Sillä aikaa kuin Kalulu antoi tämän käskyn, joka nopeasti toimitettiin edelleen, levitti Moto vaatteen maahan, ja Simba nosti varovasti sille nuoren isäntänsä laihtuneen ruumiin, ja sitten he yhdessä kahden muun miehen kanssa tarttuivat vaatteen kulmista kiinni ja kantoivat hänet kylään.
Kun he saapuivat sinne, olivat kylän asukkaat kiihdyksissään kuultuaan, että Kalulu oli löytänyt miltei nälkään nääntyneen valkean pojan metsästä. Sen kummempaa saattoi tuskin ajatella. Valkoinen poika, jonka iho oli kuin munankuori. Mielessään he olisivat voineet kuvailla kaksipäisiä, kuusikätisiä ja vaikkapa tuhatraajaisia mustia miehiä, mutta valkea poika, jonka iho oli niin hieno ja pehmeä, että vähinkin puristus jätti siihen merkkinsä, oli jotakin kuulumatonta.
Eipä siis ihme, että kaikki kiirehtivät uteliaina katsomaan, ja että he olivat pahoin pettyneet, kun Kalulun sotilaat eivät päästäneet heitä paarien luo. Moto ja Simba sekä heidän apulaisensa kantoivat taakkansa tyhjään majaan, jonka kylän päällikkö Kalulun pyynnöstä luovutti heille, ja Moton avattua varovaisesti Selimin suun alkoi Simba syöttää hänelle ohutta velliä pienellä puulusikalla.
Se vaikutti melkein heti, joskin kärsimättömän Simban mielestä aika tuntui kovin pitkältä, ennenkuin avonaiset huulet sulkeutuivat ja kurkussa tuntui hiukan liikettä. Mutta sitten kuivat huulet avautuivat itsestään, ja Simba oli heti valmis antamaan hiukan lisää lämmintä ja virkistävää juomaa. Kalulu oli polvistunut Selimin pään viereen ja näytti Simballe pieniä hikipisaroita joita alkoi helmeillä sairaan otsalle. Moto painoi kätensä Selimin rintaa vasten ja saattoi kaikkien iloksi vakuuttaa, että sydän alkoi lyödä nopeammin ja voimakkaammin. Pian Selim huokasi, ja silmäluomet, jotka tähän saakka olivat olleet ummessa, avautuivat ja loistavat, sielukkaat silmät tulivat näkyviin.
"Oi, miten kauniit silmät, miten suuret ja loistavat!" huudahti
Kalulu ihmeissään.
"Sh!" varoitti Simba ja painoi korvansa Selimin huulia vasten, jotka kuiskasivat:
Se päivä koittaa, hetki murheinen,
kun pojat suree surmaa isien.
"Poika parka!" sanoi Simba. "Hän toistaa sanoja, jotka hänen äitinsä lausui heidän eronhetkellään." Ja sitten hän lisäsi kovalla äänellä: "Selim, nuori herra, tunnetko minua?"
"Simba, sinäkö se olet?" kysyi Selim väsyneellä, mutta iloisella äänellä.
"Niin, minä olen orjasi Simba. Allah olkoon kiitetty hyvyydestään.
Herrani tuntee orjansa."
"Missä minä olen?" Selim kysyi. "Minulla oli hirveä uni. Minusta tuntui, että olin kuolla nälkään ja janoon. Mutta minä olin kaukana kaameassa metsässä. Ja nyt olen sisällä huoneessa, ja Simba on vieressäni. Mitä on tapahtunut, Simba?"
"Tunnetko myöskin Moton, herra?" kysyi tämä. "Oi, Moto, oletko sinäkin täällä? Nyt olen iloinen, etten ole enää yksin niinkuin uneksin."
"Ei, herra, sinä et ole enää yksin, mutta syö hiukan, niin tulet taas voimiisi", sanoi Simba. Ja Selim söi katsellen samalla ympärilleen. Hänen aivonsa koettivat ratkaista kysymystä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän metsässä oli kaatunut kumoon nälästä, väsymyksestä ja janosta heikontuneena.
Mutta kun hän oli syönyt kaiken maidon loppuun, olivat hänen voimansa palanneet siinä määrin, että Simba saattoi lyhyesti kertoa hänelle kaiken sen, minkä me jo tiedämme molempien orjien matkasta Katalambulan luo.
Ja sitten tuli Kalulukin esille, ja Simba kertoi, miten hyvä hän oli ollut Motolle ja miten he hänen avullaan olivat löytäneet Selimin.
Selim nosti kättään, puristi lämpimästi Kalulun kättä ja pyysi Moton tulkitsemaan hänelle hänen kiitollisuuttaan.
"Kalulu on arabialaispojan veli", sanoi nuori päällikkö lämpimästi. "Kalulun rinnalla voi valkea arabialaisveljeni huoleti kulkea metsän halki, sillä metsä on ystävällinen Kalululle. Puut ja linnut tervehtivät häntä ilolla, eivät edes villit eläimet tee hänelle pahaa. Tule terveeksi, veljeni, tule voimakkaaksi äläkä tämän jälkeen pelkää mitään vaaraa."
Selimin silmät olivat täynnä kiitollisuuden kyyneleitä, kun hän vastasi:
"Kalulun ääni kajahtaa korvissani kuin raitis lähteen solina janosta uupuneen korvissa. Pelko ja epätoivo katoaa ja sydämeni saa rauhan. Jos Kalulu on veljeni, niin tunnen iloa ja riemua yön pimeydessä samoinkuin auringonvalossakin."
"Kalulu iloitsee myöskin kuullessaan sinun äänesi, valkea veljeni. Minä opetan sinulle, mitä taivaanhenki on opettanut watutalaisille, ja sinä neuvot minulle, mitä hän on opettanut arabeille. Sinä kerrot minulle suuresta merestä, jonka myrsky saa kuohumaan, ja minä näytän sinulle Liemban ruskean veden ja krokotiilit ja virtahevot, jotka elävät siinä. Minä opetan sinua metsästämään nopeajalkaisia antilooppeja, villejä puhvelihärkiä, paksunahkaisia sarvikuonoja ja jalopeuroja. Syö nyt ja tule voimakkaaksi. Mutta sanohan minulle, veljeni, mistä johtuu, että selkäsi on arpia ja naarmuja täynnä?"
"Älä välitä siitä, Kalulu-veljeni, sinun sanasi ovat minulle paras lääke. Äänesi sointu on parantanut haavani, en tunne kipua enää."
"Mutta sanohan minulle, kuka löi sinua", intti Kalulu. "Ferodiako?"
"Ei, vaan Tifum Byah."
"Vai Tifum Byah, tuo julma koira, kyllä minä hänen selkänsä pehmitän!"
"Älä tee hänelle pahaa minun tähteni, Kalulu", pyysi Selim, "pahat päivät ovat nyt lopussa."
"Saammepa nähdä", sanoi Kalulu, "ja nyt on parasta, että annamme sinun maata. Kaksi päivää me lepäämme täällä. Voimistut sinä aikana sen verran, että voit tulla kuningas Katalambulan luo. Tiedätkö, että kun Moto kertoi sinusta, pidin sinusta hänen tähtensä. Nyt pidän sinusta itsesi vuoksi. Ja mtutalainen voi sekä rakastaa että vihata."
KAHDEKSAS LUKU
Veljeysliitto Selimin ja Kalulun välillä. — Selim viedään Ferodian
luo. — Kaluin puhuu Selimin puolesta. — Missä on paratiisi?
Selim ja Abdullah saavat vaatteita. — Liemba-virran rannalla. —
Virtahepo. — Kalulu taistelee krokotiilin kanssa.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Selim löydettiin metsästä, oli hän jo siinä määrin voimistunut, että saattoi matkustaa Katalambulan kylään. Mutta jollei Kalulu olisi vakuuttanut hänelle ystävyyttään, ei hän olisi suinkaan iloisin mielin ajatellut, että hänen oli jälleen tavattava julma Ferodia ja tämän vieläkin julmempi palvelija Tifum Byah. Mutta Kalulu ja Selim olivat päättäneet tehdä juhlallisen veljeysliiton keskenään päivää ennen kuin he saapuivat kylään.
Niin tavallinen kuin tällainen veljeysliitto olikin nuorukaisten kesken, niin tässä liitossa oli tavatonta se, että toinen ystävyksistä oli muhamettilainen, toinen pakana. Veljeysliittoon kuului näet sellainen tapa, että veljesten täytyi maistaa toistensa verta, ja koraanissa oli ankarasti kielletty oikeauskoista maistamasta pakanan verta tai liittymästä hänen ystäväkseen.
Kalulu puolestaan kernaasti suostui tähän veljeysliittoon, sillä Selimin lempeä luonne oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja hän toivoi voittavansa hänen ystävyytensä. Sitä paitsi hän tiesi, ettei kukaan hänen heimonsa jäsenistä voisi vahingoittaa Selimiä, jos tällainen veljeysliitto vallitsisi heidän välillään. Ferodia ja Tifum Byah saisivat turhaan raivota, sillä heidänkin täytyisi alistua veljeysliiton sääntöihin.
Auringon laskiessa Kalulu kävi Selimin viereen maahan istumaan ja tarttui hänen oikeaan käteensä. Simba oli juhlamenojen ohjaajana ja piteli kädessään terävää veistä niin vakavan näköisenä, kuin olisi jokin ihmisuhri uhrattava jollekin epäjumalalle. Moto oli tulkkina ja useita katselijoita oli saapunut paikalle.
Pojat pitelivät toisiaan kädestä kiinni, ja kun aurinko oli kadonnut taivaanrannan taakse, lausui Simba juhlamenojen ensimmäiset sanat:
"Tahdotko, Kalulu, ruveta Selimin veljeksi? Tahdotko jakaa omaisuutesi hänen kanssaan, puolustaa häntä kaikkia vihollisia vastaan ja auttaa häntä aina kuolemaan saakka?"
Kalulu vastasi: "Tahdon."
"Miten vahvistat lupauksesi?"
"Oikean käteni verellä."
"Ja minkä merkin annat hänelle?"
"Lampaan."
"Tahdotko varmuudeksi maistaa hänen vertaan, jotta hänen verensä sekaantuisi omaasi ja veljeysliitto tulisi ikuiseksi ja lujaksi?"
"Tahdon."
Samat kysymykset tehtiin Selimille ja samat lupaukset annettiin sillä erotuksella vain, että Selim lupasi Kalululle pyssyn, jonka hän oli tuonut mukanaan Ferodian leiristä.
"Tapahtukoon niin", sanoi Simba ja viilsi pienen haavan poikien käsivarsiin. Kun veri alkoi tihkua, huusi hän: "Juokaa!", ja nuorukaiset painoivat huulensa toistensa haavoja vasten ja imivät pari pisaraa verta, jonka jälkeen juhlamenot päätettiin veljellisellä syleilyllä. Lahjoja vaihdettaessa katselijat huusivat ja taputtivat käsiä ja nuoremmat hyppivät ja tanssivat ilosta, niinkuin neekerien on tapana.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan saapui seurue Katalambulan kylään, missä Selim herätti suurta huomiota. Mutta Kalulu vei Selimin sekä Simban ja Moton majaansa, missä arabialaispojat syvän liikutuksen vallassa näkivät toisensa ja saattoivat tulkitta vaihtaa ajatuksiaan.
Toiset jättivät heidät kahden. Simba ja Moto menivät omiin majoihinsa, ja Kalulu lähti kertomaan Katalambulalle, mitä oli tapahtunut.
Mutta Abdullah ja Selim eivät olleet kauan kahden, ennenkuin kuului monien askelten töminää ulkopuolelta, ovi avautui ja Tifum Byah astui sisään useiden sotilaiden seuraamana, joilla kaikilla oli keihäitä ja ryhmysauvoja aseinaan.
"Kas, kas!" huusi Tifum nauraen pilkallisesti. "Karannut orjani, joka
on joutunut ansaan kuin shakaali! Tule, valkea orjani, seuraa minua!"
Ja hän astui askeleen eteenpäin ja laski kätensä Selimin olkapäälle.
"Ferodia, päällikkö, tahtoo nähdä sinut."
"Mutta nyt minä olen Kalulun veli", sanoi Selim ja koetti irroittua toisen otteesta, "minä en ole enää orja."
"Sinäkö Kalulun veli, milloin sinä siksi tulit, senkin aasi!"
"Eilen, ja Kalulu rankaisee sinua, koska luvatta olet tullut hänen majaansa."
"Saadaanpa nähdä. Sotilaat, viekää hänet Ferodian eteen!"
Selim vietiin vastuksestaan huolimatta Ferodian luo, joka istui puun alla Katalambulan pihalla.
"Tässä karkuri on", sanoi Tifum pidellen Selimiä kiinni olkapäästä.
"Miksi sinä karkasit, koira?" huusi Ferodia ilkeämielisesti.
"Luulitko löytäväsi tien metsässä? Puhu!"
"Minä en ole mikään koira!" vastasi Selim vihan vimmoissaan, ajatellen, että hän ehkä uudestaan joutuisi orjuuteen. "Itse olet koira."
"Eiaa, eiaa, kuulkaa häntä", sanoi mielistelevä Tifum. "Orja häpäisee päällikköä. Etkö tiedä, mitä sinä puhut, aasi?"
"Vaiti, lurjus!" huusi Selim vieläkin kiihoittuneempana. "Minä uhmailen sinua, minä syljen sinuun! Sinä olet lokaa minun jaloissani. Tee mitä tahdot minulle, päällikkö — arabialaispoika ei nöyrry sinun edessäsi!"
Selim lausui nuo sanat niin ylpeästi ja katkeraa halveksumista osoittaen, että sekä Ferodia että Tifum vaikenivat hetkeksi. Mutta pian he tointuivat hämmästyksestään.
"Kuulehan, Tifum", sanoi Ferodia kiivaasti, "kaada itsepäinen aasi maahan ja piiskaa hänen selkänsä verille. Lyö, lyö, älä säästä häntä!"
Mutta Selim ei kuunnellut sen enempää. Tuskin Ferodia oli lausunut julmat sanansa, kun beduiinin uinuva vastustushenki heräsi nuorukaisessa. Hän löi Tifumia suoraan kasvoihin, niin että tämä horjahti. Ja kevyesti juosten hän kiiruhti Katalambulan suurta majaa kohti huutaen:
"Kalulu! Simba! Auttakaa! Kalulu! Simba!"
Hän oli ennättänyt kynnykselle, kun Tifum laski jälleen kätensä hänen hartioilleen ja painoi hänet maahan täyttääkseen Ferodian käskyn. Jäätävä kauhu valtasi Selimin. Samassa hän kuuli takaansa raivonpurkauksen ja tunsi, että hänen hartioitaan pidellyt käsi päästi otteensa.
Simba siinä lähestyi, ja Selim näki, miten hänen suojelijansa vartalo kasvoi samoinkuin Kwikurun taistelussakin. Hän näki hänen valtavien lihastensa paisuvan ja silmiensä säihkyvän kuin petoeläimen Ja ennenkuin Selim ennätti pyytää häntä säästämään Tifumia, oli hän tarttunut tähän kiinni ja heittänyt hänet ilmaan. Tifumin ruumis sinkoutui kuin kanuunankuula muutamia sotilaita vastaan, jotka olivat kiiruhtaneet apuun, ja paiskasi puolen tusinaa heistä maahan.
Ferodia, joka näki Simban jättiläishahmon kiiruhtavan valkean orjan avuksi, otti keihäänsä ja lähestyi häntä. Mutta hän ei ollut koskaan luullut kellään ihmisellä olevan sellaista voimaa, ja hänen keihäänsä painui alas. Samassa saapuivat Kalulu, Katalambula ja Moto paikalle.
Vaikka Katalambula oli vanha, kykeni hän sittenkin esiintymään kuninkaallisen ryhdikkäästi jos sikseen tuli, ja niinpä hän nytkin pysähtyi keihäs kädessä Ferodian ja Simban eteen.
"Mitä tämä merkitsee, Ferodia?" kysyi hän levollisesti.
"Se merkitsee, oi Katalambula, että lähetin Tifumin etsimään valkeaa orjaa, joka oli karannut metsään, ja että orja pakeni majaasi ja Tifum kiiruhti hänen jäljessään. Ja sitten tuo mies tuossa tarttui Tifumiin, ikäänkuin hän olisi ollut puupalanen, ja heitti hänet sotilaita vastaan kaataen heidät kumoon."
"Kuka hän on? Ah, nyt muistakin, sehän on sen muukalaisen ystävä, joka pelasti Kalulun Urorissa. Sinä olet hyvin voimakas."
Katalambula kääntyi sotilaitten puoleen, jotka Simba oli heittänyt nurin ja kysyi, oliko kukaan heistä vahingoittunut. Yksi joukosta sanoi, että hänen rintaansa koski, toinen valitti, ettei hän voinut hengittää, erästä pyörrytti, ja eräällä toisella oli vatsavaivoja. Tifum sanoi, että hänen koko ruumiinsa oli hellä, ja kaikki katsoivat Simbaa kauhuissaan.
Ferodia astui nyt aivan rauhallisesti Selimin luo ja aikoi tarttua häneen, mutta Kalulu asettui hänen eteensä jännitetty jousi kädessään.
"Pois tieltä, Ferodia!" sanoi hän. "Muuten minä, isäni Mostanan haudan nimessä, lennätän nuolen sinun ruumiisi läpi."
"Mikä sinun on, poika?" kysyi Ferodia. "Eikö yksi valkea orja riitä sinulle? Riistätkö minulta toisenkin, jonka otin vangiksi Olimalin kylässä? Pois tieltä."
"Pois itse tieltä, sanon minä! Sinun orjasi on minun veljeni. Me olemme maistaneet toistemme verta. Se, joka häpäisee häntä, häpäisee minuakin, ja minä olen Kalulu, Katalambulan kasvatuspoika."
"No, pidä hänet sitten, mutta anna minulle toinen valkea orja", sanoi
Ferodia.
"Hänet sinä annoit isälleni, ja isäni antoi hänet minulle. Minulla ei ole liiaksi valkeita orjia antaakseni ainoatakaan sinulle. Minulla on vain yksi ainoa valkea orja, sillä tämä tässä on veljeni."
"Tämä on vääryyttä, Katalambula", sanoi Ferodia. "Valkeita orjia ei pyydystetä joka päivä. Minun täytyy saada toinen heistä."
"Veljeysliiton lakeja ei saa rikkoa, Ferodia", sanoi Katalambula lempeästi. "Kun Kalulu otti valkean orjan vangikseen, tuli hänestä myös watutalainen, ja kaikki watutat ovat vapaita. Toisen pojan sinä annoit minulle, ja minä annoin hänet Kalululle. Sinä tiedät, ettei meillä ole tapana ottaa takaisin lahjojamme. Ota vastaan minulta sen sijaan kolme wabenamiestä, ja solmi jälleen ystävyys Kalulun kanssa."
"Ei, ei", huudahti Ferodia vihoissaan, "sinä kohtelet väärin miestä, joka on taistellut puolestasi ja tuonut sinulle niin paljon rikkauksia. Minä menen pois ja sinä" — hän kääntyi Kalulun puoleen "kavahda minua, kotkansiipiä on leikattu ja jalopeuranpoikasia kesytetty ennenkin. Ferodia on oman heimonsa herra."
"En pelkää sinua, Ferodia", sanoi Kalulu pilkallisesti. "Tiedän, että olet ilkeä, ja vain isäni tähden sallin sinun lähteä täältä koristamatta päälläsi kylämme porttia."
"Hiljaa, poika", varoitti Katalambula, "älä pahenna asiaa nenäkkäällä puheellasi. Ja sinä, Ferodia, muista, että hän on vain lapsi. Mene kotiisi, jos tahdot, ja rauha olkoon kanssasi."
Ferodia heitti vielä viimeisen uhkauksen Kalulun jälkeen, ja tunnin kuluttua hän oli lähtenyt Katalambulan kylästä sotilaineen, orjineen ja aarteineen kiehuen vihaa ja mieli kostonajatuksia täynnä.
Katalambulakin oli tyytymätön Kalulun käytökseen, mutta tämä, joka tunsi hyvin vanhuksen, syleili häntä ja seurasi hänen mukanaan majaan.
"Oi, isäni ja setäni", sanoi hän, "etkö tahdo lausua ystävällistä sanaa valkealle veljelleni? Eikö hän ole kaunis? Katso hänen silmiään, ne ovat kuin nuoren antiloopin, kun se kauhuissaan katselee metsästäjää. Puhu hänelle. Ajattelehan, että ilkeä Tifum löi häntä. Hän hakkaisi minunkin pääni poikki, jos Ferodia käskisi."
"Vai olet sinä Kalulun uusi veli, kalpea poikani!" sanoi Katalambula pysähtyen Selimin viereen.
"Kalulu on ollut kovin hyvä minulle", vastasi Selim kiitollisena, "hän on suvainnut nimittää minua veljekseen."
"Niin, Kalulu on hyvä poika", sanoi Katalambula, "hän rakastaa vanhaa kuningasta. Hänellä on lämmin sydän niitä kohtaan, joista hän pitää, mutta hän on kuuma kuin tuli, jos joku asettuu häntä vastaan. Varo ettei hän suutu sinuun ja lyö sinua", lisäsi hän hymyillen ja astui edemmäksi.
"Oi isä", kuiskasi Kalulu, "etkö näe, että hän on alasti, hän on arabialaispäällikön poika eikä ole alastomuuteen tottunut. Sinulla on paljon kankaita. Etkö tahtoisi antaa hänelle jotain, millä hän peittäisi itseään?"
"Miksi hänen pitäisi niin tehdä? Hän näyttää puhtaalta ja siistiltä ilmankin. Hän ei ole tyttö. Jos minulla olisi yhtä valkea iho kuin hänellä, niin kylläpä tahtoisin sitä näyttää", vanhus vastasi nauraen.
"Mutta hän häpeää olla alasti, isä; hänen kansansa jäsenet ovat pukeutuneet päästä jalkoihin saakka. Heillä on kirja, jonka taivaanhenki on kirjoittanut, ja siinä sanotaan, etteivät he saa olla alasti."
"Tee niinkuin tahdot, anna hänelle neljä dotia kangasta, ja hän pukeutukoon kiireestä kantapäähän saakka, jos hänen tekee mielensä, vaikka minusta se on mieletöntä."
"Sinä olet kovin hyvä, isä", huudahti Kalulu ja hyppäsi ilosta.
"Niin, kyllä minä tiedän — varsinkin kun sinä saat tahtosi läpi.
Mutta menehän nyt, olen väsynyt ja uninen."
Kalulu meni varastohuoneeseen ja otti sieltä luvatun kangaspalan lähtien sitten majaansa, jossa hän tapasi Simban, Moton ja pojat.
Mainitsematta mitään lahjastaan hän kysyi Selimiltä, mikä kirja se oli, josta hän edellisenä päivänä oli kertonut.
"Se on koraani", Selim vastasi, "ja pyhä mies Muhammed on sen kirjoittanut. Taivaanhenki lähetti hänet opettamaan ihmisiä, jotta he tulisivat hyviksi ja pääsisivät onnen maahan, jota nimitetään paratiisiksi."
"Elääkö Muhammed vielä?" kysyi Kalulu.
"Ei, hän on ollut jo kauan, kauan kuolleena. Enemmän kuin sata kuningasta on elänyt Ututassa sen jälkeen kun Muhammed — ei Mummed kuoli."
"Entäs missä on paratiisi? Olenko minä hyvä? Pääsenkö minä sinne?" kysyi Kalulu hymyillen.
"Paratiisi on kaukana, pilvien tuolla puolen. Ei kukaan pääse sinne, jollei hän usko Allahiin, Muhammediin ja koraaniin."
"Minne minä sitten kuoltuani joudun?"
"Jos kuolet ennenkuin olet tullut oikeauskoiseksi, tulet paikkaan, joka on valmistettu niille, jotka eivät eläissään ole saaneet oppia totuutta. Se on kaukana paratiisista."
"Hm! Siellä ei siis ole yhtä hyvä olla kuin paratiisissa?"
"Ei."
"Taivaanhenki on paha", sanoi Kalulu, "hän lähettää pyhän miehen vaikeitten luo ja valmistaa heille paratiisin. On helppo uskoa, kun tietää mitä pitää uskoa. Mutta mustien luo ei tule pyhää miestä, ja siksi he ovat tietämättömiä ja heidät lähetetään pahaan paikkaan. Se on väärin. Minä en välitä taivaanhengestä enkä tahdo kuolla."
Selim ei tahtonut herättää Kalulun vihaa vielä suuremmassa määrässä, vaan vaikeni, ja toinen jatkoi:
"Mutta sanohan minulle, mistä johtuu, että te ette kulje alasti niinkuin me?"
"Hyvä kirja sanoo, että häveliäisyys vaatii peittämään ruumiinsa. Eläimet, linnut, kalat ja koko luonto on puettu, miksi ei siis ihminenkin?"
"Niin, Selim, sinun ei tarvitse hävetä niin kauan kuin olet minun luonani. Minulla on vaatetta sinulle ja Abdullahille. Olenko minä nyt hyvä ja pääsenkö nyt paratiisiin?"
"Sinä olet hyvä, Kalulu, ja saat kaikkea hyvää osaksesi, kun muutut oikeauskoiseksi", vastasi Selim ihastuneena ja kiitollisena Kalulun hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. "Oi, Abdullah, nyt me olemme taaskin arabeja ja oikeauskoisia."
Selim ja Abdullah olivat ylen ihastuneita saadessaan kääriytyä puhtaihin vaatekappaleihin ja panivat niihin paljon enemmän arvoa, kuin kultakirjailtuihin vaatteisiinsa Sansibarissa.
"Ja kun me nyt kaikki olemme iloisia", sanoi Kalulu, "niin ehdotan, että huomenna soudamme Liemba-jokea alas metsästämään virtahepoja ja krokotiilejä ja samoilemaan sitten metsään, joka on monta penikulmaa etelämpänä sitä metsää, josta me löysimme sinut, Selim, ja pyydystämme siellä norsuja."
Selim ja Abdullah olivat hyvin tyytyväiset ehdotukseen, ja seuraavana päivänä aamunkoitteessa he lähtivät matkaan apunaan kaksi soutajaa, jotka kantoivat veneen airoja. Kaikki olivat varustaneet mukaansa pyssyjä ja keihäitä.
Tultuaan joen rantaan kävivät Kalulu, Selim ja Abdullah veneen perään istumaan, ja Simba, Moto sekä molemmat soutajat työnsivät veneen keskelle jokea ja ryhtyivät laulaen soutamaan.
Tämä matka, jolloin poikien ei tarvinnut tehdä muuta kuin istua alallaan ja nauttia luonnosta, miellytti heitä paljoa enemmän kuin karavaanimarssit. He katselivat ihastuneina ruskeaa virtaa sekä pieniä vaahtolaineita kanootin leveän kokan edessä. Tiheä kaislikko ja bamburuo'ot reunustivat joen rantoja, ja silloin tällöin kuului loiskahdus jonkun venettä säikähtäneen unisen krokotiilin kadotessa veteen. Siellä täällä kasvoi jättiläispuita, joiden rungoista watutalaiset kovertavat kanoottinsa. Kuulanmuotoisia, ruskeita majoja korkeine aitauksineen kohosi rannoilla, ja viljavainiot huojuivat lempeän tuulen hengessä.
Molemmat pojat nauttivat täysin määrin ja toivoivat vain, että tätä oloa kestäisi kunnes he pääsisivät taas kotiinsa, ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, arvasivat he toistensa ajatukset, ja suuria kyyneleitä vierähti pitkin heidän poskiaan.
Puolipäivän tienoissa he nousivat maihin saaren rantaan levätäkseen ja syödäkseen siellä, ja tuskin he olivat lopettaneet ateriansa, kun kuului käheää, kumeaa karjuntaa. Kaikki kiiruhtivat rannalle ja näkivät kokonaisen parven virtahepoja, jotka virkistäytyivät kirkkaassa vedessä juuri sillä kohtaa, missä joki teki polvekkeen.
"Yksi — kolme — viisi virtahepoa!" huusi Kalulu. "Tästäpä tulee erinomainen pyynti! Osaatko uida, valkea veljeni?" kysyi hän Selimiltä. "Osaan. Miksi sitä kysyt?"
"Siksi, että jollet osaisi, olisi sinun parasta jäädä rannalle.
Osaako Abdullah uida?"
"Osaan", vastasi Abdullah puolestaan. "Menkäämme siis heti kanoottiin. Malttakaa, on parasta, että laskette vaatteenne olkapäiltänne alas ja kääritte niiden liepeet lanteitten ympärille. Voi näet sattua, että virtahevot ahdistavat venettä, niin että se kaatuu. Jos niin kävisi, sukeltakaa pohjaan ja uikaa veden alla saareen, sillä virtahepo, joka saa kiinni ihmisen, puraisee hänet helposti kahtia. Nyt ne tulevat virtaa ylöspäin. Odotetaan tässä, kunnes ne ovat hiukan meidän yläpuolellamme, sitten voimme karata niiden kimppuun, ymmärrättekö?"
Kaikki nyökkäsivät päätään ja seurasivat Kalukin mukana kanoottiin. Simba ja Moto tarttuivat airoihin, jota vastoin molemmat soutajat, jotka olivat taitavia harppuunanheittäjiä, asettivat aseensa kuntoon hyökätäkseen ensimmäisen elukan kimppuun, joka lähestyisi heitä.
Nuo harppuunat olivat samanlaisia kuin hylkeenpyytäjien, joskaan eivät yhtä teräviä ja hyvintehtyjä. Pitkän, raskaan kartun kapeampaan päähän oli kiinnitetty leveä, terävä keihäs sekä pitkä nuora.
Virtahevot olivat suuria, leveäniskaisia otuksia, jotka mitään vaaraa pelkäämättä kohosivat vedenpintaan hengittämään, jolloin melkein niiden koko pää ja kaula tuli näkyviin. Kaula oli punaisenkeltainen väriltään, samoinkuin iho silmien ja korvien yläpuolella. Pää oli hevosen pään muotoinen, silmät olivat tuliset, korvat lyhyet ja ulospistävät ja kaula kaareva. Kuono sensijaan muistutti pikemmin härän turpaa.
Varomattomat eläimet sukelsivat veden alle ja tulivat taas esiin veneen läheisyydessä, ja kun ne olivat aivan sen edessä, antoi Kalulu lyhyen käskyn. Simba ja Moto soutivat keskelle virtaa, ja toinen harppuunanheittäjistä seisoi valmiina käsi ojossa.
Kokonaisen minuutin hän seisoi siten, ja kaikkien katseet ilmaisivat suurinta jännitystä, kun yksi jättiläiselukoista kohotti päätään ja sai samassa harppuunan niskaansa, niin että sen veri pirskahti suihkuna ilmaan.
Haavoittunut eläin mylvi ja potki niin että vesi vaahtosi, ja samassa alkoi virta viedä kanoottia vinhaa kyytiä alaspäin. Ja kun vauhti hiljeni, huusi harpuunanheittäjä: "Soutakaa takaisin, soutakaa takaisin!" ja heitti veteen tyhjän kurpitsapullon, johon oli kiinnitetty nuoran pää.
Simba ja Moto alkoivat soutaa, mutta se oli myöhäistä, he tunsivat miten kanootti suorastaan nostettiin ilmaan, niin että miehistö kiepsahti laidan yli veteen ja kanootti kellahti kumoon.
Kaikki olivat nousseet pystyyn kanootin kallistuessa, ja totellen Kalulun neuvoa Selim ja Abdullah sukelsivat pohjaan ja uivat veden alla saaren rantaa kohti.
Hetken aikaa haavoittunut virtahepo oli yksin taistelutantereella, mutta sitten se vaipui pohjaan hirveästi huohottaen ja pärskyen.
Heti sen jälkeen pisti Selimin pää esiin vedestä noin kahdenkymmenen kyynärän päässä onnettomuuspaikalta, ja pian toisetkin keräytyivät saaren rantaan. Kalululla ja soutajilla oli keihäät tallella, ja Simballa ja Motolla pyssynsä sekä puukot vyöllään. Vain Abdullah oli vielä parin metrin päässä rannasta, ja toiset huusivat hänelle kehoittaen häntä kiiruhtamaan. Mutta samassa kun Simba ojensi hänelle pyssynsä, jotta hän tarttuisi siihen kiinni, vääntyivät pojan kasvot kauhusta ja kuului kimeä huuto, joka vaikeni kuitenkin heti, kun ruskea, porehtiva vesi huuhteli pojan pään ylitse.
Lyhyen hetken kaikki seisoivat kivettyneinä, kunnes Kalulu lausui kauhuaherättävän sanan "mamba!" — krokotiili.
Simba ja Moto vetivät syvään henkeään, ja Selim vaikeroi: "Pelastakaa
Abdullah!"
Tätä pyyntöä oli turha lausua, sillä Kalulu oli jo riisunut märän vaatteen lanteiltaan, taittanut keihäänkärjen varresta ja se kädessään hyökännyt pää edellä veteen. Ja tuskin Kalulun pää oli kadonnut veden alle, kun Simba ja Moto, suuret veitset kädessä, sukelsivat samaten joen pohjaan, jonka jälkeen veden kalvo oli hetken aikaa tyynenä.
Selimistä, joka seisoi kädet ristissä rannalla, tuntui iankaikkisuudelta ennenkuin ruskea vesi taaskin alkoi poreilla ja muuttua punaiseksi. Sitten näkyi krokotiilin pyrstö, joka pärskytti vettä vaahdoksi, ja Abdullahin ruumis, jonka miehet kantoivat rannalle. Kalulu kannatti pojan selkää, ja Simba ja Moto nostivat ruumiin nurmelle. Kalulu irroitti kamelinkurjensulat otsavanteestaan ja väänsi vettä pitkistä palmikoistaan.
"Tällä kertaa ei mamba saanut orjaani, Abdullahia, Selim!" hän sanoi riemusta nauraen.
"Oi, miten rohkea ja hyvä sinä olet, Kalulu!" huudahti Selim syleillen sankaria. "Kaksi kertaa olet pelastanut minun henkeni, ja nyt sinä riistit Abdullahin hirveän krokotiilin kidasta. Miten voin kiittää sinua, Kalulu? Miten voin kylliksi ylistää sinua?"
Ja Kalulu vastasi, että hän rakasti kaikkia arabialaisia Selimin vuoksi ja että hän sentähden tunsi myös hellyyttä Abdullahia kohtaan.
He lähtivät nyt yhdessä Abdullahin luo, joka makasi yhä tajuttomana, ja huomasivat, että krokotiili oli tarttunut häntä jalkaan polven yläpuolelta ja purrut siihen syvän haavan.
"Miten sinä keksit krokotiilin?" kysyi Selim huvittuneena.
"Minä hyppäsin veteen juuri sille kohdalle, minne näin ystäväsi uppoavan ja jouduin suoraan krokotiilin selkään", kertoi Kalulu. "Peto oli jo päästänyt irti Abdullahin jalan ja laskeutunut hänen ylitseen mutaan. Kun se tunsi, että minä olin sen selässä, kääntyi se päästämättä silti irti saalistaan. Vedessä oli kovin tukahduttavaa, eikä minulla ollut aikaa odottaa mitä peto aikoi tehdä. Minä tunnustelin sen etujalkoja ja pistin sitä keihäälläni. Kun keihäs vajosi elukan sydämeen, unohti se Abdullahin ja alkoi pärskyttää pyrstöllään. Minä päästin keihään irti, tartuin Abdullahia jalkaan kiinni ja kohosin vedenpintaan. Siten se kävi."
"Ja mitä sinä teit, Simba?" kysyi Selim ystävältään "Kun sukelsin veden alle, tartuin Moton käteen, ja seuraavassa hetkessä sain kiinni krokotiilin toisesta jalasta, ja Moto toisesta. Ja vaikka peto sätkytteli hirveästi vastaan, pistin sitä veitselläni moneen kertaan, niin että sisälmykset vuotivat ulos, kun se ui pois. Enpä luule, että tämä krokotiili toista kertaa enää vahingoittaa Abdullahia."
"Luuletko, että Abdullah pian virkoaa?"
"Luulen kyllä", sanoi Simba, "hän on vain niellyt hiukan liiaksi vettä, ja hän pyörtyi tuskasta. Katsohan, hän hengittää ja avaa silmänsä."
Abdullah oli pyörtynyt, ja siksi krokotiili päästi hänet niin pian irti. Kun hän nyt avasi silmänsä, veti hän syvään henkeään ja kysyi, missä hän oli, tahtoen kuulla enemmän tapahtumasta. Hän aikoi nousta pystyyn suudellakseen pelastajansa jalkoja, mutta Kalulu kumartui sen sijaan hänen puoleensa ja syleili poikaa, ja Abdullah sai tyytyä suutelemaan vain hänen otsaansa.
Soutajat lähetettiin etsimään venettä, ja he löysivät sen saaren toisesta päästä sekä sen läheltä kurpitsapullon, jota oli käytetty harpuunan kohona. He huusivat ääneen ilosta. Kalulu, Simba ja Moto kiiruhtivat paikalle ja vetivät yhteisin voimin kuolleen virtahevon matalikolle, ja sitten he kiiruhtivat täyttämään kanoottinsa mehukkaalla lihalla, jolle Keski-Afrikan heimot panevat suuren arvon.
Haavoittunut Abdullah nostettiin sitten veneeseen, ja äänekkään, riemuitsevan laulun kajahdellessa he soutivat kotiin ja saapuivat sydänyön aikana Katalambulan kylään.
YHDEKSÄS LUKU
Rauhallisia päiviä. — Taikuri Soltali. — Kalulu ehdottaa norsunpyyntiretkeä. — Metsästäjät lähtevät matkalle. — Tapahtumia matkan varrella. — Kymmenen norsua. — Norsukuningas kuolee. — Kalulu ihmettelee Selimin urotyötä.
Selim vietti nyt rauhallisia, hyviä päiviä ystävänsä Kalukin luona, sillä kaikki tiesivät, että nuori päällikkö oli ottanut hänet veljekseen, eikä kukaan kuningas Katalambulan alamaisista uskaltanut hätyyttää häntä.
Hän vaelsi usein Liemban rannoille, sillä hänen runollista mieltään miellyttivät tuulessa huojuvat viljavainiot, rehevät lehdot, lintujen lauluja yksinpä papukaijojen kimakat äänetkin.
Selim, Kalulun veli, ei ollut kuitenkaan entinen iloinen Sansibarin poika, joka leikki tyttöjen kera haaremissa ja nuorten toveriensa parissa, vaan uneksiva, alakuloinen nuorukainen, jonka mieltä kovat koettelemukset olivat lyhyessä ajassa jalostaneet. Hän hautoi ensin surujaan, mutta Kalulun ystävyys, Abdullahin seura, rauhallinen elämä afrikkalaisessa kylässä sekä luottamus hyvään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan auttoi häntä kantamaan huoliaan.
Monta viikkoa Abdullah sai kärsiä tuskia haavansa vuoksi ja kun hän vihdoin saattoi nousta vuoteeltaan, oli hän kalpea ja laiha kuin haamu. Niin pian kuin se vain kävi päinsä, taluttivat Selim ja Kalulu hänet iltaisin ulos, jotta hän saisi hengittää leutoa ilmaa ja kuunnella watutalaisten laulua ja rumpujen ääntä.
Kalpea, kärsivä arabialaispoika herätti kaikkien naisten sääliä, ja Abdullah sai osakseen niin paljon ystävyyttä, että hän hyvinkin pian huomasi, että naiset ovat yhtä helläsydämisiä, olkoot he valkeita tai mustia, ja että ihmisrakkautta ja armeliaisuutta harjotetaan yhtä paljon mustien kuin valkoistenkin parissa, ja hänen kunnioituksensa vihattua neekerirotua kohtaan kohosi päivä päivältä. Selimkään ei pysynyt välinpitämättömänä, eikä vain Kalulu voittanut päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä hänen ystävyyttään, vaan kaikki tuon mustan kansan jäsenet muuttuivat vähitellen hänen veljikseen.
Selimin iloisuuskin lisääntyi päivä päivältä. Hän saattoi tanssia Kalulun kanssa rumpujen rämistessä, ja yhtyä riemulla watutalaisten rakastamaan soutajienlauluun, jonka pehmeä, soinnukas kerto miellytti häntä erikoisesti.
Pitkin Liemba-virtaa mamban kotirantaa vene vierii. Laulu kajahtaa, airot loiskuaa, hiljaa kierii.
Monessa säkeistössä kuvaillaan Liemban kauneutta, kerrotaan historiallisista muistoista ja merkillisyyksistä, ja jokainen säkeistö loppuu laulukertoon, joka kuvaa miten kanootti vuoroin nopeasti, vuoroin hitaasti soljuu vedenpintaa myöten.
Selim ja Abdullah kuulivat tätä laulua sekä monia muita laulettavan jälkimmäisen toipumisaikana, ja heistä oli yhtä suuri nautinto istua suuren puun juurella Katalambulan pihalla ja kuunnella rumpujen räminää ja laulua sekä katsella neekerien tanssia kuin meistä käydä teatterissa. Kalulukin istui usein heidän kanssaan, vaikka hän ei voinutkaan kauan pysyä paikoillaan, vaan yhtyi tanssijoihin.
Kun Abdullah parani, vei Kalulu hänet ja Selimin kylän kuuluisan magangan — taikurin — luo, jotta he saisivat keskustella watutalaisten viisaimman miehen kanssa.
Tämä taikuri, Soltali nimeltään, oli hyvin vanha. Hän oli nähnyt Katalambulan lapsena ja muisti hänen isänsäkin, "suuren" Loralamban, joka oli voittanut mahtavan warungakansan.
Soltalin maja oli oikea museo. Siellä oli paljon ja kaikenlaisten eläinten sarvia, antilooppien, kauriitten, puhvelien ja sarvikuonojen sarvia sekä norsujen torahampaita. Soltali itse pani kuitenkin eniten arvoa sellaisiin merkillisyyksiin kuin norsunhäntiin, kirahvinsarviin, seeprojen silmäluomiin, villisikojen torahampaihin, jalopeurankäpäliin, kotkankynsiin, haukkojen nokkiin, kalojen suomuksiin ja ibislinnun silmiin, jotka olivat kaikki käärityt vuohennahkoihin. Olipa hänellä joukottain kurpitsapullojakin, joissa hän säilytti tappamiensa eläinten pääkalloista jauhettua jauhoa, ja pienemmissä astioissa hänellä oli niiden miesten poltettuja aivoja, joita hän taistellessaan "suuren" kuningas Loralamban rinnalla oli kaatanut. Kahden kuukauden kuluttua Abdullah oli melkein entisellään, ja silloin Kalulu ehdotti Selimille, että he lähtisivät norsuja pyytämään.
"Olisipa todella hauska ampua norsu", sanoi Selim. "Moto on suuri metsästäjä, ja opettaa minua kutittamaan norsua mahan alta. Eikö hän ole kertonut sinulle sitä juttua?"
"Onko hän kutittanut norsua mahan alta?" kysyi Kalulu ihaillen. "Silloin hän on suurempi metsästäjä kuin itse vanha Soltali. Soltali on suorittanut uhkarohkeita tekoja, mutta sellaista hän ei ole koskaan tehnyt. Pitäkäämme varamme, jotta näemme, miten Moto kohtelee oikein villiä norsua."
"Kyllä minä pidän häntä silmällä. Milloin me lähdemme matkaan,
Kalulu?"
"Huomen aamulla. Tänä iltana Soltali laulaa meille norsunmetsästäjän laulun ja antaa kullekin metsästäjälle taikakalun, sillä itse hän on liian vanha seuratakseen meidän kanssamme. Minä otan mukanani viisikymmentä miestä, sillä meidän täytyy kyetä puolustamaan itseämme, ja jos Ferodia kohtaa meidät metsässä, loppuu leikki lyhyesti, eikä minun pääni saa pysyä paikoillaan. Hän tietää, että jos minä kuolen, niin hän pääsee kuninkaaksi setäni jälkeen."
"Et suinkaan aio lähteä Ferodian alueelle? Häntä en tahtoisi enää kernaasti tavata", sanoi Selim kauhuissaan.
"Ole rauhassa, veljeni, me lähdemme vastakkaiseen suuntaan, kaakkoon päin, ja Ferodian maa on lounaisessa."
"Sinä pelotit minua", sanoi Selim, "selkääni kirvelee, kun ajattelenkin vain Tifumia, ja Tifum on Ferodian luona."
"Ja kuitenkin sinä iskit häntä kasvoihin. Moto näki sen ja hän sanoi, että se oli rohkeasti tehty."
"Jospa iskuni olisi musertanut hänen päänsä", sanoi Selim, "en ole rauhallinen niin kauan kuin hän elää, hän on afrit — paha henki".
"Ensi kerralla kun näen hänet, ammun häntä terävimmällä nuolellani kaulaan", lupasi Kalulu. "Laita nyt pyssysi ja ampumatarpeesi kuntoon, ja illalla saat kuunnella Soltalin laulavan. Se tuo meille metsästysonnea."
Myöhään illalla, kun kuu oli noussut, kutsui pitkä, kumea rummun ääni metsästäjät koolle.
Kymmenen rumpua toimitti soittokunnan virkaa, ja suuret ruukulliset viiniä oli tuotu tanssijain ja laulajien virkistykseksi. Norsujahti on suuri tapaus, ja lähtöpäivän-aattoa vietetään iloisin juhlamenoin samoinkuin metsämiesten onnellista paluuta.
Metsämiehet istuivat rumpujen ja viiniruukkujen ääressä lähes kolmensadan ihmisen ympäröimänä: siinä oli sekä miehiä, naisia että lapsia, jotka olivat koristaneet itseään kaikenlaisilla omituisilla päähineillä. Eräällä pitkällä miehellä oli päässään kaksi puhvelihärän sarvea, toisella vuorikauriin sarvet. Eräs oli sitonut päähänsä seeprannahan, mikä näytti omituiselta kuutamossa, toisella oli seepranharja päässään, kolmannella vuohennahka. Kalululla oli kolme lumivalkeaa kamelikurjensulkaa, Selimillä, Simballa ja Motolla turbaanit. Moton takana seisoi eräs mies, jolla oli suuri saviruukku päässä, eräällä toisella oli leveä puulautanen. Juhla aloitettiin soutajien laululla, ja pehmeä
Vene vierii, hiljaa kierii
laulukerto näytti tuottavan kaikille suurta nautintoa. Mutta kesken erästä säkeistöä keskeytyi laulu, sillä suuri Soltali, watutalaisten taitavin norsunpyytäjä ja taikuri saapui paikalle.
Äänekkäin riemuhuudoin tervehdittiin ukkoa, jonka päähine oli merkillisin kaikista. Hän oli vetänyt päähänsä norsun kärsänahan, joka muodosti komean huippulakin — kärsä oli täytetty heinällä, niin että se seisoi pystyssä. Sen paino oli varmaankin hirveä. Hänen kaulassaan oli nauhaan pujotettuja kirahvinhäntiä ja käsivarsissaan kiiltävän valkeita norsunluisia renkaita. Hänellä oli kummassakin kädessä puoleksi kivillä täytetty kurpitsapullo, jota hän vähän väliä helisytti.
Hän astui ensin kolme kertaa sisemmän piirin ympäri tuijottaen jokaiseen ja helisyttäen kurpitsapullojaan. Sitten hän asettui piirin keskelle. Rumpu alkoi päristä, taikuri käänsi ja väänsi ruumistaan, ja metsästäjät säestivät syvin huokauksin yhä kiihtyvää rummunpärinää. Melu yltyi yhä, äänet kaikuivat korviasärkevänä kohinana sulautuen rumpujen pärinään.
Sitten Soltali alkoi laulaa norsunpyyntiretkillä suorittamistaan urotöistä, käynneistään wamarungien jokirikkaassa maassa, wamembain kuumilla soilla ja Ututan aavoilla alangoilla. Ja hän antoi hyviä neuvoja metsälle aikoville. Kun tapaa yksinäisen norsun tasangolla, ei pidä antaa sille liian varhain kuolettavaa iskua eikä koskaan ryhtyä kaksintaisteluun sen kanssa — sellainen taistelu on liian epätasainen. Kaikkien tulee rauhallisesti piirittää norsu ja odottaa johtajan merkkiä ja äänekkään huudon kohottaen hyökätä sen kimppuun keihäineen, ja vahvin ja taitavin tähdätköön sitä korvanjuureen. Kaikkien tulee pitää silmällä, kenen päälle norsu vimmoissaan hyökkää. Onnettoman uhrin tulee juosta edestakaisin toverien ärsyttäessä norsua, pistellessä sitä keihäillään ja kaikella tavalla koettaessa kääntää sen huomiota muualle. Ei saa seisoa norsun edessä, vaan sen takana tai vieressä. Kaikkien tulee pysytellä yhdessä keihäät ojossa, ja juostessaan pakoon juosta suorissa kulmissa. Ei ole niinkään helppoa selviytyä norsun ensimmäisestä hyökkäyksestä, niin pitkin askelin se harppaa. Hetken kuluttua se väsyy, mutta kaikkein vaarallisin se on kuitenkin vasta silloin, kun se on joutunut äärimmäiseen ahdinkoon. Metsästäjät voivat silloin innoissaan luulla sitä kuolleeksi ja mennä liian lähelle sitä. Mutta jos he tahtovat totella Soltalin neuvoja, niin he pysyttelevät loitolla ja antavat norsun veren vuotaa tyhjiin, kunnes suuri eläin kaatuu kumahtaen maahan. Silloin on metsästys päättynyt onnellisesti.
Kun laulu oli loppunut, antoi Soltali kullekin metsästäjälle hyppysellisen valkeaa pulveria, joka luultavasti oli tehty poltetuista ihmisaivoista ja tuhasta. Metsästäjät lausuivat kiitoksensa ja olivat varmat siitä, että onni seuraisi heitä.
Yö kului sen jälkeen kaikkien ottaessa osaa tanssiin ja ilonpitoon.
Varhain aamulla läksivät Kalulu, Selim, Simba ja Moto sekä viisikymmentä nuorta voimakasta sotilasta metsästysretkelle, ja toitottivat torviaan lähtiessänsä. Kalululla oli aseenaan pari leveälieristä keihästä sekä jousi ja viini. Selim astui Kalulun jäljessä kapeata polkua pitkin, ja hänen mielensä oli keveä, sillä sotasaaliin joukosta oli löytynyt hänen englantilainen pyssynsä, jolla hän oli ampunut julman krokotiilin Lofun rannalla, ja Kalulu oli antanut sen hänelle takaisin. Simballa ja Motolla oli myöskin pyssyt ja keihäät, jota vastoin watutasotilailla oli vain keihäät, kilvet ja jouset.
Kaikki olivat hyvällä mielellä. Raitis ilma luonnon helmassa sekä hyvän saaliin toive elähytti heidän mieltään. Niin pian kuin he olivat kulkeneet lähimmän kylän viljavainioiden halki, levisivät laidunmaat heidän eteensä. Siellä täällä korjattiin parasta aikaa eloa, ja naiset puivat viljaa. Yksinäisissä kylissä, joiden ohi he kulkivat, istuivat äidit majojen edustalla tuudittaen lapsiaan uneen. Kähärätukkaisia, valkohapsisia ukkoja istui kolmijalkatuoleilla innokkaasti keskustellen keskenään, lihavien, suurivatsaisten lasten kuunnellessa heidän pakinaansa.
Viljeltyjen maitten takaa häämöttivät piankin metsän tummansiniset ääriviivat, sen metsän, joka oli Selimille ennestään tuttu — hänen viimeisten kärsimystensä näyttämö — ja pian he olivat päässeet sen varjoon.
Marssittuaan viikon päivät metsässä saapuivat he norsujen metsästysmaille, ja leveät tiet, jotka olivat kovat ja tasaiset kuin asfalttikadut, todistivat, että jättiläiselukkojen oli tapana oleskella täällä. Maassa olevat epäsäännölliset syvennykset olivat täynnä kirkasta, mutta seisovaa vettä, ja niiden välissä oli tiheitä pensaikkoja ja yksityisiä jättiläispuita, joiden siimeksessä norsut saattoivat levätä kuuman keskipäivän aikana.
He tunkeutuivat tämän suoperäisen seudun läpi, kunnes he eräänä ikäpuolena saapuivat harvempaan viidakkoon, jonka keskellä kohosi jättiläissuuruinen bambupuu. Täällä he aluksi kaatoivat niin paljon pienempiä puita ja pensaita, että saattoivat pystyttää vahvan aitauksen leirinsä ympärille, ja rakensivat sitten majoja itselleen. He pystyttivät maahan neljä seivästä, jotka muodostivat majan neljä kulmaa, ja näiden vähin kaksi pitempää, jotka jakoivat suojan kahtia. Sitten he kiinnittivät näihin poikkipuita ja kattoivat seinät pitkällä heinällä. Ja niin maja oli valmis.
Sen jälkeen osa joukosta lähti metsään etsimään villejä hedelmiä, toiset keräsivät litteitä kiviä joilla saattoi murskata maissijyviä, sekä polttopuita ja vettä, jona aikana toiset laittoivat keittoastioita ja rakensivat tulisijoja. Majoja oli kaikkiaan viisitoista. Eräitten ruokakuntaan kuului viisikin henkeä, eräitten vain kolme tai kaksi. Afrikkalaisessa leirissä on aina joku ruokakunnan jäsen, joka saa olla mukana vain siksi, että hänen työstään on toisille hyötyä. Niin kauan kuin hän on ahkera, annetaan hänen muut vikansa anteeksi.
Niinpä oli Kalulun, Selimin, Simban ja Moton majassa arka ja ymmärtämätön mies, joka koetti parhaansa mukaan osoittaa kiitollisuuttaan siitä suojasta, jonka päällikkö soi hänelle.
Kun oli aterioitu ja hiukan levätty, keräännyttiin bambupuun alle tulen ääreen, mutta pian väsymys vei voiton ja kukin vetäytyi majaansa, missä olki- tai ruohovuode soi vahvistavan unen.
Varhain seuraavana aamuna lähetettiin pari vakoilijaa ottamaan selkoa tilanteesta, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he palasivat ja kuiskaten kertoivat: "Kumi tembo — kymmenen norsua!"
Kaikkien kasvot ilmaisivat jännitystä ja silmät loistivat heidän kuullessaan tämän iloisen uutisen. Moto ehdotti Soltalin neuvoa muistaen, että Kalulu ja hänen sotilaansa valitsisivat osalleen yhden norsun ja Selim, Simba ja hän itse, joilla oli pyssyt, toisen. Näin he voisivat kaataa kaksi eläintä.
Kalulu hyväksyi ehdotuksen, ja hän ja hänen miehensä muodostivat pitkän rivin, jota vastoin Selim, Simba ja Moto lähtivät omin neuvoin eteenpäin.
Kalulun miehet astuivat nopeasti ja ääneti eteenpäin ja tapasivat pian vakoilijat, jotka olivat jääneet pitämään silmällä norsuja niiden sammuttaessa janoaan järvessä ja pärskyttäessä vettä toistensa päälle.
Kun metsästäjät lähestyivät järven rantaa, kääntyivät norsut katsomaan uhkarohkeita rauhanhäiritsijöitä, ja metsästäjät puolestaan pysähtyivät ihailemaan upeita jättiläiseläimiä.
Olipa se komea näky! Kymmenen jaloa, sinisenharmaata eläintä, kärsät pystyssä ja valtavat korvat höröllä seisoi näiden viidenkymmenen alastoman kääpiön edessä, jotka ilman teräviä keihäitään ja nuoliaan olisivat yhtä vähän uskaltaneet lähestyä näitä jättiläisiä kuin kiivetä korkeimpaan puuhun ja hypätä sen latvasta maahan.
Kokonaisen minuutin ajan he seisoivat vastatusten, sitten Kalulu astui eteenpäin ja lauloi keihäs ojossa norsujen kuolinlaulun. Lopetettuaan laulunsa heitti hän päätään taakse ja ojensi käsivartensa täyteen pituuteensa. Auringonsäde kimmelsi keihään kiiltävässä kärjessä, ja samassa se tunkeutui syvälle norsun rintaan. Toverit tervehtivät tätä mestariheittoa äänekkäin riemuhuudoin, ja kun norsu tunsi kylmän teräksen ruumiissaan, päästi se kovan torahduksen ja hyökkäsi eteenpäin.
Sotilaat yllyttivät innokkain huudoin nuorta päällikköään, ja kun tämä taitavasti käännähti sivulle ärtyneen norsun tieltä, kajahti taaskin riemuhuuto. Watutasotilaat tekivät kukin vuorossaan hyökkäyksen, ja kaksikymmentä keihästä lensi yhtä aikaa norsun ruumiiseen kääntääkseen elukan huomion pois Kalulusta.
Norsu pyörähti ympäri ensimmäisen epäonnistuneen hyökkäyksensä jälkeen, ja metsästäjät piirittivät sen joka puolelta. Se joutui erilleen parvestaan, sillä muut norsut olivat vimmoissaan ja peloissaan hyökänneet toisaalle, missä uudet viholliset odottivat niitä pyssyineen.
Sillä välin kun Kalulun norsu näytti seuraavan tovereitaan katseillaan, kuuli se pyssyn pamahduksen, mutta ei välittänyt siitä sen enempää, vaan hyökkäsi lähimmän vihollisensa kimppuun. Mutta tämäkin väisti syrjään. Yhä uudestaan norsu teki hyökkäyksiään — mutta sai joka kerta vain uusia keihäitä ja nuolia nahkaansa, kunnes se kovasta vauhdistaan ja verenvuodosta väsyneenä pysähtyi vihollistensa eteen. Soltalin neuvoa seuraten metsästäjät vetäytyivät nyt kauemmaksi eikä heidän tarvinnut odottaa kauan ennenkuin raskas ruumis horjahti ja elukka suistui vasemmalle polvelleen. Kerran se kohosi vielä pystyyn, mutta horjahti uudelleen ja kaatui kumoon toiselle kyljelleen.
Sillä välin Moto neuvoi tarkasti Selimille, miten tämän tuli säästää ampumavarojaan ja ampua viimeisenä tulevaa norsua korvanjuureen. Selim lupasi seurata neuvoa ja asettui puun taakse lähelle järveä, missä norsut olivat, ja Simba ja Moto asettuivat parinkymmenen kyynärän päähän Selimin vasemmalle puolelle.
Selim näki Kalulun liehuvat sulat ja kuuli kuolemanlaulun ja odotti käsi pyssyn hanalla. Hän näki Kalulun kohottavan keihäänsä ilmaan, iskevän sillä norsua sekä hyppäävän syrjään, ja hänen sydämensä kiihkeästi tykyttäessä nelistivät pelästyneet elukat hänen ohitseen. Totellen Moton neuvoa hän odotti kunnes viimeinen norsu tuli hänen kohdalleen, mutta silloin hän tähtäsi tarkalleen sen korvan taakse ja ampui kaksi laukausta yhteen menoon. Töytäys kaasi hänet kumoon, mutta samalla hän näki norsun kompastuvan ja lankeavan päälleen — kuolleena.
Nopeasti Selim nousi maasta ja tarttui pyssyynsä, ja kun hän näki norsujen pakenevan — kaksi viimeistä pahoin ontuen — ja Simban ja Moton juoksevan niiden perässä, latasi hän uudestaan pyssynsä ja kiiruhti heidän jälkeensä.
Pian hän pääsikin lähemmäksi, ja hypättyään syrjään ja käännyttyään, niinkuin häntä oli opetettu, aina sen mukaan miltä puolelta norsut häntä ahdistivat näki hän vihdoin ilokseen molempien pysähtyvän paikalleen. Selim kiersi silloin niiden toiselle puolelle, hiipi puulta puulle ja pääsi vihdoin suuren rungon suojaan kahdentoista askeleen päähän toisesta norsusta. Hän kohotti pyssynsä, ja ampui kaksi laukausta korvan taakse, jälleen samalla tuloksella kuin edellisellä kerralla. Norsu sätkytteli etujalkojaan, horjahti ja kaatui kuolleena maahan.
Selimillä ei kuitenkaan ollut aikaa tarkastella sitä lähemmin, sillä toinen norsu hyökkäsi nyt puuta kohti. Hän seisoi paikallaan, kunnes norsu oli aivan hänen lähellään, silloin hän heitti pyssyn kädestään ja juoksi toisen puun turviin, jättiläisen seuratessa häntä. Edes ja takaisin, oikealle ja vasemmalle, puulta puulle hän hyökkäsi, kunnes norsu vihdoin pysähtyi, takajalat lyyhistyivät kokoon, pää painautui maahan ja elukka raukka veti viimeisen henkäyksensä.
Simba lähestyi nyt Selimin pyssy kädessään ja kehui kehumistaan nuorta herraansa.
"Ajattelehan, Moto", hän sanoi ihaillen, "Selim on vain kuudentoista vuoden vanha, mitä hän saakaan aikaan mieheksi vartuttuaan, kun hän jo näin nuorena kykenee ampumaan kaksi norsua perätysten!"
"Se on totta", sanoi Moto, "kun hän on kaksi kertaa näin vanha, ampuu hän yhteen jaksoon neljä norsua. Selim on suuri metsästäjä. Mitähän Kalulun miehet ovat saaneet aikaan? Kuule, miten he huutavat! Jää sinä Selimin luo, minä lähden kertomaan heille nuoren herramme urotyöstä."
Mutta ennenkuin Moto lähti, laskivat he Selimin avulla, että näiden kolmen norsun torahampaat olivat 600 dollarin arvoiset Sansibarissa, ja he harmittelivat suuresti, etteivät he voineet lähteä sinne ja ottaa norsunluita mukaansa.
Ja sitten Moto kiiti kepein askelin watutasotilaitten luo, jotka palottelivat ja leikkasivat Kalulun saalista pitäen sellaista melua, että se olisi voinut pelästyttää kaikki norsut monen penikulman alalta.
Kun Moto saapui paikalle, osoitti Kalulu eläintä, jolle hän oli antanut ensimmäisen keihääniskun ja kysyi sitten, mitä he olivat saaneet aikaan.
"Selim on tappanut kaksi norsua ja minä yhden", vastasi Moto.
"Selimkö kaksi!" huudahti Kalulu hämmästyneenä. "Pikku Selimkö, minun veljeni?"
"Juuri hän", Moto sanoi.
"Eiaa, eiaa!" huusivat mustat sotilaat Kalulun seisoessa jäykkänä hämmästyksestä.
"Selim odottaa tuolla näyttääkseen saalistaan veljelleen Kalululle", sanoi Moto.
"Minä tulen, Selim on sankari, jalopeura, norsu! Eikö totta, Moto?"
"Hän on uljas nuori arabi, arabialaisen päällikön poika", vastasi
Moto.
Kalulu kiiruhti nyt katsomaan kolmea ihmeellistä kuollutta norsua, ja hänen mukanaan seurasivat kaikki hänen miehensä, paitsi ne, jotka jäivät irroittamaan norsun torahampaita.
Selimin ensimmäinen saalis makasi yhä samassa asennossa, torahampaat syvälle maahan hautautuneina. Kalulu katseli sen päässä ammottavaa suurta haavaa, pisti nyrkkinsä sen sisään aina rannetta myöten ja sanoi sitten ihmeissään Motolle:
"Kalulu on isänsä kylässä nähnyt miehiä, joita Kisesan lyijykuulat olivat lävistäneet, mutta millainen on se pyssy, joka voi ampua näin suuria reikiä norsun päähän?"
Moto selitti hänelle, että Selim oli ampunut kaksi laukausta perätysten ja niin lähekkäin, että ne olivat osuneet samaan paikkaan. Siksi haava oli niin suuri.
Kymmenen miestä jäi leikkaamaan irti torahampaita, ja Kalulu lähti katsomaan toista norsua, jolla oli aivan samassa kohdassa kuolettava haava.
Hän harppasi sitten Selimin luo ja syleili tätä, sillä aikaa kun hänen miehensä hämmästynein ja ihailevin katsein tuijottivat Selimiin.
Ennen iltaa oli kaikki torahampaat irroitettu ja suuri joukko lihaa viety leiriin, etupäässä jalat sydämet, maksat ja kylkiluut. Liha paahdettiin tulien yläpuolella, ja päivän seikkailuja kerrottiin yhä uudestaan, joka kerta uusin lisäyksin, kunnes sydänyön aikana kaikki vaipuivat uneen.
Seuraavana päivänä siirrettiin leiri etelämmäksi, ja kahden viikon kuluttua he olivat tappaneet kaksikymmentä norsua, ja saaneet niin runsaasti norsunluita, että heidän oli pakko palata raskaine taakkoineen kotiin.
KYMMENES LUKU.
Katalambulan kuolema ja hautajaiset. — Kalulusta tulee kuningas. — Selim saa luvan matkustaa kotiin. — Tyytymättömät. — Ferodian suunnitelmat. — Tifum paha ja hänen neuvonsa. — Ferodia käy Kalulun luona. — Petos.
Kahden viikon marssin jälkeen he saapuivat Katalambulan kylään, missä he saivat kuulla, että vanha kuningas oli kuollut edellisenä päivänä. Koko kylä oli surun vallassa.
Tämä oli kova isku Kalululle, sillä hän oli suuresti rakastanut setäänsä. Kun hänelle ilmoitettiin tämä surusanoma, kävivät hänen kasvonsa harmaankalpeiksi ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Sitten hän puhkesi valitushuutoihin ja kiiruhti Katalambulan majaan heittäytyen kuolleen ruumiin yli.
"Herää, watutain päällikkö!" hän huusi. "Katso, poikasi Kalulu on palannut metsästysretkeltään. Avaa silmäsi ja korvasi, oi Katalambula, ojenna kätesi ja hyväile häntä, jota rakastit niin hellästi! Puhu, Katalambula! Sano, minne olet mennyt? Miksi en kuule sinun ääntäsi? Tule Kalulun luo, käy istumaan puun alle ja kerro nuoruutesi urotöistä! Katalambula, minä kuolen, jollet herää." Hän huusi huutamistaan, kunnes huomasi, että sanat ja kyyneleet olivat turhat. Silloin hän nousi, lähti omaan majaansa, heittäytyi vuoteelleen ja itki niin, että hänen sydämensä oli sulaa kyyneliin.
Ennen auringonlaskua kaivettiin nelikulmaisen pihan nurkkaan hauta ja sen ylle rakennettiin maja. Hautajaisjuhlallisuudet alkoivat ja Kalulu tuli majastaan kunnioittamaan Katalambulan ruumista. Kaikki naapurikylien taikurit sekä heimon vanhimmat ja ylhäisimmät miehet olivat koolla, ja piha oli tungokseen asti täynnä miehiä, naisia ja lapsia jotka olivat järjestyneet siten, että suuren puun ympärille oli jäänyt avara tyhjä piiri. Tähän piiriin astuivat taikurit ja ylhäisimmät läsnäolijat. Sitten tuotiin paikalle lihavimmat ja suurimmat mustat härät, jotka oli määrä teurastaa Katalambulan haudan ääressä, sekä jättiläissuuruisia saviruukkuja täynnä uhriviiniä, jota aiottiin valella haudan yli.
Rummunpäristäjät olivat valmiina, samoin taikurit, joiden ruumiit oli maalattu täyteen valkoisia juovia, ja joilla oli käsissään kivillä täytettyjä kurpitsapulloja.
Sitten alkoi kuolinlaulu. Sävel oli surullinen ja etenkin kerto, johon naisten ja lasten pehmeämmät äänet yhtyivät, soi valittaen.
Poika Loralamban,
voittaja Uwenban,
sulttaani Liemban
kuollut on
Velimies Mostanan,
viisain Manyaparan, [vanha, viisas neuvonantaja]
kuningas Ututan
kuollut on.
Kuoro: Kuollut on!
Oi, isku kohtalon.
Voittaja wamarungun,
kuningas Kwikurun,
laps viisas Malungun, [taivaan henki]
kuollut on!
Mahtava mtuta,
sankari watuta
kuollut on!
Kuoro: Kuollut on!
Oi, isku kohtalon!
Hän poissa on, hän poissa on ja kansan suru lohduton. Nyt maassa lepää valtias, hän, viisain, parhain kuningas, ja kaiho käskee: laulakaa ja ylistäkää vainajaa, mi kuollut on.
Kuoro: Mi kuollut on!
Oi, kova isku kohtalon!
Miks lähti hän, miks jätti hän niin mainehikkaan elämän? Haudanko rauhan vuoksi vaan hän riensi sinne nukkumaan? Nyt ikuisesti laulakaa ja ylistäkää vainajaa, kaatakaa viinit haudalleen, me jäämme suruun ikuiseen. Oi, kova isku kohtalon, kun kuninkaamme kuollut on!
Kuoro: Oi, kova isku kohtalon, kun kuninkaamme kuollut on!
Kun laulu oli loppunut, pantiin ruumis paksun kaarnan sisään, ja neljä taikuria kantoi sen hautaan, missä se asetettiin oikealle kyljelleen ja sen viereen asetettiin kilpi, keihäs, jousi ja viini. Pääpuoleen pantiin ruukullinen hirssijauhoja. Kaarna, jossa ruumista oli kannettu, asetettiin ruumiin päälle, ja viiniä kaadettiin sen yli. Sitten teurastettiin härät haudan yläpuolella, niin että veri vuoti hautaan. Se täytettiin sen jälkeen mullalla ja poljettiin kovaksi. Lopuksi kaadettiin hautakummulle kymmenen pullollista viiniä, ja niin olivat juhlamenot lopussa.
Heimon vanhimmat ja taikurit kerääntyivät nyt puun alle neuvottelemaan siitä, kuka valittaisiin vainajan seuraajaksi. Monet ehdottivat Ferodiaa, joka oli vainajan sukulainen, mutta enemmistö — tosin varsin pieni enemmistö — puolusti Kalulua, joka oli Katalambulan veljenpoika sekä kasvatti, ja jonka kuningas vainaja oli valinnut seuraajakseen. Sitä paitsi oli Kalulu rohkea ja hänestä tulisi aikaa myöten suurempi sotilas kuin Ferodiasta, ehkäpä itse Katalambulaakin suurempi. Hän oli voittanut kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja hyvyydellään.
Väittely oli kiivas. Ne, jotka äänestivät Ferodiaa, uhkasivat luopua Katalambulan heimosta ja mennä Ferodian puolelle ja palata aseistettuina takaisin hakkaamaan Kalulun pään poikki. Mutta Soltalin onnistui kaunopuheisuudellaan rauhoittaa kiihoittuneet mielet ja saada niin monta Ferodian puolustajaa siirtymään Kalulun puolelle, että lopulta edellistä kannatti vain pieni, taistelunhaluinen vähemmistö.
Ja sillä välin kun odotettiin sanansaattajien paluuta, jotka olivat lähetetyt ilmoittamaan Kalululle siitä kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen, lähti vähemmistö kylästä uhaten palata takaisin Ferodian kanssa, joka ei jättäisi heille kostamatta.
Kalulu otti lähetystön vastaan ja seurasi heidän mukanaan Soltalin luo. Tämä ei ollut vain heimon etevin poppamies ja taikuri, vaan myöskin manyapara — neuvonantaja — ja Katalambulan appi. Sitäpaitsi hän oli hellästi kiintynyt Kaluluun. Ilomielin hän nyt ilmoitti nuorukaiselle, että tämä oli valittu kuninkaaksi.
Soltalilla oli hiukan veteen sekoitettua hirssijauhoa vieressään — se oli voimakas lääke ja taikakeino — ja kun Kalulu seisoi nyt hänen edessään kuutamossa, nousi Soltali paikaltaan ja siveli tätä voidetta nuorukaisen kasvoihin ja huusi ääneensä: "Ole kuningas, ole rohkea, ole voimakas, ole hyvä! Ja kaikki vihollisesi paetkoon sinua!"
Vuoron perään kaikki heimon vanhimmat nousivat ja toistivat samat sanat. Sitten kaikki kansa keräytyi paikalle, ja Soltali lauloi ylistyslaulun uuden kuninkaan perheestä, hänen hyvistä ominaisuuksistaan ja elämänkohtaloistaan ja lopetti kehottamalla kaikkia kunnioittamaan ja palvelemaan Kalulua, samoin kuin he olivat palvelleet hänen kasvatusisäänsä, jotta watutakansan kunnia tulisi tunnetuksi koko maailman kansojen parissa ja sen rohkeutta ylistettäisiin kaikkialla.
Sotilaat huusivat ääneensä, rummut rämisivät, ja kaikki yhtyivät yksiääniseen huutoon: "Kauan eläköön Kalulu!"
Kun äänet vaikenivat, nousi Kalulu ja puhui kansalle kaikkien kuunnellessa ihaillen ja tarkkaavina: "Watutaheimon sotilaat ja kansamme vanhimmat ja neuvonantajat, te olette valinneet minut kuninkaaksenne, sentähden että Katalambula, jolla ei ollut perillistä, rakasti minua, Mostanan poikaa, ja siksi että hän, kuningas vainaja, oli sanonut Soltalille: Koska minulla ei ole poikaa, hallitkoon Kalulu minun sijastani, kun lepään haudassa. Katalambula on nyt lähtenyt isiensä luo. Hän oli vanha, vuosien ja kunnian painama. Häntä ei ole enää olemassa, raskas multa peittää hänet. Kuningas on kuollut, mutta te olette valinneet minut täyttämään hänen sijansa. Olen vielä nuori, enkä ole nähnyt monta kuunvaihdetta, en ole valmis sotilaskaan. Mitenkä voin siis täyttää Katalambulan paikan? Tahdon sanoa sen teille. Katalambula oli hyvä, hän rakasti kaikkea hyvää ja vihasi pahaa, ja niin minäkin teen. Katalambula oli oikeudenmukainen, sitä minäkin tahdon olla. Kun Katalambula oli nuori, oli hän urhoollinen ja voimakas, hän taisteli kuin jalopeura. Kun minä olen valmis sotilas, olen minäkin voimakas ja urhoollinen, ja taistelen kuin jalopeura. Katalambula oli viisas. Oi, minä olen nuori ja typerä, mutta minulla on Soltali, Katalambulan ystävä luonani. Minulla on samat heimon vanhimmat, neuvonantajat ja taikurit tukenani kuin hänelläkin, ja he auttavat minua viisaudellaan, kun huolet painostavat minua, ja minä tulen viisaaksi heidän viisautensa kautta. Nyt vallitsee rauha maassa, watutalaiset ovat rikkaita ja onnellisia. Kansan parissa ei riehu tauteja eikä karjankaan joukossa. Mutta synkät päivät voivat yllättää meidät, jos voimakas vihollinen hyökkää maahan. Tauteja voi levitä joukkoomme, kuka voisikaan estää pahoja henkiä lähettämästä maahan kauheita kulkutauteja, jotka tappavat sotilaitamme ja karjaamme? Mutta Kalulu on valmis lepyttämään pahoja henkiä uhreilla ja voimakkailla lääkkeillä. Watutamiehet rakastavat Kalulua ja ovat valinneet hänet kuninkaakseen. Kun hetki on tullut ja hätä vaatii, on Kalulu valmis kuolemaan watutalaisten puolesta. Minä olen puhunut." Kun Kalulu oli lopettanut puheensa, lähti hän omaan majaansa, jossa hän tapasi Selimin, Abdullahin, Simban ja Moton keskustelemassa viime päivien tapahtumista.
He kohosivat kaikki pystyyn, tervehtivät häntä kunnioittaen, tarjosivat hänelle puhtaan härännahan istuinpaikaksi ja valittivat kuninkaan kuolemaa, kuninkaan, joka niin suuresti oli rakastanut Kalulua.
"Ah niin, hän oli hyvä mies", sanoi Kalulu. "Hän hoivasi minua kuin naarasjalopeura poikasiaan. Hän ylpeili myös minusta, sillä hän sanoi, että minulla oli hänen isänsä, Loralamban silmät ja että pidin pääni yhtä pystyssä kuin hänkin. Hän sanoi usein, että minä kohottaisin watutakansan suuruuteen. Ennenkuin lähdin norsunjahtiin, neuvoi hän minulle, miten minun tuli käyttäytyä, kun minusta tulisi kuningas, ja hän kehotti minua suuren sotajoukon kanssa kulkemaan koko Ututan halki ja tarkastamaan, miten suuri valtakuntani on ja mitkä heimot maksavat minulle veroa. Hän sanoi, että jos kuningas unohtaa kansansa, niin kansa unohtaa kuka on sen kuningas ja nousee kapinaan. Riitaisuuksia syntyy, ja kansa heikkenee. Aion seurata hänen neuvoaan ja lähden matkalle täysikuun aikaan. Sano, Selim, tahdotko seurata mukanani?"
"Oi, Kalulu, sinä olet nyt suuren kansan kuningas, sinä olet rikas ja mahtava, ei koko Afrikassa ole sinun vertaistasi. Jos vain liikutat huuliasi, syttyy sota ja verta vuodatetaan laajoilla aloilla, kyliä poltetaan, kokonaisia heimoja hävitetään. Sinä, vaikka olet poika niinkuin minäkin, olet mahtava äkillisessä voimassasi, mutta vielä pari päivää sitten sinä syleilit minua ja lausuit minulle monta ystävällistä sanaa. Tahdotko suoda Selimille armon, Kalulu?"
"Tahdonko suoda sinulle armon! Oi, Selim, luuletko, että Kalulun ystävyys on kepeäjalkainen kuin antilooppi, joka juoksentelee sinne tänne etsien makeaa ruohoa? Ei, se on kuin virran vuo, joka aina kulkee samaan suuntaan. Sano mitä haluat. Tahdotko vaimon itsellesi? Ota kylän kaunein tyttö. Haluatko pyssyn? Ota niin monta kuin huolit. Sano, mitä sinä toivot?"
"Pyydän sinulta, Kalulu, nyt kun olet kuningas, että sallit
Abdullahin, Simban, Moton ja minun matkustaa omaan maahamme."
"Matkustaa!" toisti Kalulu surullisena. "Jättäisitkö siis minut yksin? Mitä Kalulu on tehnyt sinulle ja ystävillesi, koska tahdotte hyljätä minut?"
"Oi, veljeni — jos sallit minun vielä käyttää tätä nimeä — sinä olet ollut vain hyvä meille", vastasi Selim. "Mutta muista, että me lähdimme omasta maastamme ostaaksemme norsunluuta ja orjia. Meidän oli määrä matkustaa Rua-maahan, Tanganjikajärven toiselle puolelle. Mutta sinä tiedät, miten meidän kaikkien kävi Kwikurussa. Me, jotka olemme nyt täällä, olimme kuitenkin siksi onnelliset, että voitimme sinun ystävyytesi ja että sinä vapautit meidät orjuudesta. Mutta Sansibarissa elävät meidän, Abdullahin ja minun, äitimme, jotka surevat meitä. Minulla on suuria tiluksia ja paljon rahaa, ja Simballa ja Motolla on vaimo ja lapset. Tekisimmekö oikein jäädessämme tänne, jos Kalulu sallii meidän matkustaa?"
"Oi, Katalambula on juuri kuollut ja haudattu, ja nyt Selimkin tahtoo jättää minut! Mikä paha henki minua näin vainoo? Oi, jospa olisin kuollut Katalambulan sijasta! Mutta et suinkaan sinä tahdo matkustaa heti, Selim? Sääli minua ja viivy täällä vielä joitakin kuukausia, sitten minä — joskin tiedän, että se on kuolemakseni — seuraan sinua tuhannen sotilaan kera siihen maahan, missä sinun ystäväsi ovat."
"En tarkoittanutkaan nyt heti, vaan kuukauden kuluttua. Etkö tahdo sallia minun lähteä kuukauden perästä? Ajattele äiti parkaani, joka on surrut ja kärsinyt koko tämän ajan. Vain hänen tähtensä haluan näin pian lähteä luotasi."
"Tapahtukoon niinkuin tahdot, Selim. Kalulu ei ole niin sydämetön, että hän erottaisi äidin ja pojan toisistaan. Sinä sanot, että aikomuksesi oli matkustaa Rua-maahan ostamaan norsunluuta ja orjia. Sinun ei tarvitse kulkea niin kauaksi. Minulla on täällä kaksisataa arabialaista, jotka Ferodia otti vangiksi Kwikurussa. He ovat nyt sinun omasi ja saavat kuljettaa mukanaan norsunluuta, josta puolet on sinun ja toinen puoli Abdullahin, Simban ja Moton. Oletko tyytyväinen?"