— Arvaa, arvaa!
— En minä osaa…
— No minä sanon: olen ajatellut, että jos lähdettäisiin tästä
Ameriikkaan.
— Ameriikkaan… Ameriikkaan… Mitä sinä Matti nyt puhelet — elähän nyt hullujasi pane.
— Enkä pane, se on ihan tosi! Ameriikkaan me lähdemme! Eilen tuolla pitäjällä jo läksiäisiä joimme. Kymmenen pekkaa meitä lähtee täältä. Mitä sanot Liisu?
— Ei lähdetä Matti… täällä kotona on sentään paljon hauskempi olla. Siellä on kaikki niin outoa ja vierasta, ja eihän ole meillä rahojakaan millä sinne mennä.
— Rahoja kyllä saa, niitä jo eilen kuulustelin, ja luvattiin lainatakin… ajattelin, että minä menen edellä, hankin sinulle piletin, ja sinä tulet perässä.
— Mutta jäädään tänne, täällä on kyllin työtä, eikä puutetta ole vielä päivääkään nähty — rukoili Liisu.
— Niin kyllä, mutta me menemme vaan muutamiksi vuosiksi, kokoamme rahaa ja sitten rikkaina palaamme. Puhuivat että ansaitsevat nykyään siellä 2:n ja 3:n dollarin päiväpalkkoja. Ajattelepas sitä rahasummaa!
— Mutta jos ei saisikaan työtä, kuluttaisimme lainatut rahamme ja sitten kuolisimme nälkään ja viluun.
— Ee — ei, työtä kuuluu saavan, ja niinkuin sanoin, palkka on hyvä.
— Mutta se palkka saattaa mennä sitä myöten kun se tuleekin, säästöt eivät kasva ja niin palaamme yhtä köyhinä, ellei köyhempinä takaisin; jollemme jo sitä ennen ole tulleet sinne vieraan maan multaan haudatuiksi.
— Kyllä sellaisesta summasta aina täytyy säästyä vaikka eläisikin vähän komeammin; ja jos kuolema tulee, niin tulee se täälläkin ja sama kait se on missä sitä ihminen henkensä heittää.
— Voi Matti, tahtoisin paikalla kuolla, jos tietäisin, etten tähän omaan, rakkaaseen synnyinmaahan kuolemaan pääse.
— No kyllä sinä tänne pääset, emme sinne iäksemme jää… älä tuota nyt suremaan rupea.
Liisu huomasi että oli turha ruveta Matin kanssa väittelemään. Mutta hän myöskin samalla toivoi, että kun uusi päivä koittaa, silloin ei enää Ameriikkaa muistetakaan, vaan uusilla voimilla, uudella innolla käydään työhön käsiksi ja rakastetaan yksin vain tätä omaa Suomeamme.
Liisu piti siis Matin puhetta vaan hetkellisten ajatusten purkauksena, joka kyllä itsestänsä unehtuu ja häviää, kun vaan saa oikein nukkua ja selvitä. Siksi ei Liisu erityistä arvoa Mattinsa tuumille antanutkaan.
Mutta Liisu parka erehtyi…
Kujalassa, missä Matti oli kokonaisen viikon työskennellyt, ja sen lähemmissä naapureissa, oli syntynyt tulinen "Amerikankuume." Pitkän viikon oli sitä Mattiinkin lietsottu. Amerikan matkasta, Amerikan kultaisista päivistä puhuttiin Kujalassa aamusta iltaan, puhuttiin ruokapöydässä, työmaalla ja vielä makuulla puoleen yöhön puhuttiin. Illoin kokoontuivat asiaan innostuneet naapurin miehet ja naiset oikein joukolla Kujalan tupaan ajatuksiaan vaihtamaan. Lämminneinä, innostuneina silloin vasta myöhään kotiin palattiin, jokaisella sydämessä toivo, mitä pikemmin päästä pois vapauden luvattuun maahan, Amerikkaan.
Niinkuin valkea kuivassa hongikossa, levisi tämä "ihana aate" kylän nuoressa väessä. Se löi kaikki mahdolliset esteet maahan, teki vastukset turhiksi ja tempasi ehdottomasti mielet mukaansa. Kaukainen maa muuttui paratiisia paremmaksi ja jokainen sinne päässyt kuolevainen enkelin kaltaiseksi… Se oli niin suurta, se oli niin ihanaa ajatella tuota kaukaista merientakaista maata. Uni sai pitkiksi hetkiksi väistyä öillä silmistä, mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia, mitä somempia tuulentupia, ja kaukaa kangasti tulevaisuus kuin mahtavan loistava satulinna.
Tähän huimaan pyörteeseen joutui Matti. Viikon oli päässään uusia ajatuksia hautonut, mutta jo lauvantai-iltana päätökseen pääsi. Päätöstä seurasi tuima läksijäisjuominki, jota vielä pyhä ja seuraava yökausi jatkettiin. Matkarahoistakaan ei Matilla vielä ollut mitään saamisen tietoa, kun säästöjä ei ollut — mutta mennä silti piti. Rahojen saanti, se se näytti vielä ajattelemista antavan, mutta kun siinäkin oikein miehissä toimeen ryhdyttiin, niin selvitä senkin puolen piti. Velkakirja tehtiin Kujalan isännän ja parin naapurimiehen kera, noustiin kärryille ja takuumiesten etsintään lähdettiin. Helpostihan ne nimet ja puumerkit paperiin saatiin, rahamies löydettiin, joten asia oli kaikin puolin valmis — vaikka kaipaava Liisu ei siitä mitään tiennyt…
Seuraavana päivänä kääntyi puhe Matin ja Liisun kesken jälleen Amerikan matkaan. Selvästi, ja suurella vakaumuksella puhui Matti, joten Liisu helposti käsitti asian todellisuuden. Hän huomasi nyt yhdellä kertaa tulevaisuuden monenlaisine kuvineen, huomasi sen vaaran, johon Mattinsa saattaa joutua vieraassa maassa, ne kärsimykset ja puutteet, vaivat ja vastukset, jotka epäilemättä tulivat häntä kohtaamaan. Liisu koitti puhua, rukoilla ja pyytää miestänsä Suomeen jäämään, mutta Matti ei niitä huomioonsa ottanut. Turhaa oli Liisun itku ja valitus, Matti oli lähteä päättänyt ja siinä päätöksessään pysyi, tinkimistä ei ollut puoleen eikä toiseen.
Jyrkkyyttään koetti hän kaikellaisilla mahdollisilla ja mahdottomilla lupauksilla peittää. Lupasi joka kuukausi lähettää rahaa, puolen vuoden kuluttua lupasi piletin toimittaa, jolla saisi vapaasti perille asti matkustaa. Kymmenen vuoden perästä tultaisiin takasin kotimaahan, ostettaisiin vankka talo ja elettäisiin niinkuin patruunat ainakin. Liisu, eikö silloin olisi hauskaa! — Matti puhui innostuneesti; mutta Liisuun se ei silti tarttua tahtonut. Niin paljon sillä kuitenkin aikaan sai, että kuuli vaimonsa suusta ne sanat, jotka antoivat ikäänkuin passin hänen matkalleen.
— Lähde sitte — ne ne olivat sanat, mitkä Liisu itkultaan sanotuiksi sai. Enempää ei Matti odottanutkaan. Niissä sanoissa oli hänen mielestään kyllin lupaa ja valtaa, se oli kuin valtti, joka antoi vapaamman toiminnan naapurienkin silmissä.
Nopeasti, tavattomalla kiihkolla toimitti Matti sitte matkavalmistuksensa. Raha-asiat olivat ennestään melkeen valmiit. Velkakirjalla, jossa takuumiehinä oli yhdeksän talonisäntää, nosti Matti Nevalasta 270 markkaa. Papinkirjan ja passin saaminen eivät vaikeutta tuottaneet.
* * * * *
On lähtöhetki. Matkakumppanit, suuren saattojoukon kera ovat hevosineen saapuneet Matin mökin kohdalle. Kauvan ei siinä seisottaa tarvitse, kunnes Matti, istuen Liisunsa rinnalla, ajaa hurauttaa toisten joukkoon. Iloiset tervehdyshuudot kajahtelivat kaukaa vastaan, herättäen Matin kaihoista mietteistään, joita lähtöhetki mieleen synnyttää. Vaan kauvan eivät ne jaksa Mattia niistä erillä pitää. Muistot lapsuuden ajoilta, muistot muinaisesta kodista, muistot nuoruuden iloisista hetkistä, muistot armaasta mökistä, jonne kallein kaivattu jälelle jää, koko elämä muistoineen… ne ne väkisinkin vetävät Matin mukaansa, ovat siksi voimakkaat, ettei hän jaksa niitä vastustaa eikä mielestään pois karkoittaa. Matin tekisi mieli jotain Liisulle puhua, mutta hän ei saa sanaa, hän ei voi puhua… jos puhuisi, kääntyisi se puhe itkuun… se olisi sydämen kaihoa, jota kieli haastelisi… se olisi kyyneleiden kuisketta Liisulle…jota Matti tahtoisi vastustaa… Vaistomaisesti puristaa hän Liisun kättä, mieleen johtuu pelottavat ajatukset tulevista päivistä, kaukana kodista, kaukana synnyinmaasta… hän on joutua niiden valtaan… mutta silloin kuuluu veikkojen hurja laulu:
Eikä sieltä Amerikan hotellista kuulu
Itku eikä nauru,
Vaan sieltä kuuluu musikantin soitto
Ja Suomen poikain laulu.
Matti herää mietteistään, mutta ei yhdy lauluun, silmäilee vielä kaukaa siintäviä kotipeltoja, tuhansia latoja laajoilla nevoilla; silmäilee vanhoja tuttuja, rakkaiksi käyneitä seutuja, joissa joka kivi, joka puu, joka pensas tuttua kieltään haastelee. Hänen mieleensä tulee ajatus, että saattaa olla viimeinen kerta kun synnyinsijoja katsella saa, viimeisen kerran istua oman valittunsa rinnalla ja viimeisen kerran katsella Suomen sinistä taivasta. Ikävän tunteet riistävät hänet jälleen kahta voimakkaammin mukaansa, piirittävät, kahlehtivat joka puolelta ja nostavat kyyneleitä silmiin. Matti on sanan sanoa Liisulle, mutta silloin kajahtaa taas joukosta kova-ääninen laulu, johon useammista kärryistä yhdytään:
Suomen maa se on nuorelle pojalle
Reisata liian pieni.
Minä menen kauvas Amerikan maahan
Sinne mulla on mieli.
Helluni kirjan kirjoitti
Tuolta "Neuvorkin" kaupungista,
Ja eikä se ollut erokirja,
Se oli rakkauden lista.
Saavutaan kestikievariin, poiketaan, tilataan kori olutta ja juodaan jäähyväiset Suomelle. Silloin se alkaa kieli laulaa, hanurit vedetään esille ja hurja tanssi kestikievarin pihassa alkaa. Siinä sitä poljetaan jalkaa, hypellään ja huudetaan, naisten kimakka ääni yhtyy miesten joukkoon, jota neljän korviasärkevästi sointuvan hanurin räminä säestää. Syntyy siinä käsikähmää, tappeluakin, ja kuhmuisina, hoiperrellen palaavat tanssijat kärryilleen.
Ääntä ja melua ei puutu loppumatkalla, laulunlaine vyöryää ensimäisestä viimeiseen kärryyn saakka, piiskat vinkuvat ilmassa ja oluen nostattama ilo pulppuaa pitkin liikkuvaa linjaa.
Mattikin on päässyt koko joukon iloisemmalle tuulelle, puhe käy kevyesti ja helposti; matkastakin saattaa puhua miten vain tahtoo, ilman että sitä kyyneleetkään pyytäisivät keskeyttää.
Mutta Liisu… hän istuu pää eteenpäin kallistuneena, kädet ristiin puristettuina, huulet joskus omituisesti värähtelevät, kyynel toisensa perään vierähtää helmaan ja hän katselee tajuttomasti kärryjen pohjille. Hän ei voi vastata miehensä sekaviin kysymyksiin, sydän on täynnä huolia ja tuskia, ja nuori rinta rauhattomasti aaltoilee. Liisu tuntee itsensä niin turvattomaksi, niin avuttomaksi, ilman hoivaa, ilman suojaa, hän on niinkuin tuuliajoon jätetty laiva, josta masto on poikki ja perä sin murskaantunut, mutta jonka sittekin pitäisi satama saavuttaa…
Siirtolaisemme saapuvat asemalle. Ameriikkaan menijöitä ja heidän saattajiaan on pitäjän muiltakin kulmilta, onpa naapuripitäjistäkin oikein laumoittain saapunut paikalle. Viimeisiä jäähyväisiä ovat heittämään tulleet vanhat isät, vanhat äidit, joiden lapset kotimaansa jättävät; vaimot miehiänsä, siskot veikkojansa, veikot siskojansa, rakastavat rakastettujansa ja ystävät ystäviänsä. Erityinen huoli näkyy kullakin olevan, erilaiset tunteet, erilaiset ajatukset; mutta mieliala yleensä on kaikilla sama.
Erohetki lähestyy nopeasti… Matti on ostanut piletin Hankoon, toimittanut tavaransa sisään ja istuutunut Liisunsa viereen junan tuloa odottelemaan. Haikea on hetki molemmin puolin. Matti on siksi selvinnyt, että hyvin käsittää niiden muutamien minuuttien tärkeyden, jotka vielä Liisunsa vierellä istua saa. Mutta tuo rauhaisa, paljon puhuva yhdessä olon aika loppuu kesken… loppuu liian aikaseen… loppuuko ainiaaksi…?
Junan tulo vaikuttaa Liisuun sanomattoman masentavasti. Hän ei tahdo jaloilleen päästä, ei jaksa seurata miestänsä, joka suurella kiireellä kantaa tavaransa vaunuun. Matti häviää hänen silmistään, katoaa taajaan joukkoon, josta Liisun on mahdoton häntä löytää. Liisu aikoo huutaa, mutta ääntä ei lähde, kurkku korahtaa kuivasti ja tuntuu niinkuin raskas taakka olisi rinnoilla painamassa. Hän on kuin siipeen ammuttu lintu, jonka pitäisi lentää, mutta joka ei paikaltaan pääse. Liisua tönitään, tuupitaan, hän on vähällä kaatua jalkoihin ja sortua vahvempien alle. Hänen kätensä haparoivat ilmaa, huulet höpisevät jotakin, mutta sitä ei kukaan kuule. Kun Liisu vihdoin Mattinsa löytää, pillahtaa hän itkuun. Matti lohduttelee, puristaa Liisua rintaansa vastaan, ja hänkin — itkee.
— Kuule, rakas Matti — puhuu Liisu sanomattoman liikutettuna — jos unohdat minut siellä kaukana, kaukana synnyinmaastasi, niin älä kuitenkaan unohda sitä, joka rintani alla liikkuu. Muista Matti, muista aina sitä…
— Oi Liisuni, oma Liisuni, teitä en milloinkaan unohda, teidän edestänne teen työtä ja teitä aina muistelen. Muista sinäkin minua!
Juna vihelsi, Matti heitti hellät jäähyväiset Liisulle ja astui vaunuun.
Hurraahuutojen kaikuessa, hanurien rämistessä loittoni tuo kauvas kulkeva parvi, kaukaista, toivottua onneaan tavoittamaan, jättäen niin monen monta kyyneleistä silmää, särkynyttä, epätoivoon joutunutta sydäntä, turvatonta, hoivatonta oman onnensa varaan…
Niistä on Liisu yksi, tuo turvaton vaimo, joka tuossa itkien, vilussa värjötellen seisoo. Hän ei voi osaa ottaa toisten jäähyväisheittoon, ei voi katsella miehensä menoa. Kauvas yli peltojen katsoo, katsoo, tietämättä mihin ja mitä. Vasta kun hiljaisuus jälleen palaa, kun junan kaukainen jyrinä välille väsyy, vasta silloin herää mietteistään Liisu. Etsivän katseen heittää pitkin tietä, minne kaikkein kalleimpansa kulki… mutta sieltä ei näy mitään, eikä mitään kuulu, kaikukaan ei jaksa ääntä kantaa… tyhjää on kaikki… Liisu tyrskähtää uudelleen itkuun, itkee kauvan ja katkerasti…
* * * * *
Vuosi on kulunut umpeen siitä, kun siirtolaisemme kotikylänsä jättivät. Kalpeana ja väsyneenä istuu Liisu äitinsä matalassa majassa. Sylissä on pieni tyttölapsi, joka tahtoo viimeisenkin pisaran äidin rinnoista imeä. Liisu muistelee kulunutta vuotta, muistelee niitä monia ja kovia kärsimyksiä, puutteita ja vastuksia, joita on sinä aikana kokea saanut. Talvi oli pitkä ja ankaran kylmä, lisäksi tuli vielä monien viikkojen makuu, jolloin ei voinut mitään ansaita. Amerikasta on tullut taajaan kirjeitä, jotka ovat Liisun kaihoa mieltä sanomattoman paljon lohduttaneet, mutta joissa ei ole penniäkään rahaa mukana ollut, vaikka sitä ennen kaikkia olisi kotona tarvittu. Vanha äiti sai kylää kulkea, etsiä leipäkannikkaan sieltä, toisen täältä, mistä kulloinkin sen saamaan sattui. Hitaasti kului talvi, hitaasti läheni lämmin kesä, joka oli tuova valoa, oli jossain määrin lievittävä puutteita ja kaihoa mieltä matalassa mökissä.
Keväällä sai Liisu kylältä runsaasti työtä. Hän oli tunnettu hyväksi kankuriksi, hyväksi ompelijaksi, ja se tieto oli hänelle suurena apuna. Palkat kyllä olivat niin mitättömän pienet, ettei ahkerinkaan päivätyö tahtonut riittää perheen elatukseksi. Sentähden piti Liisun ottaa öitä avuksi, tehdä työtä silloinkin, kun jo olisi levon aika ollut. Vaikka Liisulla oli käsinväännettävä ompelukone, joka suuressa määrässä joudutti työtä, ei säästöjä silti talven varalle saatu. Edellisen talven puutteet, ankarat kylmät, ne ne alkoivat syksyn tullen Liisua uhkaavasti pelottaa. Polttopuut olivat niin kalliita, kun metsiä ei ollut, ettei Liisu voinut ajatellakaan niitten ostamista. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kuokosmaata kuulustamaan, jota kyllä oli äärettömät alat joka puolella. Sellaisen Liisu saikin, läheltä mökkiään, suuren nevan laidasta. Ainoana palkkana, mitä tavallisesti kuokkijalle nevamaista maksettiin, olivat ne puut, jotka mahdollisesti sieltä nousivat. Sellaiseen palkkaan täytyi Liisunkin tyytyä, vaikka työ oli ankaran raskasta ja neva puista köyhää.
Heiluttaa päiväkausia raskasta kuokkaa, keikkua kangen varassa, nostellen satoja vuosia maanneita hongan runkoja ja syvään kiertäviä juuria päivänvaloon, se ei väsyneelle, heikolle naiselle ollut helppoa. Mutta nousta niitten piti, nousta väkisinkin, ja sitä myöten kuin kuokos laajeni, sitä myöten myös mustat, multaiset puuläjät nousivat ja lisääntyivät. Rintoja särki, selkää poltti, kun Liisu illoin saapui kotiinsa. Mutta kun sai puhtaat, kuivat vaatteet päälleen, sai ruokaa, olivat päivän vaivat unohdetut. Istua silloin pienen lapsensa kanssa takan läheisyyteen, missä kuivat kävyt kuumaa tulta lietsoivat, tuntui olo niin hyvältä ja herttaiselta.
Tällaisen iltahetken viehkeydessä, raskaan päivätyön päätyttyä, tapaa muuan talonisäntä Liisun. Hän ilmoittaa kaikkien niitten nimessä, jotka olivat Matille takuumiehinä, että Nevala vaatii rahansa takasin.
— Vuodeksiko vaan oli velka — kysyy Liisu säikähtäen.
— Vuodeksi oli — vastaa isäntä.
— Mutta Matti ei ole saanut vielä rahoja kokoon, ei ole penniäkään lähettänyt. — Kyllä se sen "Nevalainenkin" kuuluu tietävän, mutta sanoo tarvitsevansa rahoja.
— Mutta eiköhän se odottaisi, odottaisi edes niin kauvan kun saisin sanan Matille.
— Luulisin sen odottavan, ei kait se sitä rahaa tässä hetkessä tarvinne. Se Nevalainen muutoin tahtoo niissä raha-asioissaan olla vähän "krantunlainen" — huomautti isäntä.
— Mutta puhukaa tekin puolestani, sanokaa että heti kirjoitan Matille ja pyydän rahoja… odottaisi edes kaksi kuukautta.
— Kyllä minä, kyllä minä — vastaa isäntä hyväntahtoisella äänellä, puhe soluu raha-asioista Amerikan oloihin ja niistä viimein Mattiin. Lähtiessä vakuuttaa isäntä kaikin puolin koettavansa Liisun parasta, mikäli se hänen vallassansa on.
Isännän mentyä purskahti Liisu itkemään, hän aavisti vaaran, joka oli heitä kohtaava; hän tiesi, ettei Matti noin lyhyessä ajassa niin suurta summaa hankituksi saa… ja mitä silloin tekevät meille…
Vanha äiti lohdutteli Liisua sillä, että kyllä Jumala auttaa eteenkinpäin, niinkuin on tähänkin asti auttanut ja että kyllä Hän pitää murheen kaikkein huonoimmasta, kaikkein heikommasta ja turvattomimmasta ihmisestä, kun vaan Hänen apuansa pyydämme. Muista Liisu aina, että Jumala voi kaikki ylenpalttisesti tehdä, yli kaiken senkin, mitä me rukoilemme taikka ymmärrämme. Luota aina Jumalaan, pane turvasi Häneen, ja mitä sinä ikänä pyydät, pyydä se Häneltä.
Äidin sanat lohduttivat paljon Liisua; mutta äskeinen rauha ja turvallisuus eivät enää mökkiin palanneet. Sijaan tuli surua, epätoivoisia huokauksia ja uusia huolia —
Liisu kävi Nevalassa, puhui kauniisti ja pyysi velalle kahden kuukauden pitennystä. Isäntä suostui ja Liisu palasi iloisempana kotiin.
Siellä kirjoittaa hän Matilleen kirjeen Ameriikkaan, jossa sydämen hellemmillä ajatuksilla, rakkautta uhkuvilla sanoilla kuvailee tilaansa ja pyytää että jos suinkin on mahdollista, lähettäisi velkansa — edes osan, jollei kaikkiakaan. Kyllä "Nevalainen" odottaa kun saisi edes toisen puolen velkaa — kirjoittaa Liisu — ja lopettaa: mutta en pitäisi silläkään lukua, kun vaan sinut tänne takaisin saisin. Tule, tule pian, sinua odottaa maasi ja pikku tyttösi, mutta kaikkein enemmän sinun oma, kaipaava Liisusi.
* * * * *
Matin elämä tuolla "vapauden maassa" alkaa muodostua siksi, mikä niin monen muun siirtolaisparan on perikatoon vienyt. Palkat ovat olleet tavalliset, eivät kuitenkaan niin suuret, kuin miksi niitä kotimaassa puhuttiin. Dollari, muutama sentti päälle, useimmin vaille, siinä ne nuorempien, oppimattomien päiväpalkat ovat olleet. Voisi niistä sentään säästöjä hyvin tehdä, mutta houkutuksia esiintyy joka päivä lukemattomia, joiden puoleensa vetävä voima on niin suuri, että harvat sitä vastustaa voivat. Viikon säästöt hupenevat lauvantai-iltaisiin juominkeihin, irstaaseen elämään, ja uusi viikko aletaan taas yhtä köyhänä, yhtä pienillä säästöillä kuin edellinenkin.
Satojen metrien syvässä, pimeässä, huonossa ja kosteassa ilmassa, alituisessa hengen vaarassa työntää Matti päivät aamusta iltaan. Sinne maanalaisiin luoliin, pimeihin komeroihin, joita lamppujen valo hämärästi valaisee, sinne tuon tuostakin muistuu ihana kotimaa muistoineen. Kotoiset olot, kotoiset tavat, kotoinen kieli, kotoiset ystävät, ne ne tuhansia, lukemattomia kertoja elävinä ajatuksiin vilahtavat ja kaihon kaipuun mieleen jättävät. Kirkkaampana, armaampana nousee silmien eteen Liisu, pikku tyttöineen. Heidät olisi Matti niin monen monta kertaa tahtonut syliinsä sulkea, mutta väli on niin äärettömän pitkä, juopa niin leveä, ettei se ole mahdollista ollut. Säästöjen kokoamista on Matti monet kerrat alottanut, kotoiset kirjeetkin ovat siihen kehoittaneet, ja Matti tekee viikon varrella lujia päätöksiä. Mutta kun saapuu lauvantai-ilta, saapuu pyhä, raukeavat lupaukset, tyhjiksi käyvät päätökset ja kirottu "saloona" s.o. kapakka, nielee kaikki. Silloin tuntuu, niinkuin olisi vaimo ja lapsi siirtyneet tuhansia peninkulmia kauvemmaksi, saavuttamattomien, teittömien taivalten taa, josta ei enää koskaan, ei milloinkaan saa rakkaitaan syliinsä sulkea.
Sellaisilla tunteilla, kyyneleet silmissä, lukee Matti Liisun viimeisen kirjeen, jossa velaksi otettuja matkarahoja pyydetään suorittamaan. Matti päättää ne maksaa, ja ryhtyy oikein innolla säästöjä kokoamaan. Kahteen viikkoon ei ole kapakassa käynyt, ei väkevän tippaa maistanut, ja sievonen summa rahaa on kotimaata varten tallessa. Mutta kun himo on suuri, houkutus tavattoman voimakas, täytyy Matin alistua niitten alle ja poiketa kapakkaan. — Saahan toki vähän maistaa, edes pari ryyppyä — tuumii hän ja astuu sisään. Mutta sieltä on niin vaikea aikanaan poistua kun rahaa on taskussa ja hyvistä veikoista ei ole puutetta. Matti ei tarpeeksi tunne itseään, hän on heikko viettejään vastustamaan, ja joutuu niitten orjaksi. Kotimaa unohtuu, unohtuu vaimo ja lapsi, jaloimmat periaatteet kukistuvat ja hän joutuu kapakan huimaan, mukaansa tempaavaan pyörteeseen…
* * * * *
Muutamien viikkojen kuluttua kirjoittaa Matti Liisulle kirjeen, jossa muun muassa sanoo:
— Työpalkka on nykyään ollut erittäin huono, lisäksi olen vielä pitkät ajat sairastellut, joten en, Liisu kulta, tällä kertaa voi lähettää rahaa.
* * * * *
Kuu rahaa ei Amerikasta kuulunut, pani Nevala takuumiehet lujille ja vaati maksua. Takuumiehet suorittavatkin kukin takaamansa summan korkoineen, mutta toimittivat heti ryöstön Liisun omaisuudelle. Eivät auttaneet naisen kauniit pyynnöt, ei rukoukset eikä ruikutukset, ryöstö tuli kuin tulikin. Ruununmies kirjoitti kaikki mitä kirjoitettavaa oli ja minkä Liisulle tiettiin kuuluvan. "Vasaran alle" joutui siis melkein kaikki irtaimisto, mitä mökissä oli, sillä äidin tavaroista oli suurin osa talven mitassa myöty.
Liisun monet vaatekerrat, jotka oli "nuoruuden päivinä" laittanut, sänkyvaatteet, sänky, pöytä, tuolit, Matin ostama ompelukone, ruoka- ja keittoastiat, kaikki myytiin. "Puille paljaille" jäi Liisu, huonot vaaterisat päälle, aijottiin myödä pikku Annikin kehtokin, mutta toki sentään jätettiin. Kylmää, kolkkoa, tyhjää oli kaikki… ryöstetyltä ja hävitetyltä näytti vielä äsken siisti maja… Halla oli vieraana käynyt, kova halla sittekin.
Särjetyllä, murretulla sydämellä täytyi Liisun kaikkea tätä katsella. Hän ei enää voinut itkeä, hänen sydämensä oli niin täynnä tuskia ja huolia, tulevaisuus näkyi hänelle mustana, kylmänä hautana, joka tahtoi elävänä hänet syliinsä sulkea. Maailma tuntui niin häijyltä, kovalta ja tyhjältä. Ei suloisia, lohduttavia sanoja, ei lempeitä kasvoja, ei armeliaisuutta… Liisu tunsi itsensä kaikkien hylkimäksi, kaikkien vihaamaksi, kaikkien vainoomaksi ihmiseksi, johon ei rakkautta kukaan tunne. Mutta oli ainakin kaksi, jotka Liisua rakastivat, ja joita ei Liisu olisi mihinkään rikkauteen, mihinkään aarteeseen vaihtanut. Vanha äiti ja kaunis, vaaleatukkainen pikku Annikkinsa, ne ne olivat, ja niiden puolesta oli Liisun edelleenkin elettävä, edelleenkin väsymättä työskenneltävä — — —
Kun huutajat olivat ostoksineen poistuneet, jättäneet rauhaan pienen mökin, tuntui Liisusta vähän helpommalta. Hän puristi hellästi pikku Annikkiansa rintaansa vastaan, suuteli häntä tulisesti ja kyyneleet silmissä puheli:
— Oma lintuseni, oma pikku enkelini, veivät meiltä omamme, veivät kaikki, mutta eivät kuitenkaan sinua vieneet. Nyt olemme köyhät kuin pikkulinnut, eivät enää tule meiltä ottamaan, eivät enää tavaroitamme myymään… Olisi isä kotona, ei meillä mitään hätää olisi…
Kyyneleet valuivat lapsen polskille, Liisu kuivasi ne ja virkkoi:
— Kyynelillä sinun kasvosi kastan, itkulla uneen vaivutan, mutta kasva sinä lapsi onnellisemmaksi kuin äitisi.
Lapsen kädet silittelivät Liisun poskia, suu koetti jotain puhua ja äiti oli ymmärtävinään sen tarkoituksen —
Kaksinkertaisella innolla työskenteli Liisu tästä lähtien perheensä elättämiseksi. Koneensa onnistui hän saamaan takasin samalla hinnalla kun oli myytykin, mutta velaksi. Työtä oli runsaasti, terveys jotenkin hyvä, ja ahkera ja säästäväinen kun oli, tuli pieni perhe jokseenkin toimeen, puutetta juuri kärsimättä. Kun kesä saapui, oli Liisu jo hankkinut myytyjen tavaroiden sijaan useita uusia, olipa maksanut 10 mk. koneensa velkaa. Elämä alkoi jälleen tuntua turvallisemmalta ja hauskemmalta, pikku Annikki jo käydä sipsukoitti, käänsi ylösalaisin mitä käsiinsä sai ja piti iloista elämää vireillä.
* * * * *
Kuusi vuotta on kulunut siitä kun Liisun viimeksi tapasimme. Hänen vanha, rakas äitinsä on jo mustien multien joukkoon lepäämään laskettu. Annikki on kasvanut viehkeäksi, iloiseksi ja kaunismuotoiseksi tytöksi, jota eivät surut eikä huolet paina. Hän on äitinsä silmäterä, äitinsä sydän, koko ilo ja elämä yksinäisellä elämän polulla. Puutetta ei ole ollut, työtä on riittänyt ja palkka on ollut tavallinen. Kahtena viimeisenä kesänä on Liisu ollut rantakaupungeissa lossaus- ja lastaustöissä, joissa on paljon parempia palkkoja ansainnut kuin kotikylällä. 75 ja 100 markan säästöillä palasi hän syksyin kotiinsa, ja sitäpaitsi olivat voimat ja terveys paljoa paremmat kuin jos olisi kuuman kesän ompeluksen tai kankaan ääressä istunut.
Viettelyksiä ja houkutuksia oli kyllä yksinäisellä naisella kaupunki-elämässä paljon enemmän kuin rauhallisessa kotikylässä. Mutta Liisu ne helposti voitti, joten hän vapaalla, puhtaalla omallatunnolla saattoi taas lähestyä synnyinseutujaan, avata matalan majansa oven ja astua sinne pikku Annikkinsa kanssa niinkuin lintu omaan pesäänsä.
Kulunut kesä on kaikin puolin ollut Liisulle virkistävä. Hänen mielensä on iloisempi kuin mitä se on koko kuuden vuoden aikana ollut. Kirjeitä on Amerikasta tullut taajemmin kuin milloinkaan. Niissä Matti kuvailee ikäväänsä, kertoo miten halulla halajaisi nähdä pientä perhettään ja lupaa koota rahoja ja lähettää piletin. Mutta Matti on huono säästöjen tekijä, hän elää "kädestä suuhun", rahat luistavat sitä myöten kuin tulevat, joten pilettiä näin ollen ei voi Suomeen lähettää, sen hankkiminen kun jo vaatisi suuremman summan. Ainoa rahalähetys minkä Matti Liisulleen lähetti, oli 80 markkaa, ja senkin piti olla apuna matkapiletin hankkimisessa. Tämän summan lähetti Matti sillä toivolla, että ehkä Liisu saisi loput itse hankituksi, esimerkiksi myömällä äitivainajansa mökin.
Vasta ensi kerran rupesi Liisu todenteolla ajattelemaan että mitä jos lähtisi Ameriikkaan. Monia syitä oli, jotka puolustivat lähtöä, monia taas, jotka vastustivat. Matkarahojen puolesta olisi Liisu juuri toimeen tullut, sillä kesäiset säästöt olivat tallessa, johon Amerikasta tulleiden rahojen lisäksi olisi 100 markkaa hyvin riittänyt. Mutta myydä mökkiä, missä oli ikänsä elänyt, kasvanut, sitä ei Liisu tahtonut. Seisköön vaikka kylmillään kunnes maahan maatuu — tuumi Liisu — vaan minä en sitä myy. Tavaroista sen kyllä saisi, jos tästä lähtö tulisi — mutta juuri se lähtö, se se pani ajattelemaan.
Yöt ja päivät sitä Liisu mietti, mutta ei sittekään varmuuteen päässyt. Vasta kun Matilta saapui uusi kirje, jossa hän jälleen pyytää perhettään Ameriikkaan; vasta silloin tekee Liisu päätöksensä.
Hän päättää lähteä.
Liisu myy kaikki mitä ei sovi mukaan ottaa, ja niin saa hän matkarahansa kuntoon.
Mutta se lähtö, se on niin kovin vaikeata. Hänen pitäisi jo lähteä, mutta ei jaksa. Liisu silmäilee tyhjää huonetta, missä kaikki on niin perin tuttua. Siinä jokainen rako, jokainen hirsi ja lattiapalkki omaa tuttua kieltänsä haastelee. Tuossa vanha mustunut takka, jonka valkealoisteessa niin monet hauskat hetket on viettää saanut, joka niin monet kyyneleet on kuivannut ja pitkinä kylminä talvi-iltoina lämmintä tupaan lietsonut. Tuossa tuo pieni akkuna, josta kevätaurinko kultiaan lattialle, seiniin ja koko huoneeseen heitteli ja joista niin usein katselin, miten kirkas kuu taivaalla kulki, kuinka se väliin pilvien taa piiloutui, mutta jälleen kirkkaana näkyviin pisti. Ja siitä näin miten heinä tuulessa heilui, miten se tuoksuaan sisälle heitti ja koko ilmaa hajullaan halaili… Liisu muisti kaikki, muisti rakkaan isä- ja äitivainajansa, heidän kuvansa entistä kirkkaampana silmiin nousi… oli näkevinään heidät jäähyväisiä jättämässä. Koko eletty elämä muistui mieleen ja Liisu sitä kaiholla kaipasi.
Jättää kaikki, lähteä tuonne suureen, kylmään maailmaan, jossa ei kukaan tunne, ei kukaan auttavaa apua anna, se tuntui Liisusta siltä, kuin olisi pitänyt sydän reväistä rikki, ja sen parhaimmat, eloa sisältävimmät osat jättää tänne ja niillä lopuilla lähteä pois, ikävään kuihtumaan ja kuolemaan. — Rakas Annikki, sano jäähyväiset kodillesi, me lähdemme po… pois — sanoi Liisu itkien.
— Tulemmeko äiti vielä takasin? — kysyi lapsi, juoksi Liisun hameisiin kiinni ja rupesi itkemään.
Lapsen sanat koskivat äitiin, hänen mielensä kävi vielä kaihommaksi ja hän epävarmasti lausui:
— Tulemme, jos Jumala sen sallii.
Liisu halasi kiintonaista rahia, suuteli kynnystä ja viimein suurella vaivalla lukitsi oven.
Mutta Liisu ei vieläkään päässyt lähtemään. Kotiseutu vihreine pihoineen, peltoineen, niittyineen, metsineen ja kumpuineen, se se muistoineen hänet mukaansa tempaa ja kauvas lapsuusaikoihin, iloisille leikkitanterille saattaa. Sieltä muistuivat ystävät, leikkikumppanit, nuoruusajan iloiset päivät, kaikki, kaikki, ja niiden takaa jälleen oman äidin kuva lempeänä, rakkaana ja vaalivana.
Täytyykö nyt kaikista luopua, kaikista irroittautua? — kysyy Liisu itseltään. Hänet valtaa katumus, joka on niin voimakas, että matka tahtoo jäädä tekemättä. Koti, ympäristö, nuo tutut seudut, taivas, maa, ne kaikki näyttävät siltä, kuin tahtoisivat sanoa: Jää tänne, älä lähde.
Mutta Liisu muistaa Mattinsa, kuulee kyytimielien kiirehtivän äänen, jättää jäähyväiset ystävilleen ja orjamaisesti alistuen nousee kärryille sekä jättää kotikylän.
* * * * *
Sadottain vetelehtää siirtolaisia Hangossa, odotellen lähtöä. Siellä on miehiä ja naisia kautta Suomen. Toiset tanssivat, toiset lyövät korttia, toiset räyhäävät ja pitävät hurjaa elämää. Naiset käyvät käsi kädessä päihtyneitten miesten rinnalla, kuhertelevat kaupungin sopissa ja piilopaikoissa ja mielen viihikkeeksi, tunteitten huvittajaksi maistelevat miesten makuisia taskumatteja.
On siinä satamassa elämää ja hyörinää. Miesten karkea-äänisiä kirouksia, naisten kirkuvia huudahduksia säestelee vaimojen epätoivoiset huokaukset, lasten itku ja valitus, johon vielä äännekkäämmin yhtyy nosto raanojen hermostuttava jyske, koneitten vihellys ja se hirveä kolina ja jyry, mikä lastaus- ja lossaustöissä syntyy.
Yhtenä "sekamelskana" on koko satama ja sen läheisyys. Näytelmää kestää viikot, kuukaudet, kestää kokonaiset vuodet, vaikka osien näyttäjät nopeasti vaihtuvat.
Tuohon näytelmään on saapunut Liisukin pienen Annikkinsa kanssa. Hänelläkin on siinä osansa, oma roolinsa, jonka hän tietämättään, tahtomattaan näyttää. Siinä kirstun päällä, vaatesäkkiensä vieressä hän istuu, käsi taskussa tapailee kallista pilettiä, jonka tavattomalla säästäväisyydellä, uutteruudella ja vaivalla on hankituksi saanut. Muutamia kolikoita on taskussa, mutta niin perin vähän, että pelottaa niitten kanssa pitkälle matkalle lähteä.
Pikku Annikki siinä vierellä istuu, syöden nisuleivänpalasta ja ihmeissään katselee hyörivää ihmisjoukkoa, tuon tuostakin sinne kädellään viittoen ja kehoittaen äitiään katsomaan. Tajuttomasti, lapsensa mieliksi katsoo Liisu osotettuun suuntaan, mutta silmä ei siellä mitään huomaa, ajatus ei hetkeksikään sinne vaivu. Tyhjässä kotimökissä, rakkailla synnyinsijoilla, vanhempiensa haudoilla, siellä ne liikkuu Liisun ajatukset. Pää painuu jälleen rinnoille, ja hän vaipuu syviin mietteisiin…
Liisu herää vasta kun Annikki työntää kylkeen ja kuiskaa korvaan:
— Äiti, herra puhuu.
Liisu hätkähtää, nostaa päänsä ja näkee edessään pitkän, hyvin puetun herrasmiehen, joka ystävällisesti tervehtii ja kysyy:
— Miksi olette niin kovin murheellinen? Liisu ei vastaa mitään, katsoo vaan kauvas merelle.
— Te luullakseni aijotte Ameriikkaan — puhuu herrasmies vastausta odottamatta.
— Niin aijon — rohkenee Liisu vastata.
— Tuoko on lapsenne? — kysyy herra, ja osoittaa pikku Annikkia.
— Minun se on.
— Ja kahdenko aijotte lähteä?
— Niin.
— Miehenne kaiketi on jo Amerikassa?
— On.
— Olette siis saaneet häneltä vapaan piletin?
— Enkä… 80 markkaa vaan.
— 80 markkaa! — huudahtaa herrasmies ihmeissään — vai 80 markkaa, ja itse olette loput hankkineet!
— Niin…
— Mutta luuletteko varmaan tapaavanne miehenne?
— On minulla osoite — vastaa Liisu rohkeasti.
— Jos onkin, mutta kun te tulette Ameriikkaan, ei kukaan teitä ymmärrä, ettekä te heitä, kuljette niinkuin mykkä ymmärtämättä yhtään sanaa; joudutte väärälle tielle, eksytte suureen maailmaan ja silloin olette hukassa. Kukaan ei teitä tunne, ei neuvoa taida, rahanne loppuvat ja te kuolette viluun ja nälkään. — Ja jos miehenne löytäisittekin, oletteko varma, että hän voisi teidät kunnollisesti elättää ja jälleen kotimaahanne saattaa?
— Kyllä hän voisi…
Miehenne on lähettänyt teille 80 markkaa, se jo todistaa minne rahat ovat menneet ja minne ne vastakin menevät. Vai luuletteko voivanne hänessä muutosta vaikuttaa?
— En tiedä — vastasi Liisu epäillen.
— Minä varoitan teitä vaimo, älkää lähtekö. Kun laiva laiturista alkaa liikkua, kadutte te katkerasti; mutta se on jo silloin myöhäistä… Te tulette hyvin toimeen täällä armaassa kotimaassa, koska olette niin suuren summan itsellenne hankituksi saaneet, että olette matkalle voineet lähteä. — Herrasmies keskeytti puheensa ja katsoi väkijoukkoa, joka huutaen ja telmien alkoi nousta laivaan. Katsokaa tuonne! — sanoi hän ja osoitti rantaan — kaikki nuo ovat isänmaansa pettureja, isänmaansa kavaltajia, jotka hiellä ja verellä ansaitun maan, köyhän, mutta armaan Suomi-äidin hylkäävät, käyvät työhön vieraaseen maahan, muita ja itseään rikastuttaakseen. Minä en heitä suomalaisiksi uskoisi, ellen näkisi noita tuttuja kasvoja, joita kotipelloilla jo lapsuudesta asti olen näkemään tottunut, ja ellen kuulisi heiltä sitä rakasta kieltä, joka tällä maalla jo tuhansia vuosia on kaikunut. Veljiä ja siskoja ne minulle ovat, mutta minun täytyy sanoa, että häpeän heitä siksi tunnustaa, katsellessani, miten he maansa, vanhempansa ja ystävänsä jättävät. Olisi parempi, että tuo laiva kalliine lastineen tuonne kotilahteen vaipuisi, kuin että se sen vieraan maan rantaan purkaa. Silloin olisi edes heidän hautansa täällä synnyinmaassa, jonka päällä kotilaine laulaisi ja rannan kuuset kaihojaan kuiskailisivat…
Niin sinne he menivät, jotkut heistä palaavat raihnaisina, raajarikkoina, väsyneinä; mutta useimpien hauta on siellä vieraassa mullassa muukalaisten rinnalla.
Sinnekö tekin vaimo kuolemaan lähdette, sinnekö viette tuon kauniin lapsenne muukalaistumaan?… Elkää lähtekö, elkää jättäkö synnyinmaatanne, omaisianne, ystäviänne… Elkää lähtekö, täällä on paljon onnellisempi elää… Jääkää tänne Suomeen pikku tyttönne kanssa!
Herrasmies nosti Annikin korkealle ilmaan, katseli hänen sinisiä silmiään ja sanoi: — Ameriikkaanko sinäkin pikku kyyhky lähdet?
Tyttö ei vastannut mitään, rimpuili vaan oudon herrasmiehen sylissä, kunnes viimein pääsi vapauteen, äitinsä turviin.
— Minulla ei ole halua Ameriikkaan — puhui Liisu itkien — minä en sinne menisi, vaikka minun pitäisi kuolemaan käydä kotimaassani, ellei minun mieheni siellä olisi ja sinne käskisi. Mutta sittekin on lähtö minulle raskas, se on raskaampi kaikkia kärsimyksiäni, kaikkia tuskiani joita tuntenut olen, se on niin raskas, että minä tahdon nääntyä sen alle.
— Minä siis neuvon: jääkää tällä kertaa Suomeen, peruuttakaa matkanne ja palatkaa kotiin lapsenne kanssa. Odottakaa kunnes miehenne lähettää piletin. Jos hän sen aikaan saa, silloin minä uskon että hän teitä rakastaa todellisella rakkaudella ja silloin minä en kiellä teitä menemästä.
— Mutta minulla on jo piletti — huomautti Liisu.
— Se ei tee mitään, me viemme piletin konttooriin ja te saatte rahanne takaisin.
Liisu ajattelee kauvan, hän on kahdella päällä, viedäkö piletin pois vaiko astua laivaan. Hän miettii ja miettii, mutta varmaan päätökseen ei siltä pääse.
Silloin saapuu apu läheltä, lähempää kuin Liisu voi toivoakaan. Pikku Annikki tuskaantuneena, viluissaan käy äitiin lujasti kiini ja itku kurkussa huutaa:
— Äiti, äiti, lähdetään kotiin, täällä on niin kylmä ja ikävä.
Niinkuin enkelin ääni taivaasta vaikuttaa se Liisuun. Hän tempaa tyttönsä syliin, suutelee sitä tulisesti ja puhuu:
— Lapseni, oma Annikkini, me lähdemme kotiin, omaan vanhaan kotiimme.
— Sinä pikku tyttöni sait enemmän aikaan kuin minä. Sinä olet oikea taivaan enkeli — puhuu iloissaan herrasmies. Sitte viheltää hän ajurin, auttaa tavarat kärryille, istuttaa Liisun tyttöineen päälle ja seuraa itse toisella perässä.
Konttoorissa toimittaa hän piletin jälleen rahaksi, sovittaa ne visusti
Liisun taskuun ja saattaa heidät asemalle.
Kiitollisena ja sanomattoman liikutettuna jättää Liisu jäähyväiset oudolle herrasmiehelle. Hän kiittelee moneen kertaan itsensä ja Annikkinsa puolesta herraa kaikesta avusta, vaivasta ja opastuksesta, joka ihan odottamatta oli heidän osakseen tullut.
— Kiitokseen ei ole syytä — vastaa herrasmies — olemmehan saman kansan, saman Suomi-äidin lapsia, joten olen vaan velvollisuuteni teitä kohtaan täyttänyt. Menkää rauhassa kotiinne, eläkää onnellisena ja Jumalan siunaamina kauniissa synnyinmaassamme.
Herrasmies antaa Annikille pivollisen hyvänmakuisia karamelleja, nousee sitte kärryille ja ajaa pois kaupunkiin.
* * * * *
Liisu on tyttöineen saapunut vanhaan, rakkaaseen kotiinsa. Kyläläiset käyvät ihmettelemässä: että pianpa sitä Amerikassa käytiin ja että täälläkö se Liisun Ameriikka onkin, ja yhtä ja toista sentapaista. Toiset väittävät Liisun tehneen väärin kun palasi kotiin, toiset taas pitävät sen oikeana. Eikä se Liisu itsekään tiedä kumpi oikeimmin olisi ollut. Mutta seuraavalla viikolla luetaan "Siirtolaisessa:"
"Kansalaisemme Matti Mäki, syntyisin Ylihärmästä kuoli tapaturmaisesti Lokak. 3 p:nä East Horrien kaivannon toisessa shaftissa. Raskas malmin lohkare putosi katosta ja runteli hänen ruumiinsa mäsäksi."
Samalla viikolla saapuu Liisulle kirje Amerikasta, jossa uudistetaan sama asia ja lausutaan helliä lohdutuksen sanoja tapahtuman johdosta.
V
METSÄJÄRVENI
Siellä erämaan keskellä, tumman salon rauhaisassa helmassa, siellä se on minun kaunis, kaivattu metsäjärveni.
Ajotiet eivät sinne kesäisin kulje, eivät päätänsä järven rantaan puske, eivät laineen laulua kuulemaan lähde. Ohi kulkevat, kaukaa kiertävät, kovempia, asutuimpia seutuja etsivät ja tavattuaan harjun tahi kanervakankaan, orjamaisesti, tahtomattaan sitä seuraavat.
Mutta metsäjärveäni eivät ne tervehtimään poikkea.
Vaan kun saapuu talvi, kun järvi on jäässä, hettehet ja nevat pakkasen panemina siltoina, silloin toki ajotiekin lahdelle uskaltaa, yli toiseen rantaan suorana kulkee, mutta sieltä taas synkkään korpeen hukkuu.
Vaan anna että sattuu lumitalvi, oikea jymytalvi, ei uskalla ajaja hevostaan järvelle ahdistaa, ohi ajaa, suurempia ja väljempiä teitä etsii.
Mutta suksimies, hän ei metsäjärveäni silloinkaan pelkää. Arvelematta lykkää lylynsä läpi tumman kuusikon, rannan loivaa myötälettä järvelle kiirii ja kevyen, kauniin ja puhtaan ladun lumelle jättää.
Siellä on suksimies kuin kotonaan. Ilma on kevyttä, hengitys vapaata ja näköpiiri paljon laajempi. Siellä se lyly vinhemmin luistaa ja latu on suora ja sileä.
Mutta yli toiseen rantaan hänkin rientää, metsään nousee ja sinne katoo…
Ja sitte sinä et järvellä pitkään aikaan ketään tapaa.
Kiirehtien kettukin jälkensä jättää, arastellen, kuulostellen jänö rannan risukoissa puikkii ja sieltä pitkillä hypyillä toiseen rantaan loikkii.
Vaan anna että päivällä kuljet, harvoin näitäkään tapaat. Hämärissä yli kulkevat, aamu- ja iltapuhteilla rohkeimmin liikkuvat ja polvittelevat sinne, tänne.
Ja jos lintu rannalta lentoon lähtee, levähtämättä yli kulkee ja vasta toisella rannalla istumasijansa ottaa.
Kammoksuen kuin kahlehdittua vankia karttaa yksinäinen kulkija talvista metsäjärveäni ja hätäisesti, kiirehtien sen taaksensa jättää.
Mutta kun saavut hempeä kevät, ihana loistava kesä, lämpöisen tuulen löyhytät, jäiset kahleet järveltäni katkot, ruhjot, murskaat; laineen laululle lasket ja rantakiviä kaulailemaan päästät, silloin ei sinua kukaan pelkää; silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä.
Rohkeasti lähentelee mutkitteleva metsäpolku, päänsä veteen kastaa, rantaa kiertää, kiville nousee, niemiä tervehtää, lahtien perukoissa polveilee ja taas metsään hiipii, siellä toisiin, samanlaisiin yhtyen.
Tyynesti, verkalleen astuu kalamies polvikkaita polkujaan, alas rannalle laskeutuu, työntää vanhan veneensä vesille, sillä uutta hän harvoin sinne tuo, ja hiljalleen soluu pitkin matalaa, mutkittelevaa rantaa.
Kiirettä ei hän pidä.
Hiljalleen soutaa, tarkkaan katsoo lahdet, lahtien suut, niemet karit, ja suorat rannat, ja vasta sitte verkkonsa heittää, rysänsä upottaa ja makuisan tupakan palamaan panee.
Kiireesti ei hän vieläkään lähde.
Kauvan muistelee, mitkä ja millaiset kalat juuri tuosta paikasta sillä ja sillä kuun ajalla ja sillä tuulella sai, ja miten ne veneeseen nousivat.
Hiljalleen antaa kalamies sitte veneensä kotirantaa kohden liukua, ja hiljaista laulua laulaen saapuu omille tutuille rantakivilleen.
Ei ole kiireen kierää vieläkään.
Tuhdolla istuakseen istuu, piippuansa koputtaa ja tuhkat veteen pudottaa. Sopivasti piipun taskuunsa sovittaa, järjestelee veneensä peräpuolta, vielä yli järven kaikille suunnille katsoo, tuulen suuntaa tutkii ja ilmojen merkkejä tiedustaa.
Vasta sitte hän hitaasti ja kankeasti nousee, selkänsä oikasee, veneensä valkamaan vetää, yli järven vielä katseensa heittää ja vasta sitte poluilleen poikkeaa.
Mutta vielä sieltäkin hänen ajatuksensa järvelle kulkevat, rantoja kiertävät, lahtien perukoita, niemien neniä, suoria rantoja ja kalasia karien kupeita tunnustelevat. Ajatus mittailee syvyyttä, järven pohjaa katselee, kutupaikkoja etsii ja siinä tarkoituksessa heittää risun sinne, toisen tänne ja ne tarkasti muistiinsa merkitsee.
Ja kun polveileva polku vaaran kupeelle ennättää, kun kirkassilmäinen järvi sinne hymyillen katsoo, heittää kalamies pitkän, hyväilevän katseen ja on niinkuin tahtoisi sanoa: — sinä kultani, oma sinisilmäni, pian luoksesi palaan, pian, pian.
Ja pian hän palaakin.
Jo ennen auringon laskua järvelle saapuu, kojeensa kokee, kalat konttiin kokoo ja polveilevaa polkuaan mökilleen kulkee, aamunkoitteessa taas uudelleen tullakseen.
Ja tätä hän tekee joka päivä, joka aamu ja ilta, niin kauvan kuin kevättä kestää ja suvituulet puhaltavat…
Sinä metsäjärveni, sinä sinisen salon lempeä silmä, silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä, silloin ei sinulta ystäviä puutu.
Kun viimeiset kevätvedet alas järviin laskee, kun ruoho peittää maan, lehdet puun ja käki kuusen latvassa kukkuu, silloin minäkin sinun syliisi kiiruhdan.
Ja mitä likemmäksi likenen, lähemmäksi lähenen, sitä kummemmaksi, sitä omituisemmaksi mieleni käy.
On niinkuin vuosien takaa oman armaansa, oman mielitiettynsä, oman hempeän kultansa nähdä saisi… Riemusta silloin rintani laajenee, sydän iloa sykkii ja minä kiirehdän, yhä vaan kiirehdän kulkuani, juosten polkuani poljen, kiviltä kiville hyppelen, alas korpeen yli soiden, yli vaarojen, yli aukeitten ahojen astun. Ja kun sinun kirkkaan silmäsi jo kaukaa näen, kun sinun läikkyvän, väreilevän pintasi huomaan, lakkiani silloin sinulle heilutan, kulkuani kiirehdän ja tervehdyslauluni sinulle laulan…
Mutta kun rantaasi saavun, laulupaikoillesi pääsen, et sinä intohimoisesti minua vastaan otakaan, et syliisi sulje, et suudelmaa anna etkä halailemaan minua lähde.
Tyynenä, maltillisena, ajattelevana siinä rantakiviäsi nuoleksit, tuttua, kaihoa lauluasi minulle laulat ja rannan nuorta heinää suutelet.
Minustako et enää välitäkään?… Liianko kauvan luotasi viivyin, liianko kauvan maailmaa kuljin? Liianko kauvan?…
— Kauvan, kauvan — laulaa laine ja suruissaan hyväilee rantaa.
— Siksikö siis kaiholta, niin salaperäiseltä ja synkältä näytät? Siksikö on laulusi niin surunvoittoinen ja itkevän pitkä? Siksikö sinun kyyneleesi rannanruohoa kastaa, kivikkoa suutelee ja — ja sentähdenkö sinä itket?
— Sentähden, sentähden…
— Liianko oli yksinäistä olosi täällä kaukaisten, korpien keskellä?
Maailmalleko mielesi tekisi, suuremmille selillekö lähtisit, kosken
kivissä leikkimään ja laulamaan, meren aavoja ulapoita täyttämään?
Sinnekö, suureen maailmaan sinunkin mielesi olisi? Sinnekö tahtoisit?
— Minun kaiholani, minun ikuinen onnelani — laulaa laine ja hyväillen nuoleksii matalaa rantaa.
— Tämäkö se sinun onnelasi, sinun kaiholasi on? Etkö maailmaan, suuremmille ulapoille haluakaan? Täälläkö, tummassa korvessa laulella tahdot?
— Tämä se on minun kaiholani, minun ikuinen onnelani — vastaa laulaen laine ja yhä hellemmin suutelee rantakiviä.
Minä tunnen suurta riemua, rajatonta iloa sydämessäni. Minä tahtoisin syliini sulkea koko järven, kaikkine tummine, sitä ympäröivine sinisine saloineen. Minä tahtoisin taivasta halata, tuota vaalean sinistä taivasta, joka hennon kuvansa järveni pintaan piirtää… ja minä järveni kuullen vannon, salojen sivulla seisoessa, taivaan päälläni katsellessa, yksin vaan rakastavani häntä, yksin häntä lempiväni ja vaan häntä yksin muistavani…
Niin… vieläkö jättäisin!… jättäisinkö!… enhän toki, enhän sinua jätä.
Tupani tuonne lahdellesi salvan, kylyn kyljellesi pystytän ja pienen peltoni rannallesi kuokin.
Siinä minä sitte kanssasi elän, elän ja kuolen, kanssasi laulan ja itken. Kesäisin ruuhellani pintaasi piirrän, soutelen saaret, soutelen lahdet, niemet ja kaikki rannat kierrän.
Ja kun tulee talvi, kun pakkanen laineesi kytkee, kun vilu laulusi salpaa ja lumi silmäsi peittää, silloin minä lylylle nousen, vahvat, syvät ladut peittoosi hiihdän; ristiin rastiin kuljen ja sieltä sitte mökilleni palaan.
Mutta kun pimeä saapuu, yö ennättää, pystytakkani sytytän, räiskyvillä kuusilla liekkiä lisään, tulta kohennan, että säkenet korkealle mustaan yöhön lentäisivät, ja outoon, pimeään saloon eksyneen kulkijan mökilleni johtaisivat…
Niin… kulkekoot suuremmat suurempia, iloisemmat iloisempia, hopeahohteisempia vesiä. Kuunnelkoot muut aavan meren intohimoista, pauhaavaa laulua. Kuunnelkoot, kulkekoot! Minä kuitenkin sinun tummaa vettäsi sorsien kanssa kesäisin soudan, kaihoa lauluasi ja hiljaisia kuiskeitasi rantakiviltäsi kuuntelen, taivaan äärettömyyttä, sen ijäisyyttä ja syvyyttä, sen lempeyttä ja suurta rauhaa sinun tyynestä pinnastasi katselen ja laulujani kanssasi laulelen…
Sinä minun tumma, mutainen metsäjärveni, sinä sinisen salon hempeä siima, jättäisinkö sinut, unohtaisinko sinut!
En… sinua en jätä. en milloinkaan.
VI
OPPIPOIKIA
Heikki opiskeli suutariksi, Kalle puusepäksi. Samasta pitäjästä olivat kotoisin; kumpikin vuoden jo kaupungissa olleet.
Hyvä oli poikien väli — luonnollisesti — vaikka eri ammattikuntaan kuuluivatkin. Oman ammatin sanomattoman korkea arvo, se ei vielä ollut pojille kylliksi selvinnyt. Opissa olivat, ja oppi-aika, se se oli senkin puolen selvittävä. Usein ja monella muotoa olivat kyllä siitä jo kuulleet, milloin vanhemmilta oppilailta, milloin taas suvaitsi joku kunnian arvoinen kisälli siitä asiasta ajatuksensa paljastaa. Ja ilman poikkeusta oli se juuri tämä ammatti muita vaikeampi ja tarpeellisempi, — siis myöskin kaikkia muita arvokkaampi.
— Mikä sitä naskalia ja pikilankaa on heilutellessa! Mikä jo! Ei se kysy vielä hartiavoimia eikä mitään muutakaan voimaa.
— Ja niin sinä istut kuin räätäli!
— Kävelet kuin pikinytky!
— Longuttelet polvias kuin mikä paakari.
— Eihän sitä meillä niin!
Tällaista opetusta sai Kalle jo ensi päivästä muun opetuksen sivussa ja lomassa. Mutta ei jäänyt Heikkikään ilman. Kyllä hän kuuli omansa ja toisten viat. Etenkin vieraat ammattilaiset hänelle perinpohjin, — usein havainnollisestikin, — mieleen painettiin.
Millä oli toinen olka alempana kuin toinen, millä hartiat olivat surkastuneet kuin kuivanut silakka, tai millä ne olivat leveät kuin riihenovi. Ja on se kumma, — huomautti hyväntahtoinen suutarinkisälli Heikille — kuinka silmäin värikin saattaa muuttua. Et näe puusepillä sinisilmiä, vaan käyvät kaikki samaan maahan kuin maalarin housut. Ne ovat joko vaaleanruskeita tai aivan harmaita, ja niin haileasilmäisiä kaikki kuin "Vällän Jussin" muiskut. — Kiitä onneasi Heikki, että "jalkineentekijäksi" synnyit!
No tällaista sitä pojat kuulivat pitkät päivät, koettivat muistiinsa painaa tähdellisemmät ja tarkasti seurata vanhempien esimerkkejä.
Keskenään eivät pojat sentään juuri ammattiarvostaan riitaantuneet.
Kalle kyllä sanoi koska hyvänsä ja kenelle tahansa, että vaikeampaa se on puusepän työ kuin suutarin. Heikki sitä tahtoi vastaan panna, koetti esimerkeillä ja vertauksilla ammattisalaisuuksiaan selvitellä; mutta kun Kalle näytti hänelle aina uutta ja uutta, yhä konstikkaampaa ja vaikeampaa, kymmeniä, jopa satoja eri työkaluja ja koneita; jota vastoin Heikki ei voinut muuta näyttää kuin aina sitä samaa: pikilankoja, nahkoja, vanhoja kenkärajoja, uusia jalkineita, lestiä, vasaroita, neuloja, naskalia ja jokusen lasikuulan, täytyi hänen lopultakin myöntää Kallelle etu. — Se tapahtui kuitenkin vain silloin, kun muita ei ollut kuulemassa.
— Harvoin tosin näistä asioista Kallen ja Heikin välillä väittelyä syntyi, ja jos niin kävi, kesken usein jätettiin. —
Näin se ensimäinen oppivuosi kului kaikessa hiljaisuudessa ja yksinkertaisuudessaan. Vasta kun toinen vuosi alkoi, rupesivat pojissa ilosemmat ja huvittavammat puolet valtaa saamaan.
Ei tarvinnut enää olla kaikkein käskettävänä, ei tarvinnut kiillottaa kisällien jalkineita, ei pesuvesiä kantaa, ei pikilankoja valmistaa, ei liimaa keittää, eikä piian apulaisena kyökissä olla.
Nyt saivat tehdä työtään rauhassa niinkuin vanhemmatkin miehet. Saivatpa vielä nuorempaansa komentaa ja itseänsä passauttaa… ja se se juuri ulkonaista ihmistä paisutti.
Vaatteetkin, jotka olivat kotikutoisesta kankaasta, maalaisräätälin ompelemat, vaihdettiin uusiin, tehtaassa kudottuihin, kaupunkilaismallisiin.
Oikein näytti niinkuin herralle, varsinkin pyhäseen aikaan. Ja kun kotipuolessa käväsivät, eivät tahtoneet vanhat ystävät lähestyä rohjeta, eikä se entinen seura suuresti poikiakaan huvittanut.
— Kolloja ovat, aina vaan kolloja ja moukkia — tuumivat pojat, — katsoivat joka minuutti kellokrapaansa, sovittelivat gummikaulustaan, joka tahtoi vähän kurkkua kuristaa ja imelästi toisille hymyilivät. —
Elämä näytti kaikin puolin sangen valoisalta, kaikki rupesi olemaan niinkuin ollakin piti. —
Yksi asianhaara sentään suuressa määrässä poikien mieltä painoi. Toisinaan se tuntui helpommalta, toisinaan taas niin vaikeuttavalta, että ihan tahtoi mielen alakuloiseksi saattaa. Joskus se näytti saavutettavalta; mutta toisinaan taas äärettömyyteen katosi.
Tämä vaikeuttava asianhaara oli kysymys tanssitaidosta, jonka vasta tulevaisuus oli pojille selvittävä ja opettava.
Maalla kyllä nähneet olivat monetkin kerrat tanssittavan, mutta se oli vaan sellaista yhtä ja samaa, moukkain renkutusta oli, eikä sitäkään tullut opituksi.
— Parempi taisi ollakin ettei niille tavoille oppinut, eihän sitä näin kaupungissa — lohduttivat pojat itseään.
— Mutta miten hiton tavalla, Kalle, tästä alkuun päästään, — alotti Heikki eräänä iltana, löi nyrkkinsä suutaripöytään niin että se surkeasti porahti.
Kalle ei osannut sanoa asiaan mitään, istui vaan ja tuumi.
— Sano nyt sinäkin ymmärryksesi mukaan, sano jo — virkkoi Heikki taas.
— Mitä minä siihen nyt sanon sitte! — tiuskasi Kalle nyrpeissään.
— No sano mitä hyvään, kun vaan jotain sanot!
— Jotain… Sanonko ma mitä jotain on?
— Tiedän sen sanomattasikin! — Ei maar Kalle, jos totta puhutaan, olisi meillä nyt otollinen aika.
— Olisihan se, olisi — —
— Niin on, aikojakin olisi ollut; vaan kun sinä et ole viitsinyt.
— Eihän sellaisilla vaatteilla — huomautti Kalle totisena.
— Nyt sitte sopii, vaikka "ransiisiksi" pistäisit.
— Vaikka "masurkaksi", jos vaan jalat taipuu.
— Taipuu, taipuu. Katsoppa!
Ja samassa Heikki pyöri ja kieppui kuin lankakerä, kädet huitoivat ilmaa ja sääret lentelivät kuin pikilangan siima.
— Notkeat käpälät, taitaisit vaikka "pikkuryssää" —
— Vaikka "isoa", jos kerrankin nähnyt olisin kuinka sitä mennään!
— Ei maar, mutta kukahan opettaisi — innostui Kalle sanomaan.
— Harkitkaamme sitä asianhaaraa!
— Joo!… nyt äkkään — sanoi Heikki pienen paussin perään ja napsautti sormiaan.
— Anna kuulua! — virkkoi Kalle.
— Minä pyydän Neulasen Villeä!
— Saakuri vie, sillä pojalla on käpälät.
— Jaa… sitä "pukkiako" meinaat?
— Sama se, onko pukki vai kettu, mutta sitä minä meinaan. Huomenna kun käsityöläiskouluun mennään, teen "pistellingin."
— Tee tee, kyllä suostun minäkin.
— Teillä vaiko meillä opetellaan?
— Meillä ei sovi. Töitä on niin paljoo lattialla ja kisällit makaavat "maralla."
— No täällä sitte! Ei ole yöseen muita kuin Janne, ja mitä siitä.
Selkään jos virnistelee.
* * * * *
Kun seuraavana päivänä käsityöläiskouluun tultiin, nykäsi Heikki Villeä syrjäpuoleen ja puhui hyvin salaperäisenä asiansa.
Villellä ei siihen ollut mitään vastaan sanomista.
— Onkohan se hyvinkin vaikeaa? — kysyi Heikki, sanomattomasti mielihyvillään Villen lupauksesta.
— Ei se minkään vaikeata, kun ensin askeleet oppii — vastasi Ville.
— Mitkä askeleet?
— Kyllä sitte näet. Ne ovat juuri kuin alkutekijät. Ellet niitä hyvin opi, et opi tanssimaan.
— Jaa jaa, vai semmosia ovat.
— No milloin joudat Ville opettamaan ne?
— Ehkä huomenna tulen.
— Tule jo tänäpänä!
— En jouda!
— Voi sun suutari kumminkin. Etköhän edes vähäsen… tulevat ne arpajaisetkin piakkoin.
— Tulee niitä arpajaisia ja tansseja vielä sittekin… ja ethän siihen hätään enää opi.
— Sanoithan oppineesi kahdessa illassa Saksanpolkan, valssin ja mitä kaikkia sanoitkaan.
— Niin… kai minä — huomautti Ville ja katsoi pitkän käytävän päähän, suu hienossa hymyssä — kai minä… olin ennen nähnyt; mutta ethän sinä.
— Ainakin viikossa oppisin.
— Ehkä.
Heikki katsoi nopeasti kelloansa, tarttui Villeä käteen ja kuiskasi korvaan:
— Otetaanpa muutamia askeleita tuossa tyhjässä luokassa, on vielä aikaa, eikä Kuoponen ole tullut!
Ville myöntyi, Heikki haki Kallen mukaansa ja kolmisin menivät luokkaan, jota kuuvalo hämärästi valaisi.
— Mitä te ensin tahtoisitte, — kysyi Ville.
— Saksanpolkkaa, vastasivat pojat.
— Katsokaa sitte kun minä "tanssaan." Ville otti ensimäiset askeleet hyvin harvaan, kiihtyi vihdoin tavalliseen tahtiin, jota pojat tarkkaavaisina seurasivat.
— Niin, toiko se on sitä saksanpolkkaa — kysyi Kalle.
— Niin on, — sitä on — sanoi Ville ja yhä nopeammin viskeli jalkojaan.
— Olen minä tuota tainnut ennenkin nähdä, huomautti Heikki.
— Missä? — kysyi Ville ja herkesi tanssimasta.
— Kotipitäjässä muistelen.
— Ei se ollut tätä, vasta tämä kaupungissakin on opittu, eikä sitä kaikki osaa vielä täälläkään, — vakuutti Ville.
Kun kuulivat ettei sitä kaupungissakaan kaikki osaa, innostuivat pojat tulisesti harjoittelemaan.
— Ei niin pojat, hyppäätte kuin kilpikonnat, enhän minä niin!
Tules tänne Heikki!
Ville otti kummankin erikseen opetettavakseen ja askeleista alkaen neuvoi.
— Ensin hyppäät vasemmalla… Näin… hyppää samoin!… Kas niin. Sitte oikealla samalla lailla… no älä selvää peliä sotke!… oikealla jalalla, kuulitkos! Sitte taas vasemmalla… näin… no niin! Nyt sitte oikealla sama satsi, näin… "vie sua ja viipota" kun sinä olet pöllö! Näin se käy! No—no—no kas noin. Sitte kierretään kaksikertaa ympäri… tähän tapaan… Ei sinne päin, toisin… Ei sinusta tule tanssijaa, olet kankea kuin "Patanoffin" härkä. —
— Tuleppas sinä Kalle!
Mutta tuskin olivat pojat yhteen päässet kun kello jo kilisi, joten
Kallen alkutekijät sillä kertaa jäivät kokonaan harjoittamatta.
Poikain ajatukset eivät sillä tunnilla, eikä vielä toisellakaan, jaksaneet opetusta seurata. Saksanpolkan askeleissa, hypyissä ja käänteissä ne kokonansa askaroivat. Koetteli se Heikki kahdella etusormellaan — pulpetin kannella — askeleita ottaa, ja samaan työhön ne jalatkin penkin alla ryhtyivät. Siitä ne ajatukset tuon tuosta tulevissa tanssiloissa ja arpajaisissa käväsivät, siellä nuoren ja notkean tytön kainaloonsa kahasi ja tanssimaan yltyi. Herra Moilosen kalunkirjoitus, joka sillä tunnilla oli paperille pantava, sai siten — tähdellisempien toimien sattuessa — parempiin aikoihin jäädä. —
Välitunnilla vetäytyivät pojat äskeiseen harjotuspaikkaansa keskeytyneitä opintojaan jatkamaan.
* * * * *
On sunnuntai. Viurusen työhuoneessa, jossa Heikki opiskeli, on siivottu keskilattia tyhjäksi. Suutaripöytä naskalineen ja tikkunauloineen on työnnetty nurkkaan, nahalla päällystetyt, tyhjät silakkanelikot, joilla työntekijät istuvat, ovat potkittu sinne tänne seinävierua, muutamia päällekkäin pinottu. Suuri lestikasa makaa sängyssä, ja puolitekoiset työt — vanhojen, irvillään olevien jalkineitten joukossa — tyytymättöminä sängyn alta muljottavat. Kirkkaat, ehkä vähän tomuiset lasikuulat, killuvat pitkistä nauhoistaan seinillä ja tuttu suutariverstaan haju täyttää huoneen pienimmänkin sopen.
Hurjaa vauhtia, märkinä ja hikisinä pyörivät Heikki, Kalle, Ville ja maalari Mönjäsen Jussi keskilattialla.
Innokkaimpana, muita hikisempänä huhtoo Heikki, milloin Villen, milloin Kallen tai Jussin kanssa. Puolensa muutkin pitävät, aamusta alkaen ovat hyppineet, myötään lattialla tepastaneet. Kasvoilta paistaa iloinen, tyytyväisyyden sekainen loiste, loiste, joka tavallisesti silloin nousee kasvoille, kun on joku suuri, oikein tärkeä ja ratkaiseva työ onnistunut.
Onnistunuthan se on pojilta…
Saksanpolkka käy kuin itsestään, jalat tekevät temppunsa kuin sotaratsut, ja korkojen kolke, varvasten suhina on rytmikäs ja tarkka. Tavallista polkkaa sitä onkin jo pistetty pitkän aikaa. Oikeaan pyörittäessä se mukiin menee, mutta kun vasemman vuoro tulee, käy lattia pieneksi, seinät pyrkivät liian lähelle, joten lasikuulat siellä joutuvat suureen vaaraan.
Ville, joka opettajana esiintyy, seinät helposti välttää, mutta oppilaitaan ei niistä loitommalle saa.
— Kiertäkää nopeammin, tehkää äkkinäisempiä käänteitä! — huutaa hän pojille.
Mutta kun eivät niistä silläkään pääse, lohduttelee Ville: — noh… on sitä seurahuoneessa tilaa, eivät tule seinät siellä tielle… ja jos tulemaan sattuisi, parasta kiertää oikeaan. —
Pojat ottivat pienen paussin ja istuivat sängyn laidalle väsyneitä jalkojaan lepuuttamaan. Ja oikein kuin "Kreivin aikaan" sattui palvelustyttö siihen iltapäiväkahvineen, poikain suureksi iloksi.
— Voi, mutta sinä kulta Liisa, tules kanssani yksi saksanpolkka — huusi Heikki ja sylkäsi käsiinsä.
— En uskalla, rouva on kyökissä.
— Mitä rouvasta, yksi kerta vaan, armas Liisa!
Ja kun oli tarjottimen käsistään saanut, tempasi Heikki hänet kiinni, kietoi käsivartensa vyötäisille ja alkoivat tanssin. —
Oikein se sydäntä hiveli, oikein rintaa lämmitti tuo Liisa siinä sivussa. Tuntui niin pehmeältä, niin herttasen mukavalta tanssia toisen sukupuolen kanssa. — Oi kuinka suloista — miesten kanssa ei mitään, tämän rinnalla — tuumi Heikki. Ihan unehtui että vaan oma piika siinä kupeella hyllyi, jolle ei ennen mitään arvoa annettu.
Heikki alkoi oikein lämmitä, puristi Liisua lujemmin rintaansa vasten, veti hänen kätensä enemmän taakseen, niin että lämpöset henkäykset hivelivät kummankin kasvoja.
Suloiselta tuntui Liisustakin tanssiminen pitkästä aikaa. — Huono se viejä on, mutta meneehän se tässä — ajatteli Liisu, ja yhä notkeammaksi kävivät hänen jalkansa…
— Päästä nyt jo! — virkkoi Liisa, kun ei loppua näyttänyt ollenkaan tulevan.
— Kerta vielä ympäri — vastasi Heikki, ja aina lujemmin likisti
Liisua rintaansa.
— Älä siinä sutena häärää! — huusi Ville ja meni tanssijat seisottamaan.
— Mitä hittoa sinä siihen kuonosi kanssa tuppaat — mutisi Heikki suuttuneena.
— Kyllä sitä siinä sinulle on… eikä sitä yhteenmittaan niin kauvan.
Tulepas Liisa minun kanssani!
Mutta Liisa ei enää tullut, poistui nopeasti, hikisenä ja hengästyneenä kyökkiin. —
Oli enää viikko suuriin arpajaisiin, ja poikain tanssi kävi vielä jotenkin kankeasti. Käytännöllistä harjoitusta toisen sukupuolen kanssa olisi välttämättä tarvittu. Heikki siitä vähän maulle pääsi, mutta Kalle ja Jussi eivät ollenkaan sen suloa saaneet nauttia. Kaikeksi onneksi sattui sinä iltana olemaan tanssit maalla, muutamien kilometrien päässä kaupungista. Sinne päättivät pojat lähteä.