KANGASTUKSIA; TALVI-YÖ; HALLA; TÄHTITARHA

Eino Leino

1902, 1905, 1908, 1912.

SISÄLLYS:

KANGASTUKSIA

  Jumalan tammi
  Perman taru
    Puma tietäjä
    Kevät-uhri
    Pyhä Tapani
    Perman helmi
    Kolfrosta
    Tapanin jumalanpalvelus
    Puman käynti kuninkaan linnassa
    Thorer Hund
    Vangit
    Templin ryöstö
    Kansan käräjät
    Vienan immen kuolo
  Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka»
    Äidin surut
    Trubaduurin laulu
    Sukkamielen sauva
  Aika
  Imatran tarina
  Kankuri
  Vartiolta
  Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen
  Lapin kesä
  La Tricoteuse
  Kimmon kosto
  Rypäletyttö
  Minun tieni
  Linnulle kirkkomaalla
  Temppeliherra
  Nauruunsa kuolija
  Lauluja vanhaan tapaan
    Puro
    Toisin siellä, toisin täällä
    Tuulien erehdys
    Kuutamolla
    Armain kuoleman ajatus
    Luojan leipä
    Ei ne kaikki kuollehia
    Sateenkaari
  Jumalien keinu
  Tuska
  Väinämöisen laulu

TALVI-YÖ

  Talvi-yö
  Ajan kirja
    Carmen saeculare
    Kumpi on kauniimpi?
    Myrsky
    Eräälle kansalaiselle
    Pro Humanitate
    Tottumus
    Syvyyksistä
    Proloogi Tampereen teatterin avajaisiin
    Revontulet
  Eyan kirja
    Häähymni
    Nocturne
    Niniven lapset 1-3
    Karavaanikuoro
    Bajadeerit
    Kultaiset langat
    Atlantica
    Mies mielipuoleks tulla voi—
    Punainen neilikka 1-7
    Korkea veisu
  Yön kirja
    Tuulikannel
    Sydän 1-2
    Jumala
    Tähtipojat
    Iku-Turso
    Uran-uurtajat
    Mietelmiä 1-4
    Kotiliesi
    Niin olekin maani matka—

HALLA

  Keski-yön kuoro
  Lapin lauluja
    Velhon virsi
    Naisen hyvyys
    Noidan neiet
    Ruijan rukous
    Hangen lapsia
    Punahilkka
    Lapinkävijä
    Jääkukka
  Lepaan neiti
    I-III
  Jääkiteitä
    Henki
    Sininen tuli
    Talven taika
    Minä 1-4
    Mestari
    Ne hienot sielut
    Yksilön murhe
    Elegia
    Vaalin valta
    Railo jäässä
    Lex
      1. Oikeus
      2. Tietäjän näky
      3. Yö
      4. Kansalliskaarti
      5. Suomen vaakuna
    Kansan henki
  Härmää
    Tunnen syntysi
    Kultaperho
    Nuori nainen
    Lauluton kesä
    Meren maininki
    Toinen—toinen
  Sinikan laulu
  Theanon laulu
  Timandran laulu
  Lydian laulu
  Tietäjän tupa
    Tuhka tummuu
    Pahat peijaat
    Sulkanuoli
    Tähti
    Päätös
    Outo oppi
    Näky
    Haamu
  Turjun loihtu
    Vanha vaimo
    Kuollut kukka
    Laulajan murhe 1-2
    Laulaja ja Maa-emo
    Maan valitus
    Talvilaulu
    Pahat neuvoa pitivät
    Turjan tuomio
    Laulajan lohdutus
  Meren kaupunki
    I-VII
  Luonnon luotteita
    1. Maan virsi
    2. Meren virsi
    3. Ilman virsi
    4. Tulen virsi
    Epilogi: Sähkön sävel

TÄHTITARHA

  Tähtitarha
  Kuolemattomuuden toive
  Yövartiolta
    Lapin tarkka 1-8
    Maan hädässä
    Suora sana
    Karjalan kannas
    Maamies, mahti Suomenmaan—
    Hakkapeliittain marssi
    Vapaa mies
    Eräänä uudenvuoden yönä
    Sukuvirsi
    Veljesvirsi
  Marjatan tähdet
    Marjatan tähdet
    Ildiko
    Turha kauna
    Dies irae
    Mennyt
    Kevät kirkkahin
    Loukatut
    Runokirje
    Näky
    Maria Antoinette
    Kunnia hälle!
  Kohtalon kirja
    Ikävöi, ihminen!
    Pyhä Martti
    Hautojen keskellä
    »Se kuitenkin liikkuu!»
    Sähköfantasia
    Vaeltaja
    Totuuden etsijä
    Titanic
  Kuvia ja mielikuvia
    Lapsen kirkko
    Eräs Berlini-muisto
    Nuori Nietzsche
    Nuori Alkibiades
    Pikku Helka
    Vanha Täti
    Kahdet silmät
    Vanteenheittäjät
    Yövirsi
    Irja
    Niin sinua katsoin, neiti—
    Minkä taisin, poika parka?
    Aatu-ukko
    Kadonnut sävel 1-5
    Moitittu runotar
    Nuori Jouko
    Salome
  Hymylä
    Erinomainen maa
    Hiiri
    Laki ja hutikka
    Lammas ja vuohipukki
    »Kyltyyri»
    Tarhapöllö

KANGASTUKSIA

(1902)

JUMALAN TAMMI.

Mikä on tammipuun tohina minun koidon korvissani?

Tammi on Jumalan tammi elämän aukean aholla, päivässä pimenevässä, laulun yössä lankeevassa.

Pois viha, pois kateus, karkotkaa katalat kiistat, haihtukaa elämän huolet sekä järjen jäiset tuumat! Yön elämä ympärillä tyynny! Tyyntykää inehmot! Raukene ratasten räiske sekä seppojen jyrinä! Minun on mieleni kuullakseni Luojan suuren puun puhetta.

Tarinoi Jumalan tammi: »Olen toiminnan tohina kaaoksessa kaikkeuden; kohtalon kohina olen puhki ihmisten povien; olen pauke maan pajassa, humu ilman huonehessa; kuurot kuulevat minua, kuulevaiset eivät kuule.»

Kysyn sykkivin sydämin:
»Ja mitäpä minulle huout?»

Julistaa Jumalan tammi: »Humisen huolia sinulle, surun annan aateluutta, vaivan kalvavan vakautta, ylevyyttä ylhän tuskan; kynnän otsasi vakoihin, sielusi enemmän kynnän, panen paadet hartioille, käsken nuorna kärsimähän.»

Kysyn kylmävin sydämin:
»Miks minua kärsimähän?»

Luojan suuren puu puhuvi: »Siks sinua kärsimähän, kun olet lapsi laadultasi, itkijä elämän itkun. Otan sun lapseksi omaksi, annan sulle laulun armon, juuret juutan maa-emohon, työnnän latvan taivahalle.»

Vaikes tammi taideniekan. Seisoi mies aholla yksin, yössä aukean elämän. Tunsi polttavan povensa, sydämensä seisahtavan vaivasta sanattomasta, ailuesta ankarasta.

Pyhä on hetki hengen tuskan.

Seisoi mies aholla yksin juurella Jumalan tammen; kaukokaupungin hälinä yhtyi yön vavistuksehen; lepäsivät maa ja taivas, tammen lehvätkin lepäsi.

Pisarat putoelevat unten urhon poskipäille.

Hiljaa, hiljaa, yksitellen helmet kirkkahat kihoovat, sulaten polttavaa povea, lauhdutellen, lohdutellen. Saa vaiva sanoiksi, virret vierivät huulilta urohon, mies itse haoksi muuttui, puuttui puuksi paikallensa.

Satu oli sanasta, taru tammesta taitehen Jumalan.

PERMAN TARU.

1.

PUMA TIETÄJÄ.

Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma.
Puma maassa hallitsee ja taivahassa Juma.

Luojan templi kaarikatto yli vetten kiiltää.
Mutta velhon rintaluita tuska tuima viiltää.

Nainut Kainuun neidoista on kuningas Abarman.
Lemmen leikki sokaissut on hältä uskon varman.

Templin esikartanossa kuninkoi Kolfrosta, äiti kuningattaren; jo etkö Ukko kosta?

Pidä pilven keräjät ja viskaa vihan nuoli, että kansa kertoisi: Hän Juman kautta kuoli.

Vaiti vaan on Perman Juma.—Akka asetettiin
Ukon kuvan vierehen, häävirret viritettiin.

Rinnan heille kansan riemu kaikui myrskyn lailla.
Mutta Puma vaeltaapi vuorilla ja mailla.

Tulee templin ovelle ja haaveistansa havaa.
Silloin silmä salamoi ja huulet vaiti vavaa.

Naisten virret vienosuiset temppelistä läikkyy.
Puma metsiin pakenee kuin hirvi, joka säikkyy.

2.

KEVÄT-UHRI.

Kevät-uhrin aika on, on koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.

Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Joka kuolleen perut Perma kahteen osaan jakaa.

Toisen saavat omaiset ja toisen itse vainaa.
Vainaan osa temppelissä kultamaljoja painaa.

Kullat monen kuollehen he kera taas on tuoneet, uhrikeitot keittäneet ja Juman sarkat juoneet.

Aik' on Akan maljan nyt. Kolfrosta nousee, haastaa.
Silloin kansan keskeltä mies' itsens' irti raastaa.

läpi tarhan taivaltaa ja astuu alttarille. Kansa kaikki kavahtaa. Mut näin hän haastaa sille:

»Perma, Perma, petetty! voi Viena viekastettu!
Väärin sulle on sanottu, ei oikein opetettu.

Juman teille julistaa ma puhtahan nyt mielin.
Ei hän kysy kultia, ei puhu velhon kielin.

Erhetystä uhrit on ja kuollehitten kullat.
Pyhän Hengen heimolaist' ei peitä maa, ei mullat.

Alta nurmen nousee hän ja Isän iloon astuu.
Silloin silmät enkeleiden huomen-helmin kastuu.»

Liian kauvan lausia hän sai jo. Kansa riehuu.
Sydämessä kuninkaan myös vihan vimma kiehuu:

»Kiini mies!» hän huutavi. Mies köysiin köytetähän.
Tutkitaan ja tuomitaan, mut hulluksi löydetähän.

Jälleen irti päästetään. Mut moni tuumii tuota:
Tää on Puman pulmia. Hän Akkahan ei luota.

3.

PYHÄ TAPANI.

Herran mies on Tapani. Hän tahtoo kansan nostaa.
Ei hän Pumaa puolusta, mut myöskään ei Kolfrostaa.

Ritar' on hän ristinpuun. On Vienan suussa luoto.
Luodon päässä kuusten all' on kivillä kirkon muoto.

Siinä saarnaa Tapani. Käy kuulijoita hällä.
Moni sanan lohdun saa jo mieltä lämpimällä.

Moni myöskin pahenee ja käypi luokse Puman:
»Joudu! Oppi väärä jo saa voiton maassa Juman.»

Puma päätä pudistaa: »On oppi väärä ollut kauvan maassa Perman jo. Siit' turmio on tullut.»

Mutta pyhä Tapani hän päivät pitkät saarnaa, tarjoo uskon ydintä, ei elon kuorta, kaarnaa.

Väsyneenä paadelle hän yksin jääden vaipuu.
Ylös karkaa kauhistuin: »Mik' on tuo kumma kaipuu?

Mik' on virsi vesillä? Mi laulu lainehilla?»
Taika valtaa vahvimman, on tuska Tapanilla.

Sammuu sanan kynttilät ja aatteet alas painuu, hengen houreet heräjää ja kuvat maasta Kainuun,

impyisistä iljanteen, tytöistä Tyrjän vallan, revontulten tukkapäistä luona lumen, hallan.

4.

PERMAN HELMI.

Kesä-yössä koivun alla, Vienan virran suulla, neiti nuori lauleleepi lainehitten kuulla.

Silmin kuivin, kummallisin, katsoo ilman rantaan.
Laine laulut neien nuoren ulapoille kantaa.

Noin se laulaa Vienan impi: »Syttyy tähdet taivaan.
Tuikahda ei toivon tähti immen valjun vaivaan.

Tärkin rientää nuoruuteni niinkuin laine; lempi lämmitä ei sydäntäin, ei kevätpäivän hempi.

Tytär olen ma kuninkaan. Kun kuusitoista täytän, silloin, vanki, vapaa oon ja valtikkata käytän.

Hallitse en maita toki enkä elämätä, vallitsen vain kuolleita ja kullan helinätä.

Templin kuningattareksi määrättiin ma lassa, kammiohon suljettiin ja sidottihin kassa.

Tunsin kahleet kaulallain ja povellani paulan.
Siitä asti vankina ma valitan ja laulan.

Usein häntä uneksin, mi tulee meren takaa.
Eipä kuulu kultasein tai ehkä maassa makaa.»

Moni kuuli neien laulun, Perman mies ja outo.
Kaikki ohi kulkivat, ei tullut tuttu souto.

Tokko tulee milloinkaan? Käy tuulet täältä tuolta.
Posken vaan ne vaalentaa, mut huojenna ei huolta.

5.

KOLFROSTA.

Kova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi neittä kammiossa hän, kun ilta hämärtäypi.

Tuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee.
Noin hän neittä nuhtelee, min miel' on ange, apee:

»Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä, säkkiin sinut ompelen ja heitän virran viedä.»

Toki toisti povellensa immen pään hän painaa, kutria sen silittää ja lauhan äänen lainaa:

»Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi?
Kaunis olet, kallis olet, muita kallihimpi.

Pantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma.
Turhat siis on itkusi ja turha untes uhma.

Kuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti nyt on Kainuun kaunotarten; ollos valtas vahti!

Sukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee.
Kahden puolen Kainuun merta ääriään se hakee.

Kauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä, vaaralliset sodassa ja sorjat rauhan töissä.

Hallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa, kullat huljuu kulmilla ja hopeat pitkin kaulaa.»

Haastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä.
Haihdu immen otsalta ei osattoman häivä.

6.

TAPANIN JUMALANPALVELUS.

Tunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa.
Vieri enää virtana ei sanat huuliltansa.

Otsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi.
Jos hän joskus saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.

Hajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee, unelmiinsa unhottuu ja silmät kiini sulkee.

»Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.»
Seurakunta polvistuu ja isämeitää hokee.

Mutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi maista, missä sota soi ja kalpa karkeloipi.

Miksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta, ryöstäis rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.

Rautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi, pullistuisi purjehet ja touvit totteleisi.

Nostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma.
Mielessään ei valvo muu kuin naisenryöstö, surma.

»Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.»
Yli kasvoin kalpeain kuin päivän säde lentää.

Seurakunta huoahtaa: »Ah, kiitos, kiitos Herran!
Paha henki pauloineen kai karkkos tämän kerran.»

Paisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat.
Yhtyy virteen Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.

7.

PUMAN KÄYNTI KUNINKAAN LINNASSA.

Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.
Otsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.

Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli päälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.

Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.
Itse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.

Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.
Armi on Abarman herra, unihin ei luota.

Naisten kera naljaellen hältä aika soluu niinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.

Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan,
Perman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.»

Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.
»Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»

Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki putoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.»

Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.
»Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.»

Silloin—tietää tarina—ol' itkenynnä Puma.
Helly ei Abarman herra eikä auta Juma.

8.

THORER HUND.

Yöhyt kuulas toukokuun, maass', ilmass' ihmetaika.
Onnellisten hetki on, on autuaiden aika.

Kuuhut kulkee taivahalla. Templin katto kiiltää.
Kenen mieltä kevät-yössä hehku outo hiiltää?—

Kurkistaapi viisas kuu. Hän kuulee kuiskinata.
Lomitse lehväin siirtyväin kuun hiipii kultarata.

Varjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka.
Kuutamossa kultainen tuon lainehtiipi tukka.

Toinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita.
»Nimeni on Thorer Hund. Ma matkaan merta, maita.

Sota on sorja elämäin ja maani mun on Norja.
Kuningasta kuulla voin, en olla toisen orja.

Kumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo.
Huomis-iltaan hyvästi! Sua sydämeni hartoo.»

Impi hiljaa huoahtaa, suut suuteloihin untuu.
Rannan laine läikähtää, yön tuuli lämmin tuntuu.

Akkunat Abarman linnan Vienan veessä päilyy.
Pursi pieni soutaa pois, kuun kultasillat häilyy.

9.

VANGIT.

Tuotu linnaan kuninkaan on muukalaista kaksi.
Nähty Vienan viidakoiss' on heidät liikkuvaksi.

Surma muukalaiselle! se Perman maass' on laki.
Marras-uhrin kuolema on eessä kummallaki.

Viime yönsä viettivät he Juman temppelissä, rautavitjat ranteissa ja silmät sitehissä.

Kuuhut kulkee taivahalla, välkkyy vetten kalvot.
Virkkaa toinen: »Thorer Hund! Sa nukutko vai valvot?

Norjan maata mietitkö vai vaimon poskipäitä?
Minun on impi mielessäin, mi jää nyt ilman häitä.»

Vastaa hälle Thorer Hund: »Ah, Karli, kasvinveli!
Tuota mietin: turhaanko mun emoni lapsi eli?

Muista maata Norjan en, en vaimon poskipäitä, ajattelen itseäin ja kahlehia näitä.

Kultaa tääll' on kukkurat ja hopeoita huovat.
Katsos, mistä kannusta he Juman sarkan juovat!

Miestä pari ripeää ja haaksi vaan ja halu, meiltä vuoteen kymmeneen ei loppuis kilu, kalu.»

Vastaa Karli, karski mies: »Ei halusta ois puutos, haaksi meillä myöskin on, ja vartioiden muutos

ryöstö-ajan antaisi, mut kuka päästää siteet? Kova on kahle kaulallain ja piukat kinnerpiteet.»

Huoahtavi Thorer Hund, ei enää puhu Karli.
Vaipuu kuolon miettehisin kumpainenkin jarli.

10.

TEMPLIN RYÖSTÖ.

Silloin uksi avautuu, käy esiin valkohaamu.
»Näätkö?» kuiskaa Thorer Hund, »se kuoleman on aamu».

Virkkaa Karli: »Kaikkia! Se nainen on ja sievä,
Perman rannan ruusu on se, eikä virva vievä.»

Karkaa ylös Thorer Hund: »Ah, kukka raitis rannan!
Tule, sulle ristin tään ma rinnaltani annan.

Kun sa sitä katselet, niin muistelet sa mua.
Herran käsi kaitkohon ja kaikki pyhät sua.»

»Hiljaa!» impi äännähtää, »ma teitä tahdon auttaa.
Polku, viepä vapauteen, käy kammioni kautta.

Vartioiden vaihto on. On vene rannan alla.
Keveästi keinutte te kohta ulapalla.»

Lausuu näin ja sitehet hän sankarien päästää.
»Kiitos!» Karli huudahtaa, »ei aikaa nyt oo säästää».

Käsin kaksin kultia hän kerrallansa kahmaa, samoin toinen, Thorer Hund. He aartehia ahmaa.

Templi tyhjäks ryöstetään. Yks viel' on, Juman kuva, kultamalja polvillaan. Se koht' on kukistuva.

Tempaa maljan Thorer Hund. Jää Karli ilman? Eihän.
Iskee miesi, kaulalta sen kultavitjat vei hän.

Kuva maahan romahtaa. Sen vartiat jo kuulee, kuulee koko Perman maa. »Nyt, toveri, päin tuuleen!»

Seisoo hetken Thorer Hund. Vois immen viedä myötä?
Kauhistuen katsellut tää sankarin on työtä.

Huudot täyttää tarhan jo. »Kai keralla sa tulet?»
Vait on impi ylpeä. »Vai vihainenko olet?»

»Joudu!» Karli huutavi, »nyt tule taikka lähden».
»Siunaan», kuiskaa Thorer Hund, »sua tämän työsi tähden».

Immen kättä puristaa, ehättää, löytää purren.
Neiti kalvas katsomaan jää jälkeen säälein, surren.

11.

KANSAN KÄRÄJÄT.

Jälleen uhrin hetki on. On koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.

Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Elävät kuin kuollehet nyt tuomiotaan jakaa.

Syytetty on neitonen, mi mykkä on kuin paasi.
Kuka herjas temppelin, ken Juman kuvan kaasi?

Poiss' on vangit vierahat. Siis syyllinen on neito?
Kuiskivi Kolfrosta-äiti: »Mitä teit sa keito?

Kiellä, kiellä kiireesti! Vois peittoon jäädä syy tää.»
Neidon huulet humisee: »Ma olen yksin syypää.»

Kuoloon tyttö tuomitaan. Mut pahempi on pulma.
Kuinka rikos kuolettaa ja Juman herja julma?

Nousee Pyhä Tapani, hän vankka on ja vapaa.
Enää keijut kevät-yön ei miehen mieltä tapaa.

Jumalaa hän julistaa ja Herran pyhää voimaa.
Herjan kautta Herran käsi Perman maata soimaa.

Nousee Puma tietäjä, hän puhuu isäin kieltä, muinaisuutta muistuttaa ja vanhaa Perman mieltä.

»Miehet!» näin hän huutavi, »ma teidät' tunnen, varmaan mua te enempi uskotte kuin miestä mekon harmaan.»

Päättää suuri kuningas: On herja ylen paha.
Uusi usko tarvitaan sit' uhrein korvaamahan.

Katuen hän kansan eessä itse päänsä painaa:
»Naisten narri ollut oon ja vaimojeni vainaa,

uuden uskon mieheksi nyt tahdon täysin tulla.» Huutaa kansa: »Sama miel' on meillä niinkuin sulla.»

Kastettihin Perman kansa; puusta löyttiin Puma näre norja kaulassansa. Auttanut ei Juma.

12.

VIENAN IMMEN KUOLO.

Palatsista kuninkaan käy polku Vienan rantaan.
Mitä Perman vanhimmat nyt valkamahan kantaa?

Hiljaa heidän takanansa kansan saatto kulkee, äänetön kuin hauta. Kenen keskelleen se sulkee?

Neiti säkkiin neulottu on taakka kantajitten, viime uhri vanhan uskon; alkaa uusi sitten.

Tuo on kansan tuomio, tuo kuninkaan myös tahto.
Kalliin saapa saalihin on Vienan viekas Ahto.

Turhaan pyytää Tapani: »Ah, miehet antakaatte armo hälle, Tuonelassa pahan palkan saatte!»

Tyly on kansan tuomio, ei edes helly taatto.
Venehisin astuvi jo raudanraskas saatto.

Pilvessä on taivas, pilvi peittää ihmismielet.
Raskahasti tuolta täällä huokaa ilman pielet.

Tuulisena päivänä hän aaltoon hukutettiin,
Ahdin syliin synkeähän nuorna nukutettiin.

Yli kauniin kassapään käy vedet vankat umpeen.
Kuka muistaa kuolemata Vienan valkolumpeen?

Kuki ei kukat haudalla, ei heimo itke, paru.
Tuo oli turma neitosen. Näin päättyi Perman taru.

LAULUJA SATUNÄYTELMÄSTÄ »HIIDEN MIEKKA».

1.

ÄIDIN SURUT.

Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla.

Unta näin ma miekasta, verisestä hiekasta. Kaitse Kiesus äidin lasta sotateille sortumasta.

Näin ma maljan kuohuvan kuivaks saakka sakkahan. Totta Herra hekkumasta estät emon lempilasta.

Nyrkin vielä viimeks näin kohotetun taivoon päin, huudahdin ja heräsin ma, hereilläkin vapisin ma.

Ethän Luoja milloinkaan hänen salli horjahtaa itse-uhmaan ylpeähän, jumalaansa kieltämähän?

Mieli nöyrä hälle suo! Tai jos tahtosi on tuo, tapa ennen taisteloihin, syökse synnin nautinnoihin!

Herra! Mitä huusinkaan!
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot Jeesus aina.
Lapseni on sulta laina.

2.

TRUBADUURIN LAULU.

Tuli linnahan köyhä sotamies—
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?»
Minä maailman matkoja astun.»

»Ja jos olet suora sotamies—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»niin tännekin loppua voi sinun ties».
»Sama mulle, mut palkan ma tahdon.»

»On oikein, palkkansa saa sotamies—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»kuus riksiä vuodessa riittää kenties?»
»Ei, herrani, enempi ma vaadin.»

»Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies—» Kunigunda, ah, Kunigunda— »mut varro, saat seitsemänkin kukaties, jos miekkasi totta voi tehdä».

»En myö minä miekkaani, hovimies—» Kunigunda, ah, Kunigunda— »riikin rikseihin, se on jumal' ties itse Hiidessä kuuraeltu.

Mut kuninkaan tyttären jos kukaties—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»saan palkaksein, olen kuninkaan mies».
»Huuti, tolvana, matkaasi marssi!»

Ja ryntäsi päälle vihamies—
Kunigunda, ah, Kunigunda—
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies— Kunigunda, ah, Kunigunda— hän löi, joka iskunsa kuoloa ties, sota päättyi, maa oli vapaa.

»Ja saanko mä palkkani nyt kukaties—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies».
Verijälkiä kannukset jätti.

»On oikein, palkkansa saa sotamies—» Kunigunda, ah Kunigunda— näin lausui kuningas, »mut kukaties jätät sitten sa maan ja minut.

Siis myö mulle miekkasi sotamies—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:

»Ja vaikka mä vaan olen sotamies»— Kunigunda, ah, Kunigunda— »niin myö minä miekkaani en jumal' ties itse kuninkaan tyttärihinkään.

Mun onneni olla on sotamies—» Kunigunda, ah, Kunigunda— »sama, luulenpa, tahto on miekkani myös, se on Hiidessä kuuraeltu».

3.

SUKKAMIELEN SAUVA.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku.

Kun se tiuku helisee, niin hämy maille lankee, riutuu rinta ihmisten ja miel' on ahdas, ankee.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan päässä kultainen on tiuku.

Kun se tiuku helisee, niin herää hengen härmä, kuudan maita kulkevi ja säihkyy unen särmä.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on timanttinen tiuku.

Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on Halla.

AIKA.

Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka Jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva käsin tehty taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä, miehevää ja nuorta, joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: »Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä.»

Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli Himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi.

* * * * *

Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan, silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä. Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kauhistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen,— silloin, katso: Silmäin side laukee ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee: Puoleks lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen. Vavahtaapi polvet pedon, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; leveästi niinkuin kesä-ilta sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki. Hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii.

* * * * *

Noin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin. Vaikes kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mieleheni: »Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut Ajan voittajata?»

Väkevästi vanhan silmä loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui: »Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen. Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta.» »Entä jos hän aattehensa tahraa?»

»Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden.»

Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän lempi, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: »Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?»

Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi iäis-aatteet ihmissydämissä, ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: »Suuri, suuri, ankara on Aika. Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, iäinen vain ihmishengen kaipuu.»

IMATRAN TARINA.

Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan. Tuo Ontrei, pajarin orja, tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.

Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.

Tuo virkkavi Imatra impi:
»Maan eestä laula, mut mulle ei.»—
»Sa mulle oot kallihimpi»,—
näin saneli Ontrei ja suukon vei.

»Teit kyllin jo lauluja mulle, maan ympäri olen ma maineikas.» »Vasta kyllin on lauluja sulle, runo tehty kun on joka kutristas.»

Mitä moiselle immyt taisi?
Hän leikkasi kutrinsa kultaiset,
»Katsos, poikani kaunokaisin,
mulle vieläkö laulat ja maalle et?»

Mut Ontrei, Imatran orja, hän lausui koskien kanneltaan: »Olet mulle ain yhtä sorja, sun sulojas laulan, en suruja maan.»

Mikä Imatra immelle työksi?
Kas, pajarin valta se kasvoi vain.
Hän kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle kuohuvan vuon:
»Tule kuolema, lapsesi korjaa!
Mut ensin ma lauluni parhaan luon.»

Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, viuhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.

Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet haipui,
verivirrat peltoja purppuroi.
Moni vaipui, moni myös taipui.
»Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?»

Kävi sortajat soittoa kohti. Soi sävelet kuin sodan myrsky. »Ken vapautta viel' laulaa tohti, kun taittui jo tappara viimeinen?»

Oli Ontrei Imatran orja, hän istui rannalla kuohuvan veen. Hän lauloi: »on sota sorja, kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille, ken kaipaa maan päällä kalleimpaa. Hän Tuonelan tanhuville käy niinkun sankari kotiin saa.»

Ja sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

KANKURI.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Ulkona syys-sade synkkänä putoo.

Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti ja kutoneet on sitä kaikki naiset niin kauas kuin seudun tään väki muistaa. Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Nai, sai lapsia, lapset kasvoi, naivat ja jällehen lapsia saivat, halla vei viljan, karhu kaasi lehmän tai tuli poltti pirtin. Ja sama on tarina kaikkien muiden niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Kulkijan poskelle kyynel putoo.

VARTIOLTA.

Kaadu metsä niinkuin kaski, seiso jalka niinkuin seinä!

Muuten mielesi lahovi.

Näin minä tuulispään tulevan yli korven, latvat taipui, puun-tyvet tanahan jäivät, kaikki kaatui paikallensa.

Noin on mieleni minunkin.

Ken on pantu paimeneksi, kaitkoon karjan kaunihisti, kuka viljan viskimeksi, olkoon hällä oma risti, mutta kelle kyntö suotiin, tehköön työtä vanhaan muotiin.

Noin se lauleli salossa yön on vahti yksinäinen, lauloi tahtonsa teräksi, oman mielen miehuudeksi, korpi kolkosti humisi, huoahteli metsä märkä.

Ja hän tunsi tuskan, kammon, ja hän lauloi uudellensa:

Voima täss' ei paljon auta, usko auttaa enemmän. Tehköön, kell' on eessä hauta, tilin kanssa elämän. Yksin seison Suomen suossa, laulun valtaa vartioin, itse synnin syvän vuossa immen kuvaa ihannoin.

En ma tiedä, koska kuolen. Totta toinen jatkaa työn. Tuolla puolen riemun, huolen seison, laulan sekä lyön. Aseitani muutin, mutta aatteitain en milloinkaan. Jos ma kaadun, kaatunutta veikot silloin suojelkaa!

TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON NAISEN.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, naisen, mi kassansa kaunokaisen uhriksi isienmaallensa kantoi, miehensä jousen jänteeksi antoi, silloin kuin maa oli vaarassa,—milloin Kartagon naisen ma nähdä saan?

Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen, sen, joka peittyi peitsien tiehen, vaimoa muistaen, muistaen lastaan, syöksyi sortajan piikkejä vastaan, silloin kuin horjui vapaus Sveitsin,— milloin sen miehen ma nähdä saan?

Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein, leirissä, päällä kaupungin muurein, liekissä, tulessa, leikkivän sotaa, kylvävän ympäri kuoleman otaa, silloin kuin tuvat on tuhkana,—milloin leirien lapset ne nähdä ma saan?

LAPIN KESÄ.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot' olen aatellut ma useasti, kun katson kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu kuin heinää,—miestä toiveen tosiaan, miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan, kun taas ne alkaa aurinkoisen retken ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän! Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

LA TRICOTEUSE.

[Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat sen päätöksiä.]

La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa, sen ympär' ilma hurmehuuruss' on, La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa kuin onnetonta kuilut kohtalon. Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä, paetkaa, nähkää giljotiinit työssä, ja sielussanne kuin Belsazarilla saa aatos muodon tulikirjaimilla: La Tricoteuse!

La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo vaiheita valtakuntain, kansojen, maat järisee, päät kuninkaitten putoo, kun vaatii verkkos langan punaisen. La Tricoteuse! Sun vihasi on veri. La Tricoteuse! Sun lempesi on meri. Ken surmais äitiään ei armahinta, kun hälle sopertaapi sorja-rinta La Tricoteuse?

La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi, on onneton, ken sinut nähdä saa, mut kaksinverroin onneton se miesi, min tielle satu et sa milloinkaan. La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt. La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt. En enää irti pääse silmistäsi. On kutonut mun vangiks valkein käsin La Tricoteuse.

La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä on hyvä maata miehen uupuneen, sua muistaa peltomiesi päivän työssä, sua korven käyjä työssä yksikseen. La Tricoteuse! Sa elon ensi viete! La Tricoteuse! Sa hullun viime miete! Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin. Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin La Tricoteuse.

Ah, vaeltaja elon erämailla, kysytkö, missä on hän, mistä, ken? Hän menee merten lainehitten lailla, hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen. Mut jos sa kysyt ken tään laulun lauloi, sen teki pohjan poika, kun hän kauloi kultaansa, joka katsein kiehtovaisin, suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin La Tricoteuse.

KIMMON KOSTO.

Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska, kun hän korpia samoopi, yksin yössä lauleleepi:

»Tytär oli minulla nuori niinkuin pieni petran hieho, jäi yksin kotahan kerran, tuli miesi muukalainen, tytön taljalla lepäsi; kun hänet tapaan ma kerran, silloin korpi kauhistuvi.»

Kimmo vuorta viertävätä, hiihtää yössä yksinänsä. Tuiman tunturin laella Hiiden immet hyppelevät, kilvaten lumikiteinä, hapset tuulessa hajalla; susi juosta jolkuttavi, revontulet räiskähtävi, huokaavat lumiset aavat, taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

»On tulossa tuisku-ilma», tuumaa Kimmo, kiiruhummin sauva iskee, suksi potkee, vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen äänen vaisun vaikeroivan: »Hoi, kuka hiihtäjä oletkin, auta miestä onnetonta! Petralla ajelin, petra katkoi ohjat, kaatoi pulkan, metsän kohtuhun katosi; pelastuin vähissä hengin. Nyt en tiedä tietä enkä paikkaa pakkasen käsistä.»

Tuntee miehen muukalaisen Kimmo kiljuvin sisuksin, täss' on miesi, tuossa pulkka, tänne petran jäljet toivat; kohoo jo verinen veitsi, käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta aina miestä matkalaista!

»Kohoahan suksilleni», virkkaa, »vien sinut kylähän. Kylässä on lämmin kylpy.»

Hiihtelevät hiljallensa, Kimmo eessä, mies takana, taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella Hiiden neiet hyppelevät, laulavat hajalla hapsin kera vinkuvan vihurin: »Voi, urosta voimatonta! Kovin kostohon käkesit, kostettavan kohtasitkin. Hyvä on hylyn nyt olla kostajansa kantapäillä.»

Tulevi etehen koski, kosken poikki porras; virkkaa Kimmo: »Vaihduhan edelle, somemp' on samotakseni.»

Vaihtuvi edelle toinen,— kosken kuohuihin katoopi käden yhden kääntämällä. Soi parahdus pakkas-yössä. Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet tuiman tunturin laelta, tulevat kuin tuisku-ilma, vinkuvat kuni vihuri, joka taholta, joka aholta, joka vuoren vinkalosta; käärivät hivuksihinsa miehen, jok' on murhan tehnyt, sylitellen, suukotellen, elon lämpimän imien, ottavat omaksi Hiiden, alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu.—
Aamulla auringon kimallus.

RYPÄLETYTTÖ.

Mun nuori, villi viinini, sua ilmaiseks en saanut, niin monet yöt sun tähtesi oon taivas-alla maannut.

Sun ostanut ma orjaksein oon pohjan pakkasilta ja siks ne sinuun koske ei, ei tuulet tunturilta.

Niin useasti uhrit tein ma aarnihongan alla. Ol' uhrit verta sydämein ja jumala ol' Halla.

Ja näin ma häntä rukoilin: »Oi, sulle kaikki suon ma,— älyni, lahjat laulunkin ja aatteen tulet tuon ma,

unelmat ujot kunnian ja toivot toimeentulon, myös muistot kodin rakkahan ja siskoseuran sulon.

Eloni kaiken sulle suon, mut lupaa mulle yksi: jos koskaan, koskaan löydän tuon, jot' en saa löydetyksi,

et häneen koskea sa saa, et kesäpäivän kukkaan. Hän mulle kaikki muistuttaa, mi mennyt mult' on hukkaan.»

MINUN TIENI.

Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotia jäädä parhain
jokahisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.

Minun tieni ovat taistelijan teitä! Sorja sotilaan on hangella maata pään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa, mut pyrintöni pyhin on kaunis, kallis, suuri ja ylpeä kuin jumalitten uni.

En toveria tielleni tahdo. Mut jollakin jos sama mieli palaa, hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne, ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne. Voi olla että yhteen me metsätiellä tullaan— silloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.

Ja erotahan jälleen. Onneton ken mua seuraa! Mun lauluni on latuja, jotk' käyvät ristin rastin enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti, kaupunkeihin, kyliin, korpien syliin— enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.

LINNULLE KIRKKOMAALLA.

Lintunen lehdossa kirkkomaan, laula, laulele virkku, laula mulle ja laula muille, taivaan tuulille, metsän puille, kuolema kulkee kulkuaan, soita, sirkuta sirkku!

Laula mun lauluni lintunen, viel' älä vallaton vaikee, laula haudoilla haaveiden, viritä virsiä nuoruuden, Suomi on suuri kirkkomaa, mieleni minun on haikee.

Kun minä kuulen sun lauluas, silloin mun kesäni kerkee, silloin mun murheeni unhottuu, saapuvi jällehen kukkain kuu, helise, unteni harppu, oi, heläjä, elkösi herkee!

Laula muistoja menneitä, toivoja enempi laula, meissä mennyt on rikki jotain, laula se lauluksi suurten sotain, ylitse kalpojen, kalmistoin hoiloa hopeakaula!

TEMPPELIHERRA.

Tuo ylpeä temppeliherra huus:
»Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
Meit' onhan urhoa vielä kuus.
Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!»

Saraseenit tunkivat päälle. »Hei, meit' enää kolme on, enää kaks, yks enää, enempi tarvis ei!» Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

Hän taisteli siks kuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle. Hän
Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Jo kauhistuu saraseenit. »Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?
Avuks Allah! on suljetut silmät sen.
Tää taistoa kanssa kuolleiden on.»

Pois poistuivat. Heidän ol' temppeli.
Mut kerran vuodessa—käy taru—hän
Pyhän haudan partaalle nousevi.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Ja ympäri enkelikuoro soi: »Ken elänyt on edest' aattehen, hän nukkuu vaan, ei kuolla voi, maan altakin iskevi miekka sen.»

NAURUUNSA KUOLIJA.

Voi, miten halveksun minä teitä maidon karvaiset katsojajoukot, te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.

Ylenkatson ma ylpein mielin teitä te tunnot tahraa vailla. Sen, joka seppona seisoo ja takoo, kourat on nokiset myös sepon lailla.

Vasten kasvoja teille ma heitän lauluni uhman, riemun ja huolen. Nouskatte sotaan» jos te sen voitte, taikka ma nauran ja nauruuni kuolen.

Eikä mun haudallani saa haastaa, että ma koskaan töitäni kaduin. Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse— lähdin taas eespäin laajemmin laduin.

LAULUJA VANHAAN TAPAAN.

1.

PURO.

Tuli hieno herrasjoukko salon sinisen siimeksehen, näkivät vierivän purosen, haastelivat haavemielin: »Katso, kaunista puroa, kukkarannoin rientävätä, kuinka sen kuultava vesi on, kuinka armas aallon päily keskellä kesäisen lehdon, salon sinisen siimeksessä.»

Haastelivat haavemielin. Kulkivat kohin kotia kaupunkihin kaukaisehen, tehtaat jyskyi, koski kuohui, kaupungin sillalla sanoivat: »Hyi, miten rupainen virta, ruma, rutsattu, likainen, osto-hyödyn orjuuttama!» Naiset nipristi nenäänsä, herrat heitti keppiänsä.

Ällös huolko herrasjoukko! Virta on samainen virta, joka pulputti purona sinimetsän siimeksessä. Saasta jää jälelle, virta vierivi eellehen, merehen, elintyönsä tehtyänsä.

2.

TOISIN SIELLÄ, TOISIN TÄÄLLÄ.

Tahtoisin puhella kerran kera noiden päivän lasten, rintamaiden riemulasten, ehtoisan etelän lasten, heidän, joill' on henki, hehku, sanat suussa suitsevaiset, kynä kuin kypene, laulu laaja niinkuin linnun lento.

Haastella halaisin heille: Toista on soitella somasti kesken viinin viljelysten, kera kukkien keväimen, alla täyden päiväntähden.

Toista laulella runoja, pystyttää pyhätulia, kesken kiljuvain kinosten, maassa hallan harmajassa.

Tuuman jos sulatit täällä, vaaksan pakkanen pakasti.

3.

TUULIEN EREHDYS.

Kuulin tuulien puhuvan:
»Suureksi puhaltakaamme
Suomi, luokaamme lujaksi,
vakahaksi, valppahaksi!»

Tuulet taivahan tulivat, puhalsivat Suomen päälle, maa meni muruiksi, särkyi kansa, kantele hajosi, sora-äänet yksin soivat.

Tuo oli tuulien erehdys.

4.

KUUTAMOLLA.

Kuuhut halki usva-yön, kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti, kummat sillat,—

sillat maasta taivahalle. Kiitos, kiitos kirkkahalle yön valjun valostajalle! Virkkaa neiti vienoin äänin:

»Utu on enne aamun koiton. Koska päällä metsän puiden väikkyvät punaiset hunnut, silloin mieles kuu katoopi osahansa onnellisna.»

Noin ällös sanele, neiti! Ennen olkoon yö ikuinen kuin päivä sinua ilman.

5.

ARMAIN KUOLEMAN AJATUS.

Pelkäsin unia ennen niinkuin peikkoja; levolle menin kuin mestauslavalle. Miksi? Mietin. On elämä armahampi yön unia, nukuin nuoruuden suruihin, heräsin huomenen iloihin.

Siitä asti kuin pimeni päiväni, mustui mun eloni onnen orsi, kaikk' on toisin: Yön unet on ystäväni, päivät peikoista pahimmat, vaikeinta valvominen,— armain kuoleman ajatus.

6.

LUOJAN LEIPÄ.

Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa.

Ruoja Ruotuksen emäntä pani konttihin evästä, viisi leivän viipaletta, kuusi suolaista kaloa, leivät harmaassa homeessa, kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

Virkahti kiveltä Kiesus:
»Miksi tuot minulle näitä?»

Lausui kaunis Kultaruusu: »Eväät on emon panemat, itkut immen vierittämät.»

Kysyi Karjalan jumala:
»Mitä itket, miesten lempi?»

Puikutti punainen Ruusu: »Osoa inehmon itken, koko kohtalon kovuutta.»

Mursi Luoja leivänkyrsän, pani palasen kannikalle. »Siis kera pitoihin käyös!»

Nyrpisti nenäänsä Ruusu, toki kuuli käskijätä, söi palan hyvillä mielin, toisen miellä mielemmällä, palat on parhainta nisua, kalat kaikki vastasaadut.

Ihmetteli itseksensä.
Jo kysyikin Kiesukselta.

Hymähti hyvä Jumala: »Niin on laatu Luojan leivän. Min osoa inehmon itkit, sen mehustit särvintäsi, minkä kohtalon kovuutta, sen sulostit suupaloja, alla taivahan sinisen, armo-luojan atrialla.»

Juoksi, joutui kohin kotia, ei ikinä isonnut Ruusu.

7.

EI NE KAIKKI KUOLLEHIA.

Ei ne kaikki kuollehia, jotka kuolleiksi sanotaan.

Meren mustassa mujussa monta nukkuu nuorukaista, meren suuren soutajata, laivatouvin laittajata. Kun tulee tulinen ilma, myrsky merta myllertävi, nousevat aaltojen selille, lainehille laulamahan.

Mik' on laulu kuolon lasten?
Laulu päivästä elämän.
Mikäpä elämän lasten?
Laulu kuolon kuutamosta.

Ja mik' on Jumalan virsi?
Laulu kerran keski-yöstä.

8.

SATEENKAARI.

Kaari korkea kohosi, ihmislapset ihmetteli.

Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi sävelet, Luoja soitti, kajahteli kaikki taivas, ihmispeikkojen peloksi, sorasävelten säikkymiksi.

Noin jos lauluni olisit kaari kaunis taivahalla, enne ukkosen edellä, merkki rautaisten rakeiden!

JUMALIEN KEINU.

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan— siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on, hän tänään pilvien ääriä kulkee, ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, mi vuorten kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole. Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön— sitten tulkohon tumma yö.

TUSKA.

Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai katkee kaikki, nyt jousi on liiaksi jännitetty.

Ei askeltakaan, ei ees, ei taaksi, nyt parhaint' on pysyä paikoillaan. Hiljaa, hiljaa, aivan hiljaa, ettei risukaan risahtais.

On malja täysi. Yks pisara lisää— ja kaikki kaatuvi kerrassaan. Hiljaa, hiljaa, hiiren hiljaa, niin pieni olla kuin mahdollista!

Mut se kestää kauan. En kauan jaksa. Mun valtaa raukeus, väsymys. Hiljaa, hiljaa, ei äänt', ei sanaa, yks liike pettää voi piileväisen.

Jumalan kiitos! Hän ohi kulkee. Kai kohta saanen ma hengähtää. Mut hiljaa, hiljaa, ei viel', ei vielä, mun täytyy kestää tai kaikk' on loppu.

VÄINÄMÖISEN LAULU.

Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu: Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä,— lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.