"PIKKUJUSSI"
Timo omasi musikaalisia lahjoja ja oli vähällä tulla pataljoonan singnalistiksi.
Jo pienenä paitaressuna ollessaan joutui Timo penkin päähän veisaamaan ja "nuottia kannattamaan", niinkuin isän oli tapana sanoa. Suurina juhlina, niinkuin jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina sai Timo poika näyttää mihin hän veisuussa ja "nuotinkannattamisessa" pystyy. Kilpaa silloin vetelivät isä ja poika. Juhlavirret mentiin alusta loppuun, värsyäkään väliin jättämättä. Pari, kolme virttä pantiin menemään aina samaan menoon, samassa tahdissa ja siihen samaan nuottiin kuin edellinenkin. Isän matalan jöleä ääni onnahtelevalla nuotilla, suli pojan heleään, kimakkaan ääneen kuin aisakellon moilotus pieneen porokellon kilinään. Ne, ne kuitenkin olivat voitonpäiviä Timolle, oikeita loistopäiviä. Isä taputteli ja hyväili, ja yhä useimmin uudisti mielituumansa, että siitä Timo-pojasta se tulee pitäjän lukkari ja että saa mennä lukkarikouluun, kunhan siitä hieman vaurastuu ja vankistuu.
Mutta sattui siinä äiti kuolemaan, joten lapset jäivät isän hoitoon.
Koti kävi kolkoksi ja kylmäksi ja äidillistä hoivaa kokonaan puuttui.
Timo ajatteli lähteä vieraan leipään. Naapuritöllin Jukka, joka oli "pikkumusikanttina" sotaväessä, koetteli yllyttää Timoa musiikkiin.
Pyhäpäivinä käväsi hän kotiinsa lomalle ja löi palloa niinkuin ennenkin Timon ja muiden "siviilipoikain" kanssa kyläkentällä. Mutta muuten oli hänen käytöksensä paljon miehekkäämpää ja kurssikkaampaa, sanalla sanoen "sotilaallisempaa" kuin ennen "siviilimiehenä", jolloin juoksi vanteen perässä pitkin kyläraittia ja heitti "nappikuoppaa" missä suinkin sopivan nurkkauksen ja pehmeän maan tapasi. Sotilaslakki oli oikealle korvalliselle kallistettu, ja välkkyi siinä hieman soikea, läkkipeltiin maalattu tähti, joka uljaasti, istuen nenän kanssa samassa luotiviivassa, katseli yläpuolelle horisonttia. Sinelli oli pitkä ja ulottuivat liepeet lähelle maata, joten ainoastaan leveät saappaankärjet saattoivat näkyviin tulla. Housut olivat suuret kuin säkit ja saappaat holskuivat niinkuin keppien päässä. Kiilloitettu vyö pingoitti sinelliä, joka epäsäännöllisissä laskoksissa lepäsi hartioilla ja seljässä.
Mutta sittenkin oli se puku, jota kylän pikkupojat ihaillen ja kunnioituksella katselivat, "mukailivat" sitä ja sitä "kapistusta" ja tuumailivat että olla tuokin minulla.
Timokin alkoi aina enemmän ja enemmän mieltyä Jukka-pojan sotilaspukuun, vaikkei ennen ollut siitä juuri mitään perustanut. Jukka huomasi tämän, ja kehoitteli ja yllytti Timoa lähtemään mukaan, sillä uusia otettiin useampia. Timo tuumi ja tuumi, vaan ei oikein selvää tahtonut päätöksestä tulla, vaikka isäkin antoi ehdon vallan mennä tahi jäädä kotiin. Jukan kehumiset ja kehoitukset vaikuttivat kuitenkin sen, että Timo päätti lähteä onneansa koettamaan.
Papinkirjalla ja isän lupakirjalla varustettuna astui Timo kapellimestarin kyökkiin, josta hänet pian sisähuoneisiin noudettiin, ihan saliin saakka ja siellä pianon eteen seisotettiin. Kapellimestari näppäili pianon kieliä ja Timo äänellään seurasi uskollisesti jälessä. Hyvä oli korva, hyvä oli ääni Timolla, joten kapellimestari mielihyvissään taputti poikaa olkaan ja sanoi hänet tervetulleeksi musiikkiin.
Timo tallusteli kasarmiin, jossa Jukka suurella riemulla saatteli hänet toisten poikien joukkoon, komppaniarakennuksen päässä olevaan huoneeseen, joka juuri oli "pikkumusikanttia" varten varattu. Timo sai haltuunsa kaapin, sängyn, sotilaspuvun ja vanhan metallisen ruokakupin. Sotilaspukua ei Timo kuitenkaan, vielä käyttänyt kokonansa, vaan oli siitä milloin housut, milloin lakki tahi takki yksinänsä edustettuina. Äitivainaansa kutomissa tahtoi hän vielä liikkua, sillä määräystä ei oltu vielä Timolle tehty vaatteiden suhteen.
Elämä oli Timolle outoa ja vierasta. Se tuntui orjuuttavalta. Vanhemmat pojat olivat ylpeitä ja elivät kuin suuret herrat ainakin, passauttaen itseään nuoremmilla miten parhaiten taisivat.
Timo sai torven, tuollaisen tavallisen, suoran ja muutenkin yksinkertaisen singnaalitorven, josta vain muutamat harvat, määrätyt äänet lähtivät. Posket pullollaan puhalsi Timo. Puhalsi lankkumarssit, iltasoitot ja monet muut singnalisteille tavalliset kappaleet.
Harjoitusajat kuluivatkin Timon mielestä nopeasti. Kaikkein ikävintä oli kuitenkin se, ett'ei saanut oikeata torvea, jona hän piti vain venttiileillä varustettuja. Niitä sellaisia katseli Timo suurella ihastuksella ja vain toisinaan sai erityisellä luvalla koettaa. Singnaalitorvea piti Timo tavallisen leppätorven arvoisena, jota hän jo aikoja oli luullut olevansa mestari soittamaan.
Jouto-aikoina tahtoi koti-ikävä väkisinkin mieltä painaa. Siellä se elämä oli sentään niin rauhallista, niin vapaata ja kotoista. Sai pikkuveikkojen kanssa virsiä laulaa, olla koulusilla ja lyödä palloakin joutoaikoina. Siellä se vanha isäkin murheissansa äitiä muistelee, siellä se on ruuna, tuo rakas ruuna, jonka selässä oli niin monet kerrat saanut ratsastaa; siellä Mansikit, Mustit ja Mirrit, joita kaikkia Timo syvällä kaipauksella muisteli.
Vaikka ei sitä toimettomina, kädet ristissä kasarmissakaan joutoaikoja vietetty. Eihän toki! Puhteet kuluivat monenmoisissa kujeissa ja vehkeissä. Vanhemmat tanssivat ja toiset löivät korttia, jotta oli yhtenä läiskinänä ja puheensorinana koko huone. Nuoremmat antautuivat hyväntahtoisesti vastatulleiden "nahkajussien" kanssa ihmeellisien silmänkääntäjätemppujen näyttämiseen, joita vanhemmilta olivat oppineet ja jotka kuin perintönä seurasivat aina uusille "jusseille".
Ihmeellisimpinä temppuina pidettiin "sinellinhian katkaseminen", "puukkojen tanssittaminen", "munan solmuun vetäminen", "pulloon upottaminen" ja "reservimiehen kirkkomatka".
Erityisempään suosioon oli kuitenkin poikien keskuudessa päässyt "tähtien katseleminen sinellinhiasta". Tätä temppua ei kuitenkaan voitu näyttää kuin yhden ainoan kerran uusille tulokkaille, sillä katsoja ei tavallisesti toista kertaa siihen "lystiin" osaaottanut. Vaan aina kuin uusia "Jusseja" tuli, pitivät vanhemmat velvollisuutenaan panna tämä ihmeellinen näytäntö toimeen.
Näyttäjä nousi tuolille, kohotti sinellinhian suoraksi kattoonpäin ja katsoja käärittiin hupelluksiin sisään, niin ettei hän ympärillään mitään huomannut.
Timo joutui tähtiä tarkastamaan. Hän kiedottiin sinelliin ja asetettiin kasvot hian reikään, jota myöten piti tarkasti katsella suusta näkyvää kattoa, missä tähdet tulisivat ilmestymään. Toisten siinä hääräillessä ja puuhaillessa ympärillä, noutaa joku vesiämpärin kaikessa hiljaisuudessa ja nousee näyttäjän viereen toiselle tuolille.
— Noo, nyt pitäisi ruveta näkymään — huutaa toinen tuolilla seisojista ja humauttaa samassa ämpärillisen vettä sinellinhiaan.
Koko huone remahti suureen nauruun. Timo tuli sinellistä märkänä kuin uitettu koira. Vesi juoksi pitkin paljasta kaulaa ja rintaa, vatsaa ja selkää ja laski vahvana virtana housunlahkeita myöten saapasvarsiin. Kuivaa paikkaa ei ollut. Alusvaatteista sukkiin saakka olivat kaikki märkinä.
Timolta pääsi itku.
Poikien mielestä oli "tähtien katseleminen" mainiosti onnistunut. He yltyivät pilkkaamaan Timoa, että sellainen mammanpoikako se onkin, poruhärkä. Mutta Timo vetisteli vetistelemistään; eivät tahtoneet kyyneleet lähteissään pysyä, vaan valuivat alas poskille ja siitä tervatulle lattialle vierivät.
Nyt olisi Timo niin mielellään tahtonut olla isän luona kotona, pikkuveikkojen kanssa ehtoovirsiä laulamassa. Ja aina kun hän muisteli tätä, valtasi uusi itkunpuuskaus hänet ja nyyhkytys ravisteli olkapäitä myöten koko ruumista.
— Mitä joutavia sinä poika siinä tuherrat — huusi muuan pari vuotta talossa ollut ja nosti Timoa leuasta.
— Noo, ann' olla! — puolustelihe Timo ja irroitti käden leuastaan.
— Vai alat sinä kiukuttelemaan! — huusi poika ja antoi Timolle vahvan korvapuustin.
Uusi itkun tulva valtasi Timon. Hän ei yrittänytkään antaa samalla mitalla takaisin, vaan päätti heti paikalla jättää kasarmin ja lähteä kotiin.
Kruunun vaatteet myttäsi hän kaappiin, otti omansa päälle, eikä unohtanut omaa lusikkaansakaan, vaan pisti sen rintataskuunsa ja sanaa sanomatta painoi ulos ovesta.
Kukaan ei sanallakaan estänyt Timon menoa; rauhassa sai hän taivaltaa kotiinsa saakka. Isä otti poikansa avosylin vastaan ja pikkuveikot kerääntyivät Timon ympärille ja kyselivät ja tutkivat asioita jos jonkinlaisia. Lopuksi pistettiin lauluksi. Timon ääni helisi kaikkia muita kirkkaammin ja kauneimmin $a tuntui siltä kuin juhla olisi hänen mukanansa tupaan tullut.
* * * * *
Mutta seuraavana päivänä kun kontrahteja "pikkujusseille" kasarmissa tehtiin, ei Timoa näkynyt, ei kuulunut. Eikä ole Timo sen perään torvensoittajaksi sotaväkeen halunnut.
KATRI
I.
Hyvää vauhtia liukuu Selkäsaaren vene Ristiniemen taloa kohden. Katri soutaa ylä- isä alatuhdolla, ja äiti pitää perää. Tuuli on myötäinen, joten veneen kulku on nopea ja kevyt.
— Isä, otetaanpa koivu keulaan ja annetaan tuulen viedä — sanoo iloisella äänellä Katri.
— Joudutaan sitä soutaenkin — vastaa isä.
— Mutta se olisi niin hauskaa, isä. Tuossa on Susisaari ja siellä on niin hyviä koivuja… Äiti, kääntäkää sinne!
— Käännetäänkö? — kysyy äiti.
— No käännähän nyt.
Susisaaresta ottaa Katri tuuhean koivun ja kiinnittää sen veneen keulaan. Hauskasti se nyt aalloilla luistaa. Katri nousee tuhdolle seisomaan, levittää hameensa purjeeksi ja ilomielin laulaa:
"Vie vinhaan purttani, minne viet! en tiedä mä matkan määrää — voin kulkea väylää väärää. Niin vennot on vetten tiet.
Ma katkon ärjyvät aallot nuo ja lasketan selvää selkää; vaahtopäitänne en toki pelkää kai jonnekin tuuli mun tuo…"
Valtoinaan hulmuilee Katrin pitkä pellavatukka, tuuli kohisee koivunlehdissä ja aallon harja pudottaa toisinaan hopeiset helmensä laidan yli veneeseen.
Iloiten katselee tätä Katri. Tuntuu niin sanomattoman hauskalta ja hupaiselta. Heinäkuun tuuli on lämmin ja pehmeä; se on niin kevyen kevyt ja puhdas. Juhlallinen on selän korkea käynti ja kaunis sen hopeinen kuohu. Ihanat ovat sadat tuuheat saaret; ihanat kaukaa siintävät lehtoiset niemet. Kaikkia niitä tahtoisi Katri katsoa, kaikkiin poiketa ja jälkensä jättää.
Vaan sievästi se vene ohi viilettää ja Ristiniemen rantaa tavottaa.
Sieltä lahden pohjasta ne pellot jo silmään leviävät, niemen nenästä paistavat talon punaiseksi maalatut seinät ja rannassa näkyy rivi harmaannäkösiä koppelia…
Selkäsaarelaiset vetävät veneensä koppeliin ja kapeata polkua taloon nousevat…
Pitempimatkaiset torpparit ja mökkiläiset ovat jo heinäntekoa varten taloon saapuneet ja aamun varalle valmistuksia toimittavat. Siinä sidotaan viikatteesen vartta, tuossa terää terotetaan ja tuolla taas piikitään haravia. Jokaisella on oma työnsä. Selkäsaaren Katri on joutunut tahkoa pyörittämään. Siellä riihenkatoksessa hän Mäkipellon Miinan kanssa vääntää niin että vesi ilmaan ruiskuaa.
— Elkää niin kovaa — sanoo Risto, talon ainoa poika, ja katsoo lempeästi Katria silmiin.
— Paina kovemmin sanoo Miina ja vääntää vielä tuimemmin.
Kun Risto on viikatteet terottanut, poistuvat tytöt toisiin töihin.
Ihmeissään jää Risto Katrin perään katsomaan. Hän muistaa, miten lapsi oli Katri vielä vuosi takaperin ja nyt — täysikasvuinen nainen.
Paljon onkin Katri viimeisen vuoden aikana kasvanut ja kaunistunut. Vaikka onkin vasta kuudentoista vuotias, on hän kaikin puolin täysin kehittynyt tyttö. Kauniin luonnon ympäröimänä on hän syntynyt ja ikänsä kasvanut. Ainoana elossa olevana lapsena on hän isän silmä ja äidin ylpeys. Kaino ja puhdas on Katri kuin salon kukka. Selkäsaaren haltiattarena on hän yksikseen isän ja äidin kera kasvanut. Sieltä on itseensä imenyt kaiken kauniin, sopusointuisen ja hyvän tunnelman, ja niiden kasvattina on saaren kauniiksi kukaksi puhjennut.
Iltaselle menossa kopeloivat miehet vielä heinärinnejä, korjailevat ja paikkailevat mitä käsiinsä saavat ja lopuksi valitsevat vakituiset työaseet itselleen. Jokainen tavottaa parasta joukosta ja melkeinpä se kaikille sattuukin, sillä mies ei mikään, joka omaansa ei kehu.
— Tämä se on Jukka-sepän tekoa tämä, ja terä siinä on semmoinen, että toista saa rinnalle hakea.
— Tässä se on terä tekomiehen kädestä lähtenyt… taitaa ollakin
Ilmarisen takoma — ylpeilee Rajalan Iisu.
— Tuon on varsi kuin ihmisen mieli — sanoo Selkäsaaren Matti.
Sama on juttu akkaväen puolella, riihivajassa. Toinen harava on kuin Jumalan luoma ja toinen ei kelpaa pahimman paikan viereenkään, niin on kolo ja jylsyä tekoa.
— Kaisan haravassa ne ovat piikitkin kuin vanhan akan hampaat, yksi itään toinen länteen — sanoo Korpelan Heta.
— Jo oli kolkutin mieheksi, joka sellaisen käsistään päästi — lisää toinen.
— Hameen tarvitseisi…
— Mitä hullua! Ei sitä kunniaa sentään kaikille anneta.
Lypsäjien kesken ovat puheet toisilla tolilla: Sen ne lypsävät Selkäsaaren lehmät, sen Korpelan Mansike, ja Kujanpään Omena lypsää kaikkein enimmän.
— Tuosta Piijusta se lehmä olisi tullut ja hyvä, mutta pääsi härkä pilaamaan — sanoo Eeva.
— No miten se sen?…
— Liian aikaseen pääsi ja ties miten lienee pidellyt.
Siihen se jolmoaa jo iso ruokakello katolta ja antaa kohteliaan kutsun illallispöytään.
Miehet asettelevat viikatteensa kuistin piitoille ja naiset kätkevät haravansa vissiin paikkaan, jotta sitte aamulla sen solkenaan löytäisivät.
Kun illallinen on syöty, sovittelevat vanhat yösijoilleen, herätäkseen sitten aamulla aikaseen työhön. Mutta nuoret, jotka huomisesta päivästä eivät suurta surua pidä, pukeutuvat pyhävaatteisiinsa ja lähtevät kyläkentälle tanssimaan. Tällaisena heinäaikana, jolloin nuoria on taloissa paljon koolla, ovat tanssit tavallista suuremmoisemmat ja hauskat.
Ensimäisenä on menossa Risto ja toisia mukaan yllyttää:
— Tule Katri hyppimään — sanoo hän.
— Ei isä päästä — vastaa Katri.
— Isäsi kävi jo tallinparveen nukkumaan ja äitisi kyllä päästää — kehottaa talon Hanna, Riston sisko.
— Minun täytyy käydä heidän mukanansa levolle — puolustelee Katri.
— Jo nyt joutavia! Lähde pois Katri.
Tulet minun luttiini ja makaat siellä kaikki yöt — sanoo Hanna.
— Niin juuri… tule pois!
Katri koetti vielä vastustella, vaan lopulta hän taipui toisten pyyntöön ja lähti ilman vanhempiensa lupaa kyläkentälle.
Oudolta se elämä Katrista tanssikentällä tuntuu. Ennen ei ole sellaiseen osaa ottanut, joten taitamattomana toisten menoa katselee. Vaan pian siitä Katrikin joukkoon hukkuu. Hanurin soittaja päättää polkkansa ja "iso-ilo" piirissä alkaa. Risto se ensimäiseksi Katriin tarttuu, pyörittelee ja kieputtaa piirissä, jotta on ihan kaataa.
Äkkinäistä se on vielä Katrille, vaan vähitellen siihen sentään tottuu ja jo lopulta se ihan mielen hurmaa. Säihkyen loistavat Katrin kirkkaat silmät, vallattomana hulmuilee auennut tukka ja kaunis vartalo keinuu notkeana ilmassa. Risto siinä Katrin kupeella useimmin tanssii, ja useasti se Katrikin Riston pariksensa ottaa:
Vasta puoliyön jälkeen malttavat nuoret tanssikentän jättää. Risto saattelee Katrin siskonsa lutille ja veitikka silmässä hyvän yön heittää.
Kauan, auringon nousuun asti valvoo vuoteellaan Risto. Katrin koko olento, tuo notkea vartalo, kirkkaat, lapselliset silmät ja se herttainen hymyily, joka hänen kasvoiltaan kaikille loisti ja hellän sydämen kieltä puhui, ne ne Riston tunteet puoleensa kahlehtivat ja unen silmistä kauaksi karkoittivat.
Katri se vielä hempeän lapsen unen nukkui. Eivät tulleet oudot tunteet unen rauhaa häiritsemään. Ainoana ajatuksena oli isä ja äiti. Niitä hän nytkin muisti… tunsi, että oli jotain luvatonta tehnyt, josta ei vanhemmilleen sanoa saattanut…
Varhain aamulla herättelee talon suuri-ääninen ruokakello väet makuultaan. Kahvit hörpätään kuiviin suihin ja sitte joukolla heinäniitylle lähdetään. Miehet sijoittuvat saroille, kaksi kuhunkin ja niitto alkaa.
Puhtaasti siinä heinä kahdentoista viikatteen edestä kaatuu. Vinhasti viikate ilmassa heiluu ja kahisten katkeaa korsi. Pystyyn se heinä seisoo, terävän terän puhaltaessa läpi, ja roimasti keinuvat miesten leveät hartiat kilvan niitettäessä.
Ensimäiset sarat ovat pian niitetty. Valitaan toiset ja samaan menoon nekin kaadetaan. Myöhemmällä naisväetkin sinne saapuvat. Parittain hekin saroille asettuvat ja pyörtänöiltä heinät leveälle karhelle haravoivat.
Iltapäivällä, kun tuuli alkaa pilviä taivaalle nostattamaan, rupeavat isäntä ja Risto haasioita ja häkkäräseipäitä saroille pystyttämään. Naiset nostelevat heiniä riuvuille, täyttävät häkkärät ja siinä sivussa suurta suuta pitävät.
Sateisen sään pakottamina, kokoontuivat nuoret illalla Ristiniemen avaraan navetanvinttiin tanssimaan. Rehut ovat talven mitassa loppuneet, joten vintti on tyhjä ja sentähden varsin mainio hyppypaikka.
Vakituisista "pelimanneista" on kylässä puute ja kun ei ainoatakaan senlaista joukkoon kuulu, käyvät naiset piiriksi ja laulavat:
"Tytöt tässä nyt häitä pitää
kuka sulhanen olla saa j.n.e."
Kimakasti se jo Katrin ääni joukosta kaikuu ja kun itse pääsee "häitä" pitämään, rohkeasti piiristä sulhon ottaa ja sen kanssa pyörimään lähtee.
— "Sinua minä rakastan" — kertoo Risto vielä Katrin korvaan ja merkitsevästi puristaa kättä.
Punastuneena palaa Katri jälleen piiriin ja innolla yhtyy uuteen lauluun:
"Soutelin kerran kultani kanssa
Ormajoen suulla.
Siellä kuulin mä linnun laulun
rannalta lehtipuusta.
Kysyin sen linnun nimeä
ja se vastasi viekkahasti:
rakkaus, rakkaus, rakkaus, rakkaus
kestävi hautaan asti."
Hämärään yöhön siinä hypitään. Vinnillä on jo pitkän aikaa ollut täysi pimeys, sillä pieni on valo, minkä päässä oleva akkuna kykenee tanssijoille antamaan. Vaan pimeästä huolimatta käy hyppy varsin hyvin, melkeinpä paremminkin kuin kirkkaassa valossa. Ei siinä tarvitse turhia ujostella eikä hävetä; saa olla ja liikkua niinkuin haluttaa ja tehdä mitä tahtoo.
— Hyi ruoja! ptoo! — kiljasee Katri kesken tanssin menoa ja läimäyttää muuatta poikaa korvalle. Sitte lähtee hän pois piiristä, pyyhkielee kiihkeästi huuliansa ja itkee.
Kun Risto tämän huomaa, polkee hän jalkaa lattiaan ja kirkasee:
— Kuka hävytön se oli? Jumalavita! Sanokaa minulle kuka se oli!
Vaan kun ei kukaan nimeä sano, hurjistuu Risto ja ajaa kaikki ulos.
Nurinaa ja napinaa kuuluu joukosta.
— Olisi pysynyt maitosuu äidin sylissä ja vetistellyt siellä — sanoo Tiina.
— Piti sen jo tullessa tietää — tuumii Jaakko.
— Munaansa se kanakin kaakottaa — ilveilee Eeva. Makuulle siitä nuoret vähitellen lähtivät. Mikä meni luttiin, mikä tallinparveen ja mikä taas naapuriin yöjalalle lähti.
Risto, suojelevan enkelin tavoin saatteli Katrin lutille. Ja kun ei
Hanna vielä ollut palannut, jättäytyi Risto puhelemaan:
— Olisin sen konnan tavannut niin löylyn olisi saanut… Etkö sinä sitä tuntenut?
Katri ei vastaa, tuijottaa vain hämärään yöhön.
— Kuules Katri, jos ne huomenna ottavat sinut hampaisiinsa, niin sano minulle, kyllä sitte annan kaksin verroin takasin.
— Mitä, sinä minua puolustelet!
— Ketä ellen sinua… Katri…
Risto tarttui Katria käteen, vaan Katri sen tempasi pois.
— Noo, elä siinä…
Siihen se jo tuli Hanna. Naapuritalon Jukka saatteli hänet lutille, jossa kaikin vielä pitkän aikaa puhelivat.
Ristiriitaiset tunteet valtasivat sinä yönä Katrin. Maailma tuntui niin häijyltä ja ilkeältä, mutta siinä samassa myöskin hyvältä ja lempeältä. Riston käsi tuntui vieläkin kädessä; hänen silmänsä katselivat rehellisen näköisinä Katrin silmiä. Suojelevan enkelin kaltaisena se ajatuksiin nousi… Kuinka on se mahdollista!… Miksi hän minua puolustamaan yltyi?… Katri ei muuta voinut päättää, kuin että Risto on paras poika maailmassa, juuri sellainen kuin hänen velivainajansa, joka aina oli niin hyvä… Veljen sijaisena kohosikin Risto Katrin mielessä.
Seuraava päivä valkeni kauniina ja kirkkaana, oikein vanhanaikaisena heinäpäivänä. Vinhaan heiluttelivat miehet pitkiä viikatteitaan ja naiset kilvan karhelle haravoivat. Suloiselta tuntui puolikuivien heinien tuoksu; somasti ne kahisivat haravan niitä käännellessä. Oikein se tuntui Katrin mielestä suloiselta katsella tuota laajaa niittyä, missä kymmenittäin vaaleapukuisia ihmisiä liikuskeli.
Iloinen oli taas Katrin mieli. Iltainen oli unohdettu eikä siitä kukaan enää sanaa sanonut. Risto sovitteli työnsä Katrin lähettyville, ja milloin tilaisuutta sai, kävi puhelemaan. Siihen olikin hänellä kyllin aikaa ja valtaa, sillä isännän arvoisena se Risto niityllä liikkui.
Akkaväki oli jo niinkuin jotain huomaavinansa Riston ja Katrin keskenäisestä suhteesta.
— Taitaa tehdä Katrista emännän taloon — kuiskasi Mäkipellon Miina.
— Ei ikäpäivänä… tunnen minä Riston.
— Tekee niinkuin teki sille Maijallekin — huomautti joku.
— Pitäköön varansa vaan Katri. On kaunis ja nuori… ja Risto sellainen…
— Sano muuta! Tässä se oli Mittumaariana sen…
Isäntä sattuu tulemaan joukkoon ja tietämättään lopettaa tähdelliset jutut.
Illalla ovat hypyt kyläkentällä. Kilvan sinne nuoret rientävät. Katri ei välitä koko lystistä, varsinkin kun tietää eilisiltaisella menettelyllään saaneen useita vihamiehiä itselleen. Mutta Risto kehottamalla kehottaa, puhuu kauniit ja makeat ja lupaa pitää huolen, ettei mitään pahaa tulisi Katrille tapahtumaan.
Lopulta siihen Katrikin suostuu ja yhdessä he siitä tanssipaikalle lähtevät.
Kauaksi jo nuorten laulu vastaan kuuluu:
"Tuoltapa näkyy punanen talo harmaan talon takaa. Punasen talon ylikamaris' minunkin heilini makaa.
Tuoltapa näkyy punanen talo
ja siipimylly rauska.
Siellä on pojan oma heili
ja sen on olla hauska.
Tuoltapa näkyy punanen talo
ja valkia ikkunalauta.
Siellä on tytön oma hellu
ja mamman kiukku ei auta."
Taukoamatta siinä nurmea poljetaan ja pysähtymättä se piiri pyörii.
Kun laulu loppuu, aletaan toinen ja samaan menoon sekin pannaan.
Puoliyön jälkeen palaavat nuoret. Uskollisesti saattelee Risto Katrin lutille ja siinä kynnyksellä vielä kauan puhelee:
— Syyspuoli se jo on käsissä — sanoo Risto, saadakseen puheen käymään.
— Tuoltapa se vilkuttaa jo tähti — vastaa Katri ja katselee taivaalle.
— Iltatähti se on.
— Näkyy sieltä toisiakin. Katsoppa tarkkaan!
— Mitä pimeämpi, sitä enemmän niitä näet.
— Kyllä ne ovat taas kauniita katsella.
— Ne lennot ne ovat mukavia.
— Pelkään minä niitä.
— Mitä peljättävää niissä on?
— On niissä, pelkään minä.
Tanhualta kuuluu puhetta. Risto on tuntevinaan siskonsa äänen joukosta. Hänen päähänsä pälkähtää tehdä pieni yllätys Hannalle.
— Katri, tule piiloon, peljätetään Hanna! — kuiskaa Risto ja vetää
Katrin perässään luttiin.
Katri ei ymmärrä mitään ajatella ennenkuin on jo Riston kanssa pimeässä lutissa.
— Mutta jos Hanna peljästyy… pannaan edes ovi auki — sanoo Katri ja kopeloi ovelle.
— Antaa peljästyä, mitä se tekee — kuiskaa Risto ja vetää Katrin peremmälle.
— Mutta mitä sanoo Hanna kun olemme kahden täällä — virkkoo hädissään Katri.
— Hanna ei sano mitään… Tule tänne piiloon…
Mutta sinä yönä ei Hanna luttiin palannut. Vasta aamulla avautuu lutin matala ovi. Risto hiipii ulos ja juoksee omalle vuoteelleen…
II.
On huhtikuu.
Kirkkaasti loistaa keväinen aurinko korkealta taivaalta. Rinteet ovat jo lumesta vapaat ja pikkulintujen iloiset parvet visertäen lentävät tuoreessa metsässä.
Kirkas ja sininen on ilma. Kauniina ja juhlallisena kaartuu pilvetön taivas. Keväinen tuoksu täyttää maailman ja hyvältä hajahtaa nuori pihka.
Kannustaen lentää varis ja läsnäolollaan ilmoittaa pesimäajan tulleen…
Kaihon se kaunis kevään tulo Selkäsaaren tyttäressä synnyttää… Katrin on mieli musta ja pimeä kuin syksyinen yö. Väsynyt on hänen sielunsa ja ruumiinsa… Kalpea, laiha on poski, joka ennen pyöreänä ja punakkana hohti kuin mansikka aholla… Kurttuun on käynyt kasvoilla nahka… pilkkuiseksi ja rumaksi ennen hieno ja puhdas hipiä… Laimea ja alakuloinen on mieli… haluton kaikkeen ja voimaton työhön…
Katrin asiat eivät ole oikealla tolalla. Kotisaareensa on hän sulkeutunut kuin vanki. Kuukausiin ei ole kylässä kulkenut, ei nuorten seuraa hakenut eikä ilon sanaa sanoa saattanut.
Jo aikaa on äidin tarkka silmä tyttäressään muutoksen huomannut, mutta varmaa syytä siihen ei ole mielestään löytänyt. Lääkäriin olisi Katrin kulettanut, vaan tämä ei ole siihen suostunut.
Isä on päivät pitkät ulkotöissä, eikä ole mitään erikoisempaa lapsessaan huomannut.
Halusta tahtoisi Katri omalle äidille asiansa sanoa, ja sitte vaikka kuolemaan käydä kunniansa menettäneenä… Mutta… sitä hän ei voi. Enemmän suree Katri vanhaa äitiänsä kuin omaa kovaa kohtaloansa. Hän aavistaa, että äiti sitä ei kestää jaksa, vaan ennenaikaiseen hautaan kaatuu…
Yksinään päätti Katri kärsiä, yksinään vaivansa valittaa, vaikkakin se niin äärettömän raskaalta tuntui.
Yhdelle oli Katri kuitenkin salaisen tuskansa sanonut, yhdelle vaivansa vaikerrellut… Mutta se ei häntä kuullut… ei tahtonut auttaa… vaikka se hyvin olisi sen auttaa voinut… Se oli Risto…
Kirjeen lähetti Katri, kaksikin, vaan kun ei vastausta saanut, itse puheille kulki. Turhaan meni sekin… Kylmästi, tylysti kohteli Risto; selkänsä käänsi eikä ainoatakaan lohdun sanaa sanonut…
Hyljätty, petetty oli Katri ja oman onnensa varaan jätetty. Onnettomimpana maailmassa, palasi hän kotiinsa eikä sieltä senjälkeen ihmisten ilmoille liikkunut…
Itkien ja katuen vietti Katri kaikki yksinäiset hetket kotonaan. Milloin öilläkin heräsi, aina silloin hän tilansa tunsi. Unettomia ne yöt enimmäkseen olivatkin, raskaitten vaivojen ja suurien kärsimysten kolkkoja hetkiä… Hukkaan oli mennyt kaunis nuoruus… paloksi riemuisa rinta poltettu… Sammunut oli ihana toivo kuin illan tasainen tuuli… lakastumaan pääsi kaunis kukka kevään toivehikkaampana ja puhtaampana hetkenä…
Huhtikuun yö on vielä pimeä. Uni ei ole ummistanut Katrin silmää, vaikka jo kauan on vuoteellaan levännyt. Tuskat ovat suuret; ne painavat kuin raskas vuori, jonka alle Katri on nääntyä, musertua. Mutta niinkuin taikavoimien avulla, nousee hän vuoteeltaan, käärii paksun vällyn verhokseen ja avojaloin hiipii ulos tuvasta. Yli pihan kulkee Katri, astuu likaista polkua navettaan ja sulkee oven peräänsä kiinni.
Lehmät heräävät unestaan, nostavat päätänsä, ja Omena nousee ylös ja ammahtaa ystävällisesti. Katri silittää sen selkää, taputtelee kaulaa ja puhelee muutamia itkunsekaisia sanoja. Ja niinkuin se ymmärtäisi Katrin valituksen, käsittäisi hoitajansa murheen, nuolasee se leveällä, tahmaisella kielellään Katria poskeen ja ammahtaa pitkään ja surunvoittoisesti.
Katri purskahtaa itkuun, pyrkii heinäsuojan ovelle mutta kompastuu ja kynnykseen lankeaa…
* * * * *
Tuvassa ovat katseet kiinnittyneet sänkyyn, missä Katri heikkona sairaana hourii:
— Risto… Ristoo… auta minua… nosta tuo kivi minun päältäni… Risto, kuuletko… Ristoo… Ei se kuule… oi Risto kuinka olet paha… Risto… Risto sinä petit… Oiih… auta… auu… ta…
Äiti rientää vuoteen viereen, tyynnyttää Katria ja sanoo että Risto tulee kohta. Mutta sitte se Katri taas huutaa, huutaa Ristoa ja kysyy poikaansa ja pyytää sitä sänkyyn.
Äiti lupaa ja myöntää, puhuu niinkuin parhaiten taitaa, mutta sairas ei tyynny… ei näytä houreistaan toipuvan.
— Maatkoon nyt siinä, vaan toimittakaa minulle heti sana kun siitä toipumaan rupeaa — sanoo konstaapeli ja nousee lähteäkseen ulos.
— Kyllä laitetaan sana — virkkoi itkien äiti ja vilkasee arasti sänkyyn.
— Sanoiko tohtori sen kuolleena syntyneen? — kysyy konstaapeli pihaan tultuaan.
— Niin se arveli.
— Ja tekö sen löysitte?
— Enkä… mieheni…
— Mistä?
— Heinävajasta…
— Ikävä juttu.
Annettuaan vielä varoituksia Katrin hoitamisesta, poistui konstaapeli.
— — —
Kauvan saa Katri vuoteessa maata. Varsin hitaasti palaavat ruumiin voimat, hitaasti kuin polulle ruoho, jolla ei ole multaa mihin juurensa kiinnittäisi. Mutta aikaa onkin sairastelemiseen, sillä selkää ei voi kulkea veneellä eikä hevosella. Yhteys Selkäsaaren ja muun maailman välillä on kokonaan katkaistu. Jospa se väli olisikin ainiaaksi katkaistu — toivoo äiti. Hän tietää, että kun jäät ovat selältä kadonneet, niin silloin se hänen ainoa lapsensa poies viedään… ehkei enää milloinkaan saa lastansa sen perään nähdä…
Äitiparka itki yöt ja päivät Katrin vuoteen ääressä. Hänen vanha, kovan työn heikontama ruumiinsa vapisi ja värjyi kovan surun painosta. Se oli kuin kellastunut lehti, jonka kovempi tuuli saattaa millä hetkellä hyvänsä pudottaa ja maahan haudata…
Isä ei puhunut mitään. Puoleen katsomatta kulki hän Katrin vuoteen ohi ja niin paljon kuin mahdollista oli, pysytteli ulkona. Näennäisesti välinpitämättömänä oli hän asiasta, vaikka se kipeästi häneen koski — parantumattoman kipeästi…
— — —
Sana on kulkenut konstaapelille, joten joka päivä hänen tuloansa odotetaan. Hetket tuntuvat äidistä peljättäviltä; jokainen vene, minkä selällä näkee, vaikuttaa hänessä kuristavan ja tukehduttavan tunteen. Ja kun vihdoin se vene saapuu, joka yli selän Katrin kantaa, silloin hän ei ymmärrä enää mitään… ei voi itkeäkään. Kolkkona katselee hän konstaapelin tuloa ja välinpitämättömän näköisenä hänen puhettaan kuuntelee.
— Oletko jo valmis lähtemään? — sanoo poliisi.
— Olen — vastaa Katri.
— Laittau sitte veneeseen!
Katri juoksee äidin kaulaan, suutelee hänen ryppyistä poskeaan, syleilee ja itkee. Vaan kauaa ei Katri äidin sylissä saa olla. Konstaapeli pitää kiirettä, joten pian ovat jäähyväiset heitettävä.
Ulos isän luokse juoksee vielä Katri. Hiljaisena, rukoilevana ja nöyränä lähestyy hän isää… Mutta kylmästi, armotta työntää isä hänet luotaan ja jäykästi sanoo:
— Mene, mene…!
Yli kevätkylmän selän liikkuu ruununmiehen vene Ristiniemen venekoppelia kohden. Saaresta, hiirenkorvalla olevien koivujen lomista se koti vielä silmään pilkottaa. Rantakivellä näkee Katri äidin istumassa, isä karhitsee järveen viettävää peltoa ja lammaslauma repii nuorta, parin päivän vanhaa ruohoa ojapenkereiltä. Siinä tuokiossa ne kaikki saarien taakse hukkuvat… ijäksikö?… Saanenko milloinkaan sitä enää silmilläni nähdä? — ajattelee Katri.
Ja kun ohi Susisaaren kuljetaan, muistuu Katrin mieleen viimeinen heinämatka… Ne ovat kaikki muistoja, jotka viimeisenkin kyynelen silmästä puristavat…
Ohi Ristiniemen kulkee tie kirkolle. Katri tahtoisi silmänsä sulkea, ollakseen näkemättä sen paikan, jossa hänen lempeä nuoruutensa murskattiin, missä asui se mies, joka petoksella ja vilpillä oli hänet syntiin vietellyt ja sitte oman onnensa nojaan, häpeään ja turmioon jättänyt…
Katri vetää huivin otsalle ja kasvot maahan luotuina seuraa konstaapelia kirkolle.
III.
Kolme pitkää vuotta on Katri vankilassa kärsinyt. Viimeinen kuukausi on kulumassa, joten vapauden toivo Katrinkin sydämeen vähittäin palaa.
Paljon on Katri muuttunut. Entinen lapsellisuus on kasvoilta kokonaan kadonnut, sijaan on tullut kalpeata jäykkyyttä ja kylmää tylsyyttä. Kirkkaat ja siniset silmät ovat muuttuneet sameiksi ja harmaiksi; pitkä pellavatukka, joka ennen vahvana palmikkona lanteita hiveli, on kutistunut ja harventunut melkein olemattomiin. Ja saattaa kasvoilta lukea kärsimysten raskaat läksyt, jotka merkkinsä ovat syvälle painaneet. Ne ovat Katrin nöyrän luonnon vieläkin nöyremmäksi taivuttaneet.
Väsynyt olisi Katri vankilan elämään, elleivät vartiattaret olisi hänestä hellää hoitoa pitäneet. Koko sydämellään ovat he häneen kiintyneet. Jo ensi päivästä oppivat vartijat huomaamaan Katrin rehelliset silmät, hänen hellän sydämensä ja siksi häneen mielistyivät. Siskon vertainen onkin Katri monelle. Salaa, omin lupinsa ovat he lainailleet Katrille lukemista ja vapautta myöntäneet, mikäli se heidän vallassaan on ollut.
Vankilansaarnaajasta se Katri kuitenkin parhaan ystävän löysi. Milloin yksityisesti kävi vankien luona elämän sanaa puhumassa, silloin hän aina Katrin koppiin jälkensä muisti. Monet, monet lohdun sanat on hän Katrin murheelliseen sydämeen kantanut, monet opetukset ja neuvot vastaisen varalle antanut.
Näin siitä Katrista uusi ihminen syntyi, joka löysi apunsa, lohtunsa ja turvansa Jumalassa. Jumalaan luottaen, Hänen armostaan varmana ollen, vaikka syntinsä suuret olivatkin, se Katri tyynenä ja hiljaisena vankilassa päivänsä kuluttaa…
* * * * *
Varhain eräänä aamuna kulkee muuan naishenkilö linnaan. Hän kolkuttaa lukittua veräjää ja vartijalle huutaa:
— Avatkaa!
Vartija avaa, mutta kun kuulee naisen asian, sanoo hän:
— Vankia ei voi tavata ennenkuin jälkeen 10:nen. Tirehtööri on silloin kansliassa ja häneltä on pyydettävä lupa.
Kammottavine tunteineen poistuu nainen kaupunkiin vievälle maantielle.
Kyyneleet nousevat silmään, itku mielen valtaa, ajatellessa että kaunis, hellä ja hyvä Katri on vankina siellä jylhien muurien sisällä.
— Oi Katri… Katri — valittaa nainen — kuinka toisin olivat asiat vielä neljävuotta takaperin. Silloin me yhdessä, käsikädessä käyden, ensikerran polvistuimme pyhän alttarin ääreen lupasimme itsemme kokonaan Jumalalle ja Hänen hyvinä lapsinansa läpi maailman kulkea. Hurskailta me silloin itsemme tunsimme, olimme autuaita kuin pienet enkelit. Synnit eivät silloin mieltä painaneet, me olimme niin sanomattoman lähellä Jumalaa. Silloin olisi kuolemakin helppoa ollut… Oi Katri… nyt olemme me suuret syntiset, Jumalan tuomio meitä odottaa…
Tyttö pillahti itkuun ja hoippuen kulki kaupunkiin.
Kello 10 palaa hän uudelleen linnaan. Vartija saattaa hänet tirehtöörin puheille.
— Mitä asiaa? — kysyy tirehtöörin apulainen.
— Pyytäisin puhutella Selkäsaaren Katria.
— Kuka te olette?
— Minä olen Ristiniemen Hanna.
— Mitä asiaa vangille?
— Äidiltään veisin terveiset.
Apulainen viittaa myöntyvästi vartijalle ja sanoo:
— Kymmenen minuuttia.
Vartija ymmärtää tarkoituksen ja saattaa Hannan vastaanottohuoneeseen. Päivystäjä saatuaan tiedon, antaa käskyn osastovartijalle ja tämä noutaa vangin esille.
Kylmimmänkin sydämen olisi heltyä täytynyt, nähdessä kohtauksen vastaanottohuoneen ovella. Kyyneleet nousivat vartijainkin silmiin, kuullessaan ne huudahtukset, jotka ystävä ystävälleen lausui, nähdessä sen syleilyn, johon vuosien takaa tavanneet kumppanit yhtyivät. Niinkuin pienet lapset, itkivät kumpikin. Sanaa siinä ei tunteiden tulkkina tarvittu, ei pienintäkään viittausta kaivattu. Yksi ainoa silmäys riitti kyllin kaikki toisillensa selvittämään… Ja se silmäys… se syleily… ne ne puhuivat sen, jota suu ei olisi koskaan puhua voinut…
— Kuinka voi kotona äiti? — kysyy vihdoin Katri.
Hanna ei siihen tahtoisi heti vastata. Mutta kun Katri sen kerran kysyi, täytyy sanoa totuus:
— Huonosti ovat asiat kotona. Niin Katri… älä itke… vuosi takaperin laskettiin äitisi haudan lepoon. Häneltä tuon sinulle viimeiset terveiset.
— Äiti kuollut — matkii oudolla äänellä Katri. Muuta ei hän voi puhua, tajuttomana kaatuu hän Hannan syliin…
Naisvartijat rientävät vangin luo ja kantavat hänet lähellä olevaan sairasvajaan.
Hanna olisi mielellään seurannut mukana, vaan vartijat sen häneltä kielsivät.
— Saattaako Katria vielä puhutella? — kysyy Hanna.
— Ei ainakaan tänäpäivänä — ilmoittaa päivystäjä.
Hanna miettii toista keinoa ja rohkeasti sanoo:
— Saanko kirjoittaa Katrille?
Vartija miettii hetkisen, katsoo Hannan nöyrää muotoa ja sitte vitkaan vastaa:
— Se kyllä sopii. Kirjoittakaa vaan. Pöydältä osottaa vartija kynän ja paperin; Hanna istuu tuolille ja ryhtyy heti kirjoittamaan.
Rakas, kiltti Katrini!
Niin paljon, paljon olisi minulla ollut sinulle vielä kertomista, paljon kotoasikin, vaan et jaksanut minua kuulla. Sain luvan kirjoittaa, joten tässä sinulle asiani kerron.
Älä peljästy… älä ole vihanen, vaikka kertomukseni koskee Ristoa, joka sinulle kaiken kärsimisen on aikaan saanut. Hänen tahdostaan täällä olen, niin oudolta ja odottamattomalta kuin se kuuluukin.
Niin Katri… Kaikki tietävät sinun suuret kärsimyksesi, sinun tuskasi ja murheesi; mutta kukaan ei tiedä että Risto sinun puolestasi suree ja kohtaloasi valittaa. Ainoastaan minä, sisar sinulle ja hänelle, minä sen tiedän.
Vähän jälkeen tänne tuloasi vietettiin Riston ja Saarelan Sandran häät. Onneton pari tuli heistä. Äitivainajani kanssa usein heidän elämäänsä itkin. Rakkautta heillä ei toisiinsa ollut vähääkään. Se oli se raha ja kunnia, jolle he avioliittonsa rakensivat. Risto oli kylässä myötäänsä ja juopotteli; Sandra teki samoin. Kerran jo silloin Risto minulle ikävän tilansa tunnusti. Vaan heikko oli parannusta aikaan saamaan. Mutta Jumala hajotti liiton, joka ilman häntä tehtiin… Ensimäiseen vuoteeseensa kuoli Sandra. Sen jälkeen on Riston tila ollut säälittävän surkea. Voi Katri… minun täytyy itseni kuoliaaksi surra hänen tähtensä. Myötäänsä on hän poissa ja päihtyneenä elämöi. Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin hän järjellisenä ihmisenä elää, on hän sanaton ja synkkä. Ja Katri… kuule… sinun kova kohtalosi on siihen suurena syynä… Erään kerran tällaisena ollessaan, kysyin häneltä:
— Miksi olet niin totinen ja synkkä?
Kauan oli Risto vastaamatta, vaan kun yhä utelin, vastasi hän viimein kyynel silmässä:
— Elämä ei minua enää miellytä. Väärin olen sen käyttänyt. Hukkaan meni nuoruuteni, hukkaan koko elämä ja sen mukana sammuivat kauniit unelmani… Nyt on Jumalan tuomio pelottamassa…
Katri, tuskin koskaan ennen uskalsin Ristolle sinusta puhua,
mutta silloin, aavistaen hänen sisäiset tunteensa, kysyin:
— Etkö voisi alottaa elämääsi uudelleen? Etkö voisi sovittaa
tehtyjä rikoksiasi, jotka sinun omaatuntoasi vaivaavat?
— Mahdotonta, mahdotonta — vastasi Risto.
— Etkö ainoatakaan…? — kysyin. Omituisesti välähtivät silloin
Riston silmät ja tuijottaen minuun, kysyi:
— Mitä tarkoitat?
— Katria… Katria tarkoitan — sanoin. Hetken oli Risto vaiti; hänen katseessaan, jonka minuun heitti, huomasin kipenän toivoa, vaan sitte se painui alas ja synkkänä Risto sanoi:
— Liiaksi on Katri minun tähteni kärsinyt. En mitenkään saata
sitä enää sovittaa.
— Voi Risto, sinä voit jos vaan tahdot — sanoin ja syleilin
häntä.
Kauan puhuin Ristolle, ennenkuin pientäkään toivoa sain hänessä kytemään. Vaan siitä se on vähittäin kasvanut. Kokonaan on elämänsä muuttanut. Alakuloisuus häntä vielä vaivaa, mutta kun sinusta saan puhua, muuttuu hän paljon.
Katri kultani, nyt sanon asiani ytimen sinulle suoraan ja lyhyesti: Risto nöyrästi katuu rikosta, jonka sinulla teki ja pyytää sovittaa, jos sinä sen sallit ja jos se vielä on mahdollista. Hän pyytää päästä sinun puheillesi, ellei ennen, niin ainakin silloin kun vapaaksi pääset.
Itseltäni vielä sana:
Kuule Katri siskoni! Enemmän kuin ketään maailmassa rakastan minä sinua. Sinulle toivoisin parasta mitä toivoa sopii. Jos sinut kerran vielä saisin meillä nähdä, en sinua koskaan luotani päästäisi… Äiti ja isä ovat minulta jo kuolleet; veli ilman sinun anteeksiantamustasi saattaa milloin hyvänsä minulta kadota… ja silloin olen minä poloinen yksinäni… Risto ei sinua koskaan ansaitse omakseen, vaan minä, sisko sinulle ja hänelle, minä sitä lakkaamatta toivon ja… siksi anteeksi sinulta pyydän…
Katri, jää Jumalan huomaan ja palaa pian luokseni.
Sinun Hannasi.
Raskaasti lupsahti linnan rautaportti kiinni… Synkän tunteen se kaikki Hannaan jätti. Itkusta väristen istuutui hän linnan lähettyvillä olevalle penkille, ollakseen siten vielä hetkisen Katrin läheisyydessä. Sinne linnan jylhiin, korkeisiin muureihin hän katseensa vaivutti, löytääksensä sen akkunan, joka Katrille päivänvalon laskee. Mutta, turhaa se on… niitä akkunoita on niin lukemattoman monta… Sen se Hanna vain tietää, että joku sisko, joku armaan Suomen tyttö tahi äiti sieltä suurilta saloilta, kanervaisilta kankahilta, humisevan metsän siimeisestä helmasta, siellä sen ja sen rautaristikon takana kalliita päiviänsä kuluttaa…
Mikä lieneekin heidät sinne saattanut…?
— — —
Vasta seuraavana päivänä jätettiin Katrille kirje — ensimäinen kolmen vuoden ajalla. Odottamatonta, varsin aavistamatonta oli sen sisältö Katrille… Ristoko katuisi… pyytäisi anteeksi… kävisi sovittamaan suuren rikoksensa… Hetkeksi kävi Katrin mieli hyväksi, hetken tunsi hän lohdun kipenän rinnassaan… vain hetken… mutta pian se sieltä jälleen katosi…
Nytkö tulisi hän, joka kaiken kaihon toi, joka ihanan nuoruusajan ryösti, lokaan tallasi; tulisiko hän nyt tuomaan lohtua murtuneelle sydämelle…? Ristoko tahtoisi lievittää vuosien kärsimykset, tahtoisiko keventää sen kuorman, jonka petollisesti kannettavaksi antoi…? Risto… Risto… nyt se on mahdotonta… miksi et ennemmin sitä tehnyt…! Suuri on juopa meidän välillemme kasvanut, suurempi kuin koskaan ennen. Minä olen vanki… kunniani menettänyt… mahdotonta siis kaikki…
Katri pillahti itkuun. Hän oli omaan viheliäisyyteensä jo niin tottunut, ettei parempaa saattanut enää toivoakaan. Mutta nyt… nyt kun sitä hänelle tarjottiin, tuntui se varsin mahdottomalta, tuli liian myöhään.
Kylmältä ja ylenkatseelliselta tuntui nyt Katrille maailma, johon muutamien päivien kuluttua vapaana saattaisi astella. Siellä ei ollut enää sitä, jota kaiken aikaa oli katkerimmin surrut… äiti oli jo muuttanut manan majoille. Melkein tuntui pelottavalta se hetki, jolloin saisi omat vaatteet ja luvan lähteä entiseen vapauteensa.
Viihdyttääkseen sekavia aatoksiaan, saadakseen jäähdykettä kuumalle otsalleen, kiipee Katri akkunaan ja sen avaa. Rautaristikon läpi kurottaa hän kätensä ja hengittää kevään vilpoista ilmaa. Oi, miten hyvältä se vastaan tuoksahtaa! Siinä on nuoren nurmen hempeätä hajua, pikkuisen lehdon tuoksua ja miljoonien kevätkukkien tervehdyksiä. Sieltä järven takaa, matalasta männiköstä, kuului pikkulintujen kaunista viserrystä ja kaihoäänisen käen kukuntaa…
IV.
Kotiin soutaa Katri… Selkäsaaren tuuheat rannat nousevat pehmeinä ja täyteläisinä tummasta vedestä. Tuttua ja rakasta kieltä ne siinä puhuvat. On kuin kertoisivat vanhoista muistoista, kuin haastelisivat vaiheitaan Katrin ollessa kaukana poissa. Siinä se on venekoppeli surullisen näköisenä. Toinen kylki on veteen kallistunut, katto rikkinäinen ja vahvalti kasvaa jäkälää sen lahoneet seinät. Ujosti kurkistaa rikkinäinen nuotta koppelin avonaisesta, lintallaan olevasta ovesta ja kaatuelleet ja katkeilleet ovat verkkoriuvut rannalla.
Katri vetää veneen maalle ja arkana kulkee polkua pihaan. Siinä se on rakkain, muistorikkain paikka maailmassa. Se on lapsuus-ajan pyhättö, sen iloinen leikkitanner ja hauskin kumppani. Samoja jälkiä ne polutkin siinä vielä kulkevat. Tuvan rappusten edestä lähtevät ja erisuunnille mutkitellen kulkevat.
Sykkivin sydämin lähestyy Katri portaita, jotka loivasti tupaan nousevat. Outo tunne valtaa mielen, nähdessään likaisia riepuja summittain käsipuille levitetyksi. Siinä on vielä kippoja ja kappoja, ruoan jätteitä, maitoastioita ja sen sellaista sikin sokin, niin että koskematta tuskin ohi pääsee. Ummehtunut, pahanhajuinen ilma syöksähtää porstuasta vastaan. Syrjäsilmän heittää Katri nurkkaan, missä ennen leikkikamari sijaitsi ja jota hän uskollisesti siivoili ja järjesteli.
Pelokkaana tarttuu Katri ripaan, vetää oven verkkaan auki ja sisään astuu.
Mutta hämmästyneenä jää hän ovipieleen seisomaan…
— Mitä asiaa? — kysyy tuvassa olija, keski-ikäinen nainen, soutaen kehtoa, jossa pieni lapsi hiljaisesti äännähtelee.
— Asuuko tässä vielä se Selkäsaaren Matti? — kysyy vuorostaan Katri.
— Asuu… mitä sitte?
Katri hypistelee liinansa kulmaa, katsoo lattiaan ja ujosta vastaa:
— Se on minun isäni.
— Sinäkö se olet Katri? — kysyy nainen ja heittää muljauttavan katseen ovipieleen.
— Niin olen…
— Tuletko sinä linnasta?
— Tulen — vastaa Katri tuskin kuultavasti.
— Minä olen tässä paikassa nyt emäntä ja me olemme isäsi kanssa päättäneet, että saat mennä sinne mistä olet tullutkin… Parasta että heti lähdet tiehesi.
Itkien palaa Katri ulos… Kylmä oli muinen lämmin ja herttainen koti. Sylinsä se salpaa omalta kasvatiltaan… kärsineeltä lapseltaan, joka kodin suojaa etsimään oli tullut…
Isän luokse juoksee Katri; jo kaukaa kun sen näkee, korottaa hän kätensä ja nöyränä kaulaan juoksee… Mutta kylmästi isä itsensä irroittaa, työntää Katrin luotaan ja jäykkänä huutaa:
— Sinulla ei ole asiaa tänne!
Katri polvistuu isänsä eteen ja rukoilevana puhuu:
— Rakas isä, anna kuitenkin anteeksi… lepy, älä aja minua maailmaan… isä… isä… anna kuitenkin anteeksi…
Mutta isä ei kuule lapsensa sanoja; pois tupaan hän astuu ja vetää oven tiukasti kiinni.
* * * * *
Varhain aamulla kulkee Katri pyhään kalmistoon. Kaunis kimppu nuoria metsäkukkia on hänen kädessään, jotka kulkiessaan saloa, äidin hautaa varten poimi. Mutta vasta kun hilan hautuumaalle avaa, huomaa Katri, miten on ihan mahdotonta omin neuvoin äidin hautaa löytää. Olisi risti kummulla, niin ainakin hakien löytäisi, vaan tokko se isä…
Katri kävelee hautausmaan pitkin ja poikki, lukee kirjoitukset ristien otsikoista, vaan oman äidin hautaa hän ei löydä. Toivottomana istuutuu hän erään kummun viereen, jonka ristin takapuolelta lukemansa sanat: "Lepää rauhassa paljon kärsinyt äiti", häntä sanomattomasti liikuttavat. Oli se oma äitikin kärsinyt, kuka tiesi vielä enemmän… paljon enemmän. Oma lapsi… ainoa lapsi oli äidille ikuisen leposijan onnettomuudellaan valmistanut. Oi äiti… armas äiti…
Katri kopeloi pienen virsikirjansa jonka vankilan vartija oli eväitten mukana myttyyn laittanut. Siitä lukee hän rukouksen, joka niin monta kertaa on hänen sydämensä Jumalan luokse kantanut, lukee virren, johon äiti sävelen opetti ja jota he yhdessä aina illoin laulaneet olivat…
Katri pyyhkii kyyneleet silmistään, ottaa pienen myttynsä ja lähtee uudelleen äidin hautaa etsimään.
Ilokseen huomaa hän etäämpää miehen. Katri suuntaa kulkunsa sinne ja tapaakin itse haudankaivajan, joka kangen ja rautalapion kanssa on uutta leposijaa tullut rauhaisaan kalmistoon kaivamaan.
— Missähän se on Selkäsaaren Liisan hauta? — kysyy Katri.
— Selkäsaaren Liisan…
Kotvasen muistuteltuaan, painaa haudankaivaja lapionsa hiekkaan ja sanoo:
— Tulehan sitte mukaan.
Yhdessä he siitä kulkevat kalmiston äärimmäiseen kolkkaan. Haudankaivaja pysähtyy pitkän kumpurivin viereen, jonka alla kymmenien vainajien ruumiit vierettäin lepäävät.
— Tässä rivissä se on, vaan minun on mahdoton muistaa mikä näistä on
Selkäsaaren Liisan.
Itkuun puhkee Katri, nähdessään miten kokonaan ilman hoitoa on äidin hauta jätetty, ja miten se juuri sentähden on löydettävistä kadonnut.
— Kuka te olette? — kysyy haudankaivaja.
— Selkäsaaren Katri.
— Aai… vai niin!… Ikävä kun en tiedä äitisi hautaa, vaan ehkä isäsi muistaa… Joo, muistaakin se sen…
Verkkaan siitä haudankaivaja työhönsä lähti. Viisi leposijaa oli seuraavaksi päiväksi valmistettava, ja kaivettu oli vasta kaksi.
Hautarivin läheisyyteen jää Katri pitkäksi aikaa. Kummulta kummulle hän kumarassa kulkee ja äidin hautaa tunnustelee. Vaan turhaa se on. Samanlaisia keltaisia hiekkakasoja ovat jokainen. Tukko ruohoa siinä tahi siinä nurkassa ja kuivuneita kukan jätteitä vain harvoilla kummuilla…
Mutta vaikkei Katri äitinsä hautaa löydä, tekee hän kuitenkin sen, jota jo niin kauan oli mieli tehnyt. Kumpurivin viereen polvistuu Katri, painaa kasvonsa auringon paahtamaan hiekkaan ja vaipuu hartaaseen rukoukseen…
Pää rinnoille painuneena poistuu Katri pyhästä kalmistosta. Veräjällä hän vielä pysähtyy ja taaksensa hautausmaalle katsoo, vaan sitte lähtee hän tomuavaa maantietä tallustamaan…
V.
Sanattomana ja synkkänä istuu Risto tuvan peräikkunan edessä ja alakuloisen näköisenä tuijottaa ulos aamutyynelle selälle. Silloin, tällöin pysähtyy silmä tukkilaisten "ponttooseen", missä laiskan näköinen hevonen harvakseen ulottimiansa kelan ympäri muuttelee. Mutta enimmäkseen ei se Risto mitään katsele, ei mitään näe eikä kuule. Sameana sinne silmä vain tuijottaa, ajatuksen toisaalla askartaessa…
Rauenneet ovat hänen toiveensa, jotka jo uutta elämisen halua hänelle ennustivat. Epäonnistunut oli matka Hämeenlinnaan, jossa Katrin kohtaavansa luuli ja — josta sen toivoi mukanansa kotiinsa tulevan. Mutta myöhään tuli Risto, kaksi päivää liian myöhään. Hän ei ollut varmasti tietänyt, milloin Katri oli vapaaksi pääsevä. Mutta, kun ei kotimatkallakaan Katria tavannut, toivoi hän ainakin Selkäsaaressa siihen kauan kaivattuun tilaisuuteen pääsevänsä. Risto oli varma, että ainakin sinne se Katri saapuu. Toinen oli asia, josko sitte Katri enää voisi anteeksi antaa, josko se saattaisi sovintoon yhtyä ja…
Sitä se Risto suri, se se oli, joka toi alakuloisen mielen ja synkän, toivottoman katseen.
Risto kyllä osittain tunsi Katrin luonteen. Hän muistutteli niitä harvoja kohtauksia, joihin Katrin kanssa oli neljävuotta takaperin sattunut. Niistä huomasi Risto Katrin helläksi, anteeksiantavaksi ja taipuvaiseksi tytöksi. Sellainen oli hän neljävuotta takaperin, jolloin oli kuusitoista vuotias, iloinen ja herttainen tyttö… Vaan nyt, pitkän kärsimisen, suuren pettymisen ja häpeän murtamana, saattoi se Katri olla kylmä kuin linnan muuri, johon eivät katumiset ja nöyrät rukoukset mitään mahda. Mutta koettaa tahtoi Risto, sovinnon kaipuu paloi polttavana tulena hänen rinnassaan, se kannusti häntä toimimaan, maksoi se mitä maksoi ja oli kuinka vaikeata tahansa.
Päivällä soutaa Risto Hannan kera Selkäsaareen. Pelottava ja tuomitseva tunne valtaa väkisinkin mielen, lähestyessä Katrin kotia. Jo on Risto näkevinänsä hänen uhkaavan katseensa, on kuulevinansa ankaran tuomion… mutta nöyränä, anteeksi pyytävänä ja katuvana tahtoo hän Katrin sovintoon voittaa.
Pelonalaisena astuu Risto Hannan edellä sisälle.
— No jo se joutaa isäntäkin näille maille. Terve, terve! — sanoo
Selkäsaaren Matti.
— Hyvinkin sitä joutaa kun asiat pakottavat — vastaa Risto.
— Vai on tähdellisiä…
— Katrille olisi asiaa. Onko hän jo palannut kotiin?
— Käväsi tuo täällä, vaan eipä jäädäkseen ottanut — sanoo tyynesti
Matti.
— Milloin Katri kävi? — kysyy kiihkeästi Hanna.
— Eilen tuo poikkesi.
— Ja miksi ei jäänyt kotiin?
— Missäpä tuo enää pysynee.
— Minne sanoi menevänsä Katri?
— Eipä tuo mitään sanonut.
Ihmeissään katsovat sisarukset toisiansa. Ristosta tuntuu asia varsin oudolta ja salaperäiseltä, tuntuu kerrassaan selittämättömältä. Oliko Katri tehnyt itselleen pahaa vaiko muutoin maailmalle lähtenyt. Ja minkätähden…? Tietysti tapahtuu sekin minun tähteni… Katri on varmaankin paennut, jotta en koskaan hänen luoksensa pääsisi — ajattelee Risto.
Vaan siihen se saapuu torpan uusi emäntä kapalolapsi sylissä. Jokin paha aavistus juolahtaa Hannan mieleen ja hän rohkeasti kysyy:
— Ettehän vaan ole pakottaneet Katria kotoa lähtemään?
— Eihän toki… ei nyt mitenkään — vakuuttelee Matti.
— Itse meni, ei hyvästikään sanonut - lisää torpan emäntä.
— Se on vale! Katrin minä toki senverran tunnen. Hän ei olisi pakottamatta lähtenyt — kirkasee Hanna ja lyö jalkaa lattiaan.
— Kyllä se nyt kuitenkin lähti — vastaa ylpeästi emäntä.
— Sittepä se nähdään lähtikö! Mutta varokaa jos valehtelette!
Ulos palaavat sisarukset, vaan vielä rappusilta Risto huutaa:
— Kenen oli vene Katrilla?
— En huomannut kysyä eikä tuo siitä mitään virkkanut — vastaa nöyrällä äänellä Matti.
Sanattomina kulkevat Risto ja Hanna veneeseensä ja yli selän Ristiniemeen soutavat. Siellä suunnittelevat he uusia keinoja ja väsymättömällä innolla Katrin etsintään ryhtyvät.
VI.
Eteenpäin kulkee Katri, tietämättä missä on matkansa päämäärä… Jonnekin hän joutuvansa luulee, jossakin toivoo lepoa ja suojaa saavansa… mutta missä, siitä ei ole aavistustakaan.
Pieni mytty on kädessä, siinä kaikki omaisuus mitä Katrilla on. Suuria ei sekään sisällä. Pari paitaa, sukat, pieni virsikirja ja vankilasta saatuja evään loppuja. Vaan tyytyväinen on Katri siltä. Hän toivoo, että kun viimeisen palan on mytystään syönyt, että silloin hyvien ihmisten luona saisi työtä, suojaa ja ruokaa.
Mutta Katri ei tiedä, ei ole ennen kokenut, kuinka sanomattoman vaikeata on useimmiten sellaiseen asemaan pääseminen — vankilasta palaavalla. Jos sen aavisti, jos tiesi, mieluimmin olisi kalmiston avonaiseen hautaan antanut itsensä elävänä peittää… Siellä olisi ainakin rauhassa levätä saanut, ei ihmisten pilkkaa kuullut olisi, eikä puutetta nähdä tarvinnut. Mutta, kärsittävä sekin oli, kovan kohtalonsa alaiseksi oli Katrin täydellisesti alistuminen.
Päivän käveltyänsä, yrittää Katri illalla ihmisten suojaan. Siinä maantien vieressä on talo ja sinne poikkeaa Katri.
— Mitä on asiaa tytöllä? — kysyy isäntä.
— Saisiko yösijan? — vastaa Katri.
— No eiköhän tuota nyt saane.
— Mistä kaukaa vieras on? — kysyy joukkoon emäntä.
— Selkäsaaresta.
— Vai Selkäsaaresta… ja minne matka? Katri ei heti osaa mitään sanoa, vaan pian hän kuitenkin itsensä rohkasee ja ujosti vastaa:
— Palveluspaikkaa haen…
Emäntä pyörittelee suuria silmiään, maiskauttaa lihavia lerppahuuliaan ja katsoen tiukasti Katriin, kysyy:
— Mikä sinun on nimesi?
— Katri.
— Sitähän tässä vähän arvelin. Sinäkö se olit linnassa?
— Olin…
— Ja sellaista väkeä minä en talossani katsele! Matkaan siitä ja sivaa sittekin! — kiljasee emäntä.
Vaan kun Katri ei heti ole menossa, paiskaa emäntä mytyn ovesta ulos ja työntää saman tien Katrin.
Pureksittu leipäpala ja kappale juustoa lennähtävät mytystä ulos, vaan Katri ei niitä korjaamaan jouda, kiireesti rientää hän maantielle…
Itkien jatkaa Katri matkaansa samaan suuntaan. Useita taloja hän siinä sivuuttaa, vaan yösijan hakuun ei niihin poiketa uskalla. Kesäinen kun on aika, pysyy yö valoisana ja lämpimänä, joten Katri kävelee niin kauan kuin voimat suinkin riittävät.
Aamupuolella jo väsymys voittaa. Jalkoja polttaa ja uni tekee käynnin veltoksi ja hervottomaksi. Nälkä kurnaa tyhjässä vatsassa, joten Katri tien viereen kivelle istuutuu, hakee leipäpalan ja syö sen nälkäänsä.
Vihdoin on Katri jo niin väsynyt, että hänen täytyy lepopaikka uupuneelle ruumiilleen etsiä. Hän jättää maantien, kulkee metsään ja valikoi siellä pehmeän sammalmättään tuuhean kuusen suojasta päänalaisekseen.
Korkealle taivaalle on päivänpyörä kiivennyt, kun Katri pehmeältä vuoteeltaan herää. Kilvan siinä ympärillä linnut visertelevät, käki kukahtelee kuusen latvassa ihan pään päällä ja salo niin hempeästi henkii. Niin on ihanaa ja kaunista kaikki; hyvää ja hellää koko Jumalan suuri luonto, ettei malttaisi Katri sinne tylyyn ja kylmään maailmaan palata. Lintujen ystävänä, kukkien kainona kumppanina ja tuulen tuttuna siskona tahtoisi Katri ikänsä kaiken olla ja elää. Siinä ympärillä ne kauniit metsätähdet kukkisivat, kainot vanamot maata matelisivat ja niiden pienet kukat ystävällisesti vastaan tuoksahtelisivat. Missä olisi elämä ihanampaa!…
Mutta ruumiin ravintoa se ihanuus ei paljon anna… Katri kopeloi viimeisen leipäpalan mytystään, syö sen ja jäähyväiset metsälle heitettyään maantielle palaa.
Arkana lähestyy Katri jokaista vastaantulijaa. Hän on jo kaukaa näkevinänsä tämän pilkallisen katseen, on kuulevinansa pahoja ja virnisteleviä sanoja. Ja kun rinnalle saapuu, ottaa Katri tavallista pitemmän askeleen, kurkistaa vielä jälkeensä nähdäkseen heittääkö se kivellä perään. Mutta kun ei mitään kummempaa tapahdu, rauhoittuu hän ja levollisena matkaansa eteenpäin jatkaa.
Kotipitäjän viimeinen talo jää taakse. Pitäjänraja leikkaa vahvan railan taajaan ja korkeaan kuusikkoon. Vasta pitkien matkojen perästä saapuu Katri naapuripitäjän ensimäisiin taloihin, jotka punaiseksi maalattuna rykelmänä kohoavat kuivalta kankaalta. Sieltä toivoo Katri työtä ja suojaa saavansa ja sinne hän kulkunsa suuntaa.
Mutta Katrin toiveet eivät sielläkään onnistu. Väkeä on taloissa riittävästi, eivätkä kesäkiireetkään vielä pakota väkeä lisäämään. Heikkilässä sentään olisi tarpeen ollut, vaikka paimeneksi, mutta kun Katrilla ei ollut minkäänlaisia todistuksia ja siinä kuulustellessa kun selvisi, että oli hiljattain vankilasta palannut, peljästyi emäntä ja toimitti Katrin niine hyvineen maantielle.
— Herra siunatkoon! Kaikki tässä jo palvelukseen tuppailevat, mokomat huorat ja varkaat, linnan loput…! Hyvä ettei tullut otettua — puheli Katrin mentyä emäntä tyytyväisenä.
Sinne ulos, yhä kauemmaksi tylyyn maailmaan oli Katrin jälleen kulkeminen. Nälkäkin on kova, vaan sieltä tien viereltä toivoo hän vierasvaraisen töllin tahi torpan tapaavansa. Vaan pitkä on siinä välissä asumaton taival. Kilometrien takaa pieni tölli vastaan saapuu, mutta siinäkin on etulukko ovella ja akkuna laudoilla peitetty.