TOINEN OSA.

KYMMENES LUKU.

— Mutta, hyvänen aika, mitä te oikeen teette? huusi Prudence, joka tietämättämme oli ilmestynyt kynnykselle.

— Me puhumme järkeä, vastasi Marguerite, — jättäkää meidät vielä hetkiseksi rauhaan, sitte me tulemme.

— Hyvä, hyvä, puhukaa lapsukaiset, puhukaa, sanoi Prudence ja poistui sulkien oven perässään.

— On siis sovittu, että te ette rakasta minua, sanoi Marguerite, jäätyämme kahden kesken.

— Minä matkustan.

— Olemmeko tulleet niin pitkälle?

Olin mennyt liian pitkälle voidakseni enää perääntyä, ja sitäpaitsi saattoi tuo tyttö pääni aivan pyörälle.

Tuo sekoitus iloisuutta, surumielisyyttä, siveellisyyttä ja siveettömyyttä, tuo hänen vaikutuksille herkäksi tekevä tautinsa ja hermoston ärtyneisyytensä, kaikki se antoi minun ymmärtää, että jollen heti alusta pitäen saanut valtoihini tuota kevytmielistä, helposti unohtuvaa luonnetta kadottaisin hänet ainiaaksi.

— Kuulkaa, te puhutte siis tosissanne? sanoi hän.

— Niin, täydellä todella.

— Mutta miksi ette ole sanonut minulle tätä aikaisemmin?

— Koska olisin voinut sanoa sen teille?

— Päivää myöhemmin kun teidät esitettiin minulle Ooppera Comiquessa.

— Luulen, että olisin saanut huonon vastaanoton, jos silloin olisin tullut luoksenne.

— Miksi niin?

— Siksi, että käyttäydyin niin tyhmästi edellisenä iltana.

— Se on totta. Mutta te rakastitte minua kuitenkin jo silloin.

— Niin.

— Mikä ei estänyt teitä menemästä rauhallisesti nukkumaan näytännön jälkeen. Tuollaiset voimakkaat rakastumiset kyllä tunnetaan.

— Te luultavasti erehdytte. Tiedättekö mitä sinä iltana tein? Odotin teitä kahvila Anglais'n portilla. Seurasin vaunua, joka vei teidät ja kolme ystäväänne sieltä, ja kun näin teidän astuvan niistä ja nousevan yksin asuntoonne, tunsin sanomatonta onnea.

Marguerite purskahti nauruun.

— Mille te nauratte? kysyin minä.

— Ei millekään.

— Pyydän, vastatkaa minulle, muuten luulen, että te yhä edelleen pidätte minua pilkkananne.

— Ettekö suutu?

— Onko minulla oikeus suuttua teihin?

— No niin! Menin hyvällä syyllä yksin kotiini.

— Kuinka niin?

— Minua odotettiin siellä.

Vaikka olisin saanut häneltä veitsen piston, ei se olisi koskenut minuun niin. Nousin ja ojensin hänelle käteni:

— Hyvästi.

— Minä arvasin, että te suuttuisitte, sanoi Marguerite. — Miehillä on raivo saada tietää sellaista mikä tuottaa heille tuskaa.

— Mutta minä vakuutan teille, sanoin minä kylmästi ikäänkuin tahtoen osoittaa hänelle, että ikuisiksi ajoiksi olin parantunut intohimostani, ja minä vakuutan teille, että en ole suuttunut. Se, että joku odotti teitä, oli yhtä luonnollista kuin sekin, että minä lähden täältä kello kolme aamulla.

— Ehkä teilläkin on joku kotona odottamassa?

— Ei, mutta minun täytyy lähteä.

— Hyvästi siis.

— Te lähetätte minut pois.

— En suinkaan.

— Miksi te kiusaatte minua näin?

— Kuinka niin?

— Te sanoitte, että joku odotti teitä.

— Minä en voinut olla nauramatta, ajatellessani, että te olitte onnellinen, nähdessänne minut menevän yksin kotiin, johon minulla oli niin hyvä syy.

— Lapsellisuus tuottaa usein iloa, ja on väärin häiritä tuota iloa, etenkin kun voi, antamalla sen jatkua, tehdä iloitsevan vieläkin onnellisemmaksi.

— Kenen kanssa te luulette olevanne tekemisissä? Minä en ole mikään pyhimys enkä herttuatar. En ole tuntenut teitä ennenkuin tänään, enkä ole velvollinen tekemään teille tiliä menettelystäni. Olettaen, että minusta jonakin päivänä tulee teidän rakastajattarenne, täytyy teidän muistaa, että minulla on ennen teitä ollut muita rakastajia. Jos te jo ennakolta osoitatte mustasukkaisuutta, niin mitä sitten myöhemmin onkaan tapahtuva, jos tuo "myöhemmin" nyt sitten on lainkaan tuleva! Te olette verraton!

— Siksi, että kukaan ei ole rakastanut teitä niinkuin minä teitä rakastan.

— No niin, suoraan puhuen, rakastatteko minua todellakin niin suunnattomasti?

— Niin paljon kuin rakastaa voin.

— Ja sitä on jatkunut aina…

— Aina siitä lähtien, kun kolme vuotta sitten näin teidän astuvan vaunuistanne Pörssitorilla.

— Tiedättekö, se on sangen kaunista. No, hyvä, millä minä voin palkita suuren rakkautenne?

— Teidän täytyy rakastaa minua hiukan, sanoin minä, sydämeni jyskyttäessä niin rajusti, että tuskin saatoin puhua, sillä Margueriten ilvehtivästä hymystä huolimatta olin tuntevinani, että tuo kauan kaipaamani hetki lähestyi.

— No hyvä. Mutta herttua?

— Mikä herttua?

— Vanha, mustasukkainen suojelijani.

— Hän ei saa tietää mitään.

— Mutta jos hän saa tietää?

— Silloin hän antaa teille anteeksi.

— Ei anna. Hän hylkää minut, ja kuinka minun sitten käy?

— Mutta uskallattehan te panna itsenne alttiiksi erään toisenkin takia.

— Mistä te sen tiedätte?

— Siitä, että te kielsitte päästämästä ketään sisälle tänä yönä.

— Se on totta, mutta tuo toinen on tosi ystäväni.

— Josta ette näy suuria välittävän, koska annatte sulkea häneltä ovenne tällaiseen aikaan.

— Teillä ei pitäisi olla syytä moittia minua siitä, koska se tapahtui siksi, että otin vastaan teidät, teidät ja ystävänne.

Olin vähitellen lähestynyt Margueritea ja kiertänyt käteni hänen vartalonsa ympäri, ja tunsin nyt hänen notkean ruumiinsa nojaavan käsiäni vasten.

— Jos te tietäisitte kuinka teitä rakastan, kuiskasin minä.

— Onko se totta?

— Vannon sen teille.

— Hyvä, jos te lupaatte tehdä kaikki mitä minä tahdon, sanomatta sanaakaan, tekemättä pienintäkään huomautusta ja kysymättä mitään, niin ehkä rakastan teitä.

— Lupaan kaikki mitä tahdotte.

— Mutta sanon teille etukäteen, että tahdon vapauden toimia mieleni mukaan, tarvitsematta tehdä vähintäkään tiliä teille. Olen aina etsinyt nuorta, tahdotonta miestä, joka olisi epäluulottomasti rakastunut ja jota voisi rakastaa ilman oikeutta, mutta en ole koskaan löytänyt sellaista. Miehet eivät ole koskaan tyytyväisiä, vaan vaativat että rakastajatar tekee tiliä nykyidestä, menneisyydestä ja vieläpä tulevaisuudestakin. Sitä mukaa kuin he tottuvat häneen, tahtovat he hallita häntä, ja jos he saavat kaikki mitä tahtovat, tulevat he vain entistä vaativaisemmiksi. Jos minä nyt päätän ottaa itselleni uuden rakastajan, niin toivon, että hänellä on kolme harvinaista ominaisuutta: luottavaisuutta, alistuvaisuutta ja hienotunteisuutta.

— Hyvä! Olen kaikkea mitä tahdotte.

— Sen saamme nähdä.

— Ja koska saamme nähdä?

— Myöhemmin.

— Miksi myöhemmin?

— Siksi, sanoi Marguerite, irroittautuen minusta ja ottaen suuresta vihosta punaisen kamelian, jonka pisti napinreikääni, — siksi, ettei aina voi panna täytäntöön sopimusta samana päivänä kuin on sen allekirjoittanut.

Sen oli helppo ymmärtää.

— Ja koska saan jälleen nähdä teidät? kysyin minä ja puristin häntä kädestä rintaani vasten.

— Silloin kun tämä kamelia muuttaa väriä.

— Ja koska se muuttaa väriä?

— Huomen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä. Oletteko nyt tyytyväinen.

— Ja sitä te kysytte.

— Ei sanaakaan tästä ystävällenne tahi Prudencelle tahi kenellekään muulle.

— Lupaan sen.

— Suudelkaa nyt minua, ja lähtekäämme sitten ruokasaliin.

Hän tarjosi minulle huulensa, silitti hiuksensa, ja me läksimme huoneesta, hän laulaen ja minä puolihulluna. Salissa hän pysähtyi ja kuiskasi:

— Arvelette varmaankin, että on merkillistä kuinka pian minä olin valmis myöntymään; tiedättekö mistä se johtuu? Siitä, jatkoi hän, tarttuen käteeni ja painaen sen sydäntään vasten, jolloin tunsin sen voimakkaat, nopeat lyönnit, — se johtuu siitä, että koska minun elinaikani on lyhempi kuin toisten, niin olen päättänyt elää sen nopeammin.

— Minä pyydän, älkää puhuko enää tuolla tavalla.

— Oh, lohduttakaa itseänne, jatkoi hän nauraen. — Niin lyhyt kuin elinaikani lieneekin, niin elän kuitenkin kauemmin kuin mitä te olette minua rakastava.

Ja hän astui laulaen ruokasaliin.

— Missä on Nanine? kysyi hän, nähtyään, että Gaston ja Prudence olivat kahden huoneessa.

— Hän nukkuu teidän huoneessanne, odottaen, että kävisitte levolle, vastasi Prudence.

— Tyttö parka! Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, on jo aika.

Kymmenen minuuttia myöhemmin me läksimme, Gaston ja minä.

Marguerite puristi hyvästellessä kättäni. Prudence jäi vielä hänen luokseen.

— No niin, sanoi Gaston kun pääsimme kadulle, — mitä te sanotte
Margueritesta?

— Hän on enkeli, ja minä olen hulluna häneen.

— Aavistin sen; sanoitteko sen hänelle?

— Sanoin.

— Ja lupasiko hän uskoa teitä?

— Ei.

— Prudencen laita on toisin.

— Lupasiko hän teille jotakin?

— Enemmän kuin jotakin, ystäväni! Kukapa uskoisi, että tuo pikku
Duvernoy on vielä niin hyvin säilynyt.

YHDESTOISTA LUKU.

Armand vaikeni päästyään näin pitkälle.

— Tahdotko sulkea ikkunan? sanoi hän, — minua alkaa viluttaa. Minä menen sillä aikaa vuoteeseen.

Suljin ikkunan.

Armand, joka oli vielä sangen heikko, riisui aamutakin yltään ja asettui vuoteeseen. Hän näytti väsyneeltä.

— Sinä olet ehkä puhunut liian paljon, sanoin minä. — Tahdotko, että minä poistun, jotta voit nukkua? Voit sitten jonakin toisena päivänä kertoa lopun tuosta tarinasta.

— Ikävystyttääkö se ehkä sinua?

— Päinvastoin.

— Silloin minä jatkan. Vaikka jätätkin minut yksin, niin en kuitenkaan voi nukkua.

— Kun minä saavuin kotiini, jatkoi hän, tarvitsematta muistella, niin elävästi oli hänellä mielessä kaikki nuo seikat, — en käynyt nukkumaan; istuuduin miettimään päivän seikkailua. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja odottamatta, että tosiaan luulin uneksineeni.

Ensimäinen vaikutelma, jonka olin saanut tulevasta rakastajattarestani, oli ollut niin voimakas, että se yhä piti minua vallassaan. Jatkuvassa itsepäisyydessäni en tahtonut nähdä hänessä samanlaista tyttöä kuin muut hänen kaltaisensa, ja kaikille miehille ominaisella turhamaisuudella olin valmis uskomaan, että hän tunsi minua kohtaan samanlaista mieltymystä kuin minä häntä kohtaan.

Kuitenkin havaitsin monta kielteistä seikkaa, ja minä olin usein kuullut kerrottavan, että Margueriten rakkaudesta oli tullut enemmän tahi vähemmän kallis kauppatavara, vuodenajan mukaan.

Mutta toiselta puolen, kuinka sovittaa nuo huhut kreivin yhä jatkuviin, tuloksettomiin käynteihin? Voi sanoa, että kreivi ei miellyttänyt häntä, ja että, kun herttua piti häntä niin loistavasti yllä, hän tahtoi mieluummin ottaa, jos hän kerran rakastajan halusi, sellaisen, joka häntä miellytti. Miksi, miksi hän ei silloin valinnut, kaunista, sukkelaa ja rikasta Gastonia, vaan minut, joka olin hänestä ollut niin naurettava, kun hän ensi kerran minut näki?

Mutta totta myöskin, että yksi ainoa minuutti voi vaikuttaa enemmän kuin koko vuoden käynnit.

Kaikista illallisvieraista olin minä ainoa, joka kävin levottomaksi silloin, kun hän läksi pöydästä. Seurasin häntä, olin niin liikutettu, etten voinut sitä peittää, ja minä itkin suudellessani hänen kättänsä. Tämä seikka ynnä se, että olin joka päivä käynyt hänen luonaan hänen sairastaessaan oli ehkä saattanut hänet näkemään minussa toisenlaisen miehen kuin ne, joita hän tähän saakka oli tuntenut; ja ehkä hän ajatteli, että hän saattoi rakkauden tähden, joka ilmeni sillä tavalla, tehdä sen minkä hän oli tehnyt niin usein, ett'ei sillä ollut enää mitään merkitystä hänen silmissään.

Kaikki nämä olettamukset olivat sangen todennäköisiä; mutta olivat syyt mitkä tahansa hänen suostumukseensa, eräs asia oli joka tapauksessa varma, nim. se, että hän oli suostunut.

Sinä yönä en sulkenut silmiäni. Minä en itse tuntenut itseäni; olin melkein hullu. Toisinaan arvelin, etten ollut kyllin kaunis, kyllin rikas tahi hieno omistaakseni sellaisen naisen; toisinaan tunsin ylpeyttä ajatellessani tuota omistamista. Sitten minä aloin pelätä, että Margueriten mieltymys minuun oli vain hetken oikku, ja tuntien ennakolta, että pikainen loppu tekisi minut onnettomaksi, ajattelin, että oli parasta olla menemättä hänen luokseen, matkustaa pois ja kirjoittaa hänelle epäilyksistäni. Sitten minä siirryin määrättömiin toiveisiin, rajattomaan luottamukseen. Tein uskomattomia tulevaisuudensuunnitelmia; sanoin itselleni, että tuo nainen saisi kiittää minua henkisestä ja ruumiillisesta parantumisestaan, että viettäisin koko elämäni yhdessä hänen kanssaan, ja että hänen rakkautensa tekisi minut onnellisemmaksi kuin kaikkein puhtain ja viattomin rakkaus.

Niin, en voi muistaa niitä tuhansia ajatuksia, jotka nousivat sydämestä päähäni ja vähitellen sammuivat uneen, johon aamulla vaivuin.

Kun heräsin, soitti kello kahta. Ilma oli verraton ja minusta tuntui kuin elämä ei olisi koskaan näyttänyt niin kauniilta ja täyteläiseltä. Eilispäivän muistot palasivat jälleen, varjottomina, esteettöminä ja illan suloisten toiveitten kyllästyttäminä. Pukeuduin nopeasti. Olin tyytyväinen ja tunsin pystyväni parhaisiin tekoihin. Tuon tuostakin hypähti sydämeni rinnassani ilosta ja rakkaudesta. En välittänyt enää niistä syistä, jotka ennen nukahtamistani olivat tehneet minut levottomaksi; näin ainoastaan päämäärän, ajattelin ainoastaan hetkeä, jolloin taas saisin nähdä Margueriten.

Minun oli mahdoton pysyä kotona. Huoneeni osoittautui liian pieneksi onnelleni, tarvitsin koko luonnon.

Läksin ulos. Sivuutin d'Antin kadun. Margueriten vaunut odottivat hänen portaidensa edessä; läksin Champs Elysées'elle. Rakastin kaikkia ihmisiä, jotka vastaani tulivat, tuttuja ja tuntemattomia.

Kuinka hyväksi rakkaus tekeekään ihmisen!

Kun olin tunnin ajan harhaillut puistossa, näin kaukaa Margueriten vaunut; en tuntenut niitä, vaan aavistin.

Juuri kun vaunujen piti kääntyä Champs-Elysées'en kulmassa, pysähdytti Marguerite ne, ja eräs nuori mies läksi lähellä olevasta herrajoukosta keskustelemaan hänen kanssaan.

He juttelivat hetkisen; sitten palasi tuo nuori mies toveriensa luo ja vaunut vierivät eteenpäin; olin tällä välin lähestynyt herrajoukkoa, ja näin, että mies, joka oli puhellut Margueriten kanssa, oli kreivi G…, jonka kuvan Prudence oli näyttänyt minulle ja sanonut olevan henkilön, jota Marguerite sai kiittää asemastaan.

Häneltä oli Marguerite käskenyt sulkea oven edellisenä iltana, otaksuin, että hän oli pysähdyttänyt vaunut selittääkseen kreiville syyn menettelyynsä; ja minä toivoin samalla, että hän olisi keksinyt jonkun uuden tekosyyn kreiviä varten täksi illaksi.

Minulla ei ole aavistustakaan kuinka loppu osa päivästä kului; kävelin, tupakoin, juttelin, mutta kello kymmenen aikaan illalla en muistanut vähääkään siitä mitä olin sanonut tahi keitä olin tavannut.

Kaikki mitä muistan on, että palasin kotiin, kulutin kolme tuntia pukemiseen ja katsoin ainakin sata kertaa kelloani. Kun se osoitti puolta yhtätoista katsoin ajan sopivaksi ja läksin.

Saavuttuani d'Antin kadulle, vilkaisin Margueriten ikkunoihin. Ne oli valaistu.

Soitin ja kysyin portinvahdilta oliko neiti Gautier kotona. Hän vastasi, ettei neiti koskaan tullut kotiin ennen kello yhtätoista.

Katsahdin kelloani ja huomasin, että olin tarvinnut ainoastaan viisi minuuttia, kulkeakseni tuon pitkän matkan.

Aloin kävellä edestakaisin tuolla autiolla kadulla.

Puolen tunnin kuluttua saapui Marguerite. Hän astui vaunuista ja katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.

Vaunut vierivät pois, sillä talli ei sijainnut siinä talossa.

Juuri kun Marguerite aikoi soittaa kelloa, astuin minä esille ja sanoin:

— Hyvää iltaa.

— Ah, tekö se olette? sanoi hän äänellä, josta ei suuresti kuvastunut iloa jälleennäkemisen johdosta.

— Olette antanut minulle luvan saapua luoksenne tänään.

— Se on totta; olin unohtanut sen kokonaan.

Tuo vastaus kumosi kaikki toivomukseni. Aloin kuitenkin vähitellen tottua hänen tapoihinsa, enkä sentähden poistunut, kuten muussa tapauksessa epäilemättä olisin tehnyt.

Me menimme sisälle. Nanine oli jo avannut oven.

— Eikö Prudence ole vielä tullut? kysyi Marguerite.

— Ei, neiti.

— Menkää sanomaan, että heti kun hän saapuu täytyy hänen tulla tänne. Mutta sammuttakaa ensin salissa. Jos joku tulee niin vastatkaa, että minä en ole vielä palannut kotiin, enkä palaakaan koko iltana.

Saattoi selvästi huomata, että hänellä oli muuta mielessä ja että hän ehkä piti tuloani sopimattomana. Minä en tietänyt mitä tehdä tahi sanoa. Marguerite meni makuuhuoneeseensa; minä jäin siihen missä olin.

— Tulkaa, sanoi hän.

Hän riisui hattunsa ja samettitakkinsa ja viskasi ne sängyn päälle, sitten hän vaipui nojatuoliin takkavalkean ääreen, joka paloi aina, ja sanoi, leikkien kellonperiensä kanssa:

— Kas niin! Mitä uutta teillä on minulle kerrottavana?

— Ei mitään, paitsi sitä, että olen tehnyt väärin tullessani tänne tänä iltana.

— Miksi niin?

— Siksi, että te näytte olevan ärtyneellä mielellä, ja että minä epäilemättä ikävystytän teitä.

— Ette te minua ikävystytä; mutta minä olen sairas, olen kärsinyt koko päivän, en ole nukkunut ja minulla on kauhea päänkivistys.

— Tahdotteko, että lähden tieheni, jotta pääsette levolle?

— Oh, te voitte jäädä; jos tahdon käydä levolle, niin voin tehdä sen siitä huolimatta.

Samassa soi ovikello.

— Kukahan siellä on? sanoi hän kärsimättömästi.

Hetkisen kuluttua soitettiin uudestaan.

— Kukaan ei suvaitse avata; minun on kai sitten tehtävä se itse.

Hän nousi ja sanoi minulle:

— Odottakaa täällä.

Sitten hän meni eteiseen ja avasi oven.

Minä kuuntelin.

Henkilö, jolle hän avasi, pysähtyi ruokasaliin. Ensimäisestä sanasta tunsin hänet nuoreksi kreivi N…ksi.

— Kuinka te voitte tänään? kysyi hän.

— Huonosti, vastasi Marguerite kuivasti.

— Häiritsenkö kenties teitä?

— Ehkä.

— Kuinka te otatte minut vastaan! Mitä minä olen teille tehnyt, rakas Marguerite?

— Te ette ole tehnyt minulle mitään, ystäväni. Olen sairas, minun täytyy käydä levolle, tehkää siis minulle se ilo, että menette tiehenne. Minua kiusaa sanomattomasti etten voi tulla kotiin iltasin ilman, että te viiden minutin perästä ilmestytte luokseni. Mitä te oikeastaan tahdotte? Että rupeaisin teidän rakastajattareksenne? Hyvä, olenhan jo sata kertaa sanonut teille ei, sanonut, että te ärsytätte minua kauheasti ja että voitte kääntyä jonkun toisen puoleen. Toistan tänään viimeisen kerran: minä en tahdo tietää teistä mitään; asia on siis päätetty; ja nyt hyvästi. Kas tuossa Nanine, hän valaisee teille. Hyvää yötä.

Ja lisäämättä sanaakaan, kuulematta mitä tuo nuori mies sopersi, palasi Marguerite makuuhuoneeseen, jonka oven hän rajusti sulki.

Nanine tuli miltei heti huoneeseen.

— Kuulkaa nyt, sanoi Marguerite hänelle, — sinun täytyy aina sanoa tuolle tyhmeliinille, että minä en ole kotona tahi että minä en tahdo ottaa vastaan häntä. Minua todellakin väsyttää se, että alinomaa tullaan pyytämään minulta samaa asiaa, että luvataan maksaa ja sitten ollaan selvät. Jos ne, jotka aikovat antautua meidän alentavaan ammattiimme, tietäisivät millaista tämä on, niin he rupeaisivat ennemmin kamaripalvelijattariksi. Mutta ei; halu saada hienoja vaatteita, vaunuja ja jalokiviä houkuttelee heitä; uskotaan sitä mitä kuullaan, sillä prostitutioonilla on myöskin uskonsa, ja kulutetaan vähitellen sydän, ruumis ja kauneus; meitä pelätään kuin villipetoja, halveksitaan kuin hylkyjä, meillä on ympärillämme vain sellaisia, jotka ottavat enemmän kuin antavat, ja eräänä kauniina päivänä me kuolemme kuin koirat, kun ensin olemme turmelleet muita ja itse turmeltuneet.

— Kas niin, neiti, tyyntykää, sanoi Nanine, — te olette kauhean hermostunut tänä iltana.

— Tämä puku kiusaa minua, sanoi Marguerite ja alkoi napittaa auki pukuaan; — antakaa minulle kampausviitta. No, entä Prudence?

— Hän ei ole vielä tullut, mutta heti kun hän saapuu lähetän hänet tänne.

— Kas siinä myöskin yksi, sanoi Marguerite riisuen pukunsa ja vetäen ylleen valkoisen aamuviitan, — kas siinä on myöskin yksi, joka kyllä löytää luokseni silloin, kun hän minua tarvitsee ja joka ei vapaaehtoisesti voi tehdä minulle palvelusta. Hän tietää, että minä odotan tuota vastausta tänä iltana, että minun täytyy saada se, että olen levoton, mutta minä olen varma siitä, että hän on lähtenyt huvittelemaan välittämättä vähääkään minusta.

— Ehkä hänelle on sattunut este.

— Tuokaa meille punssia.

— Se tekee neidin vielä pahemmaksi, sanoi Nanine.

— Sen parempi. Tuokaa vielä hedelmiä, piirakoita ja hiukan kananpoikaa, mutta heti, minä kuolen nälkään.

Minkä vaikutuksen kohtaus teki minuun, on tarpeetonta kuvailla; ymmärrät sen kuitenkin hyvin.

— Teidän täytyy aterioida kanssani, sanoi hän, — lukekaa jotakin odottaessanne; minä menen hetkeksi pukuhuoneeseeni.

Hän sytytti kynttilät monihaaraisessa kynttiläjalassa, avasi oven ja katosi.

Minä puolestani säälin tuon tytön elämää ja sääli lisäsi rakkauttani. Kävelin pitkin askelin edestakaisin huoneessa, kun Prudence samassa astui sisään.

— Ah, tekö se olette, sanoi hän; — missä Marguerite on?

— Pukuhuoneessaan.

— Odotan häntä. Sanokaa, tiedättekö, että te miellytätte häntä paljon?

— En.

— Eikö hän ole sanonut sitä?

— Ei.

— Miksi te olette täällä?

— Tulin vieraskäynnille.

— Keskellä yötä?

— Miksi ei?

— Veitikka.

— Hän otti minut vastaan sangen huonosti.

— Kyllä hän ottaa teidät vastaan paremminkin.

— Niinkö luulette?

— Minulla on hänelle hyvä uutinen.

— Sepä hyvä. Hän on siis puhunut teille minusta?

— Eilen illalla, tahi oikeammin yöllä, kun te ja ystävänne olitte lähteneet… Niin, kuinka voi ystävänne? Eikö hänen nimensä ollut Gaston R…?

— Oli, vastasin minä hymyillen, muistaessani mitä Gaston oli uskonut minulle ja huomatessani, että Prudence tuskin tiesi hänen nimeään.

— Hän on kaunis poika; mitä hän omistaa?

— Hänellä on kaksikymmentäviisi tuhatta francsia korkoja vuodessa.

— Oh, todellakin! No niin, palataksemme teihin, Marguerite kysyi teistä kaikenmoista; hän tahtoi tietää kuka te olette, mitä te teette ja keitä teillä on ollut rakastajattarina, lyhyesti, kaikkea mitä teidän ikäisestänne miehestä voi kysellä. Sanoin hänelle kaiken minkä tiesin ja lisäsin, että te olette mainio poika, ja sillä hyvä.

— Kiitän teitä; mutta sanokaa minulle nyt, minkä tehtävän hän teille eilen antoi?

— Ei minkään; hän tahtoi vaan päästä kreivistä, vastasi Prudence; mutta tänään hän antoi minulle erään asian toimitettavakseni ja minä tulin nyt tuomaan siihen vastauksen.

Samassa astui Marguerite pukuhuoneesta päässään soma yömyssy, joka oli koristettu keltaisilla silkkinauharuseteilla.

Hän oli hurmaavan näköinen; jaloissa hänellä oli silkkitohvelit ja hän leikkasi par'aikaa kynsiään.

— No, sanoi hän nähtyään Prudencen, — tapasitteko herttuan?

— Tapasin!

— Ja mitä hän sanoi?

— Hän antoi.

— Kuinka paljon?

— Kuusi tuhatta.

— Onko teillä ne?

— On.

— Näyttikö hän erikoiselta?

— Ei.

— Miesparka!

Äänen sävyä, jolla nämä kaksi sanaa lausuttiin on mahdoton kuvata.
Marguerite otti; nuo kuusi tuhannen francsin seteliä ja sanoi:

— Olipa jo aikakin. Tarvitsetteko rahaa, rakas Prudence.

— Rakas lapsi, tiedättehän, että kahden päivän kuluttua meillä on viidestoista, niin että tekisitte minulle palveluksen, jos lainaisitte kolme tahi neljä sataa francsia.

— Lähettäkää noutamaan rahat huomenna; on mahdoton saada enää tänä iltana vahetetuksi.

— Mutta älkää vaan unohtako.

— Rauhoittukaa; syöttekö illallista kanssamme?

— En, Charles odottaa minua kotona.

— Te olette siis yhä vielä yhtä hulluna häneen?

— Yhä vielä, rakkaani! Siis huomenna. Hyvästi Armand.

Rouva Duvernoy poistui ja Marguerite avasi erään laatikon ja viskasi sinne rahat.

— Sallitte kai, että menen vuoteeseen? sanoi hän hymyillen ja lähestyi sänkyä.

— En ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä pyydänkin.

Hän heitti syrjään pitsipeitteen vuoteelta ja paneutui pitkäkseen.

— Tulkaa nyt ja istukaa viereeni ja jutelkaamme, sanoi hän.

Prudence oli oikeassa; se mitä hän oli tuonut mukanaan, oli piristänyt Margueritea.

— Voitteko antaa anteeksi äskeisen huonon tuuleni? sanoi hän ja tarttui käteeni.

— Annan mielelläni anteeksi kaikenlaista.

— Ja te rakastatte minua?

— Hulluuteen asti.

— Huonosta luonteestani huolimatta.

— Kaikesta huolimatta.

— Vannotteko sen.

— Vannon, sanoin minä hiljaa.

Nanine tuli nyt huoneeseen, tuoden lautasia, kylmän kananpojan, pullon bordeaux viiniä, mansikoita ja kaksi ruokaliinaa.

— En tuonut punssia, sanoi hän, — sillä bordeaux on parempaa teille. Eikö totta, herra?

— Tietysti, vastasin minä Margueriten viimeisten sanojen liikuttamana ja säihkyvin silmin häntä katsellen.

— Hyvä, sanoi Marguerite, — asettakaa kaikki tuolle pienelle pöydälle ja nostakaa se sängyn viereen; me palvelemme itse itseämme. Te olette valvonut kolme yötä, teidän täytyy päästä levolle. Menkää siis; en tarvitse teitä enää.

— Lukitsenko oven?

— Kyllä, se on parasta; ja katsokaa, ettei ketään lasketa sisälle huomen aamulla ennen kello kahtatoista.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kello viisi aamulla, kun päivä alkoi häämöittää kierrekaihtimien lävitse, sanoi Marguerite minulle:

— Suo anteeksi, että karkoitan sinut pois; mutta se on välttämätöntä. Herttua saapuu tänne joka aamu; hänelle vastataan, että minä nukun, ja hän jää ehkä odottamaan kunnes herään.

Otin Margueriten pään käsieni väliin, suutelin häntä vielä kerran ja sanoin:

— Koska saan nähdä sinut jälleen?

— Kuule, sanoi hän, — ota tuo pieni kullattu avain uunin päältä ja käy aukaisemassa ovi; tuo sitten tänne avain ja lähde tiehesi. Päivän kuluessa saat kirjeen määräyksineni, sillä tiedä, että sinun täytyy totella sokeasti.

— Niin, mutta jos minä nyt pyytäisin jotakin.

— Mitä sitten?

— Että antaisit minun säilyttää avainta.

— En ole koskaan luovuttanut sitä kenellekään.

— Mutta luovuta se minulle, sillä vannon, että rakastan sinua enemmän kuin kukaan on sinua rakastanut.

— No hyvä, ota se; mutta sanon sinulle ennakolta, että avaimen käyttökelpoisuus riippuu kokonaan minusta.

— Kuinka niin?

— Ovien sisäpuolella on lukot.

— Ilkimys!

— Minä annan poistaa ne.

— Sinä siis rakastat minua hiukan?

— En tiedä varmuudella, mutta luulen, että asianlaita melkein niin on. Mutta lähde nyt, olen kovin väsynyt.

Syleilin häntä vielä kerran ja läksin.

Palattuani kotiini olin melkein hulluna onnesta. Kun ajattelin, että kaikki esteet Margueriten ja minun välillä nyt olivat poissa, että hän oli minun ja että minulla oli taskussani hänen asuntonsa avain sekä oikeus käyttää sitä, niin olin tyytyväinen elämään, ylpeä itsestäni, ja minä rakastin Jumalaa, joka oli sallinut tämän kaiken.

Minä nukahdin iloisiin ajatuksiini, ja Margueritelta saapunut kirje vasta herätti minut.

Kirje sisälsi vain seuraavat sanat:

"Kas tässä määräykseni: Tänä iltana teatteri Vaudeville'ssa. Tule kolmannella väliajalla. M. G."

Lukitsin lapun kaappiin, jotta minulla epäilyksen hetkinä aina olisi todellisuus saatavissa.

Kello seitsemän olin Vaudevillessa. Kaikki aitiot täyttyivät vähitellen. Ainoastaan yksi jäi tyhjäksi: permantoaitio.

Kolmannen näytöksen alkaessa kuulin tuon aition oven avautuvan. Marguerite astui sinne sisälle. Hän tuli heti aition reunalle ja etsi jotakin silmillään, ja nähtyään minut kiitti hän minua katseellaan.

Hän oli sinä iltana ihastuttavan kaunis. Kaikkien silmät kääntyivät häneen, vieläpä näyttelijätkin näyttämöllä katsahtivat häneen, joka pelkällä ilmestymisellään häiritsi kaikkia katsojia.

Prudence astui myöskin aitioon, ja muuan herra, jonka tunsin kreivi
G…ksi istuutui perälle.

Nähtyäni hänet tunsin sydämeni jähmettyvän

Epäilemättä Marguerite huomasi minkä vaikutuksen tuon miehen läsnäolo teki minuun, sillä hän hymyili jälleen minulle, ja käännettyään selkänsä kreiville alkoi hän mielenkiintoisesti seurata esitystä näyttämöllä. Kolmannella väliajalla kääntyi hän sanomaan jotakin kreiville; tämä läksi silloin aitiosta ja Marguerite viittasi minua tulemaan luoksensa.

— Hyvää iltaa, sanoi hän ja ojensi minulle kätensä, astuessani aitioon.

— Hyvää iltaa, vastasin minä, kääntyen sekä Margueriten että
Prudencen puoleen.

— Istukaa.

— Mutta minä anastan silloin toisen paikan. Eikö kreivi G… tule takaisin?

— Kyllä; pyysin häntä käymään ostamassa makeisia saadaksemme hetkisen puhella keskenämme. Rouva Duvernoy on uskottumme.

— Niin, lapsukaiset, sanoi tämä; — olkaa aivan rauhallisia, minä en puhu mitään.

— Mikä sinua vaivaa tänä iltana? sanoi Marguerite suudellen varjossa minua otsalle.

— En voi oikein hyvin.

— Silloin sinun täytyy mennä levolle, sanoi hän ivallisin ilmein, joka sopi erinomaisesti hänen hienoille, siroille kasvoilleen.

— Minne sitten?

— Kotiisi.

— Sinä tiedät varsin hyvin etten voi nukkua siellä.

— Mutta sinun ei liioin sovi tulla tänne luoksemme murjottamaan, siksi että olet nähnyt herran aitiossani.

— Syy ei ole siinä.

— Kyllä, minä tunnen tuon, mutta sinä olet väärässä, emme siis puhu enempää siitä asiasta. Näytöksen jälkeen sinä menet Prudencen luo ja odotat siellä kunnes minä huudan sinua. Ymmärrätkö?

— Kyllä.

Saatoinko olla tottelematon?

— Sinä rakastat minua yhä? sanoi hän.

— Ja sitä sinä kysyt!

— Sinä olet ajatellut minua?

— Koko päivän.

— Tiedätkö, minä pelkään todellakin rakastuvani sinuun. Kysy vaan
Prudenceltä.

— Oh! vastasi tämä, — se on jo päätetty asia.

— Palaa nyt paikallesi; kreivi tulee kohta, ja on tarpeetonta, että hän näkee sinut täällä.

— Miksi niin?

— Koska sinusta on epämieluista tavata häntä.

— Ei; mutta jos sinä olisit sanonut minulle, että halusit tulla tänne tänä iltana, niin olisin minä voinut toimittaa sinulle tämän aition yhtähyvin kuin hän.

— Onnettomuudeksi hän tarjosi minulle tämän aition ilman että olin pyytänyt sitä, ja tarjoutui saattamaan minua. Sinä tiedät kyllä, että minä en voinut kieltää. Kaikki mitä saatoin tehdä oli, että kirjoitin sinulle ja pyysin sinua tulemaan tänne, saadaksesi nähdä minut ja että itse saisin ilon tavata sinua. Mutta kun sinä kiität minua tällä tavalla, niin panen sen kyllä mieleeni tulevaisuuden varalta.

— Olen väärässä, suo anteeksi.

— No niin, mutta palaa nyt kiltisti paikallesi ja ennen kaikkea, älä ole enää mustasukkainen.

Hän suuteli minua vielä kerran ja minä poistuin.

Käytävässä kohtasin kreivin, joka juuri tuli takaisin.

Palasin paikalleni.

Kun kaikki ympäri kävi, oli kreivin läsnäolo Margueriten aitiossa maailman yksinkertaisin asia. Hän oli ollut hänen rakastajattarensa, hän hankki hänelle aition, hän istui hänen kanssaan aitiossa katsomassa esitystä, kaikki tämä oli minusta aivan luonnollista, ja siitä lähtien, kun rakastajattarenani oli sellainen tyttö kuin Marguerite, täytyi minun mukautua hänen tapoihinsa.

Mutta minä olin kuitenkin koko illan sangen onneton, ja kun läksin teaterista ja näin kreivin, Prudencen ja Margueriten astuvan ulkopuolella odottaviin vaunuihin, kävi mieleni perin apeaksi.

Neljännestunnin kuluttua saavuin kuitenkin Prudencen luo, joka juuri palasi kotiinsa.

KOLMASTOISTA LUKU.

— Tehän saavutte melkein yhtä pian kuin me, sanoi hän.

— Niin, vastasin minä koneellisesti; — missä Marguerite on?

— Kotonaan.

— Yksinkö?

— Ei, kreivi G… on hänen luonaan.

Aloin kävellä kiivaasti edes takaisin.

— Mutta, mikä teidän on?

— Luuletteko, että minusta on hauskaa odottaa täällä kunnes kreivi on suvainnut lähteä Margueriten luota.

— Te olette, toden totta, järjetön! Ettekö te ymmärrä, että Marguerite ei voi ajaa pois kreiviä, joka on antanut hänelle niin paljon rahoja ja antaa yhä edelleenkin. Marguerite tuhlaa vuosittain enemmän kuin satatuhatta francsia ja hänellä on paljon velkoja. Herttua antaa hänelle kaikki mitä hän pyytää, mutta hän ei uskalla aina pyytää niin paljoa kuin hän tarvitsisi. Hänen täytyy säilyttää ystävyytensä kreivin kanssa, joka antaa hänelle vuosittain vähintäin kymmenen tuhatta francsia. Marguerite rakastaa teitä paljon, ystäväni, mutta sekä hänen että teidän tähtenne ei suhteenne häneen saa olla vakavaa laatua. Teidän seitsemällä, kahdeksalla tuhannella ei pidetä yllä sitä tyttöä; niillä ette voisi kustantaa edes hänen vaunujaan. Ottakaa Marguerite sellaisena kuin hän on: hyvä, viehättävä ja kaunis tyttö; olkaa hänen rakastajansa kaksi kuukautta; kustantakaa hänelle kukkavihkoja, makeisia ja teatteriaitioita; mutta älkää ajatelko mitään muuta, älkääkä panko toimeen naurettavia mustasukkaisuuden kohtauksia. Marguerite ei ole mikään pyhimys. Te miellytätte häntä, hän rakastaa teitä paljon, vähät muusta. Miksi loukkaantua turhan tähden? Onhan teillä Parisin viehättävin rakastajatar. Hän ottaa teidät vastaan hienon hienossa asunnossa, hän on jalokivien peittämä, hän ei maksa teille ropoakaan, ellette itse niin tahdo, ettekä sittenkään ole tyytyväinen. Tuhat tulimmaista! Te vaaditte aivan liian paljon.

— Olette oikeassa, mutta ajatus, että tuo mies on hänen rakastajansa, kiusaa minua kauheasti.

— Mutta, sanoi Prudence, — onko hän sitten enää hänen rakastajansa? Hän tarvitsee kreiviä, siinä kaikki. Kaksi päivää sitten sulki hän oven häneltä. Kreivi tuli aamulla hänen luokseen, eikä hän voinut muuta kuin ottaa vastaan hänen aitiotarjouksensa ja antaa hänen seurata itseään näytäntöön. Kreivi saattaa hänet kotiin, viipyy hetkisen hänen luonaan ja poistuu sitten. Kaikki tämä on mielestäni sangen luonnollista. Muuten ei teillä ole mitään herttuata vastaan.

— Ah, hänhän on vanha ukko, ja minä olen varma siitä, että Marguerite ei ole hänen rakastajattarensa. Voihan sitä muuten suvaita yhden suhteen, tarvitsematta hyväksyä kahta, sillä sellainen velttous lähentelee liian paljon laskelmia.

— Oh, ystäväni, kuinka vanhanaikainen te olette! Kuinka monen ylhäisen, hienon ja rikkaan olenkaan nähnyt tekevän niinkuin nyt neuvon teitä tekemään, ja ilman ponnistuksia, häpeää ja omantunnon tuskia! Sellaista tapahtuu joka päivä. Luuletteko että sellaiset voisivat viettää loistavaa elämäänsä, ellei heillä olisi kolme, neljä rakastajaa yht'aikaa. Ei ole omaisuutta, joka yksin voisi peittää Margueriten tapaisen naisen kulut. Mutta häntä on kohdannut se onni, että hän on tavannut vanhan rikkaan miehen, joka omistaa kymmenen miljoonaa, jonka vaimo ja tytär ovat kuolleet ja joka antaa hänelle kaikki mitä hän tahtoo pyytämättä mitään korvaukseksi; niin että hänellä on mukavaa. Mutta hän ei voi pyytää herttualta enempää kuin kuusi, seitsemänkymmentä tuhatta francsia vuodessa, ja minä olen varma siitä, että jos hän pyytäisi enemmän antaisi kreivi hänelle kieltävän vastauksen huolimatta rikkauksistaan ja myötätunnostaan.

— Mutta, jos oletamme, jatkoi Prudence, — että Marguerite rakastaa teitä kylliksi luopuakseen sekä kreivistä että herttuasta ja jälkimäinen sattumalta saisi tietää suhteensa ja antaisi Margueriten valita teidän ja hänen välillä, niin olisi uhraus, jonka hän tähtenne tekisi tavattoman suuri, se on varma, se. Voisitteko te tehdä hänen tähtensä yhtä suuren uhrauksen. Kuinka voisitte korvata hänelle sen minkä hän on tähtenne menettänyt? Te eristäisitte hänet siitä maailmasta, jossa hänellä on onnensa ja tulevaisuutensa, hän lahjoittaisi teille parhaat vuotensa ja hänet unohdettaisiin. Olisitteko te kunniallinen mies ja pitäisitte hänet luonanne, valmistaisitteko hänelle horjumattoman onnen? Sillä moinen suhde annetaan anteeksi nuorelle miehelle, mutta ei kypsyneelle. Kuulkaa siis minua, ystävä, ottakaa asiat niinkuin ne ovat, naiset sellaisina kuin he ovat, älkääkä antako Margueriten tapaisen naisen missään suhteessa saada valtaa ylitsenne.

Tämä puhe oli viisasta ja johdonmukaista, enkä minä voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Puristin sentähden hänen kättänsä ja kiitin häntä neuvosta.

— Kas niin, sanoi hän, — karkoittakaa nyt mielestänne kaikki tuulentuvat, naurakaa ja olkaa iloinen; elämä on ihana, ystäväni, riippuu vain minkälaisen lasin lävitse sitä katselee. Mutta joka tapauksessa voitte olla varma siitä, että eräs nuori nainen tässä lähellä odottaa kärsimättömänä, että mies, joka on hänen luonaan, lähtisi tiehensä; hän ajattelee teitä ja rakastaa teitä. Istukaamme nyt ikkunan ääreen ja tarkatkaamme koska tuo kreivi poistuu jättääkseen paikkansa meille.

Me istuuduimme ikkunan ääreen; Prudence tarkasti harvoja ohikulkijoita; minä uneksin. Vihdoin tuli kreivi ulos, nousi vaunuihinsa ja katosi.

Prudence sulki ikkunan.

Samassa kutsui Marguerite meitä.

— Tulkaa pian, pöytää katetaan par'aikaa, me syömme illallista! huusi hän.

Kun me saavuimme hänen luokseen, riensi Marguerite vastaani, kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja syleili minua kiihkeästi.

— Yhäkö vielä allapäin? kysyi hän.

— Ei, kaikki on jo ohitse, vastasi Prudence, — minä olen puhunut hänelle järkeä ja hän on luvannut olla kiltti.

— Sepä hyvä!

Vasten tahtoani heitin silmäyksen vuoteeseen; se oli koskematon.

Margueritella oli jo yllään valkoinen kampausviittansa.

Me istuimme aterioimaan; Marguerite oli hurmaava, lempeä ja iloinen, ja minä koetin toteuttaa Prudencen neuvoja käytännössä ja olla yhtä iloinen kuin molemmat pöytäkumppanini. Mutta se mikä heissä oli luonnollista oli minussa pakoitettua, ja hermostunut nauruni oli vähällä päättyä kyyneliin.

Kun illallinen oli ohi jäimme me Margueriten kanssa kahden kesken. Hän istahti matolle uunin eteen ja tuijotti surullisena liekkeihin. Hän mietti. Mitä? Sitä en tiedä. Minä puolestani katselin häntä vavistuksella, ajatellessani niitä tuskia, joita hänen tähtensä sain kärsiä.

— Tule istumaan viereeni, sanoi hän äkkiä. Istahdin matolle hänen viereensä.

— Arvaappas mitä minä ajattelin?

— En voi.

— Suunnitelmaa, jonka olen laatinut.

— Ja millainen se on?

— En voi vielä kertoa sinulle sitä, mutta sanon sinulle sen seurauksen. Nimittäin, että minä kuukauden kuluttua olisin vapaa ja velaton, ja että me viettäisimme yhdessä kesän maalla.

— Etkö voi sanoa minulle kuinka se kävisi päinsä?

— En. Vaaditaan ainoastaan, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, niin se onnistuu.

— Ja oletko sinä yksin keksinyt tuon suunnitelman?

— Olen.

— Ja sinä toteutat sen yksin?

— Minä yksin saan kärsiä ikävyydet, sanoi Marguerite huulillaan hymy, jota en koskaan unohda, — mutta me saamme yhdessä nauttia eduista.

En voinut auttaa sitä, että punastuin kuullessani sanan "eduista", ja minä vastasin jokseenkin kylmästi, nousten:

— Salli minun, rakas Marguerite, olla nauttimatta muitten suunnitelmien etuja kuin niiden, jotka tunnen ja jotka itse toteutan.

— Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee, että suuresti epäilen, että kreivi G… on mukana tuossa suunnitelmassa, jonka epäeduista yhtä vähän kuin eduistakaan en tahdo tulla osalliseksi.

— Sinä olet lapsi. Luulin, että rakastit minua. Mutta petyin. Hyvä.

Hän nousi, aukaisi pianon ja alkoi soittaa "Tanssiin pyyntö"-valssia, kunnes hän pääsi duuri juoksutukseen, johon hän aina takertui.

Tekikö hän sen tottumuksesta tahi muistuttaakseen mieleeni päivän jolloin tutustuimme toisiimme? Yhtäkaikki, tuo sävel veresti muistoja, ja minä menin hänen luoksensa, otin hänen päänsä käsieni väliin ja suutelin häntä.

— Annatko minulle anteeksi? kysyin minä.

— Sinä tiedät sen kyllä, vastasi hän. Mutta huomaa, että tämä on vasta toinen päivä ja minun täytyy nyt jo antaa anteeksi. Sinä pidät huonosti lupauksesi sokeasta tottelemisesta.

— Mitä sinä tahdot, Marguerite? Rakastan sinua liian paljon ja olen mustasukkainen pienimmästä ajatuksestasikin. Se mitä äsken ehdoitit tekisi minut hulluksi ilosta, mutta salaisuus tuon suunnitelman toteuttamisessa kiusaa minua.

— Kas niin, jutellaan nyt hiukan, sanoi hän tarttuen käsiini ja katsoen minuun niin hurmaavasti hymyillen, että minun olisi ollut mahdoton vastustaa; — sinä rakastat minua, eikö totta, ja sinä olisit onnellinen saadessasi viettää kolme tahi neljä kuukautta kanssani maalla. Tuo kahdenkeskeinen yksinäisyydessäolo tekisi minutkin onnelliseksi, mutta ei ole kysymys ainoastaan onnestani, vaan myöskin terveydestäni. En kuitenkaan voi lähteä Parisista niin pitkälle ajaksi, saattamatta asioitani järjestykseen, ja minun asiani ovat perin sotkuiset. No niin, olen keksinyt keinon selviytyä kaikesta, sekä asioistani että rakkaudestani sinuun, niin, sinuun, älä naura, sillä minä olen todellakin niin hullu, että rakastan sinua! Ja sinä olet vielä loukkaantuneen näköinen ja puhut suuria sanoja. Lapsi, sinä suuri lapsi, muista ainoastaan, että minä rakastan sinua, äläkä välitä muusta vähääkään. — Onko asia päätetty, mitä?

— Kaikki mitä sinä tahdot on päätetty, sen sinä tiedät hyvin.

— Hyvä, kuukauden kuluttua me olemme siis jossain maakylässä, käyskentelemme järven rannoilla ja juomme maitoa. Sinusta on ehkä ihmeellistä, että minä, Marguerite Gautier puhun näin. Mutta, ystäväni, se johtuu siitä, että kun tämä Parisin elämä, joka näkyy tekevän minut niin onnelliseksi, ei polta minua, niin se kyllästyttää minua, ja silloin alan äkkiä kaivata rauhallisempaa oloa, joka muistuttaa minulle lapsuudestani. Ihmisellä on aina ollut lapsuus, olkoon hänestä sitten tullut mitä tahansa. Oh, rauhoitu, minä en aio sanoa, että olen jonkun eläkettä nauttivan everstin tytär; olen köyhä maalaistyttö, enkä kuusi vuotta takaperin osannut kirjoittaa nimeäni. Mutta miksi sinä olet ensimäinen, jonka puoleen käännyn, pyytäen ottamaan osaa iloon joka minua odottaa? Luultavasti siksi, että huomaan sinun rakastavan minua itseni tähden, sen sijaan, että kaikki toiset ovat rakastaneet minua itsensä tähden… Olen usein ollut maalla, mutta en koskaan niin kuin olisin tahtonut. Nyt toivon sinusta tuota onnea, älä siis ole paha, vaan suostu pyyntööni. Ajattele näin: Hän ei elä kauan, ja minä voin vielä kerran katua, etten suostunut hänen ensimäiseen pyyntöönsä, mikä olisi ollut niin helppoa.

Mitä minä saatoin noihin sanoihin vastata? Kun pidin Margueritea sylissäni olisi hän saanut pyytää minua tekemään vaikka rikoksen, ja minä olisin sen empimättä tehnyt.

Ennenkuin kello kuuden aikaan aamulla poistuin sanoin minä:

— Tänä iltana.

Hän suuteli minua kiihkeästi, mutta ei vastannut.

Päivän kuluessa sain häneltä näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas lapsi. En voi oikein hyvin, ja lääkäri on määrännyt minulle lepoa. Menen tänäiltana aikaisin levolle, enkä sentähden saa tavata sinua. Mutta sensijaan odotan sinua huomenna, päivällä. Rakastan sinua."

Ensimäinen ajatukseni oli: hän pettää minua.

Kylmä hiki kohosi otsalleni, sillä rakastin jo liian paljon tuota naista, jotta tämä epäluulo ei olisi voinut tehdä minua sekapäiseksi.

Silloin johtui mieleeni, että minullahan oli hänen asuntonsa avain ja saatoin niin ollen mennä sinne kuten tavallisesti. Siten saisin heti tietää totuuden, ja jos tapaisin siellä miehen, niin pehmittäisin hänet siinä paikassa.

Etsittyäni häntä illalla turhaan kaikista teattereista läksin kello yhdentoista aikaan d'Antin kadulle.

Margueriten ikkunat eivät olleet valaistut, mutta minä soitin joka tapauksessa kelloa.

Portinvartija kysyi ketä halusin tavata.

— Marguerite Gautier'ta, vastasin minä.

— Hän ei ole vielä palannut.

— Menen kuitenkin ylös häntä odottamaan.

— Siellä ei ole ketään kotona.

Etten vaikuttaisi naurettavalta poistuin kuitenkin, vaikka minulla olikin hallussani huoneuston avain. Mutta minä en palannut kotiini, en voinut poistua tuolta kadulta ja jättää Margueriten taloa silmistäni.

Keskiyön aikana pysähtyivät umpinaiset vaunut d'Antin katu 9:n eteen; tunsin hyvin nuo vaunut; kreivi G… astui niistä ulos; sitten hän meni sisälle, lähetettyään ensin vaunut pois.

Toivoin silmänräpäyksen ajan, että portinvartija käännyttäisi hänet, niinkuin minutkin, takaisin; mutta kello neljän aikaan aamulla odotin vielä hänen paluutaan.

Tuskia, joita sinä yönä kärsin, ei voida sanoin kuvata.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Palattuani kotiin aloin itkeä kuin lapsi. Sanoin itselleni, että minun täytyi heti katkaista suhteeni tuohon naiseen; ja minä odotin suurella kärsimättömyydellä päivän valkenemista, matkustaakseni isäni ja sisareni luo, joiden rakkaus, siitä olin varma, ei ollut petollista.

Mutta minä en tahtonut matkustaa ilman, että Marguerite saisi tietää miksi matkustin. Ainoastaan silloin, kun mies ei enää rakasta rakastajatartaan jättää hän hänet kirjoittamatta hänelle.

Kirjoitin ja kirjoitin yhä uudestaan kymmeniä kirjeitä ajatuksissani.

Olin ollut tekemisissä tytön kanssa, joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin hänen kaltaisensa. Hän oli kohdellut minua kuin koulupoikaa, ja itserakkauteni pääsi nyt minussa voitolle. Mutta tuo nainen ei saisi sitä tyydytystä, että saisi tietää mitä tämä lopettaminen minulle merkitsi, ja siroimmalla käsialallani, raivon ja tuskan kyyneleet silmissä, kirjoitin seuraavan kirjeen:

/# 'Rakas Margueriteni.

Toivon, että pahoinvointisi oli merkityksetön. Kello yhdentoista aikaan illalla olin tiedustelemassa vointiasi, mutta minulle vastattiin ett'et ollut vielä saapunut kotiin. Kreivi G… oli onnellisempi kuin minä, sillä hän saapui muutamia minuutteja myöhemmin, ja kello neljä aamulla oli hän vielä luonasi.

Suo anteeksi ikävät hetket, joita olen sinulle aiheuttanut, ja ole varma siitä, etten koskaan unohda onnellisia hetkiä, jotka sinä olet minulle lahjoittanut.

Olisin kyllä kernaasti tullut tiedustelemaan vointiasi tänään, mutta aion palata jälleen isäni luo.

Hyvästi, rakas Marguerite; en ole tarpeeksi rikas rakastaakseni sinua niin kuin tahtoisin, enkä kyllin köyhä rakastaakseni sinua niin kuin sinä tahtoisit. Unohtakaamme siis molemmat, sinä nimen, joka on sinulle jokseenkin merkityksetön, minä onnen, joka on käynyt minulle mahdottomaksi.

Lähetän sinulle avaimen, jota en ole koskaan käyttänyt ja josta voi olla sinulle hyötyä, jos satut usein voimaan pahoin, kuten eilen.' #/

En voinut lopettaa kirjettäni ilman tätä pisteliästä huomautusta, joka osoitti kuinka rakastunut vielä olin. Luin läpi kirjeen ainakin kymmenen kertaa, ja ajatus, että se oli tuottava Margueritelle tuskia, rauhoitti minua hiukan.

Kun palvelijani saapui kello kahdeksan aikaan; annoin hänelle kirjeen heti perille toimitettavaksi.

— Odotanko vastausta? kysyi Josef.

— Jos teiltä kysytään halutaanko vastausta, niin sanokaa, ettette tiedä, ja odottakaa.

Takerruin kiinni toivoon, että hän vastaisi minulle.

Koko ajan kun palvelijani oli poissa kuljin minä kauheassa jännityksessä. Välistä ajattelin, että olin kirjoittanut liian hävyttömästi, välistä taas että kirjeeni oli aivan liian lempeä. Ja sitten ajattelin, eikö olisi ollut parempi olla kokonaan kirjoittamatta ja mennä itse päivän kuluessa hänen luokseen ja silloin nauttia kyynelistä, jotka saisin hänet vuodattamaan.

Vihdoin saapui Josef.

— No niin? kysyin minä.

— Neiti nukkui vielä, vastasi hän, — mutta heti kun hän herää annetaan hänelle kirje, ja jos tarvitaan vastaus, lähetetään se.

Hän nukkui!

Kymmeniä kertoja olin lähettää noutamaan pois kirjeen, mutta sitten ajattelin aina:

— Hän on jo saanut kirjeen, ja se näyttäisi siltä kuin minä katuisin.

Kuta enemmän lähestyi aika, jolloin odotin vastausta, sitä enemmän kaduin, että olin lainkaan kirjoittanut.

Kello tuli kymmenen, yksitoista, kaksitoista.

Kahdentoista aikaan arvelin hetkisen lähteä hänen luokseen ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään. En todellakaan tietänyt mitä tehdä, päästäkseni ahdistuksesta, joka kiusasi minua.

Kello yhden aikaan odotin vielä.

Jonkinlaisella taikauskolla luulin silloin, että jos lähtisin hetkiseksi ulos, löytäisin palattuani vastauksen. Vastaus, jota kärsimättömästi odotetaan, saapuu tavallisesti aina silloin kun ei olla kotona.

Läksin sentähden ulos, ollen menevinäni aamiaiselle. Ja minä olin varma siitä, että palattuani löytäisin kotoani Margueriten kirjeen.

Portinvartija ei ollut sellaista saanut. Mutta asetin toiveeni
Josefiin. Tämä ei ollut nähnyt ketään sitten kun minä läksin.

Silloin aloin katua kirjettäni; minun olisi pitänyt vaieta, sillä jos en olisi saapunut sovittuun kohtaukseen, olisi hän kysynyt siihen syytä, ja vasta silloin olisin sanonut sen hänelle. Siten hän olisi ollut pakoitettu puhdistautumaan, ja juuri sen tahdoin hänen tekemään. Tunsin jo, että mitä syitä hän olisi esittänytkin, minä olisin uskonut ne, sillä mitä muuta tahansa, mutta ei kadottaa häntä.

Aloin nyt uskoa, että hän itse saapuisi luokseni; mutta tunnit kuluivat eikä häntä kuulunut.

Kello viisi läksin Champs-Elysées'elle.

Kääntyessäni eräälle puistotielle näin hänen ajavan ohitseni. Kohtaus oli niin äkillinen, että minä kalpenin. En tiedä näkikö hän minut; olin niin järkytetty, etten nähnyt muuta kuin hänen vaununsa.

Sitten poikkesin kaikkiin teattereihin, missä hän tavallisesti kävi; mutta häntä ei ollut missään. Ja vihdoin palasin jälleen kotiini.

Kysyin jälleen kirjettä portinvartijalta, mutta tuloksetta.

Sinä yönä en nukkunut, vaan makasin pitkälläni ja mietin kuinka tyhmästi ja epähienosti olin käyttäytynyt.

Kun päivä valkeni oli minulla kuumetta, ja minun oli mahdoton ajatella muuta kuin Margueritea.

Mutta päätös oli tehtävä: joko lopetettava suhde tuohon naiseen, tahi sitten karkoitettava kaikki epäilykset, edellyttäen, että hän suostui jälleen ottamaan minut vastaan.

Mutta ratkaisevan askeleen ottaminen siirtyy aina; ja kun en voinut jäädä kotiini enkä uskaltanut näyttäytyä Margueritelle, niin koetin erästä keinoa lähestyä häntä, keinoa, jonka itserakkauteni saattoi panna sattuman laskuun, siinä tapauksessa, että onnistuin.

Kun kello osoitti kymmentä läksin Prudencen luo; hän kysyi minulta syytä aikaiseen tulooni. En uskaltanut sanoa totuutta, vaan vastasin, että olin lähtenyt näin aikaisin liikkeelle siksi, että saisin tilatuksi itselleni paikan G…hen menevään diligenssiin; isäni nim. asui G…ssä.

— Te olette onnellinen kun voitte tällaisella kauniilla ilmalla lähteä Parisista, sanoi Prudence.

Katsahdin häneen, nähdäkseni pitikö hän minua pilkkanaan. Mutta hän oli vakavan näköinen.

— Aijotteko sanoa hyvästi Margueritelle? kysyi hän.

— En.

— Siinä teette oikein.

— Niinkö teistä?

— Tietysti. Mitä hyötyä olisi hänen jälleennäkemisestään, kun kerran olette lopettanut kaikki suhteenne häneen?

— Tiedättekö siis tuosta lopettamisesta?

— Hän näytti minulle teidän kirjeenne.

— Ja mitä hän sanoi?

— Hän sanoi: "Rakas Prudence, teidän suojattinne ei ole juuri kohtelias; tuollaista ajatellaan, mutta ei kirjoiteta".

— Millä äänenpainolla hän sen sanoi?

— Hän nauroi ja lisäsi sitten:

"Hän on syönyt luonani illallista kaksi kertaa, eikä hän tule edes jäähyväiskäynnille".

Ja siinä oli kaikki, minkä kirjeeni ja mustasukkaisuuteni oli saanut aikaan!

Tunsin itseni julmasti nöyryytetyksi rakkauteni turhamaisuudessa.

— Mitä hän teki eilen illalla? kysyin minä.

— Hän oli oopperassa.

— Ja sitten?

— Hän söi illallista kotonaan.

— Yksinkö?

— Ei, kreivi G…n seurassa, luulen.

Suhteeni lopettaminen ei siis ollut lainkaan muuttanut Margueriten tapoja.

— No niin, olen iloinen, ettei Marguerite ole tähteni lohduton, sanoin minä pakoitetulla hymyllä.

— Siinä hän tekee oikein. Te olette tehnyt niin kuin teidän tulikin, ja te olette ollut viisaampi kuin hän; sillä tuo tyttö rakasti teitä, hän ei puhunut muusta kuin teistä, ja hän olisi voinut tehdä jonkun hulluuden.

— Miksi hän ei sitten vastannut, kun hän rakasti minua?

— Koska hän ymmärsi tehneensä väärin rakastaessaan teitä. Sillä naiset eivät koskaan anna anteeksi, että heidän itserakkauttaan on loukattu, ja naisen itserakkautta loukataan siten, että jätetään hänet kaksi päivää sen jälkeen kun on tultu hänen rakastajakseen; minä tunnen Margueriten, hän ennemmin kuolisi kuin vastaisi teille.

— Mitä minun siis pitää tehdä?

— Ei mitään. Hän unohtaa teidät, te unohdatte hänet, eikä teillä ole syytä moittia toisianne mistään.

— Mutta jos minä kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi?

— Olkaa varma siitä, että hän antaisi teille anteeksi.

Olin vähällä kavahtaa Prudencen kaulaan.

Neljännestuntia myöhemmin olin jälleen kotona ja kirjoitin
Margueritelle seuraavan kirjeen:

"Eräs, joka katuu eilistä kirjettään ja joka huomenna matkustaa, ellet sinä anna hänelle anteeksi, pyytää saada tietää, mihin aikaan hän voi laskea katumuksensa jalkojesi juureen? Koska hän tapaa sinut yksin? Sillä, niinkuin tiedät, täytyy tunnustuksen tapahtua ilman todistajia". Lähetin Josefin viemään tämän sepustuksen ja hän jätti sen omakätisesti Margueritelle. Hän sanoi vastaavansa myöhemmin.