Kalkkarokäärme

Hän katseli huolettomasti ympärilleen, oli jo pelitalon pihallakin ja aikoi juuri lähteä sieltä, kun ovi avautui ja ulos tuli harmaahiuksinen mies puettuna silkkihattuun ja muuten ainakin yhtä hienona kuin muukalainen.

Hän tervehti tätä kohteliaasti ja sanoi:

— Herra näyttää olevan vieras kaupungissa, eikö niin?

Muutetulla äänellä vastasi mr Morgan:

— Aivan oikein. Juuri niin, hyvä herra! Etsin sopivaa hotellia. Tulen Friscosta silmäilläkseni täällä hieman ympärilleni. Mutta jumala tietää, ettei täällä ole juuri paljon näkemistä. Ette kai te tiedä paremmanpuoleista majapaikkaa pariksi päiväksi.

Nopein tuntijakatsein silmäsi väärinpelaaja Täyskäsi-Fred — siksi kutsuttu senvuoksi, että hänellä aina oli käsi täynnä hyviä kortteja kun niitä parhaiten tarvittiin — vierasta ja sanoi:

— Sattumalta olen itsekin vieras kaupungissa, mutta olen vuokrannut toistaiseksi tämän talon ja voin kyllä luovuttaa teille pari huonetta sekä antaa ruokaa jonkun kerran päivässä, jollei muuta tarvita.

— Teette minulle hyvin suuren palveluksen, sanoi Morgan. — Olen insinööri Sam Peters, Friscosta.

— Minä olen koroillaeläjä Fred Folson, palvelukseksenne. Saanko kenties luvan viedä teidät sisään heti sekä esitellä vaimolleni ja serkulleni? He tulevat yhtä iloisiksi kuin minäkin saadessaan vaihtelua tässä yksinäisyydessä. Molemmat ovat ihastuneet pieneen pelierään. Tahi ehk'ei herra pelaa ollenkaan?

— Intohimoisesti. Mitäpä sitä muutakaan tekisi pitkillä matkoilla yksinäisissä paikoissa? Ikävä kyllä, minun on liikeasioiden vuoksi jäätävä tänne koko viikoksi.

— Aivan kuin minunkin. Astukaa sisään!

Hiottu huijari avasi kohteliaasti oven vaaralliseen ansaan — loistaen tyytyväisyydestä, että oli saanut saaliin, joka näytti tarttuvan koukkuun kuin tyhmin kala.

Hallissa kohdattiin jättiläsmäinen neekeri, joka sytytti sähkövalon ja molemmat herrat kulkivat ylös matolla peitettyjä portaita, jonkajälkeen vieras saatettiin kahteen niin sanottuun vierashuoneeseen puhdistautumaan matkan jälkeen. Kun hän oli valmis, piti hänen saapua salonkiin tullakseen esitellyksi.

Yksin jätettynä ei Morgan kaikesta huolimatta voinut olla nauramatta.

Tämä vastaanotto oli aivan toisenlainen kuin siioin, kun hän oli tullut paikkaa etsimään. Hän oli nähtävästi näytellyt osansa mainiosti. Hän oli itseensä hyvin tyytyväinen.

— Mitä tästä sanot? kysyi Täyskäsi-Fred kohdatessaan hallin viereisessä huoneessa käärmeenlumoojattaren, joka juuri luki sanomalehteä.

— Mitä sinä sanot tästä'? sanoi nainen osoittaen uutista.

Fred luki sen ja huudahti: Hitto! Hän on hukuttautunut! Erinomaista!
Nyt voimme rohkeasti alkaa taas.

Mutta nainen vastasi:

— Fred! Sinä olet nauta! Uutinen on valetta. Nyt vasta tulee kuuma. Hän ei ole hukuttautunut sen enempää kuin minä. Joll'et nyt pelaa ensiluokkaisesti, niin joudumme kiinni. Emme ole koskaan istuneet niin tyhjin käsin kuin nyt.

V.

PELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.

Kun musta palvelija, joka oli saattanut hänet sisään, saattoi vakoilla avaimenreiästä, heitti Morgan sen päälle hattunsa ja meni huoneen ainoaan ikkunan luo.

Siinä teki hän sen ilahduttavan huomion, että paloportaat, jotka hän oli nähnyt talon ulkopuolella, johtivat juuri tämän huoneen parvekkeen vieritse — ja se rauhoitti häntä, sillä pahimmassa tapauksessa saattoi hän näiden portaitten avulla päästä pakoon, jos vaara kävisi liian uhkaavaksi. Tässä pesässä saattoi odottaa minkälaisia yllätyksiä hyvänsä.

Hän alkoi heti tutkimuksensa, mutta päätti käyttäytyä varovaisemmin kuin ensimäisellä kerralla. Hän ei nähnyt minkäänlaista verhoa, eikä mitään muutakaan, jonka takaa häntä olisi voitu vakoilla. Niin, tällä kertaa hän olisi varuillaan. — Ja kaikki oli suunniteltu hyvin. — Jollei hän olisi tilaisuudessa ampumaan, oli hän Arizona Bertin kanssa sopinut siitä, että heittäisi ulos paperilapun, jolle olisi kirjoitettu mistä häntä voitiin etsiä.

Kesken näitä rauhoittavia ajatuksia säpsäytti häntä tukahduttava hätähuuto, joka saattoi kuulua alhaalta, mutta myöskin hänen huoneensa seinän takaa. Uteliaana painoi hän korvansa seinää vasten. Ja nyt kuuli hän äänen aivan selvään. Rako, josta kävi heikko ilmavirta, todisti, että seinän takana täytyi olla jonkunlainen ilma-aukko.

Mr Morgan otti esille kynäveitsen ja alkoi tunnustella lautojen väliä. Silloin sattuu veitsi erääseen vieteriin, joka antoi perään ja miehen korkuinen ovi tahi luukku avautui. Sen takana oli syvä, musta kuilu — hän ei tiennyt miten syvä.

Todennäköisesti oli se tilava ruokahissinaukko, jota ei jostain syystä enää käytetty ja se oli sulettu hengenvaarallisena, ettei kukaan sinne putoaisi.

Mutta hän teki toisenkin huomion. Hän saattoi kuulla kolmen erilaisen äänen keskustelevan alhaalla keskenään kiivaasti. Yksi äänistä oli naisen, todennäköisesti miss Bellyn, se kuului hyvin vihaiselta hänen huudahtaessaan:

— Kuten sanottu, ei neekeriin ole luottamista. Silmänräpäys vielä ja kallis saaliimme olisi kadonnut, jollen minä olisi tullut.

— Mutta nyt voit olla rauhallinen, sanoi toinen ääni, nähtävästi Täyskäsi-Fredin. Sieppasin hänet portaissa, nyt istuu hän varmasti sidottuna ja jollei hänen konttoristaan tule rahoja kahden päivän kuluessa, saavat kalkkarokäärmeesi tehdä tehtävänsä. Ja onhan meillä tuolla ylhäällä sitäpaitsi hänen veljensä, jos olet kerran varma, että se on hän.

— Se on selvä. Hän ei voi ikinä naamioida silmiään eikä liioin liikettä, jonka tekee vasemmalla kädellään kävellessään. Mutta saatte nähdä pian itse.

— Belly on korvaamaton! huudahti kolmas ääni. Ilman hänen terävänäköisyyttään emme olisi pitkälle potkineet.

— Niin, sinulla on merkilliset silmät, sanoi Täyskäsi-Fred kiittäen.
Niillä kesytät sinä sekä ihmisiä että eläimiä.

— Sen tiedän, vastasi nainen uteliaasti ja ilkeästi nauraen, jonka naurun Morgan liiankin hyvin tunsi. Senjälkeen lisäsi Belly sanat, jotka saivat kuuntelijan hämmästymään.

— Joka tapauksessa on nyt oltava varovaisempi kuin milloinkaan ennen.
Ja tiedättekö miksi?

Ei kukaan näyttänyt tietävän. Mutta Täyskäsi-Fred vastasi ylimielisesti:

— Varovaisuudessakin voi mennä liian pitkälle.

— Ei silloin kun Arizona Bertin kanssa on tekemisissä.

— Arizona Bert, sanoivat molemmat miehet hämmästyen. Onko hän täällä?

— Olkaa siitä varmat. Hän se myöskin on pannut lehteen uutisen hukkumisesta.

— Damn it! kirosi Fred että kaikui. Silloin ei ole muuta neuvoa kuin paeta suinpäin.

— Tahi vangita myöskin hänet. Vastaukseksi kuului kahden miehen ivanauru ja sanat:

— Tee se, silloin olet saavuttanut ennätyksen ja me lopetamme miljonääreinä.

— On kylliksi puhuttu, mutta varustautukaa kaikkeen, sanoi nainen. — Jokainen livistämisen ajatus on jätettävä, kunnes olemme saaneet myöskin Arizona Bertin kiinni, ensi aluksi tänne kellariin.

— Ja sinä luulet hänen tosiaan tulevan?

— Aivan varmaan. Hän ei milloinkaan peräydy. Kenties hän on jo täällä.

Hetkeksi tuli täydellinen hiljaisuus. Tuntui kuin olisi tuumittu perusteellisesti. Mutta sitten jatkoi miss Belly:

— Ja onhan meillä kalkkarokäärmeet… Nyt voitte mennä ylös alkamaan. Mutta olkaa varovaisia älkääkä nostako mitään melua ennen minun tuloani. Tällä kertaa saa hän hiukan ylimääräistä senvuoksi, että koetti pettää minua toisen kerran. Mutta nyt…

Enempää ei kuulunut. Tuli aivan hiljaista.

Mutta mr Morgan, joka oli kuullut kaiken, tunsi olevansa kuin kidutuspenkillä. Ampuminen asiain tällä kannalla ollen tekisi tilanteen vain vielä pahemmaksi. Olisi kai parasta koettaa kirjoittaa muutamia rivejä ja heittää ne alas parvekkeelta, niin kauan kun siihen oli tilaisuus.

Lentävän kiireesti kirjoitti hän paperilapulle:

Rakkaat ystävät!

Kaikki keksitty. Vain suurin varovaisuus voi selvittää asian. Koettakaa portaita. Toinen kerros tahi, jos ei siellä, niin kellari. Kohtalokkaassa kiireessä

Dennis M.

Hän hiipi parvekkeelle, päästi paperilapun varovaisesti käsistään ja näki sen putoavan melkein siihen, johon tikapuut päättyivät.

Silmänräpäyksen tuumi hän seurata jälestä, mutta samalla kuului hänen takaansa:

— Kaunis näköala, eikö niin, sir?

Kääntyessään seisoi hän silmästä silmään ivallisesti hymyilevän
Täyskäsi-Fredin edessä, joka jatkoi:

— Minulla on serkkuni Gaspard mukanani! Ette usko kuinka iloiseksi hän tuli kuullessaan saavansa pelitoverin. Ehdimme kenties pari peliä ennenkuin päivällinen tarjotaan. Neljänneksi "mieheksi" tulee vaimoni ja voin tosiaankin sanoa, että hän pelaa kuin aika mies.

Astuttiin huoneeseen, jossa Morgan oli pannut ruokahissin luukun paikoilleen. Täyskäsi-Fred järjesti nopeasti pelipöydän, johon istuuduttiin sekä keskusteltiin minkä mistäkin neljättä "miestä", miss Bellyä, odotellessa.

Missä tämä juuri nyt oli, sen olisi mr Morgan mielellään halunnut tietää. Mutta tällä kertaa sai hän olla iloinen, se tahtoo sanoa, ei kenties iloinen, mutta tyytyväinen siihen mitä jo tiesi. Hän alkoi yhä enemmän katua, ettei ollut seurannut Arizona Bertin neuvoa ja jättänyt toista kertaa yksin tulematta tähän ryövärienluolaan.

Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli koettaa pitkittää peliä ja voittaa aikaa. Ja nyt saattoi hän tosiaankin sanoa, että panoksena oli henki, ei vain hänen, mutta, kuten hän toivoi, myöskin toisten.

Ovi avautui ja miss Belly näyttäytyi.

Hän näytteli kohteliaan seurustelun aikana osaansa mestarillisesti. Ei edes silmien ilmekään paljastanut hänen ajatuksiaan kun hän pyysi anteeksi viipymistään.

Mr Morgan nousi ylös ja vastasi koettaen esiintyä niin luonnollisena kuin mahdollista:

— Ei milloinkaan odoteta liian kauan, armollinen rouva, kun odotetaan jotain hyvää.

— Siinä tapauksessa toivon vain, ettette ole erehtyneet, vastasi Belly nauraen tavalla, joka lupasi pahinta samalla kun hän mestarillisella taidolla ja tottumuksella sekoitti korttejaan. Mutta vielä peloittavampi oli katse, jonka hän heitti Morganiin, saaliistaan varman petolinnun katse, joka samalla ilmaisi, että huvi tulisi yksinomaan hänen puolelleen, huvi saada nähdä uhrin sätkyttelevän hänen kuolemaatuottavassa verkossaan.

Pelin aikana havaitsi Morgan kuinka jokaista hänen liikettään pidettiin mitä tarkimmin silmällä. Kaikkien ajatusten ollessa muualla meni peli miten sattui.

Uuden jaon aikana nousi miss Belly ja meni kaapin luo ja sanoi!

— Kenties lasillinen, hyvät herrat.

— Vaikkapa niin, sanoi Täyskäsi-Fred myöskin nousten. Ja hän kääntyi vieraaseen kysyen:

— Vai kuinka, sir?

Mr Morgan oli selvillä, että nyt alkaisi tanssi. Nyt ei saanut kadottaa mielenmalttiaan. Samassa hän näki, että nainen sormeili kaapin luona jotain salaperäistä rasiaa ja kääntyi sitten vieraaseen päin sanoen pilkallisesti nauraen:

— Tässä saatte nähdä jotain oikein hauskaa, hyvä herra!

Talon edessä olevassa pensaikossa oli alkanut hämärtää.

— Kuulkaa! kuiskasi Arizona Bert Handsome Harrylle ja Big Bobille. Tämä näyttää epäilyttävältä. En tosiaankaan tiedä mitä luulla. Mr Morganin piti laukauksella ilmoittaa milloin meidän oli aika rynnätä. Mutta on vallan hyvin voinut tapahtua, ettei hän ole ollut tilaisuudessa tuota merkkiä antamaan. Ehkä hänet on jo ainaiseksi mykistetty ja Dennis Morgan saanut saman kohtalon kuin veljensäkin, jonka puolesta hän aikoi kostaa.

Ja Bert jatkoi hetken kuluttua:

— Selvästi on jotain tehtävä. Vaiti! Mikä se oli? Hän oli kuulevinaan lukon rasahtavan — mutta se kuului kuin ilmasta. Se tuli varmasti tikapuiden vieressä olevalta parvekkeelta. Joku oli siellä vakoilemassa.

— Harry! kuiskasi Bert toiselle apulaiselleen. Minun on välttämättömästi saatava tänne Bully-Dass. Täällä siitä on hyötyä. Hae se nopeasti majapaikastamme ja sitten on parasta aloittaa tanssit koska hyvänsä.

Bully-Dass oli pieni, mutta hyvin vahva bulldoggi, joka tosiaankin erinomaisesti saattoi toimia apuna. Ja nyt tarvittiin sitä erikoisesti, koska oltiin niin vähälukuisia, eikä voitu luottaa mr Morganin tietoihin vihollisen lukumäärästä.

Odottaessa — ja sill'aikaa kun Big Bob sai pitää silmällä pääkäytävää ja antaa heti merkin, jos jotain epäilyttävää näkyisi — liukui Bert tikapuiden luo. Hän oli näkevinään maassa jotain valkoista ja heti juolahti hänen mieleensä, että siinä oli tiedonanto.

Seuraavalla hetkellä oli hänellä kädessään mr Morganin kirjoittama paperilappu ja sähkölamppunsa valossa hän luki kiireisen ilmoituksen, jonka Morgan kreivinaikaan oli pudottanut parvekkeelta.

Asia oli selvä! Hyökätä saattoi milloin tahansa. — Ja paloportaita myöten oli kenties parasta se tehdä. — Mutta vaikeudet olivat tulleet suuremmiksi senvuoksi, että roistot tavalla tahi toisella olivat saaneet selville, että vaara uhkasi myöskin heitä itseään, eikä ollut näin ollen tietoa minkälaisiin vastatoimenpiteihin he olivat ryhtyneet.

Hänen tuumiessaan sitä palasi Handsome Harry pienen doggin kanssa, joka oikein vapisi halusta saada näyttää taitoaan.

— Tästä näyttää tulevan mutkikas juttu, Harry, kuiskasi Bert, ottaen koiran käsivarrelleen.

— Pahemmassakin olemme kyllä olleet, sanoi Harry. Täällähän meillä on koko joukko niinkuin rasiassa.

— Rasiassa, sanot sinä!… Siinä rasiassa saattaa olla pahempaakin kuin kuulia ja puukkoja.

— Tarkoittaako master Bert kalkkarokäärmeitä?

— Niitä juuri! — Mr Morgan on kenties saanut kokea niitä toisen kerran. — Juuri tämä hiljaisuus tekee asian vielä epäilyttävämmäksi. Meidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä.

Hän luki muististaan mitä Morgan oli kirjoittanut ja Handsome Harry huudahti hämmästyneenä:

— Tämä oli melkein pahinta. Jo keksitty!

— Siltä tosiaan näyttää. Mutta toimeen! Seuraa minun kantapäilläni ja pidä colttisi valmiina. Jos joku näyttäytyy parvekkeella, niin anna paukkua vain.

Tämän sanottuaan oli Arizona Bert — koira yhä käsivarrellaan — paloportailla ja häntä seurasi Handsome Harry pitäen tiukasti silmällä parveketta, jolle Bert hetken kuluttua heilutti itsensä ja tempasi salamannopein liikkein oven auki sekä silmäsi taistelukenttää.

VI.

JÄLLEEN KALKKAROKÄÄRMEITTEN VALLASSA.

Neljät hämmästyneet kasvot kohtasivat häntä. Vain yksissä näkyi valonpilkahdus.

Jos häntä olikin odotettu, niin ei kuitenkaan nähtävästi tällä hetkellä eikä myöskään tältä suunnalta.

Belly oli ankarasti käskenyt erästä tähän vaaralliseen joukkoon kuuluvaa miestä pitämään silmällä katua ja puutarhaa. Tämän neljännen miehen nimi oli Andy-Joe ja hänet oltiin pantu neekerin kadottua vahtiin. Mihin ja miksi neekeri katosi, sitä ei tiedetty. Mutta sillä välin, kun Andy-Joe vahti portin ulkopuolella olevaa Big Bobia, unohti hän paloportaat eikä aavistanutkaan, että linnoitukseen oli hyökätty.

Yllätetyt seisoivat kuin kauhun lamauttamina: — Heillä oli vastassaan Arizona Bertin uhkaavat revolverit samoinkuin mr Morganinkin, joka oli vetänyt omansa myöskin esille, eivätkä he uskaltaneet liikahtaakaan.

Naisella oli käsissään tuo epäilyttävä rasia. Hän oli raivosta kalmankalpea, mutta tällä kertaa selvästi voimaton.

Arizona Bert lähestyi pelipöytää. Hän pani pienen doggin keskelle kulta- ja setelirahoja sekä sanoi tehden kohteliaan eleen:

— Suvaitkaa istuutua, hyvä herrasväki, niin saamme jutella. Minä tulen tosin kutsumatta, mutta se tapahtuu viran puolesta. Lyhyesti ja selvästi: Peli on loppu! — Nyt seuraa tilinteko, joka kukaties on hankalampi.

Tätä sanoessaan oli hän tullut pelipöydän toiselle puolen ja selin oveen. Tämä oli varomatonta. Sillä tuskin oli hän ehtinyt siihen kohtaan, ennenkuin nainen huusi kaikin voimin.

— Dickson! Tom!

Ovi temmattiin auki ja sisään syöksyi vielä kaksi miestä, samalla kun Täyskäsi-Fred salamannopeasti löi lähellä seisovaa Morgania käteen, niin että ase putosi. Mutta pieni koira teki voimakkaan hypyn ja pureutui naisen käteen juuri kun tämä pukunsa laskoksista veti esiin pitkän veitsen.

Se pelasti Bertin, joka oli kääntynyt kohtaamaan hyökkääjiä. Ja kun nyt myöskin Handsome Harry astui näyttämölle, oli tanssi täydessä käynnissä.

Bert ei tahtonut mielellään ampua. Hän katsoi kunnianasiakseen saada rosvojoukon haltuunsa niin lukuisana ja vahingoittumattomana kuin mahdollista. Mutta kesken tanssia päästi nainen, koiran puremisesta aiheutuneen tuskan vuoksi, kädessään olevan rasian putoaman lattialle — ja samalla hetkellä kuului yhteishuuto:

— Kalkkarokäärmeitä!

Niin, rasian kansi oli ponnahtanut auki ja ulos ryömi kokonainen kimppu noita tavattoman vaarallisia matelijoita juuri kun Handsome Harry jättiläisiskuilla löi lattialle ensin Täyskäsi-Fredin, sitten Tomin huutaen täysin keuhkoin:

— Gloria Mexiko-Maria! Tämä käy helposti! Silloin tapahtui odottamatonta.

Eräs suurimmista käärmeistä suuntautui Bertiin. Vaaraa välttääkseen heittäytyi hän syrjään, mutta sai samalla hetkellä iskun rintaansa herkulesmaiselta Dicksonilta ja horjahti seinää vasten. Se antoi perään. Silmänräpäyksessä oli Arizona Bert — jäljettömiin kadonnut.

Mr Morgan, joka peilistä oli nähnyt vaaran, riensi huudahtaen esille estääkseen onnettomuutta.

Miss Bellykin huudahti, mutta ilosta, samalla kun hän vihdoin vertavuotavin käsin onnistui vapautumaan koirasta.

Nopeasti alkoi käärmeenlumoojatar koota vaarallisia matelijoita. Ne pistettiin jälleen ahtaaseen rasiaan. Ehtimättä vielä purra ketään olivat ne kuitenkin olleet korvaamattomaksi hyödyksi ja saattaneet aikaan hämmingin, joka antoi yllätetyille hengähdysaikaa.

Handsome Harry oli yhdessä mr Morganin kanssa syöksynyt luukulle, josta Arizona Bert oli kadonnut. Morgan saattoi vain valitella, ettei ollut sulkenut luukkua kyllin hyvin.

Äkkiä huusi Handsome Harry:

— Paloportaat! Huutakaa Big Bobille, mr Morgan! Vielä…

Silloin sattui hänen takaraivoonsa voimakkaasti sinkautettu tuoli ja ääntä päästämättä lyyhistyi hän lattialle. Samassa tartuttiin takaapäin Morganin molempiin käsiin. Ja kun hän ei voinut kiemurtautua irti, eikä liioin ollut perillä jiu-jitsusta — japanilaisten otteista — oli hänenkin kohtalonsa selvä.

— Missä se kirottu koira on? huusi miss Belly, joka oli saanut käärmeensä rasiaan. Sille on minulla asiaa. Tuokaa se heti tänne.

Mutta Bully-Dassia ei löytynyt mistään.

— Se on kai hypännyt ruokahissiin, sanoi Gaspard, joka oli selviytynyt vähimmällä villistä mellakasta.

— Tahi hypännyt parvekkeelta alas, sanoi Täyskäsi Fred.

— Hyppää itse, niin näet kuinka se käy päinsä, sanoi Belly ivaten. Koira on kyllä viisaampi. Enkä liioin usko, että se on opetettu kiipeämään tikapuita myöten. Miten hyvänsä, tahdon koiran tänne ja annan sille opetuksen, joka sopii. Mutta ensiksi ovat nuo tyhmeliinit sidottavat. He saavat myös kokea erinäisiä hauskuuksia.

— Joka tapauksessa on voitto meidän, sanoi Täyskäsi-Fred alkaen ahneesti koota kulta ja setelirahoja lattialta, jonne ne mellakan aikana olivat pudonneet. — Ja nyt luulen, että voimme ottaa jutun tyynesti. Missä on Arizona Bert?

Belly osoitti ruokahissin aukkoon. Mies purskahti kaikuvaan nauruun ja nousi odottamattoman jäntevästi.

— Yhä parempaa ja parempaa! Jos hän on siellä alhaalla, on hän varmasti saanut kyllikseen. Vahinko, ettemme voi panna toimeen juhlallisia hautajaisia, sillä sen palveluksen hän ansaitsisi.

— Ei sinun tarvitse tulla hentomieliseksi, Fred, vastasi nainen. Mutta se näkyy kuuluvan asiaan, kun joudut nolatuksi: Mies, joka ottaa selkäänsä… Ei, tiedätkö! Minä…

— Sinä pidät kitasi kiinni, kun minä puhun, keskeytti Täyskäsi-Fred ärtyneenä käsittämättä mihin hänen arvoisa yhtiötoverinsa tähtäsi. Minä täällä joka tapauksessa määrään ja…

— Minun saneluni mukaan, niin. Sillä jos sinä hoitaisit asioita, istuisimme pian siellä mihin eivät kuu eikä aurinko paista. Mutta koeta nyt kuitenkin kerran olla mies. Mene kellariin ja tuo ylös se mikä Arizona Bertistä on jälellä, niin järjestämme kaikkien kolmen asiat yht'aikaa. Katso samalla, miten on pienen kultakaivoksemme laita.

— Minkä kultakaivoksen?

— Nauta! Etkö ymmärrä? Ensimmäisen Morganin.

— Hohoo! Käsitän. Mutta mitä näiden kanssa tehdään?

— Se jää minun huolekseni, tee sinä vain niinkuin sanoin. Ota Gaspard mukaasi.

Molemmat roistot, jotka oikeastaan olivat vain käärmeenlumoojattaren kätyreitä, katosivat. Hän itse vaipui nojatuoliin alkaen sitoa haavoitettua kättään heittäen tuon tuostakin vihaisia katseita molempiin voitettuihin, Dennis Morganiin ja Handsome Harryyn, mutta etenkin ensimainittuun, jolle hän tällä kertaa päätti maksaa kaksinkertaisesti.

Näitä ajatellessaan pudisti hän kalkkarokäärmerasiaa ikäänkuin oikein ärsyttääkseen petoja ja mutisi:

— Odottakaa hieman, odottakaa vain vähän! Te tulette pian yhtä tyytyväiseksi kuin minäkin. Ei yksikään heistä pääse pakoon, mutta iskekää tällä kertaa kunnollisesti.

Mr Morgan saattoi sangen hyvin kuulla suuttuneen naisen kostonhimoiset sanat. Ja hän jähmettyi ajatellessaan uutta tuttavuutta noiden hirveiden petojen kanssa. Hän olisi tahtonut rukoilla armoa. Mutta hän ei voinut, sillä hänen suuhunsa oli tungettu nenäliina ja sitäpaitsi makasi hän kasvot lattiaa vasten.

Handsome Harry sitävastoin ei kuullut mitään. — Hän oli yhä tajuttomana eikä aavistanutkaan kohtaloa, joka odotti. — Ja Arizona Bert, hän, jonka kiinnijoutumisesta enimmin iloittiin, makasi alhaalla kellarissa.

Mr Morgan tuumi miten Bertin laita mahtoi olla. Morgan melkein toivoi hänen jo kuolleen, sillä se olisi ollut paljon parempi kuin kuolema tuskia aiheuttavan käärmeenmyrkyn kautta, jonka vaikutusta Morgan oli henkilökohtaisesti kokenut.

Kesken näitä kaikkia muita kuin lupaavia mietteitä tuli toinen alaslähetetyistä ja pysähtyi ovelle, mutt'ei sanonut sanaakaan. Tulija oli Gaspard, jolta tavallisesti eivät sanat puuttuneet ja joka mielellään kerskaili kunnostaan kun oli kysymys jostain konnantyöstä.

— No, mikä on? Mitä on tapahtunut?… Onko hän kuollut? sanoi nainen nousten hermostuneena tuoliltaan. — Vastaa, ihminen, äläkä siinä tuijota. — Ylös hänet on joka tapauksessa tuotava, elävänä tahi kuolleena.

— Hän ei ole siellä. Emme nähneet hänestä kellarissa vilahdustakaan, tuli vastaus varovaisesti ikäänkuin kertoja olisi pelännyt, ettei häntä uskottaisi.

Miss Belly mykistyi hetkeksi. Hän tarkasteli tosiaankin Gaspardia ikäänkuin ei uskoisi korviaan.

Gaspardin ei tarvinnut puhua muuta. Sisään astui Täyskäsi-Fred ja hänkin näytti sangen nololta ja vaikeni.

— Asiaan, Fred! Miten ovat asiat alhaalla? kysyi Belly yhä ärtyneempänä. — Miksi ette tuoneet mukananne Arizona Bertiä?

— Senvuoksi, ettei häntä siellä ollut.

— Onhan mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon sellaisen putoamisen jälkeen.

— En tiedä.

— Silloin olemme kauniisti kiinni. Talo voi olla poliisin ympäröimä millä hetkellä tahansa.

— Eikä se ole vielä pahinta, jatkoi Täyskäsi-Fred melkein kuiskaten.

— Ei pahinta, sanot. — Mikä sitten voisi olla pahempaa?

— Myöskin "Kultakaivos" on kadonnut.

Puoleksi tukahdutettu raivonhuudahdus rikkoi hiljaisuuden juuri kun myöskin Andy-Joe ilmestyi ja ilmoitti:

— Eräs ikkuna kellarikerroksessa on rikki. Sitä tietä he luultavasti ovat paenneet. — Näin myöskin ikkunan luona jalanjälkiä, mutta oliko niitä yhdet vai kahdet, sitä en…

— Vaikene! Vaikene!… Se ei ole totta… Se, joka syöksyy alas ruokahissistä, ei voi liikkua; eikä käsistä ja jaloista sidottu mies voi lyödä ikkunaa rikki ja paeta. — Ei, Arizona Bertillä on ollut auttajia tahi on hän vielä siellä ja…

Hän pysähtyi keskellä lausetta ja lisäsi parin sekunnin kuluttua:

— Koira.

Ja hän vastasi itse tähän otaksumaan viekkaalla ivanaurulla samalla kun
Täyskäsi-Fred huomautti:

— Asia on selvä! — Peli on kadotettu! — On paettava niin pian kuin mahdollista.

— Fred! — Tiedätkö mikä sinä olet.

Fred epäili, ettei toinen tarkoittanut mitään kehuvaa ja vaikeni.

— Sinä olet raukka! Mutta nyt menen itse alas. — Sillä minä en lähde tästä kaupungista kuin ulos ajettu kissa. Jos te olettekin jäniksiä, niin näytän minä ainakin etten sitä ole.

Hän meni etunenässä. Täyskäsi-Fred, Gaspard ja Andy-Joe seurasivat perästä lujasti vakuutettuna, ettei edes Bellyn nero voisi tässä asiassa auttaa.

Äkkiä Belly pysähtyi ja palasi jälleen huoneeseen, jossa vangit olivat.
Häntä seurasivat nuo kolme henkivartijaa ihmetellen mitä nyt tulisi.
Eikä sitä tarvinnut kauan odottaa.

Käärmeenlumoojatar tarttui tuolilla olevaan käärmerasiaan. Tämä vaarallinen Pandorarasia kädessään hän meni sidottujen luo, jotka makasivat aivan lähekkäin ja sanoi Morganiin kääntyen:

— Saattaa sattua ettemme enää tapaa, niin mielellänne kuin te kenties sitä haluaisittekin. — Opetus, jonka annoin teille ensi kerran, ei näy olleen riittävä. Mutta tällä kertaa, sen lupaan, saatte varmasti kylliksenne.

Hän raoitti rasian kantta, mutta Täyskäsi-Fred huusi:

— Ei tätä!… Ei vain tätä!… Jos joudumme kiinni, niin pahentaa tämä vain tavattomasti asiaamme.

— Jää sinä kiinni, jos haluat, mutta minä kyllä selviydyn. Mutta näistä saavat pikku ystäväni huolehtia. Kas näin!

Ja hän päästi ulos käärmeet, jotka heikosti sähisten alkoivat kalisuttaa vastakkain sarvirenkaitaan, synnyttäen äänen, joka kauhistuttaa erämaiden alkuasukkaitakin, vaikka he ovat aina varoillaan.

Ja kauhea nainen jatkoi puhettaan kääntyneenä Morganiin, jota hän vähimmin sieti:

— Kuulkaa! sanoi hän. — On mahdollista, ettette ole oikein kunnossa kun palaan. — Mutta muistakaa, että nyt on loppunne tullut. Te olette ajaneet meitä Albuquerquesta saakka ja tehneet kaikkenne saadaksenne meidät kiinni siinä uskossa, että me olemme murhanneet veljenne. Se on tyhmyys, josta nyt saatte syyttää itseänne. — Mutta niin käy, kun on nauta. — Selviytykää nyt miten haluatte. Tyhmyytenne ei parempaa ansaitse.

— Tulkaa! sanoi hän seuralaisiinsa kääntyen. — Täällä ei meillä ole muuta tekemistä. Nyt katsomme miten on Arizona Bertin laita.

Sidotut näyttivät olevan tuomitut kauheaan kuolemaan. Käärmeet tulisivat heidän tuomareikseen ja pyöveleikseen. Ne olivat jo valmiina hyökkäämään kiemurrellessaan lattialla kohottaen tuon tuostakin päitään sähisten ja katsellen kiiluvilla silmillään avuttomia uhrejaan.

Tällä kertaa ei ollut ajattelemistakaan pelastusta. Vapisten sulki
Dennis Morgan silmänsä…

VII.

SYVÄSSÄ KELLARISSA.

Mutta mitä oli Arizona Bertille tapahtunut? Oliko totta, ettei hän ollut kellarissa tahi maakerroksessa, jota ameriikkalaisen ja usein englantilaisenkin tavan mukaan käytetään m.m. keittiöosastona.

Hän oli äkkiä syössyt petolliseen ruokahissin luukkuun ja pudonnut sinne takaperin koettaessaan väistää käärmettä. Mutta aukko ei ollut suuri.

Bert joutui senvuoksi alkamaan matkansa melkein kaksinkerroin puristuneena. Vaistomaisesti sai hän kiinni ruokahissin köydestä — hissi oli alhaalla kellarissa, Arizona Bertin vetäessä nuorasta alkoi hissi kohota ja pysähtyi tietysti tullessaan Bertin luo.

Tämä onnellinen sattuma selvisi Bertille silmänräpäyksessä, ja hän katsoi parhaaksi laskeutua alaspäin sekä hellitti hitaasti köyttä.

Sen mukavammin olisi tuskin alas voinut tulla ja hän oli mitä parhaimmissa voimissa päästessään alas, eikä suinkaan kuoliaaksi musertunut kuten ylhäällä otaksuttiin.

Alhaalla oli melkein uppo pimeä. Vain kellarinikkunan kautta tunkeutui heikko katulyhdyn valo. Kaikki oli hiljaista ja hän saattoi rauhassa koota ajatuksiaan.

Miten monta miestä rikollisilla oli käytettävänään, sitä ei Bert tiennyt. Mutta sen hän käsitti, ettei hän itse tällä kertaa voinut ottaa lukuun Handsome Harrya enempää kuin mr Morganiakaan, jonka itsepäisyyden vuoksi hänkin oli joutunut tähän tilanteeseen, joka tosin olisi saattanut olla pahempikin.

Tietysti tultaisiin katsomaan miten hänen oli käynyt. Hän oli iloinen, ettei heillä olisi huvia löytää häntä musertuneena — niin, yleensä he eivät löytäisi häntä ollenkaan — toistaiseksi…

Revolverit olivat hänellä mukanaan. Mutta alkaa yksin hyökkäys tuntemattomassa paikassa, ei kenties ollut viisasta. Olisi parempi koettaa jollain tavoin livahtaa ulos kenenkään näkemättä ja varoittaa Big Bobia, joka luultavasti seisoi vielä ulkopuolella tietämättä mitä oli tapahtunut. — Mahdollisesti tarvittiin enemmänkin apua ja saattoihan siinä tapauksessa kääntyä poliisiin — vaikk'ei hän mielellään halunnut sitä käyttää — peläten sen tavallista tyhmyyttä ja kömpelyyttä, joka aina enemmän vahingoitti kuin hyödytti.

Hän oli jo päättänyt yrittää poistua samasta kellarinakkunasta, josta niukka valo tuli, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan epäilyttävää ääntä.

Tultiinko jo hänen jälestään?

Bertin revolverit olivat heti esillä. Tällä kertaa panisi hän kovan kovaa vastaan. Hän tiesi, ettei voinut odottaa armoa.

Hän seisoi liikkumattomana, ainoastaan silmät koettelivat lävistää pimeyttä ja korvat kuulla mahdollisimman tarkkaan.

Ääni oli ollut melkein kuin heikkoa vaikeroimista. — Mutta oliko sen aiheuttajana ihminen tahi eläin, sitä hän ei voinut ratkaista. Joka tapauksessa ei hän aikonut odottaa kauempaa, vaan päätti ottaa asiasta selon heti.

Hitaasti alkoi hän liikkua outoon ääneen päin, pitäen revolveria valmiina ja tunnustellen toisella kädellään kiviseinää.

Hän tuli erääseen kulmaukseen ja heti kuului ääni selvemmin. Nyt hän ainakin tiesi mihin suuntaan oli mentävä.

Sitten vaikeni kaikki yht'äkkiä. Bert seisoi tietämättä mitä tekisi — jatkaisiko vai kääntyisikö takaisin koettaakseen sopivalla tavalla pyrkiä ulos tästä pimeydestä, jossa hän ei uskaltanut käyttää taskulamppuaan. Hän pysähtyi kun ääni kuului uudelleen ja selvempänä. — Tuskin kymmentä askelta kauempana sattui hänen toinen jalkansa johonkin pehmeään esineeseen, josta kummalliset äänet kuuluivat.

Hän kumartui ja tunnusteli käsillään varovasti.

Niin, ei epäilystäkään… Kivilattialla loikoi sidottu ihminen.
Käsivarret oli köytetty selän taa ja kasvot olivat lattiaa vasten.

Vilahduksessa katkaisi Arizona Bert siteet ja vapautti seuraavassa silmänräpäyksessä uhrin niistä ääntävaimentavista rievuista, joilla tämän suu oli tukittu. Mutta kuka siinä oli, sitä hän ei tiennyt, eikä liioin sitäkään, oliko vapautettu ystävä tahi vihollinen.

Heikko ääni kuului sanovan:

— Jumalan kiitos, että tulitte. Oletteko tekin joutuneet näiden roistojen käsiin?

— Kuka te olette? sanoi Bert vastaamatta kysymykseen.

— Gerald Morgan!

— Rikas Morgan Vancouverista?

— Siksi minua kutsutaan. — Mutta, kuten näette, on rikkauteni tuottanut minulle vain onnettomuutta. — Oletteko tekin kuullut minusta puhuttavan? Ja kuka te olette?

— Eräs, joka on yhtä pahassa pulassa kuin tekin, ainakin toistaiseksi. Mutta olisitteko te se rikas Morgan, joka jonkun aikaa sitten äkkiä katosi ja jota nyt peräänkuuluutetaan?

— Varmasti… Mutta peräänkuulutuksesta en tiedä mitään. Matkustin etelään terveyteni vuoksi. Hotellissa Denverissä tapasin naisen ja kaksi herraa, jotka olivat minulle hyvin ystävällisiä. Matkustimme yhdessä Albuquerquen kautta Phoenixiin Arizonassa. Missä nyt olen, sitä en tiedä. Mutta ettei minusta ollut paljoa jälellä teidän tullessanne, se on varmaa. Kuulin askeleenne — enkä tiedä mistä se johtui, mutta luulin kuulevinani niissä pelastuksen, mutta pelastuksen, joka kenties ei saavuttaisi minua. Vähemmästäkin saattaa kadottaa ymmärryksensä, hyvä herra, niinkuin minulle kävikin, kun jouduin yksin noiden kauheiden käärmeiden kanssa.

— Kalkkarokäärmeitten?

— Juuri niiden. Oletteko tekin tehneet niiden tuttavuutta?

— Tavallaan. Ja juuri senvuoksi olen nyt täällä. Ehkä tekin olette pudonneet hissiaukosta?

— En, sikäli kuin tiedän… Me istuimme pelaamassa pokeria… Raivostuin huomatessani kuinka he pelasivat väärin. Silloin vasta minulle selvisi kenen kynsiin olin joutunut.

— Ja teidän päällenne usutettiin käärmeet?

— Ei heti. Otettiin esille mustetta sekä paperia ja minun käskettiin kirjoittaa sanelun mukaan eräs kirje.

— Minkälainen kirje? sanoi Bert aavistaen mistä oli kysymys.

— Niin, minun piti kirjoittaa, että määrättyyn paikkaan Phoenixissä lähetettäisiin miljoona dollaria, jonka minä tarvitsin liikeasioihin.

— Hohoo! Käsitän! Ja te teitte sen?

— Olin siihen pakoitettu. Mutta tein sen omalla tavallani.

— Jota he eivät käsittäneet kenties?

— Sovittu merkki — eräs kiemura nimen alla — ja se merkitsee suunnilleen sitä, että olen tähän pakoitettu ja että olen joutunut uhkaavaan vaaraan.

— Mainiota!

— Niin, sikäli kyllä, ettei rahoja tullut. Mutta sensijaan uhattiin minua noilla vaarallisilla käärmeillä ja sulettiin niiden kanssa samaan huoneeseen. Menin pelosta tajuttomaksi.

— Ja sitten tuotiin teidät tänne? sanoi Arizona Bert iloissaan, että kummallisen sattuman kautta, jossa käärmeet myöskin näyttelivät merkittävää osaa, oli joutunut apuun.

— Niin, mutta minulla on jo kerran ennen ollut toiveita päästä pakoon. — Houkuttelin puolelleni neekerin, joka minua vartioi, lupaamalla miljoonan hänelle, jos hän auttaisi minut näiden ihmisten kynsistä.

— Ja neekeri tietysti suostui?

— Niin, muutamien epäilyjen jälkeen. Hän katkaisi siteeni. Mutta juuri pois hiipiessäni huomattiin minut, sidottiin uudelleen ja laahattiin tänne takaisin.

— Eikä neekeri uudistanut koetta?

— Neekeri katosi ainiaaksi. Kenties menetti hän henkensä. — Toivon, että minä tällä kertaa onnistun paremmin. En voi teitä kyllin kiittää… Mikä on nimenne?

— Bert Brand, tämän piirin sheriffi.

— Mitä sanotte!… Arizona Bert?

— Sama mies!… Ehkä jo tunnettu?

— Kuka ei tuntisi teitä ja teidän monia seikkailujanne oikeuden palveluksessa? Te olette varmasti tunnetuin henkilö Ameriikassa, vieläpä ulkopuolella Valtojenkin. — Parempiin käsiin en olisi voinut joutua.

— Ikävä kyllä, istun samassa liisterissä kuin tekin. Ja onnettomuudeksi olen tällä kertaa ottanut liian vähän poikiani mukaan. — Se taas johtuu miehestä, joka on teille sangen läheinen ja joka… Niin, hän arveli kykenevänsä suoriutumaan asiasta yksin ja ryhtyi siihen senvuoksi hieman varomattomasti — vaikka aikaisempien tapahtumien olisi pitänyt häntä varoittaa. — Hänkin oli ollut tekemisissä kalkkarokäärmeitten kanssa.

— Sanotte, että tämä henkilö on minulle läheinen?

— Aivan niin… Sikäli kuin ymmärrän, on hän veljenne.

— Ei suinkaan Dennis?

— Juuri hän.

— Mutta miten herran nimessä… En ymmärrä…

— Poliisimiehenä, psykoloogina ja lääkärinä luuli hän voivansa saada selon salaperäisestä katoamisestanne. Hän joutui tekemisiin pahempien roistojen kanssa kuin oli luullutkaan — ja on tällä hetkellä varmasti tullut toisiin ajatuksiin rikosten psykologiasta ja parantunut siitä yksinkertaisesta katsantokannasta, että hyvillä sanoilla voidaan tiikeristä tehdä lammas.

— Dennis on aina ollut sellainen… Mutta eivät kai he… Tarkoitan, etteivät he kai ole ottaneet minun vuokseni hänen henkeään.

— Toivon niin, sanoi Bert ja kertoi tapaamisestaan Dennis Morganin kanssa ja siitä, minkälaisissa olosuhteissa he nyt viimeksi joutuivat toisistaan eroon.

Silloin huusi Gerald Morgan suorastaan varomattomasti:

— Se ei tapahdu ikinä, niin kauan kuin minä elän. Hänet täytyy pelastaa.

— Se on minunkin mielipiteeni, sanoi Bert tyynesti. — En vain vielä tiedä kuinka se käy päinsä — ja kuinka itse pääsemme täältä.

Se, että Arizona Bert lausui sellaisen epäilyn, saattaa näyttää kummalliselta niistä, joilla on pienikin aavistus kaikista niistä vaaroista, joista hän oli mestarillisella tavalla selviytynyt. Mutta ei tälläkään kertaa hänen sanojaan aiheuttanut pelko, vaan hän sanoi sen sitä varten, että huomasi tämän Morganin yhtä varomattoman uskaliaaksi kuin veljensäkin.

— Jos tällä kertaa epäonnistumme, sanoi hän, niin olemme myytyjä. —
Kolmatta koetta ei ole ajattelemistakaan.

— Montako meitä vastassa on?

— Kokonainen liuta. Lukumäärä tuntematon. Meitä on kaksi. Saattaa tulla kolme. Onko teillä aseita?

— Minulla oli tietysti revolveri, mutta se otettiin pois.

Bert tuumi hetken. Uskaltaisiko hän luovuttaa aseistaan toisen tälle miehelle? — Sen varomaton käyttäminen hyödyttäisi heidän asiaansa vähän.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä samassa kuului lähestyvien askelten ääni ja Morgan kuiskasi:

— Pitäkää varanne!… Ne ovat täällä… Mutta minä tiedän… Neekeri näytti minulle piilopaikan. Olin tyhmä kun en käyttänyt sitä. Tulkaa!

Ehdotus oli hyvä. — Eikä sitäpaitsi ollut aikaa tuumia parempaa. Bert seurasi vapautettua, joka johti häntä kädestä eräälle rautaluukulle ja avasi sen samalla kun siltä suunnalta, jolta he juuri olivat tulleet, kuului kaikuvia kirouksia.

— Tänne, sanoi Gerald Morgan. — Se on säiliö, eikä ole syvä. — Mutta luulen, että mahdumme sinne molemmat.

Kun ei muukaan auttanut, seurasi Bert kehoitusta ja pelastetun esimerkkiä. Tuskin olivat he sen tehneet ennenkuin hakijat kulkivat rautaluukun yli ja heitä kuului yllyttävän naisen ääni, joka uhkasi heitä kaikella mahdollisella pahalla, jos ei kadonneita löydettäisi.

Bert pelkäsi, että etsijät huomaisivat kohottaa rautaluukkua, joka heidät kätki. Siltä varalta piti hän revolverejaan ampumavalmiina. Mutta kukaan ei innoissaan ajatellut luukkua ja äkkiä tuli jälleen hiljaista kun hakijat etääntyivät toiselle suunnalle.

— Nyt on kenties meidän vuoromme, sanoi Arizona Bert tyynesti, kohotti luukkua ja kiipesi ylös. Luultavasti on pidetty selvänä, että me olemme livistäneet rikkonaisen ikkunan kautta ja ettei auta muu kuin saattaa itse itsensä turvaan.

Ja Bert otti johdon. — Tuumimatta meni hän kellarin portaille, joita myöten etsijät olivat poistuneet. Jos hän vain saattoi päästä portille, tiesi hän, että siellä oli Big Bob varmasti ihmetellen pitkää odotusta ja melua, jonka oli kuullut, vaikkakaan ei oltu ammuttu, merkillistä kyllä.

Tultiin eteiseen. Mutta siellä oli oltava äärimmäisen varovainen. Kerrosta ylempänä kuului nainen huutavan ja käskevän. Miehet vastasivat yhtä meluavasti.

— Koira!… Doggi!… Se on tuolla! huusi nainen. — Ottakaa se kiinni! Tällä kertaa se ei pääse pakoon.

Vilahduksessa oli Bert portilla ja avasi sen. Hän antoi merkin. Vastaus tuli silmänräpäyksessä. Ja melkein yhtä nopeasti ilmestyi Big Bob, joka veti suunsa leveään irvistykseen:

— Onko tulossa lopputanssi?

— Siltä näyttää, Bob. Pidä varasi! Asetu tämän kojun taa. Älä päästä ulos kissaakaan. Meidän on saatava koko liuta, ymmärrätkö!

— All right! Come along Mexiko-Maria!… Tässä he saavat tanssia, niin että kelpaa… Terveiset Harrylle!

Nyt sai mr Morgan Bertin toisen revolverin. Ja niin alettiin hiljalleen hiipiä alas portaita.

Mutta silloin sattui odottamaton välikohtaus. Portaita alas kuuluivat askeleet lähestyvän. Nyt oli hyökättävä joko heti tahi jälleen piilottauduttava. Hyökkääminen aiheuttaisi melua, jota vielä oli vältettävä. — Mutta ei ehditty tehdä mitään ennenkuin tulija syöksyi ohi. Hän ei ollut huomannut kumpaakaan miestä.

— Odottakaa täällä, sanoi Bert. Asettukaa tuon oven taa. Olen silmänräpäyksessä takaisin; teen selvän tuosta, jonka näimme.

Gerald Morgan sai kiinni Bertin käsivarresta ja sanoi:

Se mies on minun. Se oli Täyskäsi-Fred, joka… Ja varomaton mies katosi Fredin jälkeen sekä tulisi todennäköisesti turmelemaan kaiken ampumalla ja nostamalla sellaisen melun, että kaikki kiiruhtaisivat paikalle.

Arizona Bert oli pahemmassa kuin pulassa. Ja kesken kaiken kuuli hän pienen dogginsa haukkuvan raivoisasti. Puuttui vain sitä, että Big Bob ryntäisi paikalle ja kajauttaisi kaikuvan Whakeewho! Hi Ho!-huutonsa ja silloin olisi kaikki valmista.

Varovaisesti hiipi Bert Gerald Morganin jälkeen estääkseen, jos mahdollista, pahinta tapahtumasta.

Juuri silloin tuli Bully-Dass! Suussaan oli sillä kiemurteleva kalkkarokäärme!

VIII.

MIES MATKALAUKUSSA JA VIIMEISEN TANSSIN ALKU.

Niin, pieni Bully-Dass tuli kalkkarokäärme suussaan. — Bert koetti ottaa siltä matelijaa tallatakseen sen kuoliaaksi. Mutta koira ei antanut, vaan puisteli petoa hampaissaan eikä näyttänyt ollenkaan haavoitetulta. Ja Bertillä oli tällä hetkellä tosiaan muutakin ajateltavaa.

Varovasti seurasi hän Morgania, joka puolestaan seurasi
Täyskäsi-Frediä. Hän ei kuullut, että he olisivat iskeneet yhteen.
Mutta parin kolmen huoneen läpi kuljettuaan näki hän ihmeellisen näyn
ja pidätti koiraa, joka aikoi rynnätä esiin.

Täyskäsi-Fred seisoi ameriikkalaisen, rautahelaisen matka-arkun edessä — ja arkusta näkyi ihmispää, johon arvatenkin kuului ruumiskin, jota Bert ei kuitenkaan nähnyt. — Täyskäsi-Fredillä oli kädessään revolveri, jolla hän tähtäsi päätä sekä löi äkkiä kannen kiinni.

Kaiken tämän oli täytynyt tapahtua huimaavan nopeasti. — Mutta vielä omituisempaa oli, että se oli käynyt niin äänettömästi.

Mr Morganista ei näkynyt jälkeäkään.

Oliko se tosiaankin hän, jonka Täyskäsi-Fred niin tavattoman nopeasti oli uudelleen vanginnut? Mutta miks'ei Morgan ollut siinä tapauksessa ampunut? Olihan hän asestettu ja olihan hän ollut edullisemmassa asemassa seuratessaan miestä, joka ei sitä aavistanut.

Tämä oli hyvin arvoituksellista. — Mutta jos matka-arkussa oleva mies oli Morgan, niin tiedettiin ainakin mistä häntä oli haettava eikä hän toistaiseksi voinut sekoittaa mitään.

Lyötyään kannen kiinni katsoi Täyskäsi-Fred ympärilleen ja huomasi olevansa varman käden pitelemän revolverinsuun edessä! On vähintä, jos sanoo hänen hämmästyneen. Se, että revolverinpitäjä oli mies, joka oli syöksynyt hissiaukosta alas ja jota turhaan oli haettu, teki asian vielä kummallisemmaksi.

Täyskäsi-Fred vain tuijotti ja aseiden asemesta oli hänellä kummassakin kädessä kunnioitusta herättävät pussit, jotka todennäköisesti sisälsivät kultarahoja. Hän oli ottanut pussit lattialta samalla hetkellä kun kääntyi — kenties aikoen paeta yksin niiden kanssa.

Toinen puoli kasvoja oli aivan sininen Handsome Harryn antamasta iskusta ja muuten hän oli pelon, hämmästyksen, viekkauden ja raivon elävä kuva. Mutta ennen kaikkea hän näytti mieheltä, joka ei tiedä mihin ryhtyisi.

Nopealla liikkeellä oli Bert sulkenut takanaan olevan oven. Hän ei halunnut, että melu kuuluisi. Äkkiä pani hän kätensä pienen koiran päälaelle ja sanoi:

— Bully! Vahtiin!

Doggi meni hieman lähemmäksi Täyskäsi-Frediä — avasi suunsa ja antoi käärmeen liukua lattialle. — Raivoisasti sähisten nosti peto päätään ja varustautui hyökkäämään, mutta, kumma kyllä, ei kiusanhenkensä koiran, vaan Täyskäsi-Fredin kimppuun. Täten oli Bert saanut aikaan enemmän kuin oli tarkoittanutkaan.

— Niin, saatte nyt valita, sanoi hän päättävästi. — Joko kuulan kalloon tahi tappavan käärmeenpureman. Mutta pankaa toistaiseksi nuo pussit pois käsistänne.

Täyskäsi-Fred, joka näki vain vaarallisen matelijan ja oli monta kertaa ollut tilaisuudessa näkemään sen pureman kohtalokkaan vaikutuksen — kiiruhti tottelemaan käskyä iloisena, että sai kätensä vapaiksi.

Mutta tämä ilo tuli lyhytaikaiseksi, Arizona Bert lähestyi uhkaavasti ja käski:

— Avatkaa tuon arkun kansi. Täyskäsi-Fred epäröi. Hänellä oli siihen täysi syy.

— Avatkaa kansi! toisti Bert. Muuten… Bully!

Bully antoi kuulua uhkaavan murinan ja sysäsi käpälällään kalkkarokäärmettä, niin että se joutui vain muutamien senttimetrien päähän rikollisesta, joka oli niin jännityksessä kuin aikoisi ottaa hypyn millä hetkellä tahansa.

— Avatkaa kansi! käski Bert kolmannen kerran. Jos viivyttelette, niin saatte kimppuunne sekä koiran että käärmeen.

Se vaikutti. Lukko avattiin ja kansi kohotettiin. Samassa kajahti laukaus.

Juuri se, mitä Bert oli kaikin tavoin tahtonut välttää, tapahtui kuitenkin. Toisen kerran oli Gerald Morgan tehnyt tyhmyyden. Sillä hän se tosiaankin oli, joka näyttäytyi kädessään savuava revolveri, jonka kuula tosin oli sattunut vain kattoon.

Heti kuului katon yläpuolella levottomuutta herättävää liikettä ja nyt saattoi odottaa hyökkäystä koska hyvänsä. Nähtävästi sitä kiiruhtaakseen antoi Täyskäsi-Fred kuulua kovan huudon, mutta vaikeni äkkiä kun doggi syöksyi hänen kasvojaan kohti sellaisella voimalla, että Täyskäsi-Fred — juuri mr Morganin noustessa arkusta — horjahti ja kaatui arkkuun takaperin, niin että vain jalat näkyivät.

Arizona Bertille oli silmänräpäyksen työ heiluttaa jalatkin arkkuun, ja jälleen läimähti kansi kiinni. Se kierrettiin kahdenkertaiseen lukkoon.

— Tännepäin! huudahti Bert mr Morganille sekä kiiruhti asettautumaan suletun oven toiselle puolen viitaten mr Morgania asettumaan toiselle. — Nyt on oltava vikkeliä.

Nopeita askeleita kuului, kolisten lensi ovi auki ja pelijoukkueen toinen johtaja Gaspard suistui maahan Bertiltä saamastaan pistoolinperäniskusta. Hän joutui istumaan aivan käärmeen eteen eikä osannut muuta kuin tuijottaa siihen.

— Ei ole aikaa kadotettavissa! Tulkaa! huusi Bert ja syöksyi ulos sekä huusi eteiseen:

— Tänne, Bob! Pidä vahtia ovella äläkä päästä ulos sieluakaan! Luulen asian olevan kohta selvän.

Big Bobia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jättiläisvartalollaan peitti hän suletun oven. Mutta samalla kuului ylhäältä tulevan useampia ja kimeä naisääni huusi:

— Ampukaa jok'ihminen, joka asettuu tielle — Läpi meidän on päästävä, maksoi mitä maksoi.

Nyt oli viimeinen tanssi todella alkanut.

IX.

JUHLAN LOPPU JA HYVÄ KAAPPAUS.

Raivoissaan siitä, ettei ollut saanut käsiinsä kumpaakaan, ei Arizona Bertiä enempää kuin miljonääri Gerald Morganiakaan, oli miss Belly, vaarallisen rikollisjoukkion todellinen johtaja, syöksynyt jälleen ylös ja päättänyt kokonaan muuttaa taktiikkaa.

Jos yksi Morgan oli kadonnut, niin olihan toinen, joka oli tuomittu kuolemaan. Hänestä piti nyt kiristää lunnaat. Kunhan ei olisi liian myöhäistä. Ärsytetyt kalkkarokäärmeet olivat jo kenties tehneet tehtävänsä.

Seisoessaan kynnyksellä valmiina syöksymään sisään näki hän ihmeellisen näyn, joka sai hänet pysähtymään.

Mr Morganin vieressä istuu koira. Eräs käärmeistä on niin lähellä uhriaan, että se voi iskeä koska hyvänsä. Pää on kohotettu ja kieli punaisessa kidassa heiluu edestakaisin samalla kun pienet silmät tuijottavat kuin tulihiilet onnettoman kasvoihin.

Mutta myöskin koira on valmiina hyppyyn. Ja yht'äkkiä ovat doggin lujat leuat siepanneet käärmeen niskan takaa kiinni.

Poikkipurruin päin makaa vaarallinen peto kuolonkouristuksissa kiemurrellen. Miss Belly ei tahdo uskoa silmiään.

— Fred, Gaspard, Dickson, Andy-Joe! — Kaikki tänne! huutaa Belly kaikin voimin samalla kun koira muristen varustautuu hyppäämään hänen kimppuunsa. — Lyökää koira kuoliaaksi! Se tekee minut hulluksi!

Silmänräpäyksessä olivat kaikki koolla, lukuunottamatta Täyskäsi-Frediä — jolla tiedämme olevan tekemistä toisella taholla sittenkun hän oli alkanut huomata, ettei peli ollut kadotettu. — Mutta viime hetkellä koetti hän yhteisestä saaliista pelastaa omalle osalleen niin suuren määrän kuin mahdollista.

Mutta Bully-Dass ei ollut se, joka antaa ottaa itsensä kiinni. — Se sieppasi vielä yhden käärmeen, sen, joka oli lähinnä Handsome Harrya ja se suussaan heittäytyi suoraan miss Bellyn kasvoille ollenkaan huolimatta tämän kyvystä lumota ihmisiä ja eläimiä.

Siinä istui miss Belly lattialla… Hänen ylitseen syöksyi Bully-Dass huimaa vauhtia sisäänryntääviä miehiä kohti — jotka väistyivät yhtä hämmästyneinä kuin olisivat nähneet itsensä paholaisen. — Ei milloinkaan olisi kukaan uskonut, että pieni koira rohkenee sillä tavoin heilutella kalkkarokäärmettä, jota eläimet tavallisesti vaistomaisesti pakenevat.

Seuraavassa hetkessä katosi ihmeellinen näky ja tuli muuta tuumittavaa.

Miss Belly oli siinä mihin oli pudonnut. Kaatuessaan oli hän iskenyt takaraivonsa kynnykseen. — Hän makasi ikäänkuin kuollut. — Muun puutteessa kaatoi hänen ystävänsä malaiji hänen silmilleen kannullisen vettä. — Kasvot ja hiukset läpimärkinä avasi hän silmänsä, mutta tarvitsi vielä muutamia minuutteja käsittääkseen tilanteen ja muistaakseen mitä oli tapahtunut.

— Doggi! Doggi! huusi hän vihdoin. — Missä teillä se on?

— Ei se ole doggi, miss Belly… Se on piru itse, vastasi eräs. Emme me sitä saa.

— Ampukaa!

— Ei siihen kuulat pysty.

Miss Belly nousi. Hän vapisi raivosta ja näytti märkine hiuksineen sekä tuijottavine silmineen noidalta, niin että miehet luulivat hänen äkkiä kadottaneen järkensä.

— Olette kurjia raukkoja! kuului vihdoinkin. — Tällä tavoin joudumme kiinni koko roikka… Missä on Fred?

— Niin, missä Fred on? Ei ainakaan täällä.

Kuin vastaukseksi kuului lattian alta laukaus ja ja senjälkeen kova huuto, joka vaikeni äkkiä.

— Gaspard!… Andy-Joe!… Katsokaa mikä siellä on… Te toiset auttakaa minua saamaan tämä parvekkeelle ja hankkikaa tulisen kiireesti pitkä ja vahva köysi. Auto esiin! Tämän viemme mukanamme.

Hän osoitti liikkumattomaan Dennis Morganiin.

— Miss Belly, luulen että…

— Ei ole mitään luulemista. Tehkää niinkuin käsken.

Gaspard ja Andy-Joe olivat syöksyneet alas. Toiset ryntäsivät ullakolle hakemaan nuoria. Yksi laskeutui alas paloportaita laittamaan kuntoon autoa. Kaikkialla oli liikettä ja elämää.

Mutta paloportaita laskeutuva mies on jo nähty. Ja näkijä on Arizona Bert! Ikäänkuin aavistuksen ajamana on hän heittäytynyt eteisen ikkunasta ulos ja seisoo erään pensaan takana katsellen alas laskeutuvaa miestä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovat miehen kädet ja jalat sidottu yhteen nahkaremmillä, suu on täytetty turpeilla ja mies laahattu pensaan taa.

Kadottamatta turhaan aikaa kiipeää Arizona Bert reippaasti parvekkeelle. Miss Belly, joka luuli alaslähetetyn palaavan, tuli vastaan. Arizona Bert tarttui häntä sopivalla tavalla vyötäisiin ja huudahti ivallisesti:

— Näyttää kuin tulisin vielä sopimattomampaan aikaan kuin äsken. —
Miten on hiustenne laita? Olen kenties tullut kesken kampauksen.

— Te! Te! Te!

— Arizona Bert, palvelukseksenne. Tahi kenties olette unohtaneet minut.

Pitäen revolverillaan Bellyä aisoissa meni Bert Morganin ja Handsome Harryn luo sekä katkaisi nopeasti heidän siteensä. Viimemainittu, joka pitkään aikaan ei ollut uskaltanut liikkua käärmeitten vuoksi, joista yksi oli kiemurrellut hänen rintansa päälle, hypähti ylös kuin vieteri, jolloin käärme vieri aivan miss Bellyn jalkoihin. Tämä aikoi heittäytyä syrjään, mutta Bert komensi:

— Ei liikettäkään. Muuten…

Mutta nainen sieppasi kuitenkin käärmeen käteensä ja pitäen sitä
Bertiin päin ojennettuna alkoi hitaasti peräytyä.

Bert, joka ei laukauksella halunnut kutsua toisia paikalle, epäröi.
Mutta niin ei tehnyt Handsome Harry.

Takaapäin vangitsi hän naisen käsivarret juuri kuin Bully-Dass jälleen saapui näyttämölle. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin käärme päätä lyhempänä.

Enempää vastarintaa ei miss Belly voinut ajatellakaan. Hänet sidottiin nopeasti, varustettiin suukapulalla ja kannettiin parvekkeelle. Nyt saattoivat toiset tulla koska hyvänsä.

Alhaalla olijoilla oli kylliksi syytä kiiruhtaa odottavaa kohtaloaan vastaan.

Alaspääseminen näytti mahdottomalta. Mutta kaikki aikoivat livistää paloportaita pitkin kadulle.

Big Bob ja Gerald Morgan eivät olleet säästäneet kuulia. Portille meneminen olisi ollut varma kuolema. Mutta kun tultiin ylös, niin kohdattiin Arizona Bert ja Dennis Morgan. Heidän takanaan kuului Handsome Harryn kaikuva ääni.

— Wah — ku — vhoo, hi ho, siellä alhaalla. Come along, boys!
Mexiko-Maria! Täältä saatte ilmaisen kyydin!

— Samoin täältä! kajahti Big Bobin valtava ääni. Pannaan toimeen kalkkarokäärmetanssi. Ottakaa noita mukaan, niin hienompaa tulee!…

Ei auttanut muu kuin antautuminen.

Tässä komeassa loppukohtauksessa tapasivat veljekset Morgan toisensa.
He lankesivat toistensa kaulaan ja molempien huulilta kuului yht'aikaa:

— Ilman Arizona Bertiä olisi tämä ollut meille varma kuolema.

Vangit koottiin Handsome Harryn esiinajamaan autoon. Täyskäsi-Fred ja kultapussit sijoitettiin auton katolle — ensimainittu yhä matka-arkussa. Mutta kun parvekkeelta mentiin hakemaan joukkueen sielua, miss Bellyä, oli hän jo kuollut.

Eräs suurimmista ja vaarallisimmista kalkkarokäärmeistä oli kiemurrellut parvekkeelle ja purrut häntä kaulaan. Kuolleena vietiin hänet rosvojoukkonsa mukana Phoenixin poliisilaitokselle, juuri kun siellä oltiin lukemassa uutta julistusta, jossa luvattiin kymmenen tuhannen dollarin palkinto sille tahi niille, jotka voisivat antaa tietoja salaperäisellä tavalla kadonneista Morgan-veljeksistä. Ja se sopi Arizona Bertille sangen hyvin.