamiseksi ja kielletty ilmaiseksi jakamasta.
Vuonnisen talot ovat jotenkin hajallaan, niitä lienee puolensadan vaiheilla. Salmen rannassa seisoo — seisoi ainakin silloin — pieni vähäpätöinen tsässyönä, joka vaatimattomuuden puolesta vei voiton kaikesta, mitä siihen saakka olimme nähneet. Se ei ollut vähäistäkään parempi pientä lahonnutta latoa ja kallisteli niin pahasti, että se oli täytynyt seipäillä pönkitä. Mutta pieni sipulinsa oli silläkin arvonsa merkkinä katollaan, vaikka se puuttuikin kaikkea yhteyttä rakennuksen muotojen kanssa, oli kuin seipäällä lävistetty ja sitten katolle kohotettu. Tämä pieni tsässyönä oli kuin vertauskuva koko tämän maan nykyisestä hengen viljelyksestä, joka eimmäkseen yhä on lahoavaa pakanuutta, vaikka siihen onkin oksastettu yksi ja toinen kristinuskon ulkonainen tunnusmerkki, silmien ristiminen ja kumartaminen ja jonkun vieraskielisen rukouslauseen lukeminen. Mutta samoin kuin tuo tsässyönä arvetenkin jo on saanut uudelle sijansa antaa, samoin tuntui tässä kylässä kaikki muukin käyvän perusteellista uudistusta kohti.
Omituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää kohti, saattajina joukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin iloksemme huomanneet, että tämä köyhä runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudelle pohjalle ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidä kylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollista maata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa määrässä suomalaistunut. Siellä sanottiin olevan koko paljon hihhulilaisuutta, joka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun. Mutta toiselta puolen tuskin olimme missään muualla niin selvään huomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.
Olimme toverini keralla alkumatkan tavallista miettivämpiä, kiinnittämättä huomiota naisten pakinoihin Varahvontan kanssa. Ajatuksemme näyttivät kierrelleen jotenkin samoja latuja, kaiken katoavaisuutta aprikoiden, koska yht'aikaa melkein kuin sopimuksesta viritimme tuon tunnetun kauniin laulun:
"Kas Suomenlahdella hyrskyt
Ja laajat Laatokan veet,
Ja vuolaan Tornion tyrskyt
Ja Maanselän harjanteet,
Ne halkoo Suomea suurta,
Ne pilkkoo kansaa sen,
Ne katkovat Sammon juurta,
Ei juurru se uudelleen"…
Näillä samoilla taipaleilla se sävel ehkä oli kerran runoilijansakin mielessä herännyt.
VENEHJÄRVESSÄ SYYSPIMEIDEN ALKAESSA.
"Metshä raivoh' rupesi"…
Synkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vielä synkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, sillä edellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmän ja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi. Emme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meille kerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontio jo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettet tiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotka kylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä, niin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämään karjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättää laitumelle kauemmaksi kylästä.
Karhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehet viettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet sen hävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää ja liikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä ja kontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotona ovat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, että tuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluun haastamaan.
Meidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuin viimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missä ahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalan puolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja ole sen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksi karjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämiselle monin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessa kylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista, sienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.
Rahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apua kuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsälle laskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa "metsää" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaiken sen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat. Nuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen ja fermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänellä ja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.
Kontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaa melkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.
Läksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinen suuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen ja vaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaalla mielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun ja epätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, ei puhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanut hänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhu surmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt — saunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niin tuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.
Tähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä. Vihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntä puhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisen arkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaan haltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runoja ei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hän lauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä, Saaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiselta runoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheen murjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjät olivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellä tainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensa käydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimme senvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet, ja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora sai tiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän, taisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydellä erosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessa saaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuamme annoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Mutta sitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisesti huomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niitten olevan — Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea, oli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevan runoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa! Ei ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänen kauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinka muokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalan rahvaassa yhä vielä on.
Toverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontan keralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu oli surmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimelias mies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielä tehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta. Hän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavan sotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitä lähdimme salolle viemään.
Sousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässä paikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisella maalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikka raskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.
Nousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuin suinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut, kunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneen maasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missä verta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistä kuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneesta rikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niin sattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juuri oli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössä kiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavan tunnelman hämärälle salolle.
Petri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitä raahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa, jossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen hongan yli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä. Kontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt sen vähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipien lähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimme kontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähän suurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavan löyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaan rasahtamatta.
Heti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty, oli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereen nuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmas mies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylen tarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös pois lähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehet olivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kun päivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samalla kammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotukset virinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontio lähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttua korpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaista tassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksi taukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla. He kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli, etsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksi kuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä, vaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkin samaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi, mutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuin haaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivat miehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistään lähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavan ylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä, joka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut, niin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivät uskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään, jos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvin tähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollut kovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontio vihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyään lähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähän valoisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitä kohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireellä juossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessa huomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujan välissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.
Kun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksi pyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoon kiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaan ampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisi käynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiin olevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimesta lanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssy peitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivat kastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinen rihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa — taikka kuka muu hyvänsä — niin saisi varman kuoleman.
Siihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys. Toisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään ja langalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oli ollut korppia viisaampi.
Seurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoin saanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkui suuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistä varmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta että heidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laiha näivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut, kasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut, niin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihin kiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: "A voi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!" Varahvontta myhäili tämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen oli hän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.
Meillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava, joskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanut tavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuin oli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksi jokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme, ennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa, jo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestä kantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurin voittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.
Sitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nyt olivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuus uudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, ja tultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähän pöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitä kuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täytti moitteettomasti.
Hänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästi näkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiä ennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöin turvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmen miehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärin kuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinä ei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljooneja pöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samalla joutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli, johon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Hän eli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taas nolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsi oveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan — ja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi — hän näytti niin surkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena, jommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hän yritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättä paljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkin sattui pohatta olemaan… Vaati sitten päättävästi, että kakkoset oli poistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattui kerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä oli pöydällä. "Slava tebje hospodi!" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hän kahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet. Kustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin, Varahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoin parinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa. Kuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvot alkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttua Jyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaan siinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki "on rahhoo, on rahhoo", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäytti sitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, että nyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.
Mutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaan vietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelle ihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkin mahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tulla muutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: "On rahhoo, on rahhoo" ja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle oli jälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappeli kahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakin puolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas, ja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnes ratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. "Arhankeli!" huudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessä onnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varat ja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myöten velassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vain leikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muisti mökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivan menehtyneeltä.
Kävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivat talon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen, eikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niin viheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunat repaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasi mielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta, jonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä ja pieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainen otsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanut nenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa. Tässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden, enkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Mutta tyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaaran naapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä. Se etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehillä oli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivat yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidän äänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin, — vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkin puolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.
HELMIJOELLA.
Palatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonka isäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni. Vuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoista ruplalla melkoisen litteän helmen, "stauhan", joita ei pidetty yhtä arvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähän ruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamani hinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vielä suuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettoman pyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin — se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosin hänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat, mitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri ei enää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaa lisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin ja pääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanut molemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla. Huonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisi enemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.
Helmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsi omissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasan aikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikki Pohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä, että heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuo määräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevan täynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamista simpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan. Runomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, joka laskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. Mutta Pistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä oli saalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammalla kuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket, voitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessa kirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinä kesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökki oli Piston viimeisen kosken liepeessä.
Sitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukan pyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi helmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretin joki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskee Kannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoi olla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniä miehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesän viettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneet yhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäin hyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyi lähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiä myymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissä seuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikä kahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa, juotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sitten ostaja kolmesataa ruplaa.
Vielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka on Kuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikilla ei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyt tavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmille seuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helppo salata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaan kuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyys on niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.
Helmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisen luonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata ja seikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suuren voiton viettelys.
* * * * *
Tsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki, joka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksi pyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niin päätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekin onneamme koettaaksemme.
Helmenpyynti on kuin arpapeliä… entäpäs jos Luonnotar olikin meille määrännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.
Soudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalan hyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimme sitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivan isovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkät matkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksi ja pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oli selvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoin lienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se on välttämätön ehto pyynnin menestymiselle.
Sieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenä ja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaan eräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuin simpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäparia jalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hän kertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän "usniekan", s.o. pitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänyt sen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.
Helmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmella tavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.
Saahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaa lyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävä rauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkosta heti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleet simpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisilla paikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voi saada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinen soutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisesti pannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannalla kiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkin vitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sitten alkaa vetäminen, joka on varsin raskasta — etenkin jos saahku sattuu iskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä on pohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuorta yhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoa ikäviin asti.
Virroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan, pyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain sen kokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikä ja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on. Reiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästä päivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuin varmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolella syvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin, ja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisen selvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällä toisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitetty rautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksi käännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoon taivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettä ottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virran mukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verran joustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalis nostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoret seisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa, josta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikea metsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroida lauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, koko tuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin oudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi, vaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen, kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Mutta toiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys ja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistä hänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain kokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa aarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.
Kaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässä koskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetää housut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistä kopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikea erottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkin tuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloista voi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihin kokoontuneeseen hiekkaan.
Sousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niin vähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta, kivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita, kasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa, mutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressa tilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisään joutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttää eläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontua helmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkas hohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missä latuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Mutta kun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.
Tavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikään helmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneet helmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinä on suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vielä sammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta, niin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.
Tähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa ja temppua. "Karsikot" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaan rannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitalta oksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missä helmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu on se, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalan vanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjät availevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuu saamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaan sitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu, alkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa, hyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, jos voi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin ja viehättävällä nuotilla häntä rukoilevat:
Vellamo vejen emäntä,
Vejen eukko ruokorinta,
Anna mulle antimesi…
Oleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimme helmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia siellä katselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautalta pohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemme vetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somasta pyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämme päättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päivää matkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntä luonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkin päivän.
Niskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohi Köynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosilla Kivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet. Olimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemään pakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä on kristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.
VIENAN KARJALAN VALTATIELLÄ.
Olisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvin rakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikki kulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa ja suoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestä oli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka sai jäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joista koko kylä on ollut ennen tunnettu.
Palasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkin ja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähtee Kivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin koko Kuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleella ovat suot silloitetut — minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä — niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Mutta rattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edellisellä kerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata ja kivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi monta sellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaa kolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.
Niskalan väki oli hyvin halukasta suorittamaan tämän kyydin, vaikka heidän sitä varten täytyi maisin tyhjin rein matkata erämaan ja jokien poikki penikulman toista Köynäsjärven päähän. Siellä he jo olivat vastassa meidän saapuessamme, tavarat jaettiin kuormiin ja lähdettiin matkaan, niin että "reet rasasivat" ja jalakset kiljuivat, niinkuin tämä kansa on vuosituhannen matkannut. Itse astuimme ja kuljimme mielestämme kuin huvimatkalla, kun saimme kerrankin tyhjinä miehinä astua.
Köynään järven rannalle saapuvat usein laukkumiesten syksyllä Suomeen lähtiessä omaiset heitä saattamaan. Lönnrot tapasi siellä neljännellä retkellään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen matkatessaan, erään tämmöisen retkikunnan, joka juuri hyvästeli saattajiaan, ja kirjottaa siitä:
"Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muun muotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kyläin talojen poikia ja heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässään, matkalla rajan yli Suomeen, heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotiin. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä, ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana vuonna, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä kyytimieheni paluumatkalta sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa selkään kuletettavaksi koko kuorman reppuja ja kustakin repusta noin 10 kopekkaa kuljetusrahaa."
Väli Köynään järvestä Kivijärveen on mäkistä. Maisemain luonne on toisenlaista kuin Vienan Karjalassa yleiseen, korkeat vaarat ja syvät laaksot vaihtelevat, ja enimmäkseen on metsä lehtimetsää, koska nämä vaarat arvatenkin on ennen aikoina kauttaaltaan kaskettu. Eräältä mäeltä sanottiin näkyvän aina Ylä-Kuittijärvelle saakka.
Kivijärven kylä on hajalleen rakennettu. Siinä sanottiin meidän käydessämme olevan 38 savua, joista Poahkomien vaarassa 9, Ilvesvaarassa 8, Kirilän vaarassa 2, Törsämön vaarassa 3 ja itse kylässä, joka on samannimisen järven rannalla korkealla törmällä, 17 taloa.
Lönnrot kävi Kivijärvessä montakin kertaa, vaikk'ei sieltä runoja saanut kuin moniaan lyhyen toisinnon. Myöhemmät kerääjät ovat saaneet enemmänkin. Neljännellä retkellään Lönnrot oli saapunut Viiankiin, viimeiseen rajalla olevaan suomalaiseen taloon, ja kertoo sitten:
"Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi penikulmaksi. Sitä taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta Oulujärveen ja Arkankelin puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaitten peittämiä ojia (nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse suolla."
"Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena oli tilapäisesti sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalavaivaa, voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotain lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. — Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin voinut päästä mitä parhaimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että muutoin kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yht'äkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa välttääkseni kuljen ammattiani ilmottamatta, missä se vaan käy päinsä. — Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle lääkkeet, saapuu taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen penikulman päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin, mutta sitten hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut loitsimisesta, tai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unohtanut."
"Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen penikulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljissäni, ja oli vielä päälle päätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen penikulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani."
Vaaraiset maat vaikuttavat, ettei Kivijärvessä yleensä käy halla, jonka vuoksi maanviljelys menestyisi hyvinkin, jos maanlaatu olisi parempi. Vanhan tiedon mukaan oli ensimäinen siemen kylään tuotu "Meseniasta", Venäjältä, poron ahkion tapaisella ajopelillä, eikä siemen ollut siitä pitäen kylästä koskaan katonut hallan kautta. "Mesenialla" arvatenkin tarkotettiin Mesen virran suuta, joka jo vanhastaan on ollut tärkeä markkinapaikka.
Asetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon, vaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sen sijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastin suositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:
"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden kautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkin puhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotamme ja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinen kohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaan tuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteen tavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossa saattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi selityksensä."
Köyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollut edellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt. Vaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, ja erinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti, seinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta, puhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohta oli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle ja tulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisen lattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossiman pirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoin olikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.
Köyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleen talon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puitten säästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskin mahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkein joka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi. Mutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän oli kiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oli raikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niin pieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempää pienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.