Läksin vain vähäksi aikaa ulos syödäkseni päivällistä, mutta kello yksitoista illalla en vielä ollut saanut vastausta.

Silloin päätin, etten kärsisi kauempaa, vaan matkustaisin seuraavana päivänä.

Ollen varma siitä, etten voisi nukkua, jos kävisin levolle, aloin pakata matkakirstujani.

VIIDESTOISTA LUKU.

Josef ja minä olimme tunnin ajan puuhailleet matkavalmistuksissa, kun äkkiä ovikello soi kiivaasti.

— Avaanko minä? kysyi Josef.

— Avaa, vastasin minä, ihmetellen kuka niin myöhään saapui ja voimatta uskoa, että se olisi ollut Marguerite.

— Siellä on kaksi naista, herra, sanoi Josef palattuaan.

— Me täällä olemme, Armand! huusi ääni, josta tunsi Prudencen.

Menin vastaanottohuoneeseen, ja siellä tapasin Prudencen tarkastelemassa joitakin pikku esineitä ja Margueriten istumassa sohvassa.

Astuin hänen eteensä, polvistuin, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja sanoin liikutettuna:

— Anteeksi!

Hän suuteli minua otsalle ja sanoi:

— Tämä on kolmas kerta kun minun on annettava sinulle anteeksi.

— Minä aion matkustaa huomenna.

— Käyntini ei kai pitäisi voida muuttaa päätöstäsi. En tullut estämään sinua lähtemästä Parisista, vaan tulin siksi, että en ole ennättänyt tänään vastata sinulle, enkä minä tahtonut jättää sinua siihen uskoon, että olin vihainen sinulle.

— Teidän vastaanottohuoneenne on sangen miellyttävä, sanoi Prudence; — saako nähdä makuuhuoneenne?

— Kyllä, vastasin minä.

Prudence astui makuukamariini, pikemmin jättääkseen meidät kahden kesken kuin katsellakseen huonetta.

— Miksi otit Prudencen mukaasi? kysyin minä.

— Siksi, että hän oli kanssani teatterissa, ja tahdoin, että joku saattaisi minut täältä kotiin.

— Enkö minä ollut täällä?

— Olit, mutta paitsi sitä, etten tahtonut vaivata sinua, olin varma siitä, että sinä, saavuttuamme ovelleni, olisit pyytänyt päästä luokseni, ja sitä en olisi voinut sallia.

— Miksi ei?

— Siksi, että minua vartioidaan niin tarkasti; ja pieninkin epäilys voisi tuottaa minulle suurta vahinkoa.

— Siinäkö ainoa syy?

— Jos olisi muita syitä, sanoisin ne sinulle; meidän välillämme ei saa olla mitään salaista.

— Kuule, Marguerite, en tahdo kierrellä saadakseni sanotuksi sinulle sen mitä tahdon. Vastaa suoraan, rakastatko minua hiukan?

— Rakastan, paljon.

— Miksi sinä sitten petit minua?

— Ystäväni, jos minä olisin rikas herttuatar ja sinä olisit rakastajani, ja minulla olisi paitsi sinua, vielä toinenkin, niin silloin sinulla olisi oikeus kysyä minulta miksi sinua petin. Mutta nyt minä olen neiti Marguerite Gautier, minulla on neljäkymmentä tuhatta francsia velkoja, ei penniäkään omaisuutta, ja minä kulutan satatuhatta francsia vuodessa. Kysymyksesi on aivan tarpeeton samoin kuin minun vastauksenikin.

— Se on totta, sanoin minä ja laskin pääni Margueriten polville; — mutta minä rakastan sinua hulluuteen asti.

— No niin, ystäväni, sinun täytyy rakastaa minua hieman vähemmin, tahi sitte ymmärtää minua paremmin. Kirjeesi saattoi minut kovin pahoilleni. Jos olisin ollut vapaa, niin en olisi toissa päivänä ottanut vastaan kreiviä, tahi olisin ainakin pyytänyt sinulta anteeksi, eikä minulla tulevaisuudessa olisi ollut muita rakastajia kuin sinä. Luulin hetkisen, että voisin suoda itselleni kuuden kuukauden ajaksi sen onnen; mutta sinä et sitä tahtonut; sinä vaadit minun ilmaisemaan keinot. Hyvä Jumala! Keinot oli helppo arvata. Käyttäessäni niitä tein suuremman uhrin kuin luuletkaan. Olisin voinut sanoa sinulle, että tarvitsin kaksikymmentä tuhatta francsia. Sinä rakastit minua ja olisit varmasti hankkinut ne. Mutta minusta oli mieluisampaa, etten ollut sinulle mitään velkaa, mutta sinä et ymmärtänyt tätä hienotunteisuutta, sillä sitä se oli. Me olemme usein pakoitetut ostamaan tyydytyksen sielullemme ruumiimme kustannuksella, ja kärsimyksemme on sitä suurempi, jos tuo tyydytys sitten häipyy meiltä. Olin kauvan toivonut tapaavani miehen, joka ei vaatisi tiliä elämästäni ja joka olisi pikemmin rakastanut tunteitani kuin ruumistani. Sellaisen miehen olin löytänyt herttuassa, mutta hän on vanha, ja vanhuus ei suojele eikä lohduta. Luulin voivani ottaa vastaan elämän, jonka hän tarjosi; mutta voi! Olin vähällä kuolla ikävästä. Silloin tapasin sinut, nuoren, tulisen, onnellisen miehen, ja minä koetin sinusta tehdä sen miehen, jota olin kaihonnut meluavassa yksinäisyydessäni. En rakastanut sinussa miestä sellaisena kuin nyt olet, vaan sellaisena jollaiseksi olit tuleva. Sinä et ota vastaan tuota osaa, sinä hylkäät sen arvottomana. Sinä olet kehno rakastaja; maksa minulle, älkäämmekä enää puhuko siitä asiasta.

Marguerite, jota tämä pitkä puhe oli väsyttänyt, nojautui sohvan selkämykseen, ja tukahuttaakseen heikon yskän puuskan vei hän nenäliinan huulilleen ja sitten silmilleen.

— Anteeksi, anteeksi, sopersin minä, ymmärsin kaiken tämän, mutta tahdoin kuulla sinun sanovan sen, jumalallinen Marguerite. Unhottakaamme kaikki muu ja muistakaamme vain yksi asia: että me kuulumme toisillemme, että olemme nuoria ja että rakastamme toisiamme. Tee kanssani mitä tahdot, Marguerite, olen sinun orjasi; mutta revi, Jumalan tähden, kirjeeni, äläkä anna minun matkustaa. Kuolisin silloin.

Marguerite otti esille kirjeen, antoi sen minulle ja sanoi, sanomattoman suloisesti hymyillen:

— Tässä se on, otin sen mukaani.

Revin rikki kirjeen ja suutelin kättä, joka sen minulle antoi silmien täyttyessä kyynelistä. Samassa astui Prudence huoneeseen.

— Sanokaa, Prudence, tiedättekö mitä hän minulta pyytää? kysyi
Marguerite.

— Anteeksiantoa.

— Aivan niin.

— Ja te annatte hänelle anteeksi?

— Täytynee kai minun antaa; mutta hän tahtoo vielä muutakin.

— Mitä sitten?

— Hän tahtoo tulla kanssamme illastamaan.

— Ja te suostutte?

— Mitä te arvelette?

— Arvelen, että te molemmat olette suuria lapsia. Mutta minä arvelen myöskin, että olen sangen nälissäni, ja että kuta pikemmin te suostutte sitä pikemmin pääsemme illalliselle.

— Lähtekäämme siis, sanoi Marguerite; mahdumme kaikki kolme minun vaunuihini.

— Kas tässä, lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, — Nanine on jo käynyt levolle, sinun täytyy avata ovi; ota minun avaimeni, mutta varo kadottamasta sitä uudestaan.

Olin miltei tukahduttaa Margueriten suudelmillani.

Samassa astui Josef huoneeseen ja sanoi itsetyytyväisin ilmein:

— Nyt ovat matkatavarat pakatut.

— Hyvä. Kaiva ne jälleen esille; minä en matkustakaan.

KUUDESTOISTA LUKU.

Päivää myöhemmin lähetin Margueritelle "Manon Lescaut'n".

Kun en kuitenkaan voinut muuttaa rakastajattareni elintapaa, niin muutin omaani. Ennen kaikkea en suonut itselleni miettimisaikaa, sillä olisin silloin, vasten tahtoani, ollut sangen pahoillani. Ennen niin rauhallinen elämäni oli äkkiä muuttunut rauhattomaksi ja epäsäännölliseksi. Älä luule, ettei sellaisen naisen rakkaus, olkoonpa kuinka epäitsekästä tahansa, maksa mitään. Mikään ei ole niin kallista kuin kaikki nuo tuhannet mieliteot, kukat, teatteriaitiot, illalliset, huviretket, joita ei koskaan voi rakastajattareltaan kieltää.

Minulla ei ollut ensinkään omaisuutta, mutta kahdeksan tuhannen francsin vuotuiset korot. Isäni, joka on yliveronkantaja G…ssä, vakuutti minulle, että voisin tuolla summalla varsin hyvin tulla toimeen Parisissa, jos sen lisäksi hankkisin jonkun toimen, esim. joko asianajajan tahi lääkärin. Matkustin siis Parisiin, suoritin tutkintoni, hyväksyttiin asianajajaksi ja monien muiden nuorten miesten tavoin pistin diploomin taskuuni ja otin hiukan osaa keveään Parisin elämään. Menoni olivat perin vaatimattomat; mutta kahdeksassa kuukaudessa menetin koko vuosituloni, ja minä vietin neljä kesäkuukauttani isäni luona, josta sain hyvän pojan maineen. Mutta velkoja ei minulla ollut.

Tällä kannalla olivat asiat, kun tutustuin Margueriteen.

Vasten tahtoani kasvoivat silloin elinkustannukseni, sillä Margueritella oli sangen oikullinen luonne, ja kun hän tahtoi olla yhdessä kanssani mahdollisimman paljon, kirjoitti hän aamuisin, että hän tahtoi syödä suurusta kanssani, mutta ei hänen luonaan, vaan jossain ravintolassa joko Parisissa tahi maaseudulla. Noudin hänet, söimme päivällistä, kävimme teatterissa, söimme usein illallista, ja kaikki tuo tuli maksamaan kolme tuhatta francsia kuukaudessa, joka lyhensi vuoteni kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi ja pakoitti minut joko tekemään velkaa tahi jättämään Margueriten.

Mutta ennemmin mitä muuta tahansa kuin turvautua viimeksi mainittuun vaihtoehtoon.

Huomasin kuitenkin, että minun täytyi keksiä jokin keino, saadakseni hänen aiheuttamansa menot peitetyksi.

Aloin lainaamalla viisi, kuusi tuhatta francsia, ja rupesin pelaamaan. Jos olisin viettänyt kotona ne yöt, jolloin en ollut d'Antin kadun varrella, en kuitenkaan olisi voinut nukkua. Mustasukkaisuus olisi pitänyt minua valveilla, sensijaan kun peli hetkeksi käänsi ajatukseni toisaalle ja vasten tahtoani kiinnitti mieltäni, kunnes aika tuli lähteä Margueriten luo.

Useimmille oli peli välttämättömyys; minulle se oli lääke. Ja siksi saatoin myöskin aina säilyttää jonkinlaisen kylmäverisyyden, niin etten koskaan menettänyt enempää kuin minkä voin maksaa.

Muuten suosi onni minua. En tehnyt velkoja, ja minä menetin kolme kertaa niin paljon kuin silloin, kun en pelannut. Ei ollut helppo vastustaa elintapaa, joka ilman vaikeuksia teki minulle mahdolliseksi tyydyttää Margueriten tuhannet oikut. Mitä häneen tulee, niin rakasti hän minua yhä enemmän ja enemmän.

Odottaessani siveellistä muutosta, olikin Margueritessa tapahtunut ruumiillinen muutos. Olin päättänyt koettaa parantaa hänet, ja tuo tyttö parka, joka arvasi aikeeni, totteli minua, osoittaakseen kiitollisuuttaan. Minulle oli vähitellen onnistunut totuttaa hänet melkein kokonaan pois entisistä tavoistaan. Lääkärini, jonka kanssa neuvottelin, sanoi, että hän ainoastaan levon ja rauhan avulla säilyttäisi terveytensä, ja minä olin vähitellen saanut hänet luopumaan illallisista ja yönvalvonnasta ja korvaamaan ne terveellisellä elämänjärjestyksellä ja säännöllisellä unella. Vastoin tahtoaan tottui Marguerite uusiin olosuhteisiin, joiden terveellistä vaikutusta hän jo tunsi. Hän alkoi jo pysytellä iltaisin kotona, tahi sitten, ilman ollessa kaunis, kääri hän saalin hartioidensa ja harson päänsä ympärille, ja me läksimme yhdessä, kuin kaksi lasta, jalkaisin harhailemaan Champs-Elysées'en varjoisille lehtokujille. Hän palasi kotiin väsyneenä, nautti kevyen illallisen ja kävi levolle, luettuaan tahi soitettuaan ensin hetkisen. Terveys näkyikin nopeasti palaavan ja yskä oli miltei kokonaan lakannut.

Kuuden viikon kuluttua ei kreivistä tiedetty enää mitään, hän oli lopullisesti kadonnut. Mutta herttuan tähden täytyi minun yhä salata suhteeni Margueriteen.

Tapa, niin, melkeinpä tarve, joka Margueritella oli, saada mahdollisimman usein tavata minua, saattoi aikaan sen, että minä herkesin pelaamasta juuri sillä hetkellä, jolloin taitava pelaajakin olisi sen tehnyt. Kerta kaikkiaan, minä olin nyt, kiitos voittojeni, kymmenen tuhannen francsin omistaja ja pidin tuota summaa tyhjentymättömänä pääomana.

Nyt oli käsillä aika, jolloin tavallisesti läksin tervehtimään isääni ja sisartani; mutta minä en matkustanut. Sain heiltä usein kirjeitä, joissa he pyysivät minua saapumaan, ja minä vastasin parhaani mukaan, sekä toistin aina, että voin hyvin, enkä tarvinnut rahoja, joiden seikkojen luulin jonkun verran lohduttavan isääni.

Eräänä aamuna, kun auringon säde herätti Margueriten, hypähti hän vuoteesta ja kysyi minulta, tahdoinko viedä hänet maalle koko päiväksi.

Lähetimme noutamaan Prudencea ja läksimme kaikki kolme matkaan, sitten kun Marguerite ensin oli käskenyt Naninen sanomaan herttualle, että hän tahtoi käyttää hyväkseen kaunista ilmaa ja matkusti Prudencen kanssa maalle.

Paitsi sitä, että Prudencen läsnäolo oli välttämätön herttuan rauhoittamiseksi, oli hän niitä naisia, jotka ovat kuin luodut tällaisia huvimatkoja varten. Herkeämättömällä iloisuudella ja ainaisella ruokahalullaan saattoi hän pitää seurakumppaniensa mielialan hilpeänä.

Nyt oli vain kysymys minne lähtisimme. Siitä pulasta auttoi meidät tietenkin Prudence.

— Tahdotteko lähteä oikeen maalle? kysyi hän.

— Kyllä.

— Hyvä! Lähtekäämme siis Bougivaliin, Arnould lesken luo, Armand, menkää vuokraamaan vaunut.

Puolentoista tunnin kuluttua olimme Arnould lesken luona. Bougival on kaunein paikka mitä voi ajatella; tuo pieni kylä näytti kerrassaan hurmaavalta siinä kukkulan juurella.

Aamiainen oli verraton, ja sen jälkeen tarjosi Arnould meille tilaisuuden tehdä soutumatkan joelle, jonka tarjouksen Marguerite ja Prudence ottivat ilolla vastaan. Laskimme maihin erääseen saareen, ja siellä heittäydyin pitkäkseni ruohostoon ja laskin mielikuvitukseni valloilleen.

Siltä paikalta, jossa lepäsin, näin rannalla pienen, soman, valkoiseksi maalatun, ympyränmuotoisella aitauksella varustetun talon. Aitauksen sisällä oli talon edessä vihreä nurmikko, sileä ja tasainen kuin sametin pinta, ja talon takana pieni lehdikko.

Kukkivat köynnöskasvit peittivät tuon asumattoman talon portaat ja ulottuivat aina toiseen kerrokseen asti.

Katselin tuota taloa niin kauan että luulin lopulta omistavani sen, niin tarkoin se vastasi unelmiani. Olin näkevinäni Margueriten ja itseni siellä, päivisin lehdossa ja iltasin istumassa nurmikolla, ja epäilin voisivatko maalliset olennot tuntea itseään onnellisimmiksi kuin me.

— Kuinka kaunis talo, sanoi Marguerite, joka oli seurannut katsettani.

— Missä? kysyi Prudence.

— Tuolla.

Ja Marguerite osoitti taloa.

— Ah, hurmaava, vastasi Prudence; — pidättekö siitä?

— Kyllä, paljon.

— Hyvä! Pyytäkää, että herttua vuokraa sen; olen varma, että hän tekee sen. Jos tahdotte, otan minä kysyäkseni häneltä.

Marguerite katsoi minuun ikäänkuin kysyen mitä minä asiasta arvelin. Prudencen viime sanat olivat haihduttaneet unelmani, ja olin niin äkkiä jälleen joutunut todellisuuteen, että olin vielä aivan pyörällä.

— Niin, tuuma on todellakin erinomainen, sopersin minä, tietämättä mitä sanoin.

— No niin, minä järjestän asian, sanoi Marguerite, puristaen kättäni ja tulkiten sanani oman toivomuksensa mukaisesti. — Menkäämme heti tiedustelemaan onko se vuokrattavana.

Talo oli vuokrattavana kahdesta tuhannesta francsista.

— Olisitko täällä onnellinen? kysyi Marguerite minulta.

— Minäkö tänne varmasti tulisin?

— Miksi minä sitten hautaisin itseni tänne, ellen sinun tähtesi?

— Hyvä! Marguerite, anna minun vuokrata tämä talo.

— Oletko hullu? Se ei olisi ainoastaan tarpeetonta, vaan lisäksi vaarallistakin. Sinähän tiedät, että minulla ei ole oikeutta ottaa vastaan mitään keneltäkään muulta kuin eräältä ainoalta. Rauhoitu siis, sinä suuri lapsi, äläkä sano mitään.

— Ja kun minä saan kaksi vapaata päivää, niin tulen tervehtimään teitä, sanoi Prudence.

Poistuimme nyt paikalta ja palasimme Parisiin, puhellen uudesta aikeestamme. Käsivarteni oli Margueriten ympärillä ja se vaikutti sen, että tuo tuuma tuntui minusta, vaunuista astuessamme, vähemmän vastenmieliseltä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä läksin varhain Margueriten luota, sillä hän odotti herttuata aamulla; hän lupasi kirjoittaa heti kun herttua oli lähtenyt.

Päivän kuluessa sainkin häneltä seuraavat rivit:

"Matkustan herttuan kanssa Bougivaliin; ole Prudencen luona tänä iltana kello kahdeksan".

Määrättynä aikana ilmestyi Margueritekin sinne.

— Kas niin, kaikki on selvä! huudahti hän.

— Onko talo vuokrattu? kysyi Prudence.

— On. Herttua suostui heti.

Minä en tuntenut herttuaa, mutta häpesin pettää häntä niinkuin tein.

— Mutta ei siinä kaikki! sanoi Marguerite.

— Mitä sitten lisäksi?

— Olen hommannut myöskin asunnon Armandille.

— Samassa talossako? kysyi Prudence nauraen.

— Ei, vaan rouva Arnouldin luona. Herttuan katsellessa näköalaa, tiedustelin minä rouvalta sopivaa huoneustoa. Hänellä sattui olemaan sellainen: sali, eteinen ja makuuhuone. Enempää ei tarvitakaan, ajattelin minä. Kuusikymmentä francsia kuukaudessa. Ja huoneisto kalustettu niin, että se voi miellyttää surumielistä ihmistä. Otin huoneiston. Teinkö oikein?

Syleilin Margueritea.

— Siellä tulee olemaan hurmaavaa, jatkoi hän, — sinä saat pikkuportin avaimen, herttualle olen luvannut suuren portin avaimen, jota hän ei kuitenkaan tarvitse, sillä hän saapuu aina päivällä. Näin meidän kesken sanottuna, luulen, että tämä päähänpisto ihastuttaa häntä, sillä poistunhan nyt joksikin aikaa Parisista ja hänen sukulaisensa saavat hetkiseksi rauhan. Hän kysyi minulta kuitenkin, kuinka minä, joka pidän niin paljon Parisista, saatoin suostua hautaamaan itseni maalle. Mutta minä vastasin, että olin heikko ja tarvitsin lepoa. Näytti siltä kuin hän ei olisi oikein uskonut minua. Meidän on siis oltava hyvin varovaisia, rakas Armand; sillä hän koettaa yllättää minut siellä, eikä hän ainoastaan vuokraa minulle taloa, vaan hänen täytyy lisäksi maksaa velkanikin, sillä onnettomuudeksi on minulla sellaisiakin. No niin, onko tämä kaikki mieleesi?

— Kyllä, vastasin minä ja koetin vaientaa omantunnon ääntä, jonka tällainen elämä minussa toisinaan herätti.

— Tarkastimme talon nurkkia ja komeroita myöten; meillä tulee olemaan siellä mukavaa! Herttua oli kaikesta huvitettu. Oh, ystäväni, lisäsi hän hilpeästi ja suuteli minua, — älä ole onneton, tämän kaiken kustantaa miljoneeri.

— Ja koska te aiotte muuttaa sinne? kysyi Prudence.

— Mahdollisimman pian.

— Otatteko vaununne mukaan?

— Otan mukaani koko talouteni. Te saatte huolehtia asunnostani poissaollessani.

Kahdeksan päivän kuluttua oli Marguerite ottanut huvilan haltuunsa, ja minä olin majoittunut rouva Arnouldin luo.

Nyt alkoi yhdyselämä, jota on vaikea kuvata.

Bougivalissa oleskelunsa aikana ei Marguerite alussa voinut luopua entisistä tavoistaan, vaan kaikki hänen ystävättärensä kävivät häntä tervehtimässä. Kuukauden kuluessa ei mennyt päivääkään, ettei Margueritella olisi ollut kahdeksan, kymmenen vierasta pöydässään. Prudence puolestaan toi sinne kaikki tuttavansa ja otti heidät vastaan aivan kuin talo olisi ollut hänen.

Herttuan rahoilla suoritettiin kaikki kulut, mutta sattui toisinaan, että Prudence tuli pyytämään minulta tuhannen francsia Margueriten puolesta. Olin voittanut pelissä ja saatoin antaa pyydetyn summan. Mutta peläten, että hän tarvitsisi enemmän kuin mitä omistin, lainasin Parisissa yhtä paljon kuin olin jo ennen lainannut ja täsmälleen takaisin maksanut.

Ilo, mikä Margueritella oli vieraistaan, väheni melkoisesti, kun hän huomasi kuinka kalliiksi tuo juhliminen kävi ja ennen kaikkea, kun hän oli pakoitettu toisinaan pyytämään rahoja minulta. Herttua, joka oli vuokrannut huvilan Margueritelle lepäämistään varten, ei näyttäytynyt enää sen jälkeen, kun hän onnettomuudeksi sattui kerran saapumaan suureen nais-seuraan, joka, kun hän aivan odottamatta avasi oven, rehahti äänekkääseen nauruun. Hän vetäytyi heti takaisin, ja vaikka Marguerite läksi heti hänen jälkeensä, ei hän saanut häntä leppymään. Herttuan itserakkautta oli loukattu ja hän antoi tyttöparan jyrkästi tietää, että oli väsynyt maksamaan naisen hullutuksia, joka ei ymmärtänyt häntä paremmin kunnioittaa. Jonka jälkeen hän läksi vihoissaan tiehensä.

Siitä päivästä lähtien ei Marguerite ollut kuullut hänestä mitään, vaikka hän olikin muuttanut tapansa ja herennyt ottamasta vastaan vieraita. Se oli minulle eduksi, sillä sain nyt Margueriten kokonaan itselleni, ja unelmani alkoi vähitellen toteutua. Marguerite ei voinut enää elää ilman minua, ja välittämättä seurauksista näytti hän peittämättä suhteemme, ja lopulta oltiin niin pitkällä, että minä asuin hänen luonaan.

Prudence oli kyllä koettanut saarnata siveyttä Margueritelle, mutta tämä oli vastannut, että hän rakasti minua, eikä voinut elää ilman minua ja luopua onnesta saada pitää minua aina luonaan.

Sen olin kuullut eräänä päivänä, jolloin Prudence oli sanonut, että hänellä oli tärkeätä puhuttavaa Margueritelle, ja minä olin kuunnellut oven takana.

Jonkun ajan kuluttua palasi Prudence jälleen. Olin puistossa kun hän saapui, joten hän ei nähnyt minua. Mutta tavasta, jolla Marguerite otti hänet vastaan, aavistin, että oli kysymys samasta asiasta, ja minä päätin kuunnella niinkuin ensikerrallakin.

Kun he olivat sulkeutuneet huoneeseen, kysyi Marguerite:

— No niin?

— Minä tapasin herttuan.

— Ja mitä hän vastasi?

— Että hän kernaasti antaa anteeksi tuon kohtauksen, mutta että hän on saanut kuulla, että te julkisesti elätte yhdessä herra Armand Duvalin kanssa, ja sitä hän ei voinut antaa anteeksi. "Jos Marguerite jättää tuon nuoren miehen", sanoi hän, "annan hänelle kaikki mitä hän tahtoo, kuten ennenkin; muussa tapauksessa saa hän luopua kaikista pyynnöistä".

— Mitä te vastasitte?

— Että ilmoitan teille hänen päätöksensä, ja minä lupasin puhua teille järkeä. Ajatelkaa, rakas lapsi, mitä kaikkea te menetätte, ja jota ei Armand voi teille koskaan antaa. Hän rakastaa teitä koko sielullaan, mutta hän ei ole kylliksi rikas tyydyttämään kaikki teidän tarpeenne, ja hänen täytyy jonakin päivänä jättää teidät, mutta silloin on myöhäistä, eikä herttua anna teille enää mitään. Tahdotteko, että minä puhun Armandin kanssa?

Marguerite näytti ajattelevan, sillä hän ei vastannut.

Sydämeni jyskytti kiivaasti odottaessani hänen vastaustaan.

— Ei, sanoi hän, — minä en luovu Armandista, enkä minä tahdo piilottautua saadakseni elää yhdessä hänen kanssaan. Se on ehkä hullua, mutta minä rakastan häntä! Ja kun hän on nyt tottunut estämättä rakastamaan minua, koskisi häneen kovasti, jos hänen täytyisi tunniksikin jättää minut. Sitäpaitsi ei minulla ole enää niin pitkälti elonaikaa, että minun tarvitsisi tehdä itseni onnettomaksi vanhan ukon takia. Pitäköön hän rahansa; tulen toimeen ilmankin niitä.

— Millä tavalla?

— Sitä en vielä tiedä.

Ennenkuin Prudence ennätti jatkaa, syöksyin minä sisään, heittäydyin Margueriten jalkoihin ja kostutin kyyneleilläni hänen käsiään, onnellisena siitä, että hän minua niin rakasti.

— Elämäni kuuluu sinulle, Marguerite, sinä et tarvitse tuota miestä, olenhan minä luonasi! Minä en koskaan hylkää sinua, ja kuinka voisin korvata onnen, jonka minulle lahjoitat? Ei mitään pakkoa enää, Marguerite, me rakastamme toisiamme! Mitä me välitämme muusta!

— Juuri niin! Rakastan sinua, Armand! sopersi hän kietoen käsivartensa kaulani ympäri, — rakastan sinua niin kuin en koskaan luullut voivani rakastaa. Me olemme onnellisia, me elämme rauhassa, ja minä jätän ikuisiksi ajoiksi sen elämän, jonka tähden nyt punastun. Sinä et koskaan moiti minua menneisyydestäni, eikö totta?

Minä en voinut puhua; vastasin ainoastaan painamalla Margueriten sydäntäni vasten.

— Kas niin, sanoi Marguerite liikutetulla äänellä Prudencelle, — kertokaa tästä kohtauksesta herttualle, ja lisätkää, että me emme tarvitse häntä.

Sen jälkeen ei enää milloinkaan puhuttu herttuasta. Marguerite ei ollut sama kuin ennen. Hän oli luopunut tavoistaan, ystävättäristään, puheistaan ja tuhlauksestaan. Kun me olimme ulkona kävelemässä, niin eipä olisi voinut luulla, että tuo valkopukuinen nainen, jolla oli olkihattu päässä ja silkkitakki käsivarrellaan, oli sama Marguerite Gautier, joka neljä kuukautta sitten oli herättänyt loistavalla elämällään ja häväistysjutuillaan sellaista huomiota.

Oi, me kiiruhdimme olemaan onnellisia, aivan kuin olisimme aavistaneet, että se pian loppuisi.

Emme olleet käyneet Parisissa kahteen kuukauteen, eikä kukaan ollut käynyt luonamme, lukuunottamatta Prudencea ja aikaisemmin mainitsemaani Julie Duprat'ia. Mutta me nautimme siitä todellisesta elämästä, jota nyt vietimme ja jota en minä yhtä vähän kuin Margueritekaan ollut tähän asti ymmärtänyt.

Tuo nainen osoitti lapsellista huomiota pienemmillekin vähäpätöisyyksille. Toisinaan saattoi hän pienen tytön tavoin juosta ympäri puistossa ja ajaa takaa perhosta tahi sudenkorentoa; ja hän saattoi istua kokonaisen tunnin nurmikolla tutkimassa kukkaa, jolla oli sama nimi kuin hänellä.

Kaksi tahi kolme kertaa kirjoitti herttua hänelle. Kun Marguerite tunsi hänen käsialansa antoi hän kirjeet minun luettavikseni. Nuo kirjeet houkuttelivat kyyneleet silmiini.

Herttua luuli, sulkemalla Margueritelta kukkaronsa, saavansa hänet kääntymään jälleen puoleensa. Mutta kun hän näki, että tämä keino ei tehonnut, kirjoitti hän ja pyysi lupaa saada, niinkuin ennenkin, käydä tapaamassa Margueritea, ja millä ehdoilla tahansa.

Kun olin lukenut kirjeet revin ne rikki, kertomatta Margueritelle niiden sisällöstä ja kehoittamatta Margueritea ottamaan vastaan tuota miespoloista, jota yhtä kaikki kävi sääliksi. Mutta minä pelkäsin, että Marguerite luulisi sen johtuvan toivomuksesta, että herttuakin ottaisi osaa talousmenoihin; ja eniten kaikesta pelkäsin, että hän luulisi minun voivan kieltää, että olin edesvastuussa kaikista seurauksista, joita hänen rakkautensa minuun saattoi mukanaan tuoda.

Kun Herttua ei saanut vastausta kirjeisiinsä herkesi hän kirjoittamasta, ja Marguerite ja minä olimme edelleen yhdessä välittämättä vähääkään tulevaisuudesta.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Toisinaan yllätin kuitenkin Margueriten surullisen näköisenä ja kyyneleet silmissä.

Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen suruun, ja hän vastasi silloin:

— Meidän, rakkautemme ei ole tavallista rakkautta, Armand. Sinä rakastat minua aivan kuin en olisi koskaan kuulunut kenellekään muulle, ja minä vapisen, ajatellessani, että sinä myöhemmin, katuessasi rakkauttasi ja moittiessasi minua entisestä elämästäni, ehkä pakoitat minut palaamaan samaan olotilaan, josta minut pelastit. Mutta, saatuani nyt kokea toisenlaista elämää, kuolisin, jos minun täytyisi palata tuohon entiseen elämääni. Sentähden, sano minulle, ett'et koskaan hylkää minua.

— Vannon sen sinulle!

Hän katsoi minuun ikäänkuin lukeakseen silmistäni oliko valani todellinen, sitten hän heittäytyi syliini, kätki kätensä poveeni ja sanoi:

— Sinä et tiedä kuinka paljon sinua rakastan.

Huomasin kuitenkin, että tulevaisuus alkoi huolestuttaa Margueritea. Kun pelkäsin, että yksinäisyys häntä ikävystytti, ehdoitin hänelle, että palaisimme jälleen Parisiin, mutta sitä hän ei tahtonut, vaan vakuutti, että hän saattoi olla onnellinen ainoastaan maalla.

Prudence ei tullut usein, mutta hän kirjoitti sen sijaan, ja hänen kirjeensä tekivät aina Margueriten miettiväiseksi. En tietänyt mitä ajatella. Päivää myöhemmin kuin Marguerite oli saanut tuollaisen kirjeen ja vastannut siihen, oli kerrassaan ihana ilma. Marguerite ehdoitti, että tekisimme venematkan erääseen saareen, joka sijaitsi melko kaukana. Hän näytti sangen iloiselta, emmekä me palanneet ennenkuin kello viisi.

— Rouva Duvernoy kävi täällä, sanoi Nanine.

— Joko hän matkusti? kysyi Marguerite.

— Jo, neidin vaunuilla; hän sanoi, että oli niin sovittu.

— Hyvä, sanoi Marguerite. — Tuokaa nyt päivällinen pöytään.

Kahden päivän kuluttua tuli kirje Prudencelta, ja neljäntoista päivän perästä oli Marguerite kokonaan vapautunut salaperäisestä surumielisyydestään, jota hän lakkaamatta oli pyytänyt minulta anteeksi.

Vaunut eivät kuitenkaan palanneet.

— Mistä syystä ei Prudence lähettänyt vaunuja takaisin? kysyin minä eräänä päivänä.

— Toinen hevosista on sairas ja vaunut ovat olleet korjattavina. Sellaisen on paras toimituttaa sillä aikaa kun vielä olemme täällä, emmekä tarvitse vaunuja.

Jonkun päivän kuluttua tuli Prudence luoksemme, ja hän vahvisti sen mitä Marguerite oli sanonut.

Molemmat naiset läksivät puistoon kävelemään, ja kun minä saavuin heidän luokseen, vaihtoivat he puheenaihetta.

Kun Prudence läksi illalla, valitti hän kylmää ja pyysi saada lainata
Margueriten kaschmirisaalin.

Kului kuukausi, jonka aikana Marguerite oli iloisempi ja rakastettavampi kuin koskaan ennen.

Vaunuja ei kuitenkaan kuulunut takaisin, eikä saaliakaan palautettu, mikä tuntui minusta perin kummalliselta, ja kun minä tiesin missä laatikossa Marguerite säilytti Prudencen kirjeitä, pidin varani kerran kun Marguerite oli puistossa, ja koetin päästä käsiksi kirjeisiin. Mutta laatikko oli lukossa.

Silloin tutkin laatikot, joissa hän säilytti korujaan. Ne olivat auki, mutta lipas koruineen oli poissa.

Kauhistuneena tahdoin kysyä Margueritelta syytä tähän katoamiseen, mutta hän ei olisi ilmoittanut totuutta. Sanoin sentähden:

— Rakas Marguerite, pyydän, että sallit minun matkustaa Parisiin. Osoitteeni on tuntematon ja minulle pitäisi olla saapunut kirjeitä isältäni. Epäilemättä hän on levoton ja minun täytyy vastata hänelle.

— Matkusta, ystäväni, sanoi hän, — mutta tule pian takaisin.

Minä matkustin ja kiiruhdin heti Prudencen luo.

— Kuulkaa, sanoin minä ilman alkuvalmistuksia, — missä ovat
Margueriten hevoset?

— Myydyt.

— Ja kaschmirisaali?

— Myyty.

— Ja jalokivet?

— Pantatut.

— Ja kuka on ne myynyt ja pantannut?

— Minä.

— Miksi ette ole kertonut tästä minulle?

— Siksi, että Marguerite on kieltänyt minua sitä tekemästä.

— Ja miksi ette ole pyytänyt rahoja minulta?

— Siksi että hän ei tahtonut sitä.

— Ja mihinkä nuo rahat käytetään?

— Maksuihin.

— Onko hänellä paljonkin velkoja?

— Likipitäen kolmekymmentä tuhatta francsia vielä. Niin, ystäväni, sanoin sen teille aikaisemmin, mutta te ette tahtoneet uskoa minua. Velkojat saivat nimittäin tietää, ett'ei herttua anna hänelle enää mitään ja että hän elää yhdessä erään varattoman nuoren miehen kanssa. Silloin he tahtoivat saada rahansa takaisin ja tekivät ulosmittauksen. Marguerite tahtoi myydä kaiken mitä hänellä oli, mutta siihen ei ollut aikaa. Hänen täytyi kuitenkin maksaa, ja päästäkseen pyytämästä rahoja teiltä, myi hän hevosensa ja saalinsa ja panttasi jalokivensä. Tässä näette pantti- ja ostokuitit.

Prudence avasi erään laatikon ja näytti minulle paperit.

— Oh, te luulitte, että siinä oli kylliksi kun saitte rakastaa toisianne ja viettää ihanteellista paimenelämää maalla. Ei, ystäväni, ei. Aineellisen elämän vaatimuksia ei voida jättää huomioon ottamatta, ja että Marguerite ei ole kahtakymmentä kertaa pettänyt teitä johtuu siitä, että hänellä on erikoisluonne. Olen kyllä antanut hänelle hyviä neuvoja, sillä minuun koski kun tuolta tyttöraukalta riistettiin kaikki. Mutta hän ei tahtonut! Hän vastasi, että hän rakasti teitä, eikä mistään hinnasta maailmassa tahtonut teitä pettää. Kaikki tuo on sangen kaunista ja runollista, mutta sellaisella ei tyydytetä velkojia. Ja nyt hän tarvitsee, kuten sanottu, vähintäin kolmekymmentä tuhatta francsia.

— Hyvä. Minä hankin tuon summan.

— Aiotteko lainata?

— Aion.

— Siinä teette tyhmästi. Te rikkoisitte välinne isänne kanssa ja tärvelisitte mahdollisuutenne. Olkaa sentähden viisas, älkääkö tehkö tyhmyyksiä. Minä en sano, että teidän täytyisi jättää Margueritea, mutta eläkää hänen kanssaan niinkuin teitte alkukesästä. Antakaa hänen itse keksiä keino selviytyäkseen pulmasta. Herttua palaa vähitellen hänen luokseen. Ja kreivi N… sanoi minulle viimeksi eilen, että jos Marguerite suostuisi häneen, maksaisi hän hänen velkansa ja antaisi hänelle neljä, viisi tuhatta francsia kuukaudessa. Älkää siis odottako kunnes joudutte perikatoon, varsinkaan kun kreivi N… on sellainen nauta, eikä mikään siis estä teitä edelleen olemasta Margueriten rakastaja. Hän itkee kyllä alussa, mutta on kerran vielä kiittävä teitä. Älkää sanoko hänelle mitään, vaan tuokaa hänet takaisin Parisiin ja sulkekaa sitten silmänne. Enempää ei tarvita, ystäväni.

Prudence piti neuvoaan erinomaisena, mutta minä hylkäsin sen suuttumuksella. Ja minä olin myöskin varma siitä, että Marguerite kuolisi ennemmin kuin suostuisi moiseen.

— Pila sikseen, sanoin minä. — Koska rahat tarvitaan?

— Kahden kuukauden kuluttua.

— Hän saa ne. Mutta minä jätän summan teille ja pyydän että lupaatte olla sanomatta Margueritelle, että minä olen antanut rahat teille.

— Sen suhteen voitte olla rauhallinen.

— Ja ilmoittakaa minulle, jos hän lähettää teille jotakin muuta myytäväksi tahi pantattavaksi.

— Siitä ei ole pelkoa. Hänellä ei ole enää mitään.

Läksin kotiini ja löysin sieltä kolme isältäni tullutta kirjettä.

Toisen osan loppu.

KOLMAS OSA.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kolmessa ensimäisessä kirjeessä oli isäni levoton vaikenemiseni johdosta ja kysyi siihen syytä; neljännessä antoi hän minun huomata, että hän tiesi elämäntapani muutoksesta, ja ilmoitti kohdakkoin saapuvansa minua tervehtimään.

Olen aina suuresti kunnioittanut ja vilpittömästi rakastanut isääni. Vastasin hänelle siis, että vaitioloni oli aiheutunut pienestä matkasta, ja pyysin häntä tarkemmin ilmoittamaan minä päivänä hän saapui, jotta saatoin olla kotona häntä tapaamassa.

Annettuani Josefille osoitteeni maalla ja kehoitettuani häntä heti tuomaan minulle G…ssä leimatun kirjeen, joka osoitteellani saapui, matkustin takaisin Bougivaliin.

Marguerite odotti minua puutarhan veräjällä. Hänen katseestaan kuvastui levottomuus. Hän kietoi käsivartensa kaulani ympäri, eikä voinut olla kysymättä:

— Oletko tavannut Prudencen?

— En.

— Miksi sinä viivyit niin kauan Parisissa?

— Minulle oli saapunut kirjeitä isältäni ja minun täytyi vastata niihin.

Hetkisen kuluttua saapui Nanine aivan hengästyneenä. Marguerite nousi ja puheli hiljaa hänen kanssaan.

Kun Nanine oli poistunut, istahti Marguerite viereeni, tarttui käteeni ja sanoi:

— Miksi sinä valehtelet? Sinähän kävit Prudencen luona.

— Kuka on sanonut sen sinulle?

— Nanine.

— Mistä hän sen tietää?

— Hän on seurannut sinua.

— Olit siis pyytänyt häntä tekemään sen?

— Niin. Arvelin, että sinulla täytyi olla tärkeitä syitä, joiden johdosta matkustit Parisiin; ethän ollut neljään kuukauteen jättänyt minua yksin. Pelkäsin että oli tapahtunut jokin onnettomuus, tahi, että läksit ehkä tapaamaan jotakin toista naista.

— Lapsi!

— Olen nyt rauhoittunut; tiedän mitä sinä olet tehnyt, mutta en vielä tiedä mitä sinulle on sanottu.

Näytin Margueritelle isäni kirjeet.

— En kysy nyt niitä; tahdon tietää miksi sinä kävit tapaamassa
Prudencea.

— Oh, kävin tiedustelemassa häneltä hevosesi vointia, ja tarvitsiko hän vielä sinun saaliasi ja jalokiviäsi.

— Sellaisen suhteen vallitessa kuin meidän välillämme on, täytyy naisen, jos hänessä on vähänkin arvokkuutta, ennemmin suostua kaikenlaisiin uhrauksiin kuin pyytää rakastajaltaan rahoja ja siten lyödä rakkauteensa kauppatavaran leiman. Sinä rakastat minua, siitä olen varma, mutta sinä et tiedä kuinka heikko se side on, joka pitää sydämessä yllä sitä rakkautta, jota minun kaltaisiani naisia kohtaan tunnetaan. Kukapa tietää? Ehkä sinä jonakin päivänä, kun sinulla on ikävä ja tunnet ahdistusta, luuloittelet itsellesi, että meidän suhteemme onkin vain, taitavasti yhdistetty laskelma? Prudence on juorukello. Mitä minä noilla hevosilla tein? Niiden myyminen tuotti minulle säästöä; voin varsin hyvin tulla toimeen ilman niitä, eivätkä ne maksa minulle enää mitään. Kaikki mitä sinulta pyydän on, että rakastat minua, rakastat yhtä paljon, vaikka minulla ei olekaan hevosia ja jalokiviä.

Hän sanoi kaiken tämän niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että kyyneleet nousivat silmiini.

— Mutta, parahin Margueriteni, sanoin minä, puristaen hellästi hänen käsiään, sinä tiesit varsin hyvin, että minä kerran saisin tietää uhrauksesi ja että minä en hyväksyisi sitä.

— Miksi et?

— Siksi, rakkaani, että minä en tahdo, että rakkautesi minuun riistää sinulta ainoatakaan jalokiveä. Enkä minä myöskään tahdo, että sinä hämmennyksen ja ikävystymisen hetkenä ajattelisit, että moista hetkeä ei olisi, jos sinä eläisit yhdessä jonkun toisen miehen kanssa, ja että sinä katuisit, vaikkapa vain minuutinkin ajan, että olet yhdessä minun kanssani. Muutaman päivän perästä saat takaisin hevosesi, jalokivesi ja saalisi. Ne ovat sinulle yhtä välttämättömiä kuin ilma elämälle, ja, se tuntuu ehkä naurettavalta, mutta minä tahdon mieluummin nähdä sinut hienona kuin yksinkertaisena.

— Silloin et enää rakasta minua.

— Hupakko!

— Jos sinä rakastaisit minua, niin antaisit minun rakastaa sinua omalla tavallani; mutta päinvastoin näet sinä minussa edelleenkin tytön, jolle loisto on välttämätöntä ja jonka loiston sinä luulet yhä edelleenkin olevasi pakoitettu maksamaan. Sinä häpesit ottamasta vastaan todistusta rakkaudestani. Vasten tahtoasi aiot sinä eräänä päivänä jättää minut, ja sinä koetat suojata hienotunteisuuttasi kaikilta epäluuloilta. Olet oikeassa, ystäväni, mutta minä toivoin parempaa.

Marguerite aikoi nousta, mutta minä pidätin häntä ja sanoin:

— Tahdon, että sinä olet onnellinen, ja että sinulla ei olisi mitään moittimista minun suhteeni, siinä kaikki.

— Me siis eroamme?

— Miksi niin, Marguerite? Kuka meidät eroittaisi? huudahdin minä.

— Sinä itse, joka et tahdo, että ymmärtäisin asemasi, ja joka turhamaisuudessasi tahdot pidättää minua omassani; sinä, joka, säilyttääksesi loiston, jossa olen elänyt, tahdot säilyttää välillämme olevan siveellisen eron; sinä, joka lopuksi et usko rakkauttani kyllin epäitsekkääksi, jakaakseni kanssasi omaisuuden, joka sinulla on ja jonka avulla voisimme elää yhdessä onnellisina, vaan joka naurettavan ennakkoluulon orjana ennemmin saatat itsesi perikatoon. Luuletko sinä sitten, että minä vertaan vaunuja ja joitakin jalokiviä sinun rakkauteesi? Sinä tahdot maksaa velkani ja pitää minua yllä! Kuinka kauan luulet tuon kaiken kestävän? Kaksi tahi kolme kuukautta, ja silloin olisi enää myöhäistä aloittaa sitä elämää, jota sinulle ehdoitan, sillä silloin sinä ottaisit minulta kaikki, ja sitä ei kunniallinen mies voi tehdä. Nyt sinulla sitävastoin on kahdeksan, kymmenen tuhatta francsia vuosittain, joilla me voimme elää. Minä myyn kaiken liikanaisen ja siten saan pari tuhatta francsia vuotta kohden. Me vuokraamme pienen, kauniin asunnon, missä voimme molemmat asua. Kesäisin oleskelemme maalla, mutta ei tällaisessa talossa, vaan kahden asuttavassa tuvassa. Sinä olet riippumaton, minä vapaa, me olemme nuoria; rukoilen sinua, Armand, älä, taivaan nimessä, heitä minua takaisin elämään, jota ennen olin pakoitettu viettämään.

Minä en voinut vastata, rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleet täyttivät silmäni ja minä heittäydyin Margueriten syliin.

Hän jatkoi:

— Aioin järjestää kaiken tämän, mainitsematta sinulle sanaakaan, maksaa velkani ja järjestää uuden asuntomme. Lokakuussa olisimme palanneet Parisiin ja kaikki olisi silloin selvinnyt. Mutta koska Prudence on jo kertonut sinulle kaikki, täytyy sinun antaa suostumuksesi nyt sen sijaan, että olisit tehnyt sen jälestäpäin. Rakastatko minua kylliksi tätä varten?

Minun oli mahdoton vastustaa noin suurta, rakkautta. Suutelin syvästi liikutettuna Margueriten käsiä ja sanoin:

— Teen kaikki mitä sinä tahdot.

Niinkuin hän oli päättänyt, niin myöskin tapahtui.

Hän joutui lapsellisen ilon valtaan: hän tanssi, lauloi, riemuitsi uuden asuntonsa yksinkertaisuudesta ja tiedusteli jo mielipidettäni, missä se ja se esine tulisi olemaan ja kuinka mikin paikka olisi järjestettävä. Hän oli onnellinen ja ylpeä päätöksestämme, joka näytti tekevän liittomme täydelliseksi.

Mutta minä en tahtonut olla häntä huonompi

Silmänräpäyksessä tein päätökseni. Siirtäisin Margueritelle korot, jotka olin perinyt äidiltäni ja jotka tuntuivat minusta aivan riittämättömiltä palkitsemaan saamani uhrin.

Isältäni saama viiden tuhannen francsin eläke jäi minulle, ja mitä tapahtuikin, riitti se elämiseen.

En puhunut Margueritelle päätöksestäni, sillä olin varma siitä, että hän kieltäytyisi ottamasta vastaan lahjoitustani.

Kun Marguerite ja minä matkustimme Parisiin katselemaan asuntoja, menin minä isäni asianajajan, vanhan perhetuttavamme luo ja kysyin häneltä kuinka minun oli meneteltävä siirtääkseni nuo korot toiselle.

Tuo kelpo mies luuli, että olin mennyttä miestä ja kysyi syytä päätökseeni. Ja kun minun ennemmin tahi myöhemmin täytyi ilmaista hänelle kenelle lahjoituksen tein, katsoin parhaaksi heti kertoa hänelle totuuden.

Hän ei tehnyt vastaväitteitä, ja vakuutti järjestävänsä kaikki parhain päin. Luonnollisesti kehoitin häntä noudattamaan mitä suurinta vaiteliaisuutta isäni suhteen. Sitten läksin noutamaan Margueritea Julia Dupratin luota, jonne hän oli päättänyt mennä odottamaan, päästäkseen kuulemasta Prudencen siveyssaarnoja.

Läksimme nyt katsomaan huoneustoja ja löysimme lopulta sopivan eräästä Parisin rauhallisimmasta kaupunginosasta. Löytömme käsitti pienen rakennuksen, keskellä suloista puutarhaa. Päätimme ottaa sen ja minä läksin kotiini ilmoittamaan, että luovuin asunnostani.

Marguerite läksi puolestaan erään välittäjän luo pyytämään hänen tekemään jotakin, minkä tämä oli kerran tehnyt eräälle hänen ystävättäristään.

Hän saapui kerrassaan ihastuneena asuntooni. Välittäjä oli luvannut maksaa hänen velkansa, antaa hänelle siitä kuitin ja sitäpaitsi luovuttaa hänelle kaksikymmentä tuhatta francsia korvaukseksi hänen huonekaluistaan.

Iloisin mielin palasimme nyt jälleen Bougivaliin.

Kun me kahdeksan päivää myöhemmin istuimme suuruspöydässä, astui Nanine sisälle ja sanoi, että Josef tahtoi puhua kanssani. Annoin hänen astua sisälle.

— Herra, sanoi hän, — isänne on saapunut Parisiin ja hän pyytää teitä heti tulemaan asuntoonne, missä hän odottaa teitä.

Tämä uutinen oli maailman yksinkertaisin asia, mutta Marguerite ja minä katsahdimme toisiimme kuultuamme sen. Aavistimme onnettomuuden.

Marguerite ei sanonut sanaakaan siitä mitä hän tunsi, mutta minä tartuin kuitenkin hänen käteensä ja sanoin:

— Älä pelkää mitään.

— Tule takaisin niin pian kuin voit, sopersi hän syleillessään minua, — istun ikkunassa sinua odottamassa.

Pyysin Josefin sanomaan isälleni, että minä tulen heti.

Ja kaksi tuntia myöhemmin olin Parisissa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Katseesta, jonka hän loi minuun, kun astuin sisälle, ymmärsin heti, että oli kysymys vakavista asioista.

Ikäänkuin en olisi huomannut mitään astuin kuitenkin hänen eteensä ja syleilin häntä, kysyen:

— Koska te saavuitte, isä?

— Eilen illalla.

— Ja te asetuitte minun luokseni, kuten tavallista.

— Niin.

— Valitan, etten ollut täällä kotona teitä vastaanottamassa.

Odotin nyt siveyssaarnaa, jota isäni kasvot ennustivat. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan pani kirjoittamansa kirjeen kuoreen ja antoi sen Josefille postiin vietäväksi.

Jäätyämme kahden kesken nousi isäni tuoliltaan ja sanoi:

— Rakas Armand, meillä on vakavia asioita keskusteltavana.

— Kuuntelen teitä, isä.

— Lupaatko olla suora?

— Sitä olen aina.

— Onko totta, että sinä elät yhdessä erään Marguerite
Gautier-nimisen naisen kanssa?

— On.

— Tiedätkö sinä mikä nainen hän on?

— Langennut nainen.

— Hänenkö tähtensä sinä et ole käynyt tänä vuonna tervehtimässä sisartasi ja minua?

— Niin, isä, tunnustan sen.

— Sinä rakastat siis paljon tuota naista?

— Huomaatte sen siitä, isä, että hänen tähtensä olen laiminlyönyt pyhän velvollisuuteni, jota nyt nöyrimmästi pyydän anteeksi.

Isäni ei nähtävästi odottanut niin suoria vastauksia, sillä hän näytti hetkisen miettivältä, jonka jälkeen hän sanoi:

— Olet tietenkin käsittänyt, ettet aina voi elää sillä tavoin?

— Olen kyllä pelännyt sitä, isä, mutta en ole käsittänyt sitä.

— Mutta sinun olisi pitänyt käsittää, että minä en hyväksy sitä.

— Olen sanonut itselleni, että kun en ole tehnyt mitään sellaista, joka sotisi sitä kunnioitusta vastaan, jota olen velvollinen osoittamaan teidän nimeänne ja perheemme ominaista rehellisyyttä kohtaan, niin voin elää niinkuin elän.

Intohimot tekevät ihmisen voimakkaaksi, minä olin valmis taistelemaan, niin, vaikkapa isäni kanssa, saadakseni pitää Margueriten.

— Hyvä, mutta nyt sinun on aika muuttaa elintapaasi.

— Miksi niin, isä?

— Siksi, että sinä olet tekemäisilläsi sellaista, mikä loukkaa sitä kunnioitusta, jota luulet tuntevasi omaisiasi kohtaan.

— En ymmärrä mitä nuo sanat merkitsevät.

— Selitän sen sinulle. Että sinulla on rakastajatar, on hyvä asia; että maksat hänelle säännöllisesi, on myöskin hyvä; mutta että sinä unohdat pyhimmät velvollisuutesi hänen tähtensä, että annat huhun häpeällisestä elintavastasi levitä aina maakuntaamme asti ja luoda varjon kunniallisen nimen yli, jonka olen sinulle antanut, on sellaista mikä ei voi eikä saa jatkua.

— Sallikaa minun sanoa teille, isä, että niillä, jotka ovat antaneet teille tietoja, ei ole ollut oikeata selkoa asioista. Minä olen neiti Gautier'in rakastaja, se on maailman yksinkertaisin asia; minä en anna neiti Gautier'ille sitä nimeä, jonka olen saanut teiltä, enkä minä tuhlaa hänen tähtensä enempää kuin minkä varani myöntävät. En ole tehnyt velkoja enkä ole asemassa, joka antaisi isälle aihetta sanoa pojalle niinkuin te nyt olette sanonut.

— Isällä on aina oikeus estää poikansa joutumasta huonoille teille.
Sinä et ole vielä tehnyt mitään pahaa, mutta voit mahdollisesti tehdä.

— Isä!

— Minä tunnen elämän paremmin kuin sinä. Tiedän, että täysin puhtaita tunteita ei ole muilla kuin aivan viattomilla naisilla. Sinun täytyy jättää rakastajattaresi.

— Olen pahoillani, isä, kun minun täytyy olla tottelematon, mutta se on mahdotonta.

— Minä pakoitan sinut tekemään sen.

— Onnettomuudeksi ei ole saarta, jonne liehinaisia lähetetään, ja, jos sellainen olisikin, seuraisin minä neiti Gautier'ta, jos teidän onnistuisi lähettää hänet sinne. En mahda sille mitään, etten voi olla onnellinen muualla kuin tuon naisen seurassa.

— Rakas Armand, ajattele, että minä olen sinun isäsi, joka aina olen rakastanut sinua ja toivonut ainoastaan parastasi. Onko kunniallista elää yhdessä tytön kanssa, jonka koko maailma on omistanut?

— Se ei merkitse mitään, isä, kun ei kukaan nyt voi omistaa häntä! Se ei merkitse mitään, jos tuo tyttö rakastaa minua, jos hän uudestisyntyy rakkauden kautta, jota hän tuntee minua ja minä häntä kohtaan!

— Oh, sinä siis luulet, että kunniallisen miehen tehtäviin kuuluu liehinaisten käännyttäminen? Sinä luulet, että Jumala on asettanut tämän kehnon päämäärän hänen elämälleen? Mikä olisi seurauksena tuollaisesta merkillisestä menettelystä, ja mitä sinä ajattelisit siitä mitä juuri sanoit silloin, kun tulisit neljänkymmenen vuoden ikäiseksi? Sinä nauraisit sille, sikäli kuin vielä voisit nauraa, sikäli kuin menneisyytesi ei olisi jättänyt liian syviä merkkiä jälkeensä. Ei, Armand, mieti asiaa, äläkä puhu enää moisia typeryyksiä. Sano, että luovut tuosta naisesta; isäsi pyytää sitä sinulta.

Minä en vastannut.

— Armand, jatkoi isäni, — äiti-vainajasi nimessä, luovu nykyisestä elämäntavastasi, jonka, usko minua, olet unohtava pikemmin kuin luuletkaan, ja johonka mahdoton suunnitelmasi sinut sitoo. Sinä olet kaksikymmenviisivuotias, ajattele tulevaisuuttasi. Sinä et voi aina rakastaa tuota naista, joka ei myöskään voi aina rakastaa sinua. Te liioittelette molemmat rakkauttanne. Sinä tärvelet tulevaisuutesi, ja sinä olet koko elämäsi katuva nuoruuttasi. Tule viettämään muutama kuukausi sisaresi luona. Lepo ja omaistesi hellä rakkaus parantavat sinut tästä kuumeesta, sillä se ei ole muuta kuin kuumetta. Sillä aikaa on rakastajattaresi lohduttava itseään, hän ottaa itselleen toisen rakastajan, ja kun sinä tulet huomaamaan millaisen naisen tähden olit vähällä joutua epäsopuun isäsi kanssa ja menettää hänen rakkautensa, olet sinä myöntävä, että tein oikein, kun tulin tänne, ja sinä olet kiittävä minua. Kas niin, sinä matkustat kanssani, eikö totta, Armand?

Minä tunsin, että isäni oli oikeassa kaikkien muiden naisten suhteen, mutta ei Margueriten. Mutta hänen äänensä oli niin lempeä ja rukoileva lausuessaan viimeiset sanansa, että minä en uskaltanut vastata hänelle.

— No niin? sanoi hän liikutetulla äänellä.

— No niin, isä, en voi luvata teille mitään, sanoin minä vihdoin, — se mitä pyydätte minulta käy yli voimieni. Uskokaa minua, jatkoin minä, kun hän teki kärsimättömän liikkeen, — te liioittelette tämän suhteen seurauksia. Marguerite ei ole sellainen jollaiseksi hänet luulette. Kaukana siitä, että tämä rakkaus johtaisi minut huonoille teille, päinvastoin se voi minussa kehittää mitä kunniallisimpia tunteita. Todellinen rakkaus tekee meidät aina paremmiksi, herätti sen meissä kuka nainen tahansa. Jos te tuntisitte Margueriten, niin huomaisitte, etten pane itseäni alttiiksi vähimmässäkään määrässä. Hän on yhtä jalo kuin jaloimmat naiset. Ja hän on yhtä vaatimaton kuin toiset ovat rahanhimoisia.

— Mikä ei estä häntä ottamasta vastaan koko sinun omaisuuttasi, sillä ne kuusikymmentä tuhatta francsia, jotka perit äidiltäsi ja jotka aiot antaa hänelle, ovat, pane tarkoin mieleesi mitä sanon, ainoa omaisuutesi.

Isäni oli luultavasti salannut tämän uhkauksen, antaakseen minulle armonpiston. Mutta minä olin voimakkaampi hänen uhkauksiaan kuin rukouksiaan vastaan.

— Kuka on sanonut teille, että aion antaa hänelle tuon summan? kysyin minä.

— Asianajajani. Olisiko kunniallinen mies ryhtynyt moiseen, ilmoittamatta siitä ensin minulle? No niin, tulin Parisiin, estääkseni sinut tuollaisen tytön tähden joutumasta perikatoon. Kuoleva äitisi jätti sinulle tuon perinnön, elääksesi kunnollisella tavalla, eikä ollaksesi jalomielinen rakastajattaria kohtaan.

— Vannon teille, isä, että Marguerite ei tietänyt tästä lahjoituksesta.

— Miksi sinä sitten sen teit?

— Siksi, että Marguerite, tuo nainen, jonka te tuomitsette ja vaaditte minun jättämään, uhraa kaikki mitä hänellä on voidakseen elää minun kanssani.

— Ja sinä otat vastaan moisen uhrauksen? Mikä sinä olet miehiäsi, kun otat vastaan uhrauksia neiti Gautier'in kaltaiselta naiselta? No niin, tämä saa riittää. Sinun täytyy luopua tuosta naisesta. Äsken pyysin sitä sinulta; nyt vaadin sinua tekemään sen. Minä en voi sallia, että perheeni keskuudessa tapahtuu moista. Pane tavarasi kokoon ja ole valmis lähtemään kanssani.

— Anteeksi, isä, sanoin silloin; — mutta, minä en matkusta.

— Miksi et?

— Koska olen jo siinä iässä, jolloin ei totella käskyjä.

Vastaukseni sai isäni kalpenemaan.

— Hyvä sanoi hän; — silloin tiedän mitä minun on tekeminen.

Hän soitti kelloa, ja kun Josef astui huoneeseen, sanoi hän:

— Toimittakaa matkatavarani hotelli "Parisiin".

Sitten hän meni viereiseen huoneeseen ja pukeutui.

Kun hän palasi, menin minä häntä vastaan ja sanoin:

— Lupaatteko, isä, ett'ette ryhdy mihinkään, joka voisi tuottaa
Margueritelle tuskia?

Isäni pysähtyi, katsoi minuun halveksivasti ja vastasi ainoastaan:

— Luulen että sinä olet hullu. Jonka jälkeen hän meni ja löi oven perässään kiinni.

Minä läksin myöskin, otin vaunut ja palasin jälleen Bougivaliin.

Marguerite istui ikkunassa ja odotti minua.