Ferodia oli oikea villi, hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan siitä, että vihollisiakin voi kohdella jalomielisesti ja ylevästi. Hän näki edessään avuttoman pojan, jonka hienoa ihoa piiska ei koskaan ollut häväissyt, eikä hän voinut hillitä kiduttamis- ja kiusaamishaluaan, mikä on ominaista villeille ihmisille ja petoeläimille. Ja kun Tifum tulkitsi Abdullahin sanat ja selitti miksi hän käänsi selkänsä kohotti Ferodia piiskansa ja näki hienon ihon punottavan ja halkeilevan piiskan alla. Ehkäpä uhrin äänettömyys vaikutti kuitenkin häneen. Iskut kävivät heikommiksi ja lopulta lakkasi hän lyömästä pojan seisoessa yhä pystyssä.
"No, olenko minä nyt orja?" sanoi Abdullah kääntyen päällikköön.
Ferodia kiroili raivoissaan, kun Tifum toisti pojan sanat ja koetti sammuttaa vihaansa ottamalla aimo kulauksen viiniä, jonka uhriksi Olimali oli jo joutunut.
Ensimmäinen tieto, joka kohtasi Olimalia ja Ferodiaa, kun he seuraavana aamuna heräsivät, ei ollut omansa ilahduttamaan heitä. Sultan ben Ali ja hänen miehensä olivat yöllä päässeet pakoon, ja koska he olivat ottaneet mukaansa vain välttämättömimmät tavaransa, niin ettei liika lasti hidastuttanut heidän pakoaan, ei heitä voinut tavoittaa ennenkuin he olivat päässeet alueelle, missä mielet olivat ystävällisiä arabeja kohtaan.
Mutta kun päälliköt, voitettuaan ensi harminsa, keskustelivat asiasta, tulivat he siihen päätökseen, että se olikin parasta. Leirissä oli tavattu neljäsataa pakkaa kangasta ja helmiä ja sata tynnyriä ruutia, paljon kuulia, vaippoja, mattoja, untuvatyynyjä, ommeltuja lakkeja, veitsiä, peilejä, rasioita, pyssyjä, keittoastioita, porsliineja, sokeria, kahvia, teetä, ryytejä ja kaikenlaisia pikku esineitä, joita suuri karavaani kuljettaa mukanaan — sanalla sanoen: niitä tavaroita, joita he löysivät arabien hylkäämässä leirissä, ei olisi voinut ostaa viidelläkymmenellä tuhannella dollarilla.
Ferodia ja Olimali iloitsivat suuresti, kun he kuulivat tästä suuresta saaliista. He hieroivat käsiään, he nauroivat ja hyppivät kuin koulupojat.
Luotettavia miehiä lähetettiin heti leiriin saattamaan rikkauksia Kwikuruun, ja kun ne oli tuotu sisemmän aitauksen sisään ja levitetty päälliköiden eteen, eivät nämä voineet käsittää, että he omistivat ne kaikki, ennenkuin he olivat tarkastaneet jokaisen arkun sisältöä ja koetelleet jokaista kangaspakkaa. Aitauksen takaa, paalujen lomista, miehet, naiset ja lapset katselivat näitä tavaroita huudahdellen ihastuksesta. He huusivat, hoilottivat ja taputtivat ilosta käsiään.
Saalis jaettiin sitten oikeudenmukaisesti. Ferodia sai puolet ja Olimali toisen puolen. Ja kumpikin puolisko oli niin suuri, ettei riita voinut tulla kysymykseen. Kunnianhimoisinkaan afrikkalainen ei koskaan olisi voinut uneksiakaan sellaisista kalleuksista, jotka tulivat näiden molempien osaksi. Kun Ferodian, jolla oli apunaan kymmenen uskottua miestä, pitkien laskelmien jälkeen piti sanoa, miten paljon verkaa hänen osalleen oli tullut, niin ei hän osannut sanoa summaa muulla tavalla kuin että hän oli saanut sata dotia sekä kuusikymmentä sataa eli niinkuin me sanoisimme, 16,000 dotia, s.o. noin 60,000 metriä.
Sitten Ferodia laski sotilaansa ja huomasi, että 1,000:sta miehestä oli 900 jäljellä, ja näistä jokainen sai kuusi dotia kangasta. 600 dotia hän jakoi itsensä, alipäällikköjen ja taikurien kesken, ja loput, 10,000 dotia kangasta sekä helmet ja muut tavarat vietiin kuningas Katalambulalle ja hänen seuraajalleen, prinssi Kalululle.
Lopuksi tavarat jaettiin sopiviin paikkoihin, ja sitten oli vielä täytettävä uskonnollinen velvollisuus, jota ei voitu enää siirtää sen kauemmaksi.
Tätä juhlaa vietettiin taistelupäivän jälkeisenä iltana. Ensiksi sytytettiin Kwikurun paaluaitauksen ulkopuolelle tulia siten, että ne muodostivat piirin kaatuneiden arabien ruumiiden ympärille, ja kunkin pään kohdalle asetettiin savi-, rauta- ja kuparipatoja, jotka olivat täytetyt vedellä ja hirssijauhoilla sekä kurpitsipulloja, jotka olivat puolillaan pyöreitä piikiviä. Kunkin padan ääressä seisoi kaksi taikuria.
Kun kaikki valmistukset oli tehty, alkoivat taikurit työnsä. Laulaen he leikkasivat ruumiilta nenät, alahuulet, korvat ja kulmakarvat ja panivat ne patoihin kiehumaan. Sen lisäksi he leikkasivat kappaleita käsivarsi- ja säärilihaksista, sydämet sekä sisälmyksissä olevan rasvan. Kun kaikki nämä oli pantu patoihin kiehumaan, leikkasivat he ruumiitten päät ja pistivät ne terävien keihäitten kärkiin kantaakseen niitä kansan keskellä.
Puolen tunnin kuluttua oli juoma kylliksi kiehunut, ja poppamiehet ottivat kurpitsapullot käsiinsä ja helisyttivät niitä yksiäänisen laulun säestykseksi. Sotilaat marssivat hitaasti tulien ympärillä kantaen poikkihakattuja päitä kuin lippuja päänsä päällä ja yhtyen laulun kertosäkeisiin.
Laulu alkoi kertoen verisestä taistelusta, joka vastikään oli riehunut, ja muuttui sitten ylistyslauluksi watutakansan päällikköjen kunniaksi.
Hätähuuto kajahti sotatorvi soitti. Olimali apua anoi. Parvet nousi maasta, metsästä ne tulvi, vihollisen saarsi. Verinen, julma taistelu paloi.
Kuoro: Verinen, julma taistelu paloi.
Ja arabit, jotka olivat tulleet kaukaa meren rannalta uhmailemaan Ferodiaa ja Olimalia, lepäsivät nyt kuolleina eivätkä enää kuulleet sotatorven ääntä.
Ja nyt sotilaiden oli määrä vahvistaa itseään vihollisten verellä, rasvalla ja sisälmyksillä. Heidän tuli juoda verisen, onnekkaan taistelun kunniaksi.
Juo, sotilas, juo, voimajuomaamme juo. Se rintaasi tuo uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa.
Kuoro: Se rintaasi tuo uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa!
Kun laulu ja juhlamenot olivat lopussa, pystytettiin seipäät julmine voitonmerkkeineen kylän porttien edustalle, ja Ferodia syleili ystäväänsä Olimalia sekä lähti rumpujen rämistessä ja pasuunoiden soidessa Kwikurusta.
Arabialaispoikien ei kuitenkaan tarvinnut nähdä tätä julmaa näytelmää, sillä heidät oli lähetetty edeltäkäsin vahvan vartijajoukon saattamina. Kun aurinko laski, tapasivat molemmat joukot toisensa ja leiriytyivät metsään, jonka läpi tie kulki lounaista kohti.
VIIDES LUKU.
Simban ja Moton yöllinen lepo metsässä. Moton suunnitelma Selimin pelastamiseksi. He saapuvat Katalambulaan. — Kalulu tuntee Moton. — Kuningas lahjoittaa heille vaimot. Hääjuhla.
Simba ja Moto olivat kumpikin pikajuoksijoita ja he olisivat helposti päässeet vihollista pakoon, vaikka nämä olisivat tarmokkaamminkin ajaneet heitä takaa. Heillä oli sitäpaitsi se etu, että ilta pian pimeni, mutta he jatkoivat siitä huolimatta matkaansa suunnaten kulkunsa etelän ristin mukaan. Sydänyön aikana he pysähtyivät tiheään metsään, sytyttivät kaksi tulta ja valmistivat itselleen yösijat lehdistä ja heinistä.
Hetken aikaa he istuivat ääneti eteensä tuijottaen, mutta sitten
Simba puuttui puheeseen.
"Wallahi, tämä on ollut raskas päivä meille", sanoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi Motolle. "Suuri karavaani on hävitetty ja päälliköt kuolleet. Oi, eilen illalla seisoin teltan ovella ja katselin herraani Ameria ja hänen ystäväänsä Khamista ja ajattelin mielessäni, ettei sen jalompia ja kauniimpia miehiä ollut olemassakaan. Oi, missä Sansibarin päälliköt nyt ovat? Vastatkaa minulle, jos voitte, tuikkivat tähdet, vastaa minulle, synkkä yö! Saanko koskaan nähdä herraani, Ameria? Moto, missä sinä luulet, että Amer nyt on?"
"Amer, paras isäntä, mitä koskaan on ollut olemassa, hyväsydäminen ja lempeä Amer ei ole kuollut, hän nukkuu", vastasi Moto.
"Nukkuu! Ah, jospa se olisi totta! Mutta mitä sinä sillä tarkoitat,
Moto?"
"Oletko unohtanut, mitä jalo herramme, Osmanin poika, on niin usein sanonut meille? Ettei ihminen voi kuolla! Ruumis mätänee mullaksi, mutta henki, joka oli ruumiissa, ei voi kuolla. Etkö ole kuullut hänen puhuvan sielusta? Siitä mitä ei voi silmin nähdä, mutta joka sittenkin on parasta ihmisessä. Arabit väittävät niin, nasarealaiset Sansibarissa samoin, ja minun täytyy uskoa heitä, vaikken koskaan ole nähnyt sielua. Ja nyt, kun Amer ei elä enää, tahdon vielä enemmän uskoa hänen sanojaan. Luulen, että hänen sielunsa näkee meidät tämän pimeyden läpi, joka ympäröi meitä."
"Nyt minäkin muistan", sanoi Simba. "Se on kaunis ajatus. Sinulla on hyvä muisti, Moto. Mutta kumpi on mielestäsi onnellisempi, herramme Amer tähtien parissa vaiko nuori herramme Selim, joka on orjana?"
"Oi, Simba, minä olin mielestäni juuri onnellinen, ja nyt olet saattanut sydämeni jälleen murheelliseksi muistuttamalla nuoren herramme kärsimyksistä. Amer on onnellinen paratiisissa, mutta Selim, hänen poikansa, joka on maan päällä, on varmaankin hyvin onneton, sillä hän ei tiedä, mitä orjana oleminen merkitsee."
"Moto!" huudahti Simba nousten pystyyn. "Selimkö orja? Tuo hento valkea poika? Mitä sinä tarkoitat?"
"Sitä mitä sanon. Jos joku watutalaisista tietää, mitä sana arabi tarkoittaa, niin tehdään pojat orjiksi ja heitä piiskataan kuin koiria", sanoi Moto.
"Me teimme pahoin paetessamme leiristä. Amer käski meidän pelastaa Selimin. Minä palaan sinne takaisin." Simba tarttui keihääseensä ja pyssyynsä ja aikoi lähteä.
"Tyhmä poika", moitti Moto, "me emme voi riistää häntä watutalaisten käsistä palaamalla heidän leiriinsä. Meidän täytyy jatkaa matkaa Katalambulan kylään ja tavata Kalulu. Vain sillä tavalla me voimme pelastaa Selimin ja itsemme."
"Sinä taidat olla oikeassa", myönsi Simba. "Nukkukaamme siis ja lähtekäämme matkaan aamun sarastaessa."
Kahden viikon kuluessa miehet vaelsivat lounaista kohti ja vain joskus he astuivat esiin metsän piilosta tiedustellakseen jostakin kylästä tietä Katalambulan kylään.
Kolmannen viikon alussa he saapuivat hedelmälliselle ja tiheästi asutulle alankomaalle. Maissi- ja hirssipeltojen keskellä näkyi harmaanruskeita majoja, ja kun he sydänpäivän aikana saapuivat virran rannalle, saivat he kuulla, että sen toisella puolella sijaitsi Katalambulan kylä.
Parin nuolen hinnasta mies souti heidät Liemba-joen poikki, ja pian he lähestyivät kylää, jota ympäröi samanlainen paaluaitaus kuin Kwikuruakin. Kuninkaan asuntona oli useita laakeakattoisia majoja, jotka ympäröivät nelikulmaista aukeaa, missä hänen karjansa, vuohensa ja pari aasia kävi laitumella. Majoissa asui Katalambula vaimoineen ja tyttärineen — hänellä ei ollut koskaan ollut poikaa.
Kun Simba ja Moto tulivat portille, jota koristi vihollisten valjenneet pääkallot, herättivät he kookkailla vartaloillaan suurta huomiota uteliaiden parissa, jotka olivat keräytyneet heidän ympärilleen.
"Rauha olkoon teidän kanssanne!" tervehti Simba.
"Ja teidän kanssanne, muukalaiset", vastattiin heille. "Mistä te tulette?"
"Me olemme matkamiehiä", sanoi Moto kirorin kielellä, "me olemme kuulleet puhuttavan Katalambulasta ja tahtoisimme nähdä Ututan kuninkaan."
"Teidän sananne ovat hyviä, muukalaiset", sanoi eräs päällikkö, joka astui heidän luokseen ja kysyi olivatko he waroreja.
"Minä olen mrori", vastasi Moto, "mutta ystäväni on muukalainen kaukaisesta maasta."
"Käyvätkö warorit nykyään pyssyt olalla? Ja onko heillä noin hienoja vaatteita?" kysyi päällikkö katsellen epäillen muukalaisten vaatepartta.
"Meidän onnistui ampua norsu", vastasi Moto, "ja me myimme sen torahampaat arabeille, joita tapasimme parin päivämatkan päässä täältä."
Kuulusteluja jatkettiin. Mutta päällikkö huomasi, että Moton kertomus ei ollut tosi.
"Muukalainen, sinä olet valehtelija", sanoi hän ankarasti, "arabeja ei ole hyvin pitkään aikaan käynyt tässä maassa. Te olette minun vankejani ja saatte seurata mukanani kuninkaan luo."
Ystävyksiltä otettiin heidän aseensa ja heidät vietiin sisäpihaan. Keskellä pihaa, suuren puun alla, oli puinen lava ja sillä pyöreä sohva, joka oli päällystetty kaikenlaisilla taljoilla. Sohvalla istui vanha valkohapsinen mies, ja päällikkö astui niin kunnioittavasti hänen luokseen, että vangit arvasivat hänen olevan kuningas Katalambulan.
Kuninkaalla oli päässään valkea turbaani ja yllään pitkä, punainen ja poimutettu mekko. Kun Simba ja Moto tuotiin hänen eteensä, nauroi hän makeasti jollekin, jota kuusitoistavuotias poika kertoi hänelle, mutta päällikön puhutellessa häntä hän katsoi ystävällisesti, joskin tutkivasti häneen.
"Herrani", sanoi päällikkö, "nämät miehet ovat epäilyksenalaisia. Kaikkiin kysymyksiini he ovat vastanneet valheilla, ja siksi toin heidät sinun tuomittavaksesi."
"Puhukaa, muukalaiset!" kehoitti Katalambula. "Keitä te olette?"
Moto oli keksinyt nuorukaisen kuninkaan rinnalla. Hän ei epäillyt, että se oli Kalulu ja hän tiesi nyt miten menetellä.
"Suuri kuningas", vastasi hän, "minä en puhunut totta, mutta sinulle tahdon sen tehdä. Minä olen mrori, ja lapsena ollessani arabit veivät minut Sansibariin. Monta vuotta myöhemmin seurasin arabialaispäällikön, Kisesan kanssa Unyanyembeen. Pian sen jälkeen hän julisti sodan waroreja vastaan."
"Kisesa!" keskeytti nuorukainen hänet ja astui lähemmäksi Motoa katsoen häneen vihoissaan.
"Niin, nuori päällikkö", vastasi Moto nöyrästi, "ja minä seurasin Kisesan mukana sotaan. Pitkän marssin jälkeen me saavuimme erääseen kaupunkiin."
"Kuka hallitsi siellä?" huusi nuorukainen. "Pian, sano minulle hänen nimensä!"
"Mostana", vastasi Moto levollisesti ja ympärillä seisovat toistivat nimen.
"Niin, Mostana", sanoi Moto uudestaan. "Varsin pian me valtasimme kaupungin, vaikka Mostanan väki taisteli urheasti ja monet meidän väestämme kaatuivat. Mutta lopulta suurin osa Mostanan miehistä oli kuollut ja loput arabit ottivat orjikseen."
"Se on totta", sanoi Katalambula, "sellainen tapa on noilla julmilla ihmisillä."
"Eikö kukaan heistä pelastunut?" kysyi nuori päällikkö omituisella äänellä.
"Yksi ainoa."
"Mikä oli hänen nimensä?"
"Kalulu", vastasi Moto ääneensä, ja läsnäolevien hämmästyneistä huudoista välittämättä hän jatkoi: "Niin, Kalulu, Mostanan poika, seisoi isänsä vieressä, kun Kisesa lupasi antaa viisikymmentä kangaspakkaa sille, joka saisi pojan elävänä kiinni. Kun minä kuulin sen, kävi minun sääli poikaa, sillä minäkin olin mrori. Minä pidin arabeista, mutta en toivonut, että Mostanan poika joutuisi arabien orjaksi. Niinpä tartuin kilpeeni ja kiiruhdin pojan luo aikoen kehoittaa häntä seuraamaan itseäni, mutta hän luuli varmaan, että tahdoin tappaa hänet, sillä hän heitti keihäänsä minua vastaan ja se lävisti käteni kiinni siihen."
Suuri ihastuksen huuto kajahti paikalla, ja nuorukainen astui askeleen Motoa lähemmäksi. Mutta tämä ei ollut huomaavinaan sitä.
"Kun minä siitä huolimatta kuljin eteenpäin, kiiruhti poika aitauksen yli ja juoksi metsään. Mutta minä sain pian hänet kiinni ja selitin, miksi olin ajanut häntä takaa, ja hän sanoi pakenevansa setänsä luo, joka oli mahtava kuningas Ututassa, ja että hän olisi minun ystäväni, jos me joskus vielä kohtaisimme toisemme."
"Etkö tunne minua?" huudahti nyt nuorukainen kiiruhtaen Moton luo. "Sinä olet ystäväni Moto. Minä pidän lupaukseni, ja setäni on kiittävä sinua." Päälliköt taputtivat nyt käsiään hyväksymisen merkiksi, ja Katalambula tarttui Moton oikeaan käteen.
"Kalulu on kertonut minulle mrori-orjasta, joka ei ottanut häntä vangiksi, vaikka hän olisi voinut sen tehdä", sanoi hän; "ja vaikka en luullut koskaan saavani nähdä häntä, päätin olla hänen ystävänsä, jos hän joskus tulisi eteeni. Minä lupasin antaa hänelle jonkun tyttäristäni vaimoksi ja hän saisi minulta mitä ikänä hän pyytäisi. Kalulu on minulle rakas kuin oma poika."
Moto kertoi nyt mitä Olimalin kylässä oli tapahtunut, ja monta ilon ja ihailun huudahdusta kuului Ferodian voiton johdosta. Kun melu oli hiukan laskeutunut, jatkoi Moto:
"Ja nyt, Kalulu, kysyn minä, tahdotko puhua watutalaisten mahtavan kuninkaan kanssa ja pyytää häntä vapauttamaan minun nuoren herrani, Selimin sekä toiset kolme arabipoikaa ja päästämään heidät omaan maahansa?"
"Kalulu on antanut sinulle lupauksensa, Moto", vastasi poika. "Kalulu on sinun ystäviesi ystävä ja sinun vihollistesi vihollinen. Tiedän, että Katalambula täyttää pyyntöni, koska sinä kerran autoit minua."
"Oi, Kalulu", sanoi Katalambula, "et tiedä, mitä pyydät. Voin puhua Ferodian kanssa, mutta en voi antaa hänelle mitään käskyä. Nuo arabialaispojat ovat hänen omaisuuttaan, mutta jos hän tahtoo vaihtaa heidät toisiin orjiin, niin annan kustakin pojasta kaksi naisorjaa. Tyydytkö siihen?"
"Minä vastaan sinulle, kun Ferodia tulee", sanoi Kalulu, "mutta minun mielestäni sinä alistut liiaksi Ferodian tahtoon, eikä hän pidä minusta, sillä minä olen hänen tiellään. Jos olisin watutain kuningas, antaisin Ferodialle nuhteet."
"Hiljaa, poika, kielesi käy liian nopeasti. Ferodia on itsenäinen kuningas. Tahdotko, että riistäisin häneltä sen, minkä hän keihäänsä voimalla on voittanut?"
"Hän ei voittanut arabeja yksin, omin asein", vastasi Kalulu rohkeasti. "Kahdeksansataa niistä tuhannesta, jotka olivat hänen mukanaan, oli sinun miehiäsi. Saako hän siis itse valita mitä hän tahtoo pitää saaliista? Eikö sinulla ole suurempi oikeus kuin hänellä?"
"Poika, poika, Ferodia on watutain paras päällikkö. Vihollinen ei ole vielä koskaan voittanut häntä, ja hänellä on aina ollut tapana antaa minulle parhain osa saaliista. Ole kärsivällinen, minä pyydän näitä orjia sinulle, vaikka olisinkin käskenyt paistaa heidät elävältä, ellei Moto olisi nyt juuri tullut tänne. Mene nyt ja anna muukalaisille juomaa ja ruokaa ja vie kumpainenkin majaansa. Ystäväsi Moto saa tyttäreni Lamolin vaimokseen, ja anna joku toinen naisorja tuolle toiselle, pitkälle muukalaiselle. Katalambula on puhunut."
Vanhan miehen ääni alkoi väsyä ja ärtyä, ja Kalulu viittasi Moton ja Simban kuninkaan majassa olevaan omaan huoneeseensa ja vakuutti tekevänsä kaikki voitavansa pelastaakseen pojat.
"Tiedän, ettei se ole helppoa", hän sanoi. "Setäni ei tee sitä kernaasti, sillä Mostana oli hänen veljensä, ja me saamme usein kuulla matkustajien kertovan arabien julmuuksista. Jos Ferodia tahtoo pitää pojat orjinaan, niin pelkään, ettei setäni voi vastustaa häntä. Jos te ette olisi tulleet tänne, niin sekä hän että minä olisimme kernaimmin kiduttaneet heidät hengiltä."
"Oi, Kalulu", sanoi Moto rukoilevasti, "te ette tunne Selimiä. Hän ei voisi tehdä kellekään pahaa, eikä hänen isänsäkään. Simba ja minä olimme ylpeät siitä, että saimme olla Amer ben Osmanin orjia ja sanoa Selimiä nuoreksi herraksemme. Hän on yhtä vanha kuin tekin, Kalulu. Te olette varmaan kuudentoistavuotias."
"En tiedä miten vanha olen", vastasi Kalulu nauraen. "Mutta olin pieni, kun sinä näin minut, muuten et koskaan olisi saanut minua kiinni. Nyt menen toimittamaan Katalambulan käskyä." Ja samassa Kalulu kiiruhti niin nopeasti ulos, että pitkät kameelikurjensulat hänen päässään taipuivat vaakasuoriksi hänen takanaan.
Kalulun vartalo oli erittäin kaunis. Hänen lihaksensa olivat kuin karkaistua terästä, kiinteät ja joustavat. Ei kukaan hänen ikäisensä osannut heittää keihästään tai osua nuolellaan yhtä varmasti ja yhtä pitkän matkan päähän kuin hän. Ei kukaan ollut yhtä nopsajalkainen ja uhkarohkea kuin hän, ja samalla kun hän oli notkea ja kestävä, oli hänen vartalonsa erittäin kaunis ja sulavaliikkeinen.
Samaa ei voida sanoa hänen kasvoistansa. Hänhän oli neekeri, joskaan hänen ihonsa ei ollut aivan musta, vaan pronssinkarvainen. Hänen huulensa olivat paksut ja nenä litteä. Mutta silmät olivat sen sijaan suuret, loistavat ja mustat. Korvat olivat pienet eikä niissä ollut puikkojakaan, jommoisilla watutaneekerit levittivät korvalehtiään. Niitä koristivat vain suuret helmet. Takkuinen tukka riippui hartioille saakka, ja siihen oli palmikoitu monenvärisiä helminauhoja. Sitä paitsi oli hänellä päässään kolme lumivalkoista kamelikurjensulkaa kiinnitettyinä nauhaan, joka samalla piti tukkaa kurissa. Hänen kaulassaan, ranteissaan ja nilkoissaan oli helminauhoja.
Kalulu toi nyt serkkunsa Lamolin tulevan miehensä luo, ja Moto oli mielissään saadessaan kuninkaan tyttären vaimokseen ja palvelijakseen ja kehui Lamolia. Tämä ei ollut erikoisen kaunis, mutta ei missään tapauksessa rumakaan, ei hampaaton eikä vanha.
Kun Kalulu oli saanut tämän naimakaupan watutain tavan mukaan järjestetyksi, kysyi hän Simbalta, minkälaisen vaimon hän toivoi itselleen.
Vaikka Motolla ja Simballa oli vaimot ja lapset Sansibarissa, ei kummallakaan ollut uutta vaimoa vastaan, ja Simba vastasi heti, että Kalulu itse saisi valita hänelle vaimon.
Hetken kuluttua toi Kalulu Simban luo nuoren naisen, jota meillä varmaankin olisi näytetty jättiläisnaisena rahasta, ja kun hän näki tuon jättiläisparin yhdessä, taputti hän käsiään ihastuksesta ja tanssi heidän ympärillään, ikäänkuin hän itse olisi saanut lahjan.
Sillä välin kahdeksan rummunlyöjää, kaksi ilonpitäjää ja viisikymmentä nuorta miestä ja naista oli kerääntynyt puoliympyrään molempien parien ja Kalulun ympärille, ja kun tämä oli muutamalla sanalla ilmoittanut setänsä tahdon, astui taikuri esille ja lauloi häälaulun tanssien samalla kiihkon vallassa. Laulua säestivät pienet rummut, mutta koko joukon yhdyttyä laulun kertoon, pärisytettiin myös suuria rumpuja.
Juhlaa kesti koko päivän ja yön, aina auringon nousuun asti. Yöllä tuli paikalle lisää paljon väkeä, niin että lähes tuhat henkeä otti osaa kuoroon. Kalulu ja monet muutkin olivat aivan käheät kun he aamulla vetäytyivät levolle.
KUUDES LUKU.
Selimin, Abdullahin ja Mussoudin kärsimykset. — Isa saa isonrokon.
— Hänet jätetään karavaanin jälkeen. — Selim pakenee. Metsän
kuninkaan ääni. — Selim ampuu jalopeuran ja antiloopin. — Nälkä. —
Selim valmistautuu kuolemaan.
Palatkaamme nyt arabialaispoikien luo nähdäksemme miten heidän on käynyt.
Vaikka karavaani lähti liikkeelle Ututaan päivää sen jälkeen kuin Simba ja Moto olivat paenneet, ei se tietenkään voinut matkata yhtä nopeasti kuin molemmat pakolaiset, ja siten Ferodian karavaani tarvitsi melkein kuukauden samaan matkaan, jonka he olivat suorittaneet muutamissa päivissä.
Ferodialla oli paitsi neljää arabialaista orjaa, joista kolme oli melkein valkeaa, ainakin kolmesataa mustaa orjaa, ja hän tiesi, että huhu niiden olemassaolosta hyvinkin pian leviäisi. Varmaankin hänen luokseen saapuisi orjakauppiaita, ehkäpä aina Sambesi-joen varsilta saakka, ja senvuoksi hänen oli edullisinta matkustaa niin hitaasti kuin suinkin, ja antaa ihmiskarjansa samalla toipua vaivoistaan.
Liikkeelle lähdettiin vasta kuudelta aamuisin ja levolle asetuttiin tavallisesti jo keskipäivän aikaan. Ensi päivinä kuljettiin viljavien ja tiheästi asuttujen seutujen halki, joiden päälliköt olivat häntä kohtaan ystävällismielisiä. Mutta kymmenen päivän kuluttua saavuttiin Urorin ja Ututan välillä olevalle riidanalaiselle alueelle, jossa kasvoi synkkää metsää ja viidakkoa ja asusti vain petoeläimiä. Tämän alueen etäisimmästä päästä oli Katalambulan maahan noin yhdeksänkymmenen englanninpeninkulman matka.
Poika parat, Selim, Abdullah ja Mussoud, eivät kärsineet vain kuumuudesta, vaan heidän täytyi myös kantaa raskaita taakkoja, jotka kalvoivat heidän tottumattomia hartioitaan. Kolmena ensimmäisenä päivänä heidän täytyi lisäksi käydä alastomina, sillä orjien suojaksi ei runsaasta saaliista huolimatta riittänyt ainoatakaan kyynärää kangasta.
Orjia pidetään usein kuin karjaa ja kohdellaan myös sen mukaan. Nuo kolmesataa orjaa sidottiin kahleilla, tunnustettava on, että arabien leirissä oli tavattu paljon kahleita tätä tarkoitusta varten. Täysikasvuisille pantiin rautarenkaat kaulaan, jota vastoin pojat — arabialaispojat ja muutamat neekeripojat, Niani niiden parissa — sidottiin köydellä vyötäisiltä.
Täysikasvuisia oli viisitoista ryhmää, kussakin kaksikymmentä henkeä, ja kullakin ryhmällä oli päällysmiehensä. Poikien osastoa vartioi Tifum Byah.
Niinkuin sanottu, orjia kohdellaan aivan häikäilemättä kuin karjaa. Jos jonkun jostakin syystä täytyi pysähtyä matkan varrella, oli koko ryhmän sekä päällysmiehen pakko myös pysähtyä, mikä tuotti ikävyyttä ja kiusaa. Jokaisessa osastossa on aina joku, joka on toisia oikullisempi, joka haluaa useammin vettä, j.n.e., mistä koituu harmia tovereillekin, sillä päällysmies ei ole kovinkaan kärsivällinen, vaan ottaa helposti piiskan esille kiirehtiäkseen jäljellejäänyttä joukkoa.
Poikien ryhmässä Isa alituisesti tahtoi pysähtyä, ja kaikki muut saivat siitä kärsiä, varsinkin Selim, jonka niskoille hän aina sälytti syyn.
Niani, neekeripoika, huomasi Isan kavaluuden, ja eräänä päivänä hän uskalsi sanoa Tifum Byahille, ettei tämä piiskannut oikeaa syyllistä, ja antoi ilmi Isan, joka senjälkeen sai maistaa ruoskaa. Isa, joka ei ollut säälinyt Selimiä, huusi ja valitti nyt ääneensä, kun häntä itseään rangaistiin, ja hän uhkasi kostaa pienelle sukkelalle ja rohkealle Nianille.
Toisellakin tavalla Niani osoitti rakkauttaan nuorelle herralleen. Ei kestänyt montakaan päivää, ennenkuin hän tarjosi Selimille sitä kangaspalaa, jonka hän oli sitonut lanteittensa ympärille.
"Ei se tee mitään", sanoi hän, kun Selim ei tahtonut ottaa sitä vastaan, koska Niani itse jäisi silloin aivan alasti, "minä olen vain neekeripoika, eikä kukaan minua katsele. Ottakaa se, jos se vain kelpaa teille. Se on hyvin likainen."
"Se on parempi kuin ei mitään", sanoi Selim kiitollisena, "ja minä otan sen kernaasti vastaan, koska sinä et siitä välitä. Mutta emmekö voisi jakaa sitä?"
"Ei se ole tarpeen", sanoi Niani lujasti, "Niani ei tarvitse vaatteita. Tämä on sitäpaitsi sama kangaspala, jonka te annoitte minulle sinä iltana, kun minä panin kampia Isalle ja Isa aikoi heittää minut tuleen."
Selim nousi nyt sitoakseen likaisen kangaspalan uumilleen, mutta huomasi samassa, että hänen ystävänsä Abdullah ja Mussoud katselivat kaihoavin katsein kangasta — heidänkin ihonvärinsä oli niin vaalea, että heidän alastomuutensa pisti enemmän silmiin kuin neekerien. Ääneti hän repäisi kankaan kolmeen osaan ja antoi molemmille pojille osansa.
"Sinun sydämesi on hyvä kuin kulta", sanoi Abdullah punastuen, "olen sinulle kiitollisempi tästä pienestä kangaspalasesta kuin kaikista niistä kullalla kirjailluista vaatteista, joita sain isältäni. Allah palkitkoon hyvyytesi."
"Sinä olisit voinut antaa minullekin palasen", sanoi Isa nuristen.
"Miksi se olisi ollut tarpeellista, herra Isa", sanoi Niani. "Teidän ihonne on yhtä musta kuin minunkin. Olettehan te tuollakin tavoin puettu. Te voitte nyt iloita mustasta nahastanne."
"Kirottu olkoon sinun nenäkkyytesi, Niani!" huusi Isa. "Minä taitan sinulta niskat!"
"Parasta jättää se tekemättä", tuumasi Niani aivan levollisesti.
"Minä olen nyt Ferodian oma, ja jos te lyötte minua, niin tappaa
Ferodia teidät."
"Ole vaiti, äläkä kiusaa minua", sanoi Isa synkkänä, "minä olen kyllin kurja ilmankin."
"Onko sinun paha olla?" kysyi Selim osaaottavasti.
"Päätäni särkee, niin että se on haljeta, ja selässäni tuntuu ikäänkuin neulanpistoksia. Sitä ei kirvele enää Tifum lurjuksen piiskaniskujen jäljiltä, vaan se on jotakin muuta", Isa valitti.
"Ole reippaalla mielellä, ystäväni", lohdutti Selim, "Pian me saavumme Katalambulaan, ja siellä me saamme levätä. Tätä matkaa ei voi enää kestää kauan."
"Minä en tule koskaan noiden kirottujen watutain maahan", vastasi
Isa, "olen aivan liian sairas."
"Mikä sinua vaivaa?"
"Älä pelästy, mutta minulla on isorokko."
"Isorokkoko? Miten voit sellaista otaksua?" huudahti Selim, joka tahtomattaan hätkähti kuullessaan tuon pelätyn taudin nimen.
"Näin erään miehen kuolevan siihen tautiin, ja varmaan minä kuolen siihen nyt itsekin", sanoi Isa surullisena.
Seuraavana aamuna Isa oli paljon sairaampi, mutta hän ei saanut pysähtyä eivätkä toiset saaneet häntä kantaakaan — sitä ei koskaan suoda sairaalle orjalle Afrikassa — vaan hänen täytyi jatkaa matkaa toisten kanssa. Hän horjui kuumeisena eteenpäin, kunnes taakka, jota hän kantoi, putosi maahan. Ja kun Tifum suutuksissaan tuli hänen luokseen ja löi häntä, kaatui hän maahan. Mutta Tifumin sydämessä ei ollut pienintäkään säälin tunnetta, hän piiskasi Isa parkaa, kunnes Selim ei voinut sitä enää nähdä. Hän heitti taakkansa julman neekerin päähän, ja kun tämä kaatui kumoon, alkoi Selim piiskata häntä, kunnes Tifum taas vuorossaan heitti Selimin kumoon ja löi häntä voimainsa takaa niin kauan, että hän meni tajuttomaksi.
Sitten Tifum leikkasi poikki nuoran, jolla pojat olivat sidotut yhteen, ja heitti vettä Selimin päähän, jotta tämä jälleen tointuisi. Vavisten raivosta hän käski tuoda paikalle raskaan puuikeen, jonka toisessa päässä oli kaksi koukkua, ja jota käytettiin kaikkein uppiniskaisimpia orjia varten. Se painoi noin kolmekymmentä naulaa, jos puu oli tuoretta, ja tämä oli tehty kolme päivää sitten.
Puoleksi tajuttoman pojan pää pantiin molempien koukkujen väliin, jotka sidottiin vahvalla köydellä kiinni, niin että pää joutui kovaan puristukseen. Itse ies oli pitkä ja raskas, ja sen toinen pää kiinnitettiin Abdullahin olkapäähän.
Kun tämä oli tehty, meni Tifum kuolevan Isan luo. Tämä ei kyennyt enää mihinkään työhön, sen julma mieskin huomasi, ja hän antoi Isalle vain potkun ja jätti onnettoman raukan yksin kuolemaan. Sitten karavaani lähti taas liikkeelle.
Isorokko tarttui yhä useampiin orjiin, ja kun nämä iskuista ja potkuista huolimatta eivät jaksaneet kulkea sen pitemmälle, jätettiin heidät tielle. Kahdentenakymmenentenä päivänä huomasivat Selim ja Abdullah, että pikku Mussoud oli saanut tartunnan.
He pyysivät saada kantaa pojan taakkaa, mutta heidän pyyntönsä hyljättiin. Ja kun Selimin silmät iskivät tulta, vastasi Tifum piiskaniskuilla, kunnes Selimin selkä oli yhtenä ainoana verisenä haavana.
Selim ei päästänyt vähintäkään valituksen ääntä huuliensa yli, ei edes huokausta. Hän tuskin enää tunsi ruumiillista kipua, mutta hänen sydämensä oli raskas. Heidän vaeltaessaan eteenpäin keskellä auringonpaistetta ja hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain orjien paljaitten jalkojen töminä ja pikku Mussoudin valitukset iski häneen ajatus, että hän varmaankin sai kärsiä enemmän kuin muut sen vuoksi, että hän oli unohtanut rukoilla Jumalaa. Syynä tähän ei ollut kuitenkaan se, että Selimin mieli olisi ollut kova tai katkera, hän ei ollut vain uskaltanut lähestyä Allahia pesemättömin käsin ja jaloin. Hän päätti kuitenkin nyt ensi tilassa valmistautua rukoukseen, ja siihen hänelle tarjoutuikin mahdollisuus, kun Tifum pikku Mussoudin hartaasta pyynnöstä antoi karavaanin hetkeksi pysähtyä. Tuo orjavouti teki sen kuitenkin ennen muuta saadakseen itse tupakoida, eikä suodakseen lievennystä poikarukalle.
Niin pian kuin Tifum käänsi selkänsä, otti Selim valkeaa hiekkaa maasta ja hieroi sillä jalkojaan, käsiään, kasvojaan ja ruumistaan, ikäänkuin hän olisi pessyt itseään. Sitten hän käänsi kasvonsa koilliseen, Mekkaan päin, ja alkoi rukoilla.
Hän rukoili Allahia, taivaan ja maan valoa, vanhurskasta, kaikkivaltiasta ja kaikkitietävää Jumalaa.
"Epäuskoiset ovat laskeneet julmat kätensä minun päälleni, joka olen oikeauskoinen ja oikeauskoisen poika. He ovat sitoneet minut kuin teuraslampaan, he ovat lyöneet minua, hirveät hihnat ovat syöneet verille ihoni, terävillä keihäillään he ovat pistäneet minua."
Sitten hän rukoili Allahin armoa ja pyysi häntä pelastamaan hänet epäuskoisten käsistä.
"Sinä ihmisten herra, kuningas ja Jumala", lopetti hän, "pelasta minut vihollisteni käsistä sen lupauksen tähden, jonka olet profeettasi Muhammedin kautta antanut meille. Kuule isättömän rukous ja armahda häntä."
Kun Selim oli lopettanut hartaan rukouksensa, heittäytyi hän maahan ja nousi jälleen virkistyneenä ylös.
"Abdullah, ystäväni", sanoi hän tälle, joka istui veljensä vieressä, "minun mieleni on virkistynyt. Minulla on hyvä tuuma."
"Minä näin sinun rukoilevan, Selim, ja toivoisin, että minäkin voisin rukoilla, mutta sydämeni on katkera. Minusta tuntuu, niinkuin voisin kirota kaikkia ihmisiä ja itseänikin ja sitten kuolla. Mussoudin hetket ovat luetut, ja jos hän kuolee, on minusta yhdentekevää, mihin minä joudun."
"Rakas ystävä", sanoi Selim lempeästi, "koraanissa sanotaan: Hädässä rukoile Jumalaa, hän kuulee sinua. Hänen korvansa on avoinna hädänalaisille".
"Minä tiedän sen, Selim, mutta minä en voi rukoilla", toisti Abdullah. "Minä napisen Jumalaa vastaan, kun hän antaa oikeauskoisiaan kohdella tällä tavalla. Kuulehan, kuinka Mussoud valittaa, ja ajattele, että hänet jätetään yksin tänne tielle, sillä minä en saa jäädä hänen luokseen. Mutta mikä tuuma sinulla oli, Selim?" kysyi hän väsyneesti.
"Että me pakenemme tänä yönä syvälle metsään. Paljon parempi on kuolla, kuin elää orjana. Ja ehkäpä löydän sieltä poiskin. He eivät ole voineet tappaa minua kaikista julmuuksistaan huolimatta. Kenties metsä kohtelee meitä ystävällisemmin."
"Entäs veljeni?"
"Me kannamme hänet mukanamme, ja kun olemme päässeet kylliksi kauas metsään, hoidamme me häntä, niin että hän paranee. Me rakennamme itsellemme majan puron rannalle, ja sillä välin kun sinä hoidat veljeäsi, otan minä keihään mukaani ja kerään villejä hedelmiä ja hunajaa. Mutta hiljaa, tuolta tulee Tifum. Auta Mussoud jalkeille, ehkä hän kestää vielä iltaan saakka."
Lähtömerkki annettiin, pojat tarttuivat reippaasti taakkoihinsa, ja koska Mussoud oli levättyään hiukan paremmissa voimissa, jatkettiin matkaa tavalliseen tapaan.
Keskipäivällä pysähdyttiin aarniometsään, ja koska täällä ei tarvinnut pelätä vihollisia, ei leirinkään ympärille rakennettu risuista aitausta, niinkuin tavallisesti.
Abdullah ja Selim istuivat vieretysten syödessään paahdettua maissia ja puoleksi keitettyjä viljatähkiä, mutta Mussoudin täytyi maata leirin ulkopuolella, sillä watutalaiset tiesivät, että tauti oli tarttuvaa ja saattoi olla toisille vaarallinen.
Sitten tuli ilta ja pimeä. Miehet istuivat leiritulien ääressä keskustellen. Leirin ulkopuolella vallitsi yön hiljaisuus, vain hyeenan ääni kuului silloin tällöin.
"Nyt on yö, Abdullah", Selim kuiskasi, "nyt sinun täytyy päättää, mitä aiot tehdä."
"Rakas Selim", vastasi Abdullah, "en voi paeta ja jättää veljeäni. Mussoud-parka ei elä ehkä huomisiltaankaan. Hän on varmaankin hyvin sairas, hänen päänsä oli kovin kuuma, ja näytti melkein siltä, kuin hän ei olisi tuntenut minua. Jos sinä pakenet, jään minä yksin tänne. Isa on kuollut, Mussoud kuolee pian, ja sinä olet poissa."
"Niin, Abdullah, minä pakenen, vaikka sinä jäisitkin tänne, olen väsynyt tähän elämään ja tahdon kuolla metsässä. En pelkää kuolemaa, mutta minä en tahdo, että sanottaisiin, että Selim, Amerin poika, kuoli kuin aasi tien vieressä, Tifumin potkimana. Jos minä kuolen, niin tahdon kuolla kuin arabi, kenenkään muun kuin Allahin näkemättä kurjuuttani ja vain taivaan linnut kuolinvuoteeni ympärillä. Tee minulle palvelus, Abdullah ystäväni. Jos Mussoud elää huomenna, niin sano hänelle, että olen paennut, ja suutele häntä puolestani. Suutele minuakin ennenkuin nukut, sillä kun heräät huomenna, olen minä poissa. Ikeen köysi on jo höllinnyt kaulastani, yhdessä silmänräpäyksessä olen siitä vapaa."
"Kiitos, Selim, että ajattelet veljeäni, ja minä toivon sinulle Allahin rauhaa ja siunausta. Ja kun sinä kotimatkalla näet Otavan taivaalla, niin muista: Abdullah ajattelee sinua. Saattakoon pyhä Muhammed sinut jälleen äitisi luo, ja kun olet ystäviesi parissa niin muista minun äitiäni ja vie hänelle tervehdykseni. Minun täytyy koettaa nukkua jaksaakseni kävellä huomenna. Minä annan sinulle ystävyyden suudelman, ja koska tahdot paeta, niin toivon, että Allah on pelastava sinut."
He laskeutuivat molemmat levolle, ja Abdullah vaipui pian uneen, mutta Selim makasi valveilla ja tuumi pakoaan. Äkkiä hän muisti Simban ja Moton jäähyväissanat ja ihmetteli, ettei hän aikaisemmin ollut niitä ajatellut. Nehän olisivat antaneet hänelle voimia kestää paremmin ja kärsivällisemmin raskaita koettelemuksia.
Mutta ei vieläkään ollut myöhäistä. Jos nuo molemmat ystävät elivät, niin hän ei ollut yksin. Hän päätti siis paeta suoraan etelään, koettaa tunkeutua metsän halki ja päästä Ututa kylän lähitienoille, josta hän voisi saada jonkun ohjaamaan itseään Katalambulan luo. Hetken aikaa hän tuumi tappaa Tifumin hänen omalla keihäällään, mutta luopui siitä heti, sillä sellainen teko ei olisi ollut arabin eikä Amer ben Osmanin pojan arvoinen.
Pari tuntia kului nopeasti tuumiessa. Kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja tuletkin näyttivät sammuvan. Vain hiukan punertavaa hillosta oli jäljellä.
Selim rukoili Allahilta rohkeutta ja voimaa, köysi oli irti ja pää vapaa. Vapaa!
Hän nousi pystyyn ja hiipi äänettömästi puun luo, jonka juurella aseet olivat, valikoi itselleen pari keihästä, pyssyn, ruutisarven ja patruunalaukun ja hiipi sitten yhtä hiljaa pois, kuin hän oli tullutkin.
Parilla pitkällä harppauksella hän kulki toisen puun luota toisen luo, ja joka kerta, kun hän saapui uuden puun luo, tuntui hänen pelastumisensa yhä mahdollisemmalta. Nuo korkeat, paksut rungot, jotka yön aikana näyttivät vielä paksummilta ja pitemmiltä kuin päivällä, muodostivat ikäänkuin muurin hänen ja hänen vihollistensa välille.
Vihdoinkin hän oli vapaa! Hän kulki vapaasti, hän ajatteli vapaasti, ja tuo ajatus hurmasi häntä, niin että hänen sydämensä oli pakahtua. Hänen askeleensa tulivat lujemmiksi, pään ryhti ylpeämmäksi, selkä suoremmaksi. Jokin voima pakotti häntä yhä eteenpäin. Väsymys näytti paenneen, tavaton joustavuus piti hänen voimiaan yliaja hän kiiti vapautta kohti.
Ääretön joukko mustia puunrunkoja solui hänen ohitseen, hänen edessään ja hänen ympärillään levisi metsä äärettömän laajana, ja yhä oli yö. Pimeys ei näyttänyt koskaan loppuvan, ja Selim oli iloinen, että niin oli. Hän toivoi, että ikuisesti olisi yö ja että hänen vihollisensa nukkuisivat.
Mutta vaikka yö oli pitkä ja ystävällisesti suojeli häntä läpipääsemättömällä vaipallaan, loppui sekin niinkuin kaikki muukin. Mutta silloin oli Selim jo kaukana watutaleiristä.
Aamu alkoi sarastaa, kun yön musta vaippa ensin hiukan harmaantui. Sitten valkeni yhä enemmän puiden lehvien yläpuolella, kunnes taivas tuli kellertävän kalpeaksi ja vihdoin teräksensiniseksi. Valoisa juova läikehti Selimin tiellä, lehdet välkkyivät vihreinä ja liikkuivat aamutuulessa.
Miten vilpoiselta ja tuoreelta ilma tuntuikaan! Maailma oli kuin uudestisyntynyt, ja hyönteisten surinasta Selim saattoi päättää, että muutkin nauttivat päivän valosta.
Pian päivä valkeni kokonaan, ja aurinko nousi kirkkaana taivaalle. Mutta Selim katseli sitä nyt toisin tuntein kuin edellisenä päivänä. Silloin hän vihasi sen kuivaa, polttavaa kuumuutta, joka tuotti vain väsymystä ja janoa. Nyt se oli kuin suunnaton lamppu jonka tarkoituksena oli valaista metsän hämärää, korkeaa holvia. Se ei tuottanut enää väsymystä eikä janoa, se vain virkisti ja vahvisti mieltä.
Päivemmällä Selim saapui lammikolle, jossa kasvoi keltaisia lotuskukkia.
Miten ihanalta vesi maistui! Miten vilpoinen ja hiljainen metsä oli näin keskipäivän aikana! Vähän matkan päässä lammikosta oli suuri ontto bambupuu. Selim meni lähemmäksi tarkastamaan, ja huomasi että puun sisällä oleva aukko oli suuri kuin huone. Hän ryömi sen sisään, laskeutui levolle ja nukkui.
Kun hän heräsi, oli taaskin yö. Hän oli varmaankin nukkunut kahdeksan tai kymmenen tuntia. Ensi hetkessä hän ei tiennyt, missä hän oli, mutta vähitellen silmä tottui pimeyteen ja hän muisti paenneensa orjuudesta.
Hän muisti myös kaiken muun: tuskallisen ikeen ja Tifumin armottomat iskut. Hän nousi kiireesti jatkaakseen matkaansa.
Mutta ulkopuolelta kuuluvat hiljaiset, pehmeät askeleet pelästyttivät hänet. Mitähän se saattoi olla? Samassa kajahti naurava ääni, joka sai Selimin veren jähmettymään. Hän tointui kuitenkin pian. Sehän oli vain hyeena, joka oli vainunnut saalista. Moto oli kertonut tästä hirvittävästä äänestä, eikä Selim pelännyt enää.
Mutta pian sen jälkeen kuului kumea karjahdus — toinen, kolmas — kunnes Selimin korvat olivat mennä lukkoon. Tuo ääni oli metsän pelätyn kuninkaan. Ei ole olemassa mitään valtavampaa kuin sen karjunta.
"Se on jalopeura!" tuumi Selim, kun ensimmäinen pelästys oli hiukan laantunut. Hän oli usein toivonut saavansa nähdä jalopeuran, mutta nyt hän ymmärsi, että oli viisainta pysyä paikallaan.
Hänellä oli ladattu pyssy kädessään, eikä puuhun johtava kolo ollut niin suuri, että eläin olisi voinut tunkeutua siitä sisään.
Jalopeura oli vainunnut saaliin ja lähestyi nyt puuta karjuen ja vilkuillen hehkuvin silmin joka puolelle, ja pian se olikin keksinyt, että saalis oli puun sisässä. Selim peräytyi aukolta, ja samassa suuri eläin hyppäsi puuta vasten raastaen käpälillään kuorta, ikäänkuin se olisi päättänyt tunkeutua sen läpi. Sydän kurkussa poika tähtäsi petoeläimen päähän, laukaisi — ja jalopeura kaatui maahan.
Selim ei uskaltanut kuitenkaan lähteä piilostaan, ennenkuin päivä alkoi valjeta. Kauan hän kuunteli ulkoa tulevia ääniä, mutta kun kaikki oli hiljaista, käsitti hän, että jalopeura oli kuollut, ja sitten hän paneutui jälleen maata.
Hänen herätessään oli aivan valoisaa. Puun juurella makasi jalopeura kuolleena. Selim kiipesi maahan ja katseli kuolleen pedon ruumista. Vakavat ajatukset valtasivat hänen mielensä. Hän ajatteli, miten väkevä ja ylväs tuo suuri eläin oli ollut edellisenä iltana samoillessaan metsässä. Ja nyt, miten heikko se oli! Lapsikin olisi voinut leikitellä sen harjalla ja hampailla.
"Jospa kaikki viholliseni kaatuisivat yhtä helposti kuin sinä", tuumi Selim mielessään. "Sääli vain että olet saastainen, sillä olen hirveän nälkäinen. Mutta sinua en saa syödä."
Sitten Selim jatkoi jälleen matkaansa etsien joka puolelta metsänriistaa, voidakseen tyydyttää nälkäänsä. Hän oli ollut kolmekymmentäkuusi tuntia ruuatta, ja kasvuiässä olevalle pojalle se on pitkä aika.
Villejä hedelmäpuita ei ollut, ei metsäpersikoita eikä villejä luumuja. Ko-virta näytti jakavan sen eteläpuolella olevat suuret tasangot kahteen aivan erilaiseen alueeseen. Puut tässä osassa lounais-Uroria, missä Selim nyt kulki, olivat parhaasta päästä rakennuspuita. Jos Selim olisi tuntenut aarniometsiä paremmin olisi hän löytänyt joukoittain syötäviä juuria. Mutta sitä hän ei ymmärtänyt eikä niinollen tutkinut maata, vaan kulki alakuloisin mielin eteenpäin. Auringon laskiessa hän näki pienen antiloopin, ja rukoillen metsäonnea nosti pyssyn poskelleen. Pieni eläin kaatui verissään maahan, ja Selim kiiruhti sen luo, nylki elukan, leikkasi siitä lihaiset osat ja kantoi ne puuhun, jossa hän aikoi viettää yönsä. Koottuaan kuivia oksia ja sytytettyään tulen hän paistoi lihapalat ja söi ahnaasti pahimpaan nälkäänsä. Sitten hän pani maata.
Aamulla hän söi jälleen, otti mukaansa lopun ruuan ja jatkoi matkaansa. Koska hän tunsi olevansa hyvissä voimin, kulki hän varsin pitkän matkan. Illalla hän otti jälleen eväänsä esille, ja vaikka hän huomasikin, että liha alkoi pahentua — hän ei ollut malttanut kylliksi paistaa sitä edellisenä iltana — söi hän kuitenkin hyvällä halulla. Mutta seuraavana aamuna se oli täynnä matoja, ja Selimin oli pakko heittää se pois.
Aamupuolen päivää Selim vaelsi jälleen ja lepäsi kuumimman ajan. Hän oli heikkona nälästä ja janosta, mutta kulki sittenkin muutamia tunteja ikäpuolella, kunnes ei jaksanut enää, vaan sammutti nälkänsä unella.
Kun Selim seuraavana aamuna jatkoi matkaansa, oli metsä tavattoman hiljainen. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, vain joitakin haukkoja kierteli puiden yläpuolella. Hän laahasi tunnin toisensa jälkeen väsyneitä jalkojaan eteenpäin, kunnes aurinko laski taivaanrantaan. Vettä hän ei myöskään ollut nähnyt koko päivänä, ja jano kiusasi häntä suuresti.
Taaskin koitti uusi päivä. Nälkä ja jano oli heikontanut Selimin voimat ja tarmon. Jos hän olisi tiennyt, että watutakylän pellot olivat parin tunnin matkan päässä, ja että tie, jota myöten Ferodian karavaani kaksi päivää aikaisemmin oli kulkenut, oli vain penikulman päässä hänestä! Mutta suuren metsän siimeksessä, joka ympäröi häntä joka taholta, hän ei tiennyt mitään. Kunpa hän vain olisi jaksanut kiivetä jonkun korkean puun latvaan, niin hän olisi nähnyt, minne käsin hänen olisi pitänyt vaeltaa. Mutta hän saattoi tuskin erottaa taivasta, niin tiheät olivat puiden latvat ja niin kiinteästi toisiinsa kietoutuneet.
Väsyneen, nälkäisen ja janoisen Selimin mielestä metsä oli aivan loputon. Hän tuijotti eteensä toivoen, että se alkaisi harventua ja etsi silmillään joka puolelta eläviä olentoja, joko nelijalkaisia tai lintuja. Hän katseli ylöspäin nähdäkseen edes vilahdukselta sinistä taivasta.
Jos hän olisi ollut tottuneempi matkustamaan Afrikassa, olisi hän tiennyt, että hän olisi löytänyt joka notkosta vettä, jos hän vain olisi kaivanut kepillä syvälle maan sisään, ja että kaikkialla löytyi juuria, joilla voi sammuttaa nälkänsä. Mutta hän ei tiennyt mitään tästä kaikesta. Siksi hän kulutti kalliit hetkensä lepoon ja hyökkäsi sitten taas hermostuneesti eteenpäin, kunnes nälkäinen ruumis ei kestänyt enää ja hänen jalkansa uupuivat. Hän kaatui maahan, nousi taas ylös, mutta jäi lopulta tunnottomana makaamaan. Poika parka, hän sai kalliisti maksaa isänsä halun kartuttaa rikkauksiaan vaihtamalla ihmisolentoja kangaspakkoihin ja lasihelmiin!
Pyörtymiskohtauksen jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, hän koetti nousta istumaan, mutta ei jaksanut vaan kaatui selälleen. Maatessaan pitkänään katse kiintyneenä ylöspäin, hän ajatteli niitä iloja, joista hänen oli täytynyt luopua, ja mitä enemmän ruumis kärsi, sitä halukkaammin ajatukset liitelivät entisissä iloissa. Ääneensä valittaen hän sanoi:
"Oi, jospa vielä kerran saisin nähdä meren, jospa saisin nähdä valkean rannan, jossa leikittelin Abdullahin ja toisten toverieni kanssa, ennenkuin heittäydyimme uimaan mereen! Muistan, miten me kotona keräännyimme mangopuun alle, miten sen hedelmät riippuivat kultaisina ja purppuranpunaisina ja miten iltatuuli liikutteli lehtiä, taivutti kuninkaallisen kokospalmun latvaa ja tuoksuvaa kaneelipuuta ja kohotteli räikeänvihreän appelsiinipuun oksia, jonka hedelmät olivat kuin palsamia sielulleni. Jospa minulla olisi nyt yksi ainoakin appelsiini! Muistan sokeriruo'on ambranväriset varret ja sen ihanan mehun, kokospähkinöiden virvoittavan maidon, loistavan granaattiomenan suloisine tuoksuineen ja makuineen, keltaiset sitruunat, jotka poistavat kuumeen ja janon sekä meloonit, joiden tummanvihreän kuoren sisäpuolella on niin ihania aarteita. Oi, Sansibar, paratiisi maan päällä! Amer ben Osmanin onneton poika näkee sen puiden ja kukkien, talojen ja puutarhojen tulevan yhä lähemmäksi."
Väristen hän katseli ympärilleen suuressa, hiljaisessa aarniometsässä, jonka ilma oli tukehduttaa hänet.
"Ilma on täällä varmaankin myrkyllistä", jatkoi hän kuumehoureissaan. "Jättiläispuut kaatuvat mädäntyneinä maahan ja tuhannet hyönteiset asettuvat niihin, taittuneita oksia putoaa alas ja mädäntyneet lehdet löyhkäävät pahalta. Kuulen kaukaa nälkäisen jalopeuran karjuvan. Ehkäpä se vainuaa arabialaispoika parkaa, ja vieläkin kamalammalta tuntuu korvissani leopardin ääni ja hyeenan nauru."
Katkerin mielin Selim pahoitteli, että oli koskaan syntynyt, ja ajatuksissaan hän kävi läpi viime aikojen kärsimykset.
"Minä näin jalon isäni kaatuvan ja itse jäin yksin — minä itkin ensin suurta suruani, sitten kärsin kaikki helvetin tuskat ja lopulta toivoin, etten koskaan olisi nähnyt päivän valoa. Oi, noita hirveitä marssipäiviä, joista ei tuntunut tulevan koskaan loppua, kun jano kalvoi ruumistani eivätkä väsyneet jäsenet totelleet tahtoani."
Houreissaan hän näki edessään kuolleet, jotka oli jätetty tielle ja makasivat siinä avoimin, jäykin silmin, ja kuolemankauhu valtasi hänet, kun hän kuvitteli näkevänsä oman hautansa tämän metsän korkean, vihreän holvin alla.
"Ei kukaan sure Selimin kuolemaa", valitti hän, "äitini ja palvelijani eivät pese kuollutta ruumistani eivätkä kääri minua valkoisiin kääreliinoihin, ja pyhä imani ei lue rukouksia kuolleen sieluni pelastukseksi."
Mutta tätä kuolemanpelkoa ei kestänyt kauan. Hänen ajatuksensa alkoivat sumentua, mutta hän kykeni vielä lausumaan kuoleman tervetulleeksi ja kuiskaamaan jäähyväiset synnyinsaarelleen ja sille kauniille maalle, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Hänen viimeiset sanansa kuuluivat: "Minä tulen, rakas isäni!"
SEITSEMÄS LUKU
Ferodian riemukulku. — Katalambula ottaa hänet vastaan. —
Abdullah lahjoitetaan Kalululle. — Tapaa Simban ja Moton. —
Kalulu suunnittelee Selimin etsimistä. — Pyssy löydetään. — Selim
löydetään. — Hänet tuodaan tajuttomana kylään. — Toipuminen. —
Kalulun ja Selimin ystävyys.
Kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä Kwikurun taistelun jälkeen saapui Ferodia riemukulussa Katalambulan kylään. Edellisenä iltana olivat sanantuojat ilmoittaneet voitokkaan päällikön tulon, ja kun seuraavan päivän aamupuolella näkyi suuri tomupilvi, joka osoitti, missä sotajoukko kulki, kohotettiin iloisia huutoja.
Jo paljoa ennen kuin Ferodian etujoukko tuli näkyviin viljapeltojen keskeltä, oli Katalambulan kylän portille kerääntynyt sotilaiden omaisia. Kahdentuhannen ihmisen kurkusta kajahti yhtä aikaa riemuhuuto "lu-lu-lu", neljätuhatta kättä taputti innokkaasti, neljätuhatta ruskeaa ja mustaa jalkaa hyppi ilmaisten omistajainsa iloa.
Rumpujen rämistessä Ferodia lähestyi. Ei kukaan sivistynyt kuningas olisi voinut käyttäytyä sen arvokkaammin kuin hän. Hän astui kuin jalopeura, hän nojasi käsivartensa kahden solakan nuorukaisen olkapäihin, hän kantoi päätään ylpeästi pystyssä. Hänen edellään astui kaksisataa valittua sotilasta, joiden päitä koristivat liehuvat höyhentöyhdöt ja jotka asettuivat Katalambulan majan ulkopuolelle. Sitten saapui Ferodia itse, ja hänen jäljessään taaskin kaksisataa sotilasta. Kunkin sotilaan kasvoja ympäröi seepranharja, ja tässä mustassa, jäykässä jouhikoristeessaan he näyttivät vielä entistäänkin sotilaallisemmilta. Sitten seurasi täysikasvuisten vankien joukko kaksikymmenhenkisissä ryhmissä kantaen Ferodian sotasaalista, ja viimeisenä tulivat vangitut pojat johtajanaan Abdullah, jonka valkea iho veti kaikkien silmät puoleensa. Viisisataa sotilasta muodosti jälkijoukon.
Sotilaat asettuivat neliöön, ja vangit kantoivat ennenmainitun suuren puun ympärille tavarapakkansa. Katalambula lepäsi penkillä, joka päivän kunniaksi oli koristettu jalopeuran ja leopardin nahoilla, ja hänellä oli kädessään lyhyt sauva, johon oli kiinnitetty kirahvinhäntä. Sillä hän huiskutti pois kärpäsiä.
Uteliaat joukot olivat kiivenneet aitaukselle sekä majojen katoille, ja Ferodia seisoi yksin piirin keskellä suuren saaliinsa vieressä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin, odotti, mitä Katalambula sanoisi.
"Me olemme ikävöineet sinua, Ferodia", sanoi nyt vanhus lempeällä äänellä. "Me olemme kuulleet kerrottavan suuresta voitostasi, miten sinä ja watutasotilaat voititte arabialaiset kauppiaat. Kerro, olemme valmiit kuulemaan."
"Oi, Katalambula ja heimomme vanhimmat", Ferodia vastasi, "minut lähetettiin viemään lahjoja Katalambulan ystäville, waroripäälliköille, ja olin jo paluumatkalla kotiin, kun Olimali lähetti minulle sanan, että arabit — kauppiaat meren rannalta olivat tulleet hänen maahansa äärettömiä kangas- ja helmi-varastoja mukanaan. Hän sanoi, että samaiset miehet olivat murhanneet Mostanan."
"Eiaa, eiaa!" huusivat päälliköt Kalukin yhtyessä heihin, ja Ferodia jatkoi:
"Kun kuulin Olimalin kutsun, olin kuin nälkäinen jalopeura, joka vainuu saalista. Sanoin ääneen: 'Kas, Malungu jumala on antanut arabit käsiini, minä kostan Mostanan kuoleman, minä valmistan taikajuoman heidän ruumiistaan, ja heidän päillään koristan Olimalin portin pielet.'"
"Eiaa, eiaa!" huusi kansa.
"Aamulla olivat watutasotilaat valmiit taisteluun. He kuulivat Olimalin torven toitotukset ja arabien pyssyjen laukaukset, ja minun käskystäni he nousivat yhtenä miehenä. Me piiritimme vihollisen Olimalin kylään, meidän nuolemme kaatoivat kasoittain heitä, ja me otimme useita satoja miehiä ja nuorukaisia orjiksi ja toimme heidät tänne. Me anastimme pyssyjä, kuulia ja ruutia, me keräsimme rikkauksia: hienoja kankaita ja helmiä. Toisen puolen saaliista sai Olimali ja kaikki watutasotilaat ovat saaneet osansa, päälliköt omansa ja Ferodia omansa. Viisikymmentä orjaa ja kaksi arabialaispoikaa on kuollut matkalla, ja yksi valkea poika karkasi metsään kuollakseen siellä. Meillä on jäljellä kaksisataa täysikasvuista orjaa ja seitsemäntoista poikaa, joista yksi on arabialaisen päällikön poika. Kankaat, helmet ja muu saalis on tässä jalkojenne juuressa. Minä olen puhunut, oi Katalambula ja te heimomme vanhimmat."
"Eiaa, eiaa!" huusi kansa taputtaen käsiään.
"Oi, Ferodia, suuri päällikkö ja sotilas", vastasi Katalambula, "sinä olet minun oikea käteni, sinä olet jalopeura taistelussa. Kuka voisi sinut voittaa?"
Sen jälkeen kuningas Katalambula lähti katsomaan orjia, ja Ferodia kehui heidän etujaan. He saapuivat myös poikien ryhmän luo, ja nähdessään Abdullahin kuningas uteliaasti koetti sormellaan hänen valkeaa ihoaan, mutta veti sormensa heti pois nauraen omalle pelolleen. Mutta Ferodian kehoituksesta hän siveli pojan alastonta selkää ihmetellen hipiän pehmeyttä, ja tunnusteli hänen sileää tukkaansa.
"Mitä me teemme hänelle?" kuningas kysyi.
"Kuningas saa sen itse päättää", vastasi Ferodia mielistellen.
"Siinä tapauksessa minä lahjotan hänet Kalululle", päätti Katalambula nopeasti, "mutta minä luulin, että sinulla olisi ollut kolme tai neljä valkeaa poikaa."
"Ainoastaan kolme valkeaa. Yksi heistä kuoli matkalla ja suurin karkasi viiden päivämatkan päässä täältä."
"Miksi hän karkasi?"
"Siksi että hän oli aasi", vastasi Ferodia katkerasti. "En ole koskaan nähnyt niin röyhkeää poikaa. Suu hänellä oli täynnä sanoja, mutta hänen selkänsä ei kyennyt työhön, ja siksi hän karkasi. Mutta rohkeutta hänellä oli kahden sotilaan edestä, ja aikaa myöten hänestä olisi tullut komea orja."
"Kenestä sinä puhut, Ferodia?" kysyi Kalulu, joka oli tullut lähelle.
"Ole vaiti poika", sanoi Katalambula. "Sukulaisesi Ferodia on lahjoittanut sinulle tämän pienen valkean orjan leikkitoveriksi. Avaa hänen siteensä ja opeta hänet sotilaaksi."
"Ei, annahan Ferodian vastata", Kalulu sanoi. "Kuka karkasi?"
"Nuori arabialainen orja, sinun ikäisesi poika", vastasi Ferodia vastahakoisesti. "Hän oli erään päällikön poika, ja luulenpa melkein, että Tifum julmuudellaan sai hänet karkaamaan."
"Tifum Byah ei ole lempeäkätinen, eikä ole kumma että poika karkasi!" sanoi Kalulu. "Siitä voimme puhua myöhemmin. Nyt otan valkean orjan mukaani ja annan hänelle ruokaa."
Tarkasti Abdullahia katsellen Kalulu leikkasi poikki hänen siteensä ja käski ihmettelevän arabialaispojan seurata mukanaan. Ja tultuaan huoneeseensa hän tarkasteli häntä jälleen, asettui seisomaan selin häntä vasten ja koetti kädellään, kumpi heistä oli pitempi ja hymyili sitten hänelle.
"Ymmärrätkö kitutankieltä?" Abdullah pudisti päätään, ja Kalulu kiiruhti hakemaan hänelle ruokaa, paistettua lihaa, riisiä ja maissipuuroa. Kädenliikkein hän ilmaisi Abdullahille, että ruoka oli tarkoitettu hänelle, ja arabialaispoika käytti heti hyväkseen uuden herransa hyvyyttä.
Kalulu katseli Abdullahin syöntiä, sitten hän kiiruhti pois ja palasi takaisin mukanaan kaksi miestä, jotka nähdessään Abdullah lakkasi syömästä.
"Simba! Moto! Miten te tulitte tänne?"
"Abdullah, poika parka!"
Hän hyppäsi pystyyn, syleili Simbaa ja sitten Motoa ja suuteli heitä itkien ilosta, Kalulun hyväntahtoisesti katsellessa heitä.
"Oi, minä en ole yksin, minulla on vielä ystäviä", nyyhkytti poika, ja Simba kysyi innokkaasti, minne toiset olivat joutuneet.
"Kova onni on vainonnut meitä siitä saakka kun tulimme Uroriin", sanoi Abdullah surullisena. "Isa kuoli isoonrokkoon pari päivää sen jälkeen, kun lähdimme Kwikurusta. Vähän myöhemmin sairastui pikku veljeni Mussoud samaan tautiin ja kuoli ja Selim —"
"Niin, missä on Selim?" Moto kysyi.
"Samana yönä kun Mussoud kuoli, pakeni Selim metsään, sillä Tifum löi häntä ja meitä kaikkia. Minä en voinut seurata hänen mukanaan Mussoudin vuoksi, mutta minä rukoilin Allahia hänen puolestaan. Kun heräsin aamulla, oli Selim poissa. Ja minä luulen, että hän otti pyssyn ja pari keihästä mukanaan, sillä neekerit pitivät suurta melua niistä."
"Pakeniko hän metsään?" kysyivät Simba ja Moto ihmeissään. "Sanoiko hän, mitä tietä hän aikoi kulkea?"
"Hän sanoi aikovansa koettaa päästä Sansibariin, mutta juuri ennen nukkumistani kuulin hänen mutisevan jotakin Simbasta ja Motosta ja Katalambulasta, vaikka en tiedä, näinkö vain unta."
"Niin, se kuuluu hyvin uskottavalta", sanoi Moto, "hän muisti varmaan, mitä me olimme puhuneet. Eikö hän sanonut, aikoiko hän paeta pohjoiseen vai etelään?"
"Hänen täytyi lähteä etelään", vastasi Abdullah varmasti, "sillä leiri oli tien eteläpuolella, ja me olimme sen eteläisimmässä päässä. Hänen oli helpointa paeta huomaamatta sille taholle."
"Miten monta päivää sitten Selim karkasi?" kysyi Moto edelleen.
"Kuusi tai seitsemän päivää. En muista tarkalleen."
Tämän keskustelun aikana oli Kalulu tarkastellut puhujia, ja kun hän huomasi levottoman ilmeen Moton kasvoilla, kysyi hän, mitä oli tapahtunut, ja sai tietää, että Moton nuori herra oli paennut aarniometsään ja että Simba ja Moto olivat hänen tähtensä tulleet Katalambulan ja Kalulun luo.
Nuorukainen kysyi heti, mitä he aikoivat tehdä, ja lupasi auttaa heitä kaikin tavoin.
Simba ja Moto neuvottelivat hetken aikaa ja sanoivat sitten Kalululle, että he aikoivat lähteä Selimiä etsimään, ja tämä vakuutti uudelleen auttavansa heitä.
"Minä pidän arabialaisista", hän sanoi. "Setäni lahjoitti minulle jo tämän valkean pojan, ja minä luulen, että hän antaa toisenkin minulle, mutta sinä, Moto, saat heidät molemmat, jos vain haluat."
Moto käänsi nämä sanat Simballe, jonka suunnitelma oli jo valmis.
"Sano nuorelle päällikölle, että hän pyytäisi Katalambulalta viisikymmentä miestä sen tekosyyn nojalla, että metsässä on muka norsuja. Sitten me voimme lähteä heti matkaan ja panna toimeen ajot. Siten joko löydämme hänet tai kuulemme hänestä tai pelastamme hänet niiden käsistä, jotka ovat anastaneet hänet."
Kalulu oli heti valmis täyttämään lupauksensa, ja puolen tunnin kuluttua hän ilmoitti Motolle, että viisikymmentä miestä oli lähtövalmiina, mutta että heidän mielestään oli outoa lähteä metsästämään ilman taikurin apua.
"Minä sanoin heille, että me turvautuisimme taikurin apuun huomenna", jatkoi hän. "Tulkaa heti paikalla, minäkin tahdon saada jotakin aikaan, muuten kaikki puhuvat vain Ferodiasta, eikä kukaan muista Kalulua. Minä haluan myös tavata nuoren herrasi nähdäkseni onko hän yhtä hyvä kuin sinä väität."
Simba ja Moto olivat jo tarttuneet aseisiinsa, ja kun Kalulu oli käskenyt Abdullahin jäädä hänen majaansa ja toimittanut hänelle ruokaa ja yösijan seurasi hän toisten mukana ulos.
Oli keskipäivän aika, kun he alkoivat marssia samaa tietä myöten kuin Ferodia oli tullut, ja seuraavana päivänä he näkivät kaukaa aarniometsän synkät ääriviivat. Heidän ja metsän välissä oli kuitenkin kylä, ja Simba piti parhaana alkaa tiedustelunsa jo sieltä.
Kun kylän asukkaat näkivät Katalambulan kasvatin tulevan, ilmaisivat he suuren ilonsa. He kestitsivät Kalulua ja hänen miehiään parhaansa mukaan tarjoten heille banaaneja, maissipuuroa ja keitettyjä papuja.
Päällikkö kävi Kalulun viereen istumaan ja keskusteli kauan hänen kanssaan. Hän kertoi muun muassa, että eräs hänen palvelijoistaan, joka aamulla oli mennyt metsään etsimään hunajaa, oli löytänyt sieltä pyssyn.
"Pyssynkö?" huudahtivat Moto ja Kalulu samalla kertaa.
"Niin, pyssyn, jossa oli lääkettä — pulveria ja kuula — sillä kun hän leikitteli sillä, pamahti se ja oli säikäyttää hänet kuoliaaksi."
"Hyvin omituista", sanoi Moto koettaen hillitä kärsimättömyyttään, "eikö palvelijasi löytänyt muuta?"
"Ei mitään muuta, veljeni. Eikö se ollut kylliksi? Sehän oli suorastaan ihme."
"Mutta veljeni", sanoi Moto kiivaasti. "Miten pyssy saattoi joutua metsään, jollei joku ollut tuonut sitä sinne?"
"Mienji Mungu — hyvä henki — toi sen sinne minua varten. Muutamia päiviä sitten kuoli isäni, ja minä hautasin hänen mukanaan hänen tavaransa, ja minä rukoilin hyvää henkeä, että hän tekisi minut rikkaaksi ja mahtavaksi. Nyt hän on kuullut rukoukseni ja lähettänyt tämän pyssyn taivaasta minulle."
"Älä puhu niin, päällikkö", sanoi Kalulu. "Tiedätkö, missä palvelijasi löysi tuon pyssyn?"
"Orjasi vaikenee, kun Kalulu puhuu", päällikkö vastasi. "Minä en tunne paikkaa, mutta palvelija tietää sen varmaan."
Palvelija käskettiin paikalle, ja hän sai käskyn saattaa Kalulu ja hänen miehensä sinne, mistä hän oli löytänyt tämän ihmeellisen aarteen.
Kahden tunnin marssin jälkeen he seisoivat metsässä suuren puun juurella. Moton käskystä sotilaat asettuivat riviin, ja toinen puoli heistä lähti pohjoiseen päin pysytellen viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan, toinen puoli etelään. Kun ketju oli täten muodostettu, lähtivät he liikkeelle itää kohti, ja heidän oli määrä pitää silmällä kaikkea, mikä sattui heidän eteensä.
Suunnitelma oli hyvä, sillä tuskin he olivat ennättäneet kahdensadan metrin päähän, ennenkuin yksi joukosta huudahti ja osoitti olentoa, joka makasi maassa. Simba kiiruhti paikalle ja huusi ääneensä ilosta, sillä se oli Selimin ruumis.
Moto ja Kalulu kiiruhtivat myös jäljessä, mutta ilo muuttui suruksi, kun he näkivät, miten jäykkä ja eloton ruumis oli. Jättiläinen Simba seisoi ääneti ja voimattomana. Kalulun kasvot ilmaisivat syvää osanottoa, ja Moto heittäytyi epätoivoissaan maahan. Toisetkin, jotka nyt tulivat heidän luokseen, näyttivät hämmästyneiltä ja alakuloisilta, mutta mies, joka oli löytänyt pyssyn, oli kuitenkin kaikkein syvimmin liikuttunut nähdessään valkean ruumiin. Hän seisoi ensin aivan liikkumatta paikallaan, mutta astui sitten lähemmäksi.
"Mitä tämä on?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, "onko se henki, joka antoi pyssyn!"
"Ei, henki se ei ole, senkin narri, vaan arabialaispoika joka on kuollut nälkään", vastasi Moto ylpeänä äänellä, josta kävi ilmi, miten hän sääli toisen tietämättömyyttä.
"Arabialaispoika!" toisti edellinen. "Mikä se on?"
"Eräs valkeaihoisista, jotka asuvat keskellä merta", vastasi sotilas.
"Miksi hän on valkea? Onko hänen ihonsa kuin munankuori? Onko se kova vai pehmeä?" kysyi villi.
"Pelkäätkö sinä kuollutta poikaa? Koettele häntä, hupsu."
Villi naurahti mielettömänä, mutta kumartui Selimin ruumiin yli ja koetteli arasti kädellään hänen rintaansa, mutta vetäisi heti pois kätensä.
"Ei hän ole kuollut!" hän huusi kauhuissaan. "Hänen ihonsa on pehmeä, ja minä tunsin, että se liikkui."
Moto ja Kalulu kumartuivat eteenpäin, ja ilonvälke syttyi Simban silmään, kun hän painoi toisella kädellään Selimin rintaa, toisella hänen päätään.
"Hän elää, nuori Selim herra elää!" hän huusi, ja Kalulu kumartui innokkaana hänen ylitseen, sillä Simban äänestäjä kasvojen ilmeestä hän oli arvannut sanojen merkityksen.
"Mutta hän ei voi elää kauan, jollei hän saa jotakin syödäkseen", Moto sanoi. "Näetkö, Simba, miten laiha hän on, vain luuta ja nahkaa! Mikä sheita paha henki — on häntä pidellyt noin pahoin? Katso naarmuja hänen käsivarsissaan ja — käännäpä häntä Simba — haavoja hänen selässään!"
"Oi, Moto", sanoi helläsydäminen Simba, "se on tosiaankin sheitan tai mshensin — villin — työtä, ja niin totta kuin Allah minua auttakoon, minä raastan sen miehen sydämen hänen rinnastaan. Kannetaan hänet nyt varovasti kylään, ja pyydä Kalulu hankkimaan hänelle hiukan vuohenmaidosta keitettyä velliä."