TÄHTITARHA

(1912)

TÄHTITARHA.

Kuljen, kuljen kummallista tietä tähtitarhan, sadan saanut surman suitse, haavehen ja harhan.

Täällä eivät piikit pistä, polta haavat okaan, täällä voi vain nousta, nousta, eikä mennä lokaan.

Tääll' on käydä turvallista tuollapuolen vihan, yläpuolla yön ja hallan, taivas-tietä ihan.

Päätä huimaa katsellessa maailmoita alla, hurmaa kahta kaunihimmin toiset korkealla.

Ensi kerran elämässä elän rinnan rauhaa, sopusoinnun suurta unta, laulun mieltä lauhaa.

KUOLEMATTOMUUDEN TOIVO.

Kantaatti.

  Kaupunki nukkuu,
paukkaa pakkasen harmaja henki.
  Yön äänet hukkuu,
turtuvat tuskat jo ihmisienki.
  Kuu kumma valvoo,
leimuavat tähtien tulikirjat yössä.
  Tähtiä palvoo
mies yksinäinen, mi istuvi työssä.

Kuuhut katsoo akkunasta: »Tuollapa on kiire vasta! Ehdit hautaan helpommalla, nukkumahan nurmen alla. Ijäisyys on kylmä käsi, taittaa tarmos, elämäsi, menet niinkuin meren laine, katoat kuin kaikki aine, kuihtuvat sun henkes heelmät, haihtuvat sun taitos teelmät, turha tääll' on työ ja taisto, varma yksin elon vaisto, varma maailmoiden rata. Valaisetko maailmata?»

»Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan, yksin että loistat sa maan valjun vaivaan, älä luule tähti, mi tuikat talvi-yössä, olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä: työlamppu palaa, ihmishenki ikävöi, sähkön valta säkenöi, tunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa.»

Ilkkuu jääkukka ikkunalta: »Etsijä, etkö huomaa, että aivosi kehräävät jo hulluutta tuulen tuomaa? Elon riemu on ensimmäinen, toinen kuoleman pelko, turha muuta on tutkistella, sulla jos niist' ei selko. Katso, maailma kaikki nukkuu, paina itse pääsi, herää huomenna, nauti, naura, tartu elämääsi! Kerran vain ne viittovat sulle toiveet ynnä muistot, kerran vain ne kukkivat sulle hekkuman heelmäpuistot, kerran oot oman onnes loihtu, kerran vain sytyt, sammut, soihtu, kudo vaivasi kukkasiin, vaivu untesi unelmiin!»

Kas, kuin nousee miehen rinta: »Enkö eläis elämätä, koska tunnen tulisinta tahdon jännitystä tätä? Elon vaisto juuri ajaa aatteen mailla matkustajaa, että jatkuis hengen hetki, vaikka päättyy päiväretki.»

Tarttuu työhönsä mietteen mies, pyhän tahdon lies leimuaa, kukat jäiset sulaa. Seinät siirtyy, pitkät piirtyy alat aatteen lentimille. Tuonne taakse tähtisarjain laumat orhein liekkiharjain häntä kilvan kiidättävät, otavaisen olkapäitse, kärjitse Kalevan miekan; kuulee hän kummat laulut soivan, luulee hän henkensä kaikki voivan.

    Näkee hän allaan
maan kuni kuoleman kartanon harmaan:
    hautoja tallaa
mies ikitoivon ja aattehen armaan.
    Henkensä helmeä
etsivä ei tunne elon talvisäitä.
    Kuutamo kelmeä
hälle on korkean auringon häitä.

Kesä kukkii kaunehinna, luonnon lapset karkeloi, juhlii metsän laaja linna, meren kaunis kannel soi. Kera käy hän naisen nuoren lehtotietä lempeää, hehkuu huiput onnen vuoren, karkaa haave hourupää.

Huojuvi heinä, kuiskivi kukka, virkkavi viita: »Saapuvi syys, heilimme jälleen, heili ei koskaan henkesi nuori, halla min hyys.»

Laulavat liedot ilmojen aallot, armahat niinkuin nouseva koi: »On elo kaunis, kauniimpi sentään sille, ken kuoleman voittaa voi.»

Haastavi tumman Tuonelan herra, turpehen alta ankara mies, säikkyvät aallot, tummuvat metsät, sammuvi päivän lempeä lies:

»Voita ei kenkään valtoja kuolon, nuoret ja vanhat viikate lyö, kaikki ma voitan, kaikki ma korjaan, kaikki ma peitän kuin pyhä yö.»

Katso, niinkuin pilvi kaartaa taivaan kannen kirkkahan, hältä murhe mielen saartaa, tuntee kaipuun katkeran, vaipuu aatos, äsken lieto, silmä sumuun kyyneltyy, tuima pyrkii ilmi tieto, syvä niinkuin rinnan syy:

»Kesät kulkee, talvet vaihtuu. syksyt seuraa toisiaan, kerran viime hanget haihtuu, astut itse alle maan. Kukkii pääsi päällä kunnas, kulkee ihmisheimo uus. Mik' on miehen menneen lunnas, kuolleen kuolemattomuus?»

Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies, ei lannista hänt' elon ankaran ies, ei häälytä häntä se kuoleman kuoro, hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro, halu hällä on hehkuva, sammumaton, hän pyrkivi aatteensa aurinkohon, hän murtavi allensa maalliset lait, hän tuntonsa tuskille huutavi: vait! hän käy yli hellimmän armaimpansa, jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa, nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu, nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu, hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa, ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa, hän polvia myöten jo polkevi lokaa, kuin kukkia orjantappura-okaa, pois kaikkosi ammoin jo kauneus lauha, ovat outoja rakkaus, onni ja rauha, ei tunne hän autuutta tuokion hempeän, käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän, on kielletty hält' ilo kiitävän hetken, lepo hällä on päässä vain päätetyn retken, hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa, hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa, kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa, tiell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa, jo allansa rauniot sortuvat ryskää, hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää, hänen mielensä on kuni autio yö, min halki vain kaikkeus-aattehet lyö, sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta, hän tahtovi korkeimman kohdata kerta, hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo, hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo, hän askelin mittaa jo määrättömyyttä, käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä, on hällä jo kourassa kuolottomuus, sen eess' yhä ilkkuva uudin on uus, hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa, hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.

Helkkyvät hopeiset kielet yllä, alla, ympärillä: »Katso, mik' ihana ihme!

Kaikki, minkä polki miesi taivas-tietä käydessänsä, nyt miehen keralla käypi.

Minkä luonnon-vastaiseksi luuli mies valon-väkevä, luonnon-myötäistä olikin.

Minkä uhmaksi jumalten uskoi mies tulen-tukeva, olikin jumalten juhla.

Minkä tahdoksi omaksi, oli tahto taivahisten, itse aurinko elämän.

Kaikessa sama on tahto, vaisto valtava, ijäinen: toivo kuolemattomuuden.

Suurimmassa, pienimmässä: elää itsensä ylitse, suojata oman-sukuista.

Tuo on luonut luomakunnan, linnut puihin laulamahan, maat, ilmat iloitsemahan.

Tehnyt valtiaat väkevät, templit, linnat, taidetarhat, askaret aren ja pyhän.

Soinut kansan kanteleissa, työssä, toimessa inehmon, leikissä suvisen luonnon.

Lasten laulut, naisten naurut, kevätvirtojen vilinät, tuota kaikki kuuluttavat.

Sama kuoro kaikkialta yhtyy äänehen inehmon, vyöryy, paisuu pauanteena.

Kuolon kanssa kamppaella, tuo on aateluus elämän, ritar-lyönti luomakunnan.»

Helkkyvät hopeiset kielet, yltä, alta, kaikkialta, toiset raikuu kultakielet, laulaa luonnon kaikkivalta: »Ei ole eloa eikä kuolemata ehdotonta. Kunkin on kuolema sikäli, mikäli hänellä mieli, kullakin on kuolottuutta, min verran vaatia osasi. Tehnet suuria tekoja, elät sä tekosi verran, nähnet kauniita unia, elät sä unesi verran, luonet laulun lentämähän, elät laulun lentimillä, väkipyörän vääntämähän, sen kera pyörit ja pysähdyt. Siittänet pojan pätöisen, elät kanssa heimon helmen, puun pyhäisen istuttanet, itse kaadut puusi kanssa, koonnet maata, mammonata, elät maassa, mammonassa, jättänet jälelle muiston, kera muistosi murenet.»

YÖVARTIOLTA.

LAPIN TARKKA.

1.

Tuikkii tähdet pääni päällä: ilta lie vai aamu täällä?

Kulkee mailla kukkalemut: syksyn lie vai kevään kemut?

Häilyy kuutamossa huntu: elämän vai tuonen tuntu?

Kova kaikuu kannel ajan: alkavan vai lopettajan?

2.

Kysyn tuota, tunnen, tutkin, katson noidan kaukoputkin.

Katson vanhat, katson nuoret, monet raukat raakunkuoret.

Miss' on helmi heimon surun?
Tuolta täältä löydän murun.

Nää en ehjää enkä pohjaa.
Hetken oikku kansan ohjaa.

3.

Puhuu tähdet päällä pääni:
»Auringon on kuultu ääni.

Kesää kohti kuljetahan puhki takatalven pahan.

Elämään on miete mielten kautta kuolon pihtipielten.

Alkamaan on auki rata
Suomen valtaa valoisata.»

4.

Yhä tutkin, etsin tuota
Suomen suuren valtavuota.

Eikö saa jo ilmi sana,
Lapin loihtu laajempana?

Tummempana Turjan mahti, vankempana vuorten vahti?

Rohkene jo Suomen rotu, omaan vapauteensa totu?

5.

Puhuu tähdet päällä pääni:
»Vapauden on kuultu ääni.

Ilta meill' on muukalainen, aamunkoitto kotimainen.

Täyttyy vuosisatain takaa kansan haave, harras, vakaa:

olla herra oman tuvan, tuohon luoda oman luvan.»

6.

Kevähästä kertoo taivas.
Maa, mik' on sun syksyvaivas?

Kohti länttä, kohti itää
Suomen suuren seista pitää!

Kesken kahden vieraan verta tohdi itses olla kerta!

Kahtianne kalvan hurma tai on tullut Suomen surma!

7.

Huokaa maasta Mannun henki:
»Tunnen opetuksen senki.

Oli aika unelmoida, ois nyt tehdä, oisi voida.

Olla verin, olla vaistoin, mitä taatot hengen taistoin.

Suora oisi suunta ajan,— vaan on Suomen sielu hajan.»

8.

Yhä tutkin, etsin, kysyn
Epäilyksen lasna pysyn.

Miss' on suomalainen aate, on kuin yllä lainavaate.

Missä suomalainen veri, siinä ajan henki eri.

Turhaan katson kansan pohjaan.
Oman tieni itse ohjaan.

1908.

MAAN HÄDÄSSÄ.

Hymni.

Esitetty ensi kerran Yliopiston Kalevala-juhlassa 28/2 1910.

Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa vanhaa vapauttaan, lauluissansa korven kansa valtas meille vapaan maan.

Väinämöisen laulun laine vyöryy kautta maailman, taipuu aine, nousee maine maasta hengen voittoisan.

Vaikka tuiskii talvi lunta, paljon painuu alle jään, näkee unta ihmiskunta oikeasta itsestään.

Uusko uhkaa Suomen surma? Taasko tarpeen mahti maan? Tulkoon turma taikka hurma, kaikki yhteen kuulutaan!

Tuima tääll' on kehto, hauta, sankka saartaa pohjan yö, tääll' ei auta miekka, rauta, auttaa aatos, tarmo, työ.

SUORA SANA.

Juhlaruno nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville 18/11 1910.

Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät, jota omat koirat ja vierahat syövät, kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki, aivoissa ahtaus, sydämessä hanki, sulleko soisi nyt soittoni kieli? Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.

Aika, sa ankara, hallainen, nurja, aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja, hetki ilman intoa, hengen aateluutta, arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta, sulleko kaikuisi sieluni soitto? Ei!—Sinä soitat.—Sun on täällä voitto.

Europa, kaukaa katsova meihin, maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin, Englanti, lain koti, yksilön suoja, Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja, teillekö laulaisin taakse taivonrannan? Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.

Niinpä laulan itselleni, oman iloks' illan, suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan, vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen, synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen: —Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla. Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!

Sana suora, minne on mennyt se meiltä?
Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä.
Sana paljon käytetty, poljettu lokaan,
polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan!
Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse!
  Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.

Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri, missä se soi, siellä sykkää sydänveri, siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa, kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa: —Vapaus! Sa tääll' olet vain sana turha. Tule, ennen taistelo kuin salamurha!

Ei ole taistoa, missä ei miestä. Kantanut ei suotta Suomi orjan iestä, aatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima, outo jalon ylpeys, elonriemu reima. Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin? Orja olet kytketty maahan ikijuurin!

Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon, kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon, kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli, missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli… Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani, ethän ole emintimä, olet oma maani.

Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa, meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa, meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta, muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta: Ihmisyys! Ihanteet!… Ei, en viitsi, jaksa. Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?

Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä!
Sydämessä suuri usko kellä tääll' on, kellä?
Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa?
Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa?
Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa?
  Sanokaa! Ja hälle kaikki sävelniekat soittaa.

Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan siten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä tuloksista vaikk' ei koskaan valkeneisi yönsä. Tehköön, mit' ei tekemättä jättää voinut! Hälle hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.

KARJALAN KANNAS.

Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille omistettu.

Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on kaunein paikka seisoa, kaatua, suuttua, surra, vaan ei vierahan kakkua purra, ei olla pajarin poikien orja, vaan olla vapaa, suora ja sorja, uskoa oikeuden voittavan voimaan, toivoa tuomion torvia soimaan, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!

Maa meill' on yksi ja yks meillä veri, heillä on kansa ja esivalta eri, yks meill' on Suomi ja sama meillä rotu, emme me uusihin isänmaihin totu, muistamme maammojen kultaista kieltä, haastamme harmaiden taattojen mieltä, poljemme peltoa perkkaamaamme suojassa lain sekä Suurruhtinaamme, emme me rajan yli ryntää, tahdomme kylvää ja kyntää.

Karjalan kannas on vaikein paikka, Karjalan kannas on kunniapaikka taistella Europan silmien alla, vastata sortohon vapautumalla, kilpenä torjua, kalpana estää, Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää, Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa, vielä ei kaiveta Karjalan hautaa, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!

MAAMIES, MAHTI SUOMENMAAN—

Maamies, mahti Suomenmaan, taas sun voimas tarvitaan, Suomessa on suuri hätä, kysytähän kyntäjätä.

Suloinen on Suomenmaa, laulun maaksi lausutaan. Liekö kaunis myös sen kansa tarmoltansa, tavoiltansa?

Torppari tai virkamies, sama meill' on kotilies, sama myöskin Suomen laki rengillä kuin herrallaki.

Oppahamme oikeus, valkamamme vapaus, kukin itseänsä kaitkoon, sentään tunnussanan taitkoon.

Sodat suuret kestettiin,
hallan eljet estettiin.
Kestämmekö kerran vielä
Ison vihan miehen miellä?

HAKKAPELIITTAIN MARSSI.

In ecclesiam!

Sotaa etsineet me emme, rauhan tähden taistelemme, kas, kuin ratkee rautapaidat, katkee hengen kahleet, aidat. Aika ei nyt auran, kynnön— »Lakkaa! Lakkaa!»— aik' on kylkiraudan, rynnön— »Päälle hakkaa!»— Iske eestä Europan, synnyinmaan ja maailman!

Vaipui vapaa ihmis-usko, niinpä nouskoon kuolon rusko, Hakkaa päälle! Eestä haudan, Jumalan ja Suomen raudan! Kuulkaa, parkuu munkit, nunnat— »Säästämättä!»— särkyy, sortuu seurakunnat— »käytä kättä!»— Surmaa eestä Europan synnyinmaan ja maailman!

Päättyy päivä ratsumiehen tuvan taikka tuonen tiehen. »Lakkaa!»—Rauhan viidat lehtii, hengen kultatouot ehtii. Vapaa kun on ihmiskunta— »Lakkaa! Lakkaa!»— maata voimme mannun unta— »Päälle hakkaa!»— Voita eestä Europan, synnyinmaan ja maailman!

VAPAA MIES.

Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla; kun kaikki maahan kukistuu, hän seisoo niinkuin korven puu, ja kun hän kaatuu, kaatuissaan päin sortuu sortajaan.

Se vasta, vast' on vapaa mies, ken oman luoda tiensä ties keskeltä elon kuohujen ja ajan aatteiden; ei häntä vallat horjuta, ei joukon oikut orjuuta, hän yksin yönkin halki käy, kun tähteä ei näy.

Ja vasta vapaa mies on se, ken tyynnä lausuu Tuonelle: »Ma kuolla voin, mut kuole ei, min eestä työtä tein.» Ei kuolema lie ankarin; on kuolo seppel sankarin, kun vaatii häntä vakaumus ja ihmis-oikeus.

ERÄÄNÄ UUDENVUODEN YÖNÄ.

Nuor' on maani, nuor' oon itse myöskin, varhain alkoi aamu kummallekin, näimme vuorten päällä päivän-nousun, nousimme ja kohti kiiruhdimme— vaan nyt sumu sankka päivän peittää.

Toivoimme me totta elämältä, uneksimme uutta hengen aikaa, jolloin kauneus ois kansan usko, nauru naisten, laulu miesten miekka, sotaa käytäis, iskis innon tulet, jyräis vastatusten vakaumukset— vaan on väkivallan väärän aika.

Liemme heränneetkin liian myöhään; ollut lie se iltarusko, jonka vuorten päältä päivä näytti meille. Tullut yö on. Mennään maata, maani!

SUKUVIRSI.

Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.

Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill' on juuret vankat, tahto taivahalta. Oisko meissä orjan leima, ollaan kansa Kullervon! Riemukseen ei meitä riistä, sorra sortovalta. Seiskaa paadet, paikallanne! Toisianne turvatkaa! Vaaran tullen vainolainen valkamiinsa survatkaa! Kahden puolen Suomenlahta kukkii kaunis kansa, maa, suuri Suomenmaa!

Saarten sulhot, nienten neiet, kansa suuren kaupungin! Ahkeroikaa, aivot Suomen, suurta tehdään hiljaa. Viron viittoo heljä heimo, itkee vaimot Inkerin. Meidän täss' on kyntö, kylvö, vieras korjaa viljaa. Rajatonta rakkautta vaatii taisto kansojen. Uusmaa, joudu johtajaksi! Saat sa paikan parhaan sen. Taas on tarpeen Väinämöistä, haahta sankar-haavehen: Suomen vapauden!

VELJESVIRSI.

Viipurilaiselle Osakunnalle omistettu.

Minkä liitti luonnon Luoja, ei sitä ihminen erota.

Yks on maa ja yks on kansa, yksi kaunis Karjalamme, ikuinen, ihana, pyhä.

Elivät erossa veljet: virsi vieri tuulen teitä, laulu taivahan latuja, kutoi sillat kummalliset, kaaret ainaiset asetti tuvasta tupahan, kautta Karjalan sinisalojen.

Tuo on virsi veljesvirsi, kuultu Suomen hongikoissa, alta kasvon Kaikkivallan, pyhän päältä päiväkummun.

»Miettikäämme mennehiä, muistelkaamme muinaisia, tulta taattolan takassa, maita maamon kukkivia, ihanuutta talvi-illan, suvi-aamun armautta, kesän kerkeän menoa, syksyn synkän saapumista; kuinka paistoi kuudan valju hangille helottaville, kuinka paahtoi kultapätsi heinän nuoren helpehille, kuinka sai kotihin karjat pihahallin haukkuessa, kuinka hirnahti heponen tutun äänen tuntiessa, miltä maistui leivänkakku, käden karhean tekemä, oli olla turvallista, tuvan tumman karsinassa; veistellä pärevenettä, kuulla lapsen laulatusta, kehdon vanhan keinumista, taaton hiljaisen tarua, kummista salon sinisen, ihmehistä ilman kaiken, vainajista valjenneista, sankarten samoannasta, kihloista kilahtavista, häistä metsän morsianten, kun tuli kuningas itse, valkealla varsallansa, ajoi tietä virvatulten, tuonne kultia karisti iloksi inehmon lasten, onnen oudon etsijöille; niille, joilt' on mieli mennyt elonhaavehen ha'ussa, joilt' on hapset harmennehet taivon kaarta kurkottaissa, jotka sorjasti sotivat, taistelevat tappiolla, eestä päämäärän etäisen, puolesta unelman uuden, näkevät näkemätöntä, tekevät tekemätöntä, sortuvat sorahan polvin, mutta kilpi kirkkahana.»

Tuon ken kuuli veljesvirren lapsena isän kodissa, luona armahan emonsa, kotilieden lämpimässä, ei hälle elämä anna enää muuta kuin muruja, häll' on päässä päiväntähti, syömessä suru ijäinen, jok' ei lähde laulamalla, pakene pajattamalla Suomen tummista tuvista, Karjalan sinisaloilta. Laulu lapset yhdistävi, sillan kultaisen kutovi, rajat kussa kulkeneekin, vallat kuinka vallinneekin.

MARJATAN TÄHDET.

MARJATAN TÄHDET.

Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä, hiljainen ihmisen henki, tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin, suurten sulhojen mieliin, syöksyvät kanteletarten syliin, syttyvät soiton kieliin.

Tuosta on taru, tuima ja karu, mainittu pohjolan mailla: Loista ei tähdet, Marjatan tähdet, muiden lamppujen lailla, tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo taikka ne taivohon nostaa, autuuden äärettömyyttä ne uhoo taikka ne kaataa ja kostaa.

Yö oli aaveen, yö oli haaveen; sulho ja morsian kulki, helkkehet unten, välkkehet lunten yö pyhä piiriinsä sulki, seisoi hongikko harras ja vakaa, kuutar kummia seuloi, valkeus taivahan rantojen takaa morsiushuntuja neuloi.

Virkahti sulho, sureva sulho: »Luonto jo laittavi kesää, meillä on rakkaus ainoa rikkaus, meillä ei vuodetta, pesää, olla ken maailman orja ei saata, hälle sen maailma maksaa, suo hälle haudan syntymämaata; vieläkö jalkasi jaksaa?»

Vastasi nainen, vakava nainen: »Eespäin on talvinen tiemme, vastassa vaikeus, mielessä haikeus, kauneuden viestiä viemme, kuljemme rakkauden palmuja kantain, päällämme päilyvä totuus, vaadimme valkeutta taivahan rantain; rohkea, kuulun sun rotuus!»

Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet, kannella korkean taivaan, astuivat aatteet, maailman-aatteet, elämän ankaran vaivaan, heittivät pitkän, säihkyvän säteen idästä läntehen hamaan, painoivat käden toisehen käteen, käskivät kiiruhtamaan.

Viikot ne vieri, vuodet ne kieri, ihmiset aikojen mukaan; taas kesä tuli, taas lumi suli, kuullut heistä ei kukaan. Rannalla vieraalla valkeni luunsa, huuhtomat hyisen laineen, kattamat kukkivan kauneuspuunsa, mainitsemattomat maineen.

ILDIKO.

—Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves, miksi sa murhasit mun? —Attila, Attila, ah älä kuole, kuolleista herätän sun!

—Ildiko, ah hius-himmeä, miksi teit teon vilpillisen? —Attila, ah sotalaumojen surma, syy oli rakkauden.

—Rakkausko raudan sun morsius-yönäs suuntasi syömeeni näin? —Miksi et enemmän mielinyt mua, katsoit tähtihin päin?

—Katsoin tähdistä kohtalon teitä, siksi ma unhotin sun. —Ollut et enää hunnini hurja, loukkasit lempeni mun.

—En ole entinen Attila enää,
Jumalan vitsa ma lien.
—Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,
tietävät petturin tien.

TURHA KAUNA.

Turha sun mulle on kaunaa kantaa, retkeni rientää jo taivahan rantaa, kohta, kohta sen taaksi haihtuva on elon harhaisen haaksi.

Mahtuvat sinne syyttävät sanat, laulujen laineet ja venhojen vanat, kenties kun olen siellä, muistaa voit mua muullakin miellä.

Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
Pyydä en suotta, sen sallimus tietää,
sama, mi tielleni johti
Sun, jolle lempeni leimuta tohti.

Taikka jos ahdas on maapallo meille, keskenkin tulla voi Tuonelan teille, sattui jo surmaava nuoli, voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.

Mut älä ilmaa myrkytä multa! Tukehtuessakin syöksen ma tulta, poltan rikki ne rinnat, jotk' oli muinoin mun onneni linnat.

DIES IRAE.

Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.

Eikö palausta konsa? Ei, on tullut tuomionsa, lyönyt hetki, juossut hiekka, noussut kuolon kuuramiekka.

On nyt hetki suurin hällä: ostettava elämällä kutsumuksen kultamuru, itselönsä ikisuru.

Sydän kiertyy synkän miehen. Rauta iskee rautatiehen, liehuu liina, katoo juna; sammui pilven viime puna.

Nyt on tehty murhatyöni, nyt on yksinäiset yöni, nyt voin itkeä ma ilmi, mitä kestin kuivin silmin.

Hulluus varmaan suuni sulki, nyt voin huutaa tuskan julki: tahtonut en itse tätä, tein ma pakkotehtävätä!

Häll' on elo eessä, mulla takanani tuiretulla. Sulle ollut este oisin, jos ma oisin tehnyt toisin.

Myöskin inha itselleni.
Särkyköön mun sydämeni,
menköön onni sun ja minun!
Nyt on voitonseppel sinun.

Vaan jos takaisin hän palaa?
Jos hän mua muistaa salaa?
Silloin helmahansa heityn,
syöksyn syvyyteen ja peityn!

MENNYT.

Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni.

Muutti linnut maille muille, meni armas nainen, yksin yön pimeän lintu rinnassani laulaa.

—Oi Jumala, sano minulle milloin kesä tulee? —»Silloin koska kirkonkellot matkallesi soittaa.»

—Oi Jumala, vielä virka, milloin päivä nousee? —»Silloin kun vihanta virpi kummullasi kukkii.»

—Hyvä Jumala, etkö luule, että armas palaa? —»Palajaa, kun vieras sulho vierellänsä kulkee.»

—Lausu, laupias Jumala, vielä viime sana: yletänkö ystävääni Tuonen tuolta puolen?

Vaiti on Jumala, vaiti meri, maa ja metsä, yksin yössä mielipuoli puhelee ja huutaa.

KEVÄT KIRKKAHIN.

Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos armahain tulis vastahain?

»Älä muuta kuin sula silmin, suin, kuole riutuen kera hankien!»

Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos antais hän mulle elämän?

»Älä muuta kuin tee tenhoutuin vala valkoinen kera kukkien!»

LOUKATUT.

Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!

Emme me yhtyä voi, emme myös erota saata, lempiä emme, mut emme myöskään lemmestä laata,

Tehnyt olen väärin ma sulle, siitä mun sydämeni murtui, tehnyt olet väärin sa mulle, siitä mun tunteeni turtui.

Sultakin kuollut on herkin.
Tiedän, se on oma syyni.
Menneet on onnemme keväät,
eess' ikitalvi on tyyni.

Mutta kun nään sinut jälleen, silloin mun silmäni vettyy, taas käsi hyljätty kohoo, taas sydän pettynyt pettyy.

Nään, miten sielusi sunkin kurkottaa mua kohti, kuulen kuin sydämesi nyyhkii, kerran mi toivoa tohti.

Lasket sa leikkiä jälleen; taas käsi tarjottu vaipuu, muuta ei meillä kuin muistot, murhe ja toistemme kaipuu.

Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rakkauden kahleet, harteilla töittemme taakka!

RUNOKIRJE.

Rakastettu, armastettu
    ijankaikkisesti
Kuinka kuolis lempeni,
    mi nyt jo kaikki kesti?

Saat sa olla armoton
    ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
    ma sulan niinkuin vaha.

Saat sa olla uskoton,
    ja että ootkin, tiedän!
Kuolla olin kerran tuosta,
    hymysuin nyt siedän.

Täällä, tähtitarhassani,
    hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
    Sa ainut, armas yhä.

Tule tänne, tähti-yöhön,
    tänne, missä olit,
ennen kuin Sa menit pois
    ja toisen omaks tulit!

Tääll' on taikalinna tehty
    Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
    ja uuden haaveiluista.

Tule! Etkö nää jo, kuinka
    sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
    himmenee ja hiutuu.

Sammuu sanat, säveleet
    ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
    Ylevinkin vajoo.

Mikä vaipuu, vaipukoon!
    Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
    meiltä eron estää.

NÄKY.

Minä nään, miten isäsi muisto sun sielussas himmenee, miten itsekin himmenen siellä ajan vierressä vitkalleen; sama kohtalo sunkin saartaa, myös sen, jota rakastat, pois, pois, ah ijäksi mennen kera lempesi katoat.

Ah, kaukainen jälkipolvi, mi teet kuin kerran ma, mi kurkoitat unikuvaa elon entävän kuilusta; se pettää, se pettää, se pettää kuin hän, jolle lempeni jää, pois, pois, ah ijäksi mennen ikityhjyyteen häviää.

MARIA ANTOINETTE.

Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von Fersen, sa Ranskan valtiatar.

Sun polkusi kumpuja kulkee, ma mies olen alhainen, on liikaa jo, että sa arvaat polon rintani rakkauden.

Maria! Maria! Miks jälleen mua suulle sa suutelet? Sen nähdä voi vihamiesi, sitä varmaan sa muista et, hyvä nimesi mulle on kallis, sun mainees on maine maan, jos lempemme ilmi tulee, moni kulkevi kuolemaan.

Maria! Miks et mua kuule? Maria! Miks suutelet taas? Sua eikö liikuta henkes, ei mainees, ei maine maas? Maria! Sa tiedät, että sua yksin ma rakastan, vuoks lempeni nyt sinut hylkään, käyn kaukaiseen sotahan.

Mitä mulleko jää, Maria? Pyhä lempeni mulle jää, jää mulle mun onneni muistot ja puhdas tuntoni tää. Olet kallis sa mulle, Maria, mut kalliimpi kuin sinäkin, on mulle mun kilpeni kirkas, vala viimeisen ritarin.

KUNNIA HÄLLE!

  Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
  kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
  kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri
  ja minulla oli
vain oma taakkani suuri.

  Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
  sortunut oisin,
nyt ollut raunio soma,
  mutta mua auttoivat
maailman valkeimmat kädet,
  kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.

  Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään,
  hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää,
  kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi
  esiin, rakasti,
rohkaisi, anteeksi antoi.

Kunnia hälle,
  henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
  kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
  helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
  hunnulle huomisen ruskon!

KOHTALON KIRJA.

IKÄVÖI, IHMINEN!

    Ikävöi, ihminen,
kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
    päiviä lapsuuden,
aikoja armaita hempeän hoiveen,
    isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla,
    untesi neitiä,
häntä, mi pois meni hämärien lailla.

    Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan,
    lempesi taikaa,
riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
    retkiä marjassa,
laineita soiluvan salmen ja lahden,
    käyntejä karjassa,
kesä-yön ääniä yksin ja kahden?

    Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
    istuen illoin,
tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
    kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
    vitkahan vaipuu,
vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?

    Nauratko koskaan
silloin sa naurua ivan ilkamoivan?
    Säikytkö, joskaan
kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
    Painatko pääsi
silloin sa peljäten, kulmilta harmaan?
    Särkyykö jääsi
muistosta, toiveesta mennehen, armaan?

    Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
    hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
    Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
    Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

    Kyynelten armo
syntymälahjoista laupein on meille,
    surun suuren tarmo
kylvetty siunaten sydämien teille:
    kärsien kestät,
silloin kun nauttien sortuisit ammoin,
    itkien estät
itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.

    Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
    Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
    Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
    Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.

PYHÄ MARTTI.

Legenda.

Pyhä Martti, mahtava piispa, yli ratsasti Ranskanmaan, jalo alla jalkova orhi, kaks knaappia seurassaan.

Tuli ryöväri vastahan tiellä:
»Hei, henki tai kukkaro!»
Pyhä Martti, mahtava piispa,
pään herjalta halkaisi jo.

Taas eespäin ratsahat rientää; puri pakkanen ytimiin, hevon harja huurtehin hohtaa, jää kasvavi kannuksiin.

Tuli kerjuri vastahan tiellä:
»Ropo köyhälle, herra, suo!
Ei varrellein edes vaippaa
hän jättänyt, ryöväri tuo.»

Pyhä Martti, mahtava piispa, ei miettinyt kauempaa, löi kahtia vaippansa kalliin: palan suuremman kerjuri saa.

Taas eespäin ratsahat rientää; puri pakkanen ytimiin, yön taivas tähtihin ratkee, mut tähdissä kuiskailtiin:

»Kunis ratsastaa Pyhä Martti, sinis siunattu Ranska on, sinis viattomalla on suoja, pää konnien turvaton.»

Yön tähtien tuikkeessa kiitää uros jäisellä orhillaan, vilu-viittainen, kypär-kylmä, kaks knaappia seurassaan.

Kun kuuluvi kavion kopse, rikas vuoteellaan vavahtaa, kädet ristivi köyhä, mut konna hätähuutohon havahtaa:

»Sinis ratsastaa Pyhä Martti, kunis maan päällä oikeus on, kunis täyttynyt Jumalan tahto on laupias, lahjomaton.»

Yhä ratsastaa Pyhä Martti, käy tuomio teräksinen yön talvisen tähtien alla yli maan, läpi sydämien.

HAUTOJEN KESKELLÄ.

Tuijotin yöhön sankeaan. Näin minä lumisen kirkkomaan, ristejä silmänkantaman päähän. Oli kuin sieluni käynyt ois jäähän— hirmuinen valkeus!— niin hiljaist' on keskellä hautain.

Risti ristiltä kuljin ma, luin minä kirjoituksia, tuossa outo ja tässä tuttu, kerjäläinen ja silkkinuttu, kaikki jo multaa— niin hiljaist' on keskellä hautain.

Vait! Kas, laulua yössä soi! Hautojen kesken ken laulaa voi? Laulaako kuolema kullallensa, syksykö valkeelle vaimollensa, Talvettarelle— niin hiljaist' on keskellä hautain.

Kohden laulua kuljin ma. Ken oli kumma laulaja? Näin minä miehen yksinäisen istuvan juurella ristin jäisen, polvilla kannel— niin hiljaist' on keskellä hautain.

—»Mitä laulat, sa laulaja?» »Laulan kuoleman kulkua poikki vetten ja poikki maiden, halki haaveiden autuaiden— kuuletko kuoma, miten hiljaist' on keskellä hautain?»

Katsoin ma hulluhun laulajaan. —»Mitä kallista sulta on kuollutkaan? Miksi istut kuin peikko yksin? Mahtunemme me vieretyksin virren työlle—» niin hiljaist' on keskellä hautain.

Katsahti laulaja minuhun: »Lapsesta asti jo tunsin sun. Miksi hoiput sa hautojen päällä? Tiedän, on armain aikas jo täällä, kummitus olet—» niin hiljaist' on keskellä hautain.

Tartuin päähäni tuskissain. oman ma ääneni kuulin vain, ristit, haudat mun silmistä haihtui, valkeus pilkkopimeäksi vaihtui, murheeni muistin— niin hirmuist' on keskellä hautain.

»SE KUITENKIN LIIKKUU!»

En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa, on murhe mulla työksi vaihtunut, nään kukat, kummut sekä sinitaivaan kuin ennen kuultavina, kirkkahina; ja veren aallot hyrskyy valtavina, ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää, taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää, ja käsi sydämellä maailmalle ma lausun, voitetulle voittajalle: se kuitenkin liikkuu!

Kun vieno joutuu keskeen karkean, niin useasti karkeampi voittaa. Ken kuulee ärjyessä ulapan, jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa? Ja lapsi vaikee. Min' en vaiennut, näin monta sortuvan, en sortunut, ma opin sotalaulut lainehilta ja tarmon julman taivaan jumalilta, voin käyttää kalpaani kuin kanneltain, löin monta iskua ja itse sain: se kuitenkin liikkuu!

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo, min luulin murtuneen jo hautaan mustaan, se päältään rautapantsarinsa luo, se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan. Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa, taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa, nään tuhat silmissäni tulikerää, maailmat syntyy, sydänhaaveet herää, ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko, maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko, se kuitenkin liikkuu!

Te tuokaa tänne Lapin tunturi ja sydän tää sen alle haudatkaatte, se senkin alla vielä liikkuvi, maanjäristykset tuntea te saatte; se polkekaa, se pistää kantapäähän, se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän, se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit, se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit, ja voittolauluin kivikaaret kaikaa, kun irti, ihannoiden uutta aikaa, se kuitenkin liikkuu!

Ma tiedän kyllä: tulee kuolema ja elonlangan armaan poikki leikkaa, voi olla kylmä, valju huomenna se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa, maan alla maata, päällä multaa syli; mut yli haudan, kuolemankin yli käy vapaus, jolle sykki sydänkulta, se elää, henkii, vaikka painaa multa, se palaa liekin lailla syksy-öissä, tyrannit pelkää, mutta kansain töissä se kuitenkin liikkuu!

Ah, isänmaani, armas aatoksein, suruni, riemuni ja itku illan, ma sulle veisaan virttä Galilein, kun tuuli leikkivi yön suortuvilla, maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee. Sua herättääkö edes hetki ankee? En usko. Yössä myrkky-yrtit itää, maan ohjaksia henget pienet pitää. Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki ja sorron, pimeyden, tään kansan henki se kuitenkin liikkuu!

SÄHKÖFANTASIA.

Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?

Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on. Tuli sieluni onhan sammumaton. Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet, pihat taivahan, pilvien jyrkänteet, oman itsenikin osaks tuntea voin— sa yksinkö outo ja verhottu noin?

Siis lienet sentään Jumala. Sun ukkosessa kuulen ma, nään revontulten räiskehessä, myös ihmisessä, eläimessä, kannella taivaan, kaikkialla, ilmassa, maassa, maankin alla.

Mun sielussainkin olet siis.
Jumala, Lempo taikka Hiis,
    Sa hirmuinen,
    Sua palvelen,
    Sa suloinen,
    Sua rukoilen,
suo voimasi minussa vallita,
minut lataa liekeillä, laululla!

Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan? Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva.

Ja olenhan itse vain vastavirta. Käy halki henkeni elämän pirta, teen työtä, taistelen, pyrin, toimin, en tiedä, lienenkö kude, loimi. Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.

Sukkulan surinan pääni päällä kuulen enkä arvaa, päivän neitikö helskyttää hääkangasta kultakarvaa. Mut jos hän Päivätär päreä ois, niin tottahan aamu koittais, ja jos hän kultakangasta lois, niin ilosta ilmat soittais!

En tiedä. Yön sylissä yksin seison. Ukon jyrinän kuulen, nään salamat, tunnen päässäni nousevan hiusten— pelvostako? kauhustako? Sanasta salaisen sähkön.

Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?

Jos olet myötäinen minulle, miksi et minulle taivu? Jos olet viholliseni, iske, että eessäs vaivun! Virrat sieluni sulata yhdeksi! Asetu itse myötä tai vastahan! valitse!

VAELTAJA.

Ystävät, ystävät, ette te saavuta mua, ain olen siellä, mistä ei etsitä, ain olen täällä, mistä on mentävä, teidänkin tultava, vuorilla, laaksoissa, autuuden niituilla, alhoissa, rotkoissa, kuoleman notkoissa, uhmaten, säikkyen, vapaana väikkyen, vankkana astuen, kaahlaten, kastuen, soitakin sotkien, polkuja potkien, polkematontakin taivalta tarpoen, suuntaa montakin, tutkien, arpoen, uuttakin uurtaen, puskien, puurtaen— kuinka siis mua saavuttais vihamiesi?

TOTUUDEN ETSIJÄ.

Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut— en niitä tavannut kiinni.

Keinuivat kuvien sarjat Intian ikilehoissa, virran vienon lainehilla— olivat uinuttaa minutkin. Entäpä Egyptin maasta löytäisin salasanani?

Matkusti matematiikka mittoinensa, muotoinensa haudoilla entisen Egyptin— sit' oli kotona kyllin.

Synagoganko sylistä löydän varman vastauksen, Galilean laaksoloista, ristin kultaisen kuvusta?

Jehova jyrisi siellä niinkuin pitkän pilven ääni, värisi veriset uhrit, vavahteli kaikki kansa alla Abramin Jumalan, Isakin ja Jakobinkin: itse vaati ihmis-uhrin isä poialta omalta, kuolon kurjan ristinpuussa vuoksi herjan ihmisheimon.

En ma löydä etsimääni.

Menen sieluni sisälle, oman rinnan onkaloihin, löydän luottehen lujimman, jolla torjun turmat kaikki.

TITANIC.

»Lähemmä, Jumala, sua!»

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Uppoo linnamme uiva.
  Maailma hukkuu,
katoo kaikki jo kuiva.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Aukee allamme syvyys,
  laulumme lakkaa,
päättyvi pahuus ja hyvyys.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Nyt ei tuoll' ole ero,
  liet rikas, köyhä,
tuhma tai maailman-nero,
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
On joka usko nyt vapaa.
  Yksi on varma:
huomen meitä ei tapaa.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Vaivumme vitkaan ja varmaan,
  yllämme tähdet,
vierellä jäävuori harmaa.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Tyynet on taivahan pielet,
  tyyni on meri,
tyynemmät meillä on mielet.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ei hätämerkkimme auta,
  ei sana sähkön,
ei valo, ei tuli, rauta.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ei anovaisina armon,
  suorina seisten,
patsaina paatisen tarmon.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Soittaen sorrumme, veikot.
  Meilläi on vaimot,
meilläi on lapsoset heikot.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Yksin on kuoltava kunkin.
  Auta ei mua,
jos näen suistuvan sunkin.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Siteet sielujen katkee,
  ihmiset eroo,
rakkaus, ystävyys ratkee.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Kulkeva kuu on ja päivä,
  meiltä ei koskaan
häipyvä kuoleman häivä.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Seisomme polviin jo veessä.
  Kumppani, soita,
soita kuoleman eessä!
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Soi tuhat-ääninen kuoro.
  Jäävuori vastaa:
huomenna toisten on vuoro.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Tyhjyys yllä ja alla.
  Hyinen on meri,
hohkaa maailman halla.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Huulemme hyytyvät torviin,
  soitamme sentään,
huudamme kohtalon korviin:

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Tuo elon kaiken on tunnus,
  on joka teon,
on joka tehtävän punnus.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Vaipuu nyt Salliman vaa'at,
  lienemme hienot,
lienemme halvat tai raa'at.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Kuole ei kauneus, joskaan
  täyty ei kaipuu,
pääty ei etsintä koskaan.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen kunnia soikoon,
  ihmisen voima
voittaa kuolonkin voikoon.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Laineet jo päällemme pauhaa—
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Soitamme ihmisen rauhaa—
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen kunnia olkoon—
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen ihanuus tulkoon—

KUVIA JA MIELIKUVIA.

LAPSEN KIRKKO.

Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!

Kuunteli sitä hän lasna kodin köyhän kynnykseltä, oman äitinsä sylistä, keskeltä sinisalojen. Salot raikui, vaarat vastas, kierteli pyhäinen kaiku, sai lapsi sanelemahan: »Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?»

Virkkoi äiti: »Toisti, toisti, kun sa vartut vaaksan verran.»

Varttui lapsi vaaksan verran, vieri jo veräjän suulle, näki hän kirkkotien katoovan kaukaisehen hongikkohon, juoksi hän kohin kotia: »Olen nähnyt kirkon, kirkon!»

Kysyi äiti: »Minkä kirkon?»

»Näin minä ikkunat isoiset, harjat pilven-piirtäväiset, niitä patsahat piteli maasta asti taivahasen. Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?»

Hymyili hyväinen äiti:
»Kun saat sa paremman koltun.»

Sai poika paremman koltun, pääsi kerran kirkkohonkin, näki hän oikean tapulin, tapulissa kellot kaksi, tuli itkien kotihin, kaihomielin kartanolle: »Oma kirkkoni parempi oli huojuhongikossa. Nyt sekin on minulta mennyt.»

Eikä kohdannut enempi, ei elossa, kuolemassa eikä kuoleman takana kaukometsä-kirkkoansa.

ERÄS BERLINI-MUISTO.

Pienoinen kapakka
Charlotten-kadulla!

Et ole pienin sa mun muistoini kirjassa.

Niin monta iltaa näin sen peilissä ystävätäin.

Hän poissa on minulta nyt, ma yksin yöpynyt.

Hän muita jo lempi kai; kuva korvata sorean sai.

Ja jäähtyi kahvikin, kun istuin ja uneksin.

Ja kyynelet kylmät vain mun vierivät poskiltain.

Tarjooja-tyttönen mua katseli säälien.

Lie rukkaset saanut hän, näin näytti hän miettivän.

Tai tyhjä sen kukkaro on
Kuka lieneekin onneton?

Oi, tyttönen herttahin!
Sun aatokses arvasin.

Ja oikein sa arvasit, kun kurjaksi luulit mun.

Raha, jonka löin pöydälle, mun viimeisein oli se.

Mut silmäni kyynelet ne olleet ei viimeiset.

Jäi jäljelle paljonkin, tuli uusia myöhemmin.

Kaikk' onhan jo lopussa, yhä raukka rakastan ma.

NUORI NIETZSCHE.

Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin on arvoinen, jota säästää ja säälii ne hullut, että pelkään ma katsoa kuolemaa kuin kumppani silmäterään— Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään sitä päivää, jona ma herään!

Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain: mun aatteeni armahimmat, mun henkeni heleä morsian, tuon suudelmat tulisimmat, hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi ja minuutit miljoonaksi, joka yhdellä sydänyö-katseellaan tomun tään teki jumalaksi!

Ja unta, untahan kaikk' on tää: mun murheeni mustimmatkin, epätoivoni, tuskani, taistoni, sydänkaihoni katkeratkin; mitä oon minä, onneton, kärsinyt, mitä mulla on onnea ollut, on unten aaltoja ollut vain ja unten tuomana tullut.

Tuo koittaako päivä, kun laskea mun pitäisi pitkin öitä, elon paatisen polkuja suunnittaa ja ankeita arkitöitä, jona oisin ma yhteiskunnassa yks— kentiespä kohta jo kaksi— ja vuosi vuodelta vaipuisin taas raa'aksi rahvahaksi?

Ah, älköhön tulko se milloinkaan! Mut terve, mun päiväni sorja, mun päiväni ylpeä, seppelpää, jona en ole onneni orja, jona seison ma seppona murheen, jona aatos on ahjossa valkee— sa terve, päiväni punainen, kun haaveiden kuoret halkee!

En maitoa suoniin ma saanutkaan, mut sain minä tummaa verta, se otsasuonissa ouruaa, kun kuohuun se nousee kerta… minä kuulen kuin kohinan kaukaisen tai tuhanten miekkojen melskeen— hei, tunnettenko te, ystäväin, tuon alkavan aamun helskeen?

Ja silloin mun silmäni pimentyy, mut sieluni salamoitsee— haa, kuulettenko, kuin myrskyssä mua taivahat jumaloitsee? Olen arkki-enkeli Mikael, mua Auringon parvet seuraa— päin, lapset, laumoja pimeyden, päin ihmis-yön jalopeuraa!

NUORI ALKIBIADES.

Yksinpuhelu.

Oi, miks en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin tanner, oi, miks en nähnyt miekkain leimausta ja mastometsää, meren täyttävätä?

Miks ei mun aikanani vapaus ollut kuin entis-aikaan verin ostettava ja miks ei miljoonat nyt Persian ylpeinä yli vyöry Hellesponton?

Tää aik' on aika sankarmuistojen, ei sankartöiden. Tääll' ei tilaa niille. Maa turvattu on, meri meille altis, Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein, ja niinkuin paasi liittyy paatehen, niin nousee maani mahtavuuden muurit.

En luotu muurariks, en muiden töiden rakennusmestariksi. Olla tahdon ma omain aatteitteni arkkitehti.

Haluni usein oisi hävittää maan tasalle nää templit, linnat, pylväät, vain siks ett' uudestaan ne luoda voisin.

Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.
Kaks kansaa täällä kiistää valtikasta,
Ateena yks ja toinen Sparta, kumpi
lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.

Ne veljessotaan tahdon yllyttää, hävitän toisen toisella ja uuden luon kansan raunioille entisien, min veri on kuin Alkibiadeen: puoleksi tyyntä, puoleks myrskyä, puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä, puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan armautta päivän, hengen hienoutta, hitunen hekkumata Persian ja ryydiks vielä raakuus pohjan kansain, näin valmis Alkibiadeen on nektar, min tarjoan ma taivaan jumalille.

PIKKU HELKA.

Kun sa naurat, nauraa sydämeni, kun sa itket, hyytyy hurmeheni, tunnen tuskaa, avutonta aivan, kun en arvaa aina syytä vaivan.

Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät, minuun katsoo niinkuin kaivot syvät, silloin kasvonsa pois kääntää taattos, itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.

Tunnen katseen, kysymyksen tunnen.
Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?
Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;
vierit vihdoin muiden lasten mukaan.

Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka, siitä tunnen sinut, Helka parka! Olet tyttäreni, kuulut sukuun, surun heimoon, surman lasten lukuun,

rotuun, joka rakkautta janoo, hirven silmin armahdusta anoo, kärsii, herkistyy, ei kauan kestä, kuolee sydämensä ylpeydestä.

VANHA TÄTI.

Hapses jo harmeni, vanha Täti, etkö jo levätä voisi?

—»Hoitelen lapsia siskovainaan, leponi hyödytön oisi.»

Selkäsi köyrtyy, vanha Täti, aika on huolesi heittää.

—»Talutan siskoni lapsen lasta sikskuin multa mun peittää.»

Jalkasi horjuu, vanha Täti, katkeat kadulle kerran.

—»Silloin kun en ole tarpeen enää, nukahdan huomahan Herran.»

KAHDET SILMÄT.

Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki tai ei mitään; niiden vierell' loisti silmää kaksi sinistä kuin lemmenkukka rannan, eikä mitään vaatineet ne multa, mutta lupasivat kaikki, kaikki.

Ja ne voitti, silmät synnilliset, ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki, kodin, heimon, työni tyynen onnen, ylpeyden ja omantunnon rauhan, enkä mitään, mitään saanut vastaan, vaan mun autuutein ol' antaminen.

Taaskin loistaa mulle silmät kahdet, toiset suuret, suruiset ja tummat, suurentamat pitkäin kärsimysten, ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa: »Karatkaamme täältä kauas, sinne, missä arvokkaamp' on ihmis-elo, alkakaamme ajanjakso uusi, nousten, nostain toinen toisiamme, kohti korkeutta öisten tähtein, ihanuuteen itselömme pyhän!»

Näin ne tuikkii mulle tummat silmät; mutta kiehtoo myöskin silmät toiset, siniset kuin ensi railo jäässä, jossa päivän kilo karkeloipi: »Tule, sylitysten syöksykäämme, nuoret oomme, riemustamme rikkaat, tai jos sinä et, niin olen minä, annan armauteni täyden sulle, suutelen sun kuninkaaksi taikka tapan, ett'et enää toista lemmi!»

Aika muuttuu, minä myöskin muutun; silmät suuret, suruiset ja tummat samat on kuin ennen synnilliset, silmät, joista kilo karkeloipi, ovat ystävättärensä parhaan— luulen, taaskin voittaa synnin silmät.

VANTEENHEITTÄJÄT.

Pikakuva.

Lentävi vanteet ristin rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.

Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat, neitojen helmat hulmuelee, herrojen otsilta tippuvi tilkat, kenpä se ylinnä keikahtelee? Talon rouva nuori ja notkee.

Hänpä se kaartehen kauneimman heittää, lausehen sorjimman suustansa suo, ripsillä pitkillä silmänsä peittää, oravan-silmänsä ruskeat nuo. Ja vantehet lentää ja liitää.

Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu, sihtaa silmää kuin tulijous. Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu, siitäkö nauru ja kikatus nous— talon rouvan vetreän vanteen.

Istuvat kuistilla vanhemmat herrat, maistavat maljoa höyryävää. Unhottuu puhe useat kerrat, nyykähtää ukko rovastin pää, kun vanteet niin kauniisti lentää.

Ah, älä katsele vartta sa tuota liioin, maisteri liekkisyön! Karkkoa kaunihin naurajan luota, pelkää keijuja kesäisen yön! On nuori vanhalle mennyt.

Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.

YÖVIRSI.

Salamat välähtelevät yössä mieleni pimeän, sinkoovat siniset liekit tuskieni tuntureilla.

Näen hengen huimat kuilut, kuulen laulut Tuonen lasten; olkoonkin iloni yöhyt.

Yöhön mökkini rakennan, yöstä virteni viritän, laulan mahdit maan povesta, synnyt synkät yön vesistä, peitän päivän paistamasta, tärisytän taivonkantta, itse istuinta Jumalan, sydämen särkyneen sävelin, virsin yöstä nousevaisin.

Tahdon olla, tuskan tulkki, tuskan tulkki, päivän peikko, veli kaikkein kärsiväisten, runo syyllisten sydänten.

Syyllisten? Mikä on synti?

Loit, Luoja, halut minulle, panit paalut kaikkialle: »Tähän asti, ei etemmä!» Mutta ma käyn etemmä, uhmaan käskyjä Jumalan, jot' en tunne. En sinulta pyytänyt lahjoa eloni, en siitä sinua kiitä.

IRJA.

Eräs katkelma »Simo Hurtta»-sikermästä.

Istui Irja yksin koissa, kuuli sanat kauhun, turman, istui impi unelmoissa, itki, tunsi hurjan hurman, ylleen vaatteet parhaat puki, jalkaan kautokengät pauloi, suortuvansa pitkät suki, sukiessa hiljaa lauloi:

»Hyvästi nyt onni lauha, peipot pienet lehtipuissa, jää nyt kesä-illan rauha, sateenkaaret salmen suissa, terve myrsky, terve sota, terve elon ukkoshetki, terve tuskan tuiman ota sekä riemut, rikoksetki!»

Hiljaa Hovin tietä kulki; sai hän Hurtan kartanollen, vitkaan portin suuren sulki, vartoi hetken vaiti ollen; vaelsi jo poikki pihan, sydän sykki kuuluvasti, rinta ratketa ol' ihan; saapui Hurtan eteen asti.

Ylpeä on Sormun Irja, tulikukka, suolla soihtu, kiehtova kuin noidan kirja, väkevä kuin velhon loihtu; ei hän pyydä, ei hän palvo, patsahaksi häntä luulet, kostea on silmän kalvo, puoli-auki punahuulet.

Hurtta katsoo, katsoo. Terät silmäin pienentyy ja suurtuu, tuikkii eessä tulikerät, himmeäksi huone huurtuu. »Mitä tahdot?» Hurtta puhuu; vierii hiljaa hetki, kaksi, vihdoin ääni vieno huhuu: »Tahdon taaton vapahaksi.»

Nyökkää päätään Hurtta. Soluu hetket niinkuin virran juoksu, missä illan joutsen joluu, tuntuu tuores lehden tuoksu. »Mitä varrot?» Hurtta sanoo; vierii hetki; kaksi, mutta kohta ääni armas anoo: »Varron sulhon vapautta.»

Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu aika niinkuin suvi-yöhyt, missä huomenruskot huljuu, vaikk' on mailla varjovyöhyt: lentää, liitää suuret perhot, syttyy helaatulten palot, punertavat pilven verhot, kangastuvat taivaan talot.

Virkkaa tyttö viimein: »Lähden.» Käypi Hurtta käteen hälle, lausuu: »Tyttärensä tähden taaton annoin elämälle, sulhon morsionsa vuoksi, itseäs en enää anna. Jääös, hyvä, Hurtan luoksi, Hurtan huolet, riemut kanna!»— * * * * *