Kalkkarokäärme

KALKKAROKÄÄRMEET

Kirj.

KURT LANGE

Suomentanut A. H.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Taru 1923.

SISÄLLYS:

    I. Kalkkarokäärmeitten luolassa.
   II. Pelastettu viime hetkellä. — Hyvä palkinto.
  III. Salaperäinen tapaus "präärian sydämessä".
   IV. Selitys ja uhkarohkean pelin alku.
    V. Peli elämästä ja kuolemasta.
   VI. Jälleen kalkkarokäärmeitten vallassa.
  VII. Hyvässä kellarissa.
 VIII. Mies matkalaukussa ja viimeisen tanssin alku.
  IX. Juhlan loppu ja hyvä kaappaus.

I.

KALKKAROKÄÄRMEITTEN LUOLASSA.

Yksinäinen kulkija liikkuu sangen hitaasti Arizonan pääkaupungin Phoenixin pääkatua. Kaupungissa kuusine tuhansine ihmisineen ei ole paljon kehumista. Mutta usein kyllä sattuu, että asukkaat joutuvat vilkkaaseen liikkeeseen. Ja syynä siihen on tietysti aina joku villien arizonapoikien uusi kuje.

Tällä kertaa oli siellä kuitenkin tavattoman rauhallista, ei mikään kiinnittänyt erikoisesti yksinäisen kulkijan huomiota huolimatta siitä, että hän silminnähtävästi oli muukalainen paikkakunnalla ja näki ensimäistä kertaa aito cowboyden pääkaupungin.

Miehellä oli suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen ja pitkävartiset saappaat, joihin keltaiset korderoyhousut oli pistetty. Hän näytti olevan farmarin ja cowboyn välimuoto, mutta ei muuten mitenkään huomiotaherättävä — ei edes kirkuvan punaisen kaulahuivinsa vuoksi, jonka molemmat päät läpättivät kuin siivet. Tietysti ei takataskuista puuttunut helposti käsille saatavia revolvereita.

Mutta muukalainen hän paikkakunnalla oli, muuten olisi hän liikkunut suuremmalla varmuudella eikä silmäillyt joka puolelle niinkuin teki — pysähtyäkseen lopuksi eräälle portille, joka johti pieneen, heiluvilla palmuilla, pippuripuilla, oleandereilla ja muilla ihanuuksilla koristettuun pihaan.

Puiden takana oli kaksikerroksinen tiilirakennus ja matala kylkirakennus palvelusväkeä varten.

Kun oli alkanut hämärtää ja pian tulisi aivan pimeä, ei tästä ihanuudesta voinut eroittaa paljoakaan. Mutta muukalaisen seisoessa ja katsellessa, tuli pieneen portin yläpuolella olevaan ikkunaan valoa ja hän saattoi nähdä talon numeron, joka sai hänet tyytyväisesti murahtamaan ja mutisemaan itsekseen:

— Saattaa olla viekkauttakin… Näitä pokerihaikaloja ei tapaa sieltä minne ne on päästetty. Mutta joka tapauksessa… Antaa mennä!

Nahkaliivinen mies heitti vielä kerran katseen houkuttelevaan talonnumeroon — juuri siihen, jota oli etsinyt — ja vei samalla kätensä lähimpään revolveritaskuun — ikäänkuin tunnustellakseen, että siellä oli kaikki kunnossa, ja uudisti saman liikkeen vastakkaisella puolella. — Senjälkeen meni hän niin äänettömästi kuin mahdollista suletulle portille koettaen astua niin, etteivät hänen askeleensa turhanpäiten narskuvassa hiekassa kuuluisi.

Messinkisellä kirjelaatikolla ja nimikilvellä varustetun portin luona hän pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan.

Sisällä, samoinkuin pihalla ja kadullakin, oli kaikki hiljaista.
Jossain kaukana kaupungilla kuului koira haukkuvan. Siinä kaikki.

Hän vetäytyi hiukan sivulle voidakseen silmäillä talon toistakin puolta. Mutta oli tullut jo niin pimeä, ettei hän voinut edes eroittaa oliko siellä ikkunoita. — Mutta äkkiä huomasi hän aivan vieressään seinää vasten olevat rautatikapuut, kenties paloportaat, jotka lähemmin tarkastellessa osoittautuivat johtavan katolle. Hän näki myöskin, että tikapuut johtivat aivan läheltä toisessa kerroksessa olevaa parveketta, niin että sillä saattoi siirtää itsensä portaita myöten joko ylös tahi alas — mikä kai oli tulenvaaran sattuessa tarkoituskin.

Muukalaiseen vaikutti tämä huomio rauhoittavasti. Hän näki siinä keinon pelastua muustakin kuin tulen vaarasta; niin, hetkisen tuntui hänestä melkein siltä, kuin pitäisi hänen sisäänmennessään käyttää juuri parveketta eikä tavallista käytettyä tietä.

Tämä ajatus kuitenkin hylättiin yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Se saattaisi hänet sisälläolijoiden kanssa sotajalalle ja hänen tarkoituksensa oli esiintyä mahdollisimman varovasti — saavuttaakseen päämaalinsa, jota varten oli tullut.

Hetkistä myöhemmin oli hän jälleen portin vieressä. Vihdoin ojensi hän päättävästi kätensä ja painoi sähkökellon nappia.

Hänen kasvoillaan oleva ilme, kun portti silmänräpäyksessä avattiin, oli varmasti paras kummastuksen merkki millä ajatella saattoi. — Näytti kuin olisi sisäpuolella seisottu valmiina millä hetkellä hyvänsä avaamaan ja hän saattoi vain, kuten sanottu, näyttää äärimmäisen hölmistyneeltä, kun tulenvalossa porttiaukossa näyttäytyi kiiltävän musta neekeri, joka irvisti hänelle tervetuliaisiksi ja sanoi papukaijamaisen koneellisesti:

— Ketä haetaan?

— Haen talonomistajaa tahi oikeammin vuokraajaa, mr Täyskäsi-Frediä, tuli vastaus melkein yhtä koneellisesti — ei tosin sellainen, jollaiseksi se olisi tullut, jos hänellä olisi ollut muutamia sekuntteja miettimisaikaa.

— En tunne, sanoi musta irvistäen niin, että hampaat loistivat.

— Ettekö? Well, kenties nimellä Fred Folson?

— Fred Folson? —

— Juuri niin. Älkääkä seisoko siinä kuin irvistelevä orangutangi…
Etsin Fred Folsonia ja…

— Kuinka oli nimi.

— Pitääkö minun tosiaankin huutaa se korviinne?… Fred…

— Sen kuulin. Mutta mikä on oma nimenne?

— Dennis Muley.

Neekeri pureskeli hyvässä rauhassa kynsiään ja näytti neuvottomalta.

— Odottakaa vähän, mr Muley; sanoi hän vihdoin ja löi portin kiinni vieraan nenän edessä. Tämä antoi kuulua muutamia sanoja, joiden mainitsematta jättämisellä teemme hänelle parhaan palveluksen.

Onneksi koetellulle kärsivällisyydelleen ei hänen tarvinnut odottaa kauan. Portti salaperäiseen pimeään taloon avautui uudelleen ja tällä kertaa selko selälleen. — Ilosta säteilevin kasvoin sanoi neekeri:

— Sydämellisesti tervetullut, sir! Astukaa sisään! Astukaa sisään! —
Mr Folson pyysi teitä odottamaan salongissa, sir… Astukaa sisään…
Minä näytän tietä…

Vieras saatettiin upeasti koristettuun halliin. Neekeri aukasi toiseen huoneeseen johtavan oven ja vieras kuuli hänen huutavan sinne:

— Miss Belly! Täällä on herra, joka haluaa tavata mr Folsonia. Hä!…

Viimeinen sana kuului kuin tukahdutetulta ilkeältä naurulta eikä suinkaan tuntunut lupaavan hyvää. Mutta vieras ei ollut parempaa odottanutkaan. Ja hän oli täysin varuillaan olipa sitten odotettu tahi ei.

Erittäin miellyttävä naisääni sisähuoneesta kuului sanovan:

— Pyytäkää häntä astumaan sisään.

Mr Dennis Muley, jolla nimellä toistaiseksi tahdomme häntä kutsua, totteli käskyä. Hän sysäsi ovella seisovan neekerin syrjään ja oli seuraavassa sekunnissa hienossa kabinetissa, joka oli kalustettu silkkipäällyksisillä mahonkihuonekaluilla, paksuilla ääntävaimentavilla matoilla ja seinillä olevilla kultakehyksisillä peileillä, jotka saivat huoneen näyttämään paljoa suuremmalta kuin se oli. Monista kattokruunussa olevista sähkölampuista paloi vain kaksi, jotka olivat ympäröidyt himmeillä verhoilla, niin että valaistus oli hyvin hillitty.

Huoneen perällä näkyi ameriikkalainen kirjoituspöytä. Sen ääressä istui nuori nainen, joka oli puettu hienoon kotipukuun. Sikäli kuin vieras saattoi eroittaa, näytti nainen sangen kauniilta ja askaroi panemalla pasianssia. Joka tapauksessa oli hänellä käsissään kortit ja hän näytti olevan niihin niin kiintynyt, että tuskin huomasi vieraan tuloa.

Mr Dennis Muley rykäsi keveästi.

Naisen huulilta kuului heikko huudahdus. Hän nousi, teki kädenliikkeen ja samalla hetkellä säteili huoneeseen mitä kirkkain valo.

Hän oli vienyt kätensä sähkönappulalle ja seisoi nyt kirkkaassa valaistuksessa, joka ensi hetkellä vaikutti häikäisevästi vieraaseen. Nainen huudahti sointuvalla äänellään:

— Suokaa minulle anteeksi, sir… Hajamielinen kuten tavallisesti, korteista ennustaessani. — Millä voin teitä palvella?

Valaistuksen äkillinen voima ja naisen käytös, mutta vielä enemmän hänen omituiset silmänsä, olivat saaneet vieraan pois tolaltaan. Hän jäi vastauksen velkaa ja tuijotti vain naiseen tämän jatkaessa:

— Ketä te etsitte?

— Mr Täyskäsi Frediä.

— Täyskäsi-Frediä?… Häntäkö, tahi oikeammin mr Fred Folsoniako te haette? Tahi kenties jotain muuta "Täyskättä"? lisäsi nainen ilveilevästi naurahtaen.

— Niin, se kyllä pitää paikkansa.

— Mikä pitää paikkansa?

— Että haen mr Täyskäsi-Frediä.

— Siinä tapauksessa surkuttelen, ettette voi häntä tavata.

— Enkö? Mutta hän sanoi minulle asuvansa täällä ja senvuoksi olen tullut.

— Täällä häntä ei kuitenkaan ole… Mitä hänestä haluatte?

— Minulla on yksityistä asiaa.

— Valitan vielä kerran.

— Etsin täältä paikkaa.

Naisen silmät loistivat omituisesti. Hän sanoi hymyillen:

— Tulitteko ilmoituksen johdosta?

Vieras veti koneellisesti taskustaan sanomalehden, ojensi sen naiselle ja osoitti kysymyksessä olevaa ilmoitusta vastaamatta muuten kuin lyhyellä nyökkäyksellä ja sanoilla.

— Well! Tämä tässä.

— Niin. Tämän tiedän.

Ja nainen silmäili muukalaista ikäänkuin tämä olisi ollut ihmeellinen eläin, tarkasteli häntä päästä jalkoihin ja sanoi vihdoin:

— Ja te kelpaisitte — ulosheittäjäksi?

— Niin luulen,

— Mahdollista… mutta ette tänne.

— Olen ollut ulosheittäjänä ennenkin — New-Yorkissa.

— Kenties, mutta ette Arizonassa.

— Onko se täällä vaikeampaa, sanoi vieras, joka tosin oli kookas ja leveähartiainen mies, mutta ei kenties kuitenkaan täyttänyt täällä vaadittavaa mittaa.

— Etelävaltiossa on yleensä veri kuumaa. Ettekö tiedä mitä täällä vaaditaan.

— Tämähän on pelipaikka.

Nainen vavahti ikäänkuin ei vastaus olisi häntä miellyttänyt. Hän vastasi tutkivin katsein:

— Siinä tapauksessa hyvin yksityinen. Vain ystäville ja tutuille.

— Mutta silloin ei kenties tarvita ulosheittäjää ollenkaan, sanoi vieras pettynein ilmein.

— Aivan oikein! Vaikka välistä…

— Well! Silloin otan paikan… kokeeksi.

— Otatte? — kysykää ensin saatteko.

— Juuri senvuoksi olen tullut tänne. — Ja minä olen kyllin vahva heittämään ulos kymmenenkin, jos niin tarvitaan ja ystävyys rikkoutuisi… tarkoitan, ettei peli menisi kaikkien mielen mukaan. — Sellainen mies minä olen. — Alan koska tahansa.

Vielä kerran miestä silmäiltyään sanoi nainen:

— Hyvä, saammehan kuulla mitä veljeni sanoo.

— Veljenne?

— Niin, mr Täyskäsi Fred, mr Folson, tarkoitan.

— Missä hän sitten on?

— Odotan häntä kotiin koska hyvänsä. — Istukaa niin kauaksi. Voittehan silmäillä sanomalehtiä. Niitä on tuolla kulmapöydällä. Luulen veljeni heti tulevan.

Nainen ihmeellisine silmineen katosi ja vieras istuutui, mutta heti oven sulkeuduttua muuttui hän vilkkaammaksi ja vähemmän cowboymaiseksi kuin koko aikana sitä ennen.

Äärimmäisellä mielenkiinnolla tutki hän katseellaan kaikkea huoneessa olevaa. Äkkiä nousi hän jäntevänä ja hiipi äänettömästi kuin kissa halliin johtavalle suletulle ovelle sekä pani korvansa sitä vasten.

Mutta ei ääntäkään kuulunut, ei liioin sen oven takaa, josta nainen oli kadonnut.

Kolmaskin ovi tahi käytävä oli huoneesta.

Sen eteen oli kiinnitetty raskas verho ja siihen suuntasi vieras katseensa pitkäksi aikaa ennenkuin hiipi sen luo.

Verhon takana oleva ovi oli sulettu kahdenkertaiseen lukkoon. Siltä taholta ei hän luullut tarvitsevansa pelätä mitään yllätyksiä aikoessaan ryhtyä jatkuviin tutkimuksiin tämän odottamattoman odotusajan kestäessä.

Hän meni kirjoituspöydän luo, jonka ääressä nainen oli korttien kera askaroinut.

Pöytä oli lukittu. Kortit olivat levällään ulosvedetyllä laudalla. Tässä ei ollut mitään epäiltävää, jota hän oli toivonut löytävänsä. Mutta kun hänen ammattiinsa kuului raivata tieltään kaikki mahdolliset vastukset, veti hän esille kokoelman työkaluja, joita lukkosepät — sitä pahempi myöskin varkaat — käyttävät, sekä valmistautui näiden avulla jatkamaan tutkimuksiaan tässä salaperäisessä talossa aavistamatta, että verho juuri nyt heilui hiljaa ja sen takana oleva ovi oli avautunut. Ovessa seisoi sama nainen, joka äsken oli ollut sisällä ja silmäili läpitunkevilla silmillään terävästi jokaista vieraan pienintäkin liikettä, samalla kun hänen hyvinmuodostuneilla huulillaan väikkyi ilkeä hymy.

Niin, tutkiva vieras ei aavistanut, että häntä pidettiin tarkoin silmällä. Hän ei tiennyt itse olevansa taitavasti viritetyn ansan uhri, enempää kuin sitäkään, ettei hänellä, vaan hänen vastustajillaan oli yliote.

Paikka, johon hän oli henkilökohtaisten asioittensa vuoksi joutunut, oli yksi pahimmista peliluolista, joita Arizonan pienessä pääkaupungissa oli, vaikka siitä ei paljon tiedetty, sillä kaikki oli niin salaista ja naamioitua, ettei kaupungin poliisikaan varmuudella tiennyt mitä siellä tapahtui, vaikkakin se oli tehnyt eräitä johtopäätöksiä.

Sillävälin saattoi katsoja nähdä kuinka muukalainen ilman suurempaa vaivaa sai pöydän auki. Hän näki myöskin, kuinka tämä alkoi kaikessa kiireessä selailla ja lukea papereita, avaten laatikon toisensa jälkeen — käyttäen sanalla sanoen aikansa mahdollisimman hyvin ja ollen silminnähtävästi sangen mielissään siitä, että hänet oli jätetty näin kauaksi yksin.

Mutta hän ei löytänyt mitä etsi. Hän pani kaikki tarkoin entisille paikoilleen, antaen tuon tuostakin kuulua tyytymättömyyden murinan. Vihdoin hän veti kirjoituspöydän kannen alas ja sulki pöydän.

Juuri kun hän oli valmis, hän säpsähti.

Verhon takaa kuului epäilyttävä ääni. Kääntyessään sinne päin näki hän aivan selvään, että se liikkui ikäänkuin heikosta ilmavedosta. Samalla oli hän kuulevinaan kuinka sen takana oleva ovi lukittiin.

Tuliko sieltä kenties joku varovaisesti hiipien? Tällä tavoinko odotettu tulisi?

Muukalainen vain tuijotti samalla kun hän vaistomaisesti vei kätensä toiselle revolverille valmiina kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, jos niin tarvittaisiin.

Mutta verhon takana oli hiljaista ja äänetöntä. Vieras luuli nähneensä ja kuulleensa väärin, minkä hän kuitenkin varmuuden vuoksi tahtoi todeta.

Varpaillaan hiipien veti hän äkkiä verhon syrjään.

Siellä ei ollut ketään.

Kyllä, sittenkin. Alhaalla lattialla, verhon ja oven välissä oli pieni peltilaatikko puoliavoimine kansineen ja kun hän ei ennen ollut nähnyt sitä, täytyi hänen uteliaisuudesta silmäillä tarkemmin tätä niin salaperäisesti ilmestynyttä laatikkoa.

Hän kumartui ja kohotti varovaisesti kantta.

Samalla hetkellä kuului sähisevä ääni ja ennenkuin hän ehti vetäytyä syrjään, oli maan peloittavin matelija — kalkkarokäärme — kietoutunut hänen kätensä ympärille samalla kun sen sarvirenkainen pyrstö kääntelehti vilkkaasti edestakaisin aiheuttaen juuri tuon hyvintunnetun ja peloittavan äänen.

Mutta ei siinä kaikki. Miesraukan kokeet vapautua eivät ehtineet johtaa mihinkään tulokseen, ennenkuin vielä pari noista kauheista ja myrkyllisistä käärmeistä oli kiemurrellut ulos laatikosta ja hyökännyt hänen kimppuunsa, samalla kun käden ympäri kietoutunut puri häntä juuri kun hän lennätti sen lattialle… mutta liian myöhään.

Kalkkarokäärme oli purrut häntä.

Ellei ajoissa saataisi vastamyrkkyä ja hoitoa, olisi hän ehdottomasti hukassa.

Silloin kuuli hän oven avautuvan ja ennenmainitun naisen huutavan täysin keuhkoin:

— Tänne, Fred! Kiiruhda! Hän on kiinni! Vakoilija! Fred! Fred! Ota
Gaspard mukaasi.

Ei viipynyt monta sekunttia, ennenkuin Frediä huutavan naisen rinnalla näyttäytyi kaksi asestettua miestä valmiina antamaan kuulien soida samalla kun vieras — peläten käärmeitä ja uusia puremia — ei uskaltanut liikahtaakaan eikä tiennyt mihin ryhtyä. Hän oli auttamattomasti kadotettu.

II.

PELASTETTU VIIME HETKELLÄ. — HYVÄ PALKLNTO.

— Onneksi olkoon! huusi toinen kookkaista miehistä raa'asti nauraen sekä uhkaavasti revolveriaan uhrille heilutellen. — Hauska nähdä sinua! Tulit kuin kutsuttuna.

— Hän on vastannut tuohon ilmoitukseen, sanoi nainen.

— Well! Sanoppa sitten, ettei ilmoittaminen kannata, jatkoi nauraja.

— Hän etsii ulosheittäjän paikkaa.

— Juuri niin! Ja ulos hän pääseekin, vaikk'ei seurassa, niinkuin on ajatellut. Mutta joka tapauksessa, istukaa niin saamme keskustella.

Mr Dennis Muley vain tuijotti ivailevaan ryhmään. Hänen kohtalonsa oli katsottava selväksi. Hän oli joutunut viekkaimpaan ansaan, mistä koko poliisiaikanaan oli osannut uneksia. Kysymys oli vain kuolintavasta — joko käärrneenmyrkystä tahi kuulasta. Viimemainittu olisi varmasti vähemmän tuskallinen ja pikaisempi.

— Onko tämä oikea? kuului vanhempi molemmista miehistä kysyvän.

— Ei enempää eikä vähempää, vastasi nuorempi, jota kutsuttiin
Gaspardiksi. Mr Morgan itse. Yksi itsepäisimmistä.

— No mitä siihen tulee, niin saa hän pian enemmän kuin tarvitsee lopettaakseen sen puuhan ainaiseksi, sanoi vanhempi.

Ja kääntyi naiseen lisäten:

— Eikö ilmoitukseni ollut nerokas? Muussa tapauksessa…

— Aloitehan oli minun, kuten tavallisesti, kuului vihainen vastaus.

— Tietysti. Mutta minä laadin ilmoituksen.

— Minun saneluni mukaan, niin. Katso nyt vain, ettei hän jälleen livahda, sillä silloin ovat asiamme entistä huonommin.

— Livahda, sanoit sinä? Kalkkarokäärmeen myrkkyä veressä ei pitkälle potkita, joten siitä asiasta voit olla rauhallinen.

— Hänen pitäisi saada kuula myöskin.

— Kiitoksia paljon, jotta katu tulisi väkeä täyteen.

Niin pitkälle ei mr Morgan — niinkuin hänen nimensä todella oli — ollut ajatellut. Laukaus kokoaisi kenties väkeä ja toisi pelastuksen.

Mutta ei maksanut vaivaa koettaa ampua juuri nyt, vain pieni liikekin revolveritaskuun päin ja hän makaisi maassa.

Toiset sensijaan saisivat ampua, mutta ei kiinteään maaliin.

Tätä mielijohdetta seuraten syöksyi hän äkkiä päätäpahkaa sitä aavistamattomien miehien kimppuun ja yli-inhimillisellä voimalla oli hän seuraavassa silmänräpäyksessä antanut yhdelle iskun leukaan ja toiselle ohimoon, niin että molemmat yht'aikaa kaatuivat lattialle.

Nainen tarttui yhteen lattialla kiemurtelevista käärmeistä. Hän piti sitä edessään kuin käärmeenlumoojatar ja mr Morgan vältti hädin tuskin toisen pureman, kun käärme singahutettiin suoraan hänen kasvoihinsa.

Salamannopeasti väistyi hän syrjään. Sekunnin murto-osassa oli hän suuressa hallissa ja käärme lensi sensijaan kolmanteen mieheen, joka ryntäsi ovesta apuun, mutta pysähtyi äkkiä kauhusta huutaen ja sai kylliksi tekemistä koettaessaan vapautua kuolemaatuottamasta pedosta.

— Belly! Belly! Auttakaa! Tänne Fred ja Gaspard! Auttakaa!

Mutta sekä Fredillä että Gaspardilla oli pätevä syy olla kuulematta sillä korvalla — enempää kuin toisellakaan. Kuin tajuttomiksi juopuneina makasivat he liikkumatta matolla, samalla kun raivoavalla naisella oli täysi työ käärmeitten kokoamisessa sittenkun hänen ritarinsa numero kolme oli vapautettu vaarallisesta kiusanhengestään. Mutta käärmeet olivat nyt niin ärtyneitä, että ne kävivät kenen kimppuun hyvänsä.

Nämä suotuisat olosuhteet antoivat poliisimies Morganille tilaisuuden kreivinaikaan päästä pakoon. Se ei tapahtunut kuitenkaan suletun portin kautta, vaan siten, että hän löi rikki ikkunan ja heittäytyi suinpäin puutarhaan, sekä sieltä kadulle, rientääkseen tulisen kiireesti lähimpään apteekkiin.

Mutta oli pimeä ja takanaan kuuli hän nopeita askeleita. Samassa vihelsi kuula aivan hänen toisen poskensa sivu. Hän kumartui alas ja heittäytyi sivuun juuri kun peliluolan portinvartia, jättiläismäinen neekeri, oli hänet saavuttamaisillaan. Mutta tämä kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan läpitunkevan poliisipillin ja jyrisevän äänen, joka huusi:

— Tännepäin, Mexiko Maria! Halloo, boys! Whakee! Who! Hi ho! Täällä on jotain hauskaa.

Enempää ei Morgan kuullut. Hän oli vaipunut kasaan kuin tyhjä säkki. Vaarallinen käärmeenmyrkky oli jo alkanut vaikuttaa. Päätä poltti kuin olisi se ollut täynnä sulaa lyijyä. Ja kieli kasvoi suussa tukahduttavaksi möhkäleeksi. Mr Morganin, jäljillä olevan poliisimiehen, väärinpelaajien kauhun, asiat olivat sangen huonosti.

Nyt seisoi hänen ylitseen kumartuneena nuori sheriffi Arizona Bert ja tämän vieressä Handsome Harry sekä jättiläinen Big Bob, joka oli antanut kuulua sen peloittavan huudon, jonka johdosta takaa-ajava neekeri oli lähtenyt käpälämäkeen välttääkseen kiinnijoutumista.

Oli kuultu laukaus ja vaikk'ei sellainen ääni itsessään olekaan Arizonassa huomionarvoinen — vielä vähemmin harvinainen — oli Arizona Bert apulaisineen syöksynyt ulos "saloonista", jossa he istuivat ruokailemassa. He olivat tulleet Phoenixiin samana iltana siitä syystä, että siellä luultiin erään kauan etsityn rosvojoukon oleskelevan.

— Tämä näyttää pahalta, tämä, sanoi Handsome Harry valaisten miestä salalyhdyllään… Mikä hänellä lienee? Verta ei vaatteilla näy.

Nuori sheriffi kumartui katsomaan ja niin teki Big Bobkin.
Viimemainittu huusi äkkiä tavallisella meluavalla tavallaan.

— Käärmeenpurema!… Mustansininen!… Mexiko-Maria!… Tämä on valmis haudankaivajalle koska hyvänsä… Kalkkarokäärmeitä, sir!

— Lorua! Kalkkarokäärmeitä kaupungissa, sanoi Bert, josta asia kuitenkin näytti epäilyttävältä.

— Uskokaa mitä haluatte, massa Bert, mutta niin on asia. Olin kerran
Points Rockissa ja siellä…

— Sisään salooniin, keskeytti Bert peläten, että nyt tulisi joku Bobin pitkiä selontekoja myrkyllisistä käärmeistä ja muista. — Lääkäri on hankittava heti. Matkalle, Harry! Bob ja minä kannamme hänet sisään. — Lääkäri tahi apteekkari, kumpi hyvänsä, joka voi vain antaa vastamyrkkyä, jos sitä tarvitaan.

Handsome Harry katosi kuin nuoli etsimään lääkäriä.

Arizona Bert ja Big Bob kantoivat tajuttoman niin varovaisesti kuin mahdollista salooniin ja panivat hänet sohvalle, erääseen sivuhuoneeseen — "pokerihuoneeseen", joka aina on sellaisissa paikoissa ja jossa kuolema monissa muodoissa on kutsumattomana vieraana villien lurjusten ja riidanhaluisten kantavieraiden joukossa, mutta luultavasti ei silti milloinkaan ennen tällä tavoin.

Sillä mitä enemmän nuori sheriffi katseli sisääntuotua, sitä enemmän alkoi hänkin — niin uskomattomalta kuin se hänestä näyttikin — kallistua siihen luuloon, että tässä oltiin tekemisissä vaarallisen käärmeenmyrkyn kanssa, joka aivan varmaan lopettaisi uhrinsa, jollei aikanaan tulisi apua.

— Onko täällä kaupungissa lääkäreistä puute? kysyi hän kääntyen kapakanisännän puoleen, joka suu auki töllisteli tapahtumaa.

— Oli meillä toissapäivänä yksi. Mutta on mahdollista, että hän on jo mennyt.

— Mennyt!

— Niin, nähkääs, asia on sillä tavoin, että pojat mieluummin parantelevat tautinsa itse. Se on huokeampaa, eikä ole niin hengenvaarallista.

— Hengenvaarallista?

— Niin, saattaisihan saada liian voimakasta lääkettä… Ja enimmäkseen ollaan totuttu whiskyyn… Sitäpaitsi on paikkakunnan apteekkarin niin kirotun vaikea lukea kirjoitusta, ainakin reseptejä. Tavallisesti on kyseessä lyijymyrkytys, tietysti — jollei heti kuole mikä on yksinkertaisinta. Erään kerran…

Onneksi sairaalle avautui ovi kesken tätä alettua yksityistapausten selittelyä. Sisään tuli ensiksi mies, joka oli metodistisaarnaajan ja makkarantekijän välimuoto. Kädessään oli hänellä matkalaukku, niin avara, että siihen olisi mahtunut keskikokoinen sika, Tämän kaiken yllä riippui valtavareunainen olkihattu kuin katto ja sen alta vilkkui pari epämääräisen väristä rotansilmää.

Tämä mies oli kaupungin tilapäinen lääkäri.

Hänen takanaan seisoi Handsome Harry ja säteili niin kuin olisi löytänyt maailman suurimman kultakimpaleen.

— Mitä luulette? sanoi Bert osoittaen tajuttomaan.

Lääkäri kumartui sairaan yli ja sanoi päättävästi:

— Myyty mies!

— Häntä ei siis voi pelastaa?

— Siitä tulee kallis juttu — jos se sittenkään onnistuu. Mutta minun on joka tapauksessa saatava omani — etukäteen.

— Saatte taksan mukaan.

— Taksan?… Minä arvioin työni itse, olen tohtori Spike.

— Paljonko tahdotte?

— Sata dollaria.

— Saatte kymmenen, mr Spike. Käykää heti toimeen.

Lääkäriksi itseään kutsuva mies käänsi nuorelle sheriffille selkänsä ja aikoi jättää "tapauksen" oman onnensa nojaan. Mutta ovella tapasi hänet Bert, joka tyynesti, mutta päättävästi sanoi:

— Saatte valita, mr Spike. Joko te hänet jollain vastamyrkyllä parannatte tahi…

— Tahi mitä?

— Saatte kärsiä epämiellyttäviä, kenties kuolettavia seurauksia.

— Minkälaisia sitten? sanoi lääkäri aikoen juuri siepata revolverinsa, mutta Bert ehti ennen ja asetti oman revolverinsa miehen rintaa vasten ja sanoi:

— Tämännäköisiä!

Mies näytti vakuutetulta. Bertin äänessä oli jotain, josta ei saattanut juuri erehtyä. Mr Spike pani suuren matkalaukkunsa lattialle, aukasi sen, mutta sanoi:

— Viisitoista kai kuitenkin saan?

— Kaksikymmentäviisi, jos onnistutte, muuten ette senttiäkään. Pankaa revolverinne toistaiseksi tuonne pöydälle ja käykää toimeen.

Mr Spike totteli.

Hän kietoi ylös takinhihansa ja alkoi tutkia potilasta. Tapaus ei näyttänyt hänestä ollenkaan harvinaiselta. Hän sanoi lyhyesti ja selvästi:

— Kalkkarokäärmeen purema.

Senjälkeiset tapahtumat väsyttäisivät muita kuin asiantuntijoita. Mutta sitten kun tämä näillä seuduilla ei niinkään ainutlaatuinen lääkäri oli työskennellyt noin puolisen tuntia, avasi sairas hitaasti silmänsä ja tuijotti kummastuneena ympärilläseisojiin. Mr Spike laski hihansa alas, läjäytti laukkunsa kiinni ja sanoi kuin maailman luonnollisimpana asiana:

— All right! Rahat tänne.

Arizona Bertin täytyi nauraa. Hän antoi kaksikymmentäviisi dollaria sekä revolverin ja sanoi:

— Tällä kertaa teitte kaksoistempun.

— Kaksoistempun?… Mitä sillä tarkoitatte?

— Pelastitte kaksi elämää.

— Kaksi?

— Niin, hänen ja omanne.

— Painukaa hiiteen!

Ja omituinen hengenpelastaja katosi tarjoiluhuoneeseen kaataen siellä sisäänsä jättiläisryypyn niinkuin se olisi ollut vain suullinen vettä.

Handsome Harry ja Big Bob nauroivat niin että kaikui nähdessään "tohtorin" ottavan ryypyn paineeksi kokonaisen kanan ja syövän sen vilauksessa luineen päivineen.

Mutta molemmat meluavat keskeyttivät naurunsa ja suuntasivat katseensa kahteen poliisikonstaapeliin, jotka astuivat salooniin mukanaan paperirulla, jonka käärivät auki ja alkoivat naulata sitä huoneen seinälle.

— Mitä peijakasta nyt? sanoi Big Bob — kulkeeko poliisi naulaamassa markkinailmoituksia? Ehkä sirkus Wild-West-Show?

— Kenties tanssiaiset? sanoi Harry, joka mielellään pyörähteli kun siihen tarjoutui tilaisuus.

— Pidä minusta kiinni!… Rahaa ansaittavana… Lue, poika!

Ja Arizona Bertin askaroidessa pelastetun kanssa, lukivat molemmat:

                 Tuhannen dollarin palkinto
    luvataan sille, joka voi antaa tietoja siitä, mihin tukkukauppias
    Gerald Morgan Vancouverista on joutunut.

    Todennäköisesti on hän kadonnut Phoenixissä, Arizonassa, tahi sen
    läheisyydessä, josta hänen viimeinen sähkösanomansa on lähetetty,
    torstaina kello 10 aamupäivällä. —

Alla olivat tuntomerkit ja muut tiedot, joita sekä Big Bob että
Handsorne Harry alkoivat lähemmin tutkia.

— Se mies on joutunut kovaan kiipeliin, sanoi Bob.

— Niin pelkään.

— Ja nyt ne luulevat, että täkäläinen poliisi voi jotain tehdä.

— Ei se siltä näytä.

— Tiedätkö mitä minä olisin tehnyt tässä tapauksessa, jos olisin ollut paikkakunnan poliisi, toisin sanoen, jos minulla olisi ollut oikeus käskeä.

— En. Mitä sitten? kysyi Harry.

— Olisin pitänyt suuni kiinni.

— Silloin ei asia olisi tullut milloinkaan tunnetuksi.

— Mutta minä olisin saanut rahat yksin.

— Voithan nytkin saada.

— Se ei käy, kun työskentelee yhtiössä.

— Missä yhtiössä?

— Master Bertin ja teidän muiden kanssa.

— Halloo siellä, Bob ja Harry, kuultiin päällikön huutavan sairashuoneesta. Tänne whiskyä ja kuppi kuumaa maitoa. Nopeasti!

Molemmat toverukset saivat muuta ajateltavaa. Mutta juuri heidän astuessaan "pokerihuoneeseen", jossa käärmeenpurema mies istui nojaten sohvankulmaan — nyt vaaleana eikä enää sinisenä — huudahti Big Bob:

— Näetkö, Harry!

— Mitä niin?

— Lyön vetoa, että olemme hänet jo saaneet. Ajattele miten kirotun vihaiseksi tuo saita tohtori tulee. Sillä hänhän oikeastaan miehen pelasti. Mies sohvassa ei ole kukaan muu kuin Gerald Morgan.

III.

SALAPERÄINEN TAPAUS "PRÄÄRIAN SYDÄMESSÄ."

Sohvassa oleva mies sai kulauksen whiskyä lämpimässä maidossa. Hän nieli annoksen ikäänkuin se olisi ollut hänestä inhoittavaa. Sitten vaipui hän jälleen kokoon ja kuiskasi:

— Kiitoksia, rakkaat ystävät, tämä teki joka tapauksessa hyvää. Nyt vielä muutamia minuutteja lepoa ja olen varmasti jälleen terve. Saatte kuulla, mutta ei nyt… En jaksa.

Hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta Big Bob vei päällikön kapakkahuoneeseen ja seinään kiinnitetyn julistuksen luo, jonka ympärille oli jo kokoontunut sekalaista joukkoa.

Eräs sanoi:

— En ainakaan minä ole nähnyt häntä kaupungissa.

— Mistä sen tiedät?

— Tiedät? Onhan siinä tuntomerkit, vaatteet ja kaikki.

— Monet ovat puetut saappaihin ja nahkaliiveihin.

— Tietysti… mutta ei kukaan, jolla on halkinainen ylähuuli.

— Peijakas, sitä ei hänelläkään ole, sanoi Big Bob.

— Kenellä hänellä? kysyi Bert uteliaana.

— Tuolla sohvalla olevalla.

— No, mitä sitten… Mutta odota… kaikki muu näyttää sopivan… Tämä on tosiaankin merkillistä.

— Niin, ajatelkaa, jos se olisi hän! Siitä tulisi rahoja, siitä, Sanoi
Big Bob arvioiden nopeasti montako whiskyä saisi tuhannella dollarilla.

Arizona Bert ei tosiaankaan tiennyt mitä uskoa. Kaikki sopi sisällä olevaan mieheen… paitsi ei halkinainen ylähuuli. Sillä pelastetulla se oli niin ehyt kuin olla saattoi.

— Asia on joka tapauksessa ihmeellinen, sanoi hän. — Saammehan kuulla, mitä hän herättyään sanoo. Nimen ainakin kuulemme.

— Ja jutun kalkkarokäärmeistä, sanoi Big Bob. — Hitonmoisia elukoita! — Erään kerran Points Rockissa… Ilta oli lämmin ja minä olin juuri…

— Älä puhu turhia, keskeytti jutun tällä kertaa Handsome Harry, joka oli kuullut sen vähintäin toistakymmentä kertaa.

— Asia on kummallinen, sanoi Bert. Kenties se on yhteydessä sen roistojoukon kanssa, jonka täällä pitäisi olla. Meidän on vähän kunkin pidettävä auki silmämme.

— Peijakas soita, kuului tohtorilta, joka vihdoin näytti saaneen kyllikseen tarjoilupöydän luota ja oli tullut muitten uteliaitten kanssa julistusta lukemaan.

Ja hän jatkoi luetellen.

— Suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen, pitkävartiset saappaat ja keltaiset korderoyhousut, punainen kaulaliina ja…

— Halkinainen ylähuuli, keskeytti Big Bob nauraen.

— Mitä sanotte? kysyi tohtori suuttuneena.

— Sanoin vain: ja halkinainen ylähuuli.

— Mitä se teitä liikuttaa?

— Halkinaista ylähuultako tarkoitatte? Se ei sovi ollenkaan. Tuolla sisälläolijalla ei ole halkinaista ylähuulta.

— Mitä ei ole, sen hän voi saada, vastasi "tohtori" karkeasti.

— Tahi te itse, sanoi Big Bob asettuen miehen eteen, kun tämä jälleen näytti aikovan mennä pelastetun luo.

— Pois tieltä, muuten…

— Mitä niin? kysyi Big Bob välinpitämättömästi ja silmäili tunkeilijaa lystikkäin katsein.

— Unohdin tuonne sisälle jotain.

— Tarkoitatteko halkinaista ylähuulta. Neuvon teitä jättämään sen, vaikka olisi kyseessä kymmenentuhatta dollaria.

Jokainen alkoi vähän kummastella kuinka tämä päättyisi. "Tohtori" tahtoi heti sisään. Big Bob ei halunnut sitä ollenkaan sallia.

— Korjatkaa luunne tieltä…

— Ettekö ole saaneet mitä teidän piti? kysyi Arizona Bert.

— Tämä on toinen asia. Lukekaa julistus ja myöntäkää, että sisälläolijan ja tuntomerkkien välillä on yhtäläisyyttä.

— Sen kyllä myönnän. Mutta huuli?

— Sitä juuri tahtoisin lähemmin tutkia.

— Jollette painu tiehenne, niin saatte kenties epämieluisan tehtävän tutkia omia huulianne, sanoi Big Bob. — Täällä ei teillä ole enää mitään tekemistä.

— Ei, ei vähintäkään, totesi Bert. — Matkoihinne!

Kaikesta huolimatta tahtoi n.k. tohtori ahneutensa ajamana välttämättä päästä sairaan luo — toivossa voida tehdä hyvä kaappaus. Mutta tuskin oli hän asettanut kätensä lukkoon, kun Big Bobin suonikkaat kädet lennättivät hänet kuin höyhenen kapakanlattian yli ulko-ovelle — ja hän vieri edelleen alas portaita, että luut ratisivat. Hänen oli vaikea nousta, mutta hän katosi kuitenkin yön pimeyteen.

Julistuksen sisällystä tuumien oli Bert jälleen tullut sairaan luo. Tämä oli yhä uneen vaipuneena. Hän hengitti kuitenkin tyynesti ja kasvojen luonnollinen väri alkoi palata. Seuraavana päivänä olisi hän luultavasti jälleen terve.

Häntä tarkastellessaan saattoi Bert vain todeta, että julistuksessa mainitut tuntomerkit liiankin hyvin sopivat tähän mieheen lukuunottamatta ylähuulta, joka ainakin tällä kertaa oli täysin ehyt. Se teki asian vain vielä sotkuisemmaksi.

Äkkiä kuului Big Bob, joka myöskin oli tullut makaavan miehen luo, huudahtavan.

— Kukahan mahtoi häntä ampua kun me syöksyimme ulos?

— Sinäpä sen sanoit, Bob. Ehkäpä sinä teet kierroksen ja koettelet saada asiasta selon.

— Todennäköisesti on ollut tappelu.

— Tahi kenties on häneltä aiottu ryöstää. Ehkä joku rosvojoukosta, jota haemme.

— On mahdollista, että kapakanisäntä on kuullut jotain rosvojoukosta.

— Sattui jälleen paikalleen, Bob, sanoi Bert sellaisin ilmein, että tämän pään puolesta heikonpuoleinen jättiläinen tuli yhtä iloiseksi kuin olisi saanut omalle osalleen koko pullon whiskyä. — Minä koetan urkkia isännältä sill'aikaa kun sairas nukkuu.

— Sinä voit ottaa Harryn mukaasi. Tapaamme taas täällä.

— All right!… Jos huomaamme jotain erikoista, olemme vilahduksessa täällä… Näkemiin!

Big Bob oli ulkona kuin nuoli, vauhdilla, jota hänen valtavalta ruumiiltaan ei olisi voinut odottaa. Ja viivyttelemättä lähti hän Handsome Harryn kanssa tutkimaan paikkakuntaa saadakseen selville kuka oli ampunut muukalaista juuri kun hänelle kreivinaikaan ehdittiin apuun.

Arizona Bert istuutui pitkän tarjoilupöydän ääreen. Hän kuuli kuinka ryhmissä vielä keskusteltiin julistuksesta ja mahdollisuuksista palkinnon saantiin. Mutta hän kuuli myöskin yleisen mielipiteen olevan, ettei ketään sennäköistä ja sellaisissa vaatteissa olevaa henkilöä oltu kaupungissa nähty eikä myöskään tätä ennen kuultu, että sellainen olisi täällä jäljettömiin kadonnut.

Mistään ryövärijoukosta ei hiiskahdettu sanaakaan.

— Mitä te tästä arvelette? sanoi Bert äkkiä kapakoitsijalle, joka sekoitti hänelle juomaa, "Lempeätä Johannaa", kuten tätä yksinkertaista sekoitusta halveksittavasi kutsuttiin.

— Jollei se ole tuolla sisällä oleva, sanoi kapakoitsija nyökäten suljettuun "pokerihuoneen" oveen päin, niin en tosiaankaan tiedä mitä uskoa. — Olen joka tapauksessa ilmoittanut asian.

— Ilmoittanut? sanoi Bert epämiellyttävästi hämmästyneenä.

— Tietysti! Onhan kysymys suuresta palkinnosta. Ja jokainen on itseään lähin.

— Tahtoo sanoa, että te aiotte…

— Saada rahat, niin. Onhan huoneusto minun.

— No, kernaasti minun puolestani, sanoi Bert hymyillen pilkallisesti tälle ahneudelle, jota tapasi kaikkialla minne kääntyi. — Mutta minun luullakseni vähän jokainen iskee siinä asiassa kirveensä kiveen. — Sanokaa minulle eräs asia…

— Well! Laulakaa julki!

— Kenen luulette ampuneen häntä?

— Mistä minä sen tietäisin?

— Ehkä täällä kaupungissa tällä hetkellä on muitakin kuin tavalliset asukkaat. Tarkoitan vieraita, joista mielellään pääsisi eroon.

— Hyvin mahdollista.

— Ette tiedä mitään varmaa?

— Minulla on kylliksi omissa asioissani, kuului silminnähtävästi välttelevä vastaus. — Toiset saavat hoitaa itsensä.

— Hyvin järkevä elämänsääntö, vaikk'ei se aina pidä kutiaan. — Otaksukaa, että saatte vieraiksenne vaarallisia rikollisia. Mitä silloin teette? Tarjoilette ja näytätte hymyilevää naamaa?

— Poliisin asia on ottaa rikolliset kiinni eikä minun.

— Mutta sairastapauksia ilmoittamaan te kyllä olette ripeä.

— Well, sir!… Jos se kannattaa. — Tuhat dollaria on rahaa.

Tähän vastaukseen ei Arizona Bert sanonut mitään, sillä hänen huomionsa kiintyi pariin uuteen vieraaseen ja antoi hänelle muuta ajattelemista kuin tietojen urkkimista kapakoitsijalta "Präärian sydämessä" kuten paikkaa runollisesti kutsuttiin. Miehet eivät nähtävästi olleet kotonaan tässä "sydämessä". He katselivat ympärilleen ja pysähtyivät julistuksen eteen.

Tämä oli itse asiassa maailman luonnollisin seikka. Kuulutushan oli pantu siihen kaikkien nähtäväksi. Mutta Bert kiinnitti huomiota vieraiden välillä vaihdettuun tarkoittavaan katseeseen ja huomasi heidän nopeasti vaihtavan muutamia sanoja ennenkuin he istuutuivat melkein julistuksen alle ja huusivat luokseen tarjoilevaa neekeriä.

Toinen miehistä oli kooltaan jättiläinen. — Hänen hiuksensa olivat harmahtavat ja parta leikattu à la Buffalo Bill. Puku oli verrattain hieno ollakseen tässä puolivillissä maailman kolkassa, mutta vyötäisillä oli kuparinastoilla koristettu nahkavyö ja siinä pari revolvereja — suuria kuin karbiinit. — Mies näytti muuten sellaiselta, jota mielellään autiolla paikalla välttää. Puhuessaan muutamia sanoja tarjoilevan neekerin kanssa kierteli hänen katseensa pitkin salia ikäänkuin jotain etsien ja pysähtyi vihdoin koko ajan häntä terävästi silmäilevään Arizona Bertiin, joka olisi voinut lyödä vetoa, että mies juuri silloin säpsähti, mutta — huomatessaan itseään tarkasteltavan — omaksui huolettoman ylimielisen ilmeen.

Sitten kääntyi hän melkein huomaamattomasti seuralaiseensa, laihaan, mutta suonikkaaseen malajinnäköiseen mieheen kovine, ilkeine silmineen. Tämäkin vilkaisi Bertiin. Mutta senjälkeen näytti kuin olisi näille molemmille kaikki salissa ollut pelkkää ilmaa. He sytyttivät jättiläissikaarinsa ja alkoivat tupakoida sekä juoda samalla kun Bert kysyi kapakoitsijalta:

— Ovatko nuo kaksi myöskin "Präärian sydämen" kantavieraita?

— En ole ikinä ennen heitä nähnyt.

Sekä ääni että ilme ilmaisivat kapakoitsijan poikkeavan jyrkästi totuudesta. Mutta niin mielellään kuin Bert olisikin tahtonut tietää siihen syyn, ei asialle tällä kertaa voinut mitään.

Äkkiä sai hän mielijohteen.

Hän nousi ja lähestyi "pokerihuoneen" ovea.

Selkä oveen päin onnistui hänen ottaa avain ja sujauttaa se kenenkään huomaamatta taskuunsa, joten sairas, tahi oikeammin sanoen nukkuja, jäi lukitun oven taa. Maksettuaan sanoi Bert kapakoitsijalle.

— Jos seurueeni tulee tänne niin sanokaa, että tapaamme asemalla.

— Te aiotte siis matkustaa, sir? sanoi kapakoitsija vilkuttaen silmää.

— Tärkeitten asiain vuoksi täytyy.

— Mutta sisälläoleva, ettekö hänestä huoli?

— Arvelen teidän voivan hoitaa häntä yhtä hyvin kuin minäkin, kenties paremminkin.

— Ei hän saa sinne kauaksi jäädä, sillä huonetta tarvitaan muuhunkin.

— Kyllä ymmärrän. Mutta jos hän saa olla yön rauhassa, niin kykenee hän kyllä aamulla hoitamaan itse itsensä. — Kiitoksia avusta!

Bert lähti kapakasta edes vilkaisemattakaan pokerihuoneen ovelle ja oli seuraavalla hetkellä kadulla. Hän pysähtyi pimeään kulmaan katsoakseen seurattiinko häntä. Mutta mitään ei ollut näkyvissä ja silmänräpäystä myöhemmin hän oli pokerihuoneen ikkunan alla, joka raittiin ilman saamiseksi oli jätetty auki.

Vilahduksessa oli Bert huoneessa. Äänettömästi hiipi hän nukkuvan luo. Ilman että tämä heräsi, nosti Bert hänet ikkunasta ulos ja katosi hänen kanssaan uppopimeälle kadulle, jossa kuuli Big Bobin huutavan:

— Tällä kertaa ei tullut mitään. — Nyt painumme takaisin master
Bertin luo, sillä täällä ei kannata maleksia.

Apu tuli kuin kutsuttuna. Hetkeä myöhemmin olivat Bert, Bob, Harry ja muukalainen sijoittautuneet erään köyhän suutarin pihakamariin.

Ja sairas nukkui yhä, nukkui niinkuin väsynyt lapsi, sill'aikaa kun
Bert piti suutarille ja tämän vaimolle pienen puheen:

— Kuten näette merkistäni, olen poliisimies. Nämä kaksi herraa ovat apulaisiani. Nukkuja on mies, jonka olemme pelastaneet rosvojen kynsistä, Maksamme tästä huoneesta mitä haluatte. Mutta neuvon teitä molempia, ettette elävälle ettekä kuolleelle hiiskahda täällä olostamme. Silloin voi teille käydä pahoin. Ymmärrättekö?

Vaikk'ei suutaripariskunta olisi muuta ymmärtänytkään, ymmärsi se kuitenkin, että tässä saattoi ansaita ja lupasi juhlallisesti "pitää suunsa kiinni". Senjälkeen asettautui jokainen muutamaksi tunniksi levolle. — Bert tuumiskeli mitä ajateltaisiin kun "Präärian sydämen" pokerihuone huomattaisiin tyhjäksi, eikä löydettäisi jälkeäkään miehestä, jonka kautta vähän jokainen aikoi tulla tuhatta dollaria rikkaammaksi.

Tuskin oli Bert poistunut "Präärian sydämen" saloonista kun harmahtavahiuksinen jättiläinen nousi ja pyysi vuokrata pokerihuoneen peliä varten.

— Ei käy, vastasi kapakoitsija. Siellä on sairas.

— Sairas?

— Niin, käärmeenpurema mies. On kai kuolemaisillaan.

— Peijakas! Mikä käärme häntä on purrut?

— Kalkkarokäärme, sanoi lääkäri. Tarkoittava katse seuralaiselle ja senjälkeen kapakoitsijalle:

— Luultavasti ei kukaan ole ollut kalkkarokäärmeitten kanssa niin paljon tekemisissä kuin minä. Mutta sittenpä minä tiedänkin, kuinka sellaisia on hoidettava. Menkäämme katsomaan häntä.

— Kernaasti. Mutta yhdellä ehdolla.

— Millä sitten?

— Minä olen hänet pelastanut ja minun on myös saatava palkinto. Sikäli kuin olen nähnyt, on sisällä oleva mies ja tuossa julistuksessa peräänkuulutettu juuri sama.

Molemmat toverukset olivat lukevinaan ilmoitusta, jonka jo osasivat ulkoa, sitten laiha sanoi kuivasti naurahtaen:

— Mennään siis. Avatkaa, niin saamme nähdä. Kenties hän on jo kuollut.

Silloin huomattiin, ettei pokerihuoneen ovessa oi lutkaan avainta.
Kapakoitsija raivostui ja sanoi päättävästi:

— Sitä arvelinkin. Minua aiotaan pettää! Poliisille on joka tapauksessa ilmoitettu.

— Poliisille? sanoi harmaahiuksinen nähtävästi epäröiden.

— Juuri niin! Sillä oikeus on oikeus.

Harmaahiuksinen veti esille briljanteilla koristetun kellon ja sanoi äkkiä kääntyen laihaan ystäväänsä:

— Hitto vie, Jocky! Jos aiomme tavata Bartelin, niin ei meillä ole minuuttiakaan kadotettavana. — Maksa!

Maksettiin ja kadottiin. Sairas sai kuolla miten tahtoi.

Kapakoitsija ei itkenyt molempien avuliaiden miesten katoamista. Tarkemmin tuumien hän oli sangen tyytyväinen, että saalis oli lukon takana. Elävänä tahi kuolleena, palkinnon hän joka tapauksessa ottaisi. Ja kun todelliset pelastajat olivat kadonneet, saattoi hän suhtautua asiaan tyynesti.

Kohta ilmestyikin poliisi. Se halusi tietysti oven avattavaksi. Kun oli myöhäistä hakea seppää, murrettiin ovi ilman muuta.

On sääli, ettei voi julkaista kuvaa ahneesta kapakoitsijasta hänen huomatessaan saaliin kadonneen.

Huone oli tyhjä! — Sairas jäljettömiin kadonnut! Ja tuhatlappunen, josta kapakoitsija oli ollut varma, vaikk'eivät tuntomerkit täysin sopineetkaan, oli poissa kuin savu.

— Hyvät herrat! vaikeroi kapakoitsija. Tämä on pirullisin kuje minkä ikinä olen nähnyt.

— Ja meille suuri vaiva, josta saamme kiittää ilmoitustanne. Pullo whiskyä on vähin millä suoriudutte.

— Vieköön piru kaikki käärmeenpuremat, valitti kapakoitsija. Jos tänne tuodaan useampia, niin…

Loppu hukkui huokaukseen, jonka jälkeen hän meni tempaisemaan alas julistuksen, heitti sen lattialle ja sanoi:

— Koettakaapas vielä kerran panna seinälleni tällainen, niin minä näytän mitä se maksaa.

— Maksun saatte kyllä te, mr Blank, suorittaa, sillä me haastamme teidät oikeuteen julkisen, virallisen kuulutuksen repimisestä. Tänne toinen pullo whiskyä, niin saamme lähemmin keskustella asiasta.

IV.

SELITYS JA UHKAROHKEAN PELIN ALKU.

Aamu valkeni ja yö oli kulunut rauhallisesti.

Ensiksi heräsi Bert ja heti senjälkeen muukalainen. Hän näytti nyt aivan virkeältä ja antoi katseensa kierrellä ympäri huonetta — jonka lattialla Big Bob ja Handsome Harry kuorsasivat kilpaa samalla kun kolmas tuntematon seisoi ja katseli häntä rauhallisin, ystävällisin katsein. Muukalainen hieroi silmiään ja katseli vielä kerran vuoron perään jokaista näistä kolmesta, sekä sanoi sitten heikolla äänellä:

— Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Ah! Nyt muistan! Käärmeet!
Kalkkarokäärmeet naisen peltilaatikossa.

— Anteeksi, sir! Mistä naisesta puhutte? sanoi Bert.

— Peliluolan naisesta. Hänestä, jolla on sellaiset silmät ja kalkkarokäärmeet.

Tämähän kuului poliisimiehestä lupaavalta ja antoi hänelle tilaisuuden tutkimiseen tällä paikkakunnalla. Bert siis vastasi:

— Jos jaksatte, niin otamme kysymykset järjestyksessä. Ja sitten kun olemme tutustuneet. Nimeni on Bert Brand, kenties paremmin tunnettu nimellä Arizona Bert ja…

— Ei, mitä te sanotte! Arizona Bert! Tosiaankin, minulla on ollut kaksinkertainen onni. Nyt he saavat nähdä.

— Suokaa anteeksi, mikä on nimenne?

— Pyydän anteeksi! Olen Dennis Morgan ja…

— Mitä sanottekaan! Kenties Gerald Morganin veli ja…

— Aivan niin. Ehkä tunnette hänet?

— Ainoastaan kuulopuheista. Hän on tahi oikeammin sanoen, oli suuri liikemies Vancouverissa.

— Miljonääri, sir!… Mutta sitten tapahtui onnettomuus. Hän vilustui ja joutui tautivuoteelle. Parannuttuaan neuvottiin häntä matkustamaan lämpimämpään ilmanalaan. Ja sitä tietä on hän ollut kadoksissa. Poliisimiehenä olen seurannut hänen jälkiään Friscosta tänne.

— Vai niin, tekin olette poliisimies? sanoi Bert vielä suuremmalla mielenkiinnolla.

— Olen oikeastaan notariona salapoliisissa ja tutkin rikosten psykologiaa samalla kun harrastan lääketieteellisiä tutkimuksia. — Mutta täällä jouduin juuri siihen pulaan, jota kaikilla tarjona olevilla keinoilla olen koettanut vastustaa. Kauhea seikkailu, herra, joka oli vähällä maksaa henkeni, juuri kun olin tekemäisilläni ihmisyydelle suurimman mahdollisen palveluksen.

— Se teidän on kerrottava tarkemmin, sanoi Bert. Kauhea seikkailu, sanoitte?

— Niin, hyvin kauhea, pahempi kuin olin voinut uneksiakaan ja niin pirullinen, ettei sillä liene vertaista.

Kaikenlaisissa seikkailuissa karaistuneesta Arizona Bertistä se kuului kenties liioitellulta. Mutta hän kuunteli joka tapauksessa kasvavalla mielenkiinnolla kun kertoja jatkoi:

— Jollei olisi ollut kyseessä veljeni, en kenties milloinkaan olisi antautunut tähän seikkailuun. Mutta koska olen nyt alkanut ja minulla on kaksinkertainen syy jatkaa, en tosiaankaan hellitä otetta, maksoi mitä maksoi. Lyhyesti ja selvästi, nyt on ennen kaikkea kostettava veljeni puolesta.

Kerrottuaan kaikki asiat, jotka me jo tunnemme, vaikeni vieras, mutta
Bert kysyi:

— Onko aivan varmaa, että veljenne on kuollut?

— Sikäli kuin tiedän, viittaa kaikki siihen. Hän on joutunut samojen roistojen käsiin kuin minäkin. Hän piti pokerin pelaamisesta. Hävisikö tahi voitti, oli hänelle melkein yhdentekevää. Mutta hän oli tulinen ja vihasi kaikkea petosta. Hän on luultavasti huomannut, että pelattiin väärin ja niin oli asia valmis. Poissa hän joka tapauksessa on. Ehkä hänkin on noiden kirottujen kalkkarokäärmeitten uhri… Mutta odottakoot!

Mr Morgan oli noussut. Hän seisoi nyrkkiin puristetuin käsin ja näytti sennäköiseltä kuin haluaisi alkaa heti. Mutta heikkona vaipui hän jälleen vuoteelle ja saattoi vain vaikeroida:

— Teidän on autettava minua, mr Brand! Mutta kertokaa ensiksi kuinka olen joutunut tänne. Kaikki tuntuu minusta unelta siitä saakka kun tulin kadulle ja kuulin kuulan viheltävän korvissani.

Bert kertoi, mitä oli tapahtunut "Präärian sydämessä" ja kuinka jokainen yritti saada palkintoa Gerald Morganin löytämisestä.

— Tyhmyyttä, mielettömyyttä!… Poliisi on hölmö kuten tavallisesti…
Tuota kuuluutusta ei olisi milloinkaan pitänyt panna julki.

— Yhdyn! Mutta nyt sitä on levitetty kautta Ameriikan.

— Tietysti! Ja roistot käyttävät tilaisuutta lakaistakseen jälkensä umpeen. Mutta kuulkaa… Eräs mielijohde…

— Well, antakaa kuulua!

— Voitteko hankkia yhden ruumiin?

— Ruumiin?

— Niin, sellaisen, joka sopisi minun vaatteisiini, näihin, jotka minulla nyt ovat ja jotka hankin voidakseni näytellä osaani paremmin. Tahdoin herättää roistoissa kauhua, kuten olen kenties tehnytkin, mutta, ikävä kyllä, vahingoksi itselleni.

— Ja teidän mielijohteenne?

— Niin, siis ruumis. Se puetaan minun vaatteisiini. Saadaan se käsitys, että minä itse olen onnistunut poistumaan pokerihuoneen ikkunasta, mutta kuollut myrkyn johdosta kadulle. Sieltä minut löydetään, haudataan ja…

— Mutta kasvot, sanoi Bert hymyillen tälle mielettömälle päähänpistolle. Vaatteiden suhteen on kaikki hyvin, mutta kaikki muut tuntomerkit?

Poliisimies-lääketieteilijän täytyi myöntää Arizona Bertin olevan oikeassa. Hän sanoi huoaten:

— Tiedättekö jonkin muun tavan, jolla saa heidät vakuutetuksi, etten minä enää ole elävien joukossa?

— Yksinkertaisin on usein paras. Näin tuolla kaupungin ulkopuolella joen. Se laskee vuolaaseen Rio Verdeen. — Well, te olette kuumehoureissanne halunneet kylpeä joessa ja olette hukkuneet. Vaatteet ovat rannalla, mutta ruumiinne on virta vienyt. Kelpaako se?

— Arizona Bert, en tiedä kuinka kiittäisin teitä!

— Ei mitään kiitettävää. Minä haluan yhtä mielelläni saada joukkion kiinni kuin tekin. Tunnen heidät Denverissä pitämänsä peliluolan ajoilta, jolloin siellä katosi neljä miestä jäljettömiin. Seurasin joukkiota Santa Feehen, Uuteen Mexikoon, jossa vielä kolme henkilöä parhaista hotelleista katosi. Sitten johtivat epäilyni minut tänne. Kiitos teille, näyttää jälki nyt olevan selvä. Ja luulenpa nähneeni heidät jo lähempääkin.

— Mitä sanottekaan! Kertokaa!

Bert kuvaili molemmat kapakassa olleet miehet, harmaahiuksisen sekä malaijin. Mr Dennis Morgan huudahti:

— Juuri samat! Puuttuu vain nainen ja kirottu neekeri.

— Ilon tutustua heihin saanen myös pian.

— Mutta teidän on kuitenkin luvattava minulle yksi asia.

— Antakaa kuulua!

— Se, että vangitseminen jätetään minulle — veljeni vuoksi. Te olette vain valmiina apuun. Ja tällä kertaa en joudu kiinni minä, vaan he.

— Yrityshän ei vahingoittane, sanoi Bert tuumien. Mutta oletteko ajatelleet, että heillä saattaa olla useampiakin kalkkarokäärmeitä? On selvinnyt, että viisi henkilöä on viime aikoina tavattu sillä tavoin kuolleena. Kaksi Denverissä, kolme Santa Feessä… Todennäköisesti nekin joukkion uhreja, koska sellaiset puremat ovat muuten selittämättömiä keskellä kaupunkeja, etenkin Denverissä.

— Well, mr Brand! Järjestäkää vain hukkuminen ja vaatteet, niin että minun luullaan olevan poissa ainaiseksi. Pankaa asiasta ilmoitus The Phoenix Tribuneen. Muu käy kuin tanssi. Sitä helpommin, kun nyt tunnen huoneuston ja ensiksi uhkaavan vaaran.

— Miten aiotte hankkiutua sisään.

— Valepukuun puettuna. — Annan houkutella itseni pelaamaan — tekeydyn "vihreäksi" ja kesken lystiä iskee oikeus heihin kuin ukkonen — silloin kun annan heille merkin, että hetki on käsillä.

— Neuvoisin teitä kuitenkin luopumaan tuumastanne, sanoi Bert, sillä pelkään, ettei näiden päärosvojen kanssa vetele psykologia ja muu sellainen. — Teidän on varottava kalkkarokäärmeitä toista kertaa — ehkä myöskin muita ansoja, joita emme vielä tunne. Omasta puolestani neuvon teitä ehdottomasti luopumaan.

Mutta mr Dennis Morgan oli itsepäinen. Hän tahtoi veljensä puolesta kostaa itse. Ja kun Bert kuitenkin jo tiesi, mistä hän löytäisi etsityt, sanoi hän vihdoin:

— Kuten haluatte, sir! Kunhan minä en vain sitten tule liian myöhään.

— Te olette väkenne kanssa puutarhassa valmiina. Useampia ei tarvita. Kaikkein vähimmin tämän kaupungin poliiseja. Noita paloportaita myöten, joista teille puhuin, on helppo rynnätä sisään kun annan merkin. Ja minä lupaan, että se kuuluu.

— Miten? Kenties ammutte?

— Juuri niin.

— Jos vain saatte siihen tilaisuuden.

— Olkaa varma siitä. Revolveri liivien sisäpuolella. Painallus ja asia on selvä.

— Niin, puheessa se kyllä kuuluu yksinkertaiselta, kunhan se vain ei käytännössä olisi paljon vaikeampaa.

— Ei suinkaan. Sormistani olen vikkelä kuin poppamies. Huolehtikaa nyt vain ilmoituksesta, kun olette ensin sijoittaneet vaatteeni joenrantaan. Hankkikaa minulle sitten smokingpuku, irtotukka sekä pari viiksiä, niin on kaikki selvää.

No, Bertillä oli omat ajatuksensa tästä tavasta lähteä paatuneitten rikollisten joukkoon, mutta ei näyttänyt auttavan muu kuin antaa kadonneen veljen yrittää. Itse päätti hän molempine apulaisineen koettaa parsia, niin hyvin kuin saattoi, jos verkko joutuisi epäkuntoon.

Mutta jos Arizona Bert olisi tiennyt, että hän itse joutuisi tässä leikissä kenties elämänsä pahimpaan pulaan — ja että peli sittenkin saatettiin hävitä, olisi hän varmasti ryhtynyt asiaan toisella tavoin.

Sitten hankittiin puku, valetukka, viikset ja muut tarvittavat esineet. Asia joella järjestettiin ja lehtiin pantiin ilmoitus. Ja niin oli kaikki valmiina.

Arizona Bert oli varustautunut apuun. Naamioitu Morgan — vieläpä niin hyvin naamioitu, ettei hänen oma äitinsäkään olisi häntä tuntenut — oli jälleen valmis tekemään uuden käynnin "Kalkkarokäärmeitten luolaan" kuten hän pelipesää kutsui.

Kuten sanottu, hän naamioi itsensä, pukeutui ja otti mukaansa mitä katsoi tarvitsevansa. Merkillistä kyllä ei hänen rahojaan oltu ehditty ryöstää ja hän oli rahojen puolesta hyvin varustettu korkeaankin peliin. Ja hän pelaisi noiden lurjusten kanssa kahdenlaisessa merkityksessä, niin etteivät he sitä ikinä unohtaisi.

Bert odottaisi vain merkkilaukausta. Silloin syöksyisi hän miehineen esiin ja senjälkeen olisi asia pian selvä. Kaikki kävisi kuin paperilla tahi niinkuin ohjelman mukaan. Se käy kyllä päinsä teattereissa ja romaaneissa, mutta elävässä elämässä tapahtuu usein vallan toisin.

Saman päivän iltana oli mr Morgan jälleen Arizonan pääkaupungin valtakadulla sijaitsevan salaperäisen talon edessä. Mutta nyt ei kukaan olisi voinut luulla häntä enempää mr Muleyksi, joka etsi ulosheittäjän paikkaa kuin psykoloogiksi, poliisimieheksi ja lääkäriksi mr Dennis Morganiksikaan.