RUNONKERUUSSA.
Varhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliista Kalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneet laulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalan aiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmin tärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielä laulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi. Siitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, joka käsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt. Työn suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius (Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräys oli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta sen johtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muuta kyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme koko joukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt ja sisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitä vielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaan meidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessa mielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niin tyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen, joku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikka runotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samoja latuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muita parempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä, joka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissä runotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat Latvajärven Arhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden Humuvaaran Kainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisi semmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellisten kerääjäin tähyävä silmä?
Jyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoista köyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennella runonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksi hän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksi jäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltä kevään kuluessa useitakin toisinnoita.
Suomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun. Se on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järven läpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskee Ylä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärven jo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivat sieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itse yrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon, niin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliä vielä näytti kestävän.
Ajoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, josta pistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä "pohja". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta sen erottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoi jäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näin edessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriä maan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehen hevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitä näissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä on hietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi. Paljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimme kautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jolla ei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yöllä väkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomain salojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssa tapellessa — povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä, niissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivat kaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleen yöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossa syötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu ja auringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäiselle salolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivät kuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaan ja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitä tervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.
Keveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon, joka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuesta lukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnyt ja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet, saivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltä kysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvä runon taitaja, ja sinne siis ajoin "Mustaa Miikulaa" tapaamaan. Tie painui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, josta helposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minun siis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi. Taitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee, oikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.
Pirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minun laadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoi vierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovin vaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän, vanhauskoisena, piti niiden laulamista "reähkänä", s.o. syntinä, etenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta "viina mielen villitsi", minulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollut moneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaa ja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikä aikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että ne olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhus alkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla, yrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.
Laulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevan kuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähti laulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavan säkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaan kansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemään huomattavimpia piirteitä.)
"Joko mie laulan laiha poika,
Mies veretön viekiittelen?
Laulan laihoista lihoista,
Kupehista kuuttomista,
Kun ei tässä lautshat laula,
Eikä ikkunat iloile…"
Mutta runoreki pian takeltui. Hän tapaili yhä uudelleen ja pääsi joka kerralla yhä pitemmälle, niinkuin mäenlaskija, jonka sukset luistavat yhä kauemmaksi, kuta useammin hän latunsa laskee.
Jo sattui muuan sana, joka sai minut korviani teroittamaan: Vipusen nimi. Vipunen on Kalevalan hämärimpiä henkilöitä ja sen vuoksi ovat hänestä lauletut runot yhtä arvokkaita kuin harvinaisiakin:
"Kuin nyt saanemma sanoiksi,
Ongervoiksi ottanemma?
Tuoll' ois sata sanoa,
Tuhat on virren tutkelmoa,
Vatshassa Vipusen vanhan,
Suussa ankervo Vipusen…
Viikon on Vipunen kuollut,
Kauan ankervo katonut…"
Annoin ukon rauhassa tapailla; en tahtonut johdatella, jottei jouduttaisi väärälle tolalle. Tuli joukko sekavia säkeitä, jotka olivat aivan hajanaisessa yhteydessä, mutta niitten joukosta tuntui pyrkivän esiin jotain varmaa, ikäänkuin sävel, joka taistelee esille sekavista sointukimpuista. Pulpahti pinnalle Väinämöisen nimi… niin, Väinämöinenhän se kävi Vipuselta sanoja saamassa… Mutta ei, tämä olikin toinen, joka kysyi Väinämöiseltä neuvoa:
… "Mistä tuonne tie meniski?"
ja Väinämöinen ennen käyneenä neuvoo:
"Otahan matala mato,
Keärmes kekryin kääntyväinji,
Se siun maahan opastaa,
Se ne Tuonen toukat syöpi."
Neuvoa kysyvän tuli sitten ottaa leppäveitsi ja sillä leikata Vipuselta kieli… Siihen takertui runo.
Uskalsin vihdoin kysyä, ken se oli tuo Vipusen kielen hakija. Miikula vastasi, ensinnä epäröiden, sitten varmemmin: "Lemminkäinji, Lemminkäinji!" Nyt hän alkoi taas muistaa ja lähti laulamaan Lemminkäisen käynnistä Päivölän pidoissa. Se on yleisimpiä ja pisimpiäkin runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, ja tunnettu koko Karjalassa. Tässä yhteydessä, näine alkuvalmistuksineen, en kuitenkaan ole sitä missään muualla kuullut. Hän lauloi nyt yhteen mittaan toista sataa säettä, jättäen kuitenkin väliin paljon aukkopaikkoja. Ja jatko osotti, ettei Lemminkäisen maininta yhdessä Vipusen kanssa ollut muistin hataruutta, vaan että runo nähtävästi on tällä paikkakunnalla ennen siihen malliin laulettu. Kun nimittäin Päivölän isäntä Lemminkäiseltä kysyy:
"Mikä lienet miehiäsi.
Kukapa urohiasi?"
niin tämä siihen vastaa:
"Mie olen lieko Lemminkäinji,
Viishaima Vipusen vanhan,
Ongervoisen oppipoika!"
Ja Päivölän isännän udellessa, mistä hän tien tiesi, Lemminkäinen yhä vastaa:
"Viisasi Vipunji tänne,
Tänne Ankervo asetti."
Runon loppupuolikin oli aivan toisenlaatuinen kuin muissa toisinnoissa. Siinä kuvattiin, kuinka Lemminkäinen, Päivölästä paetessaan, loihti Tuonelan kosken semmoiseksi, ettei siitä päässyt yli muuta kuin kuplavalla kivellä. Kun Päivölän isäntä ei saanut kiveä kuplamaan, niin hän pani sen laudalle ja istui sitten päälle, mutta kivi suistui koskeen ja Päivölän isäntä hukkui.
Tämä oli kuin olikin aivan uusi runotoisinto ja varmaan sitä oli ennen enemmänkin laulettu. Kiihkoni kasvoi ylenmäärin ja koetin pakottaa Miikulaa sitä yhä enemmän muistamaan, mutta turhaan. Loppupuolen runosta hän kertoi vain suorasanaisesti ja heitti sen sitten väsyneenä kokonaan.
Hän muisti vielä katkelman Kullervorunoa ja karjanluvun ja olisi ehkä vähitellen alkanut muistaa enemmänkin, mutta en tahtonut häntä nyt ylenmäärin rasittaa. Lupasin ehkä kesällä käydä uudelleen, johon hän pettyneen näköisenä vastasi, että siksihän jo ennättäisi kuolla.
Runonsa hän kertoi oppineensa Iknattainen Homa nimiseltä Pistojärven mieheltä, joka oli jo kymmenkunnan vuotta ollut kuolleena. Homa oli ollut paras kaikista sen seudun laulajista. Samaa Homaa olivat muutkin maininneet hyväksi laulajaksi ja ylen mahtavaksi tietäjäksi, joka oli ollut vallan kamala, kun luonto hänessä oli noussut. Mutta runonsa hän vei mukanaan hautaan. Kovasti minua halutti lähteä Pistojärven vanhuksilta tiedustelemaan, eikö kukaan olisi niitä säilyttänyt. Mutta keli teki kun tekikin loppuaan; olisi voinut käydä niin, etten kelirikon vuoksi olisikaan päässyt moneen viikkoon palaamaan Jyvöälahteen.
Miikulan laulama vaillinainen toisinto viittasi siihen, että näillä seuduilla, joita jo pidettiin varsinaisen runoalueen ulkopuolella olevina, kuitenkin on ollut oma, Kuittijärvien laulutavasta poikkeava runostonsa, vaikka se on joutunut unhotukseen. Ehkä oli "vanha viero", joka täällä pohjoisen kulmilla oli erikoisen jyrkkä, hävittänyt täältä runot varhaisemmin kuin muualta. Varmaa ainakin on, että uskonnolliset epäilykset tällä kulmalla enemmän kuin etelämpänä estivät laulun taitajia tietoaan ilmaisemasta. Jo Europaeus sitä valitti, ja hän tosiaan koetti saada nähtävästi samaa Homaakin laulamaan, vaikka huonolla menestyksellä. Hän siitä kirjoittaa:
"Sieltä (Röhöjärvestä) käänsin länteen päin ja tulin ensin Ohtaan ja sitten Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja, Iivana nimeltä, ei millään keinon saatu laulamaan. Vuosmassa, vähän matkaa Pistojärveltä, oli samanlainen jäykkä mies, Homa niminen. Yhden noitalaulun hän antoi minulle, mutta ei muuta."
Palasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltä pikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie ei päivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle, sillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukka astui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies että kyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä, joilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö oli lumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oli niin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomaton raikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoin metsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoin edelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraan viettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.
Yksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankin osottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti, vaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankin poissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini ja Varahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koska oli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kun piiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät. Toverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpä oli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonut paikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.
HÄVINNYTTÄ RUNOA ETSIMÄSSÄ.
Konsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, joka on sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikki heinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesi siitä apeutuu kumman haikeaksi.
Samalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entisten sukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet, mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus. Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja tulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti luonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan, kuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneet muistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella, lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan väsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runon nurmettuneella haudalla.
Luulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minua niin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät. Kun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielä rupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa en ottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita, jotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keli perältäkin kesken sortuisi.
Varahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillani perältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan. Lystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä ja poikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviä tuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksi oli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oli yksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarasti rakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimman mukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuin ainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidät lähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myös olimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekin poikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin, lauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiin muistoon ja liitettiin kokoelmiin.
Tällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonka Musta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakin vanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankin tuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivat unohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. Voassilainen Kostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkin osanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästä kaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaan oli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitä runoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneen Tuonelan joen poikki… ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestä sotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaa pyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.
Talvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kyllä olisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei ole erämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsella niitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävät koko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotka eivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojen polttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkin niin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla. Jäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloilla levitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon, johon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja ja huolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkin koettaa.
Elias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaan v. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samalla järvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo:
"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan olevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei varsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati suohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan sano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet suot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja kankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla. 20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli asettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän tullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut Koljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli lähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle, kuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä sanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella, padalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä oli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi, isoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia (muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta jään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki keittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa. Ukko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei nyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänä maassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti myöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän, ennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko paikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä usein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli Petrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä käyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpä tuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki ei kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitä päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansa olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemalla tungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen, vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähä ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahen kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin, rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhun lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myös lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiän Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuin pohjaseen päin."
Sitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki sillä puolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oli turpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponen miehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmän tilapäisiä.
Salmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiin selkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty, mutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksen poikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiä ja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinen asumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kylä oli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homalta periytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järven takana. He olivat niin "jäykkiä", Europaeuksen sanoja käyttääkseni, ettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.
Se talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, ja vaikka asukkaat olivatkin "vanhaa vieroa" ja sen mukaan ennakkoluulolla katselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty. Emäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runoja taitavan isännän sisar — Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolella tavanneet — leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksi painettua sarkaa eli "sviitkaa" vanhan malliseksi "kostoksi". Semmoisia hameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmat moista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhat ihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuu kantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu. Se sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi "sarahvana" jättää osan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksua sarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasi runoja, samoin kuin veljensä, "Hökkä-Petrikin", niin ei hän kuitenkaan ruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko piti vielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperille pannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivat laulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä, josta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivat päältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa, nauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päivän työn suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltä hymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posket punottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo oli muutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä, että se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'ei runoja osattukaan, — taikka ei tahdottu laulaa.
Muuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloi useita kauniita runoja, niistä varsinkin "karjan luvun" sekä kauneilla sanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisesti esitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kylä Ylä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhää mierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoilla tapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltä naitu tai mieron kiertäjä.
Kun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimään vielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka on Maanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekin saamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainen panee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenen poika hän on; "Martiskainen Teppana" eli tarkemmin "Martiskainji Teppana" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänyt edellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enää hevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joita Pistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolme penikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiä kohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneet lumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poron kannatti.
En ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan — täällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivat nuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minua epäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Ne ovat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavat niitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.
Astuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, ja porot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan koko puolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaammin kuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niillä pääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olin kertomuksista kuullut.
Somaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, mutta melkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Ei ole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella tai neljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä. Poron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihna jatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn "käsäkseen". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteen vahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikka toiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoilla enimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurta vaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkin keväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja poro juoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, koluten kaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osasta siitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaa poro ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle, mistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihna molempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärien ulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi, niin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkat vaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoin kaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersi puut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui, poikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tuli semmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi ja laukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun oli syötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä ja laskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.
Kaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoi Suomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tuntee päällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään. Tiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljon etäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamon kirkon piirissä.
Tiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut. Väestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta, se oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaiset yleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudet ja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovat vanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monet suomalaiset emännät, kangaspuut ja — äpärälapset. Paastoa ei pyhitetty ja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassa pidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.
Olin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa ja kutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittu erästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänelle juotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka hän tapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hän lopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Mutta laulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan, jolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kun harvoin saatiin.
Harmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperit ja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksi laulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suuri ja odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopa loukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväiset ja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan ei kehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaan paikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.
Minä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensä kautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minulla toivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiini erään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Mutta kauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi, että oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhoja runoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän oli laatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään, että oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolan matkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheiden käsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Jos olisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyt tuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, mutta kirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onko sisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä, niin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikka oikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältä kuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.
Sohvonja — se oli hänen nimensä — tienasi siten päiväpalkan ja hyvän humalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa, minkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensä mukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.
Väinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissut seuraavan runon:
"Oi emoni kantajani,
Suorita minut sotahan,
Anna vainovaatteheni,
Isäni ikutavarat,
Niin me lähtemmä sotahan, 5
Muinoisia muistelmahan,
Kuin ennen minun isäni
Kulki suurissa sovissa,
Taitavissa tappeluissa,
Mieleni minun tekisi, 10
Tahton käyä tappeluuhe,
Isän entisen poluilla,
Oisko siellä onni mulla,
Ei niinkuin ennen isällä,
Jonka surma sortisiellä, 15
Tappoivat, pahoin pitivät.
Niinpä mieleni tekeepi
Käyä kostamah kovasta,
Jospa oman onnen päällä."
Niinpä kerran kiirehesti 20
Luokse vanhan Väinämöisen:
"Kuules veikko Väinämöinen,
Lähes mulle kumppaniksi
Tuonne Pohjolan sotaahe,
Kaikki on kansani kaonnut, 25
Vanhukset on sinne vaipun,
Isä ensinkin hävisi
Taistelussa, tappelussa.
Tahtoisin kostoa kovasti,
Jos saisin avun Jumalan. 30
Saisinpa isoni sauvan,
Jonka vei ne viholliset,
Se ei ollut suuri eikä pieni,
Vain oli kullasta komia,
Alatikki arvo suuri. 35
Kuin saisin isoni sauvan?"
Tuostapa vanha Väinämöinen:
"Otamma Jumalan kanssa,
Kera meille kolmanneksi.
Lähtekäämme tappeluuhe, 40
Jos se vuotanoo veremme
Vihamiesten vintiöllä."
Niin me lähtemmä sotahan.
Ottakaa orihit kumpi,
Jotk' on kuuluisat, komiat, 45
Kaiken puolin kasvulliset.
Pannaan värkitki väliihe,
Rauasta rakennus päällä,
Vaski lyyäh vatsan alla,
Ettei piirrä pistomiehet, 50
Eikä sais sapeli sortaa.
Lähetäänpä nyt ajamaan
Kohti Pohjolan kotia.
Ajan päivän, ajan toisen,
Ajamma kohta kolmannenki 55
Jopa Pohjola näkyvi,
Kirjokannet kiimottaapi,
Jo kuuluu kumina sieltä,
Valitus on vaskitorven.
Sotahan suorittaa väkiä 60
Kaikki kansa Pohjolasta.
Varuilla on vaimokansa,
Sotajoukkokin surussa
Tuota tuimoo tappelua.
Niin se vanha Väinämöinen 65
Sanovi sanalla tuolla:
"Nosta se Ukko suuri tuli,
Iästä iso vihuri,
Jotta sammuttais savunki,
Painais peällä paksun pilven 70
Nuilla Pohjan poikosilla."
Nyt me mennähän mereltä,
Otamma orihit maalla.
Sano seppo Ilmarinen:
"Minä tavon isonki miekan, 75
Eli kaksi pienempäistä."
Niin se vanha Väinämöinen:
"Ei piä ennen ruveta,
Ennenkuin kuuluupi kopina,
Savun tuisku tuiskahtaapi. 80
Nostakkaa nokipetäjä,
Eli kuiva koivunhalko,
Johon aina ampuisivat,
Ettei meitä milloinkana."
Otetah oriit käsillä, 85
Aja siellä, aja teällä,
Ajetaan ajoin peremmin.
Jopa sieltä Pohjon joukko
Tulevi tuhansin miehin,
Eikä suurta, eikä pientä. 90
Vaan on kesken kerrallista,
Meill' on ne terävät miekat,
Säilät niin säkenehivät.
Kuin se vanha Väinämöinen
Nosti miekkansa yleese, 95
Komia on kuin koiteen tähti
Eli armas aurinkoinen.
Tuotepa tuo Pohjan kansa
Peljästyi kovin peältä.
Niin se seppo Ilmarinen 100
Nosti miekkansa kahesti,
Syttyi kuin tulipaloki,
Läikky kuin armas aurinkoinen.
Jopa siitä Pohjan joukko,
Loppu taito, loppu, 105
Kaikki kaulat leikkelivät,
Peätki pistivät pinoihe.
Mennään Pohjolan tupiihe.
Jopa Pohjolan emäntä
Kantopa heille suuren kauhan 110
Kukkurina kultoansa:
"Ottakas omenat meiltä,
Eli kaikki kasvuaine,
Heität maamme maksamatta
Sijoilla on entisillä." 115
Siitä seppo Ilmarinen
Sanovi sanalla tuolla:
"Missäp' on isoni sauva?
Ei me täältä ilman lähte."
Niinpä on Pohjolan emäntä: 120
"En tiiä isosi sauvaa."
Niin se seppo Ilmarinen:
"Jos en saa isoni sauvaa,
Katso katkon kauloasi,
Elipä luontosi lopetan!" 125
Siitäpä Pohjolan emäntä
Etsivi isonsa sauvan,
Valetun vaskirenkahilla,
Kullalla peältä on kuvattu.
Siitä Pohjolan emäntä. 130
Kumartiihen kontallehen,
Pyytää armua alati,
Rukoilee niin rohkeasti,
Vannoo täyen valansa:
"En minä sinä ikänä 135
Ei minä, ei minun sukuni,
Lähe on suurihin sotihin."
Hyvästi hyvät puheenne,
Paremmat kuin lausehenne.
Olkoon onni teillä, niinkuin meillä. 140
Anna Jumala miulla
Kaikki kansa rauhallissa,
Luojan luovulla ilolla.
Vapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsitelty Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee "passariaan" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitä ikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsista pidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraa rekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalasta maasta, "nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niin jopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä."
Lähten tuosta matkalla,
Niinkuin lintu liukas jeällä,
Nopiana nostamatta.
Ajoa nyt karettelemma,
Hyvä on juosta, hyvä mennä,
Hyvät on miun hevoset.
Kun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyy väittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittii Väinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edes kymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.
"Pannaanpa paras etehen,
Kellä se kenttä katkieepi,
Aho poikki aivan ruttoon…"
Mutta siihen Väinämöinen sanoo, että vaikka Joukahaisella onkin valittu varsa, niin ei hän kuitenkaan ajaa saata, koska
"… on varsan haltijana Vaivaloinji vanne vyöllä, Syömeltä syönki poikki."
Kun siitä Joukahainen kovin tuimistuu, niin Väinämöinen häntä vielä enemmän ivaa, arvellen häntä niin huonoksi mieheksi, ettei tiedä,
"Panisinko pataa kantamahan.
Eli suosii sotkemahan."
Joukahainen puolestaan koettaa nolata Väinämöisen sillä, että sanoo osaavansa kirjottaa, jota taitoa Väinämöisellä ei ole. Mutta Väinämöinen vastaa närkästyneenä, että hän, "tietäjä iän ikuinen, osaa muutoinkin temppunsa sanoa, vielä muillekin muistella."
Sen kummempaa ei väittelystä tule, kumpikin lähtee kotiinsa, ja
Väinämöinen, kotikujille tulleessaan, lausuu:
"Terve tupa tultuvoni,
Pere kaikki kasvuinensa!
Onpa vaan oroset meillä
Hevoset kuin hernehellä,
Ei piä pahoin piellä,
Eikä suitin solmiella,
Kyllä ne mänöövi tiellä."
Kalevalan sankarien naimaretket Pohjolaan ovat näissä tekeleissä tavallisia yöjalkaretkiä.
Semmoisia runoja nykyinen rahvas tekee Kalevalan aiheista, kun se luottaa omaan kykyynsä ja rupee niitä nykyisen ymmärryksensä mukaisesti käsittelemään. Sohvonja ei ollut mikään tyhmä mies. Jos aihe olisi ollut tutumpi, niin hän ehkä olisi tehnyt hyviä runoja. Varmaan minun mielikseni hän sanoi joitakuita runojaan Homalta kuulleensa, mutta se tuntui epäiltävältä. Luulen hänen itse tehneen laulamansa runot, vieläpä osan juuri sitä myöden, kuin hän niitä minulle lauloi. Kirjotin niitä kaiken päivää, koska ei ollut muutakaan tehtävää. Olihan niillä kuitenkin kumman arvo. Kirjotin, vaikka juomavarastoni kului jotenkin vähiin ja samalla toivoni saada enemmän runojakin hupeni, sillä varsinkin tällä kulmalla olisivat runot ilman kaulan kastiketta istuneet hyvin kovassa. Ryyppy tai pari sentään pehmitti monenkin jäykän mieltä ja sai hänet edes tapailemaan.
Osasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän oli oppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runot karhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkin vaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta, eikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulen synnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia, toinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä muka tuli runon synty.)
MARTISKAINEN TEPPANA.
Teppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassa syntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivan Suomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta. Hän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotin parhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä, vaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oli minulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana oli kieltäytynyt laulamasta.
Meidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkin kyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantain kertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siis kiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.
Vielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runot heltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä oli taipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, joka oli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänen muistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana, "Kajaanin tohtorin" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori oli noutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän ja antanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, että tämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassa lokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näy Martiskaa tavanneen.
Näitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkin epäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossa aina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi. Jonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisesta tapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloin oli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitä tullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuin pirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloon laulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi sen vuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.
Laulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen, ja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkun kopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oli luvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoista sovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisen merkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisen miehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen. Hän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle, ikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausui vihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan, kylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hän oli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänen mökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomen herralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseen heittänyt.
"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?"
Paljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä — tai synnjistä, kuten karjalainen sanoo — kolmin markoin ja vielä antaa päälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuin oli itse maksanut… ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia joka loitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukon perässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivan koukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui, pirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisesti astuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko, joka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan. Se oli tosiaan oikea noitain mökki.
Mutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitä tiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt, etenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojen alkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskeli vahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän oli kaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkin hinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnon kappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntä merkitsevästi silmiin ja sanoi: "Tuossa on sinulle hyvää rieskaa, ukko!" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, että hän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.
Mutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaita joka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vain toisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolella olevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaan hyötyä. "Apteekit!" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvin ruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, "mitä olivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanut monta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet." Hänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitä järkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute, jossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lienee eukko siinä uunin liepeellä potenut.
Iltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkin halukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa, kuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaan viihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otin esille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotin häntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti, iski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: "Oiskohan tuota maistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?…" Hän taipui ottamaan toisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.
… "No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mie vähän alkaisin muistella… kun siitä vain ei reähkää tulisi."
"Mitä joutavia", arvelin, "noista synnyistähän reähkä tulee, vaan ei näistä runoista."
Sen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut olla pudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta, että "valehuuksia ovat kaikki". Vipusen runoa, jota olisin halunnut kuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaan ensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hän lauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäen ne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessani ja kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä. Nuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisella halveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista moni runon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin etevä soittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisen tenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee sen lämpöisen henkäyksen.
Kuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runo Osmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunon ladulle:
"Savu saarella palavi
Tuli niemen tutkaimella,
Suuri ois' sotisavuiksi,
Pieni paimosen tuleksi…"
Siinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu…
Kun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisista ajatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki, ellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistot aivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisalla elävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja, joissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa ja täysipätöisyytensä… Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen, mahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.
Ja monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloi varsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanha jalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä, kuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneet ja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansan sielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneen veistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, ja kaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.
Väsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaan laulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä, jota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaan köyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niin viihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokisten orsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisia salolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaa ja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Koko talokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansa lähellä runojen aikaa.
Mutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltana seisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoili anteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteitten hetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatun ylösnousemuksen.
Teppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille, hänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Mutta osaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseen olivat ennen kirjaan panemattomia.
Ani varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkin kaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimme lähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pisteli nenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhalua suoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisia eläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sen toivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojat olivat siihen sanoneet: "Katshohan että pysyt kelkassa." He pitivät varsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaan lähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päin kallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannut hurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaan heittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadan metrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltisti edelleen.
Nyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaan käydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niiden rinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin piti paiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi, ajoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alas suolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan. Niinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat… kelkka kiiti kuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivat suoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen ja kantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, mutta onneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimme porot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköön saakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niiden edellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkein piti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonet mielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikalla laukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.
Annoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, että poroni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimies istui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa, mutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuin riidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanut hievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani ja valmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassa pyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädin tuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjata liitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista, ettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niin riivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen poro minun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan, ja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut. Porot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinen penger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasi poikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasi suoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon, että oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka että vatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, mutta sitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimme ne jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläiset saappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa. Niin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, mutta tuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hän näkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreikön taa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin, mistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, joka kimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet. Kun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriä kuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle ja toiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoin kiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, se läähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena. Vähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimman riivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juosta hölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeen ja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä, taivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäili pilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelle aamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilin äskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissa halusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilun halua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sen tehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnan syltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain ja samassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni. Siitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.
Pistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin;
Suomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta
matkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella.
Tässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.
Hyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksi korkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu, heillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiin takamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimman menijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat. Keskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli, jota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaan kotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppias vierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivat samalla jalolla kielellä: "Quam celerrime iter faciamus" s.o. antaa mennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaan pysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroa kylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaa ajettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivat ja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitä peräämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeana särkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: "Non sum vulneratus!": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, sillä oli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varalta toisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan, niin vieras hymyillen hoki: "quam pigerrimum, quam pigerrimum", s.o. niin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porot laukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläiset olivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestä suoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.
Ajoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessä aivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan. Uhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonka vuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa. kestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Mutta jos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkin selkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuin olisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas on silloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvät ja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansa hengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessä lumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistua tielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.
Näin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. Vienan Karjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varman käsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansan kesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret että vanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdin valtoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissä on yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessä laulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni, ja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvi laulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista. Ne varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus, joka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmän ajan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.
Mieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, että kansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä, hyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.
Mihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavat aarteitten haudalla.
ÄIJÄPÄIVÄN AIKOJA JYVÖÄLAHDESSA.
Kun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivat talvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki, viitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin, makasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, ja jää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta jo sulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidän taloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivat vielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettää yksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Mutta ne olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaisten elämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneet muuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidän täytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat. Maisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketään haluttanut yrittääkään sinne päästä.
Sattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.
Äijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä ei nukuttu ensinkään, "molittiin" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamulla syötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa. Silloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmän antimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niin varhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlainen iloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa. Syömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaa noudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikki muutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, ja meille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin. Lahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kun liharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi, silloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkin puute, ne kun ovat vielä enimmäkseen "Ruotshissa" kaupoilla.
Heräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, joka kuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta), jommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaan muuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoista kuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaa hartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajan ja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiin kokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisella oli lupa käydä "svonjimassa", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus, sanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Ja kävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkin lapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivat äänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä. Tsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltä ylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen, yli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, se täyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivät päänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaa liruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niitten heläjämistä.
Äijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissa porstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusia pukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteista loistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikana mielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomen puolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.
Kisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisilla kimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikka tuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeita liikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisin ja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa. Tyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevat liikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, "purlakoilla", on enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä. Toverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, me taas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, mutta sekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimme kisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivat hyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.
Piirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivat pääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan keralla syventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runoja kuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta, kysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvontta vääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisella puolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleen levottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti… pitkäkseen lattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivat kangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunan edessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminen hänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä. Kun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan, mutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloin hän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odotti kotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitä puheliaimmalla tuulella.
Silloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitä pyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikka tauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuo rahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla, joka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vain luottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää "tohtoria" — ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkia runonkerääjiä myös lääkäreinä — ei siltä laiminlyöty vanhoja koeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että siellä oli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksi topakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinen Vuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa, jossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja. Tauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvasti vakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.
Suli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesi välkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kelloja soittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä, vuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pisti läpän minunkin kouraan ja sanoi: "Ka soita siekin vuorosi."
Kun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinen tytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohi vainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraan toverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Mutta eivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseen ilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen. Hän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana — Odysseus antoi sitoa itsensä mastoon kiinni. — Laskettuamme verkot, jotka olivat veneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin ja kokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.
Seurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen eukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa, häissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemään Kustille — se oli toverini käypä nimi, — kun hän oli jäänyt pois hauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimatta eukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätä ilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän, pitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenyt neitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:
Suurien seämies valloissako olit,
Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun,
Kun et kaunehien kananimysien keralla
lähten kaunehien spoassujen
kajokellosie kalahuttelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Orheijen maijen ottamainje,
Kun et lähten näien orheijen allisien
keralla yksih matkoih oimun koalelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Omattomien ottamainje,
Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie
kaunehien kananimysien keralla kaunehien
vetysien peällä kajon katshahtelomah?
Kuien kukkahien seämies valloissako olit,
Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin
kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien
vetysien peällä kujin silmittelömäh?
Niin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.
Jo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toi Vuokkiniemestä sulkapostia — kiireelliset postilähetykset varustettiin sulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää — ja postin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samana päivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja aina Vienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat. Tuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, joka hengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaiset kiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkeja alkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen. Pientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreasti puhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahden puolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alku oli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansa satavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiin vainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvä vuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaan niin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.
Kelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.
Ennenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pieni välikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.
Olimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaasti ja hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitä säädyllisyys ja hyvä tapa vaati.
Mutta siitä alkoi nousta puheita, jotka onneksi tulivat meidänkin korviimme. Eräs suutari oli kertonut, että hän muuanna aamuna oli sattumalta käynyt huoneessamme rahaa vaihtamassa ja silloin nähnyt epäilyttäviä asioita.
Hänen puheensa oli kyllä täydelleen perätön, mutta meille selvisi kuitenkin, että olimme olleet varomattomia ja että parjaus saattoi haitata tyttöjen naimaonnea. Siveydestä pidetään, ainakin impien kesken, tarkkaa lukua rajantakaisessa Karjalassa. Olimme huolissamme varsinkin Okahvin puolesta, koska hän oli kovin köyhä ja turvaton. Mutta kaksi nuorta miestä tavallisesti keksii keinon ja niin mekin.