NIIN SINUA KATSOIN, NEITI—
Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti, kuin korpi kevätkäkeä, kunnahalta kukkuvata.
Kukuit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, helkytit keväiset kaiut, herätit salon sävelet puroina porisemahan, kanteleina kaikumahan, tuulen viedä, toisen tuoda, vaaran vastahan sanoa.
Niin on nyt minun iloni kuin lapsi lelua vailla, niin on nyt minun eloni kuin kevät käkeä vailla, kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.
MINKÄ TAISIN, POIKA PARKA?
Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän, Luojan suuren syttämälle?
En minä sinua syytä enkä syytä itseäni, syytän syitä suuren Luojan, pattoja pahan Jumalan, poven pienen pyöreyttä, varren hoikan valkeutta, kulmakarvan kauneutta, kautokenkien keveyttä.
Alas sa alati katsoit, katse loisti luomen alta, liekki ripsistä ritisi, kulmista kulona kulki, lieskahti pojan povehen, risahutti rintaluuhun, povea porottamahan, hermojani hiihtämähän, suoniani särkemähän, jäätämähän jäntereitä.
Siitä en sinua syytä enkä syytä itseäni. Vaan siitä sinua syytän, siitä syytän itseäni, sa ettet nauranut enemmän, minä enemmän naurattanut pienillä pilapuheilla, tyttölasten lauleluilla.
Jos oisit nauranut enemmän, minä enemmän naurattanut, ei oisi elämä mennyt, elämän kauneus kadonnut, tummunut tupani orsi, koko pirttini pimennyt, kun sinä menit minulta, kun putosit, pohjantähti!
AATU-UKKO.
Niin on ihmis-ajatus
kuin savupatsas ikään:
kun se lähtee nousemaan
niin ei sitä estä mikään.
Tuulet sitä kuljettaa
ja pyörreviimat kantaa.
Ijäisyyden ulapoill'
ei ole saarta, rantaa.
Vaan kun ilma raskas on,
niin savu maahan vaipuu.
Arkitöiss' on tukehtunut
monen mielen kaipuu.
Nousemahan lähtenyt
oli Aatu-sepän henki
läpi taivaan yhdeksän
ja yli kymmenenki.
Peltojensa pientareita
Aatu asteleepi,
taittaa tähkän toisinaan
ja tarkkaan katseleepi.
Mutta mailla korkeuden
henki kiivas kiitää,
tähtitarhat taivahan
ja linnunradat liitää.
»Kummahan on kuitenkin
tää luomakunta Luojan»,
miettii ukko mielessään,
»kun käsittäisi ruojan!
Ymmärrän ma yhtä toista:
että siemen itää,
siemenestä maalle kasvun
kaiken nousta pitää.
Sumu nousee järvestä
ja sataa alas jälleen.
Kiertää niinkuin rukinpyörä
koko luonto tälleen.
Entäpä jos tehdä voisi
itse kiertorukin?»
Tuo on Aatun ajatus,
tuo mielihaave ukin.
Ja hän ryhtyy takomahan
kohta toimessansa.
Poika polven korkeuinen
hällä apunansa.
Vuodet vierii. Rovasti
saa ukon työstä kuulla,
painuu kerran pajahan
ja katsoo hymysuulla.
Lausuu: »Luojaa palveleepi
tavallansa kukin
eikä huonoin ehkä liene
tapa Aatu-ukin.
Mutta poika pantava
on tuosta papinkouluun.
Ensin itse opetan
ja sitten laitan Ouluun.»
Rovastin tahto tapahtui.
Taas viikot, vuodet luisti.
Poika tuskin taattoaan
ja kotoansa muisti.
Palasi kerran kesällä.
Oli juhannuksen aatto.
Nytpä Aatun mökille
käy harvinainen saatto.
Eellä piika pappilan,
kädessä kahvipannu,
jäljessänsä ruustinna
kera kuppien ja kannun.
Sitten ruokokeppeinensä
rovasti jonon jatkaa,
juhlallisna hahmoltaan
kuin kirkkoon oisi matka.
Tytär nuori takanaan
kera miehen oudon kulkee.
Sydän arka kummallakin
aavistusta sulkee.
Jälkijoukon muodostavi
Hurri, talon halli,
pappilaan mi harvoin tulla
haukkumatta salli.
Näin nyt Aatun mökille
käy harvinainen saatto.
Päivä painuu läntehen,
on juhannuksen aatto.
Joka töllin saunasta
nyt vitsan viuhke soipi,
lehvät nuoret lemuaa
ja huuru huppeloipi.
Aatu-ukolla yksin ei
ole juhannust', ei juhlaa.
Harvoin pyhäpäiviäänkin
lepohon hän tuhlaa.
Aatu-ukko pajassansa
yksin takoo, takoo.
Savu milloin kohoaa
ja milloin maahan sakoo.
Vanha on jo Aatu-ukko.
Elon pyörä luistaa.
Tuskin enää poikaansa
ja maailmaa hän muistaa,
Ovi aukee, astuvi
nyt sisähän juhlasaatto.
Outo käden ojentaa
ja virkkaa vitkaan: »Taatto!»
Aatu katsoo kummastuin,
ei tunne tulijoista
muita hän kuin rovastin.
Tää epätiedon poistaa.
Lausuu: »Aatu, iloitse!
on poikas insinööri.
Tulla saattaa hänestä
nyt vaikka tirehtööri.
Poikasi on potra mies
ja rahaa tehdä jaksaa.
Kuusisataa kuussa saa jo,
jotka ruukki maksaa.
Siksi, Aatu, iloitse!
Jo hätäpäiväs päättyy.
Pappilassa ikisuoja
sulle onpi säätty.»
Aatu katsoo kummastuin.
Ei ymmärrä hän tätä.
Mitä haastaa rovasti?
Mi päättyy? Mikä hätä?
Eihän häll' ole hätää ollut
koskaan elämässä.
Vaiko liekin elonpäivät
hällä päättymässä?
Sen hän yksin ymmärtää:
on poika hälle tullut.
Vasaransa jättää hän
ja virkkaa: »Tervetullut.»
Käsi kädessä katsovat
nyt isä ja poika toistaan.
Poika kylpee kyynelissä,
Aatun silmä loistaa.
Poika! Hänen poikansa!
Niin suuri, vankka, ylväs!
Tuli takaisin taaton ilo,
koko kodin pylväs.
Virkkaa: »Tulit parhaaksi!
On palje rikki vähän.
Painajata tarvitsen,
en muuta, työhön tähän.
Kas, se kohta valmis on!»
Ja hyväellen noita
silittää hän rattaita
ja rautaputkiloita.
Mitäs muuta! Insinööri
tarttuu paljetankoon,
Aatu-ukko vasaraan
ja rovasti hiilihankoon.
Hei, kuin kipunat kirpoaa
ja kaikuu kaunis hilke!
Tämä on vielä sorjempaa
kuin koivuvitsan vilke.
Autuaana Aatu-ukko
takoi iltaan asti,
katsoi vuoroin työhönsä
ja poikaan rakkahasti.
Vaan kun päivän kultakehrä
metsän taakse haipuu,
silloin myöskin Aatu-ukon
kädestä vasara vaipuu.
Kerran kaksi horjahti
ja sitten maassa makas.
Ulos vietiin, vietiin myötä
myöskin rukki rakas.
Raskahasti Aatun rinta
niinkuin meri kiikkuu.
Huulet hymyyn hyrähtää,
hän virkkaa: »Nyt se liikkuu.»
Päivä painui metsän taa.
Oli juhannuksen ilta.
Tuli tuores lehdentuoksu
lammen rantamilta.
Pääsky visersi viirin päässä,
kaukana käki kukkui
Hiljaa niinkuin suvi-ilta
Aatu-ukko nukkui.
KADONNUT SÄVEL.
1.
Oli aika, kun suuria aioin, maat taivaiksi unelmoin. Nyt istun ma yksin, yksin, näin päiviä viettää voin.
Voin istua aamusta iltaan ja soppehen tuijottaa, vedet kuumat silmistä tippuu, en pienintä säveltä saa.
2.
Lien paljon ma lauluja tehnyt, mut yks oli kaunehin, oli mulla niin armas aihe— polo, kuinka sen unhotin!
Se oli mun onneni laulu, sävel säihkyvä, voitollinen. Yöt päivät yhä ma etsin sitä pohjasta sydämen.
Ja vuodet ne vierii ja vierii, tuli silmien sammuu pois. Mitä siitä, jos löytyä kerran elon kauneus kadonnut vois!
Jo ystävät ympäri väistyy, ovat hapseni harmenneet. Mitä siitä, jos löytäisin kerran ens-lempeni säveleet!
3.
Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla.
Sen löysin ma vihdoin siis.
On aikasi joikua, joutsen,
ja kuolla nyt säveliis.
Te kuulkaa, kuinka ma laulan sysikutreista kassapään, miten pitkien ripsien alta, tuhat aatosta välkähtää!
Ah, näittekö varttansa norjaa? Yli kukkien kulkee hän, se on hän, minun haaveeni heljin, se on impeni hämärän!…
Vedet kuumat silmistä tippuu, ei kuulu kuin huokaus, ja kantelon kieliltä hiljaa soi hukkuvan parahdus.
4.
Epätoivoinen, yhä etsin, yhä huuleni humisee… O, laupias Jumala, auta, mun järkeni pimenee!
5.
Taas haaveet koskena kuohuu, runot kuplina kumpuaa, ja veen yli vellamo nostaa käsivarttansa valkeaa.
Te näättekö katseensa kauniin?
Ah, pois minut päästäkää!
Ma tahdon kanssansa käydä
meren puistoa viileää…
Kas, kaikki niin oudosti katsoo!
He laulusta hurmaunee?
Ah, huomaan, on kieletön kannel,
jota sormeni soittelee!
MOITITTU RUNOTAR.
Ne sanoi liioin sun laulavan ja ett' olet alaston liian ja että sun ei sovi lempiä mua lemmellä sinipiian.
Näät tyttöni, aika on toinen nyt kuin ennen sun emosi mailla, kun kummuilla karjoja paimensit ja huiskit huolia vailla.
Ei riitä ne kumpujen riemut nyt, ne on riemuja karjapiian, nyt passeja vaativi Pantheon ja arvoja akatemiian.
Joko jouduit sa, tyttöni, allepäin?
Me emme siis huoli heistä!
Mut salli mun sentään varottaa
sua vaanivan surman teistä.
Yks surma suurin on tielläsi sun: elä irralla esteetikoista! Niin maistuvan marjan jos nähdä he saa, voi sattua yhtä ja toista.
Ja suurikin kriitikko asettaa voi sulle vaikean vaalin: kas, olla pappeja Astarten myös voivat ne papit Baalin.
Niin sinisten silmien edessä voi tietehet unhottua: ja monenkin Mefiston pohjalla on hyljätty vain don Juan.
NUORI JOUKO.
Sinäkö sanelet yöstä, sinä, auringon sikiö, laulaja laveasuinen, kantama Kalevan kansan?
Mitä tiedät yöstä sinä, joka et tuntenut ikinä pyydettä tulipunaista, rakkautta rajattomuuden, hiilen hiiltävän paloa, kaiken kaunihin menoa?
Kävit tietäs kuin sokea jumalitten johtamana, istahdit ilokivelle, kukutit käkösiäsi, laulelit, mitä sinulle lauloi suuret armo-luojat!
Haa, te päivän liedot lapset, mitä te tiedätte elosta niiden, joill' on tahdon taisto vasten valtoja elämän, jotka syy on synnyttänyt, rikos tehnyt rikkahiksi, tuska tuimiksi takonut, murhe musta seppelöinyt!
Tiedä, laulaja lavea, se on seppel yhtä pyhä kuin omakin otsalehtes antama Auringon jumalan, sulotarten suutelema!
SALOME.
Aino Acktélle omistettu.
Salome, sa hurmasit meidät sotakirkkailla soinnuillas. Salome, sa surmasit meidät punahuulillas, hunnuillas; kun kauneus, luonto ja taide noin yhtyvät liittohon, profeetat on vaarassa silloin, moni valtias voimaton.
Joka liikkeesi jousena taipui, joka äänesi tiukuna soi, joka askelees oli laulu, joka elkesi kuvia loi. Kävi katsomon halki kuin henkäys: lie unta tää armasta vaan, hän Suomesta Europan loihti, vei Suomen hän Europaan!
HYMYLÄ.
ERINOMAINEN MAA.
Muistan maan ma pohjolassa, miss' on kaikki nurinkurin, siellä leikin, lauloin lassa, siellä miesnä kärsin, surin.
Nauroin joskus katkerasti, että kaikui kotikunnas, viilsi poven pohjaan asti: itku joka naurun lunnas.
Nyt en itke, naura enää, hymyilen kuin taivas tyyni, näytän teille pitkää nenää, katan kaikki hymyilyyni,
ystävät ja viholliset, miehet, naiset, mielipiteet, puolueet ja puremiset, supisuomalaiset siteet.
Myönnän joka joukon, ryhmän, tunnustan ma tunkionkin, väistyn tieltä väärän, tyhmän: hän se siellä viisas onkin.
Niinkuin suuri siell' on pientä, kaatuminen kasvamista, kauravelli lihalientä, kansa—»epäkansallista»!
Haavat lyödyt, haavat saadut aika kaikki kutoo arpeen. Mitkä liekin miekan laadut, taisteloss' on hymy tarpeen.
HIIRI.
Motto: »Auch ich bin in Arkadia geboren.»
Hän ensin oli pikkuinen teatterihiiri, sitten hän maaseudun maanteitä kiiri.
Näytti siellä Kristukset ja näytti Mefistot: samat oli kummallakin hiiren takalistot.
Mut Molièreksi se pyrki pieni hiiri, kun itse oli Luojansa ihanin satiiri.
Siks alkoi hän akkojen juoruja juosta ja kritikasteriksi jo kiipesi tuosta.
»Kun vuoret mun siitti»—se oli hiiren logiikka— »niin minä miks en vuorta?»—Se oli hiiren tragiikka.
LAKI JA HUTIKKA.
Motto: »Land skall med lag byggas.»
Maa on meillä rakennettu kilvan kieltolailla, siit' on murhe musta, kun se vahvistust' on vailla.
Siitä Suomi suruissansa ryyppää nyt ja naukkaa, kilvan päällä puolueiden pullonkorkit paukkaa.
1909.
LAMMAS JA VUOHIPUKKI.
Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja ikuisella tuomiolla onnellinen sinä.
Sinulla on sympatiat, puolueet ja perheet, minulla vain tuntoni tuskat ja erheet.
Sinulla on selkänoja lukijain ja lehden, minä pusken tietäni puhdasta tehden.
Sun on suuri enemmistö, sun on valta, voitto! Mun jo mennyt mailleen on ajan aamunkoitto.
Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja sentään ma häpeäisin olla—kuin sinä!
»KYLTYYRI.»
Helsingin murteella.
»Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!»
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.
Se on yhdelle ooppera-kyyri, taas toiselle Tukholma-tyyri, Duncan, Forssellin figyyri tai Parisin polityyri.
Tuhatkarvainen on kyltyyri— se on Kiinassa Kiinaan myyri— mut Suomessa Suomen kyltyyri tuon kaiken on karrikatyyri.
TARHAPÖLLÖ.
Tarhapöllö se oksallansa oli niin viisas, viisas, koska hän ei puhunut mitään: Suomessa sekin jo piisas!
Tarhapöllö se oksallansa laululintuja kuulee, makumestari olevansa laulun maassa luulee.
Ystävät ympäri tarhapöllön mietteensä somasti sorvaa: »Koska sulle ei ääntä suotu, sulla on varmaan korvaa!»