Toiset rauhoittivat myös Niania leikillisin sanoin, ja Moto ehdotti, että kaikki muut kävisivät levolle ja hän yksin valvoisi siltä varalta, että kuollut jalopeura houkuttelisi toisia paikalle.
Kun taivas alkoi idässä valjeta, herätti Moto toverinsa, jotka heti sytyttivät tulen lämmitelläkseen kylmän yökasteen jälkeen. Kalulu leikkasi jalopeuran kynnet, jotka hän antoi Selimille, Simballe ja Motolle. Neljännen käpälän hän aikoi antaa Abdullahille, mutta kun tämä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, piti hän sen itse.
Simba otti tuuhean harjan, leikkasi sen kuuteen yhtä suureen osaan ja jakoi ne kaikkien kesken. Sitten hän ehdotti, että matkaa jatkettaisiin ja metsänriistaa pidettäisiin tarkoin silmällä.
Tunnin kuluttua Simba näki kauriin, jonka hän ampui. Toverit ennättivät hänen luokseen juuri parahiksi kuullakseen, kuinka hän muhamettilaiseen tapaan hurskaasti lausui: "Bismillah", ennenkuin leikkasi kauniin eläimen kurkun poikki.
Sillä välin kun he paistoivat lihaa ehdotti Moto, että he lepäisivät tämän päivän pitkän matkansa vaivoista, mutta Simba ja Kalulu tahtoivat jatkaa matkaa, kunnes he pääsisivät Liemban rannalle. Selim kannatti Kalulun mielipidettä, mutta Abdullah ja Niani, jotka olivat kovin väsyneitä, olivat samaa mieltä kuin Moto.
He lepäsivät päivälliseen saakka, jolloin Niani ja Abdullah olivat jälleen siksi reippaat, että saattoivat kulkea eteenpäin.
Heidän lähtiessään matkaan näytti maisema heistä yhtä kauniilta kuin silloin, kun se ensi kerran avautui heidän silmiensä eteen, ja he näkivät kaukana puhvelihärkiä ja antilooppeja, jotka kävivät mehukkaassa ruohikossa laitumella.
Siellä täällä avarien niittyjen keskellä kohosi korkea tamarindi, silkkiäispuu, ryhmä komeita palmyrapalmuja, matala pensaikko, orjantappuratiheikkö tai mimosalehto, jotka antoivat maisemalle yhä suuremman viehätyksen.
Heidän päittensä yläpuolella leijailivat haukat ja kotkat tähystellen terävin silmin saalista pienempien lintujen viserrellessä pensaikossa ja puiden oksilla.
Maisema teki niin rauhallisen ja mieluisan vaikutuksen, että arabialaispojat toivoivat sen ulottuvan aina Sansibariin saakka. Poika parat! Se oli luonnollinen toive kaikkien niiden vastusten jälkeen, joita he lyhyenä oloaikanaan Afrikassa olivat saaneet kokea. Mutta ei olisi tarvittu muuta kuin että Ferodia olisi ilmestynyt viidenkymmenen sotilaansa kera heidän silmiensä eteen, jotta tämä rauhallinen, suloinen maisema olisi muuttunut kauhun paikaksi, sellaiseksi että viidakko ja puuton tasankokin olisi tuntunut paratiisilta sen rinnalla.
Heidän istuessaan illalla tulen ääressä arveli Kalulu, ettei näin viljava ja rikas seutu voinut olla asukkaita vailla, ja hän otaksui, että koska he nyt nopein askelin lähestyivät järven rantaa, saisivat he varmaankin seuraavana aamuna tai myöhemmin päivällä nähdä viljellyn maan ja asutuksen jälkiä. Heidän kuljettuaan seuraavana aamuna pari tuntia, huudahti Simba, joka marssi joukon etunenässä, että hän näki viljavainion. Tämä sanoma pelästytti ensin nuorempia, mutta vähitellen he rauhoittuivat ajatellessaan, että Ferodia oli kaukana heistä ja etteivät nämä ihmiset ehkä koskaan olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta hurjasta ja kauhistuttavasta miehestä.
He kiersivät viljavainion ympäri ja saapuivat tunnin kuluttua ruskealle ja syvälle joelle, joka oli noin kahdenkymmenen jalan levyinen ja juoksi pohjoista kohti. Tunkeutuessaan tiheän, pitkän ja jäykän ruohon läpi, jota kasvoi rannalla, päästi Niani äänekkään huudon osoittaen esinettä, joka oli piilotettu rantaan. Kalulu palasi takaisin katsomaan, mitä se oli, ja näki kaksihankaisen kanootin. Hän ilmoitti heti uutisen toisille, ja kaikki kerääntyivät yhteen pitäen hiljaisen neuvottelun. Mutta Moton mielestä oli kovin varomatonta lähteä kanootilla soutamaan ja hän ehdotti, että he piiloutuisivat lähimpään viidakkoon. Siihen suostuttiin, ja parin metrin päässä löytyikin sopiva paikka, jonne he saattoivat kätkeytyä ja neuvotella mitä tehdä, jätettyään ensin Nianin vartioimaan. Hänen oli määrä ilmoittaa heti, jos jotakin epäilyttävää näkyisi.
"Mitä väkeä sinä luulet täällä asuvan?" kysyi Simba Kalutulta.
Nuori päällikkö arveli, että niillä main asusti Wa-Liemba-heimoon kuuluvaa kansaa ja että kanootti oli kyläläisten, jotka olivat lähteneet etsimään metsänriistaa.
Moto ehdotti, että he odottaisivat sydänyön tuloa ja lähtisivät sitten soutamaan kanootilla virtaa alas. Simba ja Kalulu luulivat myöskin siten päästävän helpoimmin Liemba-järvelle. Mutta Selim ja Abdullah panivat kovasti vastaan — sehän olisi varkautta ja sitä paitsi vihollismielinen teko heimoa kohtaan, joka ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. Toiset esittivät kuitenkin niin päteviä syitä, että arabialaispoikien täytyi vaieta. Pakenivathan he parhaillaan maasta, jossa jokainen väijyi heidän henkeään ja jossa ylivoima uhkasi ennemmin tai myöhemmin heidät nujertaa menettelevätpä he miten taitavasti tahansa. Viisaus ja varovaisuus kehotti heitä täten välttämään vaikeuksia ja uutta vankeutta, ja jolleivät he käyttäneet hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta, niin voisi sattua, että he muutaman tunnin jälkeen kiroisivat omantunnonherkkyyttään ja päättämättömyyttään, ja valittaisivat onnetonta kohtaloaan vieläkin kovempiin kahleihin kytkettynä kuin mitä Ferodian olivat olleet. Näiden sanojen jälkeen taipuivat Selim ja Abdullah toisten tahtoon eivätkä tehneet enää vastaväitteitä, joskin he keskenään valittivat sitä, että oli turvauduttava näin luvattomaan menettelyyn.
Yö saapui ilman että mitään erikoista tapahtui. Niani kutsuttiin pois vartiopaikaltaan ja vain kuiskaten vaihdettiin joitakin sanoja, ennenkuin lähdettiin matkaan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Virralla. — Vihdoinkin järvellä. — Selim kehuu Liemban ihanuutta ja Kalulu vastaa siihen. — Matka järvellä. — Selim ampuu seepran. — Selim ajaa hurjasti seepraa takaa. — Myrsky järvellä. — Taaskin vankina.
Kolme tuntia sen jälkeen kun pimeys oli laskeutunut maahan, oli aika ryhtyä siihen uhkarohkeaan tekoon, joka saattaisi heidät jälleen ystäviensä luo. He eivät olleet kuulleet ainoatakaan rauhattomuutta herättävää ääntä. Sammakot kurnuttivat ruohikossa ja krokotiilin käheä mörinä kajahti metsässä, mutta mustan ibislinnun karhea huuto oli kauan sitten vaiennut. Nyt oli aika lähteä matkaan, sillä tähän aikaan yöstä eivät rauhalliset afrikkalaiset uskalla loitota kylistään.
He löysivät helposti kanootin ja astuivat siihen varovasti sanaakaan sanomatta. Simba ja Moto tarttuivat kumpikin airoonsa, työnsivät veneen rannasta ja sousivat toisen rannan suojaan, jossa vene kulki korkean ruohon ja puitten suojassa.
Kylän luona he lepuuttivat airojaan ja antoivat kanootin hiljalleen soljua sen ohitse soutaakseen sitten jälleen varovaisesti eteenpäin. Ja kun he olivat sivuuttaneet viljellyt maat, rupesivat Kalulu ja Selim myös soutamaan, ja vene kiiti kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin. Seutu oli nyt jälleen viljelemätöntä, ja kun Simba pani koko jättiläisvoimansa liikkeelle ja Moto ponnisti lihastensa ja jänteittensä koko voiman, oli vauhti kiivas, mikä näkyi parhaiten nopeasti ohikiitävistä korkeista kaisloista ja puista. Tähdet valaisivat heidän tietään, virta auttoi heitä eteenpäin, ja nopea kulku — viisi peninkulmaa tunnissa — virkisti heidän mieltään. Täten olisivat he yhdeksän tunnin soudun jälkeen seuraavana aamuna kaukana kaikesta vaarasta, vaikkapa heitä ajettaisiinkin takaa. Sillä elleivät seudun alkuasukkaat keksisi heitä ei kukaan saisi selville heidän pakotietään, sillä he eivät jättäisi taakseen minkäänlaista jälkeä.
Kaikkien mielestä tämä oli mainio tapa kulkea kotia kohti, sillä vaikka he hetken aikaa lepuuttivatkin airojaan, niin ystävällinen virta kuljetti heitä sittenkin lähemmäksi heidän päämääräänsä.
Kun aamu valkeni, ei missään näkynyt viljeltyä maata. Virran rannat olivat korkeita, suurien puiden reunustamia ja ne viettivät jyrkkinä veden rajaan. Virta yltyi vahvemmaksi, väliin se kuohui koskena kallioiden ohi, ja myötäkäyminen antoi heidän aironvedoilleen yhä suuremman voiman.
Vähitellen virta leveni ja sen kulku hiljeni. Korkea kaisla ympäröi heitä joka puolelta, ja he iloitsivat siitäkin, sillä kalastajia lukuunottamatta ei mikään heimo valitse asuinsijakseen niin epäterveellistä seutua. Levättyään jonkun aikaa ja syötyään kuivattua lihaa he jatkoivat matkaansa. Keskellä virtaa kohosi pitkiä, hiekkaisia saaria, ja kaislikossa lepäili krokotiilejä paistatellen kylkiään auringossa, mutta ne sukelsivat veden alle kuullessaan airojen loiskeen ja nähdessään kanootin, joka häiritsi niiden rauhaa. Ystävämme soutivat edelleen saarien ja hietasärkkien ohi ja kapeitten kanavien läpi — minne, sitä he eivät tienneet, eivätkä siitä välittäneetkään, kunhan vain pääsisivät suurelle järvelle, jonne olivat matkalla.
Päivällisen aikaan he pysähtyivät ja laskeutuivat levolle kanootin pohjalle. Pimeän tultua he heräsivät virkistyneinä ja syötyään jatkoivat taas kulkuaan.
He soutivat vielä tämänkin yön tähtien tuikkiessa lauhkeitten tuulien virvoittaessa heidän ohimokaan, ja korkea kaislikko vilkutti jäähyväisiksi eteenpäin kiiruhtavan kanootin jälkeen. Vesi loiski pienin lainein sen kylkeä vasten ja muodosti sen taakse vaahtoavan köliveden. Krokotiili mörähteli ja virtahepo korskui ja kaiku toisti näitä kummia ääniä kuljettaen niitä soiden yli ja herättäen unesta harmistuneet ja vastaankurnuttavat sammakot. Mutta soutajat istuivat yhä ääneti kuin varjot kanootin halkaistessa tummaa vettä ja kiitäessä nopeasti nyökkivien kaislojen välitse piittaamatta vähääkään krokotiileistä tai sammakoista.
Aamu valkeni. Yölliset sumut hajosivat nousevassa auringossa, ja kas — he näkivät järven avautuvan edessään! Liemba järvi! Vihdoinkin! Ja tähän saakka äänettömät soutajat ratkesivat riemuhuutoon luullessaan päässeensä jo miltei matkansa päähän.
Mutta turvassa he eivät vieläkään olleet, heidän takaa-ajajansa saattoivat olla heidän kintereillään, ja heidän oli pakko soutaa vielä kauas ja kauan, ennenkuin he saattoivat sanoa olevansa suojassa. Abdullah ja Niani asettuivat nyt Selimin ja Kalulun paikalle soutamaan. Simba ja Moto olivat väsymättömiä.
Kahdeksan tuntia he seurasivat järven oikeanpuoleista rantaa, mutta sitten he laskivat pienen saaren rantaan, piilottivat veneen kaislikkoon ja nousivat maihin ja pusersivat toistensa käsiä, sillä nyt he luulivat olevansa täysin turvassa.
"Oi, Kalulu, me olemme pelastuneet!" huudahti Selim ihastuneena ja kävi nuoren päällikön viereen istumaan.
"Niin, tällä hetkellä kyllä, veljeni, mutta eikö Sansibariin ole vielä pitkä matka?"
"Viiden kuukauden matka, mutta niinpiankuin olemme Usowassa, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Moto sanoo, että ihmiset ovat siellä ystävällismielisiä arabeja kohtaan. Mutta eikö täällä ole ihanaa?" kysyi Selim.
"On kyllä, mutta nouskaamme korkeammalle, jotta voimme katsella ympärillemme", ehdotti Kalulu, "siellä voimme nukkua rauhassa ja ilma on myöskin viileämpää kuin täällä."
Hetken kuluttua he olivat saapuneet saaren korkeimmalle kohdalle, ja istuen varjoisan mimosapuun alla katseli Selim ihastuneena ympärilleen ja osoitti Kalululle kaikkea sitä kauneutta, jonka hän ympärillään näki.
"Katso, Kalulu", hän sanoi, "annahan kun sanon sinulle, mikä minusta täällä on kauneinta. Katso Liemban vettä, miten kirkasta ja syvää se on. Se on taivastakin sinisempää siinä kohdin, missä järvi on syvä. Ja katso noita pieniä kumpuja rannoilla! Ne peilaavat itseään vedessä aivankuin meidän turhamaiset naisemme nähdäkseen miten kauniita he ovat. Näetkö miten ne muodoltaan muistuttavat watutamajoja? Mutta olkikaton asemesta on taivaanhenki kattanut ne puilla ja lähettänyt tuulet soittamaan niiden latvoihin ja oksiin. Ja kumpujen välissä, Kalulu, on kiemurtelevia laaksoja, jotka katoavat harmaitten kalliorotkojen vähin. Jos olisit lähempänä, niin kuulisit purojen laulavan ja nauravan solistessaan kallioiden ja kivien yli Liemban helmaan."
Hetken kuluttua hän jatkoi vakavammin:
"Tuo puiden ja purojen soitto kertoo meille arabeille taivaanhengen hyvyydestä. Jos kuulosi olisi kyllin herkkä ja me molemmat seisoisimme puiden siimeksessä laaksossa tuolla kaukana, niin kuulisit sieluni ja sydämeni äänen laulavan yhdessä purojen ja puiden kanssa. Ja samoinkuin sydämeni laulavat myös linnut. Eikö lintujen laulu ole sinusta suloista, Kalulu?"
"Kuuntele, Kalulu, kuuletko syvän järven laulavan? Etkö! Minä kuulen ja ymmärrän sen äänen. Kuuletko laineiden loisketta rantaa vasten? Se on musiikkia minun korvissani, ja se tuo mieleeni vieläkin syvemmän ja ihanamman laulun, jota meri Sansibarin rannoilla lauloi iltaisin isälleni ja hänen ystävilleen, kun he istuivat ja ihailivat laskevaa aurinkoa. Tiedätkö, Kalulu, noiden pienten laineiden äänet kajahtavat minun korvissani ikäänkuin kaukaisten ystävien huokaukset ja ne muuttavat mieleni puhtaammaksi ja paremmaksi, enemmän Allahin lapsen kaltaiseksi, tuon suuren taivaanhengen, joka on luonut sekä sinut että minut ja kaikki ihmiset. Ne täyttävät sydämeni rakkaudella ja vievät minut lähemmäksi Jumalaa. Tänä hetkenä en tunne vihamielisiä tunteita ketään kohtaan. En edes Ferodiaa. Tahdon unohtaa kaiken sen pahan, minkä hän on tehnyt minulle ja omaisilleni. Sillä mitä minä olen Allahin rinnalla, jonka näen kaikkialla luonnossa näissä mahtavissa kallioissa, näissä äärettömissä metsissä, kummuissa ja laaksoissa, rajattomassa taivaanholvissa, jonka yläpuolella Allahin kultainen valtaistuin lepää."
Kalulu kuunteli ihmetellen Selimiä, joka intomielisin sanoin ja katsein tulkitsi tunteitaan ja ympäröivän luonnon ihanuutta sekä kiitollisuuttaan, kun hän nyt oli pelastunut viimeisestä vaarasta. Kalulu, joka oli käytännöllisempi mieleltään, ei ymmärtänyt häntä, vaan luuli, että hänen puheessaan piili taikavoima. Taikavoimia ja loihtijan lahjoja hän ymmärsi ja niihin hän pani arvoa.
"Sinun sanasi", sanoi Kalulu, "herättävät minussa halun olla arabialainen samoinkuin sinäkin. Olen kuunnellut puhettasi, Selim veljeni, mutta minä en voi nähdä sitä kauneutta, josta sinä puhut. Minä en kuule taivaanhengen, purojen, puiden enkä laineiden ääntä. Mutta minä en ole arabi, vaan mtuta ja kuningas. Olen elänyt Urorin ja Ututan auringon alla. Olen samoillut molempien näiden maiden metsissä ja tasangoilla. Olen metsästänyt antilooppeja ja puhveleita, olen etsinyt hunajaa ja asettanut ansoja linnuille. Olen oleskellut laaksoissa ja uinut virroissa. Olen kiivennyt korkeita kallioita ylös ja nukkunut monena yönä vuorilla, mutta en ole koskaan kuullut säveliä kaikessa tässä."
"Mikä kansa rakastaisi enemmän soittoa kuin warorit ja watutalaiset", jatkoi Kalulu. "Äitimme laulavat meille istuessaan tamarindipuun varjossa ja tuudittaessaan meitä uneen. He laulavat viljavainioista, työstä ja jokimatkoista, sodasta, suurista, kauan sitten kuolleista kuninkaista ja juhlista, mutta he eivät laula koskaan linnuista eivätkä veden äänestä. Me emme kuule koskaan sellaisia säveliä kuin sinä. Heti opittuamme kävelemään astuvat jalkamme rummun tahdissa, ja kun me vartumme suuriksi, rummutamme ja laulamme me päivät pitkät ja yölläkin, kuutamossa. Meidän naisemme laulavat, meidän sotilaamme laulavat ennenkuin he menevät taisteluun, me laulamme häissä ja hautajaisissa. Aina ja alituisesti heimoni laulaa ja samoin teen minäkin. Mutta en koskaan ole kuullut heidän sanovan, että vesi laulaa ja että puut ja lehdet tai oksat laulavat. Sanotko sinä kaikkien villien eläintenkin karjuntaa ja mörinää lauluksi?"
Hetken kuluttua Kalulu jatkoi jälleen:
"Ei, Selim veljeni, sinun taivaanhenkesi ei ole sama kuin minun. Sinun opettaa sinulle vain valheita. Hän ei uskalla näyttäytyä, hän tahtoo paistatella itseään auringossa, valtaistuimellaan. Kovin kuuma lienee tuolla pilvien yläpuolella, ja kova kuumuus tekee laiskaksi. Miksikä hän ei astu alas ja näyttäydy meille? Meidän henkemme käy usein meidän luonamme. Yhtenä päivänä hän tulee valkosiipisenä lintuna, toisena suurena korppina, jonkun kerran karjuvana jalopeurana tai leopardina. Mgangan rukoilee häntä juomalla taikajuomaa ja helisyttämällä kurpitsapulloja, ja hän antaa meille sotaonnea tai runsaasti kankaita, helmiä ja norsuntorahampaita. Jos hän on äkeissään, tappaa hän meidät tarttuvilla taudeilla tai ärsyttää vihollisia vastaamme ja tekee meidät heikoiksi. Mutta hän ei koskaan valehtele. Kun hyvä taikuri kysyy häneltä, vastaa hän aina, ja tapahtuu aina hänen sanojensa mukaan."
Vieläkin Kalulu puhui:
"Sinä sanot, että sinun taivaanhenkesi on luonut sinut ja minut ja kaikki ihmiset. Ehkä hän on luonut sinut ja arabit, sillä te olette valkeita, mutta waroreja ja watutoja hän ei ole luonut. Me olemme mustia, mustien vanhempien lapsia. Oletko nähnyt metsäkauriin käyvän laitumella emänsä rinnalla? Samoinkuin ne tulevat maailmaan, samoin myös watutain ja warorien lapset. Sinä sanoit kerran, että kun hyvät arabit kuolevat, joutuvat he paratiisiin. Voihan se olla, sillä he ovat valkeita ja sinun taivaanhenkesi suosii heitä. Mutta kun warorit ja watutat kuolevat, lasketaan heidät syvään hautaan, yhdentekevää ovatko he olleet hyviä vai pahoja, eikä heistä kuulla sen enempää, siksi etteivät he ole enää elossa, että he ovat kuolleet. Sen ovat taikurit ja viisaat miehet sanoneet minulle, ja minä puhun totta."
"Oi, Kalulu veljeni, sinä olet kuin ne, jotka eivät näe, siksi ettei heillä ole silmien valoa, ja jotka eivät kuule, siksi että heidän korvansa ovat suljetut. On varma, että Allah, taivaanhenki, on luonut taivaan katokseksi ylitsemme ja maan vuoteeksemme, ja vaikka sinä olet musta, niin on hän sittenkin luonut sinut samoinkuin minutkin. Hän on luonut linnut, puut, vuoret ja laaksot. Hän antaa sateen langeta maahan ja kaikkien hedelmien ja viljan kasvaa aikanaan meidän hyödyksemme. Kun tulet Sansibariin ja olet oppinut meidän kieltämme, saat nähdä, että minä puhun totta. Nyt sinun mielesi on kuin aamuhämärä, mutta aurinko tunkeutuu esiin ja mustat pilvet hajoavat sen valon tieltä. Samoin on pimeys haihtuva sinustakin. Mutta älkäämme puhuko tästä enää, vaan käykäämme levolle, jotta voimme yöllä taas jatkaa matkaamme."
Selim kävi makuulle, ja kun Kalulu oli turhaan yrittänyt käsittää veljensä sanoja ja jo edeltäkäsin nähdä vilahduksen siitä valosta, jota hän oli hänelle luvannut, laskeutui hänkin levolle.
Simba herätti heidät, seisoen heidän edessään kuin henkien maasta saapunut jättiläisvarjo. Voimakas ravistus hävitti kuitenkin tämän harhaluulon ja ilmaisi heille, että yö oli saapunut ja että Simba herätti heidät, jotta he jälleen jatkaisivat matkaansa.
Kevyin askelin he kiiruhtivat rantaan rakkaan kanoottinsa luo ja pian oli Mimosasaari hävinnyt yön varjojen pariin.
He pysyttelivät kaukana rannasta, jotta kalastajien veneet eivät pidättäisi heitä. Yltympärillä oli syvää vettä, ja yläpuolella korkea taivas tuhansine tähtineen, jotka valaisivat pakolaisraukkojen tietä. Virkistääkseen tovereittensa mieltä viritti Kalulu Liemban soutajanlaulun:
Vene vierii,
nopsaan kierii.
Ja aironvetojen kiihtymisestä hän huomasi, että laululla oli tarkoitettu vaikutuksensa.
Kun aamu jälleen valkeni, tähystelivät he ympärilleen nähdäkseen, näkyisikö missään asuntoja, mutta kun he huomasivat, ettei niin ollut asian laita, soutivat he lähemmäksi rantaa, ja Simba, joka oli keksinyt pienen lahdelman kahden kukkulan välissä, ehdotti, että he nousisivat siellä maihin ja kävisivät metsänriistaa etsimässä, sillä eväät alkoivat jo loppua.
He eivät olisi voineet valita sen parempaa paikkaa, sillä täällä ei ollut kaislikkoa eikä meriheinää, jota muuten aina kasvoi rannalla joensuun läheisyydessä. Rannalla kasvoi sen sijaan paljon hedelmäpuita. Täällä oli kypsiä singwehedelmiä — suuria kuin luumut, mutta kirpeämmän makuisia — sekä keltaisia mbembuja, jotka muistuttivat pieniä persikoita. Kaikki hyökkäsivät heti hedelmien kimppuun, niin nälkäisiä he olivat.
Syötyään kyllikseen ehdotti Kalulu, että Selim ja hän lähtisivät yhteen suuntaan, Moto ja Abdullah toiseen ja Simba ja Niani jäisivät vartioimaan kanoottia, ja kaikki hyväksyivät ehdotuksen.
Kalulu ja Selim lähtivät astumaan koillista kohti kiiruhtaen nopeasti eteenpäin, Kalulu jousineen ja keihäineen ja Selim pyssy olalla. He kulkivat hedelmämetsän halki näkemättä ainoatakaan metsäneläintä, mutta kauempana he tulivat tasaiselle tantereelle, jossa kasvoi yksinäisiä puita, ja siellä he näkivät seepraparven. Selim tähtäsi kaunista eläintä, joka seisoi joukon etunenässä ja pää pystyssä tarkasti heitä. Laukaus pamahti, ja komea eläin kiepsahti kumoon toisten ilmaistessa suruaan ja levottomuuttaan kimakasti hirnuen ja nelistäen pois metsämiesten luota, jotka nauraen kiiruhtivat ottamaan haltuunsa saaliin.
Haavoittunut seepra makasi liikkumatta. Selim, joka luuli sitä kuolleeksi, laski pyssynsä maahan ja jäi katselemaan kaunista eläintä. Voimatta hillitä haluaan hän istahti sen selkään ja tarttui sen harjaan kiinni.
"Mikä erinomainen ratsu tämä olisi!" hän sanoi Kalululle. "Miten hauska, jos tällainen eläin veisi minut Sansibariin!" Mutta juuri kun hän sai sen sanotuksi, kohosikin seepra jaloilleen — niin nopeasti, ettei Selim ennättänyt heittäytyä alas sen selästä— ja kiiruhti nuolen nopeudella toveriensa jälkeen.
Kalulu päästi kauhistuneen huudon, mutta hillitsi heti itsensä ja hän sai ammutuksi nuolen pakenevan eläimen kylkeen.
Uusi haava kiihdytti pelästyneen eläimen yhä hurjempaan juoksuun. Kalulu kuuli seeprojen iloisen hirnunnan, kun niiden johtaja palasi takaisin. Hän näki niiden piirittävän sen ja katselevan epäilevin katsein ratsumiestä, näki niiden hurjasti nelistäen hyökkäävän Selimiä vastaan, suut auki, korvat höröllään ja jalat kohotettuina potkuun. Kalulu näki haavoittuneen seepran katoavan muun lauman mukana metsään, ja hän oli peloissaan valkoisen veljensä puolesta.
Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään piti Kalulu silmällä suuntaa, jonne seeprat olivat kadonneet, ja palasi sitten takaisin leirille, missä Simba ja Niani odottivat metsästäjien paluuta. Hän kertoi heille tapahtumasta ja pyysi Simbaa seuraamaan mukanaan seeprojen jälkeen.
Niani itki surusta, mutta Simba käski hänen jäädä vartioimaan leiriä ja kiiruhti Kalulun kanssa tasangolle. He pysähtyivät hetkeksi sen puun alle, missä seepra oli maannut ikäänkuin kuolleena. Kalulu osoitti, mihin suuntaan seepra oli nelistänyt, ja juoksujalkaa he kiiruhtivat eteenpäin.
Kavioiden jäljet näkyivät selvästi pehmeässä maassa, ja he saattoivat seurata parven kiivaita liikkeitä sen hyökätessä uskaliaan miehen kimppuun, joka oli rohjennut nousta sen johtajan selkään. Ja he saattoivat käsittää tuon vapauteen tottuneen joukon harmin, kun he säihkyvin silmin ja harjat pystyssä kuopivat maata kavioillaan. Sitten he ajattelivat, miltä Selimistä mahtoi tuntua, kun nuo hurjat eläimet pärisevin sieraimin ja kiihkeästi hengittäen purivat ja potkivat häntä hänen yrittäessään iskuin ja huudoin puolustautua vastaan.
He kiiruhtivat eteenpäin sitä nopeammin, mitä enemmän ajattelivat sitä johon Selim oli joutunut. Suuret veritäplät maassa todistivat heille, että seepra oli varmaankin väsynyt, ja ennenkuin Kalulun ja Simban voimat olivat aivan lopussa, näkivät he Selimin vahingoittumattomana astuvan heitä vastaan.
Uupuneina kiihkeästä juoksustaan heittäytyivät Simba ja Kalulu maahan heidän sydämiensä tykyttäessä hurjasti ja keuhkojensa tehdessä rajusti työtä. Heidän päätään särki, mutta toinnuttuaan hiukan he pyysivät Selimin kertomaan seikkailunsa. Niinpiankuin Seepra oli horjahtanut ja kaatunut maahan, oli Selim hypännyt alas sen selästä ja piiloutunut puun taakse, ja seepraparvi oli äänekkäästi hirnuen hävinnyt metsään jättäen johtajansa oman onnensa nojaan.
Hetken kuluttua he lähtivät taas liikkeelle, leikkasivat kappaleiksi seepran, joka oli tuottanut heille niin paljon vaivaa ja levottomuutta, ja palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Auringon laskiessa matkamiehemme seisoivat jälleen saman puun alla, josta kilpajuoksu oli alkanut, ja sen juurelta he löysivät Selimin pyssyn, jonka hän typeryydessään oli laskenut kädestään. Pian sen jälkeen he saapuivat leiriinsä, ja siellä Moto ja Abdullah tervehtivät riemulla heitä. He puolestaan olivat tappaneet nuoren puhvelilehmän.
He viettivät yön leirissä suoden itselleen hiukan lepoa viime päivien vaivojen ja vastusten jälkeen.
Kun he seuraavana aamuna auringon noustessa jatkoivat matkaansa, pysyttelivät he rannan läheisyydessä, jota he saattoivat nyt tarkemmin tähystellä. He näkivät laineiden hyrskyvän kallioita vasten, jotka kohosivat korkealle heidän päänsä yläpuolelle tai kisaillen hyväilivät hiekkarantoja. He näkivät puroja, jotka hiekkaisen maan läpi juoksivat järveen, ja suuria jokia, jotka laskivat vetensä kaislikkojen ja ruohokasvien lomitse tähän suureen sisämaanmereen. He ihailivat jättiläiskorkuista kaislikkoa, jonka miekanmuotoiset lehdet kahisivat tuulessa ja loistivat kuin hienoin silkki, ja jonka varret seisoivat niin tiheissä riveissä, että niiden juurella vallitsi täydellinen pimeys. Mutta he kuulivat jalkojen töminää sekä lintujen viserrystä ja hätäisiä huutoja.
He kulkivat niemien ja alankojen ohi, joilla kasvoi villejä banaanipuita, öljypalmuja, tamarindeja, varjoisia sykomoreja ja monihaaraisia mimosoja, ja kaikki nämä kummut ja laaksot, niemet ja lahdet, joissa virtahevot leikittelivät ja krokotiilit laiskoina ojentelivat suunnattomassa pituudessaan, olivat kauniit katsoa.
Sitten järvi kapeni. Molemmat rannat tulivat lähemmäksi toisiaan, ja kova virta kuljetti heitä pohjoiseen päin vieläkin suuremmalla järvellä. He jatkoivat matkaa sen oikeaa rantaa pitkin iloiten siitä, että he nyt olivat saapuneet Ujijijärvelle. Silloin tällöin he soutivat kylien ohi, ja öisin he lepäsivät syvällä kaislikossa tai jossakin yksinäisessä saaressa kaukana ihmisasunnoista. Päivän toisensa jälkeen he jatkoivat matkaansa häiriöttä, ja kaikki luulivat, että he pääsisivät seikkailuitta Usowaan.
Mutta kuudentena päivänä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet suurelle järvelle, nousi myrsky ja ukkonen. Aallot vyöryivät valkovaahtoisina, niin että kanootti, joka niin kauan oli kantanut heitä, viskautui sinne ja tänne kunnes he luulivat menehtyvänsä. Simba ja Moto tekivät ankarasti työtä airoineen ja koettivat suunnata kulkunsa rantaan, mutta vahva tuuli teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi ja ajoi veneen yhä kauemmaksi ulapalle, ja laineet vuoroin nostivat sen vaahtopäisille harjoilleen, vuoroin syöksivät sen suoraan syvyyteen. Salamat leimahtelivat joka suunnalla ukkosenjyrinä oli räjähyttää taivaan halki, ja sade virtasi tulvinaan. Tuuli ja aallot ajoivat puoleksi vajonnutta venettä minne halusivat, eikä ollut paljonkaan apua siitä, että poika parat ammensivat siitä vettä voimainsa takaa. Kanootti ajautui nyt kaikista ponnistuksista huolimatta sumun ja sakean sateen läpi asuttua rantaa kohti, ja kun ilma hetkeksi kirkastui, huomasivat matkamiehemme joukon ihmisiä, jotka olivat kerääntyneet rantaan katsomaan heidän kulkuaan.
Pelästyneet pakolaisemme ihmettelivät ketä nuo ihmiset saattoivat olla ja miten he ottaisivat heidät vastaan. Mutta he eivät ennättäneet ajatella sen enempää, ennenkuin jättiläisaalto heitti Simban kädestä airon ja pyörähytti veneen ympäri, niin että seuraava laine sattui siihen sivulta, nosti sen korkealle ilmaan ja heitti sen ylös alaisin. Kolmas aalto viskasi sekä veneen että sen miehistön rannalle, missä hetkeksi typertyneet miehet heti joutuivat rannalla seisovien vangeiksi. Ne olivat wazavila- eli niinkuin arabialaiset sanovat wazavira-kansaan kuuluvia paimentolaisia, jotka rakentavat majansa Liemban rannoille, aina Usowasta Ututan rajoilla asti. Jos pakolaisemme olisivat saaneet matkata rauhassa vielä kolme päivää, olisivat he saapuneet Utowan ystävällisten asukkaiden pariin, mutta melkein tämän alueen kynnyksellä he joutuivat huonomaineisten wazavila-rosvojen käsiin.
Simba taisteli hurjasti vastaan, mutta hän enempää kuin toisetkaan ei voinut vastustaa ylivoimaa. Heidät sidottiin jaloista ja käsistä ja kuljetettiin vajaan, missä arabialaisten valkeat ruumiit herättivät yhtä paljon hämmästystä kuin watutainkin parissa.
Näiden rosvojen päällikkö oli nimeltään Casema. Hänen heimonsa lukumäärä, naiset ja lapset mukaanluettuina, teki kolmesataa. Noin neljä kuukautta aikaisemmin he olivat lähteneet Benzanista, joka sijaitsee Rungwa-joen pohjois- ja Usowan itäpuolella, ja sinne he aikoivat nyt palata vankeinensa.
Simba ja Moto pääsivät tästä perille päällikön neuvotellessa väkensä kanssa, ja he olivat varmat siitä, että saattaisivat päästä pakoon, kunhan käyttäytyisivät vain viisaasti ja varovaisesti. Itse he kyllä saattoivat hillitä itsensä, mutta he eivät olleet varmat kiivaasta Kalulusta, joka varmaankin voisi tehdä jotain ajattelematonta, tai ylpeistä arabialaispojista, jotka helposti saattoivat joutua epätoivoon. Niani paran puolesta ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän oli syntynyt orjana ja saattoi helposti tulla jälleen tylsäksi kuin orja, jolla ei ole mitään tulevaisuudentoivetta.
Taivas kirkastui pian, tuuli hiljeni ja laineet asettuivat. Voittajat tulivat lähemmäksi tarkastamaan vankejaan. Peläten että he voisivat saada apua järveltä käsin, päättivät nämä vielä samana iltana lähteä matkaan ja kulkivat sisämaahan sidottuaan ensin vankiparat vahvoilla nahkahihnoilla toisiinsa.
He kulkivat itää kohti, mutta niin perinpohjin mutkitellen, että Moto vain vaivalla saattoi pysyä matkan suunnasta selvillä.
Päivällisen aikana he pysähtyivät syvällä metsässä, ja sotilaita asetettiin vahtimaan vankeja, vaikka nämä olivat niin väsyneet päivän vaivoista, ettei mitään vartioimista olisi tarvittu. He vaipuivat pian uneen, vaikka hihnat hankasivat heidän kaulaansa ja ranteitaan.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Orjanmetsästäjät suunnittelevat hyökkäystä. — Todenmukainen kuva orjakaupasta. — Tulvan vallassa oleva tasanko. — Hirveä loppukohtaus. — Vapauden riemu. — Simba taistelee leopardin kanssa. — Kuinka mtutapäällikkö taistelee. — Kalulu voittaa. — Miten oikea metsänpoika toimii. — Mitä Kalulu löysi arabialaisten leirissä. — Alhainen teko.
Onnettomat vangit herätettiin auringon noustessa epäystävällisin keihääntöytäyksin. Kalulu oli vähällä päästää harminsa valloilleen, mutta kun Moto näki, kuinka hänen silmänsä leimahtivat, pyysi hän, ettei Kalulu ärsyttäisi heidän herrojaan vieläkin pahempiin väkivallan tekoihin.
Pian he olivat taas matkalla, sillä villit ja orjat eivät tarvitse suuresti valmistuksia. Heidän marssittuaan hetken aikaa kuuli Moto muutamien sotilaitten puhuvan hyökkäyksestä, jonka Casema oli päättänyt tehdä yöllä erääseen kylään, josta useimmat taistelukelpoiset miehet olivat poistuneet. Nämä olivat lähteneet metsästysretkelle eteläänpäin ja jättäneet vain muutamia miehiä puolustamaan naisia ja lapsia. Kylä kuului eräälle erillään elävälle wabemda-heimolle.
Kun päivä kallistui ehtooseen, käski Casema pysähtyä tiheään lehtoon, mutta kun ei saatu tehdä tulta, oli pakko syödä maissia paahtamatta, mikä on varsin vaikea tehtävä kaikkein vahvimmillekin leuoille. Sotilaat teroittivat keihäitään ja tarkastivat joustensa jänteitä ja valmistautuivat kaikella tavalla hyökkäykseen kylään, joka siis sijaitsi lähiseudulla.
Kolme tuntia sen jälkeen, kun oli tullut pimeä, lähti sataviisikymmentä wazavila-soturia matkaan ja vain parikymmentä jäi vartioimaan vankeja.
Vaikka Selim, Kalulu ja heidän ystävänsä koettivat kuunnella tarkasti, kuuluisiko mistään sodan melskettä, ei heidän korvansa voineet erottaa mitään melua. Mutta parin tunnin kuluttua he näkivät tulen loimua etelän puolella puitten latvojen yläpuolella, ja arvasivat, että tuo ilkeä työ oli suoritettu. Keskiyön aikana palasivat miehet mukanaan kaksisataaviisikymmentä naista ja lasta sekä muutamia ukkoja — nuoremmat olivat kaatuneet viimeistä miestä myöten puolustaessaan kyläänsä. Marssikäsky annettiin ja wazavilamiehet ajoivat keihäillään orjiaan eteenpäin poluttomassa viidakossa, jotta he pääsivät turvaan ennenkuin ärtyneet wahembalaiset ennättäisivät ajaa heitä takaa.
Aamun sarastaessa he marssivat yhä koillista kohti, ja matkan varrella Selim ja Abdullah saivat nähdä mitä hirveimpiä näkyjä, jotka eivät kuitenkaan olleet Kalululle, Simballe eikä Motolle mitään uutta.
Lähes kahden viikon kuluessa nuo molemmat arabialaispojat näkivät Afrikan kirouksen silmiensä edessä ja käsittivät täydellisesti sen synnin koko laajuuden, johon wazavilarosvot olivat antautuneet. He olivat hyökänneet rauhallisen kylän kimppuun, saattaneet sen asukkaat kurjuuteen ja orjuuteen ja polttaneet heidän kotinsa. Kekäleiden ja tuhan keskellä lepäsivät niiden ruumiit, jotka olivat koettaneet puolustaa itseään ja kyläläisiään rosvoja vastaan.
Loppumattoman metsän ja tiheän viidakon läpi kulkivat orjaparat laahustavin askelin kostuttaen maata verensekaisella hiellään, ja päästivät surunsa ja tuskansa ilmoille kyynelin ja valituksin, minkä johdosta armottomat voittajat rankaisivat heitä iskuin ja lyönnein. Joka päivä jätettiin jokin rintalapsi, joka siihen saakka oli ollut täysin terve, kylmänä ja kuolleena tien viereen, kun äiti ei jaksanut enää pitää sitä hengissä ja usein onneton äiti itsekin vaipui nälkään kuolleen lapsensa viereen. Ja vieläkin surkeampaa oli, kun äiti raukka ravinnon puutteessa ensiksi kuoli ja lapsi parka hänen rinnoillaan jäi ihmetellen katsomaan poistuvan karavaanin jälkeen vaistomaisesti peläten metsän kaameaa hiljaisuutta. Ei kukaan jäljellejäänyt surrut näitä onnettomia, vain valittava tuuli lauloi yksitoikkoista kuolinlaulua, kunnes ahnas hyeena ja nälkäinen sakaali tuli jakamaan saalista.
Ei mikään olisi sen paremmin voinut parantaa Selimin ja Abdullahin halua ansaita rahaa orjakaupalla kuin tämä matka, vaikkapa heidän oma onneton kohtalonsa ei olisikaan opettanut heitä ymmärtämään "orja" sanan koko kirousta.
Viidentenätoista päivänä matkalle lähdön jälkeen he saapuivat asutulle tasangolle, missä wazavilalaiset myymällä kaksi orjaa saivat viikon ravintoannokset jokaiselle karavaanin jäsenelle, ja he lepäsivät kaksi päivää, jotta heidän ihmiskarjansa hiukan toipuisi. Sataseitsemänkymmentä orjaa oli jäljellä, sillä yli kahdeksankymmentä oli matkan varrella kuollut.
Jatkaessaan matkaa he suuntasivat kulkunsa melkein suoraan pohjoiseen. He olivat nyt sataneljäkymmentä penikulmaa Ujiji-järven itäpuolella, missä Kalulu ja hänen ystävänsä olivat olleet niin lähellä kuolemaa. Melkein kaiken aikaa oli satanut, ja tasanko, jota myöten he kulkivat, oli yhtenä järvenä, lisäten suuresti matkan vaivoja.
Maa yleni yhä, ja korkeammilta seuduilta virtaava vesi oli kerääntynyt tasangolle niin, että matkamiesten oli pakko kahlata kuuden tuuman syvyisessä ja usein vieläkin syvemmässä vedessä. Moto sai kuulla, että tätä osaa tasankoa nimitettiin Rikwaksi, ja yleisestä keskustelusta hän veti sen johtopäätöksen, että he saapuisivat pian Rungwa nimisen joen partaalle, joka aina sadeaikana tulvi yli äyräittensä.
Wazavilalaiset soivat heille taaskin kahden päivän lepoajan, jotta orjat jaksaisivat vaeltaa tämän hirveän tasangon ja joen poikki, jonka toinen ranta oli korkeampi.
Moto sanoi Simballe, että nyt olisi aika yrittää paeta. Varmaankin he saapuisivat joko yöllä tai ainakin illan suussa joen rannalle, ja jotta orjat eivät hukkuisi, olivat wazavilalaiset pakoitetut vapauttamaan heidät kahleista. Simba oli samaa mieltä kuin Motokin, ja toisia kehotettiin pitämään myös varansa.
Ne vähäiset voimat, joita väsyneet naiset ja lapset olivat keränneet saadessaan levätä kaksi päivää, kuluivat jälleen loppuun heidän kulkiessaan Rikwatasangon yli. Liejuinen maaperä, joka suuren ihmisjoukon jaloissa pehmeni sitkeäksi mudaksi, vaikeutti suuressa määrässä kärkijoukon etenemistä, ja joka hetki joku nainen tai lapsi sai taistella henkensä puolesta liejuisessa erämaassa pääsemättä koskaan enää jalkeille. Koko päivä kului eikä jokea vieläkään näkynyt, ja wazavilalaiset näyttivät varsin levottomilta. Mutta heti auringonlaskun jälkeen, kun päivä nopeasti vaihtui yöksi, saapui etujoukko vihdoinkin Rungwa-joen kahlaamolle, jossa leveän ja paisuneen joen vesimassat halkoivat tasankoa.
Pari sotilasta uskalsi astua joen rantaan mittaamaan sen syvyyttä ja virran voimaa. Heidän oli niin vaikea pysyä pystyssä ja mitata veden syvyyttä, joka paikotellen kohosi heidän hartioihinsa saakka, että helposti saattoi jo edeltäpäin otaksua monen ihmishengen menevän hukkaan, ennenkuin karavaani pääsisi joen poikki.
Ystävämme seisoivat aivan lähellä rantaa sinä aikana kuin näitä kokeita tehtiin, ja Moto pyysi erään sotilaan leikkaamaan poikki hänen köytensä, jotta hän ei hukkuisi virtaan. Sotilaan mielestä hänen pyyntönsä oli kohtuullinen, ja hän irroitti sekä Moton että hänen seuralaistensa kädet ja leikkasi jalomielisesti poikki myöskin sen köyden, jolla he olivat kaulastaan sidotut toisiinsa.
Simba astui ensimmäisenä veteen, ja pitkä ja vahva kun oli tarttui hän sekä Selimiä että Abdullahia käteen kiinni. Moto otti Nianin osalleen, ja Kalulu, joka astui heidän jäljessään, käytti Motoa aallonmurtajana ja samalla saattoi olla sekä hänelle että Nianille avuksi. Keskellä jokea oli virta niin vahva, etteivät arabialaispojat voineet seisoa enää pystyssä, yhtä vähän kuin Nianikaan, ja Kalulunkin oli varsin vaikeaa säilyttää tasapainoaan.
Kovaa työtä se oli Simballe ja Motollekin, mutta vihdoin he olivat kaikin joen toisella puolella, jossa he uupuneina vaipuivat maahan.
Heti Simban ja hänen ystäviensä jäljessä tuli kaksikymmentä sotilasta, kukin kuljettaen naista tai paria lasta kädestä. Mutta ensimmäisellä sotilaalla oli huono onni, sillä kun nainen, jota hän talutti, huomasi, ettei hän voinut vastustaa virtaa, heittäytyi hän huutaen eteenpäin ja painautui sotilasta vastaan, joka seisoi kaulaa myöten vedessä, ja silloin virta alkoi kuljettaa heitä mukanaan. Sotilas sukelsi veteen päästäkseen naisesta irti ja pääsi uimalla rantaan, jossa kaksi muuta sotilasta auttoi hänet kuivalle.
Uppoavan naisen hätähuudot saivat hirveän pakokauhun aikaan niiden naisten ja lasten joukossa, jotka olivat jo vedessä, ja sotilaat, jotka taluttivat heitä, joutuivat siinä määrin suunniltaan, että he horjahtivat ja ajautuivat virran mukana. Heillä oli nyt kyllin työtä taistellessaan oman henkensä puolesta, jota vastoin virta vei toiset armotta mukanaan onnettomien huutaessa ja valittaessa surkeasti, kunnes vesi huuhteli heidän ylitseen ja sai heidät vaikenemaan.
Casema käski nyt sotilaiden kulkea parittain ja taluttaa yhtä naista välillään, ja sillä välin kun naisten huudoista saattaa päättää, että tätä uutta keinoa koetettiin, antoi Simba Motolle merkin olla valmiina ja anastaa itselleen niiden molempien sotilaitten jouset ja nuolet, jotka olivat lähteneet rantaan auttamaan toisia. Itse hän aikoi riistää jousen sen sotilaan kädestä, joka oli jätetty heitä vahtimaan. Moto vuorostaan antoi merkin Kalululle ja pojille ja nyökkäsi sitten Simballe merkiksi, että kaikki olivat valmiina.
Nopeana kuin salama Simba hyökkäsi ylös, riisti käteensä keihään mieheltä, joka nojautui sitä vasten, heitti hänet korkealle ilmaan ja suoraan jokeen, ennenkuin tämä ennätti päästää ääntäkään. Moto riisti yhtä nopeasti kolme jousta ja yhtä monta viintä, jotka olivat täynnä nuolia, ja sitten kaikki tarttuivat toisiaan käsistä kiinni ja hyppäsivät maihin, ennenkuin kukaan oli huomannut heidän pakoaan.
He olivat ennättäneet jo hyvän matkan päähän tasangolle, kun hätähuudot ilmaisivat, että uusi onnettomuus oli tapahtunut kahlaamolla, ja vaikkapa he eivät olisi saavuttaneet muuta, kuin ettei heidän tarvinnut olla näkemässä niitä julmuuksia, joita näiden ihmisparkojen täytyi kärsiä ennenkuin he pääsivät joen poikki, olisivat he pitäneet itseään onnellisina.
Kalulu, joka taasen hengitti vapaasti, oli aivan kevyellä mielellä, mutta Selim ja Abdullah kiittivät sydämessään Allahia hänen varjeluksestaan ja rukoilivat hänen apuaan yhä edelleenkin. Moton ehdotuksesta he alkoivat astua luoteista kohti.
Jo paljoa ennen kuin aamu sarasti, huomasivat he maaperän vaihtelevaisuudesta, että he olivat loitonneet jokialueelta, ja ensimmäisessä päivän valossa he näkivät edessään mahtavan vuorijonon, joka oli yltyleensä tuoreen vihreyden peitossa.
He valitsivat varovaisuussyistä kaikkein vaivalloisimman tien, ja kiipesivät pian ylös jyrkkää rinnettä, jossa kasvoi bambupuita. Korkeudestaan he katsoivat alas tasangolle, joka tarjosi mitä suurenmoisimman näköalan, ja suuntasivat sitten askeleensa ylös vuorelle, jossa ei mikään toistaiseksi vielä uhannut eikä ennustanut onnettomuutta.
Kesti kauan ennenkuin aurinko tuli esille. Oli näet sadeaika — rajuilma Ujiji-järvellä oli ilmaissut sen tuloa — ja paksut usvat, jotka ympäröivät karuja vuorenhuippuja, johtuivat kovista sateista, jotka olivat tulvineet yli koko Rikwatasangon.
Päivällisen aikana he lepäsivät syvässä rotkossa ja koettivat purra maissiannoksiaan. Simban mielestä se oli kuitenkin kovin kuivaa ravintoa. Ilman lihaa he eivät voineet enää tulla toimeen, se oli ainoa ruoka, mikä soveltui vapaalle miehelle. Kalulu oli samaa mieltä kuin hänkin ja oli heti valmis seuraamaan häntä metsästysretkelle — varmaankin oli täällä runsaasti metsänriistaa. Simba otti keihäänsä, jota hän kykeni parhaiten käsittelemään. Kalulu taas tarttui jouseen ja viiniin.
Moto lupasi pitää sillä välin huolta pojista.
Kalulu, joka astui jousi oikeassa ja kolme nuolta vasemmassa kädessään, laskeutui syvän rotkon kautta ihanaan laaksoon, ja siellä hän ilokseen varsin pian äkkäsi yksinäisen antiloopin, joka lepäsi puun alla märehtien.
Simba piiloutui puun taakse sinä aikana kuin Kalulu, notkeana kuin käärme, hiipi korkeassa ruohikossa kunnes hän oli kylliksi lähellä voidakseen lennättää nuolen eläimen sydämeen, joka pari kertaa kouristuksentapaisesti ojennettuaan jäseniään kaatui kuolleena kyljelleen.
Kalulu kääntyi nyt taakseen viitatakseen Simballe, mutta huomasi hämmästyksekseen tämän lyhentäneen keihäänsä varren, riisuneen lannevaatteensa yltään ja käärineen sen vasemman käsivartensa ympärille sekä asettuneen puolustusasentoon.
Kalulu kiiruhti heti ystävänsä avuksi ja näki samassa leopardin äkäisesti karjuen hyökkäävän Simban päälle. Pelottomasti hän pisti nuolen jouseensa ja astui aivan taistelevien luo samassa kun Simba työnsi vaatteeseen käärityn kätensä leopardin kitaan ja useampaan kertaan pisti keihäällään sitä kylkeen.
Pedon kynnet olivat painuneet syvälle Simban vasempaan lanteeseen ja polveen, joita se raastoi hirvittävästi, mutta leuat eivät voineet tehdä mitään vahinkoa, sillä paksu vaate, jonka Simba oli tunkenut sen kitaan, esti sitä puremasta. Onneksi Simba oli vahva, muuten leopardi olisi ensi hyökkäyksellään kaatanut hänet kumoon, ja silloin häntä olisi ollut vaikea pelastaa pedon kiiltäviltä hampailta.
Kalulu teki nämä havainnot mitä suurimmassa kiireessä, sitten hän astui askeleen lähemmäksi, ampui nuolen leopardin ruumiiseen ja odottamatta sen vaikutusta vielä toisen ja kolmannenkin, sillä välin kun Simba lakkaamatta pisti sitä keihäällään. Kun hän tunsi terävien kynsien otteen heltiävän, ponnisti hän vielä voimiaan, ojensi oikean jalkansa eteenpäin, painoi eläimen pään taakse ja vetäisi kahdesti terävällä keihään terällä sen kurkkua, niin että pää miltei erottautui ruumiista. Silloin vasta pedon täytyi alistua ylivoiman ja aseen alle. Se kaatui maahan ja pari kertaa nytkähdettyään jäi liikkumattomana makaamaan.
Mutta Simba parka oli hyvin pahasti runneltu, kynnet olivat tunkeutuneet syvälle hänen lantioonsa, ja polvilumpio oli paljastunut.
"Oi!" huokasi hän. "Jospa olisin saanut eilen edes hiukan syödä sitä antilooppia, jonka sinä tänään ammuit, olisin kääntänyt tuon pedon kaksinkerroin yhtä helposti kuin kangaspalan. Mutta kun täytyy elää viljasta! Kuka voisi olla voimissaan, kun ei kahteen viikkoon ole saanut muuta kuin viljaa ravinnokseen? Anna viljaa aasille, mutta lihaa miehelle!"
"Kuulehan, Simba. Jää lepäämään tänne puun juurelle siksi aikaa, kun käyn hakemassa toiset tänne. Heidän on paljoa helpompi päästä tänne kuin meidän kantaa antilooppia heidän luokseen. Ota vaatteeni ja kiedo se haavojesi ympärille, minä en kaipaa sitä, ennenkuin sinä paranet."
Näin sanoen kiiruhti jalomielinen, osanottava nuorukainen kertomaan ystävilleen onnettomuudesta, joka oli kohdannut Simbaa, ja nämä ottivat tiedon levottomin mielin vastaan.
Selim ja Abdullah, joita Simban voimakas käsi niin monta kertaa oli suojellut, kiiruhtivat hänen apuunsa.
"Hyi, miten hirveä eläin!" huudahti Selim nähdessään raadellun leopardin, joka makasi maassa ammottavin haavoin. "Sanohan Simba, oletko hyvin pahasti haavoittunut?"
Simba lepäsi nojautuneena puuhun ja näytti varsin tuskastuneelta. Veriset vaatteet hänen lanteillaan ja polvensa ympärillä eivät tarjonneet lainkaan mieluista näkyä. Pojat, jotka näkivät tämän veren paljouden, luulivat, että Simban tila oli hyvinkin huono ja että kuolema oli jo lähellä. He eivät tienneet mitä tehdä, vaan rupesivat itkemään, ja ylistäen hänen erinomaisia ominaisuuksiaan he valittivat hänen äkillistä poismenoaan.
Mutta Simba vastasi heille niinpian kun sai tuskiltaan puhutuksi:
"Älkää itkekö, nuoret herrat! Simba on vain hiukan haavoittunut, se on vain lihashaava, ei muuta. Ei Simba vielä kuole, hänen täytyy saada tavata vaimonsa ja lapsensakin ja nähdä Selim onnellisesti kodissaan, ennenkuin hän kuolee. Mutta — Abdullah herra!"
"Niin, Simba, mitä sinä tarkoitat?"
"Pidätkö sinä todellakin suuresta Simbasta?"
"Oi, Simba, miten voit sellaista kysyäkään? Sinä olet anastanut sydämessäni isäni sijan. En voi koskaan unohtaa sitä hirveää hetkeä, arvet jaloissani puhuvat siitä joka päivä."
"Kyllä minä arvasin, että hiukan pitäisit Simbasta. Mutta surisitko sinä todellakin, jos Simba kuolisi ja hänet olisi pakko jättää tänne hyenojen ja sakaalien ruuaksi?"
"Allahin tähden, älä puhu tuolla tavalla, Simba. Sinähän sanoit, ettet kuolisi, miksi siis kiusaat minua?"
"Niin, mutta minä voisin kuolla, ellei Abdullah tahtoisi tehdä minulle palvelusta."
"Puhu! Käske, Simba, mitä tahansa!" pyysi Abdullah innokkaasti.
"Jospa Abdullah herra tahtoisi sytyttää tulen ja Selim herra leikata muutamia viipaleita antilopin lihaa, niin Simba saisi syödä ja jäisi eloon."
"Sinä saat lihaa ennenkuin ennätät laskea sataan, Simba!" huudahti Abdullah ja alkoi juosta edestakaisin keräten heinää, kuivia lehtiä, oksia ja pari suurta kantoa, joiden väliin tuli sytytettiin. Selim oli sillä välin ottanut Simban keihään ja leikannut suuria lihapalasia.
Abdullah oli saanut rovionsa valmiiksi, mutta kääntyi hädissään
Simban puoleen.
"Niin, nyt meillä on puita, mutta mistä saamme tulta? Meidän pyssymmehän ovat järven pohjassa?"
"Kalulu kyllä auttaa sinua siinä työssä", sanoi Moto, joka samassa saapui paikalle Kalulun ja Nianin seurassa.
Abdullah ihmetteli suuresti miten se kävisi päinsä ja halusi oppia tämän villien konstin.
Kalulu ryhtyi nyt työhön ja näytti miten mtutalainen saa tulen syttymään ilman pyssyä ja ruutia.
Hän valitsi palasen kuivaa, kovaa kaarnaa, asetti sen maahan jalkojensa väliin ja sirotti sen päälle hiukan hiekkaa, jonka hän ensin oli hieronut kuivaksi ja lämpimäksi sormiensa välissä. Sitten hän valitsi vahvimman nuolen viinistään, leikkasi höyhenet ja kuurnan pois siitä ja hankasi sen aivan sileäksi, sitten hän keräsi kuivia lehtiä ja heinänkorsia kaarnan päälle ja pyöritteli nuolta käsissään painaen sitä koko ajan alaspäin.
Hetken kuluttua näkyi savua, ja kun hän pyöritti nuolta lakkaamatta, syttyi muutamia kipinöitä heinien ja lehtien välissä ja ne leimahtivat pian tuleen.
"Näin watutalaiset hankkivat tulta itselleen", sanoi Kalulu Abdullahille hiukan ylpeästi, mikä arabialaispojan mielestä oli täysin oikeutettua, koska Kalulu todellakin sai aikaan tulen, jolla saattoi paistaa lihaa Simballe.
"Selim, Selim! Tuo liha tänne!" huusivat Kalulu ja Abdullah yhtäaikaa.
"Kyllä tuon!" vastasi Selim kantaen antiloopin jalkaa. Ja Niani tuli perässä kantaen toista kantamusta.
Kalulu pani lihan seipäiden varaan paistumaan, ja Moto sitoi Simban polven Kalulun vaatteella ja sai lantiosta verenjuoksun pysähtymään. Sitten hän rakensi katoksen heidän suojakseen ja valmisti pehmeän vuoteen haavoittuneelle ystävälleen.
Sillä välin kun liha paistui, nylki Kalulu leopardin, jonka nahasta hän sai erinomaisen lantiovaatteen. Ja kun Simba oli nauttinut sellaisen annoksen antiloopinlihaa, että sillä olisi voinut ravita kaksikin miestä, tunsi hän voimiensa jälleen palaavan.
"Liha on parasta lääkettä", hän sanoi. "Se auttaa meitä ajattelemaan ystävällisemmin lähimmäisistämme, ja kun vatsa on täysi, voi kestää mitä hyvänsä. Jos minulla aina olisi kylliksi liharuokaa, voisin tapella leopardin kanssa joka päivä, jos niiksi tulisi, ja hyvä veitsi kädessä en pelkäisi jalopeuraakaan."
Näitä sanoja tervehdittiin riemuiten. Moto tunsi itsensä yhtä rohkeaksi kuin Simbakin, mutta Selim puolestaan arveli, että hän, joka oli vain poika, tarvitsi hyvän pyssynsä ennenkuin hän uskalsi ruveta mittelemään voimiaan jalopeuran tai leopardin kanssa. Abdullah ja Niani pelkäsivät kumpikin, että he ajattelisivat ensi sijassa vain puuhun kiipeämistä.
Kun Kalulu oli saanut leopardin nyljetyksi, uskalsi Niani astua esille, ja harmissaan siitä pahasta, jonka peto oli saanut aikaan, hän pisteli keihäällä kuollutta ruumista ennenkuin kuljetti sen kauemmaksi.
Laakso, missä tämä kaikki tapahtui, olisi epäilemättä viehättänyt matkamiehiämme kauneudellaan, jollei tuuli olisi alituisesti kuljettanut synkkiä sadepilviä, jotka kietoivat maiseman rankkasateeseen.
He olivat kuitenkin tyytyväisiä katoksensa alla, missä he saattoivat levollisesti kestää pieniä vastoinkäymisiä ja järjestää olonsa mahdollisimman mukavaksi.
Kahteen päivään Simban ruumis oli siksi jäykkä ja hellä, ettei hän voinut liikkua, mutta kolmantena päivänä he lähtivät taas liikkeelle kulkien vuoriston läpi luoteista kohti.
Lämpimien maiden vuoret ovat aina suurenmoisia, mutta sadeaikana ne tekevät vieläkin valtavamman vaikutuksen. Minne ikänä katseensa kääntää, näkee aina korkean vuorenhuipun sadepilvien ympäröimänä tummaa taustaa vasten, ikäänkuin itse yö olisi puristautunut suunnattomaksi palloksi, jonka kostonhimoinen raivotar aikoi viskata alas laaksoon. Tällaiset korkeimpien vuorien huipuilla olevat mustat pilvet ovat hyvin tavallisia Keski-Afrikassa, ja ukkosen jyristessä ja salaman leimahdellessa ne ajautuvat edestakaisin heittäen sadekuuroja hiljaisiin laaksoihin.
Tällaisia luonnon vihanpurkauksia sattui joka päivä matkamiestemme vaeltaessa niitä seutuja kohti, missä he toivoivat tapaavansa ystäviään. Simban haavojen vuoksi heidän täytyi kulkea hitaasti, eivätkä he viikon kuluttua olleet päässeet kuin neljänkymmenen peninkulman päähän Rungwatasangolta. Mutta Simba selitti nyt olevansa yhtä terve ja voimakas kuin ennenkin, ja otti jälleen johdon käsiinsä. Sinä päivänä he vaelsivat kaksikymmentäviisi peninkulmaa.
Illalla he saapuivat pitkään ja kapeaan laaksoon, ja sen toisella puolella, viidakon keskellä, he näkivät muutamia majoja, varmaankin pienen kylän. Sillä puolella, jossa he olivat, oli vanha viljelysmaa, josta umpeenkasvaneita teitä haarautui joka puolelle. Se oli varma merkki siitä, että täällä oli aikoinaan ollut tiheä asutus.
Kun he poikkesivat yhdelle näistä teistä, lensi nuoli aivan Simban korvan ohi ja pian seurasi toinen nuoli toistaan.
Tarkemmin katsottuna huomasivat matkamiehemme joukon miehiä tiheän pensaikon takana.
"Kiiruhtakaa, Simba ja Moto, arabialaisveljeni ja Niani!" huudahti Kalulu. "Nouskaa tuolle kummulle. Minä tulen heti jäljessä. Ensin viekoittelen kuitenkin nuo miehet piilostaan esiin ja näytän heille, miten mtuta ja päällikkö osaa taistella."
"Ei", vastasi Simba, "me emme lähde ilman sinua. Tule meidän kanssamme, Kalulu."
"Älkää pelätkö minun puolestani, ajatelkaa arabialaispoikia ja itseänne. Minua he eivät voi vangita. Menkää, Selim ja Abdullah, Kalulu pyytää teitä."
"Antaa hänen tehdä mielensä mukaan", sanoi Moto. "Kalulu tietää mitä tekee." Ja odottamatta Simbaa hän tarttui Selimiä käteen kiinni ja juoksi hänen kanssaan mäkeä ylös. Simba seurasi jäljessä Abdullah ja Niani mukanaan.
Kun ystävät olivat päässeet turvaan, astui Kalulu lähellä olevan suuren puun luo surkeasti ontuen, ikäänkuin hän olisi ollut pahasti haavoittunut, ja piiloutui sen taakse. Mutta niinpiankuin hän oli päässyt sinne, jännitti hän jousensa ja otti vasempaan käteensä kolme nuolta varalta.
Hänen ei tarvinnut odottaa montakaan minuuttia, ennenkuin kuusi miestä hyökkäsi esiin pensaikosta suoraan hänen piilopaikkaansa kohti, jonka he piirittivät joka puolelta. Yksi miehistä tähtäsi Kaluluun ja heitti keihäänsä häntä vasten. Se osui maahan tuskin kyynärän päähän Kalulusta, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan. Mies heitti vielä toisenkin keihään, joka osui vieläkin lähemmäksi. Nyt lensi pitkä heittokeihäs — assegaj — häntä vastaan ja raapaisi kaarnan puusta hänen päänsä yläpuolelta. Kun hän ei vieläkään vastannut, luulivat miehet, että hän oli niin pahasti haavoittunut, ettei voinut puolustaa itseään. Mutta kun yksi miehistä, joka oli toisia rohkeampi, hyppäsi puun juurelle, lennätti Kalulu nuolen hänen rintaansa, ja ennenkuin toiset ennättivät suojaan, osui toinenkin nuoli maaliinsa. Sitten Kalulu tarttui molempiin keihäisiin ja assagajiin, joilla miehet olivat ahdistaneet häntä, ja päästäen watutain sotahuudon hän hyökkäsi kevyesti kuin antilooppi viidakon läpi.
Kun miehet näkivät Kalulun juoksevan, kiiruhtivat he hänen jäljessään. Päästyään kukkulalle heittäytyi Kalulu pensaan taakse ja odotti silmät ja korvat jännittyneinä ja käsi jousen jänteellä, kunnes ensimmäinen miehistä tuli näkyviin, ja sitten hän lävisti hänen kurkkunsa nuolellaan. Ennenkuin kuoleva ennätti päästää korahdustakaan, oli Kalulu pistänyt uuden nuolen jouseensa ja ampunut sen neljännen miehen selkään, juuri kun tämä kääntyi paetakseen pois. Nyt Kalulu astui esiin piilostaan, keräsi kuolleitten aseet — keihäät, jouset ja nuolet — ja kun hän näki molempien jäljelläolevien pakenevan, palasi hän ystäviensä luo, jotka levottomina odottivat häntä. Ihmetyksen vallassa toiset kuuntelivat hänen kertomustaan taistelun kulusta, ja Simba soimasi itseään arkuudesta, kun hän oli jättänyt Kalulun yksin vihollista vastaan. Mutta Kalulu keskeytti hänet. "Älä sano siten, Simba. Sinä olet suuri ja hyvä maalitaulu, jota vastoin minä olen pieni ja kapea, ja vaikkapa heitä olisi ollut kaksikymmentä, niin varovaisuudella olisin suoriutunut heistä kaikista. Nuo ihmiset eivät taistele kernaasti avonaisella tantereella, ja niinkauan kuin heillä oli vain yksi vihollinen läheisyydessään, eivät he olisi viitsineet ajaa ketään muuta takaa. Hyppäämällä edestakaisin pensaikossa ja ampumalla kulloinkin lähinnä olevaa heistä, olisin siinä määrin vähentänyt heidän joukkoaan, etteivät he ilman suurta mieshukkaa olisi päässeet tänne saakka ja saaneet meitä käsiinsä. Jos me sitä vastoin kaikki olisimme olleet koolla, olisivat he voineet tappaa meistä pari kolme, ja kenestä me olisimme tahtoneet luopua? — Selimistäkö? Vai Abdullahista? Vai Nianista? Ei, Simba, näethän, etten olisi voinut toimia toisin."
Simba ja Selim pahoittelivat, ettei heillä ollut pyssyjään, he kumpainenkaan eivät osanneet ampua jousella, ja Simba lisäsi, että jos hänellä vain olisi ollut oma hyvä pyssynsä, ei ainoakaan noista miehistä olisi päässyt hengissä pakoon.
"Eipä nytkään päässyt muuta kuin kaksi pakoon", sanoi Kalulu nauraen, "eivätkä he taida uskaltaa häiritä meitä enää. Mutta parasta on sittenkin, että lähdemme matkaan, ennenkuin kylän toiset miehet ryhtyvät ajamaan meitä takaa."
Hän jakoi nyt aseet toisille, ja Simba katsoi ihailevin katsein häneen.
Tähän asti oli Kalulu hänen mielestään ollut kestävä ja nopsajalkainen, notkea ja voimakas ikäisekseen, mutta sittenkin vain poika. Nyt hän mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka, pudisti päätään ja mutisi jotain itsekseen. Kalulun kysyessä, mitä hän sillä tarkoitti, hän vastasi:
"Sinun silmäsi on yhtä varma kuin jalkasi ja käsivartesi, Kalulu. Kun tulet muutamia vuosia vanhemmaksi, olet yhtä vahva kuin minä, ja kun palaat takaisin omaan maahasi, saa Ferodia katua tekojaan, sillä sinä hyökkäät kuin jalopeura hänen tielleen." Ja Moto oli aivan samaa mieltä.
"Niin, kyllä Ferodia saa vielä nähdä Kalulun, mutta tuskinpa hän antautuu hänen orjakseen", lisäsi Kalulu.
Tänä iltana ystävämme pystyttivät leirinsä joen rantaan, punertavan kallion juurelle, ja seuraavana aamuna he nousivat vuorelle ja suurella vaivalla tunkeutuivat bamburuoko- ja orjantappuratiheikköjen läpi.
Saavuttuaan korkeimmalle huipulle tarkastelivat he ympäristöä koettaen ottaa selkoa siitä, missä he oikeastaan olivat. Tämä vuoriketju, jolla he seisoivat, erotti varmaankin eri vesijaksot toisistaan ja Rungwan jokialue oli jäänyt heidän taakseen. Moton laskujen mukaan he lähenivät Unyamweziä — tieto, jota kaikki tervehtivät ilolla — ja heidän oli nyt parasta kääntää askeleensa koillista kohti.
Hyvin pitkän päivämarssin jälkeen he asettuivat lepäämään metsälammen rannalle, muutaman penikulman päähän koilliseen punaisesta vuoriketjusta. Monista linnuista, joita kierteli ilmassa, Kalulu päätteli, että lampi oli kalarikas, ja hän asettui rannalle seisomaan keihäs kädessään. Hetken kuluttua hän huomasi liikettä sakeassa vedessä, iski keihäänsä veteen ja sai pyydetyksi viiden tai kuuden kilon painoisen kalan. Riemuiten tervehtivät nälkäiset toverit saalista, sillä viime päivien ruoka-annokset olivat olleet varsin vähäiset.
Toisetkin yrittivät pyytää kaloja harppuunalla, mutta vain Simballe ja Motolle se onnistui. Arabialaispojat pitivät liian lujasti kiinni keihäistään eivätkä sen vuoksi osanneet heittää niitä suoraan veteen.
Seuraavana päivänä maisema muuttui puistomaiseksi monine ihanine puineen ja pensaineen. Päivällisen aikaan he saapuivat tielle, jonka suuntaa Moto tutki. Hän väitti, että se johtaisi heidät Unyanyemben tielle.
Tämä tieto oli monien vastusten ja vaivannäköjen jälkeen niin ilahduttava, että he marssivat eteenpäin hyvillä mielin, ja arabialaispojat ajattelivat jo äitejään, jotka ristikko-ikkunoittensa takaa alituisesti tähystelivät mannermaata kohti ihmetellen, missä heidän poikansa oleskelivat.
Pari tuntia ennen päivän laskua he saapuivat harvaan metsään. He asettuivat leiriin ja rakensivat sen ympärille risuaitauksen suojellakseen itseään petoeläimiltä ja rupesivat lämmittämään kalaa, jota heillä oli vielä jäljellä. Mutta siitä riitti vain suupala kullekin, ja siksi Kalulu ehdotti, että hän lähtisi hankkimaan heille lisää syötävää jousellaan. Simba ja Moto kielsivät häntä, ja Selim ja Abdullah pyysivät häntä jäämään heidän luokseen, sillä he kestäisivät vallan hyvin ruuatta seuraavaan päivään. Mutta Kalulu nauroi iloisesti ja pyysi heitä olemaan huoletta, hän kyllä suoriutuisi kaikista vaaroista.
Niinpä Kalulu lähti matkaan luvaten palata pian takaisin. Hän astui suoraan eteenpäin tietä myöten, samaa, jota heidän oli määrä seuraavana aamuna kulkea. Hän tähysteli ympärilleen ja tarkasti kaikki epäilyttävät paikat. Harva metsä muuttui jälleen alankomaaksi, jolla kasvoi kääpiö-ebenpuita ja sinisiä kumipensaita. Ruohon keskellä oli myös runsaasti termiittipesiä. Tasangon tuolla puolen alkoi taaskin tiheä metsä — sinne oli vain kymmenen minuutin matka. Siellä hänen onnistuisi ehkä päästä metsänriistan jäljille, hän tuumi, ja astui nopein askelin metsää kohti.
Mutta hän kulki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi näkemättä ainoatakaan eläintä. Äkkiä kohosi savupatsas hänen edessään. Siinä itsessään ei ollut mitään vaarallista, mutta mistähän tuo savu tuli? Täällä metsän keskellä ei voinut olla mitään kylää. Kalulu oli oikea metsän poika, aito metsästäjä, jonka vaisto oli hereillä. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä, mistä tuo savu keskellä sadeaikaa saattoi johtua.
Hän hiipi puun juurelta toiselle, mättäältä mättäälle. Vuoroin hän kyyristyi mättään taakse, vuoroin mateli kuin käärme heinikossa hyökätäkseen taas eteenpäin leopardin harppauksin, kunnes tuli niin lähelle savua, että saattoi erottaa ääniä.
"Ääniä!" Vain se tosiasia, että metsässä kuului muita ääniä kuin hänen omansa, oli jo tärkeä, sillä eivätkö kaikki äänet viime aikoina olleet olleet vihollismielisiä? Hän oli nyt monta vertaa varovaisempi kuin ennen, ja melkeinpä jo katui, että lainkaan oli tullut tänne. Miksikä hän ei ollut totellut Selimiä ja toisia ystäviään, jotka olivat pyytäneet, ettei hän lähtisi matkaan?
Piilopaikastaan puun takaa hän näki ihmisiä, joilla oli samanlaiset huivit pään ympärillä ja pitkät viitat yllä kuin Selim oli kertonut Sansibarissa käytettävän. Hän kuunteli ja erotti sanoja, joita hän oli kuullut Selimin, Abdullahin, Simban, Moton ja Nianin käyttävän. Se ei varmaankaan ollut mitään kieltä, jota Afrikan keskiosissa puhuttiin, eivätkä nuo miehet, jotka kulkivat leirissään valkeissa turbaaneissaan ja pitkissä valkeissa takeissaan, olleet maan asukkaita. Varmaankin he olivat arabeja. Motohan oli sanonut, että he olivat Unyanyemben tiellä ja että he saattaisivat kohdata arabialaisia karavaaneja, jotka olivat matkalla Fipaan tai tulossa sieltä. Tietysti nuo arabit olivat Selimin ja Abdullahin kansaa! Ne olivat hänenkin ystäviään, koska hän oli Selimin veli!
Mitä hänen tulisi nyt tehdä? Kääntyä heti takaisin ja ilmoittaa nämä hyvät uutiset ystävilleen? Hän oli vähällä toteuttaa tämän aikeensa, mutta samassa hänen päähänsä pisti toinen tuuma: "Miksi hän ei voisi astua heidän luokseen ja kertoa kuka hän oli? He ottaisivat hänet varmaan hyvin vastaan Selimin tähden."
Poika parka! Hän luuli, että kaikki arabit olivat Selimin ja Abdullahin kaltaisia ja lähti senvuoksi aivan levollisesti piilopaikastaan ja astui leiriin.
"Halloo, veli! Tulehan tänne!" Kuuluihan tuo veljellinen tervehdys aika hyvältä. Mutta se ei merkinnyt sittenkään mitään. Kalulu astui kuitenkin lähemmäksi, ja kolmekymmentä miestä otti hänet vastaan. Kolme näistä oli varmaankin johtajia ja valkeita, joskaan heidän ihonvärinsä ei ollut yhtä valkea kuin Selimin ja Abdullahin. He keskustelivat innokkaasti keskenään, kun hän lähestyi heitä.
Vanhin näistä, rokonarpinen ukko, jolla oli pienet silmät ja bambukeppi kädessä, puhutteli häntä kysyen kuka hän oli, mistä hän tuli ja miksi hän oli yksin metsässä, ja Kalulu vastasi hymyillen ja huonolla kisawilin murteella, jota rannikkoheimot puhuivat, toivoen että ukko osoittaisi hiukan iloa nähdessään hänet. Miehet keskustelivat taaskin yhdessä, ja rokonarpinen, joka oli puoleksi neekeri, puoleksi arabi, kävi istumaan ja käski Kalulun istua viereensä. Tämähän oli ystävyydenosoitus, ja Kalulu kysyi viattomasti: "Oletteko te arabeja?"
"Tietysti, Misallah. Keneksi muuksi sinä meitä luulit?" vastasi rokonarpinen.
"En tiedä, en ollut aivan varma asiasta." Ja Kalulu katseli nyt turvallisemmin ympärilleen. Leirin yhdessä nurkkauksessa hän näki joukon orjia, jotka olivat lujasti köytetyt toisiinsa. Heidän oli mahdoton karata, tuumi hän. Ei edes Simba olisi voinut katkoa noita kahleita eikä murtaa niitä vahvoja lukkoja, joilla kaulavanteet olivat suljetut.
Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun aivan äkkiarvaamatta kymmenkunta miestä tarttui häneen ja riisti aseet häneltä. Joukko orjia astui esiin, kaulavanne ojennettiin johtajalle, joka sovitti sen Kalulun kaulaan, lukitsi sen lukolla ja tarkasteli sitten vankiaan. Hän nyökkäsi päätä miehille, jotka olivat pidelleet kiinni vangista. Nämä päästivät hänet irti nuorukainen kohosi pystyyn ja vanki ja hänen herransa katselivat toisiaan.
"Ettekö te sanonut olevanne arabeja?"
"Kyllä, arabeja me olemme", sanoi johtaja nauraen Kalulun typeryydelle.
"Mutta jos te olette arabeja, mitä tämä väkivalta silloin merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, että sinä olet minun orjani."
"Orja? Minäkö?"
"Juuri niin, ja ainakin viidenkymmenen dollarin arvoinen
Sansibarissa."
"Minäkö orja! Tunnetteko Selimiä?"
"Selimiä? Mitä Selimiä? Minä tunnen montakin sen nimistä."
"Minun Selimiäni. Valkeaa arabialaispoikaa, joka on yhtä suuri kuin minä."
"Mikä hän sitten on?"
"Hän on minun veljeni."
"Sinun veljesi! Valkea arabi sinun veljesi. Pakanan koira!"
"Me olemme tehneet veljesliiton. Minä olen watutalaisten kuningas."
"Sinäkö watutalaisten kuningas! Ha, ha, haa! Kuninkaita meillä on täällä yllin kyllin. Näetkö tuota naista? Hän on kuningatar Uwembassa. Me myymme ainoastaan kuninkaita. Vaikkapa olisit kaikkien paholaisten kuningas ja kaikkien arabialaisten Selimien veli, niin olet sittenkin minun orjani vieläpä kaunein ja komein, mitä minulla koskaan on ollut. En myy sinua alle sadan dollarin. Wallahi! Kas niin, mene nyt! Miehet, viekää hänet pois! Me lähdemme nyt matkaan."
"Mutta kuule minua, päällikkö, minä en ole sinun orjasi. Anna minun mennä. Simba ja Moto suuttuvat sinuun, jos pidätät minut täällä. Anna minun mennä, anna minun palata leiriimme. Se on aivan lähellä."
"Ole vaiti! Ei sanaakaan enää! Sinä olet minun orjani. Arabit osaavat kyllä kohdella orjia. Pahoille orjille on meillä puuies ja kahleet. Ole järkevä ja vaikene. Saat kulkea Sansibariin kaulavanteessa, ja jos olet itsepintainen, panemme ikeen niskaasi. Lörpötteleviä orjia varten on meillä piiska. Ole järkevä, sanon minä. Ajakaa heitä eteenpäin, miehet."
Veri nousi Kalulun päähän, hän oli aivan suunniltaan. Hän hyökkäsi roiston kimppuun ja koetti murskata hänen päänsä kahleillaan, ja varmaan olisi sen tehnytkin, jollei olisi ollut tekemisissä viekkaitten ja viisaitten miesten kanssa, jotka tiesivät, miten voimakkaita vastapyydystetyt orjat ovat. Ennenkuin Kalulu oli ennättänyt lyödä johtajaa muuta kuin kolme kertaa, oli hän potkittu ja lyöty melkein kuoliaaksi. Sen jälkeen seurasi johdonmukainen pahoinpitely, jollaiseen vain sekarotuinen arabi voi pystyä. Kalulu tappeli vastaan kaikin voimin, niin että kuudella miehellä oli täysi työ pitää häntä aisoissa. Kun rangaistus oli suoritettu, sai hän viimeisenä orjarivissä marssia Unyanyembeä kohti.
Arabit aikoivat suorittaa iltamarssin, "tirikesan", joksi he sitä nimittivät, päästäkseen seuraavana päivänä ennen päivällistä järven rannalle, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän leiripaikaltaan. Leirinsä he olivat pystyttäneet kauaksi tiestä, ja ellei savu olisi antanut heitä ilmi, ei Kalulu koskaan olisi tavannut heitä. Kun tulet olivat sammutetut, ei kukaan olisi voinut aavistaakaan, että seudulla oli ollut orjanpyydystäjiä tai että Kalulua oli kohdeltu noin väkivaltaisesti.
Mikä äkillinen muutos! Kalulu oli eronnut arabialaisleiristä ja yhtynyt toiseen. Edellisessä häntä rakastettiin, kunnioitettiin, jumaloitiin, jälkimmäisessä hän oli kahlein kytketty orja, piiskattu koira! Toisessa leirissä arabit olivat hyviä, ystävällisiä, veljellisiä, toisessa rosvoja, orjienpyydystäjiä, roistoja. Tuolla hänen oma mielensä oli täynnä rakkautta ja ihailua, täällä sitä vastoin mitä katkerinta vihaa.