VENEHJÄRVEN POKKOUHRI.
Oleskelimme Kivijärvessä muutamia päiviä, toverini kirjoitteli runoja yhdeltä ja toiselta. Odottelimme sitä aikaa, että oli lähdettävä uudelleen Venehjärveen näkemään paljon mainittua pokkouhria, jota Miikulan päivänä vietettiin.
Tällä kerralla kuljimme koko matkan maisin, oikopolkuja. Saimme seuraakin, ja tuskinpa olisimme tuota vähän kuljettua väliä muutoin osanneetkaan. Kivijärvestäkin piti vietämän Venehjärveen pässi eli "pokko", joka oli Miikulalle luvattu, ja muuan nainen lähti sitä taluttamaan. Venehjärven lähikylissä on nimittäin tapana luvata Venehjärven Pyhälle Miikulalle semmoisia pässikaritsoita, jotka näyttävät niin huonoilta, että niitten voimistuminen näyttää epäiltävältä. Ja sanottiin, että ne paikalla, kun ovat luvatut, alkavatkin kasvaa ja hyötyä, niin että ne ovat mitä parhaita elukoita, kun ne pyhimykselle viedään.
Matkaa oli Venehjärvelle poikkimaisin puolenkolmatta penikulmaa ja väli oli vielä vaaraisempaa kuin matka Tsenasta Kivijärvelle. Välillä kuljimme usean puron ja joenkin poikki. Maat olivat kauniit ja lehtoisat, ja ainoastaan näillä taipaleilla, joilla kaikkialla vielä oli entistä vesottunutta ahonpohjaa, sointui luontokin täällä täydelleen tuota hakamaa- ja ahorunollisuutta, joka on pohjana kansanrunoudessa. Enimmäkseen on Vienan Karjalan luonto paljon koleampaa, ainaista kangasta ja suota. Näiltä vaaroilta sanottiin Kivijärveläisten keräävän paljon sieniä, joita suolaavat ja syövät pitkin vuotta.
Saavuimme iltapäivällä pokkoinemme Venehjärveen, jonne oli tuotu uhrieläimiä muistakin kylistä, kaikkiaan kuusi tai seitsemän pässiä. Rahvastakin oli kokoontunut runsaasti joka kulmalta, miestä ja naista, nuorta ja vanhaa. Varahvontalla oli näissä juhlissa yleisempääkin puuhaa, sillä hän oli itse uhrin toimittaja.
Asuimme jälleen Petri Lesosen talossa, jossa emäntä, sisukas ihminen kuin palava rikin palanen — niin kylällä kerrottiin ja Petriä vähän sääliteltiin — piti meistä mitä parasta huolta. Ani varhain seuraavana aamuna ryhdyttiin pässejä uhraamaan. Mikäli näitä menoja enää muistan, iskettiin uhrieläimet tsässyönän luona ja veri valutettiin tsässyönän portaitten alle pienestä reiästä, jonka jälkeen nahka nyljettiin kalmistolehdossa, joka Venehjärvessä oli männikkö, lihat paloiteltiin ja keitettiin ja vihdoin yhteisesti syötiin tsässyönän edustalla suurista tuohiropeista. Paljon oli lihoja, mutta paljon oli rahvastakin, eikä ateriasta tainnut paljoakaan tähteitä jäädä. Joukossa oli muutamia oikein pulskia miehiä, joista jonkun kuvasin näytteeksi siitä, kuinka sivistyneitäkin kauneusihanteita vastaavat ovat Karjalan Lemminkäis- ja Väinämöistyypit, vaikka uudempi taiteemme on, enemmän omaperäisyyttä ja omintakeisuutta antaakseen luomilleen, valinnut kalevaisten sankarien esikuville mieluummin semmoisia kasvonpiirteitä, jotka muistuttavat Lapin perukoita. Taiteilija tietysti luo semmoisen kuvan, kuin hänen kuvailuhimossaan syntyy. Mutta kuitenkin voimme muistaa, että Vienan Karjalan runolaulajat enimmäkseen ovat kaunista kansaa. Sen hienompia kasvonpiirteitä kuin esim. Arhippaisella Miihkalilla oli, saa hakemalla hakea vaikka minkä kansan keskuudesta.
LÖNNROT JA ARHIPPA.
Ken ei olisi lukenut Lönnrotin kuvausta käynnistään vanhan Arhipan luona? Ken ei olisi viehättynyt hänen vaatimattomasta, koruttomasta esityksestään, joka lyhyydessäänkin on niin kaunopuhelias ja sisältörikas? Ken ei olisi viehättyen lukenut vanhuksesta, joka suuren runoperinnön lisäksi oli sekä itsessään että kodissaan säilyttänyt runouden puhtaan hengenkin?
Arhipan kaltaisia vanhuksia ei enää tavattane, ei niitä ollut tiheässä Lönnrotinkaan aikana. Mutta siitä huolimatta olisi jokainen esitys Vienan Karjalasta vaillinainen, parhaimpia piirteitään puuttuva, joka ei itseensä liittäisi Lönnrotin kuvausta Latvajärven kuulusta laulajasta ja hänen köyhästä, mutta henkevästä kodistaan.
Siihen palaa ajatus viihtymyksellä yhä uudelleen. Mutta sille haahmoutuukin niin kaunis tausta, aikain syvyyksistä kohoava runous, jonka suoni sykki viimeisiä heikkeneviä sykähdyksiään, jonka viimeiset edustajat jo olivat hautaan kallistumassa, kun perinnön vastaanottaja vihdoin joutui. Sen ylitse kohoo runotar, joka menneitten sukupolvien haudoista näiden kahden laulaessa ja kirjottaessa herää kirkastettuun ylösnousemukseen.
Lönnrot oli jo neljännellä matkallaan Kivijärvessä kuullut mainittavan, että Latvajärvessä oli hyvä runolaulaja, Arhippa Perttunen nimeltään. Mutta kun vanhus silloin sattui olemaan poissa kotoaan, niin ei Lönnrot sillä kertaa poikennut Latvajärveen. Kelin paranemista oli kiittäminen siitä, että poikkeus viidennellä matkalla tapahtui. Käynnistään Lönnrot kertoo seuraavasti:
"Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen, joka on 2 1/2 penikulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin matkustaissani Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat olleet lumesta melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä, sitä paremmaksi tuli keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa ja kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa, Jyvälahdessa ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä puoltakyynärää vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin täältä penikulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin', hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unohtanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulee vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänen kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten sellaisissa on tavallista, suurin osa ukon jakamaa kiitosta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puute vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta, että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämme niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemmekin. Eikä niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhat niitä kuuntelevat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevia. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän tarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan ovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina. Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta. Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia, puuta, tuohta j.n.e. talon varallisuuden mukaan."
"Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy laulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa yksinkin, mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi runonlaulanta vaatii, niin he istuvat vastatusten tai vieretysten, tarttuvat toistensa käsiin, joko vaan toisella tai molemmin käsin yhtaikaa ja alkavat laulamisen. Ruumis on laulun kestäessä edes takaisin huojuvassa liikkeessä, niin että näyttää siltä kuin kumpikin vuoroin vetäisi toisen luoksensa. Toinen laulaa silloin ensin yksin runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen yhtyy, toistaen sitten uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa toisella on hyvää aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen jatkuu, jokopa sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri tekemässä vallan uutta. Hyvissä keinuissa, missä on useita laulajia saapuvilla, syntyy usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa ja ystävänsä molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen ja toinen on voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi kyläläistensä täten usein asettaneen hänet kilpailuun, eikä muistanut koskaan tulleensa voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan runonlaulannassa? — Ei siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden akatemioissa; palkintoa tai voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka laulaa paraat laulut, vaan sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin toinen laulaa jonkun runon, sitten hän antaa toiselle aikaa vastata siihen jotenkin yhtä pitkällä. Tämän jälkeen edellinen taas laulaa, ja näin jatketaan vuoroitellen. Jos toiselta runovarasto loppuu, toisen vielä muistaessa runoja, katsotaan edellinen voitetuksi. Jos laulajat ovat huononpuoleisia, saa kerrassaan nauraa heidän ponnistuksilleen saada viimeinen sana. Kilpailu on silloin hyvinkin kahden kanan tappelun kaltaista; se luulee olevansa voittaja, joka kaakottaa kauimmin. Tällöin ovat myös parhaat laulut jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneet, muistetaan ainoastaan hajanaisia seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan päästä voittajaksi. Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa sanotaan: 'Laulo päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli', tapahtuu täällä todella, ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan pidetä, tai kumpaakin pidetään voittajana"…
"Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään. Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeitten nauttimista jo turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, 'Jumalanko taudiksi' vai 'poiken luomaksi' (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi). Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekin näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti viritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan, vaan sen sijaan miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä vielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu itkijänainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin äänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt kiinni kaulasta, ja täten syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis pestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin sitten puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla palttinatilkulla ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille sidottiin nyöri, muka vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin retkille lähdettäissä kuin ijäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle. Koko tämä aika kaiutettiin yhä toistamiseen tuota tuskallista itkulaulua, jolloin äiti ja muut itkijättäret (päivällä niitä näet oli useampia) aina halasivat jotakin henkilöä, joko toinen toistaan, Arhippa vanhusta tai jotakin muuta perheen jäsentä. Ainoastaan minua säästettiin näistä halailuista. Ukko Arhippa kehotti moneen kertaan äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko päivän kesti tätä itkulaulua. Tällaista surun ilmaisemista sanotaan täällä 'virren itkemiseksi', ja itse laulu on nimeltään 'itkuvirsi'."
ARHIPPAINEN MIIHKALI.
Kun Venehjärvellä juhlat olivat päättyneet, lähdimme sieltä suorin tein Latvajärveen, jonne matkaa oli puolenkolmatta penikulmaa. Väli oli enimmäkseen ristiin rastiin kierteleviä matalia hietaharjuja, joilla kasvullisuus oli mitä köyhintä. Männikkökin oli maan karuuden ja ehkä metsävalkeittenkin vuoksi kitukasvuista, vaikka nuo metsät silloin olivat kirveen käymättömät. Aluskasvistoa ei toisin paikoin ollut juuri nimeksikään, kanervakin piti näitä maita liian karuina. Talvella olimme seuranneet vesistöä, joka rajaseuduilta kokoo vedet lukuisista, kartalla olemattomista metsälammista ja isommistakin järvistä; nyt sitä vastoin emme nähneet kuin pienen lammen siellä täällä harjujen poimuissa.
Näitten erämaitten jälkeen tuli vihdoin vähän vehmaampiakin seutuja, lehtoisia vaaroja, ja saavuimme Latvajärveen. Kylä on hajalleen rakennettu, moniaita taloja oli järvestä etäämpänäkin, vaaroilla. Lepäsimme matkalla eräässä semmoisessa, joka oli kokonaan autioksi jäänyt. Pääosa kylästä, jossa (Lähteenkorvan tiedon mukaan) oli noin 40 taloa, oli Latvajärven pohjoisrannalla. Latvajärven parhaan laulajan, Miihkali Perttusen, tai oikeammin hänen poikansa talo oli lähellä vanhaa tsässyönää, järven niemessä. Se oli uusi ja maan tasalle, ilman karsinakerrosta, rakennettu; entinen talo, jossa Lönnrot aikanaan Arhippaa laulatti, oli palanut. Muutoin oli kylä ehkä entisestään ränsistynyt. Köyhyys, kamalin puute vallitsi etenkin keväällä, ja vaikka nyt olikin päästy uutiseen kiinni ja saatu vuosi jonkinlainen, niin teki kylä kuitenkin riutuvan vaikutuksen. Lönnrotin käydessä köyhyys ehkä ei ollut niin suuri, koska silloin vielä kaskettiin ja arvatenkin muutkin elinkeinot paremmin antoivat. Oloissa vallitsi silloin vielä enemmän eheyttä, salolaista raikkautta ja alkuperäisyyttä ja varsinkin Arhippa itse oli semmoinen metsäviljelyksen, perimätietojen kasvattama tuore vanhus, jommoisia nykyisissä oloissa tuskin enää voi syntyäkään.
Astuimme Miihkalin pojan puhtaaksi pestyyn pirttiin ja kysyimme, oliko Miihkali kotona. "Tuolla on uunilla", vastasi minjä ja huuti sitten: "Tule alas ukko, tuli vieraita!" Miihkali oli viime aikoina käynyt niin huonokuuloiseksi, ettei hän tavallista puhetta kuullut. Uunin päältä haparoi alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli tervehdykset laadittu ja hän oli kuullut meidän palanneen, niin heltyi hän itkemään. Miihkali oli murheen ja onnettomuuden murtama mies, mutta mielensä puhtauden oli hän säilyttänyt, sillä niin syvä kiitollisuus, joka hänessä asui, ei viihdy turmeltuneessa sielussa. Ensimmäinen runo, jonka hän meille lauloi, oli seuraava hänen oma sepittämänsä kiitosvirsi:
"Lauletaan Lapinkin lapset
Tjinarinnat riekahuipi
Nuotivolla njukkuossa,
Moatessa remutulella,
Lihan on petran purtuoohe, 5
Särin on silmän syötyööhe,
Vejen lammin juotuoohe.
Missipä mie en laulais
Jyvän on selvän syötyööni,
Puhtukaisen purtuooni, 10
Lauloakseni hyviä,
Parahia pannakseni
Helsingin herroille hyville,
Kuullappa noille kultaisille
Iltapäivien ilokse, 15
Huomenpäivien huvikse.
Jos en laulais polvenaahe,
Ilo ei ois sinä ikänä,
Ikä kuitenkin kuluisi,
Aika arvonji mänisi. 20
Laulan kuitenki vähäisen
Nykyiselle nuorisolle,
Kansalle ylenevälle."
Mielellään hän suostui laulamaan uudelleen muutkin runonsa, joita hänen mielikseen ja itseämmekin hyvitelläksemme vielä kerran kirjoitimme, vaikka ne jo Lähteenkorva oli moneen kertaan laulattanut ja kirjoittanut. Tuntui siltä, kuin Miihkali eläkkeen saatuaan olisi pitänyt suorastaan velvollisuutenaan laulunsa laulaa. Vaikka apuraha olikin niin pieni, oli se kuitenkin hänen vanhuutensa turva. Hän asui siistissä pirtissä, jossa ei ainakaan lämmintä puuttunut, ja pahimmat puutteen ajat näyttivät vihdoinkin päättyneen tältä kovan onnen kokeneelta vanhukselta. Varmaan tuotti hänelle suurta huojennusta se tunne, ettei hän nyt ollut kokonaan armoleivän varassa, vaan ainakin osaksi saattoi saamallaan apurahalla korvata sen vähän, minkä kulutti. Jonkinlaista lapsen huolta häntä kohtaan todistivat ne lämpöiset huopasaappaat, jotka hänellä oli jalassaan, vaikkapa puku muutoin olikin niin puutteellinen.
Kun A.R. Niemi vuosikymmentä myöhemmin kävi Latvajärvessä, oli Miihkali jo kuollut. Omaisilta hän sai tietoja runoilijavanhuksen viimeisistä ajoista ja muistakin elämänvaiheista. "Karjalan kirjassa" hän niistä kirjoittaa:
"Arhippaini Miihkali — sillä tällä nimellä Miihkali Perttusta kotikylässään tahallisesti kutsuttiin — oli nuorin neljästä veljeksestä. Hän syntyi Valtasen vaaran Arhipassa, mutta hänen syntymävuottaan ei tarkoilleen tiedetä, on arveltu siksi vuosia 1806 tai 1808, mutta äskettäin on Vuokkiniemen kirkon arkistosta saatu tietoja, joista päättäen hän olisi syntynyt vasta v. 1815. Avioliittoon meni Miihkali v. 1840 Saarijärveltä kotoisin olevan Fofana Savinovan tyttären Pelagian eli Palagan kanssa. Että elämä ei ole leikkiä noilla kylmillä Pohjan perillä, sai Miihkali pitkän elämänsä kululla yllin kyllin kokea. Hänestä ei tullut kaupalla kävijää, yhden ainoan kerran vain kävi Oulussa, ja silloinkin toisen apumiehenä. Huuhdan raatamisella ja käsityöllä koki hän perhettään elättää. Ylen vaikeaksi kävi toimeentulo varsinkin senjälkeen, kun vanhempienkin veljien lapset joutuivat Miihkalille. Hän oli nimittäin aluksi asunut lapsuutensa kodissa yhdessä vanhempien veljiensä, Riion ja Matin kanssa, mutta nämä kuolivat parhaassa iässä vaimoineen, jättäen jälkeensä pienet lapsensa. Miihkali ei raahtinut työntää orpoja mierontielle, vaan otti ne hoitoonsa, josta seurasi, että suu oli asetettava entistä tarkemmin säkkiä myöden. 'Vuosikausiin ei nähty selkietä leipeä; syötih, konsa ruokua oli, toisin ajoin suatih syömättäki olla', kertoivat vanhat. Perhettänsä koetti Miihkali elättää miten parhaiten osasi: kynti ahkerasti peltotilkkujansa, pyysi Lapukan järvestä syksyt, keväät kaloja useampia viikkoja kerrallaan, kuleksi talvisin Suomessa turkin-ompelussa ja lampaan nahan muokannassa. Mutta sittenkin kova puute usein pusersi kyynelet helläsydämisen perheenisän silmiin. Karjalankin oloissa erikoisuutena mainittiin, että Miihkali ei ollut milloinkaan maistanut teetä ja kahviakin juonut vain yhden kupin Oulussa käydessään… Ja kaiken lopuksi kohtasi Miihkalia surkea onnettomuus, joka sanan täydessä merkityksessä teki pimeäksi hänen elämänsä lopputaipaleen. Viidenkymmenen seuduissa hän kadotti näkönsä, tullen umpisokeaksi. Tauti oli esiintynyt kovana päänporotuksena ja silmätautina, jota oli kestänyt lähes vuoden, kunnes näkö meni vasemmasta silmästä ja sitten jää peitti oikeankin. Sokeana oli Miihkali kokonaista 38 vuotta. Mutta nytkään Miihkali työttömyydessä ei aikaansa kuluttanut. Hän kävi taloissa käsikiviä pyörittämässä, survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, halkoa hakkaamassa, verkkoa kutomassa j.n.e. Pienen poikasen tai tyttösen kulettamana kulki hän näin pitkin kylää talosta taloon ja lauleli kiviä pyörittäessään vanhoja runojaan. Viimeiset 17 ikävuottansa eli Miihkali poikansa Petrin hoidossa ensin kirkonkylässä, tsässyönän luona, sitten Latvajärven Suursaari nimisessä saaressa. Loppuiällään hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen apurahan vuosittain, josta vanhus runon sanoilla kiitteli, laulaen:
"Sokie ajattelouve,
Niin tuota tuumoave:
'Auttoa hyvä Jumala
Tuota suurta Suomen nientä,
Helsingin herroja hyviä! 5
Vahingoista varjelkoh,
Sulosesti suojelkoh!
Peitteä hyvä Jumala,
Siivilläh hyvä Jumala,
Niinkuin lintu poikiah! 10
Antoa hyvä Jumala
Juossa laivat lastineh
Kohti herrojen kotia,
Kaupin herran kartanoita!
Varjele vakani Luoja, 15
Kaitse kaunoni Jumala
Helsingin herroja hyvijä
Sorkista sotihevosen,
Kävijöistä vainovarsan!
Varjele vakani Luoja, 20
Kaitse kaunoni Jumala
Helsingin herroja hyvijä
Sotipellon sorrannasta,
Miesten tappotanterilta,
Miesten miekkojen neniltä!'" 25
Miihkali oli kasvultaan helpponen mies, eikä ensi katsannolla herättänyt huomiota, mutta tarkempi silmäys osotti hänen kasvonpiirteittensä erinomaisen kauneuden. Nenä, otsa, suu, olivat jalosti muodostuneet, ja kovat kärsimykset olivat niihin jättäneet henkevyyden leiman, joka yhdessä sokeuden kanssa loi häneen omituisen runon iltaruskon valaistuksen. Miihkali Perttunen oli suomalaisen muinaisrunon "viimeinen runoilija", jonka aateveljet muissa maissa ovat jo vuosisatoja levänneet nurmen alla. Runoilijaluontoa oli tuo aaltoileva, hopeinen, tuuhea tukkakin, jossa ei vielä vähintäkään näkynyt iän aikaan saamaa harvennusta.
Miihkali muisti suuren osan isänsä Arhipan runoista. Lähteenkorva hänestä lausuu: "Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaan pääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaan semmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkein viidennekseen Vanhan Kalevalan sisällyksestä."
Mielellään hän lähti runon ladulle, ja hänessäkin, samoin kuin olin monessa muussa vanhassa laulajassa huomannut, "luonto nousi", kun hän sai päästä kiinni, samoinkuin väkevä virta äkkiä tempoaa mukaansa rannasta enolle ulkonevan veneen. Mutta vaikka, hän tällä tavalla mielellään maksoikin kiitollisuutensa velkaa — ja samalla vähän ansaitsi, — niin olivat kuitenkin hyvät naapurit pitäneet huolen siitä, ettei hän saanut vähäpätöistä vanhuudenturvaansa rauhassa nauttia. He nimittäin hänelle uskottelivat, että runojen laulamisesta tuli "reähkä", ja epäilemättä ukko sen kautta useinkin joutui omantunnon tuskiin. Ehkäpä hän siitä syystä illalla, runot laulettuaan, niin kauan ja hartaasti silmiään ristiten seisoi ja rukoili oman obrasansa edessä, muun perheen kuvista erillään. — Mikä lienee ollut syynä siihen, että hän näin piti omia kuviansa ja yksin penkillä söikin, erillään pojastaan ja hänen joukostaan, sitä en tiedä.
Mutta koettelemukset eivät olleet häneltä vielä silloinkaan loppuneet, kun Latvajärvessä kävimme. Vielä kerran paloi pirtti ja Miihkalin täytyi poikansa perheen keralla muuttaa toiseen paikkaan asumaan. Syyskuussa 1899 hän vihdoin vaipui kuoleman uneen. Hänen viimeisistä hetkistään kertoo Niemi:
"Miniänsä Outi, joka oli Miihkalin kuolinvuoteen ääressä, kuuli appiukoltaan: 'Herra pelasta minua syntistä.' Kyläläiset tosin pelkäsivät Miihkalin hengen lähtöä, arvellen, että Miihkali, joka lauloi 'neljää luatua Väinämöisestä' ja 'paljo Lemminkäisestä' ja täten oli paljon syntiä tehnyt, kuolinhetkellä laulaisi kaikki virtensä, mutta niin ei tapahtunut. 'Rauhallisesti niinkuin unehen nukkui iltamyöhällä, moniahan kerran nyökäytti päätään'."
Miihkali haudattiin Latvajärven Kalmosaareen. Haudalle pystytettiin
Kirjallisuuden Seuran toimesta muistokivi valkeine marmoriristineen.
Vietimme Latvajärvessä pari päivää, Miihkali lauloi meille kaikki laulunsa, jonka jälkeen valokuvasin hänet. Toverini kulki toisena päivänä, joka oli sunnuntai, kylällä runoja keräämässä ja kaikenlaista muuta tiedustelemassa, minä tarinoin Petrin pirtissä rahvaan kanssa, jota sinne kokoontui penkit täysi. Mutta seura alkoi, se täytyy sanoa, lopulta käydä väsyttäväksi, sillä syystä tai toisesta kylän miehet arvostelivat meitä jotenkin epäsuopeasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kuulustelin ostaakseni kaikenlaista vanhan kansan tavaraa. He lausuivat peittelemättä ja minun kuullen toisilleen arveluitaan ja näyttivät tulleen siihen loppupäätökseen, että olimmekin vain lumppukauppiaita, ja ehkä tuumailivat, eikö meitä olisi paras ajaa pois. Lopulta lähdin senvuoksi minäkin kylälle ja siellä tapasin toverini eräältä vaaralta hyvästä talosta, jossa kestittiin ja "pakautettiin" parhaan mukaan ja huonot vaikutukset jälleen hälvenivät. On Latvajärvessä sentään joku hyväkin talo, mutta niidenkin toimeentulo taitaa enimmäkseen riippua siitä, paljonko talossa on ansiokykyistä poikaa, ja kauanko nämä pysyvät täysissä voimissa tai saavat ajoissa uutta sukupolvea nousemaan talon tueksi.
Erosimme tästä kylästä semmoisilla kaipauksen tunteilla kuin ainakin entisiltä merkkipaikoilta, joille ei enää ole asiaa.
Kuljimme sieltä maisin Kivijärveen, jonne ei ollut kuin penikulman matka. Valmistausimme vihdoinkin palaamaan rajan poikki omalle puolelle, ja viisi kuukautta tätä maata kierreltyämme teimme sen iloisilla tunteilla ja kevyellä mielellä.
VIENAN KARJALAN KARTTA.
Ei kauaakaan tarvinnut kulkea Vienan Karjalan puolella, ennenkuin tuli vesille, joita ei meikäläisiin karttoihin ollut merkitty, taikka joitten muoto oli aivan väärin piirretty. Paras kartta, mitä niistä oli, oli yhä vieläkin tuo Inbergin piirtämä, vaikka se jo olikin monta vuosikymmentä vanha. Jonkun verran nämä seudut olivat korjautuneet uusimmissa venäläisissä kartoissa, mutta ei vielä siihen määrään, että ne olisivat likimainkaan oikein olleet. Matkustellessaan Vienan Karjalassa vaeltaja sen vuoksi halusta olisi korjannut edes suurimpia erehdyksiä, täyttänyt edes ilmeisimpiä aukkoja. Matkallamme emme kuitenkaan tähän työhön ryhtyneet, koska pelkäsimme rettelöitä.
Tätä teosta kirjoitellessani olen tullut ajatelleeksi, että niitten tietojen mukaan, mitä entiset matkustajat, varsinkin Ervasti, ovat julkaisseet, omain muistelmieni ja niitten matkaetäisyyksien johdolla, joita runonkerääjät ovat retkillään koonneet, ehkä voisi saada jonkun verran oikeamman kartan laadituksi varsinaisesta runoalueesta. Karjalaisten matkustajille antamat tiedot etäisyyksistä olivat yleensä hyvin yhtäpitävät, ja vaativatkin matkustajat, kuten prof. Rosberg, olivat tulleet siihen vakuutukseen, että ne ovat harvinaisen luotettavat ja tarkat. Tämä ei olekaan ihmeellistä, sillä miehet, jotka niin paljon kulkevat maailmaa kuin karjalaiset, ovat luonnollisesti oppineet arvostelemaan etäisyyksiä.
Näille perustuksille on teokseen liitetty kartta laadittu. Jokainen pian huomaa, että se monessa kohden poikkeaa entisistä. Julkaisen sen vain kokeeksi ja kehotukseksi jatkamaan tietojen keräämistä. Varmaan jokainen rohkeammin käy oikomiseen käsiksi huomatessaan, kuinka vähän luotettava se karttakuva on, jota olemme ikämme mieleemme kiinnittäneet, kuinka kokonaan mielivaltaisia ovat varsinkin kaikki pienemmät niemet ja lahdet, joita niihin on kuin koristukseksi vain piirretty.
Matkaan lähdettäissä olen pitänyt Suomen rajaa tarkkaan mitattuna ja määrättynä. Mutta siitäpä paikalla alkavatkin vaikeudet.
Kivijärven kylä on vain neljän kilometrin päässä rajasta, vaikka Inbergin kartalla matka on merkitty koko penikulmaksi. Vuokkiniemeen on sieltä kolme penikulmaa, ja näyttää siltä, kuin matka kävisi koko joukon alemmaksi itää kohti kuin Inbergin kartalla, joten Vuokkiniemen kirkon paikka tulisi jonkin verran etelämmäksi. Tämä käy hyvin yhteen sen kanssa, että talvitie Ämmän ruukilta, jota olimme talvella ajaneet, arvatenkin oikeimpia suuntia noudattaen, kulki Parvavaaran ja Latvajärven kautta ja sieltä edelleen Venehjärven eteläpuolitse. Jos Vuokkiniemi olisi Inbergin merkitsemällä paikalla, olisi suunta luoteeseen, Kiannan kirkon, eikä Haukilan perukan kautta. Mutta on vielä toinenkin määräys, joka puolustaa samaa. Lonkan kylästä, joka ei ole siinä, mihin se on Inbergin kartalla merkitty, vaan yli 2 penikulmaa etelämpänä, Kiannan Tormuan kohdalla, on Vuonniseen neljä penikulmaa. Mutta siitä paikasta, johon Lonkka oli Lönnrotin ja Lähteenkorvan tietojen mukaan asetettava, ei olisi Vuonniseen Inbergin kartalla kahtakaan penikulmaa. Neljän penikulman välimatka lienee kuitenkin oikea, koska Lönnrot Martiskan keralla oli yötä tällä taipaleella. Matkan suunta, joka seurailee Kursmajoen vartta, ei liene koilliseen, kuten Inbergin kartalla, vaan käy Lähteenkorvan tietojen mukaan suoraan itään. Vuonnisen kylä tämän kautta siirtyy kahta vertaa kauemmaksi rajasta kuin I:n kartalla ja jonkun verran etelämmäksi. Vuonnisen tiedettiin Vuokkiniemessä talvella näkyvistä tulipalon kajastuksista olevan suoraan pohjoiseen kirkonkylästä.
Näin on meillä Yli-Kuittijärven kaksi pääkulmaa suunnilleen määrättyinä. Järven muodosta mainitsee Ervasti, että Jyvöälahdesta kuljetaan ensin yksi penikulma länttä kohti Petäjäniemeen, sitten penikulma suoraan etelään Ristiniemeen, joka on selän länsipuolella, ja täältä taas suoraan länteen Vuokkiniemen kirkolle. Ristiniemestä Vuonniseen tulee kolme penikulmaa, Jyvöälahdesta neljä. Petäjäniemestä on Ponkalahtea ja Aajuolahtea kohden aavaa selkää silmän sietämättömiin. Näitten tietojen mukaan piirsin ensin kartan. Myöhemmin sain kuitenkin Vuokkiniemestä erään sikäläisen miehen laatiman suunnitelman, joka kuvaa ainakin oman kirkon seudun ja myös Vuonnisen kulman oikeammin. Vuonnisen puolessa vesistön suunta kääntyy pohjoiseen ja se kapenee lopulta aivan kapeaksi. Kylä on salmen länsirannalla, ja salmesta pistää vielä muuan mutka suoraan länteen päin. Pistonjoki laskee selkään kuusi kilometriä Vuonnisesta itään tai kaakkoon päin. Luoteisosa Yli-Kuittijärveä on täynnään saaria, samoinkuin Jyvöälahteenkin pistävä itäinen haara, jota vastoin Vuokkiniemen puoli on melkein saaretonta.
Tsenan kylä on Vuokkiniemen kirkolta itään käsin viisi virstaa, väli on kapeata kiertelevää vesimatkaa. Lähinnä kirkkoa on Lammasjärvi, jonka salmet ja Akankoski erottavat Köynäsjärvestä. Köynäsjärven luoteisella rannalla on Tsena. Järvi on pohjois-eteläsuunnassa, mutta siitä muistoni mukaan polveaa muuan perukka lounatta kohti, lähemmäksi Kivijärveä. Tsenan pohjoispuolitse kulkee toinen kapea vesistö länttä kohti ja siihen tulee joki noin neljän virstan mittaisesta Venehjärvestä, jonka pohjoisrannalla samanniminen kylä on. Matka Tsenasta Venehjärveen on yksi penikulma, ja molemmista, sekä Tsenasta että Venehjärvestä, on Ponkalahteen Ylä-Kuittijärven rannalle yksi penikulma. Venehjärven ja Ponkalahden väli tuntui kuitenkin penikulmaksi runsaalta. Ponkalahdesta, joka on selästä länteen pistävän lahden rannalla, on Vuonniseen 2 penikulmaa ja keskivälillä on selän sivussa oman lahtensa varrella Aajuolahti. Ponkalahdesta kaakkoa kohti on selän rannassa Mölkkö, jonka paikka Inbergin kartassa niinikään on väärä.
Kiannan Parvalasta ilmoitettiin Latvajärveen luettavan 15 virstaa matkaa. Talvitie kulkee rajalla olevan Raatejärven poikki. Venehjärveen tultaissa on välillä useita järviä, kuten Pirtajärvet, joitten rannoilla kohoo somia vuoria. Lapukan järvellä en käynyt, mutta lienee se melkoinen, koska sen eteläpää ulottuu niin lähelle Latvajärveä, että tämä kylä käy siellä kalassa. Lapukan pienet asumukset lienevät järven pohjoispäässä, koska niihin sanottiin olevan Vuokkiniemestä neljä penikulmaa matkaa ja niitten sanottiin olevan "Vuonnisen puolessa". Matka Kivijärvestä Latvajärveen on penikulma, molemmista kylistä Venehjärveen 25 virstaa. Näitten etäisyyksien nojalla olen koettanut kyläin paikat karttaan asettaa.
Vuokkiniemestä luetaan Jyvöälahteen vesimatkaa 3 penikulmaa. Jyvöälahti on lahdelman pohjukassa, joka Ylä-Kuittijärven itähaarasta pistää pohjoiseen. Kylästä on kannaksen poikki vain parin virstan matka Keski-Kuittijärveen, joka pistää pitkänlaisen pohjukan länteen päin Uhtuesta. Tämän pohjukan erottaa pääselästä vedenalainen särkkä, joka toisin paikoin kohoo saariksi. Matka Jyvöälahdesta Uhtueen on kannaksen poikki ja mainittua perukkaa pitkin 15 virstaa. Mutta kun Jyvöälahdesta ei koskaan kuljettu maisin Uhtueen, niin ulottunee tämä perukka pitkän matkaa Jyvöälahden ohi länteen päin. Paitsi omia oikaisujani olen Keski-Kuittijärveä piirtäessäni pääasiallisesti noudattanut erään Uhtuen kauppiaan antamia tietoja.
Enonsuuhun on Jyvöälahdesta penikulma matkaa, kapeita välivesiä, jotka itäpäästä supistuvat lyhyiksi koskiksi ja virroiksi. Enonsuusta luettiin selän poikki Uhtueen penikulma matkaa. Mutta aavaa selkää on tuskin enempää kuin viisi virstaa, ennenkun itäpuolelle tulee saari ja sitten mannerniemi. Keski-Kuittijärvi niin ollen on ainakin länsipäästä aivan toisen muotoinen kuin Inbergin kartalla. Uhtuesta Luusalmeen luettiin 32 virstaa, Luusalmesta Jyskyjärveen 50, josta välistä kuitenkin ainoastaan 40 on aavaa Ali-Kuittijärveä. Seitsemän virstan vaiheille muistaakseni oli jokea ja Kiintismän rajua koskea, Jyskyjärveä, joka on Inbergin kartassa aivan liian laaja, ainoastaan monias virsta. Matka Jyskyjärvestä Suopassalmeen on Kemijokea pitkin penikulma tai pari, siitä Paanajärveen 4 penikulmaa, Paanajärvestä Usmanalle 8 penikulmaa, Usmanalta Kemiin 2 penikulmaa. Mutta kaikesta päättäen Kemijoen kaari pohjoista kohti on matalampi, kuin se on Inbergin kartassa.
Siirtämällä Kuittijärvet etelämmäksi ja kaventamalla Keski-Kuittijärveä saamme Uhtuen ja Röhön kyläin välin neljäksi penikulmaksi, niinkuin sen ilmoitettiin olevankin ja niinkuin hyvin tiedän sen todellisuudessa täyttävän. Inbergin kartassa se tuskin on kahta pidempi. Kaikkiaan on matka tämän kautta Valasjokeen Tuoppajärven rannalle seitsemän penikulmaa. Matka Uhtuesta Pistojärveen luettiin kuudeksi penikulmaksi. Ohdan järvi ja Pistojärvi eivät ole samaa vettä, kuten Inbergin kartassa, vaan on niitten välillä joki, sen mukaan kuin minulle ilmotettiin. Matkat Pistojärvestä Vuonniseen ovat Lähteenkorvan tietojen mukaan: Pistojärvestä Hämeen kylään 20 virstaa, siitä Korpijärveen 20 virstaa, Korpijärvestä joen suuhun 10 virstaa. Sillä laajalla ylänkömaalla, joka erottaa Tuoppajärven Kuittijärvien vesistöstä, on useitakin pieniä kyliä, joitten paikat olen merkinnyt Lönnrotin ja Lähteenkorvan antamain tietojen mukaan.
Tuoppajärven aseman määräämiseksi on useitakin lähtökohtia. Voimme lähteä Vienan meren rannoilta, jotka jo vanhastaan ovat tulleet verraten tarkkaan kartoitetuiksi.
Ervasti matkusti Tuoppajärvelle Kieretin pohjoispuolella olevan syvän Uittolahden perukasta. Hän antaa matkoista sangen selvät ja täsmälliset tiedot. Uusikylä sen mukaan on lahden perukasta noin 15 virstan päässä lahden, siis lounaan ja lännen väliseen suuntaan. Tyrhy on Uudestakylästä penikulman verran etelään päin, Kieretin järven luoteiskolkan, Särkijärven päässä. Tyrhystä Pinkaan kuljettaissa soudetaan ensinnä 5 virstaa etelää kohti, sitten runsas penikulma lounaaseen Virtasalmeen ja siitä länttä kohti Alasenjärven poikki 4 virstaa. Pingasta on maamatkaa 15 virstaa Lohijärven päähän, tämän pienen järven etelärannalta 3-4 virstaa Lohilahden kylään, joka on Tuoppajärven rannalla. Lohilahdesta on selkää pitkin 15 virstaa Kiestinkiin. Mutta Lohilahti ei pistä Kiestingistä suoraan itään, vaan ensinnä kuljetaan hyvä matka suuren selän rantaa Tuoppajärven pääsuuntaan ja vasta sitten poiketaan Lohilahteen. Toisille kartoille merkitty niemensuikalekin kuitenkin lienee olemassa, mutta se on kauempana etelässä ja sen ja Kiestingin välillä on melkoinen selkä. Nientä tuskin Kiestinkiin näkyykään, jos oikein muistan, mutta kun selän poikki kuljetaan Valasjokeen, niin soudetaan sen päitse verraten läheltä. Se siis pistää itärannasta keskelle selkää viistoon tätä suuntaa kohti. Kiestinki itse on ehkä parin kolmen virstan mittaisen särkän erottaman sulkion rannalla, joka vain pienen salmen kautta on yhteydessä Tuoppajärven kanssa.
Toinen reitti on Kuusamosta, Paanajärveltä. Oulankajoen laaksoa lienee Oulangansuuhun Pääjärven rannalle oikoen noin pari penikulmaa. Laakson suunta on ensin kaakkoinen, mutta kääntyy alempana itään. Oulangansuusta lasketaan Sohjenansuuhun, jossa Pääjärveen laskee Tuoppajärven vesi, kokonaista viisi penikulmaa, mutta tämä matkanmäärä tuntui minusta katseella mitaten kylläkin runsaalta. Kuitenkin silmä Pääjärvellä rantain korkeuden vuoksi helposti pettää. Pääjärvenkin muoto sietäisi varmaan koko joukon oikaisemista, mutta sen johdoksi minulla ei ole tietoja. Sohjenanjoen suunta on uudemmilla kartoilla merkitty pohjoisemmaksi kuin Inbergin kartalla. Selkien väliä lienee penikulman verta.
Tuoppajärven eteläpäästä, Suolapohjan kylästä, kuljetaan sekä Keski-Kuittijärvelle että Paanajärveen, Kemijoen varrelle. Suolapohjasta Kurkeen lasketaan minun Kiestingissä saamaini tietojen mukaan 20 virstaa maata ja Kurjesta Paanajärveen 30 virstaa niinikään maamatkaa. Suolapohjasta Sompajärveen taas on 20 virstaa, sieltä Haikolaan 25 virstaa, Haikolasta Uhtueen 42 virstaa. Tällä välillä on Tsiksa, jonne Uhtuesta tulee 10 virstaa.
Tuoppajärven pituus Kiestingistä Suolapohjaan ilmotettiin 70 virstaksi, selän koko pituus on ehkä kymmenkunnan virstaa enemmän. Tuoppajärven eteläpään, aina siihen kohtaan, missä se leviää, olen piirtänyt prof. Rosbergin korjauksen mukaan, pohjoispäätä olen ilmoitettujen etäisyyksien ja omain havaintojeni mukaan haahmotellut. Varmaa on, että Saari, jossa ennen luostari oli, on kauempana selällä kuin Inbergin kartassa. Ohi soudettaissa näkyy se aivan vapaana, kahden puolen leveä selkä, ja Lönnrot kertoo, että sinne oli Skiitasta 8 virstaa matkaa aavan selän poikki. Kokkosalmen kylä on Valasjoesta suoraan pohjoiseen, Kiestinki Kokkosalmesta kahden penikulman päässä, mutta Kokkosalmen ja Kiestingin välinen vesimatka kiertää paljon. Niskan koski lähtee Tuoppajärvestä viisi virstaa Kokkosalmesta länteenpäin. Kiestingistä lasketaan Jälettijärvelle 20 virstaa — Inbergin kartalla matka on tuskin puolta penikulmaa!
Kiitehen—Nuokkijärven vesistössäkin olisi varmaan paljon korjattavaa.
Sille lähtiessämme voimme alkaa Miinoasta, joka on kolmen tai neljän virstan päässä rajasta, Maanselänjärven kohdalla. Sekä Miinoan järvi että Kiitehen selkä ovat Inbergin kartalla varmaan liian suuret. Mainitun kartan mukaan olisi matkaa Miinoasta Akonlahteen kolme penikulmaa — meille matka ilmoitettiin vain 17 virstaksi, joka ehkä on jonkun verran liian lyhyt määrä, koska muille on ilmotettu väliä olevan kaksi penikulmaa. Tästä tulee Miinoan järven osalle tuskin muuta kuin 3-4 kilometriä. Kiitehen selässä on niin paljon niemiä, että aavempaa selkää tuskin näkee missään, mutta rantain piirtäminen vaatisi paljon enemmän tietoja, kuin minulla on käytettävinä. Ainoastaan sen tiedän jotenkin varmaan, että Komalahti, joka pistää koillista kohti karummaksi, on vain puolet siitä, miksi se on Inbergin kartalle haahmoteltu. Akonlahden kirkolta laskettiin lahden pohjaan 8 virstaa. Mainittu kirkonkylä on laajalla pitkällä niemellä, jonka molemmin puolin pitkät lahdet pistävät aina lähelle Suomen rajaa. Kiitehen selkää pienentämällä saadaan Akonlahden ja Kivijärven kylän väli oikeaksi, kolmeksi ja puoleksi penikulmaksi.
Luvajärveen lasketaan Miinoasta maisin 25 virstaa. Onko matkan suunta kartalla oikein merkitty, sitä en tiedä. Kivijokea pitkin taas sanottiin olevan Kiitehestä Luvajärveen kolme penikulmaa. Joki mutkaa koko joukon pohjoista kohti, juosten alkumatkallaan melkein yhtä suuntaa Kiitehen rannan kanssa. Luvajärven—Kiimasjärven ja Nokeuksen välin olen piirtänyt niinkuin se Inbergin kartassa on, vaikka yksityiskohdat arvatenkin kaipaisivat oikomista. Mutta laaja Nuokkijärvi on kaikesta päättäen kartoissa väärin piirretty. En ole itse selällä käynyt, mutta Ervasti antaa osviittoja matkoista Nokeuksesta eteenpäin.
Nokeuksesta tulee Piismalahteen, joka on selän koillisperukassa, 30 virstaa, mutta Nuokkijärvi itse on päälle 40:n virstan mittainen. "Se on kaunis järvi, tuuheat lehtimetsät ja vankat petäiköt kohoavat sen korkeoilta rannoilta. Länsipäässä tuskin penikuormaa leveä, se itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikuorman levyiseksi seläksi." Inbergin kartalla on länsipää vain kolmisen kilometriä leveimmältä ja yhtä kilometriä kapeimmalta kohdaltaan. Silminnähtävästi on se siis väärin piirretty, sillä muutoin ei Ervasti olisi erehtynyt penikulmista puhumaan. Tähän viittaa sekin seikka, ettei hän näytä nähneen Pääkönnientä, joka on selän etelärannalla, penikulman päässä Nokeuksesta. Jos selkä olisi kylän kohdalla niin kapea kuin Inbergin kartassa, ja jos Pääkönniemi olisi merkityssä paikassa, niin kylä tuskin olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Miten selän eteläranta kiertelee, siitä ei ole tietoja, mutta pohjoisranta selvään on, Ervastin ilmoituksista päättäen, toisenlainen kuin kartoilla. Kun oli kaksi penikulmaa kuljettu Nokeuksen rannasta, kääntyi matka hiukan koillista kohti, ja kun oli neljännes siihen suuntaan kuljettu, niin soudettiin loput kolme neljännestä päin pohjoista. Minun saamaini tietojen mukaan kuljetaan Pääkönniemestä viistoon selän poikki Piismalahteen mentäissä, ja loppumatka soudetaan laajan Piismaniemen sivua melkein suoraan pohjoista kohti.
Montakin luotettavaa tietoa on siitä, että Nuokkijärvestä lähtee kaksi jokitiehyettä Tsirkkakemiin, Rastahan joki pohjoisempi, eteläisempi Hämehenjoki. Ne laskevat Tsirkkakemiin lähellä mainittua kylää, kuten prof. Rosbergin piirtämästä retkikartasta näkyy. Mutta miltä kohdalta ne lähtevät Nuokkijärvestä, siitä ei ole muuta kuin seuraava Lähteenkorvan tiedonanto: "Eteläinen joki, jota kuljetaan Nokeuksesta ja Pääköstä, on Hämeh, pohjoisempi alkaa 15 virstaa etelään Piismalahdesta ja se on Rastas. Molemmat ovat 10 virstaa pitkät. Niitten välillä oleva saari, jota sanotaan Nuokkisaareksi, on 3 virstaa leveä ja 15 virstaa pitkä ja se ulottuu 5 virstaa, ulos järveen." Nähtävästi on tämä saari se niemi, joka on karttoihin merkitty Nuokkijärven itärannalle.
Tsirkkakemin on prof. Rosberg kartoittanut. Oikaisuista on huomattava
varsinkin paljon mainitun runopaikan Kellovaaran asema. Se, samoin kuin
Tsirkkakemikin, sijaitsee todellisuudessa koko joukon etelämpänä kuin
Inbergin kartalla.
Nuokkijärven, lähinnä Piismanlahden, sitoo Jyskyjärveen myös tieto näitten paikkain välisestä maamatkasta, Se on 35 virstaa.
Se maa, joka on Kuittijärvien ja Kiitehen—Nuokkijärven vesistön välillä, on hyvin harvaan asuttua laajaa ylänkömaata, josta vedet juoksevat kolmelle suunnalle. Tältä väliltä tunnen omain matkaini nojalla sen vesistön, joka Kostamuksesta laskee Alijärveen Enonsuun kohdalla, ja ainakin yksi penikulman mittainen järvi, Koivajärvi nimeltään, on Kenttijärven ja Kostamuksen välillä edellisiin karttoihin merkitsemätön. Sen yli kuljetaan poikittain. Muitakin merkitsemättömiä järviä välillä on, mutta niitä en muistoni epävarmuuden vuoksi kartalle piirrä. Ja varmaan on koko tämä niemimaakin täynnään suurempia ja pienempiä vesiä, mutta ne ovat niin syrjässä kaikista liikkeistä, että ovat jääneet kartoilta aivan pois. Ennen kuljettiin tätä välimaata pitkinpäinkin. Kostamuksessa kerrottiin vanhan, Vuokkiniemestä lähtevän sotatien eli "jaaman" kulkeneen mainitusta kylästä sydänmaitten halki Jyskyjärveen. Soissa sanottiin vielä tuntuvan vanhat siltakapulat.
Niitten kyläin asemat, joita tällä ylämaalla on, olen merkinnyt etäisyystietojen mukaan, joita useimmat runonkerääjät ovat muistikirjoihinsa koonneet.
Näin olen koettanut haahmotella Vienan Karjalan ulkopiirteitä. Mainittakoon vielä sana maanpinnan muodoista, vaikka niitä vähän tunnetaan. Voimme sanoa, että koko tämä alue on enimmäkseen vaihdellen kangasta ja suota. Kalliopohja verraten harvassa huomattavammalla tavalla esiintyy maisemassa. Miinoan ja Luvajärven välimaalla on maa kuitenkin hyvin ryhmyistä ja sillä välillä on paljon vuoria, samoin kuin Kivijoenkin varressa. Mutta siitä pohjoiseen on varsinaisia vuoria vasta Kuittijärvien rannoilla ja niistä rajalle päin. Enimmäkseen ovat ylämaat kivikkoisia, hietamultaisia vaaroja, matalammat maat särkkiä taikka kumpuja. Näitten vähäpätöisten kohopaikkain välillä maa kaikkialla pyrkii suottumaan, missä se ei ole hyvin läpäisevää kangasta. Lietemaita ja savikoita on vähän, maa sen vuoksi on yleensä huonoa viljeltäväksi. Vasta Kemijoen varressa on lihavampia maita, mutta siellä taas hallanvaara laajain soitten vuoksi on suurempi kuin kuivemmassa ylämaassa. Uhtuen pohjoispuolella on laajat kankaat. Idempänä, Tuoppajärven eteläpuolella, kankaat vaihtuvat laajoiksi soiksi. Kankaissa on paljon pienempiä järviä. Noin puolentoista penikulman päässä Uhtuesta niitten läpi pistää reunansa jyrkkä lännestä itään kulkeva vuori, "Iron syrjä", joka senkin kautta, että sitä niin yleiseen mainitaan, todistaa yksinäisyyttään. Kuittijärven ja Tuoppajärven välimaa on myös ylänköä, josta vedet juoksevat kolmelle suunnalle. Ylänköluonne käy selville varsinkin Tuoppajärveä lähestyttäissä. Jo penikulman päähän siintää vaaroille laajan selän aukeama.
Tuoppajärven rannat ovat osaksi alavat, järvi itse arvatenkin matala. Veden kirkkaus osoittaa, että sen ympärillä on hietikoita. Järven eteläpuolella alkavat ylen laajat yksitoikkoiset suot, joten vedet melkein heti Tuoppajärven reunasta matkaavat eteläänpäin, Kemijokeen. Arvatenkin Tuoppajärvi itsekin vielä katkaisee itselleen sille suunnalle laskuväylän. Tuoppajärven luoteiskulmilla kohoo melkoisia vaaroja, jotka liittyvät Kuusamon tuntureihin. Pääjärven rannalla lähestyvät tunturit aivan järven reunoille. Pääjärven itäpuolellakin on korkeita vaaramaisemia, syviä laaksoja ja niissä järviä, mutta lähempänä Vienan merta maa alenee, tasaantuu ja on suurina soina. Vasta aivan meren rannikolla on jälleen vuoria.
Vienan Karjalan pinta on siis jokseenkin samanlaista kuin Pohjois-Suomenkin. Mitäpä se muuta onkaan, kuin samaa jääkauden jättämää pohjarapaa kuin Suomen puolellakin. Samoin on siellä maa täynnään kankaita, hietamultakumpuja, soita, särkkiä, mutta lietemaita on vähemmän kuin Suomen puolella.
Laajat havumetsät peittävät koko tämän maan, missä se ei ole suona. Kuusikoita on verraten vähän, petäjä humisee yksinvaltiaana Vienan Karjalan kankailla. Ainoastaan vesistöjen varsilla ja vaaramailla on lehtimetsää, etenkin entisten kaskien pohjilla, vaikka selkävesienkin rannoilla mänty on vallitsevana puuna. Kankaat ovat osasta kaikkein karuinta laatua. Havupuitten alla ei kaikkialla kanervakaan menesty.
KANSA JA ASUTUS.
Uhtuessa tai Jyvöälahdessa, en muista varmaan kummassa kylässä, eräs tuttava karjalainen kauppias kävi penkomaan vähiä papereitaan ja etsi niistä muutamia kellastuneita lehtiä, joissa kaikenlaisien tavaramuistiinpanojen seassa oli alla oleva runo. Runoilijan nimeä en tiedä, mutta varmaan hän oli joku karjalainen kauppias, joka oli oppinut kirjoittamaan. Runo näyttää olevan kirjoitettu suurien katovuosien aikoina.
Arkankelin Elämän Katumus.
Voi poloista Pohian maata,
Tuota on raukkoa Lapin rajoa,
Vähäarvoista Arkankelia,
Kuin on Luoja tuonki luonnu,
Antanut on armu vähäisen. 5
Kyllä on Luoja maata luonnu,
Avaruutta pallion antanut,
Luonnu on soita, luonnu maita,
Paljon paljahii kiviä,
Vetelöitä vellimöitä, 10
Laajat paikat louhikoita,
Kukkurat kiven lomia,
Kuusikot on kaikki kurseikoita,
Suot on suuret summattomat,
Joista kylmä kyyhähtääpi, 15
Kova ilma kouhahtaapi,
Mistä pakkani panekse,
Kylmä ilma kursahtaapi,
Kylmää maasta mannan kaiken,
Talonpojan tarpehet, 20
Marjat maasta makiat.
Tästä nähhään nälänhätä.
Kuin nyt hätä hämmentääpi
Pohjan puolen puutoksia!
Ensin pitävät entiset rahansa 25
Ennen saanehet elonsa,
Siitä nälkä näpsähtääpi…
Ensin itkettä isoiset lapset
Siitä varsin vanhemmatkin,
Perästä peräti perehen. 30
Miehen talon vanhimman
Varsin vaivuttaa
Itkun kanssa istuessa…
Ei voi mies työtä mitänä dehrä.
Arvelee nyt mies ainakin näin: 35
Mitä on esin aamulla alotan?
En arvoa poloni poika,
Kuin on hätä hämmentän,
Nälkä näköhön tuli,
Kuin on lapsia lautsat täysi. 40
Tässä keskeytyy runoluomus, mutta loppuun on liitetty vetoominen "armolliseen esivaltaan", että se antaisi luvan:
Kaupitella kaikkia kaupan kaluja
Suloisessa Suomen maassa,
Nykyisellä nuorisolla kanneskella
Kaluj kaikenlaisia,
Että sieltä etsisimme einehen…
Nimettömän runosepän kyhäys on jäänyt keskeneräiseksi, mutta semmoisenaankin se puhuu selvää kieltä. Sen kirjoittaja, joka epäilemättä oli paikkakuntansa edistyneimpiä ja siis luultavasti muihin verraten toimeentulevakin, koska oli kirjoitustaitoinen, on kuitenkin, leivän puutteessa, nähdessään ympärillään vallitsevan kurjuuden, omassa pirtissään lautsat täynnä riutuvia lapsiaan, niin masentunut, että itkuun purskahtaen koettaa lohdutuksekseen saada aikaan runopukuisen anomuksen laukkukaupan laillistuttamiseksi. Se on järisyttävä piirre Vienan Karjalan ainaisesta taistelusta olemisensa edestä.
Olemme tottuneet laukkukauppaa katselemaan karsain silmin, ja epäilemättä sillä on varjopuolensa sekä meidän kannalta, että Vienan Karjalan itsensäkin kannalta katsoen. Mutta meidän tulee samalla muistaa, että se on luultavasti ikivanha osa sen maan koko taloudesta ja ammoisista ajoista ollut oleellinen osa sen toimeentulosta. Mitenpä voisikaan muutoin olla?
Maan karuuden vuoksi on maanviljelys heikkoa, varsinkin sen jälkeen kun kaskeaminen menneen vuosisadan keskivaiheilla kiellettiin. Haikealla mielellä muisteltiin vielä tuota mennyttä kulta-aikaa, jolloin sai kaataa kasken melkein vaikka mihin rinteeseen ja viljaa saatiin niin runsaasti, että sitä oli toisissa taloissa kaadettava aittoihin katon kautta, kun ovista ei enää mahtunut. Nykyisin ei vilja hyvinäkään vuosina likimainkaan riitä koko vuodeksi, se mikä puuttuu on ostettava. Hallanaroiksi ei näitä maita kuitenkaan moitittu. Pelättävät hallat sattuvat vasta syyskesällä. Mutta ruista ei viljelläkään sanottavassa määrin, eikä sen vuoksi alkukesästä sattuva halla voi niin suurta tuhoakaan aikaan saada. Rukiin kyllä sanottiin harvoin menestyvän. Petäjää kiskotaan jo kesällä varastoon. Sitä syötetään talvella lehmille ja jauhojen loputtua sitä syö rahvaskin. Huonoina vuosina syödään koko joukon olkia, samoin kuin Pohjois-Suomessakin — onhan olki edes leivän sukua. Ohra on Vienan Karjalan päävilja, ja perunan rinnalla nauris vielä sitkeästi pitää puoliaan.
Maanviljelyksen kehittymistä ehkäisi paitsi kunnollisten maiden puutosta sekin seikka, että maa oli kunnan yhteistä omaisuutta, vaikkei mir-laitosta ollutkaan Vienan Karjalassa samassa määrin toteutettu kuin yleensä Venäjällä. Maita ei sanottu uudelleen jaettavan jonkun vuosikymmenen kuluttua, vaan viljeli kukin talo yhteisellä sopimuksella omaansa edelleenkin. Mutta isän kuoltua pojat jakoivat maat, ja tämän kautta pellot yhä pienenivät, kun uusien raivaus ei samassa määrin edistynyt. Sydänmaan vaaroilla tosin saattaisi monellakin olla hyviä maita, mutta siellä on niin vilkkaalle rahvaalle liian kolkko asua. Kontio ja muut petoeläimet ovat varma karjan surma. Suuremmistakin kylistä ne kaatoivat karjaa niin paljon, että joskus tämä elinkeino toisista taloista kokonaan lakkasi, kunnes jaksettiin hankkia uutta karjaa. Vedet kuitenkin kaikitenkin, vaikka osasta ovatkin tyyten pyydystetyt, ovat paras turva nälkäkuolemaa vastaan. Ahkeraan kalastaen niistä enimmäkseen saa sen verran, että henkiparka säilyy, vaikka paljas kala ilman leipää, tuota vaatimattomissa oloissa elävien ihmisten ensimäistä ja rakkainta ravintoainetta, onkin vain nälkäravintoa.
Viime aikoina oli kuitenkin uudisasutus alkanut vähitellen tunkeutua kauemmaksi salolle. Noustessani Alijärvestä Kostamukseen näin erämaisella jokimatkalla useitakin uusia taloja, Vuonnisen puolessa vielä enemmänkin. Mutta puute oli uudistaloissakin ainainen vieras, elleivät eläjät muulla tavalla hankkineet tuloja, millä maksaa tarpeensa ja ostaa lisää viljaa. Mutta mitäpä olisi tällä rahvaalla ollut rahaksi myytävää, kun se ei omistanut metsiä? Sen täytyi pakostakin lähteä kaupoille.
Karjat olivat laitumien kehnouden ja petoeläinten vuoksi niin vähäiset, ettei karjasta saatu muuta kuin niukasti omat tarpeet. Voita tuskin vietiin maasta ensinkään, ja se olikin enimmäkseen huonoa laadultaan. Pohjoisessa, Tuoppajärven pohjoispuolella ja Suomen rajalla etelämmässäkin, pidettiin poroja, ja poronhoito oli, missä se menestyi, arvokas apuelinkeino. Mutta niin suureen voimaan ei tämä elinkeino ollut Vienan Karjalassa päässyt kuin Kuusamossa Suomen puolella.
Metsästys lienee ennen ollut tärkeimpiä elinkeinoja. Nyt sitä rajottivat viralliset säännökset, ja muutoinkin se näytti melkoisesti rappeutuneen ainakin niissä osissa Vienan Karjalaa, jotka käyvät Suomessa kaupoilla. Metsänriista ja turkikset vietiin talvikeleillä Sunkuun, Äänisjärven rannoille, josta palatessa tuotiin kankaita, ompeluksia ja ylellisyystavaroita. Nyt oli tämä kauppa ainakin rajan puolessa vähentynyt melkein olemattomiin. Merimaan puolessa rahvas kuitenkin edelleenkin metsästi paljon ja joko vei itse Sunkuun saaliinsa, taikka möi sen sieltä ja Pietarista saakka tuleville kauppiaille. Mutta yleisen huomioni mukaan oli riistaa näillä laajoilla saloilla niukalta. Varsinkin siipikarja vaatii viihtyäkseen taajempia metsiä, viidakoita ja noroja. Metsät olivat enimmäkseen marjoistakin köyhät. Ja missä taas lintu ei viihdy, siellä eivät monet turkiseläimetkään elä. Vähäksi on siis Vienan Karjalassa pyssyn käyttäminen jäänyt, ja missä pyssyä ei ole, siellä on kontio isäntänä.
Kalastukseen karjalaiset ovat ylen hartaita. Nuotilla, verkoilla, merroilla, rysillä, siimoilla, joka tavalla pyydettiin kalaa, ja pyydettiin mistä ja milloin vain saatiin. Pyydettiin suuret selkävedet puhki ja poikki, pienemmät vedet vielä tyystemmin ja erämaan lammet vedettiin usein ihka kalattomiksi. Kalasaunoilla elettiin syksyisin viikkokausia. Kalastamisessa naiset voivat tehdä sen kuin miehetkin ja heidän käsissään se sen vuoksi varsinkin kauppakautena suureksi osaksi olikin. Kun vesiä ei ole jaettu, on järvessä köyhällekin hyvä turva. Talvella vedettiin rahenuottaa jäihin tehdyistä avannoista. Keväällä taas oli "kevätys" yleinen. Kalanpyydyksiä näki pirteissä melkein alati korjattavan. Nuotat riippuivat orsista ja harmaapartaiset ukot, puheliaat eukot ja nuorempikin väki olivat niitten ääressä ahkerassa työssä, ja pitkin korjattua osaa ilmaisivat uudet lankasilmät, että työtä oli ollut runsaasti, pyydys siis ollut ahkerassa käytännössä. Varakkaimmilla taloilla oli valtaavat nuotat. Muutkin silmäpyydykset olivat varsinkin rikkailla mitä parhaat, sillä ei kukaan pitänyt itseään niin rikkaana, etteikö hän yhteisestä ruokapadasta olisi vetänyt talteen, mitä suinkin sai. Siimaa taas laskettiin joskus penikulmakin yhteen mittaan, suurien selkien poikki. Ei ollut pelkoa siitä, että höyryt sotkisivat pyydykset.
Muje on tärkeimpiä särvinkaloja; sitä saadaan varsinkin syksyllä. Patakalat ovat nuo yleiseen tunnetut. Järvilohta Kuittijärvissä kuitenkin tuntui olevan runsaammin kuin Suomen puolella, koska sitä niin vähällä vaivalla saimme onkiimme. Se on ylen lihava ja hyvänmakuinen kala. Varsinkin Keski-Kuittijärveä mainittiin lohisaksi. Kormussalmessa, lähellä Uhutta, soudeltiin kaiken kesää uistinta ja saalista kiitettiin toisin ajoin hyvin hyväksi. Kun Enonsuun pato tuli puretuksi, niin on varmaan Ylä-Kuittijärvikin saanut entistä runsaammin tätä arvokasta kalaa, jonka puutetta silloin itkivät kaikki ylemmät kylät aina Maanselkää myöden.
Mutta sitä yleensä valitettiin, että kalavedet kuitenkin kaikitenkin ovat entisestään kovin huonontuneet. Näin itse, kuinka Miinoan järvestä, Savinan suurella nuotalla vedettäissä apajasta tuskin saatiin pari kourallista mujeita, eikä aina sitäkään. Mutta kuitenkin vedettiin, sillä eipä muutoin olisi saatu sitäkään.
Kaikki metsämaa oli valtion. Arkangelin läänissä siitä annettiin vuosittain taloa kohti ainoastaan luetut puut hirsiksi, ja näitä toisilleen lainaillen saattoivat kuitenkin rakentaa talonsa. Aunuksen puolella erotettiin kylille v. 1884 omat palstat, joista saivat ottaa kaikki tarpeensa, mutta eivät myydä mitään. Luvajärven kylän metsäsarka oli 5 virstaa leveä, 10 pitkä, siis päälle 250 hehtaaria taloa kohti, kun kylässä oli 19 taloa. Sitä paitsi oli toinen varasarka, johon ei kuitenkaan saanut koskea ennenkuin 40 vuoden kuluttua. Luvajärveläiset kuitenkin moittivat sarkaansa pieneksi siihen verraten, mitä Kiimasjärvi oli saanut. Tästä metsäpalstasta kyläkunta sai ottaa tarpeensa, mutta myydä siitä ei saanut. Joku isännistä oli yrittänyt tervaa polttaa, mutta sen olivat naapurit estäneet. Kaskettu kuitenkin oli vähin.
Arkangelin läänissä ei silloin vielä ollut metsäsarkoja, vaan taloa kohti annettiin vuodessa kruunun metsästä 7 hirttä, 20 aidanseivästä ja 20 aidasta. Luonnollista on, ettei semmoisella erällä liikoja rakennella.
Yhtenä syynä siihen, ettei uudisasutus ollut yleisemmin levinnyt, oli ollut virallinen kielto. Uudisviljelyksien perustaminen oli kiellettynä vuosisata sen jälkeen, kun kaikki metsämaat kahdeksannentoista vuosisadan lopulla julistettiin kruunulle kuuluviksi.
Vasta v. 1873 saatiin asetus, joka myönsi raivaukset ja takasi ne raivaajille 40 vuodeksi luovuttamattomaksi omaisuudeksi. Tätä sanottiin "piletalla" viljelemiseksi ja sitä oikeutta olivatkin monet jo käyttäneet.
Eivät siis ainoastaan vanha peritty tapa ja luontaiset taipumukset kehota karjalaisia kauppaan, vaan on se suorastaan pakko. Oma maa ei nykyisissä oloissa voi elättää sitäkään vähäistä väestöä, joka sitä asuu.
Kauppa on ikimuistoisista ajoista ollut Vienan Karjalan rahvaan tärkeimpiä elinkeinoja. Historiantutkijat tulevat yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että Bjarmien kauppakansa, joka asui Vienan suulla, jonka Other tapasi retkellään ensimmäisen vuosituhannen lopulla, oli karjalaista heimoa. Keskiajalla tehtiin Kemijoen vesistöstä maan poikki kaupparetkiä Pohjanlahden rannalle, jonne etelästä saapui turkulaisia ja muita kauppiaita, ja myytiin siellä eräretkillä kootut nahkat. Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 näemme karjalaisia, jotka Vienan mereltä taivaltavat Maanselän poikki Pohjanlahden rannalle, kuljettaen sinne tiukasti sidottuja tavarakimppuja, ja Pohjanlahden rannalla heitä odottavat vanteilla vyötetyt tynnörit. Karjalaisten tuomain tavarain laadun voimme arvata niistä lukuisista riistaeläimistä, joita kartan laatija on heidän mailleen piirtänyt. Kaupparetkien lomassa tehtiin ryöstöretkiä rajan kahden puolen, usein kauppamatka, kauppain päätyttyä, kääntyi ryöstöretkeksi.
Mutta aikain kuluessa nämä suhteet vähitellen muuttuivat. Kun riistaeläimet loppuivat vähiin, kun venäläisyys valtasi Valkoisen meren rannat, näkyy kauppa muuttuneen salakuljetukseksi. Niin ainakin vanhat miehet rajan takana muistelivat. Sisä-Venäjältä tuotiin kaikenlaisia teollisuustuotteita, varsinkin kankaita, alas Vienan merelle ja kuljetettiin ne sitten rajan poikki Suomeen, ja Suomesta taas tuotiin väkijuomia, joita soudettiin Äänisjokea myöden aina Kargopoliin saakka. Näillä kauppareitillä myytiin vain se tavara, mitä näin saatettiin mukana kuljettaa, jonka jälkeen palattiin takaisin kotiseuduille. Siihen aikaan miehet eivät siis olleet kodistaan poissa kolmeaneljännestä vuodesta, kuten nykyään. Vanhimmat miehet sanoivat, että heidän poikina ollessaan varsinainen "Ruotsin kauppa" alkoi; sillä he varmaan tarkottivat tämän kaupankäynnin muuttumista kierteleväksi laukkukaupaksi. Nyt eivät laukkumiehet enää vie tavaraa mukanaan Suomeen lähtiessään, vaan lähtevät tyhjinä miehinä. Tavarat ostetaan Suomessa, taikka tuotetaan Pietarista, laukunkantajat hyötyvät vain siitä, mitä saavat myyntiansiota. Ne jotka eivät kykene itse ostamaan tavaroita, saavat niitä varakkaammilta lainaksi, kun luovuttavat heille osan kauppavoitosta. Tällä tavalla käyvät varsinkin köyhemmät kylät kauppaa, muun muassa Latvajärven miehet, jotka ovat Vuokkiniemen pohattain palveluksessa.
Melkein joka mies, jolla vain oli tavallinen oveluus kaupan tekoon,
vietti ainakin osan iästään Suomen puolella laukkuineen kiertämässä.
Kiestinki ja Pääjärvi kävivät kaupoilla etupäässä Etelä-Suomessa,
Helsingin, Turun seuduilla ja Ahvenanmaalla, Vuokkiniemi
Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla, Uhut samoilla seuduilla ja
Pohjois-Suomessa, Pistojärvi etenkin Pohjois-Suomessa. Akonlahden,
Luvajärven ja Kontokin sanottiin kiertelevän Savoa ja Inkeriä,
Paanajärven, Suopassalmen ja Jyskyjärven taas Satakuntaa ja Turun
lääniä.
Kaupoille lähdettiin syksyllä, kun maatyöt alkoivat olla kotipuolessa loppuun suoritetut. Kuittijärven seutujen "ruotsimiehet" tavallisesti matkasivat suuressa joukossa Maanselän poikki Hyryn rantaan, josta Vuokin haaran lähdevedet alkavat. Sinne kokoontui suuret määrät Kiannan miehiä tarjoomaan tervaveneitään kaupan. Nämä venemarkkinat pidettiin "Tornion särkän" luona ja Lähteenkorvan laskujen mukaan myytiin siellä vuosittain noin 40 venettä karjalaisille laukkumiehille. Nämä asettuivat ostamiinsa veneihin, 25-30-40 miestä kuhunkin, ja laskivat sitten kaikki vedet Kajaaniin ja Ouluunkin saakka, jossa veneet tavallisesti pilahinnasta myytiin. Laukkumiehet tunsivat tämän väylän niin hyvin, että sanottiin heidän tavallisesti laskevan kaikki kosket ilman varsinaisia laskumiehiä, "silmänäön mukaan" vain. Kemijokivarsi ja Kiitehen—Nuokkijärven vesistön kylät, Kostamus ja Kontokki matkaavat Suomeen Akonlahden ja Lentiiran taikka Miinoan kautta.
Pohjoinen Vienan-Karjala kulkee Kuusamon kautta. Kevätkesästä, osasta jo kevättalvellakin, palattiin kaupoilta ja tuotiin mukana paitsi raha-ansioita kaikenlaisia tarpeita, jauhojakin kesän varaksi.
Niinpä olivat talvella vain naiset ja vanhemmat miehet ja nuoriso kotona. Kaikki muut kiertelivät laajaa Suomennientä, selässään raskaat laukkunsa, matkaten talosta taloon kauppaa tekemässä, ja kulkien vaivojaan säälimättä pitkiäkin taipaleita pienenkin kauppa-ansion toivossa. Palatessaan kaupoiltaan he toivat parisataa markkaa puhdasta voittoa miestä kohti, toiset enemmänkin. Mutta yleinen valitus oli, että kaupat olivat entisestään paljon huonontuneet. "Karjalan kirjan" tietojen mukaan oli Suomessa kiertävien karjalaisten luku v. 1872 1,048 henkeä, v. 1893 1,139 henkeä, joiden kauppavoitto rahassa nousi 34,615 ruplaan.
Tukkiliikkeen levitessä Vienan Karjalaan on siitä vihdoin avautunut uusi paikkakunnallinen tulolähde. Varsinkin tukkien vedätyksessä talvella ovat karjalaiset osallisia. Uittamiseen käytettiin siihen aikaan, jolloin siellä liikuin, enemmän ummikkovenäläisiä Aunuksen puolelta. Paitsi miesten puutetta, oli siihen ehkä syynä sekin seikka, että karjalaiset vielä olivat tähän ammattiin tottumattomia.
Varoihin päässeet Vienan karjalaiset ovat yhä enemmän alkaneet perustaa Suomen puolelle vakinaisia puoteja, joista moni samalla on ollut seutukuntaa kiertävien laukunkantajien työn ja tavaran antaja. Toiset puodin omistajat menestyvät ovelan hoidon kautta hyvinkin, toiset tekevät vararikon, mutta alkavat muualla uudelleen, taikka palaavat kotimaahan taloihinsa, joita ei saa velasta myydä, johon lisäksi tulee jättää kaikki sen viljelemiseen tarpeellinen irtaimistokin. Ei siis ainoastaan kotirakkaus saa karjalaisia kauppiaita pitämään kiinni kotoisesta konnustaan, vaan se todella on heille hyvänä turvana.
Toisien sanottiin meidän puolella harjottavan kaikenlaista luvatonta keinottelua, vaikka he omalla puolella olivat parhaitten miesten arvossa. Semmoinen on kuin onkin karjalaisen kauppasiveys, että hänen mielestään kaikki tiet ovat luvallisia, jotka vain perille vievät, joista hän saa hyötyä.
Jokaisen huomio kiintyy siihen, hänen rajan poikki astuessaan, kuinka perinpohjainen ja jyrkkä ero on kansan ja asutuksen välillä rajan kahden puolen. Suomen puolella on rajaseutujen rahvas jöröä, harvapuheista, mutta sitkeätä ja tarmokasta, itsenäistä ja suuressa määrin itsekästäkin. Se ei helposti tutustu matkustajaan, pysyy umpimielisenä, elää kotonaan jotenkin likaisissa pirteissä, syö mitä yksinkertaisinta ruokaa, mutta kuitenkin on sen toimissa, talon asumaassa, rakennuksissa joku voiman leima. Nuo ylämaan laajat kartanot monine rakennuksineen, verraten avarain peltojensa ympäröiminä, tuntuvat sen vuoksi Vienan Karjalan asuinpaikkain rinnalla melkeinpä varakkailta. Ne hallitsevat laajoja maitaan, polttavat metsiään tervaksi mielin määrin, pitävät melkoisia karjoja, rakentelevat suuria veneitä ja matkaavat niillä Oulujärvelle ja merenrannallekin saakka tuotteitaan myymään.
Vienan Karjalan puolella ovat kartanot, viljelykset, karjat niihin verraten vähäiset. Ja samoin kuin on kaikki helpompaa, köykäisempää, samoin on kansan luonnekin keveämpää ja vierastellessaankin avomielisempää kuin meidän puolella.
Tämä jyrkkä ero on sitä omituisempi, kun muistelemme näiden maiden entisiä vaiheita. Aikanaan oli koko Pohjois-Suomi merimaata myöden karjalaista, hitaasti ja ainaisissa tappeluissa pohjalainen asutus rannikolta eteni ylämaihin. Mutta yhä vieläkin on varmaan suuri osa Oulujoen vesistön asukkaista karjalaista sukujuurta, ja Vienan Karjalassa taas melkein joka kylässä suurimmat suvut johtavat sukuperänsä Oulujoen rannoilta ja merimaasta saakka. Näin on varsinkin niitten sukujen laita, jotka ovat vanhat runot parhaiten säilyttäneet. Latvajärven Perttuset ovat omain sukutietojensa mukaan tulleet aina Hämeestä, Orihvedeltä saakka. Martiskan suku on Oulujoen varrelta sikäläisiä Karjalaisia — samaa sukua kuin matkatoverini, jos Martiskaiselta Teppanalta saamani tieto oli oikea. Maliset, Vuonnisen paras laulajasuku, niinikään ovat Suomesta kotoisin. Vierautumisen vaikuttivat nuo kamalat vainot, jotka kautta vuosisatain häiritsivät naapurisopua rajan kahden puolen. "Varastussodat" eli "peittosodat", joissa vuoroin retkeiltiin toiselle ja toiselle puolelle, suomalaiset Vienan merelle, karjalaiset venäläisten avulla Pohjanlahdelle saakka, joissa harjoitettiin kaikkea raakuutta ja julmuutta, mitä suinkin ilkeys ja viha voivat keksiä, hävitettiin, poltettiin, ryöstettiin, murhattiin missä voitiin, ne tosin päättyivät jo seitsemännentoista vuosisadan alulla, mutta niitten kautta laskettiin perustus sille jyrkälle erolle, joka heimolaisten kesken rajan kahden puolen yhä vielä vallitsee. Niiltä ajoin saakka on säilynyt tuo epäluulo ja vierastelu, jolla matkustajaa yhä vielä rajan takana kohdellaan. Elämän ja tapain jyrkkyys pysyivät voimassa, vaikka vainot olivatkin päättyneet. Myöhemmät sodat tosin vähemmän ulottuivat näihin syrjäisiin seutuihin, vaikkapa molemmin puolin ryhdyttiinkin sotavalmistuksiin, niinkuin Vienan puolella säilyneet jaamat ja muistot varotusmajakoista yhä vielä todistavat. Päinvastoin pakeni Vienan Karjalaan Suomesta uudisasukkaita, ja näistä pakolaisista polveutuvat monet suvut, jotka siellä johtavat Suomesta juurensa. Mutta vainoaikain synnyttämä juopa ei enää kasvanut umpeen. Heimoero jäi kun jäikin jyrkäksi. Kokonaan karjalaistuneet ovat sen vuoksi ne suvut, jotka rajan taa silloin muuttivat. Ei mikään niitä erota muista asukkaista. Kielen, tavat, puvun, uskonnon, kaikki he ovat omistaneet. Tämä kansallisuuden muuttaminen käy yhä vieläkin hyvin helposti ja nopeaan päinsä, sen huomaa niistä naisista, joita Suomen puolelta sinne viedään. Jonkun vuosikymmenen kuluttua heitä on vaikea suomalaisiksi enää tuntea. Rahvas toisissa kylissä muisteli, että asutus niissä oli ennen "varastussotia" ollut voimallisempi. Miinoassa mainittiin, että kylässä, jossa nykyään on vain 11 pienenlaista taloa, savujen luku oli ollut yli 40, ennenkuin kylä varastussotain aikana hävitettiin. Niinkin suuret kylät kuin Uhut hävitettiin silloin melkein olemattomiksi, ja sama oli varmaan Kuittijärvien muittenkin kylien laita.
Kielen, tapain, uskonnon ja kaikkien olojen jyrkkä eroavaisuus rajan kahden puolen on vaikuttanut, että vanha juuri on säilynyt Vienan Karjalan oloissa ja kansan luonteessa. Ei siellä kuitenkaan tapaa hetikään niin paljon vanhoja esineitä, kuin esim. Suomen puolella Etelä-Karjalassa, sillä suurin osa käytäntöesineistä on muuttunut aivan uudenaikaisiksi, koska niitä ei sanottavasti omalla puolella enää valmisteta, vaan suuri osa ostetaan Suomesta. Rakennuksetkin ovat paljon uudenaikaisemmat, kuin monessa kulmakunnassa Savoa. Mutta tavoissa, käsityskannassa, koko kansan olemuksessa on jotain, joka viittaa aina pakanuuden aikoihin saakka. M.A. Castrén lausui karjalaisten luonteesta seuraavat sanat, joitten totuus Vienankin puolella matkustajan silmään pistää:
"Kohta kun tulee Karjalaan, avautuu muinaistutkijalle uusi maailma. Yksin karjalaisen ulkopuolinen elämä siirtää tutkijan muinaisuuteen, selittää monta hämärää kohtaa vanhassa runoudessa ja tekee hänelle eläväksi, mitä hän ennen vain sekavasti osasi arvata ja kuvitella mielessään. Mutta ennen kaikkia tulee tuo ikivanha esiin kansan tunne- ja ajatustavassa."
Näitä vaikutelmia on usein mahdoton pukea sanoiksi. Ne kuuluvat tunnemaailmaan, matkustajan mieleen ne vaistomaisesti painuvat hänen seurustellessaan rahvaan kanssa. Niin kävi minulle usean kerran. Ehkä elävimmin se iski mieleeni, kuunnellessani Akonlahdessa naisten surua siitä, että heidän miehensä ja poikansa oli viety Kemiin kärsimään vankeusrangaistusta luvattomasta kruununviljan jakamisesta. Tuo teko itsessään jo sisälsi käsityksen vanhasta itsenäisyydestä, jota ei vuossatainen kuuluminen mahtavan valtakunnan laiminlyödyimpään kolkkaan ole hävittänyt. Mutta varsinkin siinä tavassa, millä nuo naiset käsittivät poikiaan ja miehiään kohdanneen häpeän, siinä hillitsemättömässä surussa, jota heidän häpeänsä synnytti, siinä oli vanhaa ylimyksellisyyttä, joka havaitsijaan jätti unohtumattoman vaikutuksen. Tämä itsetiedottomana elävä entisyyden perintö vakautti mielessäni syvemmin kuin mitkään muut seikat sen käsityksen, että Vienan Karjalan kansan on aikoinaan täytynyt olla vapaan ja itsenäisen. Sen on täytynyt omata melkoinen kultuuri ja siinä on täytynyt elää se elämäntarmo ja itsetietoisuus, joka on toimivan kansan paras ja säilyvin tunnusmerkki. Tämä vanha pohja elää kansan luonteessa yhä vielä, vaikka kaikki ulkonaiset olot olivat yhä enemmän kehittyneet siihen suuntaan, että se tuskin enää pääsisi uudelleen tietoiseksi heräämään. Se sivistys, joka nykyaikoina on tarpeen kansallisen yksilöllisyyden luomiseen, on jo niin vaikeasti saavutettavissa, se on niin suuren työn takana, että vaeltaja epäillen pudisti päätään, tokko se kansa, joka on parhaan osan vanhoista runoistamme säilyttänyt, enää uskaltaisi siihen pyrkiäkään. Varmaa on, että ainoa tie siihen on korkeampi sivistys.
En voi olla tässä yhteydessä toistamatta niitä sanoja, joilla Lönnrot
Kalevalan alkulauseessa kuvaa rajantakaisia karjalaisia:
"Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joiden tykönä nämä runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää kuin olisi vanhan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua. Sillä on vielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteiselämästä, erinomainen, kaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupaninto, nopsa sekä ruumiin liike että mielenmaltti yrityksissänsä, joka kaikki samassa kun heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa, pian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maan Pohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimäiset ynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki."