Kamelianainen

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

— Vihdoinkin! huudahti hän ja heittäytyi syliini. — Vihdoinkin olet sinä täällä! Kuinka kalpea sinä olet!

Kerroin hänelle koko kohtauksen isäni kanssa.

— Oh! Jumalani! Aavistin sen, sanoi hän. — Kun Josef ilmoitti hänen saapumisestaan, vapisin kuin olisin saanut onnettomuuden sanoman. Ystävä parka! Ja minä olen tuottanut sinulle niin paljon surua. Olisi ehkä parempi, kun jättäisit minut, etkä joutuisi epäsopuun isäsi kanssa. Mutta enhän minä ole tehnyt hänelle yhtään mitään. Mehän vietämme hiljaista elämää ja aiomme olla vieläkin hiljaisempia. Hän tietää kai, että sinä tarvitset rakastajattaren, ja hänen tulisi olla iloinen siitä, että tuo rakastajatar olen minä, koska rakastan sinua, enkä tavoittele enempää kuin mitä varallisuutesi myöntää. Kerroitko hänelle kuinka me olemme aikoneet järjestää tulevaisuutemme?

— Kerroin, ja se ärsytti häntä eniten, sillä päätöksemme on todistus molemminpuolisesta rakkaudestamme.

— Mitä siis nyt teemme?

— Me pysymme yhdessä ja annamme rajuilman mennä ohitse.

— Meneekö se ohitse?

— Sen täytyy mennä.

— Mutta salliiko isäsi sen?

— Mitä sinä tahdot, että hän tekisi?

— Mistä minä tiedän. Kaikki mitä isä voi tehdä saadakseen poikansa tottelemaan. Hän muistuttaa sinua menneisyydestäni ja kenties kunnioittaa minua sillä, että keksii minusta uusia juttuja, saadakseen sinut hylkäämään minut.

— Sinä tiedät, että rakastan sinua.

— Niin, mutta minä tiedän myöskin, että isäänsä on ennemmin tahi myöhemmin toteltava, ja ehkä sinä lopultakin tulet vakuutetuksi…

— Ei, Marguerite, hän on tuleva vakuutetuksi. Jotkut hänen ystävistään ovat juoruillaan hänet niin suututtaneet; mutta hän on hyvä ja oikeudenmukainen, ja hän kyllä rauhoittuu. Muuten, mitä se minua liikuttaa!

— Älä sano niin, Armand; en tahtoisi mistään hinnasta saattaa sinua epäsopuun isäsi kanssa. Palaa huomenna Parisiin. Isäsi on siksi ajatellut asiaa niinkuin sinäkin, ja te sovitte ehkä silloin paremmin. Älä loukkaa hänen periaatteitaan, tee joitakin myönnytyksiä, älä näytä, että välität niin paljon minusta, ja ole varma siitä, että Marguerite, tapahtukoon sitten mitä tahansa, jää luoksesi.

— Vannotko sen?

— Täytyykö minun se tehdä?

Kuinka suloista onkaan antaa rakastettunsa äänen rauhoittaa itseään!

Puhelimme nyt koko päivän tulevaisuudensuunnitelmistamme; ja seuraavana päivänä minä matkustin Parisiin ja saavuin kello kaksitoista hotelliin. Isäni oli jo lähtenyt ulos.

Läksin asuntooni, sillä arvelin hänen ehkä menneen sinne. Mutta hän ei ollut siellä. Menin asianajajani luo; ei sielläkään. Palasin jälleen hotelliin ja odotin siellä kello kuuteen saakka. Mutta isääni ei kuulunut.

Silloin matkustin takaisin Bougivaliin. Marguerite ei odottanut ikkunassa niinkuin eilen, vaan takkavalkean ääressä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa niin, ettei hän huomannut tuloani, vaan hätkähti, kun suutelin häntä otsalle.

— Sinä säikähdytit minua, sanoi hän. — Ja isäsi?

— En tavannut häntä. En voi ymmärtää mitä se merkitsee. Etsin häntä turhaan kaikkialta.

— Silloin on sinun lähdettävä uudestaan huomenna.

— Minun tekisi mieleni odottaa kunnes hän kutsuu minua. Luulen, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut.

— Ei, ystäväni, se ei riitä; sinun täytyy palata isäsi luo ja vielä huomispäivänä.

— Miksi juuri huomenna, eikä jonakin muuna päivänä?

— Siksi, sanoi Marguerite, joka oli punastunut kysymykseni johdosta, — siksi, että silloin näytät huolestuneemmalta ja me voimme pikemmin saada anteeksiannon.

Marguerite oli koko päivän hajamielinen ja surullinen. Hän sanoi sen johtuvan tulevaisuuden pelosta.

Rauhoitin häntä niin hyvin kuin taisin, ja seuraavana päivänä pakoitti hän minut matkustamaan, ollen levottoman ahdistuksen vallassa, jota en voinut selittää.

Niinkuin edellisenä päivänä, oli isäni nytkin poissa, mutta hän oli jättänyt minulle seuraavan kirjeen:

"Jos sinä palaat tänään, niin odota minua kello neljään; ellen siihen mennessä sattuisi tulemaan kotiin, niin syö kanssani päivällistä huomenna. Minun täytyy saada puhua kanssasi".

Odotin määrättyyn aikaan. Mutta isäni ei tullut.

Silloin matkustin.

Edellisenä iltana olin tavannut Margueriten surullisena; tänään tapasin hänet kuumeisena ja liikutettuna. Astuttuani sisään heittäytyi hän kaulaani ja itki kauan sylissäni! Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen tuskaan. Hän ei ilmaissut minulle todellista syytä, vaan koetti kierrellä totuutta.

Kun hän oli hieman rauhoittunut, kerroin minä hänelle matkani tuloksista; näytin hänelle isäni kirjeen ja sanoin, että se oli meille hyvä enne.

Nähtyään kirjeen ja kuultuaan huomautukseni kiihtyi hänen itkunsa siihen määrin, että minä kutsuin Naninen, ja kun me pelkäsimme, että hän saisi hermokohtauksen, niin nostimme hänet vuoteeseen.

Hän itki, sanomatta sanaakaan, mutta hän piti kiinni käsistäni ja suuteli niitä herkeämättä. Kysyin Naninelta, oliko Marguerite poissaollessani saanut jonkun kirjeen tahi ottanut vastaan jonkun vieraan, joka olisi aiheuttanut tämän kiihoittuneen mielialan. Mutta Nanine vastasi, että mitään kirjettä ei ollut tullut, eikä vieraita ollut käynyt sillä aikaa.

Illalla hän hieman rauhoittui; hän pyysi minua istumaan vuoteensa laidalle ja puhui lakkaamatta siitä kuinka paljon hän rakasti minua. Sitten hän hymyili, mutta väkinäisesti, sillä kyyneleet verhosivat hänen silmiään.

Koetin kaikin tavoin saada hänet ilmaisemaan todellisen syyn tähän suruun, mutta hän toi itsepäisesti esille epämääräisiä tekosyitään.

Lopulta hän nukkui syliini, mutta uni oli levoton; toisinaan hän huudahti äkkiä ja havahtui, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että yhä olin hänen läheisyydessään, antoi hän minun vannoa, että rakastin häntä.

En voinut ymmärtää syytä noihin herkeämättömiin tuskan purkauksiin, joita kesti aina aamuun asti. Silloin vaipui Marguerite jonkinlaiseen horrostilaan. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön.

Mutta tuota lepoa ei kestänyt kauan.

Kello yksitoista hän heräsi, ja huomattuaan, että minä olin jo jalkeilla, katsoi hän ympärilleen ja huudahti:

— Joko sinä lähdet?

— En, sanoin minä ja tartuin hänen käsiinsä, — mutta annoin sinun nukkua. Minulla on vielä aikaa.

— Milloin lähdet Parisiin?

— Kello neljä.

— Niin pian! Sinä olet luonani siihen asti, eikö totta?

— Luonnollisesti, kuten tavallista.

— Mikä onni! Syömmekö suurusta? sanoi hän hajamielisesti.

— Jos niin tahdot.

— Ja sitten sinä suutelet minua monta kertaa, siihen asti kunnes sinä lähdet.

— Niin, ja sitten minä palaan niin pian kuin suinkin mahdollista.

— Palaat? sanoi hän ja katsoi minuun tuijottavin silmin.

— Luonnollisesti.

— Aivan oikein, sinä palaat illalla, ja minä — minä odotan sinua kuten tavallista, ja sinä rakastat minua ja me olemme onnelliset niinkuin olemme olleet aina siitä lähtien, kun opimme toisemme tuntemaan.

Sanat tulivat hänen suustaan miltei sysäten, ja niiden takaa kuvastui sellainen tuska, että joka hetki pelkäsin Margueriten alkavan houria.

— Kuule, sanoin minä, — sinä olet sairas, minä en voi jättää sinua yksin. Kirjoitan isälleni, ettei hän odota minua.

— Ei, ei! huudahti hän, — älä tee sitä! Isäsi syyttäisi silloin minua siitä, että estän sinua tapaamasta häntä. Ei, ei, sinun täytyy matkustaa, sinun täytyy! Muuten en minä ole lainkaan sairas, voin aivan hyvin. Olen vaan nähnyt pahaa unta, enkä ole vielä oikein hereillä!

Marguerite koetti nyt näyttää iloisemmalta. Hän ei itkenyt enää. Kun minun tuli aika lähteä, suutelin häntä ja kysyin, eikö hän tahtoisi saattaa minua asemalle. Toivoin nimittäin, että kävely virkistäisi häntä ja raitis ilma tekisi hänelle hyvää. Ja ennen kaikkea tahdoin niin kauan kuin suinkin mahdollista olla hänen läheisyydessään.

Hän suostui ehdoitukseeni, otti päällystakin ylleen ja hatun päähänsä ja tuli Naninen kanssa mukaani. Nanine seurasi meitä sentähden, että Margueriten ei tarvinnut palata yksin kotiin.

Ainakin parikymmentä kertaa olin kääntyä takaisin. Mutta toivo päästä pian takaisin ja pelko suututtaa isäni karkaisivat mieltäni.

— Illalla, sanoin minä Margueritelle hyvästellessämme.

Hän ei vastannut.

Ja juna kiidätti minut pois.

Päästyäni Parisiin riensin heti Prudencen luo, pyytääkseni häntä matkustamaan Margueritea tervehtimään; toivoin nimittäin, että Prudencen hilpeys virkistäisi häntä.

Astuin sisälle ilmoittautumatta ja tapasin Prudencen pukeutumishommissa.

— Oh! sanoi hän levottoman näköisenä; — onko Marguerite mukana?

— Ei.

— Kuinka hän voi?

— Huonosti.

— Eikö hän siis tulekaan?

— Pitäisikö hänen sitten tulla? Prudence punastui ja vastasi hyvin hämillään:

— Arvelin, että kun te tulitte Parisiin, niin kenties hän tulee teitä noutamaan.

— Ei.

Katsoin Prudenceen; hän loi alas katseensa ja minä olin huomaavinani hänen kasvoistaan, että hän pelkäsi käyntini venyvän pitkäaikaiseksi.

— Tulin, rakas Prudence, pyytämään, että, jollei teillä ole mitään tehtävää, matkustaisitte tervehtimään Margueritea tänä iltana ja pitäisitte hänelle seuraa; voitte jäädä hänen luokseen yöksi. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin tänään, ja pelkään, että hän tulee sairaaksi.

— Olen luvannut syödä ulkona illallista tänään, vastasi Prudence, — joten en voi lähteä Margueriten luo tänä iltana; mutta huomenna käyn häntä tervehtimässä.

Sanoin hyvästi Prudencelle, joka näytti yhtä hajamieliseltä kuin Margueritekin, ja läksin isäni luo, joka otti minut vastaan tutkivin katsein. Hän ojensi minulle kätensä.

— Olen iloinnut molemmista käynneistäsi, Armand, sanoi hän, — ne ovat saattaneet minut toivomaan, että sinä olet osaltasi ajatellut asiaa niinkuin minäkin.

— Saanko luvan kysyä, isä, mihinkä tulokseen olette tullut?

— Kyllä, ystäväni, siihen, että tiedonannot, jotka olen saanut, ovat olleet liioiteltuja, ja että olen päättänyt olla vähemmin ankara sinua kohtaan.

— Mitä te sanotte? Rakas isä! huudahdin minä iloisena.

— Sanon, rakas lapseni, että jokaisella nuorella miehellä täytyy olla rakastajatar, ja että minä, sen jälkeen mitä nyttemmin olen saanut tietää, kernaammin näen, että olet neiti Gautier'in rakastaja kuin jonkun muun.

— Rakas isä! Kuinka onnelliseksi te minut teettekään!

Keskusteltuamme hetkisen istuimme me pöytään. Isäni oli kovin rakastettava koko aterian ajan. Tahdoin palata Bougivaliin ilmoittamaan Margueritelle siitä onnellisesta käänteestä, jonka asiamme oli saanut, ja katsoin tuon tuostakin kelloa.

— Sinä katsot kelloa, sanoi isäni, — sinä tahdot päästä minusta. Voi, teitä nuoria miehiä! Te olette aina valmiit vaihtamaan todelliset tunteet epäillyttäviin!

— Älkää sanoko niin, isä! Marguerite rakastaa minua, siitä olen aivan varma.

Isäni ei vastannut, mutta hän ei näyttänyt uskovan sitä. Hän oli kovin itsepäinen ja minun piti jäädä hänen luokseen seuraavaksi päiväksi. Mutta minä sanoin, että Marguerite oli huonona ja pyysin saada matkustaa aikaisin kotiin. Lupasin sen sijaan palata seuraavana päivänä. Hän saattoi minua asemalle saakka, enkä minä ollut koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi.

Olin juuri astumassa junaan, kun hän pyysi vielä kerran minua jäämään. Minä kieltäydyin.

— Sinä rakastat siis häntä paljon? kysyi hän.

— Hulluuteen saakka.

— Matkusta sitten! sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen jonkun ajatuksen. Sitten hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hän puristikin vain kättäni ja poistui äkkiä, huudahtaen:

— Siis huomenna!

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Saavuin Bougivaliin kello yksitoista. Yksikään huvilan ikkunoista ei ollut valaistu, ja minä soitin turhaan ovikelloa. Tällaista tapahtui ensikerran.

Vihdoin saapui puutarhuri.

Astuin sisälle.

Nanine tuli minua vastaan kyntteli kädessä. Astuin Margueriten huoneeseen.

— Missä on neiti Gautier?

— Hän on matkustanut Parisiin, vastasi Nanine.

— Parisiin? Koska?

— Tuntia myöhemmin kuin te läksitte.

— Eikö hän käskenyt sanoa minulle mitään.

— Ei.

— Kummallista! Käskikö hän odottamaan itseään?

— Ei.

Nanine poistui. Ajattelin silloin:

— Ehkä Prudence oli kirjoittanut jostakin tärkeästä asiasta. Mutta kun tapasin Prudencen ei hän sanonut mitään sellaista, josta olisin voinut päättää, että hän oli kirjoittanut. Mutta samassa muistin, että hän, kun sanoin, että Marguerite oli sairas, kysyi: "Eikö hän siis tule tänään?" Mieleeni johtui myöskin Prudencen hämilläolo ja minä panin sen yhteyteen Margueriten kyynelten kanssa.

Aloin epäillä kaikenmoista. Marguerite oli miltei vaatinut minua matkustamaan Parisiin; hän oli teeskennellyt tyyneyttä, kun ehdoitin, että jäisin hänen luokseen. Olinko joutunut ansaan? Pettikö Marguerite minua? Oliko hän laskenut ennättävänsä kotiin niin aikaisin, etten huomaisi hänen poissaoloaan, ja oliko sattuma häntä viivyttänyt? Miksi hän ei ollut sanonut mitään Naninelle, ja miksi hän ei ollut kirjoittanut minulle? Mitä merkitsivät hänen kyyneleensä, tämä poissaolo, tämä salaperäisyys?

Kaikkea tätä kysyin itseltäni kauhuissani, silmät tähdättyinä kelloon, joka osoitti puoliyötä ja ikäänkuin sanoi, että oli myöhäistä enää odottaa Margueriten paluuta. Mutta joka tapauksessa, oliko mahdollista, että hän kaikkien, juuri tekemiemme suunnitelmiemme ja tarjoittujen ja vastaanotettujen uhrausten jälkeen pettäisi minua? Ei! Sitä en voinut uskoa.

— Tyttö raukka on löytänyt ostajan huonekaluilleen ja matkustanut Parisiin päättämään kaupan. Hän ei ole puhunut siitä, koska hän tietää, että tuo kauppa, joka on tulevaisuudellemme välttämätön, on minusta vastenmielinen, ja hän pelkäsi loukkaavansa itserakkauttani ja hienotunteisuuttani. Luultavasti Prudence odotti häntä juuri sentähden. Marguerite ei ole ennättänyt päättää kauppaa tänään ja on nyt luultavasti asunnossaan; tahi ehkä hän saapuu pian, sillä hän tietää kyllä, että olen kovin levoton hänen tähtensä.

— Mutta mitä silloin merkitsisivät nuo kyyneleet? Huolimatta rakkaudestaan minuun ei tuo tyttö parka ole voinut ilman tuskaa erota loistosta, jossa hän oli tähän saakka elänyt ja joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja kadehdituksi. Soin mielelläni anteeksi Margueritelle tämän kaipauksen, ja minä odotin häntä kärsimättömästi, saadakseni lämpimästi suudellen sanoa hänelle, että olen arvannut syyn hänen salaperäiseen katoamiseensa.

Aika kului kuitenkin, eikä Margueritea kuulunut. Levottomuuteni kasvoi. Ehkä hänelle on tapahtunut jotakin? Ehkä hän oli haavoittunut, sairas, kuollut! Ehkä saisin onnettomuuden sanoman!

Ajatus, että Marguerite petti minua, ei enää johtunut mieleeni. Täytyi olla jotakin erityistä, joka, vasten hänen tahtoaan, pidätti häntä poissa luotani, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä varmemmaksi minulle kävi, että tuo syy oli jokin onnettomuus.

Kello löi yksi. Päätin odottaa vielä tunnin, mutta ellei Marguerite ollut kello kahteen mennessä palannut, matkustaisin Parisiin.

Aika kului verkkaan. Taivas vetäytyi pilveen ja syys-sade alkoi piestä ikkunaruutuja. Tyhjä vuode näytti haudalta. Minua peloitti. Aukaisin ulko-oven, mutta en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa puiden oksissa.

Kello löi kaksi. Odotin vielä hetkisen, mutta läksin viimein huoneesta ja menin viereiseen, missä tapasin Naninen nukahtaneena työnsä ääreen. Hän havahtui kun avasin oven, ja kysyin eikö neiti Gautier ollut vielä palannut.

— Ei, mutta jos hän tulee, niin sanokaa hänelle, etten voinut voittaa levottomuuttani, vaan matkustin Parisiin.

— Tähän aikaan?

— Niin.

— Mutta te ette saa mistään vaunuja.

— Lähden jalkaisin.

— Mutta nyt sataa.

— Siitä en välitä.

Tuo hyvä tyttö nouti päällystakkini ja auttoi sen ylleni. Otin d'Antin kadun numero 9:n avaimen mukaani, sanoin hyvästi Naninelle, joka saattoi minua portille, ja läksin.

Alkumatkan juoksin, mutta väsyin pian. Yö oli niin pimeä, että pelkäsin törmääväni vasten tien vierellä kasvavia puita, jotka näyttivät suurilta aaveilta. Kuljettuani kaksi tuntia saavuin de l' Etoile'en. Nähtyäni Parisin sain uusia voimia ja minä aloin juosta pitkin puistokäytävää. Päivä alkoi jo valjeta, ja tuo suuri kaupunki havahtui vähitellen.

Kello löi viisi, astuessani Margueriten asuntoon d'Antin kadun varrella. Sanoin nimeni portinvartijalle. Hän tunsi minut ja laski sisään. Tultuani ylös, jäin oven taakse kuuntelemaan. Ei kuulunut pienintäkään ääntä. Avasin oven ja astuin sisälle. Kaikki uutimet olivat tarkoin vedetyt eteen.

Minä menin makuuhuoneeseen ja vedin syrjään uutimen; heikko valo tunkeutui huoneeseen; minä riensin vuoteen luo. Se oli tyhjä!

Kuljin läpi kaikki huoneet, mutta en löytänyt ketään.

Sitten menin pukuhuoneeseen, avasin ikkunan ja huusin monta kertaa
Prudencea. Mutta hänen ikkunansa pysyivät kiinni.

Silloin läksin portinvartijan luo ja kysyin, oliko neiti Gautier käynyt asunnossaan päivän kuluessa.

— Kyllä, vastasi hän, — rouva Duvernoyn seurassa.

— Mitä he sitten tekivät?

— He ajoivat pois hienoissa vaunuissa.

Mitä se merkitsi?

Menin seuraavalle portille ja soitin.

— Ketä te etsitte? kysyi portinvartija.

— Rouva Duvernoyta.

— Hän ei ole vielä palannut kotiin.

— Oletteko varma siitä?

— Olen, herra; tässä on kirje, joka odottaa häntä.

Mies näytti minulle kirjeen; katsahdin siihen koneellisesti ja tunsin
Margueriten käsialan. Otin kirjeen ja luin seuraavan osoitteen:

"Rouva Duvernoylle, jätettäväksi herra Duvalille".

— Tämä kirje on minulle, sanoin minä portinvartijalle ja näytin osoitetta.

— Oletteko te herra Duval? kysyi hän. — Niin, nyt tunnenkin teidät; tehän kävitte usein rouva Duvernoyn luona.

Päästyäni kadulle avasin kirjeen.

Jos salama olisi iskenyt maahan jalkojeni juureen, en olisi kauhistunut niinkuin nyt tein, luettuani kirjeen.

Se sisälsi seuraavaa:

"Kun sinä luet tämän kirjeen, Armand, olen minä jo toisen miehen rakastajatar. Kaikki on siis loppu välillämme. Palaa isäsi luo, ystäväni, näe jälleen sisaresi, tuo viaton, nuori tyttö, joka on tietämätön kaikesta siitä kurjuudesta, jossa me olemme ja jonka luona sinä pian unhotat kaiken sen minkä olet saanut kärsiä Marguerite Gautier-nimisen langenneen naisen kautta, jota olet hetkisen rakastanut ja joka saa kiittää sinua elämänsä onnellisimmista hetkistä, elämänsä, jonka hän ei toivo enää kestävän kauan".

Luettuani kirjeen, luulin tulevani hulluksi; olin kaatumaisillani kadulle. Kaikki musteni silmissäni ja veri jyskytti ohimoillani.

Toinnuttuani hiukan katselin huumaantuneena ympärilleni.

En tuntenut itseäni kyllin voimakkaaksi yksin kantamaan iskua, jonka
Marguerite oli minulle antanut.

Muistin silloin, että isäni oli kaupungissa, että kymmenessä minuutissa saatoin päästä hänen luokseen, ja että hän, oli syy tuskaani mikä tahansa, ottaisi siihen osaa.

Niinkuin mielipuoli, varas, juoksin hotelli "Parisiin". Avain oli reiässä isäni huoneen ovessa. Astuin sisään. Hän oli pitkällään ja luki. Sen sijaan, että hän olisi hämmästynyt tuloni johdosta, näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua.

Sanaakaan sanomatta heittäydyin hänen syliinsä ja annoin hänelle Margueriten kirjeen; sitten vaivuin maahan hänen vuoteensa viereen ja vuodatin kuumia kyyneleitä.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Kun päivä valkeni, niin en luullut, että se muodostuisi samanlaiseksi kuin edelliset. Oli hetkiä, jolloin kuvittelin itselleni, että jokin seikka, jota en muistanut, oli vieroittanut minut illalla pois Margueriten luota, mutta että, palattuani jälleen Bougivaliin, löytäisin hänet siellä yhtä levottomana kuin ennenkin ja että hän kysyisi minulta mikä oli pidättänyt minua niin kauan poissa.

Minun täytyi yhä uudestaan ja uudestaan lukea kirje, tullakseni vakuutetuksi, etten ollut uneksinut.

Ruumiini sortui siveellisen iskun edessä ja tuli kykenemättömäksi liikkumaan. Levottomuus, yöllinen retki, kirje, kaikki oli kokonaan vienyt voimani. Isäni käytti hyväkseen täydellistä lamautumistani, saadakseen minut suostutetuksi lähtemään mukanaan kotiin.

Lupasin tehdä kaikki mitä hän tahtoi. En jaksanut vastustella, mutta minä tarvitsin todellista myötätuntoa, jaksaakseni elää kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ja minä tunsin itseni liian onnelliseksi siitä, että isäni tahtoi lohduttaa minua surussani.

Muistan ainoastaan, että hän antoi minun samana päivänä nousta diligensiin. Puhumatta minulle mitään oli hän antanut pakata matkakirstuni ja sitoi ne ynnä omansa vaunujen taakse.

Kun olimme jättäneet kaupungin ja tulleet yksinäiselle maantielle, tunsin jälleen tyhjyyden sydämessäni; ja minä ratkesin hillittömään itkuun.

Isäni käsitti, että sanat eivät voineet minua lohduttaa. Hän antoi minun itkeä, sanomatta sanaakaan; hän puristi ainoastaan kättäni, osoittaakseen, että minulla oli ystävä vieressäni.

Sinä yönä en juuri nukkunut. Uneksin Margueritesta. Hätkähdin ja havahduin unesta, voimatta käsittää miksi olin vaunuissa. Kun todellisuus palasi mieleeni vaipui pääni rintaani vasten. En uskaltanut puhua isäni kanssa, sillä pelkäsin hänen sanovan:

— Sinä huomaat, että olin oikeassa tuon naisen rakkauden suhteen.

Mutta hän ei sanonut niin, ja me saavuimme vihdoin G…hen. Syleillessäni sisartani muistin mitä Marguerite oli hänestä kirjoittanut, mutta minä huomasin, että, niin hyvä kuin hän olikin, hän ei saanut minua unohtamaan rakastajatartani.

Metsästysaika oli nyt käsissä ja isäni luuli, että metsästäminen virkistäisi minua, jonka tähden hän järjesti metsästysretkiä, joihin otti osaa ystäviä ja tovereita. Mutta mikään ei pystynyt karkoittamaan surumielisyyttäni.

Kun kuukausi oli kulunut, niin en voinut enää kestää kauempaa. Margueriten muisto oli alituisesti mielessäni. Olin rakastanut ja rakastin tuota naista liian paljon, voidakseni niin äkkiä unohtaa hänet. Minun täytyi joko rakastaa tahi vihata häntä. Mutta ennen kaikkea täytyi minun saada nähdä hänet, ja mahdollisimman pian.

Sanoin sentähden isälleni, että minun täytyi matkustaa Parisiin muutamien asioitteni tähden, mutta että aioin pian palata.

Hän aavisti nähtävästi todellisen syyn, sillä hän kielsi jyrkästi minua lähtemästä, mutta nähtyään, että seuraukset saattoivat muodostua onnettomiksi, ellen saisi toivomustani täytetyksi, suostui hän pyyntööni; mutta hän pyysi miltei itkien, että palaisin mahdollisimman pian.

Saavuttuani Parisiin menin asuntooni, muuttaakseni vaatteita, ja kun ilma oli kaunis, niin läksin Champs-Elysées'elle. Puolen tunnin kuluttua huomasin Margueriten vaunut. Mutta Marguerite ei ollut niissä. Katseltuani ympärilleni näin hänen lähestyvän jalkaisin, seurassaan nainen, jota en tuntenut.

Kun hän meni ohitseni kalpeni hän ja hänen huulensa vetäytyivät hermostuneeseen hymyyn. Mitä minuun tulee, alkoi sydämeni kiivaasti sykkiä, mutta minun onnistui säilyttää kasvoillani välinpitämättömyyttä kuvastava ilme, ja minä tervehdin kylmästi entistä rakastajatartani, joka ystävättärensä kanssa kiiruhti vaunuihinsa.

Tunsin Margueriten. Odottamaton tapaamisemme oli epäilemättä tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän oli luultavasti kuullut matkastani, mutta kun hän näki, että olin palannut, ymmärsi hän, että se oli tapahtunut jostakin erityisestä syystä ja ihmetteli mikä se mahtoi olla.

Jos olisin tavannut Margueriten onnettomana, niin olisin ehkä antanut hänelle anteeksi, enkä varmastikaan olisi ajatellut tehdä hänelle mitään pahaa. Mutta tapasin hänet onnellisena, ainakin näennäisesti; toinen oli antanut hänelle loiston, jota minä en ollut voinut antaa hänen pitää; suhteemme lopettaminen, joka oli tapahtunut hänen puoleltaan, sai näin ollen mitä alhaisimman omanvoitonpyynin luonteen. Olin nöyryytetty sekä rakkaudessani että turhamaisuudessani ja hänen täytyi korvata minulle se minkä olin kärsinyt.

Eniten mahtoi häneen koskea välinpitämättömyyteni. Minun oli siis teeskenneltävä sitä tunnetta ei ainoastaan hänen, vaan toistenkin edessä. Otin siis hymyilevän ilmeen ja läksin Prudencen luo.

Kamarineiti meni ilmoittamaan minut ja minä odotin hetkisen salissa. Rouva Duvernoy saapui vihdoin ja vei minut huoneeseensa. Juuri kun istuuduin, kuulin kuinka salin ovi avattiin, joku käveli kepein askelin lattialla ja eteisen ovi painettiin sitten voimakkaasti kiinni.

— Häiritsenkö teitä? kysyin minä Prudencelta.

— Ette ensinkään. Marguerite oli täällä. Kun hän sai tietää, että te tulitte, pakeni hän. Hän läksi juuri.

— Peloitan siis nyt häntä?

— Ette, mutta hän pelkää, että teistä on vastenmielistä tavata häntä enää.

— Miksi niin? kysyin minä, koettaen hengittää rauhallisesti, sillä mielenliikutus oli vähällä tukahduttaa minut. — Tuo tyttö raukka hylkäsi minut saadakseen takaisin vaununsa, huonekalunsa ja jalokivensä. Siinä hän teki oikein, eikä minun tule olla hänelle siitä vihainen. Tapasin hänet tänään, lisäsin minä välinpitämättömästi.

— Missä? kysyi Prudence, katsoen minuun ihmetellen olinko todellakin sama mies, jonka hän oli nähnyt niin rakastuneena.

— Champs-Elysées'ella. Hänen seurassaan oli eräs kaunis tyttö. Kuka hän oli?

— Minkä näköinen hän oli?

— Vaalea, solakka, sinisilmäinen, erittäin hieno.

— Ah, hän oli Olympe; hän on todellakin sangen kaunis tyttö.

— Kenen kanssa hän viettää yhdyselämää?

— Ei kenenkään, koko maailman kanssa.

— Ja missä hän asuu?

— Trouchet kadun varrella, numerossa… Vai niin, aiotteko käydä hänen luonaan?

— Mahdollisesti.

— Ja Marguerite?

— Jos sanon, etten laisinkaan ajattele häntä, valehtelen; mutta tapa, jolla lopetetaan suhde, merkitsee paljon minun silmissäni. Ja Marguerite erosi minusta niin kevyellä tavalla, että minusta tuntuu kuin olisin ollut perin tyhmä, rakastaessani häntä niin kuin rakastin; sillä minä rakastin todellakin sangen paljon tuota tyttöä.

— Hänkin rakasti paljon teitä, ja hän rakastaa teitä yhä vielä. Todistuksena siitä on se, että kun hän oli kohdannut teidät tänään, tuli hän heti tänne kertomaan siitä. Ja tullessaan vapisi koko hänen ruumiinsa ja hän oli vähällä pyörtyä. Hän sanoi: "Epäilemättä Armand tulee luoksenne", ja hän pyysi minua rukoilemaan teiltä anteeksiantoa.

— Voitte sanoa hänelle, että olen antanut hänelle anteeksi. Hän on hyvä tyttö, mutta minun olisi pitänyt arvata, että hän menettelisi näin. Olenpa hänelle kiitollinenkin päätöksestään, sillä nyt kysyn itseltäni, mihin päähänpistoni, elää ainoastaan hänen kanssaan, olisi minut lopulta vienyt. Se oli hulluutta.

— Häntä ilahduttaa varmasti kuulla, että te olette alistunut välttämättömyyden edessä. Hänen olikin jo aika jättää teidät, ystäväni. Tuo välittäjä, jolle hän oli tarjonnut huonekalujaan, oli tiedustellut hänen saamamiehiltään paljonko hän oli heille velkaa. He pelästyivät ja kaikki aiottiin myydä kahden päivän kuluttua.

— Ja nyt, onko kaikki nyt maksettu?

— Miltei.

— Kuka sen on tehnyt?

— Kreivi N… Voi, ystäväni! On miehiä, jotka ovat kuin luodut sellaista varten. Hän antoi kaksikymmentä tuhatta francsia, mutta sittenpä hän saavuttikin päämääränsä. Hän tietää hyvin, että Marguerite ei rakasta häntä, mutta se ei estä häntä olemasta erikoisen hyvä häntä kohtaan. Näittehän itse, että kreivi on ostanut takaisin hänen hevosensa ja jalokivensä, ja hän antaa hänelle yhtä paljon rahoja kuin herttuakin aikoinaan.

— Mitä hän tekee? Asuuko hän yksinomaan Parisissa?

— Hän ei tahtonut enää koskaan palata Bougivaliin sen jälkeen, kun te olitte lähtenyt sieltä. Minun täytyi matkustaa sinne ja järjestää kaikki tavarat, vieläpä teidänkin, jotka ovat tuossa paketissa. Siinä on kaikki, paitsi erästä pientä salkkua, jossa oli teidän nimikirjaimenne. Marguerite tahtoi pitää sen, mutta jos tahdotte, toimitan sen teille takaisin.

— Pitäköön sen, sopersin minä ja tunsin kyyneleiden nousevan sydämestä silmiini ajatellessani tuota pientä kylää, missä olin ollut niin onnellinen, ja ajatellessani, että Marguerite tahtoi pitää luonaan jotakin, joka muistutti minua. Jos hän olisi silloin astunut huoneeseen olisivat kaikki kostonaikeeni kadonneet ja minä olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen.

— Muuten, jatkoi Prudence, — en ole milloinkaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän nyt on: hän ei nuku juuri ollenkaan enää, käy tanssiaisissa ja illallisilla, vieläpä juopuukin usein. Hiljakkoin täytyi hänen eräitten illallisten jälkeen heittäytyä kahdeksaksi päiväksi vuoteeseen; ja heti kun lääkäri antoi hänelle luvan nousta, alkoi hän uudestaan, kuoleman uhalla. Aiotteko käydä häntä tapaamassa?

— Mitä se hyödyttäisi? Tulin luoksenne sentähden, että te olette aina ollut niin rakastettava minua kohtaan, ja siksi, että tunsin teidät ennenkuin Margueriten. Teitä saan kiittää siitä, että olen ollut hänen rakastajansa, samoin kuin saan kiittää teitä siitäkin, etten sitä enää ole, eikö totta?

— Taivas varjelkoon! Olen tehnyt kaikkeni saadakseni hänet jättämään teidät, ja luulen, ettette vastaisuudessa tule olemaan minulle sen johdosta vihainen.

— Olen teille kaksinkerroin kiitollinen siitä, sanoin minä ja nousin, sillä tunsin inhoa tuota naista kohtaan, joka näytti ottavan todeksi kaiken mitä sanoin.

— Lähdettekö?

— Lähden.

Tiesin jo kylliksi.

— Koska saan jälleen nähdä teidät?

— Pian. Hyvästi.

— Hyvästi.

Saavuttuani kotiin nousivat raivon kyyneleet silmiini ja sydämessäni tuntui voimakas koston tarve.

Marguerite ei siis ollut parempi kuin muutkaan; syvä rakkaus, jota hän tunsi minua kohtaan, ei ollut kestänyt taistelussa hänen toivomustaan vastaan päästä jälleen viettämään entistä elämäänsä, omistaa vaunut ja viettää hurjaa elämää.

Näin ajattelin unettomina öinäni, sen sijaan, että, jos olisin harkinnut asioita yhtä kylmäverisesti kuin olin tekevinäni, olisin Margueriten remuavassa elämässä nähnyt keinon, jolla hän koetti vaientaa erästä alituisesti kalvavaa muistoa. Onnettomuudeksi pitivät huonot intohimot minua vallassaan ja minä etsin vain keinoa, jolla olisin voinut kiusata tuota olento parkaa.

Tuo Olympe oli, vaikka ei juuri hänen ystävättärensä, niin ainakin nainen, jonka kanssa hän Parisiin paluunsa jälkeen eniten seurusteli. Olympen oli nyt määrä pitää tanssiaiset, ja kun otaksuin, että Margueritekin olisi läsnä, koetin minä hankkia itselleni kutsun niihin, ja onnistuinkin siinä.

Kun minä, tuskallisen mielenliikutuksen valtaamana, saavuin paikalle, oli tanssi jo täydessä käynnissä, ja minä näin Margueriten tanssivan katrillia kreivi N…n kanssa. Seisoin uuniin nojautuneena aivan hänen edessään ja katselin kuinka hän tanssi. Niinpian kun hän huomasi minut, joutui hän aivan hämilleen. Huomasin sen ja tervehdin häntä välinpitämättömästi.

Tanssin tauottua läksin tervehtimään hohtavakaulaista, kaunisolkapäistä emäntää. Tuo tyttö oli erittäin kaunis, mutta hänellä ei silloin ollut rakastajaa. Sellaiseksi pääseminen ei tuottanut mitään vaikeuksia, jos vaan omisti kylliksi rahaa. Päätin tulla siksi, ja aloin osani pyytämällä Oiympen tanssiin.

Puoli tuntia myöhemmin puki Marguerite turkin yllensä ja poistui kuolon kalpeana juhlasta.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Se oli jo jotakin, mutta se ei ollut kylliksi.

Käsitin millainen valta minulla oli tuon naisen ylitse, ja minä väärinkäytin sitä alhaisella tavalla.

Sitten kun minun todella oli onnistunut saada ostetuksi Olympe kuudella tuhannella francsilla, aloin joka päivä vainota Margueritea. Olympe ja hän eivät enää seurustelleet keskenään, sillä huhu intohimostani levisi pian. Mutta Marguerite otti arvokkuudella vastaan haavat, joita hänelle aiheutin.

Hän näytti vaan käyvän entistä surumielisemmäksi ja kalpeammaksi. Ja minä, joka nyt luulin rakkauteni muuttuneen vihaksi, minä iloitsin nähdessäni tuon jokapäiväisen tuskan. Usein, kun olin ollut erikoisen julma häntä kohtaan, katsoi hän minuun niin rukoilevasti, että häpesin osaani ja olin vähällä pyytää häneltä anteeksi.

Lopulta ei Marguerite enää käynyt tanssiaisissa eikä teatterissa, peläten tapaavansa minut ja Olympen siellä. Mutta sitten seurasi suoranaisia loukkauksia nimettömät kirjeet, ja sekä minä että rakastajattareni puhuimme kaikenlaista alentavaa Margueritesta.

Kun olin kerran kirjoittanut tavallista katkeramman kirjeen Margueritelle, tuli Prudence seuraavana päivänä luokseni, mutta ei nauraen kuten tavallista, vaan vakavana, ja hän sanoi minulle liikutetulla äänellä, etten sitten tulostani lähtien, kolme viikkoa sitten, ole laskenut käsistäni ainoatakaan tilaisuutta tuottaakseni Margueritelle tuskaa; ja nyt oli se kaikki saattanut hänet vuoteen omaksi.

Moittimatta minua mistään, lähetti Marguerite Prudencen sanomaan minulle, ettei hänellä ollut enää siveellistä eikä ruumiillista voimaa kestää sitä mitä hänelle aiheutin.

— Rakas Armand, jättäkää hänet sentähden rauhaan; jos te näkisitte hänet, häpeäisitte käytöstänne. Hän on kalpea ja yskii, eikä hänellä ole enää pitkälti elonaikaa.

Prudence ojensi minulle kätensä ja lisäsi:

— Käykää hänen luonaan; käyntinne tekee hänet varmasti hyvin onnelliseksi.

— Minua ei haluta tavata kreivi N…ea.

— Hän ei ole koskaan Margueriten luona. Hän ei voi sietää kreiviä.

— Jos Margueritea haluttaa nähdä minut, tietää hän missä asun. Mitä minuun tulee, niin en astu jalallani d'Antin kadulle.

— Otatteko hänet vastaan hyvin?

— Luonnollisesti.

— Hyvä. Olen varma siitä, että hän tulee. Aiotteko lähteä ulos tänään?

— Olen koko illan kotona.

— Sanon sen hänelle. Prudence läksi.

Kävin ulkona syömässä päivällistä, mutta palasin heti kotiin. Annoin lämmittää kaikissa huoneissa ja lähetin sitten Josefin pois. En voi kuvailla niitä tunteita, jotka järkyttivät minua odottaessani tunnin ajan. Mutta kun ovikello yhdeksän aikaan soi, oli mielenliikutukseni niin voimakas, että mennessäni avaamaan ovea täytyi minun nojautua seinään etten kaatuisi. Onneksi oli eteisessä puolihämärä, joten kasvojani ei voinut selvästi eroittaa. Marguerite astui sisään. Hän oli puettu mustiin ja hänen kasvoillaan oli tiheä harso. Saatoin tuskin tuntea häntä harson alta.

Hän astui saliin ja kohotti harson. Hän oli marmorin kalpea.

— Tässä olen, Armand, sanoi hän; — tahdoit, että tulisin, ja tässä minä olen.

Ja hän asetti molemmat kätensä kasvoilleen ja ratkesi katkeraan itkuun. Menin hänen luokseen.

— Mikä sinun on? kysyin minä liikutettuna.

Hän puristi kättäni, mutta ei vastannut, sillä kyyneleet tukahduttivat vielä hänen äänensä.

Mutta hetkisen kuluttua rauhoittui hän hieman ja sanoi:

— Sinä olet tehnyt minulle paljon pahaa, Armand, enkä minä ole tehnyt sinulle mitään.

— Et mitään? sanoin minä katkerasti hymyillen.

— En mitään muuta kuin mitä olosuhteet ovat pakoittaneet minut tekemään.

En voi kuvata mitä tunsin kun nyt jälleen näin Margueriten.

Kun hän ensi kerran kävi luonani istui hän samalla paikalla kuin nytkin; mutta sen jälkeen oli hänestä tullut toisen miehen rakastajatar, ja kuitenkin minä tunsin että rakastin tuota naista yhtä paljon, niin, ehkäpä enemmänkin kuin mitä ennen olin rakastanut.

Kuitenkin oli vaikeata johtaa keskustelua siihen asiaan, joka oli tuonut hänet luokseni.

Marguerite ymmärsi kaiketi sen, sillä hän sanoi:

— Suututan ehkä sinua, Armand, kun pyydän sinua säästämään minua siitä mitä sinulla mahdollisesti on mielessä minua kohtaan. Aina siitä lähtien, kun palasit Parisiin olet sinä, joko tahtoen tahi tahtomattasi, tehnyt minulle paljon pahaa, niin että en kestäisi enää neljättä osaakaan mielenliikutuksista, joita tähän saakka olen saanut kokea. Sinun täytyy sääliä minua. Ja sinun täytyy huomata, että miehellä, jolla on sydän, on jalompaakin tehtävää kuin kiusata minun kaltaistani sairasta, surevaa naista. Tunnustele kättäni. Minulla on kuumetta, olen noussut vuoteesta tullakseni tänne pyytämään, en ystävyyttäsi, vaan välinpitämättömyyttäsi.

Tartuin todella Margueriten käteen. Se oli polttavan kuuma, ja kuitenkin hän värisi, samettitakista huolimatta.

Työnsin tuolin, jolla hän istui, lähemmäksi valkeata.

— Etkö sitten luule, että minä olen kärsinyt? kysyin minä. —
Oh, tuota yötä, jolloin, odotettuani sinua turhaan maalla, läksin
Parisiin sinua etsimään, enkä löytänyt muuta kuin tuon kirjeen,
joka oli tehdä minut hulluksi! Kuinka sinä saatoit pettää minua,
Marguerite, minua, joka rakastin sinua niin suuresti?

— Älkäämme puhuko siitä, Armand; en ole tullut tänne selittämään sitä asiaa. Tahdoin nähdä sinut muuna kuin vihollisena, siinä kaikki, ja minä tahdoin vielä kerran puristaa kättäsi. Sinulla on nuori, kaunis rakastajatar, jota rakastat, niinkuin kerrotaan; ole onnellinen hänen kanssaan ja unhoita minut.

— Ja sinä, sinä olet epäilemättä onnellinen?

— Näytänkö minä onnelliselta naiselta, Armand? Älä tee pilaa tuskastani, sinä, joka tiedät paremmin kuin kukaan muu sen syyn ja suuruuden.

— Riippui sinusta itsestäsi, tahdoitko koskaan tulla onnettomaksi, jos sinä, niinkuin sanot, todella olet sitä.

— Ei, ystäväni, olosuhteet olivat tahtoani vahvemmat. Minä en seurannut kevytmielisiä vaistoja, kuten näyt luulevan, vaan pakoittavaa välttämättömyyttä, ja syitä, jotka saat tietää eräänä päivänä ja jotka saattavat sinut antamaan minulle anteeksi.

— Miksi sinä et ilmoita minulle tänään noita syitä?

— Koska ne eivät voisi aikaansaada lähestymistä välillämme, ja koska ne ehkä vieroittaisivat sinut ihmisistä, joista sinun ei tulisi vieroittua.

— Ketä ne ihmiset ovat?

— Sitä en voi sanoa.

— Silloin sinä valehtelet.

Marguerite nousi ja astui ovea kohti.

Minä en voinut nähdä tuota mykkää, ilmeikästä tuskaa, tuntematta liikutusta, kun vertasin tuota kalpeata, itkevää naista siihen iloiseen tyttöön, joka oli tehnyt pilaa minusta Ooppera-Comiquessa.

— Sinä et saa lähteä, sanoin minä ja asetuin oven eteen.

— Miksi en?

— Siksi, että minä, huolimatta kaikesta siitä mitä olet tehnyt minulle, rakastan sinua yhä ja tahdon pitää sinut täällä.

— Ajaaksesi minut huomenna pois, eikö niin? Ei, se on mahdotonta! Meidän kohtalomme ovat eroitetut, meidän ei tule koettaa yhdistää niitä jälleen. Sinä ehkä vielä halveksisit minua, sen sijaan, että sinä nyt ainoastaan vihaat minua.

— Ei, Marguerite, huudahdin minä, tuntien koko rakkauteni ja toivomusteni uudestaan heräävän tuon naisen kosketuksesta.

— Ei, minä unohdan kaikki, ja me tulemme onnellisiksi, niinkuin olemme toisillemme luvanneet.

Marguerite pudisti epäillen päätänsä, mutta sanoi:

— Enkö ole sinun orjattaresi? Tee kanssani mitä tahdot, olen sinun!

Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa, heitti ne sohvalle ja alkoi nopeasti avata pukuaan, sillä hänen tautinsa aiheuttaman tavanmukaisen kohtauksen vaikutuksesta syöksyi veri sydämestä päähän ja oli vähällä tukehduttaa hänet. Kuiva ja kova yskä seurasi kohtausta.

— Lähetä sana kuskilleni, että hän ajaa kotiin, sanoi hän.

Läksin itse toimittamaan asian. Palattuani huoneeseen, istui
Marguerite takan ääressä, hampaat kalisten kylmästä.

Otin hänet syliini, riisuin hänet ilman että hän liikauttikaan itseään ja asetin tuon jääkylmän olennon vuoteeseeni.

Sitten istuin hänen viereensä ja koetin lämmittää häntä hyväilyilläni.

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan hymyili minulle.

Oh, se oli kummallinen yö! Kaikki se elämä, mikä Margueritessa oli, ikäänkuin kokoontui niihin suudelmiin, jotka hän minulle antoi, ja minä kysyin itseltäni, eikö ollut parempi surmata hänet, ettei hän kuuluisi kenellekään toiselle.

Päivän valjetessa olimme molemmat valveilla.

Hetkisen luulin voivani unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun läksin Bougivalista, ja minä sanoin Margueritelle:

— Tahdotko, että matkustamme, että jätämme Parisin?

— Ei, ei, sanoi hän melkein pelästyen. — Me tulisimme liian onnettomiksi. En voi enää vaikuttaa onneesi, mutta niin kauan kun vielä voin hengittää, olen minä oikkujesi orjatar. Tule luokseni milloin tahdot; mutta älä sido tulevaisuuttasi minun tulevaisuuteeni, sinä tulisit vaan onnettomaksi — ja tekisit minutkin onnettomaksi.

Kun hän oli lähtenyt, väristytti minua tyhjyys, jonka hän jätti jälkeensä. Kello viisi läksin d'Antin kadun 9:ään, tietämättä mitä siellä tekisin.

Nanine avasi minulle oven.

— Neiti ei voi nyt ottaa teitä vastaan, sanoi hän hämillään.

— Miksi ei?

— Siksi, että kreivi N… on hänen luonaan, ja hän on kieltänyt minua laskemasta ketään sisälle.

— Se on totta, sopersin minä, — olin unohtanut sen.

Palasin kotiini hoiperrellen kuin humalainen, ja kiihkeän mustasukkaisuuden puuskassa otin viidensadan francsin setelin ja pistin sen kuoreen seuraavasisältöisen kirjeen kera:

"Läksitte niin varhain aamulla, että unohdin maksaa teille. Tässä seuraa maksu yöstä". Lähetettyäni kirjeen, läksin, ikäänkuin tukahduttaakseni halpamaisesta teostani johtuvia, heti ilmeneviä omantunnon tuskia.

Mutta minä palasin pian kotiin.

Marguerite ei ollut vastannut kirjeeseeni. Enkä minä voi kuvata millaisessa mielenliikutuksessa vietin seuraavan päivän.

Kello puoli seitsemän toi kaupunginlähetti kirje-kuoren, jossa oli kirjeeni ja viidensadan francsin seteli, mutta ei mitään vastausta.

— Kuka antoi tämän? kysyin minä mieheltä.

— Eräs nainen, joka kamarineitinsä kera matkusti diligensiila
Boulogneen.

Riensin Margueriten luo.

— Neiti matkusti Englantiin kello kuusi, vastasi portinvartija.

Mikään ei pidättänyt minua enää Parisissa, ei viha eikä rakkaus. Olin aivan näännyksissä kaikista mielenliikutuksista.

Erään ystäväni oli määrä matkustaa Itämaille; kirjoitin isälleni, että halusin lähteä hänen mukanaan. Isäni antoi minulle matkarahat, ja kahdeksan päivää myöhemmin astuin laivaan Marseillessa.

Alexandriassa sain eräältä lähettiläältä, jonka olin muutamia kertoja tavannut Margueriten luona, tietää, että tuo tyttöparka oli kovin sairas.

Silloin kirjoitin hänelle kirjeen, johon sain vastauksen Touloniin ja jonka vastauksen olet lukenut.

Matkustin heti, ja lopun sinä tunnet. Nyt on jälellä enää niiden lehtien lukeminen, jotka Julie Duprat jätti minulle ja jotka muodostavat välttämättömän lisän siihen mitä olen kertonut.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Armand, jota oli väsyttänyt tuo pitkä kertomus, jonka hänen kyyneleensä olivat usein keskeyttäneet, nosti molemmat kätensä otsalleen ja sulki silmänsä, joko ajatellakseen tahi koettaakseen nukkua. Olin ottanut Margueriten kirjoittamat paperit, joista luin seuraavaa:

Tänään on 15 päivä Joulukuuta. Olen ollut huonona monta päivää. Aamulla täytyi minun käydä vuoteeseen; ilma on kolea ja minä olen surullinen; olen yksin ja ajattelen sinua, Armand. Ja sinä, missä sinä lienet, kun kirjoitan näitä rivejä? Kaukana Parisista, on minulle kerrottu, että kenties sinä olet jo unohtanut Margueriten. Kunhan sinä vihdoinkin olisit onnellinen, sinä, jota saan kiittää elämäni ainoista ilon hetkistä.

En voinut vastustaa toivomustani saada antaa sinulle selityksen menettelyni johdosta, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, mutta minun kaltaiseni naisen kirjettä voidaan helposti pitää valheena, ellei kuolema sitä auktoriteetillaan pyhitä, ja se muuttuu kirjeen asemesta tunnustukseksi.

Olen tänään sairas; voin kuolla tähän tautiin, sillä olen aina aavistanut kuolevani nuorena. Äitini kuoli keuhkotautiin, ja elintapa, jota olen tähän saakka viettänyt, on ollut omiaan vaan pahentamaan tautiani, ainoata perintöä, jonka äitini minulle jätti. Mutta minä en tahdo kuolla saamatta antaa sinun tietää mitä sinun tulee minusta ajatella, jos sinä, kerran palattuasi, enää välität tyttöparasta, jota ennen matkalle lähtöäsi rakastit.

Kas tässä mitä kirje sisälsi:

Sinä kyllä muistat, Armand, kuinka isäsi tulo hämmästytti meitä Bougivalissa, muistat minun äkillisen pelästykseni ja oman kohtauksesi hänen kanssaan, josta minulle illalla kerroit.

Seuraavana päivänä, sinun ollessasi Parisissa ja odottaessani isääsi, joka ei saapunut, tuli luokseni eräs mies ja toi minulle kirjeen herra Duvalilta.

Tuossa kirjeessä pyydettiin minua mitä vakavimmin sanoin lähettämään sinut jonkun tekosyyn nojalla pois kotoa ja vastaanottamaan isäsi. Hän tahtoi puhua kanssani ja ennen kaikkea kielsi minua mainitsemasta sanaakaan sinulle aikeestaan.

Sinä muistat kuinka hartaasti kehoitin sinua palaamaan jälleen
Parisiin seuraavana päivänä.

Tunti sen jälkeen, kun sinä olit matkustanut, saapui isäsi. En tahdo kuvailla sinulle minkä vaikutuksen hänen ankarat kasvonsa minuun tekivät. Isäsi oli vanhojen ennakkoluulojen orja, ennakkoluulojen, joiden mukaan liehinainen on sydämetön, järjetön olento, jonkinlainen kullanpyydystys kone, mutta joka on valmis murskaamaan käden, joka hänelle sitä ojentaa ja armotta repimään rikki sen, joka antaa hänen toimia ja elää.

Isäsi oli kirjoittanut hyvin kohteliaan kirjeen, jotta suostuisin ottamaan hänet vastaan; mutta hän ei ensinkään ollut kirjeensä kaltainen. Hänen ensimäiset sanansa olivat ylimieliset, häpeämättömät, vieläpä uhkaavatkin, niin että annoin hänen ymmärtää, että olin kotonani ja että minun ei tarvinnut tehdä hänelle tiliä elämästäni muuten kuin mikäli oli kysymys todellisesta rakkaudesta, jota tunsin hänen poikaansa kohtaan.

Herra Duval rauhoittui silloin hieman, mutta sanoi kuitenkin, ettei hän voinut kauempaa sallia, että hänen poikansa saattoi itsensä perikatoon minun tähteni; että olin tosin kaunis, mutta olinpa kuinka kaunis tahansa, niin en saanut käyttää kauneuttani turmellakseni nuoren miehen tulevaisuuden sellaisilla kuluilla, kuin mitä minulla oli.

Oli olemassa ainoastaan yksi vastaus, eikö totta? Ja se oli, että siitä lähtien, kun olin tullut rakastajattareksesi, ei mikään uhri ollut minulle ollut liian suuri ollakseni sinulle uskollinen, pyytämättä sinulta enemmän rahoja kuin mitä saatoit antaa. Näytin panttilaput, kuitit myydyistä esineistä, kerroin, että aioin myydä huonekaluni maksaakseni velkani ja voidakseni elää yhdessä sinun kanssasi, olematta sinulle liian raskaana taakkana. Puhuin meidän onnestamme, että sinä olet tuottanut minulle rauhallisemman, onnellisemman elämän, ja lopulta hän tuli vakuutetuksi kaikesta ja ojensi minulle kätensä sekä pyysi anteeksi äskeisen käytöksensä.

Sitten hän sanoi:

— Silloin, neiti, en pyydä teitä esityksilläni ja uhkauksillani, vaan rukouksillani tekemään poikani hyväksi vieläkin suuremman uhrauksen kuin mitä tähän saakka olette tehnyt.

Tämä johdatus saattoi minut vapisemaan. Isäsi astui lähemmäksi, tarttui molempiin käsiini ja jatkoi ystävällisellä äänellä:

— Lapseni, älkää pahastuko siitä mitä teille nyt sanon; koettakaa vaan ymmärtää, että elämä toisinaan vaatii sydämeltä julmia välttämättömyyksiä, joihin täytyy alistua. Te olette hyvä ja ylevämielisempi kuin monet naiset, jotka ehkä halveksivat teitä, mutta jotka eivät ole edes teidänkään arvoisianne. Mutta ajatelkaa, että rakastajattaren rinnalla on myöskin perhe; että paitsi rakkautta on olemassa myöskin velvollisuuksia; että intohimon kautta seuraa se kausi, jolloin miehellä täytyy, jotta häntä kunnioitettaisiin, olla varma ja vakava asema elämässä. Pojallani ei ole mitään omaisuutta ja kuitenkin hän on valmis luovuttamaan teille äitinsä perinnön. Jos hän ottaisi vastaan uhrin, jonka aiotte tehdä, vaatisi kunniantunto ja arvokkuus häntä korvaamaan sen tällä lahjoituksella, joka ainaiseksi suojaisi teidät täydelliseltä hädältä. Mutta hän ei voi ottaa vastaan tuota uhria, siksi että maailman silmissä tuon suostumuksen aiheuttaisi epärehellinen vaikutin, ja moinen epäluulo ei saa liittyä meidän nimeemme. Ei otettaisi huomioon, että Armand rakastaa teitä ja että te rakastatte häntä, että tämä molemminpuolinen rakkaus on hänelle onni ja teille ojennus, asia otettaisiin vain yhdeltä kannalta, nimittäin, että Armand Duval on sallinut liehinaisen — suokaa anteeksi, rakas lapsi, kaikki mitä olen pakoitettu teille sanomaan — myydä kaiken omaisuutensa hänen tähtensä. Silloin seuraisivat omantunnon tuskat, olkaa varma siitä, ja te joutuisitte molemmat kahleisiin, joita ette voisi murtaa. Mitä te silloin tekisitte? Nuoruutenne olisi mennyttä, poikani tulevaisuus tuhottu; ja minä, hänen isänsä, saisin vain toiselta lapselta kiitollisuutta, jota odotan molemmilta. Te olette nuori, te olette kaunis, elämä on lohduttava teitä, te olette jalomielinen, ja muisto hyvästä teosta on tasoittava paljon menneisyydestänne. Niiden kuuden kuukauden aikana, jolloin Armand on tuntenut teidät, on hän unohtanut minut. Neljä kertaa olen kirjoittanut hänelle, eikä hän ole ajatellutkaan vastata minulle. Olisin voinut kuolla, eikä hän olisi tietänyt siitä mitään. Vaikkakin päättäisitte elää toisin kuin olette elänyt, ei Armand, joka rakastaa teitä, sallisi teidän viettää sellaista yksinäistä elämää, johon hänen vaatimattomat varansa pakoittaisivat teidät, ja joka ei sovi teidän kauneudellenne! Hän on pelannut, tiedän sen, ja tiedän myöskin, että hän ei ole maininnut siitä sanallakaan teille. Mutta hetkellisessä huumauksessa olisi hän voinut menettää osan siitä minkä vuosien kuluessa olen kerännyt tyttäreni myötäjäisiksi, hänelle itselleen ja omien vanhojen päivieni varalle. Mitä ei ole tapahtunut, voi vielä tapahtua. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että elämä, josta luovutte hänen tähtensä, ei houkuttele teitä uudestaan? Oletteko varma siitä, ettette koskaan rakasta ketään muuta? Ettekö lopulta kärsisi siteistä, joihin suhteenne rakastajanne saattaisi ja joita olisi vaikea saada hänet unohtamaan, jos kunnianhimoiset ajatukset vuosien kuluessa seuraisivat rakkausunelmia? Ajatelkaa kaikkea tätä, neitiseni; te rakastatte Armandia, osoittakaa se hänelle ainoalla tavalla mikä teillä vielä on jälellä, uhraamalla rakkautenne hänen tulevaisuutensa hyväksi. Vielä ei onnettomuutta ole tapahtunut, mutta se on tapahtuva, vieläpä suurempi kuin olen ennustanut. Ja lopuksi, lapseni, saatte tietää miksi olen tullut Parisiin. Kuten jo mainitsin, on minulla tytär, nuori, kaunis ja puhdas kuin enkeli. Hän rakastaa, ja hän on myöskin tehnyt rakkaudestaan elämänsä unelman. No niin! Tyttäreni menee naimisiin miehen kanssa, jota hän rakastaa, ja hän joutuu kunnialliseen perheeseen, joka tahtoo, että minunkin olisi kunniallinen. Tulevan vävyni omaiset ovat saneet kuulla kuinka Armand elää Parisissa, ja he katsovat avioliiton mahdottomaksi, jos Armand jatkaa nykyistä elintapaansa. Käsissänne on siis lapsen tulevaisuus, lapsen, joka ei koskaan ole tehnyt teille mitään ja jolla on oikeus katsoa tulevaisuuteen. Onko teillä oikeutta ja onko teillä voimia särkeä sitä? Rakkautenne ja tuskanne nimessä, Marguerite, lahjoittakaa minulle tyttäreni onni! —

Ystäväni, itkin hiljaa, kuullessani kaikkia näitä seikkoja, joita itsekin olin usein ajatellut, mutta jotka isäsi suussa muuttuivat vielä vakavammaksi todellisuudeksi. Ja minä sanoin itselleni kaiken sen, jota isäsi ei ollut uskaltanut minulle sanoa, mutta joka usein oli ollut hänen huulillaan: että suhteemme aina näyttäisi laskelmalta minun puoleltani; että menneisyyteni ei oikeuttanut minua uneksimaan sellaisesta tulevaisuudesta; ja että otin edesvastuun, jota tapani ja maineeni eivät voineet ta'ata. Ja lopuksi, rakastin sinua, Armand. Herra Duvalin isällinen puhetapa, puhtaat tunteet, joita hän minussa herätti, halu voittaa hänen kunnioituksensa ja sinun, josta olin varma myöhemmin, kaikki tämä täytti sydämeni jaloilla ajatuksilla, jotka kohottivat minua omissa silmissäni; ja nämä uudet tunteet vaiensivat ne neuvot, joita onnellisten päivien muistot sinun kerallasi antoivat minulle.

— Hyvä, herra, sanoin minä, kuivaten kyyneleeni. Uskotteko, että rakastan poikaanne epäitsekkäällä rakkaudella?

— Uskon, vastasi herra Duval.

— Hyvä, syleilkää minua siis niin kuin syleilisitte tytärtänne, ja minä sanon, että suudelmanne on tekevä minut vahvaksi rakkauttani vastaan, ja että poikanne on viikon kuluttua palaava luoksenne.

— Te olette jalo tyttö, vastasi isäsi, suudellen minua otsalle, — ja Jumala palkitsee teitä hyvyydestänne. Mutta minä pelkään, että poikani ei suostu tähän kaikkeen.

— Olkaa rauhallinen, herraseni, hän on vihaava minua.

Meidän kummankin tähden täytyi ylitsepääsemättömän esteen nousta välillemme. Kirjoitin sentähden Prudencelle, että suostuin kreivi N…n ehdoitukseen, ja että hän ilmoittaisi kreiville, että tahdoin syödä illallista hänen ja Prudencen kanssa.

Sinetöin kirjeen ja pyysin isääsi ottamaan sen mukaansa Parisiin, kertomatta hänelle sen sisältöä. Hän tahtoi kuitenkin tietää sen.

— Se sisältää poikanne onnen, vastasin minä.

Hän suuteli minua vielä kerran ja kaksi kiitollisuuden kyyneltä kostutti otsaani. Ja samassa, kun olin suostunut menemään toiselle miehelle, tunsin ylpeyttä ajatellessani mitä tällä uudella hairahduksellani lunastin.

Herra Duval nousi nyt vaunuihinsa ja matkusti pois. Mutta olinhan minä nainen, enkä minä voinut olla itkemättä nähtyäni sinut; mutta minä en horjunut.

— Teinkö oikein? sitä kysyn nyt itseltäni ollessani sairaana ja vuoteen omana, jonka ehkä vasta kuolleena jätän.

Sinä näit kärsimykseni, kun välttämätön eronhetki läheni; isäsi ei ollut silloin tukemassa minua ja olin vähällä tunnustaa sinulle kaikki, niin suuresti pelkäsin ajatusta, että sinä vihaisit ja halveksisit minua.

Rukoilin Jumalalta voimia kestämään uhraukseni, ja minä luulen, että
Hän kuuli minua.

Mutta noilla illallisilla tarvitsin jotakin muuta, sillä minä en tahtonut tietää mitä tein, niin suuresti pelkäsin, että horjuisin päätöksessäni. Etsin väkijuomista unhoitusta, ja kun seuraavana aamuna heräsin, olin minä kreivin rakastajatar.

Siinä koko totuus, ystäväni; tuomitse ja anna minulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut sinulle anteeksi kaiken pahan minkä olet minulle siitä lähtien tehnyt.