Kouluun olisi pitänyt myöskin mennä, mutta sitä ei muistettu — tai ei oltu muistavinaan — sillä se ei voinut kysymykseen tulla näin tähdellisien toimien sattuessa. Matkalle varustettiin, pistettiin joku naskalikin taskuun, siltävaralta, jos niinkuin sattuisi selkä vaaraan joutumaan ja lähdettiin miehissä matkalle.
* * * * *
Tanssitupa on puolillaan väkeä, kaikki sen kylän nuoria. Pieni lamppu killuu keski-orressa heittäen mustuneen ja muuten likasen lasin läpi hämärää valoa huoneeseen. Mitä enemmän seiniä lähenee, sitä pimeämmäksi muuttuu ilma. Salaperäisenä, hyvin epäselvissä piirteissään häämöttää monikerroksinen sänky, joka on niin korkea että kattoa pitelee. Alimmaisessa meluaa iloinen poikajoukko, ylempää kuuluu hiljaista kuisketta ja kuhinaa, naisten supattavaa ääntä ja miesten mörinää. Silloin tällöin avautuu verhot, muutamia kasvoja tulee näkyviin, kunnes jälleen katoavat tummien verhojen taa…
"Harmonikka" räyhää ja pauhaa, ulvoo ja vonkuu peräpenkillä minkä kielet kestävät. Toisinaan venyy pitkäksi kuin kirjava kärme, toisinaan taas varsin lyhyeksi supistuu.
Keskilattialla käy jyry ja kolke kuin riihtä puidessa. Valtoinaan olevia hiuksia, kirjavia liinoja ja karvalakkeja hyllyy ja pyörii, kiertää ja pomppuu vinhaa vauhtia. Tupakansavu pölähtää miesten hampaitten välistä kuin höyry haljenneesta vesikuplasta kiehuvassa padassa. Toiset alottavat, toiset lopettavat, toiset vaihtavat naista ja uudestaan lähtevät, joten lattia on aina kuin "nuijalla lyöty."
Pojatkin ovat kaupungista ennättäneet, tanssineet hyvän aikaa; sotkeneet toisten varpaita ja likistelleet maalaisten naisia. Niinkuin maantiejyrä, silittää ja tasottaa Kalle kehässä seisovaa ihmisjoukkoa, ja jos kumppani sattuu olemaan suuri ja täyteläinen, on silloin kaksoisjyrän voima vastustamaton… musertava.
Yhteentörmäyksiä tuon tuostakin sattuu, päät kolhivat päitä, rinnat rintoja, ja toisinaan kumolleen kupsahtavat.
Ville ja Heikki kieppuvat keskellä, talontyttäriä tanssittavat ja pitävät iloista menoa.
Jussi on tarpeensa saanut, sinisilmäistä kaunotukkaa hyväilee ja lempii. Mutta maalaisia alkaa suututtaa poikain omavaltainen käytös, uhkaava ilme nousee kasvoihin, jota pojat eivät ilossaan huomaa.
— Pitelevät kuin omaa tavaraansa — kuiskasi muuan maalaisista.
— Näytetään niille mikä se kylän kurssi on! — lisäsi toinen.
— Näes kuinka tuolla yksi istuu käsi Maijan kaulalla. Ptyi, hävytön!
— Kuranssia, kuranssia, oikein tukkimiehen kuranssia!
— Annetaan niille kuuma löyly!
— Taikka kylmä kylpy!
— Sama se!
— Kuka käski syhymättä saunaan! Samassa töytäsi Kalle vahvan kumppaninsa kanssa miehiä, jotka horjuivat pari askelta taaksepäin.
— Älä suuhuni tule, kun et taskuunikaan mahdu, pöllö! — huusi muuan tukkimies ja potkasi Kallea selkään, niin että tämä kaatui naisineen lattialle.
Ville ja Heikki tulivat samassa, tanssittaen kauneita tyttäriä… Miehet kamppasivat… molemmat parit kaatua romahtivat edellisen päälle… Lamppu sammutettiin, ja täysinäinen vesisaavi kaadettiin keskelle kaatunutta kasaa… Syntyi hirveä meteli, naiset huusivat ja kirkuivat, pojat vihelsivät, ja miehet pitivät hirveätä rähinää. Lamppu lyötiin palasiksi. Kappaleet lentelivät sinne tänne, ja öljy rähjäsi vaatteita. Aseita heilui ilmassa, iskuja kuului, mutta ketä sattui, sitä ei lyöjä tiennyt… Pojat kimposivat likomärkinä ylös niin pian kuin pääsivät, naisistaan välittämättä, huitoivat terävillä naskaleillaan ympärilleen ja etsivät ovea… Se onnistui vihdoin, ja peljästyneen naisjoukon mukana pääsivät pimeässä ulos.
Siellä alkoi hurja pako, joka muuttui jännittäväksi kilpajuoksuksi, missä pakenevien nahka oli palkintona. Sitä kokivat edellä menijät säästää ja siksi paraansa panivat. Väli pysyi alussa tasaisena, muuttumattomana, mutta lopulta se — piteni.
Takaa-ajajain innostus loppui, yksi toisensa perään jäi hengästyneenä tielle; hurja joukko väheni vähenemistään, kunnes tuli niin pieneksi, ettei uskaltanut kaupunkilaisia seurata.
Kun pojat huomasivat selkänsä turvatuksi, hiljensivät vauhtia ja ottivat kävelyn.
— Saakuri kumminkin!… hiivatin moukat!… märkämekot! Tules tänne niin minä… sinut nuuskaksi jauhan! — huusi raivoissaan Kalle, puri hammastaan ja heilutti nyrkkiään ilmassa.
— Voi, voi, kun minun selkääni jumoo — valitteli Heikki.
— Näetkö poskessani mitään Kalle? — kysyi Jussi.
— Pieni naarmu, ei muuta mitään.
— Ei sitte väliä! Mutta jos päivä olisi, pojat, näyttäisin mikä se naskalini väri on. Saakuri soi!… se luita ja ytimiä kaivoi!
— Samaa teki tuo! Valmiita reikiä on siellä Heikki, mene tikkunauloja sovittelemaan.
— Menen, menen, mutta suuremmalla joukolla… Voi voi kun selkärankaani potee… halolla siihen löivät… saakurin kollot — päivitteli Heikki.
— Hyi, kun on märkä ja ilkeä olla… vaatteenikin haisevat kun öljymakasiini — puheli kankeasti Ville.
— Minun haisevat melkein pahemmalta, ja paitani on ihan märkä… mutta olkoon! — päätteli Kalle.
— Ai… ai kuinka selkäpiitäni karmii — voivotteli Heikki yhä.
— Karmi takasin ja pure hammastasi — lohdutteli Kalle.
— Pisteleekin kuin olisi siellä tuhat naskalia puremassa.
— Mutta pojat, jos olisi meitä toinen verta enemmän ollut, selkään olisivat saaneet joka mies — innostui Jussi puhumaan.
— Annas olla, tulevatkohan ensi pyhänä arpajaisiin… silloin… silloin… legioona niskaan!
— Hieros Kalle vähän tuota selkäpiitäni! — ai-jai-jai-jai-jai — — älä niin kovaa, älä, älä — koskee päähän asti —
Verkkaan kulkivat pojat loppumatkan, mikä kiroillen kohtaloansa, mikä kostoa uhkaillen, — musertavaa kostoa, mikä taas surkeasti vammojansa valitteli.
Väsyneinä, alakuloisina ja häpeissään kuin kerityt koirat, saapuivat pojat kaupunkiin ja syrjäkatuja asuntoihinsa kulkivat.
* * * * *
Seurahuoneen suuri, hyvin valaistu sali on täynnä väkeä. Siellä on jos johonkin säätyyn ja arvoluokkaan kuuluvia ihmisiä, kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä. Salin perällä kohoaa kattoa pitelevä pyramiidi, jonka kupeilla tuhannet arpajaisvoitot makaavat. Pieniä pöytiä on ripotettu sinne tänne lattialla; niiden vieressä seisovat arpojen myyjät, kaupungin hienoimmat naiset, loistavissa, puoleksi verhoavissa puvuissaan, joiden lomista ja poimujen välistä hieno, valkea iho paistaa.
Parvekkeella soittelee pataljoonan soittokunta, jonka ihanat, hempeät ja läpikuultavat sävelet alas saliin vyöryävät, sivuhuoneetkin täyttävät ja viimein ovista ulos pullahtavat. — —
Arvat ovat melkein loppuun myöty, juhlapuhe pidetty, kun Heikki, Kalle, Ville ja Jussi, — kaikki yhdessä kuin veljekset ainakin, — arkoina ja kömpelöinä astuvat huikaisevan kirkkaaseen saliin.
Viimepyhäiset arvet ovat muistoilleen umpeen parantuneet. Eivät olleet vaarallisempia, pitempiaikaisia. Pari päivää Heikin selkää karmi ja poltti, mutta siihen se jätti. Jussin poskessa on naarmu kuivaan rupeen käynyt, ja toisille ei sanottavaa muistoa annettukaan.
Niinkuin sanottu, tulivat pojat vasta saliin.
Eivät olleet kiirettä pitäneet, sillä arpojen ostoon eivät pienet rahansa ulettuneet, ja muusta lystistä viis, kun vaan saisi tanssia.
Tanssi se oli paras numero ohjelmassa, mitäpä niistä puheista ja sen semmoisista, tuumivat pojat, ja sen mukaan sitte menonsa sovittivat. Tanssi se juuri elämälle näytti päämäärän tuovan, ja sen saavuttamiseksi olivat nuoret voimat alttiiksi pantavat. — — —
Pesseet ja harjanneet olivat pojat itsensä moneen kertaan, katselleet peiliin useamman rupeaman ja tuimasti saapasharjaa käytelleet.
Uudet gummikaulukset, etumustat ja uudet kirjavat kravatit katselevat oikein rohkeasti takkien alta salin loistoa ja hienoutta.
Saapas kiilsi ja läikkäs kuin "sinatöörin saapas", nirskui ja narskui että oikein nauratti. Kaikki oli uutta ja puhdasta, silitettyä ja harjattua.
Pojat sen kaikki itsekin huomasivat — miksikä eivät olisi huomanneet — ja juuri se se oli, joka kasvatti rohkeutta, itseluottamusta ja oman arvon moninkertaista tuntoa, mikä taas antoi varmuutta ulkonaiselle esiintymiselle. —
Pian ne pojat siellä kotiutuivatkin, kävelivät missä halutti, olivat niinkuin tahtoivat ja uskalsivatpa vielä toisiakin arvostella.
Maalaisia oli joitakuita läheltä kaupunkia, niitä pojat erityisemmin alkoivat tarkastella, mutta kun eivät niistä ketään tunteneet, eivät tienneet mistäpäin olivatkaan, jättivät sille päälle.
— Ja mitä niille täällä tekisi? — ei mitään… ulos pitäisi saada… sielläkin poliisi heti niskassa olisi — tuumi Kalle vakavana.
— Parempi että jääkin toiseen aikaan — vahvisti Heikki.
— Sitte maksamme oikein kasvujen kanssa — lisäsi Jussi.
— Kasvujen kanssa! — kasvujen kanssa! — matkivat pojat ovinurkassa. — —
Arvat ovat jo kaikki myöty, voittoja pitempimatkaisille jaettu, kun tanssi alkaa. Yleisö hajaantuu seinille, viereisiin huoneisiin virvokkeita nauttimaan ja vanhat kotiin säälivät.
Ihanat, sydäntä hivelevät valssin sävelet lennähtelevät kevyesti ja vienosti lämpimään, hajuvesiltä löyhkäävään ilmaan, joka harmaina auterina läikkyy suuressa salissa.
Toinen toistaan hienompia, yhä sirompia ja somempia paria ilmaantuu lattialle. Keveästi, melkein kuulumattomasti, kuin kevätperhoset, ne siinä tanssivat. Oikein sitä mielikseen katselee. Ei kolahda jalka, ei kuulu hurjaa poljentaa; tasaisesti, tyynesti, mutta samalla notkeasti siinä pyörivät, hameitten kahina ja kenkien sihinä vaan heikosti sävelien läpi kuuluu.
Kaikkea tuota nähdessä ja kuullessa käy poikain mieli sangen noloksi. Ei ainoatakaan kisälliä, ei ompelijaa eikä tehtaantyttöä joukossa näy — puhumattakaan piioista ja oppipojista.
Oikein se mielen sai karvaaksi, harmitti koko elämä.
— Parempi kun olisin kotona maannut, olisi rahanikin säästynyt — mutisi Kalle vihoissaan ja mulkoili happamasti ympärilleen.
— Sanos muuta — virkkoi Jussi.
Mutta Heikki ei poikain puhetta kuullut, seurasi vaan tarkkaavaisena tanssin menoa.
— Mitäs se tuo taas onkaan — kysyi hän vihdoin Villeltä.
— Valssia on…
— Jaa niin! Sitä minä en taida, mutta sinä, lähde joukkoon! Jos taitaisin niin menisin.
— Eipä tuonne juuri julkea, olisi edes jokukin tuttu.
— Mitä siitä!… se on pääasia että osaa tanssia. Ota tyttö ja lähde!
Villen teki mieli kovasti, varpaat taputtivat lattiaa ja ruumiissa kävi kummalliset väreet. Tahti oli niin tasainen, sävel hurmaavan kaunis, lattia sileä ja laaja ja naiset kuin taivaasta pudonneita enkeleitä.
— Tanssivatkin aivan toisin kuin tavallisesti… noin juoheasti ja pitkään pyörivät… en minä sentään uskalla — tuumi Ville itsekseen.
— Peijakas, onhan siellä Häyrysen "tiskinnuolijakin", näetkö!… tuolla kieputtaa mennä polvet notkossa — kuiskasi Heikki ja näytti kädellään sinne päin.
— Missä? — kysyi Jussi äkkiä.
— Tuossa juuri tulee — vastasi hän osottaen kädellään.
— Eilen minulle silliä punnitsi ja öljyä mittasi — puheli Jussi tyynesti.
— Ketä se tanssittaa — kysyi Ville.
— Ketä lienee… en minä ainakaan tiedä onko lintu vai kala.
Vielä kerran valtasi Villen vastustamaton halu lattialle, katseli jo sopivaa naista kumppanikseen ja aikoi pyytämään mennä. Mutta samassa rupesi valssin tahti harvenemaan, tanssijat jättivät kiireesti lattian ja soitto lakkasi.
Tyytymättöminä lähtivät pojat ovinurkastaan ulos, siellä tuumailivat ja rahojaan laskivat, sitte jälleen sisälle palasivat.
— Ville, mene sinä edellä, olet ennenkin käynyt — kehottelivat toiset.
Eikä se Ville vastaan pannutkaan, edellä ravintolaan meni ja toiset seurasivat jälkiä.
Kun oli ryyppy mieheen juotu, pari olutpulloa yhteisesti tyhjennetty, palasivat pojat kokolailla kurssikkaampina saliin.
Siellä oli jo uusi leikki alkanut. Iloiset, rytmikkäät polkan sävelet parvekkeelta alas kiirivät, ja lattia oli täpösen täynnä tanssivaa joukkoa. Se oli jo paljon kirjavampaa kuin äsken, pojatkin sen heti huomasivat.
Valtaavana enemmistönä olivat käsityöläiset, ompelijat ja tehtaantytöt, olipa joukossa joku hienostunut oppipoika — piikakin.
— Pojat, nyt ei kursailla!… ei vaikka pormestari joukkoon tulisi! — innostui Heikki, nähdessään täyden lattian kaiken karvaista, väkeä.
— En ainakaan minä kursaile — lausui päättävästi Ville.
— Ja saksanpolkkaa!… sitä osaa vaikka unissaan — kehäsi Heikki.
— Ja ei siinä pahemmin käy kun luotu on — vakuutti Kalle.
Pojat tunkeilivat lähemmäs, koettivat tehdä havaintoja niin paljon kuin mahdollista, ja sitte itsekin niiden perusteella toimia.
Mutta kun piti naista pyytää, valtasi sellainen omituinen, pelonsekainen tunne, joka enemmän epäsi kuin käski, joten lähtö tahtoi yhä kauvemmaksi lykkäytyä.
Ei voinut juuri sanoa että rohkeuttakaan puuttui, olihan vastamyrkkyä otettu, jonka vaikutus kylläkin jo näyttäytyi. Kasvot kävivät punakoiksi, polvet letkahteleviksi, veri sai kovemman vauhdin suonissa, ja kurssi kaikkialla nousi.
— Olisi meidän Liisu täällä, menisin heti — kuiskaili Heikki.
— Jaa, sitte minäkin — lisäsi Kalle.
— Ville, lähde sinä edellä, tulen heti perässä — kehoitti Heikki.
— Minäkö sitä aina edellä!
— No sinä, sinä… kuka sitte?
— Kalle, mene sinä! — sanoi Ville ja nykäsi kylkeen.
— Älä hassuttele! — äijäsi Kalle melkein kuuluvasti.
Ville huomasi, etteivät toverit lähde ellei hän alota. — Tanssi ei itsessään Villeä pelottanut, sitä hän kyllä osasi, olihan toisetkin opettanut; mutta hän oli siksi ujo, ettei rohjennut naista pyytämään mennä.
Vaan nyt se ujous on heitettävä pois, mennä pitää ennenkun on myöhästä — tuumi Ville.
Hän valmisti lähtöä oikein todenperäisesti.
Tyynesti, maltillisesti ja arvostelevalla katseella silmäili hän seinustalla olevia tyttöjä, kaikkein ohi antoi katseensa kulkea ja vasta viimeiseen, lähimmällä seinustalla istuvaan katseensa pysäytti. Hetkisen sitä katseli, jotain itsekseen päätteli ja sitte kiertäin, kaartain tyttöä läheni.
Pojat katselivat suurimmalla jännityksellä Villen menoa, tarkoin mieliinsä painaen pienimmänkin tempun minkä hän teki.
Jo saapuu Ville paikalle, kumartaa syvään ja tavattoman kömpelösti, johon tyttö samaan tapaan vastaa.
Juuri tätä kohtaa pojat erityisemmällä jännityksellä katselivat. Kumarsivat kun Villekin kumarsi, vaistomaisesti, huomaamattaan matkivat hänen liikkeitään, siitä itse mitään tietämättä. Käsi kopeloi tuskallisesti housun taskussa, kun Ville naiseensa tarttui.
Mutta kun sopiva hetki tuli, ja tahdin päähän pääsi, pyrähti Ville pitkällä harppauksella tanssivaan joukkoon ja sinne kumppanineen hukkui.
— Katsos, katsos… menee kuin muutkin — kuiskaili Kalle.
— Niin menee, ja pulskasti meneekin — kehasi Heikki.
— Ja miten kauniisti kiertää, ajaa toisten ohi — ihaili Jussi.
— Tuuppasi tuota pitkää herraa että oli kaatua, huomasitko?
— Tuo, jota Ville tanssittaa, on mestarin veljellä piikana — selitteli Jussi.
— Tuoko, onko se piika? — kysyi Heikki.
— On, on, mestarin veljellä.
— Ja noin nätti!… hyppii kuin västäräkki. Sen kanssa minäkin menen — innostui Heikki puhumaan.
— Ja minä… ja minä — toistivat Kalle ja Jussi.
Tarkkaan koettivat pojat Villeä seurata, näkivät kuinka se taajaan parveen syöksähti ja sieltä taas avarammille aloille pyrki. Toisinaan hukkui silmistä kokonaan ja vasta toiselta puolelta salia uudelleen näyttäytyi.
Vihdoin palasi Ville hengästyneenä poikain tykö.
— No pojat!… joukkoon! — kyllä sinne mahtuu — puheli hän, pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Minä menen saman kanssa kun sinäkin.
— Onko se hyvä? — kysyi Heikki.
— On, hyvä on. Tuolla se istuukin. Heikki nostaa housujaan, kiristää suolivyötään, koettelee kaulustaan ja lähtee sitte osotettuun suuntaan…
Hän on juuri kumartamaan ruveta, mutta toinen ennättää ja vie naisen.
Heikkiä harmitti, mutta tuumi että vieköön!… on sitä tässä muitakin. Otti sitte pari askelta sivulle päin, pysähtyi, kumarsi syvään ja sanoi niinkuin Ville oli opettanut: — saisko olla?
Tyttö ei ollut kuulevinaan, katsoi kokonaan toisaalle.
— Saisko olla? — huusi Heikki kovempaa ja kumarsi vieläkin syvempään.
Tyttö ei vastannut mitään, lähti pois toisiin huoneisiin ja puheli itsekseen muutamia vieraskielisiä sanoja. Heikki ymmärsi mikä tällä kaikella oli tarkoituksena ja entistä nolompana, häpeissään kuin uitettu kissa, kääntyi hän ympäri ja aikoi sillä kertaa jättää koko lystin.
Mutta palatessaan entiselle paikalleen, huomasi hän tytön, jonka molemmilla puolilla olivat tyhjät istuimet. Se tuntui vähän niinkuin tuttavalta ja muutenkin alempaan säätyyn kuuluvalta. Heikki päätti koettaa onneansa…
Hän ryntäsi tytön eteen kuin haukka saaliiseensa, peläten ettei vaan toinen ennättäisi, kumarsi syvään ja sanoi: — saisko olla?
— Mitä sitte? — kysyi tyttö veitikkamaisena.
— Yksi kerta ympäri — täytyi Heikin vastahakoisesti selitellä.
— Kiitoksia… minä en osaa.
— No kyllä sen verran —
— Ettekö kuule, minä en osaa!
Heikki kyllä kuuli, vaan kun luuli sen tavalliseksi ujostelemiseksi, ajatteli vähän tinkiä.
— No eiköhän sentään koeteta? Edes yhden kerran!
— Ei teidän kanssanne, vaikka osaisinkin. Tiehenne siitä!
— Se on hyvin ikävää ettei osaa… tuossa iässä… ja noin suuri — puheli Heikki kiukustuneena ja poistui hammasta purren toisten luo.
— Saitko pitkän nenän! — pilkkasi Kalle.
— Kyllä minä ne… senkin räkättirastaat… ovat ylpeitä kuin emäkanat — mutisi Heikki.
— Niin… mene vieläkin! — virnisteli Jussi.
— Menen, ja isosti menenkin… sen saatte nähdä!… kehtaavatkin — —
Tuli väli-aika, ja pojat muitten mukana siirtyivät ulos.
Kun Heikin kiukku oli vähän lauhtunut, tehtiin vastaisen varalle uudet suunnitelmat:
— Kurkottelit Heikki liian korkealle, alempaa olisi pitänyt, vaikka sitä Lindin vanhaapiikaa.
Koko ajan siinä yksinään istui, ei kukaan kysynytkään. Sellaisia minäkin ennen — — vaan sinä kun julkeat heti ylemmille hyllyille mennä — puhui Ville opettavaisesti.
— Kuka sen tietää mikä niistä ylempi, mikä alempi — tiuskasi Heikki.
— Naamasta sen näkee.
— En minä naamaan… vaatteisiin katsoin.
— Silläpä sait pitkän nenän. Piiatkin ne jo hatussa ja silkissä kuhisevat.
— Kai, kai.
— Piioista, ja vieläpä vanhoistapiioista on alotettava.
— Vaan jos sittekin…
— Jaa kieltäisi?
— Niin.
— Silloin sanotaan: — "tak söötta mamma", pyöräytään ympäri ja tullaan takasin, ja vasta sitte uudelleen mennään kun tyttö on katsottu.
— Niinkö sinäkin? — kysäsi Kalle ihmeissään.
— Juuri niin.
Polkan sävel kajahti parvekkeelta, ja pojat rynnistivät sisään.
Heikki päätti Villen antamien neuvojen mukaan tanssia polkan vaikka väkisin. Kalle ja Jussi tekivät saman päätöksen. Ville taas oli itsenäisempi ja tottuneempi, ulkomuoto herrakkaampi, joten otti naisen milloin tahtoi, harvoin nenänsä poltti. —
Polkka kävi heti alussa sangen vilkkaaksi, alemman säädyn miehet sen alkoivat ja loppuun asti puolensa lattialla pitivät.
— Nyt se on tapahtuva, nyt tai ei koskaan — ajatteli Kalle — silmäili seinustalla olevia naisia ja viimein tanssijattarensa valitsi.
Se oli lyhyt, paksu ja pulleanaamainen piikatyttö, kauttaaltaan tanakkaa tekoa, syksyllä kaupunkiin muuttanut. Kallesta tuntui melkein liiankin helpolta tämän ensimäisen tehtävän suorittaminen, tyttö kun näytti niin simppeliltä, ja muutoin oli sen näkönen, että vannaan tulisi.
Hän läheni tyttöä, kumarsi ja sanoi: — saisko olla.
Tyttö ei vastannut mitään, vaan nousi ylös ja paiskasi suuren kämmenensä Kallen olalle. Kalle taas kiersi oikean käsivartensa tanssijattarensa vyötäisille ja vasemmalla tarttui ojennettuun käteen… Siinä he sitte soveliasta aikaa odottelivat —
Huimaa vauhtia pyörivät notkeat parit siitä ohi, silloin tällöin tönästen Kallea ja hänen kumppaniansa. Mutta ne eivät pienistä tuusteista olleet tietääkseenkään, puristivat lujemmin toisiaan ja oikein kaksinkertaisella voimalla varustautuivat uusia vastaan ottamaan. Sovelias hetki läheni, Kallen huulet lerpahtivat auki kuin riihenovi, punanen kieli pullahti alahuulelle; hän puristi vielä lujemmin tyttöänsä ja tahtiin päästyä alotti polkan.
Lattia oli tavattoman liukas, uudet puolianturat Kallen kengissä vielä liukkaammat, joten jalka ei tahtonut paikkaansa mitenkään pitää. Raskaalta ja sangen vaikealta tuntui muutenkin tanssi, kumppani kun oli niin pahuuksen lyhyt ja kankea, ettei vetämälläkään tahtonut perässä saada. Väkeä vielä oli niin paljon, ettei joukkoon mahtua tahtonut, ja joka hetki oli vaarassa jalkoihin sekaantua ja lattialle kompastua.
Kun Kalle oli kierroksen salin ympäri tehnyt ja toista alkoi, nousi silmiin kummallinen hämärä, jossa pienet, kirkkaat, tähden muotoiset pilkut ristiin rastiin leijailivat, seinät näyttivät pyörivän, lattia nousi ja laski, ja koko huone ihmisineen päivineen näytti maahan mullistuvan.
Kalle horjui… sai voimakkaan tuustin kylkeensä… kadotti tasapainonsa ja… kaatui aika läiskinällä naisensa kanssa lattialle.
Sitä seurasi toinen… ja vielä kolmas samallainen läiskäys, ja lattia näytti oikein urhojen kentältä.
Yleisö remahti nauruun kuin harakkaparvi ja tanssi hetkeksi häiriintyi. Vaan pian siitä kaatuneet "urhot" selvisivät ja jaloilleen pääsivät. Viimeisenä Kallen tanakka kumppani lattialla pyöritteli, ennenkuin paksun ruumiinsa pystyyn sai. Nauroi, kun muutkin nauroivat, katseli ympärilleen kuin puustapudonnut; vaan kun ei tanssittajaansa nähnyt, poistui omaan nurkkaansa. —
Kalle ei ollut enää salissa, häpeissään loikki vaatetushuoneeseen, tempasi lakkinsa naulasta ja synkällä naamalla kotiin painoi. Karvaalta, häijyltä ja kiukuttavlta tuntui koko elämä, päätä viilteli ja jumoi, vatsassa muljaili niin kummasti, että oli sisältönsä kadulle heittää. Mutta Kalle kiihdytti kulkuansa, ja kun kotiin pääsi, nousi "maralle", valvoi vielä kauvan vuoteellaan ja lujasti vannoi ei toisten sellaiseen menevänsä. — —
Heikki ei yhtä pian seurahuonetta jättänyt. Alkuun päästyänsä, keikkui myötäänsä lattialla ja "hiki hatussa" piikatyttöjä tanssitteli, sattuipa toisinaan paremmankin kainaloonsa saamaan. Tanssi mitä osasi, ja mitä ei osannut, sen aikaa kärsimättömänä katseli.
Ville taas oli kaikissa mukana, tanssi "ransiisit", "valssit" ja sen semmoiset, aina joku parempi kupeella.
Kovasti teki Heikin mieli "ransiisiin", sumeilematta olisi mennytkin, vaan kun ei vastaparia saanut, oli täytymys pysyä pois. Kello 1 yöllä loppuivat kemut… Liian aikaseen. Heikki olisi tanssinut vaikka aamuun, vaikka vielä seuraavan päivän ja koko viikon perään.
— Viis minä mestarista ja koko suutarin leivästä… jos pois ajaa… ajakoon!… on sitä limppua muuallakin. Huomenna en ainakaan naskaliin tartu! — päätteli Heikki kiihkoissaan.
Portaita laskeutuessa huomasi hän lampun valossa tutut naisen kasvot, lyöttäytyi seuraan ja sitte yhdessä tummaan yöhön painuivat..
VII
RUNOILIJA-ALKU
Hän oli runoilija-alku, tuo Eero. Seitsemännellä luokkaa jo penkkiä kulutti ja eli niinkuin tavallisesti silloin eletään, kun kukkaro kotona on pieni ja laiha.
Torpan poika oli, pienen sittekin, mutta kun vanhemmat huomasivat hänet hyväpäiseksi, teräväjärkiseksi, lukutielle saattoivat ja pienet tulonsa poikansa kouluuttamiseen uhrasivat.
Eero oli perin hiljainen ja itseensäsulkeutunut luonne. Harvoin toveripiirissä leikkiä lyövän nähtiin, harvoin hänen jäykät kasvonsa nauruun menivät, mutta sitä useammin hän hymyili, yksinäänkin ollessa, juuri kuin oma kulta olisi pakeilla ollut, tai olisi kaunis kuva siihen aihetta antanut.
Jo lyseon alaluokilla ollessa kirjoitteli Eero runopätkiä; mutta ei niitä milloinkaan näyttänyt, eikä niistä kukaan mitään tiennytkään. Vasta ylemmille luokille tultuaan ja päästyään konventin äänivaltaiseksi jäseneksi, rupesi hänessä jonkinlainen julkisen toiminnan harrastus kytemään. Yhä useammin sai pieni runovihkonen tulla kätköstään, Eero kopioi siitä pätkän, milloin yhden, milloin kaksi, ja hyväntahtoisesti ne "toveri" lehden päätoimittajalle jätti.
Näin tulivat Eeron runoilija-lahjat konventin keskuudessa piankin tunnetuiksi, ja tuota pikaa työnsi hän ennen maineessa olleet nimet varjoon, ja kohotti omansa sijalle.
Eero pääsi suosituimmaksi toveri-runoilijaksi, valittiin lehden päätoimittajaksi ja sai kaikenlaisia luottamustoimia.
Pikku runoilija- ja kirjailija-alut jumaloivat Eeroa, ja kun sellaisia sattui useampia yhteen, kääntyi keskustelu aina kirjallisiin töihin. Siinä sitten utelivat, kyselivät ja ihmettelivät että mistä se Eero mahtaa niin tavattoman intressanttia aiheita keksiä ja saada.
— Ketä sinä oikein mallinasi pidät? — kysyivät pikkurunoilijat
Eerolta.
— Ketäkö, Runebergiä ja Erkkoa, niitä minä seuraan — vastasi Eero.
— Minä taas olen koettanut Kasimir Leinoa mallinani pitää — huomautti muuan.
— Ja minä Severi Nymannia — ilmoitettiin joukosta.
— Erkkoa minäkin ihailen — tuumi joku.
— Mutta kenestä suoranaisesta kirjailijasta enemmän pidät Eero — kysyttiin joukosta.
— Tietysti Ahosta, ehdottomasti Ahosta! — virkkoi Eero innostuneena.
— Ahoa minäkin! Parempaa kieltä, somempaa muotoa et suomalaisessa kirjallisuudessa tapaa — puhui eräs lyhyt kuudesluokkalainen kiivaasti.
— Jaa… mutta — alkoi muuan kahdeksannen luokan oppilas varmalla äänen painolla — minä, ja suurin osa lukevaa yleisöä, pidämme Ahon liian realistisena kirjailijana — ja sitä paitsi on hän vielä pessimisti!
Viimeistä sanaa lausuessaan korotti hän tuntuvasti ääntään.
— Samaa olen huomannut minäkin — vahvisti edellisen toveri.
— Olkoon realisti ja pessimisti, tahi mikä misti ja tisti hyvänsä, mutta Aho se on minun — riemastui kuudesluokkalainen.
— Ja minun! Silittele ja hyväile sinä maailmaa kuin pörröistä kissaa, kiillottele sitä ja muokkaa ja imelästi laula!… vaan minä sellaisista en mätää munaa maksa, enkä kuulla viitsi — puhui kiivastuneena Eero.
Ahon miehet mielihyvissään naurahtivat, ja omituinen kiilto nousi silmiin.
— Ei niitä sinulle kaupatakaan etkä niistä paljoa ymmärtäisikään jos näkemään sattuisit — puhui kahdeksasluokkalainen.
Eero näytti pahasti loukkaantuvan, ja oli juuri vastaamaisillaan, kun jo kuudesluokkalainen ennätti.
— Siinä tapauksessa ovat ne ala-arvoista tavaraa, ajatuksen tulee olla siksi selvä, että sen lukija heti huomaa ja käsittää, mitä siinä tarkoitetaan, ja mistä on puhe.
— Mitä turhia te persoonallisuuksiin menette! Ahosta on kysymys! — huomautti joukosta joku.
— En riidellä tahdo, sanon vaan, että Aho se on klassikko suomalaisten kirjailijain joukossa — lausui Eero päättävästi.
— Minä protesteeraan mielipidettäsi vastaan! —
— Protesteeraa! — viis minä siitä!
Tällaisia kohtauksia sattui usein, jolloin suuria runoilijoita ja kirjailijoita arvosteltiin. Toisinaan mentiin moninverroin seikkaperäisempään ja mieskohtaisempaan arvostelemiseen.
Sanomatonta tyydytystä näistä hetkistä tunsi Eero.
Hän oli, huomannut oman kantansa ja kokemuksensa paremmin perustelluksi, oli osannut sattuvamman sanan sanoa ja purevamman kritiikin antaa. Ja juuri tämä seikka antoi Eerolle toverien täyden tuottamuksen ja kunnioituksen, joskin toisinaan vihaakin tuotti.
Koulu-aineissaan ei Eero mitään erityiltä taitoa osottanut, olipa muutamissa melkein hulttimusmiehiä. Mutta lempi-aineensa oli hänelläkin, jossa kaikki toiset loistavasti voitti. Ja se aine oli Suomen kieli. Niillä tunneilla tunsi Eero olevansa kuin kotonaan, ne tunnit tuntuivat kaikkia helpommilta ja hupaisemmilta, silloinkin, kun vaikeatajuista lauseoppia jankattiin. Kun aineita annettiin, oli se melkein riemunhetki Eerolle. Ennenkuin luokalta astuttiin, olivat ajatuksensa jo ristiin rastiin, alusta loppuun aineen alaa lennelleet, ja kulettavan tien valmiiksi viitoittaneet. Toisinaan kirjoitti Eero aineensa runopukuun, vaikkakin silloin tavallisesti sai vihkonsa laitaan ala-arvoisen numeron.
Mutta rakkain kaikista oli se hetki, jolloin sai istua pienen pöytänsä ääreen, ottaa kultaa kalliimman runovihkonsa kätköstään, kirjoitella sinne ja sen lehtiä tarkastella. Niillä lehdillähän olivat Eeron omat ajatukset, omat kyhäykset, joita joutohetkinä ja yökausina oli sinne kirjoitellut. Se oli omaisuus, jota kaikilla ei ollut, ja sitä omaisuutta Eero hoitikin kuin silmäteräänsä.
Kun oli runovihkosensa lehtiä selaillut, lukenut vanhempia ja uudempia runoja sieltä, otti hän kynän käteensä, kirjoitti värsyn, kirjoitti toisen, kolmannen, ja mitä kauvemmin kirjoitti, sitä enemmän tunsi sielunsa ja ruumiinsa lämpiävän. Kun sai kultansa kuvan sydämeensä, oman mielitiettynsä kotipitäjältä, silloin se runosuoni vasta oikein pulppuamaan pääsi. Hänelle, armaalle ystävälleen Eero kauniimmat laulunsa lauloi, hänelle kaipaavan sydämen pyhimmät tunteensa haastoi.
Vasta myöhään, jolloin kaikkialla oli pimeätä ja mustaa, hän lämminneenä, vähintäkään väsymystä tuntematta, nousi pöytänsä äärestä ja laski rakkaan aarteensa säilöön. Kukaan ei sitä vihkosta nähdä saanut; Eero ei sitä tovereilleenkaan näyttänyt, vaikka joskus olisi mieli tehnytkin.
Sillä oli omituinen tenhovoima Eeroon. Usein, kun harmissaan ja itseensä suuttuneena tunnilta palasi, oliko siihen syynä väärät vastauksensa tai muut kiusat, unohti hän ne heti, kun kallisarvoisen kokoelmansa muisti. Sen hän sitte piilostaan otti, selaili lehtiä, toivoi jälleen ja taas lämpeni. Sellaisessa mielentilassa se runokin taas syntyi ja jokainen lisä, pienempikin, kohotti suuressa määrässä aarteensa arvoa. Ja kun vihkonsa kiinni painoi, tunsi Eero aina salaista toivoa, ääretöntä itserakkautta ja kunnianhimoa. Hän ajatteli, ja uskalsi jo päättääkin, että kerran sen koko maailmalle avaa, äkkipäätä, siten enemmän yleisöä hämmästyttäen. Se päätös kasvoi, varmistui ja lujittui Eerossa samassa suhteessa, kun uusien runojen luku eneni.
— Mutta voisinhan edes pari runoa, vain pari, lähettää johonkin kaunokirjalliseen lehteen, tai sentapaiseen — tuumi Eero itsekseen. Siten ehkä saisin esikoiselleni paremman menekin ja suosion, helpommin kustantajan j.n.e. kun nimeni tulisi ensin vähän tunnetuksi.
Ja onhan toveritkin minua usein siihen kehoittaneet…
Näin Eero ajatteli ja tuumi että mihin lehteen sitä lähettäisi. Tietysti vähän arvokkaampaan, enemmän levinneesen. Turhaa haaskausta olisi mitättömään pikkulehteen lähettää.
Tällaisten näkökohtien nojalla valitsi Eero lehden, otti vihkonsa säilöstään, valitsi sieltä pari runoa ja ne siististi paperiliuskoille kopioi. Kirjoitti lyhyen pyynnön toimitukselle, sukellutti sen runojen kera kuoreen ja kirjoitti päälle: "Nykyajan Toimitus", Helsinki.
Kun kirje putosi postilaatikkoon, tuntui siltä, kuin tärkeä, jo kauvan salassa pidetty asia nyt juuri olisi suurelle maailmalle julistettu.
Arvokkaan näköisenä, tavallista enemmän hymyilevänä, asteli Eero sinä päivänä kouluun. Toverit oikein ihmettelivät hänen lystillisyyttään. jota tuskin milloinkaan olivat Eerossa huomanneet.
— Eero on saanut kirjeen kullaltaan, ja mitä lienee muuta saanut — puhelivat pojat pilkallisesti.
Mutta mitä se Eeroa liikutti, ei yhtään mitään, tiesihän itse asian oikean laidan, vaikka ei siitä sanallakaan hiiskunut.
Eero vaan toivoi, että se suuri huomio, arvo ja kunnia mikä kirjailijalle tulee, kun uusi teos maailmalle lentää, edes kajastuksena, pienemmässäkin määrässä hänelle lankeisi.
Sellaista kaukaista, hämärää, mutta kyllin selvää esimakua oli Eero jo itsessään tuntevinaan, vaikka kukaan ei aavistanutkaan hänen äskeistä lähetystään.
Mutta sitte — ajatteli Eero — sitte kun ensimäinen numero saapuu, silloin saavat kaikki nähdä. Kotipitäjälläkin sen huomaavat, ja Irjalle minä sen numeron hankin vaikka mistä. Kuinka hauskaa!… lukevat runon, toisenkin ja ihmetellen huudahtavat: — mitä!… Eero Aro!… runoilee kuin mies!…ja Nykyaikaan! Kuka olisi luullut!… ja Nykyaikaan! —
Hyvä että panin täyden nimeni, ei tule mitään väärinkäsitystä. —
Eero odotteli jännityksellä ensi numeron ilmaantumista, ja kun ei itselle tullut, kävi hän kaupungin lukutuvassa jotenkin taajaan sitä vaanimassa.
— Mitä sinä niin usein täällä hyppäät?… joka ilta… ethän ennenkään — kyseli Eeron luokkatoveri Heikki, kotipitäjän poikia ja muuten hänen parhaita ystäviänsä.
— Mitä sinä täällä teet? — kysäsi Eero vastavuoroon.
— Kai sen tiedät… mutta sinä et ole täällä juuri milloinkaan käynyt. —
— Parempi myöhään kun ei koskaan — tuumi Eero päättävästi.
Mutta vihdoin eräänä iltana, kun jälleen molemmat sattuivat lukutupaan, huomasi Heikki miten Eero erityisemmin tutki, haki ja kyseli Nykyajan numeroa.
Hän äkkäsi asian oikean laidan ja sanoa tokasi: Eero, oletko kirjoittanut Nykyaikaan?
— Nykyaikaanko!… kuinka sellaista luulet? — vastasi tämä hyvin epävarmasti.
— Olet kun oletkin Eero, kyllä sen huomaan, älä sano vastaankaan… olenhan sinua usein siihen kehoittanutkin.
Eero aikoi panna lujasti vastaan, vaan kun Heikki oli niin läheinen ystävä, myönsi hän ja sanoi:
— Lähetin sinne pari pätkää, vaan älä siitä sentään viitsi kenellekään puhua.
— Arvasinhan!… vai niin, vai niin, ettäkö olet Nykyaikaan runoja lähettänyt… Onnea sinulle Eero! Olisi hauskaa kun ne pian näkisi — puheli Heikki.
Vähän ajan perästä taas jatkoi:
— Vai jo sinunkin ajatuksiasi painetaan… onneksi olkoon!
Eero ei puhunut mitään, hymyili vaan ja silmäili vanhaa Nykyaikaa. Lukemisesta ei tullut mitään, ajatukset olivat siksi levottomat ja kiihottuneet, että oli ihan mahdoton niitä asioihin kannustaa. Eikä se Eerokaan sitä niin tahtonut, antoihan vaan silmien yli sanojen lentää, sivulta sivulle hyppiä ja siitä taas samalla tapaa takasin palata.
Yhä kiihtyneemmäksi, yhä malttamattomammaksi kävi Eero, odottaessaan Nykyajan ilmestymistä. Joka ilta kävi hän lukutuvassa, selaili ja silmäili moneen kertaan pitkällä pöydällä makaavat lehdet, Hän oli jo tavalliseen tuttavuuteen päässyt lukutuvassa käyvän yleisön kanssa, mikä tiedon janoisena joukkiona siellä säännöllisesti kulki. Kaikki oli tuttua, perin tuttua, harvoin sinne vieras kulkunsa ohjasi. — —
— Kauvanpa se Nykyaika viipyykin — sanoi Eero lukutuvan hoitajalle eräänä iltana.
— Huomenna se on täällä, eilen ilmestyi — vastasi hoitaja, ja yhä ahnaammin jatkoi lukuaan.
— Vai niin, vai niin — tuumi Eero ja lähti hyvillä mielin kotiinsa painamaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui Eero vasta myöhään lukutupaan, ennen ei päässyt; vaikka mieli teki että varpaita kutitti.
— Ennätänpä tästä vieläkin — tuumi Eero, ollessaan matkalla sinne.
Mutta mitä lähemmäksi saapui, sitä hurjemmin kiihtyi vauhti, ja kun lähimpään kulmaan pääsi, otti täyden juoksun.
Eerosta oli niin sanomattoman hauskaa ajatella, että mitä ne ihmiset puhuvat, kun runonsa näkevät. Mahtaa se kirjastonhoitajakin jo oven suulle kunnioittavan ja ihailevan katseen heittää, ja ne toiset, — jotka myös tuntevat — kunnioittaen pienempiäkin liikkeitäni seuraavat.
On ehkä joku ääneenkin ne lukenut, niinkuin tekevät usein, kun jotakin tähdellistä huomaavat. Ja mitähän ovat ajatelleet tuosta runosta: "Kun rakkaus raatoa on"… kerrassaan intressantti nuorille. —
Näissä ihanissa ajatuksissa, ihanissa toiveissa astui Eero lukutupaan ja juhlallisena, sangen miellyttävästi mainitsi hyvän ehtoon.
Miehiä ja naisia oli huone puolillaan, mutta kaikilla näytti olevan niin tähdellistä luettavaa, etteivät katsettaan malttaneet muualle heittää, ja tuskin kukaan hyvään ehtooseen vastasi. Lukutuvan hoitaja istui pitkän pöydän päässä, hätäisesti muljautti ruskeita silmiään sankalasiensa takaa ja jälleen luettavaansa syventyi.
— Onkohan vielä tullutkaan? — kysyi Eero itseltään, silmäili pitkin pöytää ja parhaillaan luettavia lehtiä.
Eero huomasi, että joku naishenkilö lueskeli aivan uutta ja puhdasta Nykyaikaa. Omituinen tunne kulki hänen ruumiinsa läpi, sydän alkoi voimakkaasti jyskiä ja veri nousi tuntuvasti päähän.
Hän aikoi pyytää, vaan kun lukija oli vento vieras, päällepäätteeksi nainen, olisi se ollut sopimatonta, tyhmää. Olla se lehti pojan sompulalla, tai jollakin tuttavalla, olisi sen heti paikalla temmassut.
Eero otti koneentapaisesti vanhan "Valvojan" käteensä, vaan ei sitä yrittänytkään lukea, antoi silmien Nykyajan lukijassa pysyä, sen kasvojen ilmeestä ja tuskin näkyvästä huulien liikkeestä saada esiin sanat, joita tyttö sieltä luki.
Vihdoin heitti Nykyajan lukija lehden, katsoi suuttuneena Eeroon ja lähti ulos koko huoneesta.
Eero tempasi lehden melkein samassa kun se pöytään putosi, selaili alusta loppuun, lopusta alkuun ja kun runon näki, antoi siinä silmien vähän aikaa levätä, ja taas rupesi selailemaan.
Mutta omia runoja ei näkynyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut, selaili uudelleen ja yhä uudelleen, katsoi sisällysluetteloa; vaan aina turhaan, omaansa ei missään nähnyt.
Eeron valtasi sanomaton pettymyksen tunne, yhdellä iskulla olivat äskeiset ihanat ja suloiset toiveet kumoon kukistettu, kasvanut itserakkaus kärsi kovan haaksirikon ja mieli tuli sanomattoman katkeraksi.
Eero melkein häpesi itseään, häpesi liiallista rohkeuttaan ja ylpeyttään, mutta kaikkein enemmän hävetti se, että oli Heikille siitä puhunut. Se sen saattaa puhua tovereille, toverit kylällä ja silloin sen tietävät kaikki.
— Mutta — ajatteli Eero hiukan levollisempana — saattavatpa ne vielä ensi numeroon tulla, jätetään sitä usein tilanpuutteen tähden seuraavaan numeroon.
Tavallista happamemmalla tuulella poistui Eero sinä iltana lukutuvasta.
* * * * *
Sattui taas eräänä päivänä tiukka arvostelu nuoremmista kirjailijoista ja runoilijoista. Eero oli kaiken aikaa ollut hyvällä puhetuulella. Sanansa olivat purevia ja sattuvia kuin millä ammattiarvostelijalla tahansa: Siinä ylistettiin, haukuttiin, haukuttiin ja ylistettiin, tieteellisiä sivistyssanoja, vanhoja kuluneita fraaseja viskeltiin toinen toistaan purevampia ja sattuvampia.
Heikki oli samassa joukossa, oli saanut hiukan nenälleen ja päätti antaa samalla mitalla takasin.
— Eero kuuleppas! Oletko nähnyt runojasi Nykyajassa? — huutaa hän vahvalla bassoäänellään.
Mutta Eero on valmiiksi ladattu, ei tarvitse muuta kuin päästää:
— Tilanpuutteessa jäivät seuraavaan numeroon.
Heikki ei sen enempää asiasta kysele eikä kouri, sen tehtävän jättää hän toisille, jotka siitä kyllä hyvää huolta pitävät.
Pojat kyselevät ja utelevat runojen nimiä, tahtoisivat tietoa niiden sisällöstä ja muodosta, mutta Eero ei kysymyksistä paljon piittaa, eipä edes punastukaan; sanoo vaan hyvin maltillisesti:
"Perästä kuuluu sano torven tekijä."
Eero pääsee rauhaan, keskustelu sujuu muille aloille, ja vihdoin siitä jälleen kaikki omiin suojiinsa painuvat.
Mutta yhä harmittavampaan tilaan jätti tämä sattuma Eeron. Hän sadattelee ja noituu Heikin kymmeneen kertaan, katuu kun sentään tuli tuolle petturille salaisuutensa puhuneeksi. — Jos kumminkin ovat paperikoriin joutuneet… sieltä ne sitte eivät maailmalle lähde… Hiivatin Heikki!
* * * * *
Eero alkaa jälleen toivoa, käy joka ilta lukutuvassa ja kuulustaa
Nykyajan ilmestymistä.
Mutta eräänä iltana kun Eero taas saapuu lukutupaan ja kysyy Nykyaikaa, muljauttaa hoitaja silmiänsä niin että suuret valkuaiset leimahtelevat, heittää sitte moljottavan katseen Eeroon ja sanoo:
— Olen kuullut että Nykyaika meinaa kuolla.
— Kuollako!… mihin tautiin? — huusi Eero innostuneena.
— En tiedä mikä lie tauti, mutta kuolee se vaan.
— Vai kuolee… ikävä asia… sanomattoman ikävä… niin hyvin toimitettu lehti kun se oli… vai kuolee, valitettava asia, hyvin valitettava — puhelee Eero tavattomalla surumielisyydellä.
— Erittäin valitettava — sanoo hoitaja, muljauttaa taas omituisesti silmiään ja syventyy lukemiseensa. —
Eerosta tuntui nyt kuin raskas kivi olisi sydämen päältä pois vieritetty, ja tavallista iloisemmalla ja kevyemmällä mielellä jätti hän sillä kertaa lukutuvan, eikä sinne pitkiin aikoihin palannutkaan.
Mutta seuraavaa numeroa ei sen perästä tullut, ja se se oli Eeron pelastus.
VIII
VANHA MÄNTY
Mitenkä siihen lienee jäänyt tuo satavuotias mänty, sitä en tiedä, mutta siinä hakamaassa se yksinänsä kasvaa.
Yksinänsä siinä ystävättä seisoo, kumppalitta myrskyt kestää, kumppalitta pohjan viimat kärsii, idän ilmat voittaa… ja kumppalitta etelän hellät syleilyt nauttii. —
Kaadetut ovat ystävät, joille myrskyn pauhatessa käsiä ojennettiin, kaadettu kumppalit, joiden kanssa kilvan kasvettiin kevätpäivän paistaessa.
Kilvan siinä silloin lauloivat, soittelivat tuulessa kilvan, kilvan käkiä kukuttelivat, hyväilivät päivää kilvan… ja kun ilta tuli… hymisten onnestaan kuiskivat.
Sylityksin, käsi käissä siinä juuret ravintoa imi, samoja kiviä halaili, suuteli samaa maata.
Se oli lemmen aikaa se, suloista nuoruuden aikaa! —
Mutta vainolainen tuli, maahan ystävät kaatoi.
Yksinään siihen jälelle jätettiin, kaihoellen kasvamaan. Kumppalina oli ilman tuuli, auringon lämpö lämmittäjänä, ystävänä taivaan lintu, nuori ruoho lemmikkinä. Mutta korkeaksi siinä sittekin nousi, lakkapää petäjäksi kasvoi.
Nousi siihen sivulle nuori metsä, vaan kaskeksi senkin kaatoivat, tuhaksi polttivat. Nuoleskeli tuli vanhuksen tyveä, syviä ryppyjä siihen poltti, veren suonissa kiehutti; — mutta sen se kärsi, uhmaellen palomaalla sittekin kasvoi.
Tuhkaan kylvettiin siemen, kellervä, lainehtiva ruis leikattiin, — vielä kerran kylvettiin ja leikattiin — sitte laidunmaaksi jätettiin.
* * * * *
Kunnioitettuna ja ihailtuna se vanha mänty siinä hakamaassa seisoo, laajoja oksiaan levittelee ja niitä tuulessa heiluttaa.
Vanhoilta ajoilta siinä seisoo, lienee uhrejakin kantanut, kansan loitsuja kuunnellut. Uhrata tekisi sinulle mieli, niin pyhältä, niin kunnioitettavalta ja suurelta näytät. Kun käki latvassasi kukahtaa, kainommalta se silloin kuuluu. Peipon virsi oksaltasi on valittava, niin soinnuton ja pitkä.
Ja kun sua katselen, milloin mailtaan hiipii kuu, oksillas se kauvan viipyy, joka neulasen neniä käy. Arasti se oksalta oksalle luisuu ja verkkaan sinusta poistuu.
Aina silloin käyt sinä niin kumman kummaksi, hahmosi on aavemainen ja jylhä.
Uhritulia tahtoisin silloin vierelläsi nähdä, rummun pärinän ja mustat haamut. Silloin kuulisin kantelon kaiun ja laulut tutulta tuntuisi…
Sinne joukkoon tahtoisin sitte minäkin, kanneltani soittelisin, lauluni laulaisin ja pienen uhrini uhraisin…
Siellä silloin tietäjän äänen kuulisin, näkisin miehet miehekkäät, naiset naiselliset näkisin… oikean suomalaisen näkisin!
Vaan eihän niitä siellä juurellasi ole!…
Päivin kun luoksesi kuljen, olet yhtä lempeä. Yhtä tuttu on silloin laulusi, ja yhtä vienot kuiskeesi ovat… Yksiksesi seisot, itseksesi entisiä aikoja haastat… Öilläkö sinä vaan menneisyyden pakinoille luoksesi kutsut? — —
Sinä olet niin suuri, niin vankka ja luja, sinä vanha mänty.
Satoja vuosia siinä seisonut olet; — mutta kerran sinutkin kaatavat.
Vainolainen tulee, aseensa runkoosi iskee ja rymisten sinut maahan kaataa. Nuo mahtavat oksat parkuen katkeilevat ja sydänveresi kuivihin vuotaa…
Silloin et sinä enää tuulen kanssa laulele, et kuiskeitasi minulle kuiski, et käkeä latvassasi kukuttele, etkä kuuta oksillasi kanna. — —
Pois sinut siitä kulettavat, maailman markkinoille lähettävät ja suuret rahat taskuunsa pistävät.
Ryppyisen kantosi sijalleen jättävät, senkin tervoiksi tekevät, elleivät lahoomaan laske. Sammal silloin siihen päälle kerrostuu, jäkälä asuntonsa ottaa, vesi vihdoin valuttaa ja lahopuuksi laittaa. Sieniä kasvaa mätään kantoon, toukka syö mitä syötävää on, ja aika lopun mullaksi muuttaa…
Sitten ei sinua enää ole… jälkeäkään ei maan päällä huomaa… Heinä siinä sijallasi helpeitään helistää… tahi nuori viidakko lauluansa laulaa. — —
Mutta siellä syvässä maassa vielä silloinkin juuresi kiertelevät…
Ei huomaa kulkija, että ne ovat vielä vankat ja vahvat, että ne kovettuneina ja kuivina siellä samoja kiviä kiertävät, halaavat samaa maata. Rauhassa saavat levätä. Ei uletu sinne raatajan kuokka, eikä sahrain kärki… siellä ei niitä aika muuta, eikä ilma lahottamaan pääse…
* * * * *
Kerran se minunkin latvani kaatuu, kerran, mullaksi muutun; kerran heinä päälläni heiluu ja mato kalloani kalvaa…
Niin… kerran… kerran…
Mutta "juureni" sittekin elää, se ei kuole eikä lahoo…
IX
KUN KULMALAN TYTÖT SAIVAT HATUN
Se oli Vappuna kun Kulmalan nuorisoseura kokoontui ortensa alle illanviettoon.
Syrjäkylä kun oli, eivät ohjelmat yleensä rikkaita olleet, eivät liioin monipuolisiakaan. Ainainen pula ja puute oli puhujista, esitelmän pitäjistä ja sen semmoisista valistuksen levittäjistä, joita, ikävä. kyllä, ei omalle kylälle ollut syntynyt, ties oliko juuri kasvamassakaan.
Valtaavaan suuruuteen pääsi sentähden tanssi, johon kykyä ja kuntoa kesti, tahtoa ja tarmoa riitti ja johon jokainen oli kuin syntymästään luotu.
Silloin tällöin luettiin runokertomuskin, ja pieni näytelmäkappale pantiin tuon tuostakin menemään. Tanssi, se oli kuitenkin se valtti, joka mieliä puoleensa veti ja lämmitti.
Mutta Vappuna se ohjelma jossain määrin muuttui.
Esimies, nuori maanviljelijä, innokas uusien aatteiden kannattaja, oli edellisellä viikolla lukenut sanomalehdestä erään taitavan ja kokeneen lääkärimme kirjoituksen naisten päähineistä, joka kirjoitus kerrassaan tempasi hänet mukaansa.
Tämä oli ala, johon ei esimies milloinkaan ollut tullut huomiotaan erityisemmin kiinnittäneeksi, kotikylän naisilla kun olivat päähineet aina sitä samaa mallia, nimittäin talvella paksut villahuivit, kesällä taas hyvin kirjavat tahi aivan valkeat pumpuli- tahi karttuunihuivit. Oli niitä sentään ehta silkkejäkin, mustia, ja niin kiiltäviä ja loistavia että ihan silmää häikäsi.
Kun esimies, kirjoituksen valossa, tuli luoneeksi katsauksen kotikylän naisten päähineisiin, huomasi hän, että ala oli varsin kiitollinen ja sopiva ottaa puheeksi seuran kokouksessa. Esimiehelle oli muutenkin juuri seuraavaan kokoukseen annettu toimeksi keskustelukysymyksen hankkiminen ja sen pohjustaminen, joten tämäkin puoli pakottamalla pakotti ottamaan asian puheeksi.
Esimies ajatteli asiaa, tuumi sitä monelta puolelta, otti oikein periaatteen kannalta ja eri näkökohtia tarkastamalla. Mutta sittekin hän aina samaan saapui, samaan päämaaliin pääsi. Hän huomasi, että asialla ei voi olla muuta kuin yksi puoli, ja että se puoli on ehdottomasti kannatusta ansaitseva. Ja kun asia kerran on niin välittömässä yhteydessä kaikkien naisten kanssa, ja heidän kauttansa mitä läheisimmin liittyy miehiin, niin mikä estäisi ottamasta sitä juuri täälläkin puheeksi.
— Läpi se asia on ajettava — tuumi esimies ja valmisteli lähtöä talolle. — —
Iloisempana, aatteellisempana, kuin pitkään aikaan tuli esimies illanviettoon ja julisti sen muutamilla sanoilla avatuksi.
Kun kertomus ja pari runoa oli tavalliseen tapaan luettu, alkoi tanssi. Esimies ei kuitenkaan sen loppua malttanut odottaa, vaan meni ja keskeytti sen paraassa vauhdissaan.
— Minulla olisi eräs kysymys, jonka tahtoisin keskustelun alaiseksi, jos seura niin tahtoo — puhui esimies tanssin tauottua.
— Hyvä, hyvä, tahtoo, tahtoo! — kuului vastauksia hämäristä nurkista.
— Kysymys koskee naistemme päähineitä, ja jos seura tahtoo, niin sanon alustukseksi muutaman sanan.
— Mitä se koskee… mitä… mitä? — kuiskailivat edempänä olevat siksi kuuluvalla äänellä että esimieskin sen kuuli.
— Kysymykseni koskee naistemme päähineitä — täytyi esimiehen lujalla äänellä uudistaa.
Suhinaa, hiljaista naurua ja virnistelemistä kuului pitkin seinävieruja, jonka kuitenkin pian lopetti jykevä ääni peränurkasta:
— Antaa tulla vaan!
Sen jälkeen oli hiljaista joka puolella ja esimies käsitti vuoronsa tulleen.
— Niinkuin teistä on ehkä joku kuullut tahi lukenut sanomalehdistä — alotti esimies juhlallisella äänellä — on nykyään paljon puhuttu naistemme päähineistä. Ne nimittäin ovat vielä sillä "kehityskaudella", että meillä niitten suhteen olisi paljon toivomisen varaa.
En tahdo pitkälti puhua, huomautan vaan, kuinka kerrassaan rumia ja epämukavia ovat nuo paksut villaiset huivit, joilla te naiset päänne vyötätte, niin että tuskin silmiä näkyy, nenästä ja suusta puhumattakaan. Millaisia ovat nuo kalliit silkit, jotka panevat korvat kohisemaan, niin ettei kuule vaikka hevosella päälle ajaisi. Millaisia nuo ohuet karttuuni- ja pumpulihuivit, jotka virttyvät ja rapistuvat niinkuin lehmän sieni aholla. Kuinka monta markkaa niihin vuosittain pannaan, kuinka monta, sanokaapas, sanokaapas!… Ja millainen on niiden "terveysopillinen" puoli?
En tahdo pitkälti puhua, vetoon vaan erään lääkärin sanaan. Hän nim. sanoo, että ne pääntaudit, joita naiset niin yleisesti sairastavat, tulevat juuri noista paksuista ja epämukavista huiveista, jotka hautovat ja kuumentavat pään niinkuin tulinen pätsi. Näin käy pää araksi kylmälle. Kun siihen sitte sattuu tuulen henki pääsemään, on kipu valmis. Päänkipua seuraa sitte hiustaudit, yleiset kylmettymiset, pitemmät sairaudet ja viimein varma kuolema.
En tahdo pitkälti puhua, sanon vaan suoraan ja lyhyesti, että on jo aika heittää nuo epämukavat huivit nurkkaan ja kohottaa tilalle hatut. Ne ne ovat halpoja, "terveysopillisia" ja niin erinomaisen sieviä ja nättiä, jotta ruminkin naama näyttää kauniilta kuin enkelin naama.
Naiset, naiset, huomatkaa, mikä erittäin tärkeä seikka, mikä etu ja tulevaisuus itsellenne! Vielä kerran: huivit nurkkaan, hatut päähän!
Esimies puhui tavattomalla ponnella ja lennolla, hän puhui niinkuin itse kehittämästä aatteestaan, niinkuin omaa vakaumustaan haastanut olisi. Sen hän itsekin huomasi, huomasi omista helposti löydetyistä sanoistaan, tarkkaavista katseista ja siitä hiljaisuudesta mikä huoneessa vallitsi.
— Olkaa hyvät ja lausukaa ajatuksianne tästä asiasta — kehoitti esimies.
Hiljaisuutta yhä kesti, vastauksia ei kuulunut, joten esimiehen olo alkoi käydä hyvin ikäväksi.
Vähitellen alkoi hämäristä nurkista kuulua suhinaa, pilkallista naurua ja virnistelyä. Talontyttäret nykivät toisiaan, kuiskailivat tuon tuostakin korvaan ja heittelivät kiitollisia silmäyksiä esimiehen puoleen.
Piikatytöt sitävastoin luulivat itsensä hieman loukatuiksi esimiehen puheesta, pitivät pilkantekona koko saarnan ja katselivat arasti penkiltään.
Mutta kukaan ei rohjennut sanaa sanoa.
— Olkaa hyvät ja lausukaa mielipiteenne asiasta! — kehoitti esimies uudelleen.
Kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, varsinkin esimiehelle, joka paraansa mukaan koetti jäseniä puhumaan kannustaa.
Miesten puolelta alkoi kuulua hiljaista ivaa ja naurua, yksityisiä sanasutkauksia kuului sieltä ja täältä, ja järjestys näytti vaaraan joutuvan.
Esimies käsitti hetken. Hän huomasi vaaran, joka saattoi millä hetkellä hyvänsä lyödä pilkaksi koko asian. Hän muisti, miten joskus ennenkin oli lyöty, kuinka ponnellakin esitetty asia oli pilkan, naurun ja ivan alaiseksi joutunut, hanurien räminään ja tanssin remuun upotettu koko asia. Sama vaara oli nytkin tulossa. Esimies sen paikalla huomasi. Hän silmäili hätäisesti ympäri huonetta, luuli joka puolella tapaavansa pilkallisia ja ivaavia katseita, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit ruhjomaan, rikki repimään, lyömään maahan hänen hyvät aatteensa ja tarkoituksensa. Tämä suututti esimiestä. Hän tunsi miten kantansa asiasta oli varma ja perusteltu, miten selvä se päämäärä, jonka saavuttamiseksi tässä oli työskenneltävä, ja se se juuri antoi voimaa, antoi rohkeutta katsoa silmästä silmään tuota uhkaavaa joukkoa… Esimies valmistautui vastarintaan, yhdellä iskulla musertaakseen vastustajansa ja lyödäkseen maahan pilkkaajansa.
— Kulmalan miehet ja naiset — huusi esimies hirmuisella äänellä pöytänsä takaa, puristi kätensä nyrkkiin ja otti asennon niinkuin olisi kaksintaisteluun koko joukon kanssa ruvennut — että te kehtaatte, ettette häpeä moista typeryyttä ja tyhmyyttänne, että te julkeatte pilkaksi lyödä niin tärkeän asian kuin tämä, josta teille uppiniskaiset, kovakorvaiset äsken puhuin. Hyi, hävetkää silmänne maalle!
Minä olen seuran esimies, ja minä vaadin että minua totellaan, muussa tapauksessa minä häpeän olla tällaisen seuran kanssa missään tekemisessä. Minä siis kysyn suoraan: keskustellaanko tästä asiasta vaiko ei? Mutta samalla vaadin, että pilkalliset puheet ja naurut jääkööt pois!
Viimeistä sanaa lausuessaan, jymäytti esimies suuren nyrkkinsä kovalla vauhdilla pöytään, antaen puheelleen siten vieläkin musertavamman vaikutuksen.
Seuraukset näkyivät heti. Hiiskaustakaan ei kuulunut. Tuvassa vallitsi rauhaisa ja tyyni tunnelma, niinkuin vallitsee ukkosilman jälkeen luonnossa, kun hirmuinen jyrinä pilvissä on vaiennut. Se oli niinkuin sadekuuro, joka äkkiä, aavistamatta, auringon paistaessa valutti vetensä kuivaan maahan, antaen sille ihanan tuoksun ja vihreän, puhtaan värin.
Naiset melkein pelkäsivät esimiehen julmaa muotoa, miehet mulkoilivat, sytyttelivät piippunysiänsä ja syljeskelivät pitkiä sylkiä lattiarakosiin.
Esimies huomasi puheensa vaikutuksen paljon suuremmaksi kuin mitä oli toivonutkaan. Hän melkein katui liian ankaraa esiintymistään ja koetti sitä jossain määrin lievittää.
— Minä pyydän arv. jäseniä, niin miehiä kuin naisia, lausumaan mielipiteensä asiasta — puhui hän lempeällä äänellä.
— Herra puheenjohtaja — alotti muuan talonpoika — minun käsittääkseni ei tämä asia ollenkaan kuulu meille eikä koko kylällekään. Naisillamme on täällä huivit, niillä ovat tulleet satoja vuosia toimeen ja tulevat vastakin. Siinä sitä on kyllä kun saavat huivin hankituksi, hatusta puhumattakaan. Ja muuten ne eivät meidän naisillemme soveltuisikaan, "röökynäin" ja herrasväen kapistuksia ovat.
— Samaa mieltä herra puheenjohtaja… samaa mieltä herra puheenjohtaja — huutelivat miehet ja hellittelivät "äkkivääriä" hampaistaan.
— Herra puheenjohtaja — huusi taas joku miehistä — minun vaan piti sanoa että kannatan täydellisesti Toiskan Villeä…
Esimies jo luuli yleisen mielipiteen käyvän alustustaan vastaan, valmisteli jo puolustuspuhettaan, kun samassa naisten puolelta pyydetään puheenvuoroa.
— Sanna Laurila — vastaa esimies ja kumartaa kohteliaasti.
— Minua ihan naurattaa, kun te miehet päättelette mitä me naiset päähämme panemme. Ettekö te kummastelisi, ettekö suuttuisi, jos me naiset päättäisimme vaihtaa lakkinne ja hattunne myssyyn. Ihan varmaan te nauraisitte päätöksellemme. Juuri samoin voisimme tehdä mekin, sillä onhan meillä päähineet, niinkuin tässä joku hyväntahtoinen puhuja mainitsi.
Mutta asiaan.
Olen erittäin kiitollinen herra puheenjohtajalle siitä, kun on ottanut tämän asian puheeksi. Juuri tästä asiasta oli meillä kansanopistolla paljon keskustelemista yhteisissä kokouksissamme. Opettaja ja oppilaat kannattivat lämpimästi hatun käyttöä kansan naisella. Siellä todistettiin moneen kertaan hatun käytännöllisempi käyttö, sen halpuus kalliin huivin rinnalla ja ennen kaikkia sen terveellinen puoli.
Kuinka monta kertaa mukavampi on kevyt hattu lämpimänä kesänä kuin huivi, joka hautoo ja paahtaa pään että on tukka mädäntyä. Kuinka paljon käytännöllisempi on lakki talvella kuin paksun paksu villahuivi, jonka läpi ei kuule eikä näe, vaan on kuin pussissa.
Mitä eräs puhuja mainitsi hattujen korkeasta hinnasta, on minun sitä lausuntoa vähän selvitettävä.
Olen vertaillut hintoja huivien ja hattujen välillä ja tullut huomaamaan, että paljon halvemmaksi tulevat hatut. Kauniita, sieviä olkihattuja saadaan ostaa l markalla, vieläpä halvemmallakin. Siihen kiinnitämme valkean tahi sinisen nauhan, ja niin on meillä mitä sievin ja kevyin kesäpäähine. Se ei liiaksi lämmitä, ei paahda, ei paina, ilma ei pilaa tukkaa, vaan aina raitis henki virtaa yli hiuksien.
Talveksi taas ostamme 3 markalla hyvän lakin, joka kestää useita vuosia. Kun näitä päähineitä käytämme, emme, milloinkaan tarvitse 20 tahi 25 markan maksavia silkkejä, jotka eivät missään tapauksessa vedä vertoja halvimmalle hatulle tahi lakille päähineenä. Halvin hattu pukee tytön aina paremmin kuin kallein silkki tahi liina. Ja kun hattua käytämme, tulevat hiuksetkin paremmin hoidetuksi, joten ne kauvemmin säilyttävät nuortean värin ja notkeutensa.
Jos olisin lääkäri tahi oppinut, voisin selittää kuinka paljon terveellisempi on hattu kuin liina. Sen vaan varmasti tiedän, että halvemmaksi käy hatun käyttö kuin huivin, ja että se paljon paremmin meidät pukee. Minä siis ehdottomasti puolustan hattua ja tahdon sitä käytäntöön otettavaksi. —
Elävästi, puolittain leikin sekaisella ilmeellä sanoi Sanni sanottavansa. Hän oli asiassaan niin varman näköinen, että näytti siltä, kuin tinkimistä ei olisi ollut tippaakaan, ei sinne eikä tänne. Ja juuri sentähden se kuulijoihinkin vaikutti.
Naiset näyttivät siltä, kuin olisivat tahtoneet syliinsä sulkea nuoren puolustajansa, joka oli kaikkien puolesta sanottavan sanonut.
Muutamia puheenvuoroja vielä käytettiin, niissä mielipiteet enimmäkseen kallistuivat esimiehen ja Laurilan Sannan puolelle.
— Ne jotka tahtovat hattua, nostakoot kätensä! — huusi esimies.
Käsiä nousi joka puolelta, ja näyttivät ne suurena enemmistönä olevan.
Voiton varmana hymyili esimies ja puoleksi pilkallisena lausui:
— Ne jotka eivät sitä antaisi toisille, eivätkä sitä itse kärsi, nostakoot kätensä!
Nousihan niitä käsiä, oikein parittain miestä kohti, mutta tappiolle silti jäivät.