— Minun käsittääkseni on jälkimmäinen puoli vähemmistönä — sanoi esimies erittäin tyytyväisenä.
— On, on — kuiskailivat tytöt.
Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään, joten asia oli päätetty.
— Minä ehdottelen — puhui esimies — että valittaisiin 2 tahi 3 henkeä, jotka ostaisivat hatut sopivasta paikasta ja toimittaisivat ne tänne.
— Hyvä, hyvä, kannatetaan, kannatetaan.
— Tehkää ehdotuksia! — kehotti esimies.
— Ehdottelen Herra esimiestä ja Sanna Laurilaa — huusi joku.
— Kannatetaanko ehdotusta?
— Kannatetaan, kannatetaan!
— Minä ehdotan kolmanneksi Anni Anttilaa.
— Hyvä, hyvä! Kannatetaan!
— Onko muita ehdotuksia?
Vastausta ei kuulunut, joten esimies lausui juhlallisesti:
— Seura valitsee siis tähän toimeen Sanna Laurilan, Anni Anttilan ja minut. Näiden toimeksi jää siis hattujen hankkiminen sopivasta paikasta ja niitten perille toimittaminen.
— Hyvä, hyvä!
Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään ja asia oli kaikin puolin valmis.
Sen jälkeen jatkettiin illanviettoa tavalliseen tapaan…
* * * * *
Vinhaa vauhtia viskelee esimiehen ruuna kirkonkylää kohden, missä junaan noustaan ja huristetaan kaupunkiin.
Kerran ennen on esimies ja Sanna kaupungissa käyneet, Anni ei kertaakaan, joten paikka on jokseenkin outo heille. Hakemalla täytyy hakea, lukea puotikylttejä ja katsella akkunoihin sullottua tavaraa jos mielii jotain löytää. Aikaa se katseleminen tottumattomalta vie, pian siinä pyörähtää puolituntinen yhdenkin akkunan ääressä, ja kun niitä on kymmeniä, saattaa siinä päivä kulua ihan huomaamatta.
Onneksi on esimies niitä miehiä, jotka eivät turhuuksia töllistelemään jääne, vaan syrjäkatseen viskaavat ja toiselle kiirehtävät. Kaikkein pahimmassa pulassa on Anni, joka ensikertaa kaupungin ihmeitä näkee. Viimeisenä katua astuu ja kun oikein erityistä huomaa, ei tiedä pitäisikö seurata toisia vaiko jälelle jäädä. Pelottaa kuitenkin oudossa paikassa yksikseen heittäytyä, joten täytyy vastahakoisesti kiirehtiä toisten jälkiä.
Pian kuitenkin huomaa Sanna kadun toisella sivulla akkunan, joka on täpötäyteen sullottu hattuja, hansikkaita, päivänvarjoja, kravatteja, kauluksia, kalvosimia ja sen semmoisia pieniä tarpeita. Hienoilta näyttävät paikat ja tavarat, niin että panee epäilyttämään tokko ollenkaan sisälle uskaltaa.
— Eihän pahemmin käy kuin on luotu — tuumii esimies, tarttuu ovenripaan ja astuu naisineen sisään.
— Mitä pitäisi olla? — kysyy neiti pöydän takaa.
Kulmalalaiset eivät huoli kiirettä vastaamisensa kanssa pitää, katselevat vaan rauhallisesti ympäri puotia.
— Hattuja tarvittaisi — virkkaa viimein esimies ja käy lähemmä pöytää.
— Jahah, jahah, minkälaisia pitäisi olla?
— No en minä niin… sanokaa te — vastaa esimies ja heittää silmäyksen naisiin.
— Tuollaisia halvanpuoleisia — selittelee Sanna.
— Jahah, jahah — — —
— Voi kun tämä olisi nätti — puheli Anni myyjän poistuttaa ja koetteli hienoa hattua päähänsä.
— Ota pois Sanna liinasi ja koeta! Sanna otti ja sovitti hatun päähänsä.
— Voi hertti miten on kaunis voi taivas, näes kuinka mukava, voi…! — kuiskivat tytöt ja katselivat suureen peiliin.
Esimies oli sanan sanoa, vaan myyjä tuli samassa sisälle, suuri kimppu erilaisia hattuja mukana.
— Tämän hinta on 5, tuon 4 ja nuo tuossa 3 markkaa kappale. Näitä 4 markan hattuja on muuten hyvin paljon ostettu.
Naiset rupesivat ihailemaan ja ylistelemään 4 markan hattuja, katselivat ja koettelivat juuri kuin olisivat ostaa aikoneet.
— Ei, kyllä ne ovat meille liian kalliita — huomautti esimies joukkoon.
— Mutta jos oikein monta ottaisi, eikö annettaisi halvemmalla — kysyi
Anni.
— Ei voi, ei voi, se on alin hinta.
— Eikö ole halvempia kuin 3 markan — kysyi esimies.
— Ei ole meillä.
— Alennatteko noista 3 markan hatuista jos niitä oikein paljon ottaisimme? — kysyi Sanni.
— No kuinka paljon ottaisitte?
— 50 kappaletta.
— 50 kappaletta!… hyvänen aika, vai 50 kappaletta! Meillä ei ole tätä lajia niin paljoa. Tuskin 20!
— Kuinka paljon alennatte jos otamme ne kaikki?
— Hjaa… 25 penniä kappaleelta.
— Ei, kyllä ne ovat liian kalliita meille — sanoi esimies päättävästi, painoi lakin päähänsä ja astui ulos.
— Niin kyllä, niin kyllä — tuumivat naiset ja seurasivat jälkiä,
Perätoukuria sitä sitte astutaan pitkin katua, luetaan kylttejä ja kurkistellaan akkunoihin. Ja kun hienoja hattupäitä tulee vastaan, pysähtyy Anni ja katselee vielä kauvan jälkeenkin miltä se hattu oikein näyttää.
Näin saavutaan torille.
Myyjät huutelevat, kehuvat kilvan tavaroitansa ja koettavat kukin paraansa mukaan saada Kulmalaiset ostajikseen. Mutta esimies ei ole kuulevinaankaan, astuu vaan jykevästi pitkin myyjäin linjaa, heitellen silmäyksiä oikealle ja vasemmalle. Paljon, ja monellaista tavaraa siinä sivuilla ohi vilahtelee. Naisten tekisi mieli kysellä hintojakin, mutta eivät jouda, kun ei esimies ota pysähtyäkseen.
Kun pari kujaa on päästä päähän kuljettu, huomaa esimies hattukauppiaan, jolla on riski kuorma tavaraa. Siinä on hattuja jos jonkin näköisiä ja kokoisia. Siinä on miesten, naisten ja lasten hattuja, kukin laji suuriin, korkeisiin läjiin puristettuina ja upotettuina syviin säkkeihin, joista niitä tarpeen mukaan esille otetaan.
Tyytyväisenä hymyilee esimies löydöstään ja paikalle päästyään alottaa heti kaupanteon.
— Mikä on hattujen hinta? — kysyy esimies.
— Ovat erihintaisia… minkälaisia pitäisi olla?
— Naisten hattuja.
— Ne ovat 80 penniä kappale.
Esimies neuvotteli naisten kanssa ja koetti kehua hattuja sieviksi ja halvoiksi. Eiväthän ne oikein naisia tyydyttäneet, olivat liiaksi jokapäiväisiä ja muutenkin sellaisia… Mutta kun esimies vakuuttamalla vakuutti, että sievempää ja somempaa hattua ei kaipaa, siihen kun vielä kiinnittää kauniin nauhan, niin suostuivat ne naisetkin kaupantekoon ja tuumivat että kylläpä se siellä kotikylällä auttaa.
Esimies ryhtyi innolla kaupantekoon!
— Paljoko alennatte jos tuosta ostan 50 kappaletta?
— Olkoon 70 penniä.
— Ota 60!
Kauppias mietti hetkisen, mutta suostui kauppaan ja sanoi:
— Noo… sama se, ota pois!
Esimies luki rahat kouraan ja kauppa oli valmis.
50 hattua valittiin, puristettiin samallaiseen pinkkaan kuin olivat olleetkin ja painettiin tyhjään säkkiin.
Nauhaa piti myös ostaa ja saatiinkin siitä ihan läheltä. 25 penniä maksoi metri, ja niin sievää ja nättiä, vaaleansinistä kuin keväinen taivas. 40 penniä sen oikea hinta olisi ollut, niinkuin myyjä sanoi, mutta kun enemmän ottaa, niin aina sitä alennusta annetaan.
Nauhaa mitattiin 40 metriä.
Luottamustoimi oli siis kunnollisesti loppuun suoritettu, joten esimies tyytyväisenä, ja hyvillä mielin saattoi naisille johtovallan antaa, alistuen itse nöyrästi sitä tottelemaan.
* * * * *
Kaupungista on palattu kotiin. Esimiehen talossa on hyörinää ja pyörinää. Sanni jakelee hattuja, Anni leikkelee nauhaa 80 cm pituisiin pätkiin, ja esimies ottaa rahoja, 80 penniä kultakin. Kiivasta koettelemista ja sovittelemista on jokaisella hatun saaneella. Peilit ja peilin kappaleet saavat tehdä palvelusta, kulkea kädestä käteen suuressa tuvassa. Ja kun ne eivät ennätä kaikkia tyydyttää, otetaan avuksi uudet läkkiastiat, täysinäiset vesiämpärit, saavit ja sen semmoiset, joita suinkin peilinä saattaa käyttää.
Maiju sattui saamaan pienen. Hilma taas liian ison hatun, joten vaihtokauppaakin syntyy. Ja kun siitä sitte sopivan ja mukavan saaneet ovat, iloissaan hypellen ja laulaen kukin kotiinsa lähtevät.
* * * * *
Seuraava pyhä oli määrätty hattujen päiväksi.
Kun silmäili silloin kyläraittia, katseli nuorten joukkoja, näytti siltä kuin kaupungin "hienohelmaiset" kesälintuset olisivat sinne kauvas maansydämeen lentäneet. Vaan kun tarkemmin katsoo, huomaa, että omia lintusia ovat. Vankka vartalo, vahvat kädet, pyöreät, pulleat ruusunpunervat posket, simasuiset huulet, ne ne osoittavat että omilla mailla, omilla veräjillä, omilla pelloilla ja pientareilla kasvaneet ovat. Tutusti, kodikkaasti ne siellä liikkuvat. Ovat kuin kevään ensi västäräkkiä, kuin metsän rinteellä kasvavia vuokkoja tahi tuuhean lehdon kainoja ja kieloja. Tuntuu siltä, niinkuin kevään ihana tuulahdus voimakkaampana kun milloinkaan puhaltaisi yli Kulmalan kylän, kun se kylväisi kukkia, hajuheiniä ja keväisen lehden tuoksua kilvan auringon kultien kanssa.
Tuntuu niin kumman kevyeltä ja keväiseltä, katsellessa noita sieviin, yksinkertaisiin hattuihin puettuja naisia. Valkeat olkihatut taivaansinisine nauhoineen, punaset posket, ruusunpunervat, simasuiset huulet, sinisilmät, ne ne kaikki yhdessä puhtaan, silitetyn vaatteen kanssa muistuttavat salon kaunista kukkaa, joka ei liiaksi pyydä loistaa, mutta jonka yksinkertaisuus, kainous ja ihana hempeys jo kaukaa etsii kulkijan katseen. —
Myöhemmällä kokoonnuttiin nuorisoseuran talolle merkkipäivää lopullisesti viettämään. Siellä silitetyn vaatteen tuoksu, hajuheinän hempeä haju väreili lakea myöten. Kaikki oli niin siistiä ja somaa, entinen raskas, painostava leima oli vaihtunut mitä kevyempään, keväisempään ja hauskimpaan tunnelmaan. Avatuista ikkunoista pulppuili heräävän luonnon suloinen tuoksu ja sen mukana kaikui leivon pitkä laulu korkealta taivaalta.
Naiset alottivat laulun, miehet siihen voimakkaasti yhtyivät:
"Olet maamme, armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmeen maa:
Joka niemeen, notkoon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa" j.n.e.
Laulun vaijettua astui esimies pöydän taa, puhui runollisia, innostuttavia sanoja naisille ja esitti kolmenkertaisen eläköönhuudon hatulle ja Kulmalan naisille.
X
KUN SÄHKÖVALO TULI KAUPUNKIIN
Pitkä, pimeä talvi oli jo ohi mennyt; Suomen valoisa kevät teki tuloaan. Hauskalta tuntui kaikkien mielissä. Vanha Mattikin tunsi itsensä niin nuoreksi ja virkeäksi pienessä asunnossaan kaupungin laidassa.
— Taidat jo pian saada virastasi eron, — virkkoi Matin vaimo, Leena, eräänä iltana, kuoriessaan perunoita lattialla.
— Niinkö luulet?
— Luulenpa niinkin, eipähän sinua siinä toimessa ensi talvena kaivata.
— Eipä ole kirkossakaan vielä kuulutettu!
— Ei olekaan, eikä se siihen tulekaan, kyllä on siellä parempiakin.
— Parempiakin — kaimaar minä sen tiedän. "Ei sentään saa nuolla ennenkuin tipahtaa."
— Mutta jos se sähkö kumminkin tänne tulee!
— Kukapa sen tietää tuleeko niistä herrain kujeista tällä kertaa mitään. Minä luulen että se kuivaa kokoon kuin "lasareetin suurus", sillä luulen minäkin tässä asiassa jotain tietäväni. —
Matti tapaili lakkiaan, pisti tupakkakojeet taskuunsa, lamppuharjan toiseen ja lähti ulos. Seinustalta otti hän pienet tikapuut olalleen ja niin lähti lyhtyjä sytyttämään. —
Tuon tempun oli Matti jo tehnyt monet kerrat; kukapa tietää kuinka monta kertaa, sillä kauvan oli hän sitä virkaa toimittanut. —
Kaiholta tuntui Matin mieli, väkisinkin tunkeutui hänen mieleensä tuo niin paljon puhuttu sähkö. Olihan se jo kuulemma naapurikaupungissakin, miksi ei se täälläkin voisi palaa. Saivathan ne herrat tänne rautatienkin masiinoineen ja "vahtikoppeineen." Hyi!… olihan se kuin mikäkin hirviö, kun ensimmältä sattui näkemään, ja nyt!… nyt ei ole paljo kummempi kuin muutkaan kuormahevoset. —
Näin ajatellen oli Matti jo saapunut sille alueelle, jossa lyhdyt olivat hänen sytytettäviä. Varovasti asetti hän tikapuut lyhtytolppaa vasten ja nousi ylös, avasi lyhdyn oven, otti lasin lampusta ja tarkasti sitä illan hämärässä.
— Enpä huoli häntä paremmaksi puhdistaa, meneehän se tämän illan, ja sitte sitä ei enää tarvitakaan — tuumaili Matti ja sytytti lampun, sovitti lasin, ruuvasi sydämen sopivaan korkeuteen ja painoi oven kiinni.
Kauvempaa ei sitä kannattanut tarkastella; olihan hän niin monta kertaa sytyttänyt tuon saman lyhdyn ja tuskin koskaan pääsi savuttamaan, tai kitumaan jäi. —
Lyhdyt olivat pian sytytetyt, — kauniisti ne keväthämärässä paloivatkin. Viimeistä kertaako siinä loistivat… niin viimeistäkö! — sitä Matti kotiin palatessaan ajatteli.
Tiellä kohtasi hän Matsonniu Maijan, joka myös oli lyhtyjen sytyttäjänä. Hänellä oli toinen puoli kaupungin lyhdyistä, ja Matilla toinen.
— Hyvää ehtoota! — huusi Matti.
— Jumala antakoon! — vastasi Maija.
— No mitäs sille Maijalle kuuluu?
— Kiitos kysymästä! Kylläpä ne vanhan kuulumiset tietää.
— Taitaa olla viimeinen kerta tällä retkellä.
— Taitaa, vaan viis minä siitä, kyllä minä leipäni saan, jos ei muualta niin vaivaishuoneelta. Mutta sanon minä sen, että jos ne herrat kauvan saavat "ranuilla" niitten masinoittensa kanssa, niin ei tässä tällaisilla yksinkertaisilla ja vanhoilla ole mitään ansiota eikä suuhun pantavaa.
— Antaa niitten nyt "kuohata" aikansa, sanon minä, että alas ne kerran romahtavat.
— Sanokaas muuta, piti nyt kirkkoonkin tuoda masiina huutamaan ja hoilaamaan. Eihän siellä osaa enää laulaakaan, sekaantuu vaikka kuinka koitti.
Siihen se keskustelu tällä kertaa päättyi, sillä Matin ja Maijan tiet samassa erosivat toisistaan. Hyvästit heitettyään katosivat kumpikin omille teilleen. —
Sähköstä ei suoraan puhetta tällä kertaa tahdottu ottaa, eikä olisi siihen tilaisuuttakaan ollut; vaikka Matti kyllä tiesi, että sitä se Maija ajatteli, vaikkei suoraan tahtonut sanoa.
Matti saapui kotiin, asetti tikapuut seinustalle, kolisti piippunsa ovipielustaan ja astui sisään.
Leena oli jo paistanut perunat, asetteli leipäkoria pöydälle, jossa paitsi perunoita, oli pienessä kivivadissa muutamia "pitkämatkaisia" ja tuoppi kaljaa.
Käskyä odottamatta astui Matti pöytään illastamaan.
— Rookasin Maijankin kotiin palatessani, — sopersi Matti, perunoita suun täydeltä.
— Joko Maija tiesi mitään sähköstä? — kysyi Leena.
— Näkyi tuon tietävän.
— Jaa-a, mikä sen Maija parankin eteen tulee, jos sekin ainoa ansio häneltä pois joutuu. Eihän sitä kehräämistäkään tahdo olla, kun on niitä kehrääjiä niin paljon.
— Vaivaistaloon, ei siinä muu auta.
— Vaivaistaloon!… Rukoile Jumalaa, ettei kenenkään sinne tarvitseisi mennä.
— Sitä se itsekin pelkäsi. —
— Mitä tuo meinasi sähköstä?
— Eihän siitä lähemmin tullut puhuttua, vaan näkyi se olevan kovasti sitä vastaan.
— Mitä se meidän vastaan sanomisemme vaikuttaa… ei mitään.
— Kai sekin jotain vaikuttaisi — sanoi Matti — kourien toisella kädellä tupakkakukkaroa taskustaan ja toisella asetellen piippua suuhunsa.
Leena huomasi, että Matti oli saanut sähköstä tarpeensa, ja jätti keskustelun parempiin aikoihin. Korjasi ruuan pöydältä pieneen kaappiin ja istui rukkinsa ääreen kehräämään.
Kun Matti sai piippunsa palamaan, heittäysi hän sänkyyn pitkäkseen, puhalteli vankkoja savuja ja viimein nukkui. —
Nukkuessaan näki Matti ihmeellisiä unia:
Keskelle toria oli rakennettu hirmuisen korkea torni, jonka huippuun käy tie sisällä olevia portaita myöten. Siellä aivan latvassa oli kauhean suuri lyhty, niin suuri, ettei koskaan ennen ollut semmoista nähnyt.
Ruuvi, jolla sydäntä väännettiin, oli niin raskas ja jykevä, ettei sitä sormin saanut luiskahtamaankaan. Kaksi miestä siinä aina oli erityisen rataslaitoksen avulla sitä kiertämässä. Tavallista öljyä siinä ei poltettu, vaan jotakin juoksevaa se oli, koska masiina sitä alakerrasta pumppusi.
Häikäisevän kirkas sen valo oli… ei siihen läheltä rohjennut katsoa. Muita lyhtyjä ei ollut, vaan kyllä se yksinäänkin riitti valaisemaan koko kaupungin.
Mutta kyllä söikin!… Masiina raksutti alakerrassa minkä jäsenistään irti sai. Sydäntä kului niin paljon kuin kaksi miestä kerkesi vääntämään.
Vanha Maijakin oli saanut runsaasti työtä, kehrätessään aineita tuon suuren lampun sydämeen.
Matti itse oli masiinan syöttäjänä alakerrassa.
— Pökköä pesään, pökköä pesään, huusi "masinisti" ja tönäsi Mattia kylkeen.
Samassa heräsi Matti ja näki Leenan vieressään.
— Nouse nyt senkin köntys, luulin sinun jo viimeisiä henkäyksiä siinä vetävän. Ähkii ja puhkii kuin mikä höyryhevonen — huutelee Leena ja ravistelee Mattia.
Matti on kuin puusta pudonnut ja vähän peloitettu. Koko maailma tuntuu hänen päässään kummittelevan. — Sähkö on mennyt Matin päähän.
Sangen hapan on hänen mielensä, julmasti on pettynyt. — Kaikki mitä äsken niin elävästi näki, olikin vaan sulaa unta. Omassa pienessä huoneessaan on jälleen, jota pieni lamppu hämärästi valaisee… Katkeran häviön tunne valtasi Matin.
— Lähde siitä lyhtyjä sammuttamaan, kello on jo 11:sta! — huomauttaa
Leena.
Matti ei vastannut mitään, ajatteli vaan, että kun "sähkö" tulee, niin ei tarvitse muuta kuin sanoo: "Stop tykkänään", lyö masiinan luukun kiinni… ja silloin on pimeys koko kaupungissa.
Leenalle ei hän tällä kertaa unestaan mitään puhunut, pani vaan lakin päähänsä ja lähti ulos, otti tikapuut seinustalta ja meni sammuttamaan.
Matista tuntui siltä, kuin tuon "sähkön" salaisuus alkaisi hänelle vähitellen selvitä. Olihan hänen unensa usein ennenkin toteutunut ihan "rikusta rikkuun." Eiköhän se nytkin niin kävisi. —
Mitä enemmän Matti untaan ajatteli, sitä enemmän hän sitä itsekin alkoi uskoa. Ja kun viimeinen lyhty oli sammutettu, tuntui kaikki peräti yksinkertaiselta ja helppotajuiselta.
Kaihon ne uudistukset Mattiin kuitenkin jättivät. Mikään jyrkkä edistyksen jarruttaja ei hän tosin ollutkaan, vaan liiallisuudelta ja ylellisyydeltä ne nyt hänestä kuitenkin tuntuivat.
Kun Matti saapui kotiin, asetti hän rakkaan toverinsa, jota oli niin monet pimeät yöt olkapäillään hellästi kantanut, nojalleen seinustalle.
Rakkaiksi olivat ne käyneet hänelle, jokaisen nappulan, jokaisen kolon ja korkeamman syyn tunsi Matti.
— Oliko se ystävä nyt jätettävä lahoomaan ja maatumaan? Sitä tuli
Matti väkisinkin miettineeksi.
Leena oli jo levolle mennyt ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun
Matti tuli kotiin.
Kovasti teki hänen mieli paljastaa koko salaisuus vaimolleen, vaan pelkäsi että hän löisi koko asian leikiksi, joten jätti sen tuonnemmaksi.
Matti riisuutui ja meni levolle, eikä kauvan viipynyt ennenkuin nukkumatti oli molemmat vaippoihinsa tuudittanut. —
Matti oli taas siinä maailmassa, jossa omin silmin sai tutkia ja täydentää havaintojansa aijotusta sähkövalosta.
* * * * *
Kesä oli jo loppuun kulumaisillaan, elokuun kaihoava kuu katseli öisin autereiselta taivaalta. Syksyn läheneminen antoi hyvää kiirettä sähkövaloa perustavillekin. Mikäli työt valmistuivat, sikäli kasvoi kaupunkilaisten uteliaisuus siihen. Paljon siitä keskusteltiin ja paljon kirjoitettiin. Kukaan ei sitä unohtanut ystävälle kirjoittaessaan. —
Toisin oli Matin laita, ei hän "julkisesti" paljoa siitä puhunut. Keväinen uni oli kauheasti pettänyt hänet, syvä häpeän tunne painoi mieltä. Olihan tullut puhuttua uni Leenalle, ja hän oli sen puhunut kylällä. Ja se se juuri Mattia hävetti ja harmitti.
Arkipäivinä ei Matilla ollut aikaa katsella kaupungin ihmeitä, sillä satamassa lastaaminen ja lossaaminen vei kaiken ajan, tahtoipa viedä pyhätkin. Ja jos aikaa sattui olemaankin, käytti Matti sen parempiin tehtäviin.
Joskus sattui kuitenkin niin, että Leena pyhäiltasin vaati Matin kanssaan kävelylle, ja silloin aina tuli yhtä ja toista huomaamaan uusista yrityksistä. Leena, jolla oli tuhannen kertaa liukkaampi kieli ja nopeampi huomaamiskyky, ei silloin jättänyt pienimpääkään asiaa, mikä vaan sähkövaloa koski, Matilleen huomauttamatta.
Aina niistä Matti arvostelunsa antoi ja yhdessä siitä sitten johtopäätös tehtiin.
Paljon varovaisemmaksi oli Matti sentään päätelmien tekemisessä sähkövalon suhteen tullut kuin ennen. Itse hän sen parhaiten tiesi, miten aikaisempien oli käynyt, kuinka ne olivat nenänsä kiveen lyöneet.
Kaikki nyt näytti käyvän toisin. — Tuolla seisoi jyvämakasiinin näköinen puinen rakennus, jonka seinustalta kohosi pilviä hipova pyöreä torni. Pitkin katuvieriä oli pystytetty useita pylväitä, joita paksut kuparilangat toisiinsa yhdistivät. — Matti oli luulla tuon korkean tornin samaksi, jonka jo unissaan näki. Vaan eräs koululainen selitti sen olevan vaan sitä varten, että se imee savun, joka syntyy höyrypannun lämmittämisestä.
— No mikä tarkoitus noilla langoilla on? — kysyi Matti rehelliseltä neuvojaltaan.
— Ne langat johtavat sen voiman, jota sanotaan sähköksi, ja joka sitten valaisee noissa tolppien päissä.
— Niin ja tuolta se lähtee, tuolta! — sanoi eräs suutarin oppilas, näyttäen sormellaan sähkötehdasta.
Niin ain', niin ain', sieltä kai — virkkoi Matti, lopetti tutkimuksensa ja lähti hiljalleen kotiin päin. Matkalla Leena vakuutti etteivät ne langat, eikä paljaat tolpat valoa anna, ymmärtäähän sen nyt jokainen, kellä vähänkin on järkeä. Ja Leena sen ymmärsi…
* * * * *
Tuli sitten syyskuun l:n päivä, se päivä, joka Matille oli käynyt erityiseksi merkkipäiväksi.
Sinä päivänä oli Matti aina ennen alottanut virkatehtävänsä, oli ensimäisen kerran lyhtynsä sytyttänyt. — Ikävältä nyt tahtoi mieli tuntua, ilmakin oli ulkona niin raskasta ja märkää… Muistot pimeistä syysilloista, muistot pyryisistä talviöistä, joina oli tikapuittensa kanssa pitkin katuja kulkenut ja lyhdyt sytyttänyt… ne muistot nyt lohduttivat Matin mieltä. Tunnollisesti oli hän aina tehtävänsä tehnyt… kiitollinen omatunto nyt palkitsi Matin.
Ilta alkoi hämärtää, ja Matti Leenansa kanssa lähti kaupungille kävelemään, nähdäksensä miten se "sähkö" sitte palaa.
Kadut olivat jo täynnä väkeä, toisia meni, toisia tuli, ja kaikki ilman päämäärää.
Pojat piirittivät jokaisen pylvään, jonka nenässä jotain riippui. — Ilta pimeni pimenemistään, tungos, tuuppiminen ja töniminen yhä yltyi; mutta mitään valon tapaista ei vaan näkynyt.
Matti ja Leena katsoivat parhaaksi asettautua eräille korkeille puodin portaille istumaan, saadakseen siellä olla paremmassa suojassa. Hupaiselta tuntui Leenasta tuossa rappusilla, oli niin kummallista katsella miten tuo ohi kulkeva, loppumaton joukko, kasvot pilviin päin luotuina, hiljalleen ja tarkkaavaisena kulki.
— Olisi se Matti nyt pannut vanhat lyhdyt palamaan, niin ei tässä tarvitseisi nokkaansa kolhia, — höpisi eräs joukosta.
Mattikin sattui tämän kuulemaan, ja hyvän vaikutuksen se näytti tehneen. Hän ojensi selkänsä ja rykäsi, tahtoen ilmaista, "että täällä sitä ollaan."
Kun sähkövalosta ei mitään kuulunut, alkoivat uteliaat joukot käydä kärsimättömiksi. Pojat vihelsivät, hurrasivat ja viskelivät pilkkalauseita mitä kauniimpia vaan löysivät. Poliiseistakaan ei ollut vastusta, niitä kun oli niin harvoin näkösällä ja nyt ne hupenivat kuin tuhka tuuleen tuossa suuressa joukossa.
Ihmiset alkoivat jo kotiin lähteä, sillä ei tuo tyhjä odotteleminen mitään herkkua ollut, niskan päälle tuntui kovin käyvän.
Kotiin lähti Mattikin, tehden edellä tietä Leenalle, joka muutenkin oli seota vastaan tuleviin. —
Kadut olivat taas tyhjät, hiljaisuutta vaan häiritsi yövartijani raskaat askeleet. Esteettömästi sai syysyön pimeys kääriä kaupungin mustaan vaippaansa; ei edes vanhat lyhdytkään saaneet sen tummuutta vaalistaa. —
Seuraavana päivänä tiedettiin että sähkötehtaan masiina oli ruvennut "ronglaamaan", ja että se "ronglasi" niin pahasti, ettei sähkövaloa saatu sinäkään iltana, vaikka insinööri, tusina miehiä perässään, hääräili hiki hatussa pitkin kaupunkia.
Jo ajatteli Matti, että koskahan tulevat pyytämään häntä ja Leenaa asettamaan vanhat lyhdyt raastuvan vinniltä entisille paikoilleen. Sillä olihan se Matsonskakin, jonka Matti oli tunnustanut viisaaksi ihmiseksi, monta kertaa vakuuttanut: "etteivät ne paljaat tolpat ikipäivänä valoa anna."
Ja kyllä se niin onkin, — vahvisti Matti, "nauraisihan sitä jo naurismaan aidatkin."
* * * * *
Väkeä oli taas paljon kadulla, samassa humussa oli Leenakin. Matti ei ollut viitsinyt lähteä mukaan, hän riisuutui ja meni levolle. —
Sähkötehtaassa kävi kone huimaavaa vauhtia; pyörät pyörivät niin ettei silmä niitä eteensä ottanut. Virta suljettiin, ja sähkö kiisi silmänräpäyksessä ympäri kaupungin.
Häikäisevän kirkas valo leimahti lampuissa; koko kaupunki oli kuin kirkas himmeli…
— Herra siunatkoon! Luulin ihan maailman lopun tulleen, sanoi Leena, käyden lujasti päähänsä kiinni. Huh, kuinka se tuli äkkiä, ihan peloittaa… Mutta oi hertti! onpa se kaunis ja kirkas kuin taivaan tähti! —
Kauvempaa ei Leena tuota ilman Mattia voinut katsella, hän tunki läpi taajojen joukkojen ja riensi kotiin. — Ovessa tuli Matti, housut kädessä, Leenaa vastaan. Ei malttanut sähkövalolta sen vertaa olla sisällä, että olisi housut jalkaansa vetänyt. Rappusilta laskeutuessaan hän niihin hyppäsi ja kadulla ne "suolivyöllä" kiinni köytti. Häpeäksi tahtoi vähän käydä, kun oli niin valoisaa kaikkialla; vaan olihan paljon muitakin, jotka yhtä alastomina kulkivat kuin hän. Makuulle olivat jo ehtineet ja kiireessä ei paremmin tullut puettua. — Matti käveli kädet housun taskuissa ja ihmetteli. Ihmetteli vielä ihmettelemästä päästyäänkin tämän maailman menoa.
— No mutta herranen aika, valaseehan ihan kuin "Naantalin aurinko!" — huudahti Matti, ja lisäsi heti:
— Niin tuleeko toi sieltä tornin juurelta, toi joka noin valasee?
— Sieltä se kimnasisti sanoi sen tulevan, — vastasi Leena.
— Ja noita lankoja myöten se sitten kulkee!
— Ihme etteivät langat syty!
— Kulkekoon mitä myöten ja tulkoon mistä tahansa, mutta sanon minä sen että tavattomasti se valasee, innostui Matti puhumaan.
— On sitä siinä vähän enemmän kuin sinun lyhdyissäsi.
— Jaa!… ei niissä saanut lähestulkoonkaan noin kirkasta, ei vaikka olisi sydämen ruuvannut korttelin korkealle.
Mutta etköhän se ole sentään vähän liikaa tuommoinen "mopiili."
— Niin ja eiköhän se ole syntikin, miltäs luulet kuun nyt tuon rinnalla näyttävän?
— No sitte saat syödä sähkövaloa niinkuin entinen mies söi kuunvaloa. —
— Ole siinä hassuttelematta sanoi Prutiini ämmäänsä — huomautti Matti leikillisesti Leenalle.
— Kun eivät vaan — sanoi Leena, unohtaen pienen pilanteon — liian korkealle masiinoittansa ja mopiiliensa kanssa kranuaisi.
— Sanos muuta!… että se rovastikin siihen luvan antoi! — Niin pitihän hänen tietämän.
— Jaa—a… taitaa olla maailman loppu tulossa, ennustukset näyttävät toteutuvan. Ihmiset menevät viisaudessaan liian pitkälle. Viisaus muuttuu ylpeydeksi, ylpeys hulluudeksi. —
— Mitä se Matti siinä rohveteeraa, — huusi eräs sivulla kävijä, — eikö ole nyt toista kuin ennen? Näkee vaikka neulan silmään langan pistää.
— No kyllä se toista on kuin ennen, ei tällaisia silloin tarvittu, ja toimeen kumminkin tultiin.
— Tultiin!… vaan ei se kaksista ollut. Muistattehan vielä omissa nahoissanne, miltä tuntui pyryssä ja pakkasessa tikapuut olalla marssia tuntikausia pitkin katuja. Nyt käy kaikki silmänräpäyksessä. —
Matti huomasi itsekin vallan hyvin, että parempi se nyt oli kuin ennen; vaan liikaa siinä sittekin oli, olisi se vähempikin riittänyt. —
Kotiinpäin siitä sitten astuttiin, sillä olihan sähkövaloa sielläkin päin, joten sitä saattoi kotiportiltakin katsella. — —
Sinä iltana ei tuossa pikkukaupungissa muusta puhuttu kuin sähköstä. Ja myöhään siitä Matti ja Leenakin keskustelivat; unikaan ei sitä keskeyttää pyytänyt…
Mutta ei tarvinnut Matin vanhaa virkaansa enää odottaa. Kirkkaasti valaisi sähkö tästä lähtien kaupungin katuja ja varakasten asuntoja. Ruostua saivat vanhat valon vartijat "raastuvan" vinnillä. Lahoomaan joutui pienet tikapuut takapihalla, sillä niitä ei enää tarvittu. — Matti, — niiden ystävä, — sytytteli vaan omaa lamppuansa, pientä tupaansa valaisemaan.
XI
SAARENI
Siellä se on nevojen keskellä, keskellä aavoja maita, se minun pikku saareni.
Kapea, mutkainen polku sinne metsän rannasta lähtee, kulkee mättäältä mättäälle, tapailee satoja pursupensaikkoja ja viimein saareen nousee. Siellä se haarautuu sinne, tänne, kiertää rantaa, nousee kymmenistä eri paikoista jälleen saareen ja siellä ristiin rastiin mutkittelee.
Kokonaisen kesäisen päivän saisit siellä polkuja juosta, päätä kuitenkaan löytämättä.
Toisiinsa ne yhtyvät, yhdyttyään haaraantuvat, mutta pian taas uudelleen tapaavat. Ne kulettavat sinua joka puulle, joka kivelle ja kannolle, vievät alas rantaan, sieltä takasin tuovat ja aavoja nevoja näyttävät.
Usein minä ne polut kuljin pienessä saaressani. Joka puun, joka kiven ne mulle näytti — ja minä nimet niille annoin, kaikkia puhutellakseni. —
Siellä se on minun pyhättöni, siellä kaunis kaiholani…
Niin lempeän hyvä ja hauska oli siellä aina olla, siellä ijäisyyden rauha vallitsee…
Mieleni sinne nytkin tekisi, tahtoisin polkujasi kulkea, katsella aavaa nevaa ja kytösavujasi hengittää.
Siellä se rinta rauhan saisi, suokukkien tuoksua juoda saisi ja sitte sylihisi nukkuisin…
Vaan sinne en nyt pääse. Niin kauvas, kauvas sinä jäit yksiksesi laulamaan… Useinhan sinä pikku saareni minulle lauloit, kun tuuli nevalta nousi. Hymisit niin autuaan hymnin, koska aurinko sua hyväili… Toisinaan taas alakuloisena ja harmaana usvassa uit, et taivasta nähnyt, etkä aavaa nevaa. Silloin sun kylmä oli; — märkä oli vehreä vaippasi…
Räpytellen silloin lintu oksallesi laski ja varovasti siihen istui — mutta lauluaan se laulaa ei voinut…
Monet päivät sinä saareni usvassa uit, et laulua kuullut, etkä itsekään laulaa voinut. Sinun elämäsi oli silloin niin harmaata ja kylmää…
Mutta silloinkin olit sinä minun pyhättöni!
Toisinaan taas, kun lauha tuuli länneltä nousi, se usvat hajotti ja raskaat pilvet taivaaltasi poisti. Silloin se päivä taas kirkkaasti paisti, kyyneleesi kuivasi ja elämällesi uutta intoa antoi.
Leikiten silloin lintu oksallesi lensi, ja iloisen laulunsa kauvas kaijutti. Kukkaparvet silloin teriänsä aukoilivat ja tuoksuaan hengittivät. Hyttyslauma tanssien lensi ja hämähäkki verkoissa riistaa riitti… Kaikkialla väreili lämmin ilma, se leikki ja hyppi, syleilyynsä sinutkin sulki…
Silloin oli pukusi niin kaunis… sinun huminasi lauloi ijäisyyden rauhaa… se lauloi Kaikkivallan valtaa ja voimaa. Sinun laulusi oli aina niin kaihon kaihoa… vienon hellää. Muinaisia aikoja se minulle kertoi… tulevaisuutta lauloi, ja sieluuni ijäisyyden rauhaa kuiski…
Minun pikku saareni!
Kerran sinut tahtoisin vielä nähdä, ennenkuin sieluni ijäisyyden valkamille vaeltaa. Vielä kerran tahtoisin lauluasi kuulla, aavoja nevoja ympärilläsi katsella ja kytösavuasi hengittää. Vielä kerran tahtoisin sylissäsi levätä, katsella sinistä taivasta ja tummia kuusiasi. Kerran tahtoisin polkusi juosta, tervehtiä pursupensaikkoja ja yrttiesi tuoksua juoda.
Tahtoisin silloinkin siellä olla, kun sinua usva uittaa ja pilvet taivastasi peittää. Yhdessä sitte värjyisimme, yhdessä kärsisimme ja yhdessä onnestamme laulaisimme…
Sieltä en sitte milloinkaan palaisi, sylissäsi viimeisen lauluni laulaisin ja sitte pitkän, pitkän uneni nukkuisin…