Kannokossa

LAPSISAUNAT

Talonemäntä Maija Stina Mujunen oli kylällä käydessään saanut kuulla, että vallesmannilan rouva oli pyhän seudussa saanut "pieniä". Ja tyttö siitä kuului tulleen.

Hän ilmotti heti asian miehelleen talolliselle Aaprami Mujuselle ja sanoi, että sinne olisi mentävä lapsisaunoihin vallesmannihan, ne kun aina ovat heitä kohtaan olleet niin herttaisia ihmisiä ja käyneet heillä monta kertaa kestissäkin ja kun häntäkään ei koskaan oltu jätetty kahvikupitta vallesmannilassa.

— On se vähä kumma, että rouva repesi vielä vanhoillaan, ihmetteli Maija Stina. — Hyvä mieli niillä nyt on kummallakin, herralla ja rouvalla, kun saivat lapsen ihan omasta taasta eivätkä tarvitse etsiä ottolapsia.

Aaprami Mujunen jätti lapsisaunoihin menon emäntänsä ratkaistavaksi ja sanoi, ettei miesväki niitä akkain asioita ymmärrä.

Maija Stina Mujunen julisti heti päätöksensä, joka kuuli niin, että lauvantai-aamuna on lapsisaunoihin mentävä.

Hän panetutti hevosen valjaisiin ja ajoi itse muutaman kilometrin päässä olevaan kauppamieheen ostoksille. Vehnä- ja lestyjauhoja, riisryynejä, hiivaa, sokeria ja rusinoita toi hän sieltä tullessaan useamman kantamuksellisen.

Se oli torstaipäivä ja Maija Stina arveli, että tässä tulee kiire eteen.

Vaikka eihän tuo nyt sentään tullut niin turkasen kiire. Ehtihän siinä sivussa pistäytyä läävässäkin katsomassa, etteivät piikaletukat anna lehmien liiaksi suoltaa heiniä alleen ja ettei lampokarsinaan työnnetä muuta kuin jussinpartaa. Ja tärkeintä oli, ettei sen aikaisin poikineen lehmän vasikalle saataisi salaakaan antaa selvää maitoa, sillä se oppisi siitä herkuttelemaan. Se oli punasen- ja valkeankirjava juonoselkä lehmisvasikka ja sen isä oli ollut sarveton, niin että siitäkin voisi vielä kasvaa muodinmukainen mulipää, jolla saisi näyttelyissä hyvät palkinnot.. Ja kurnaali kyllä kelpasi sen ruuaksi.

Perjantaina tuprusi Mujulan tuvan piisistä sakea sauhu, kun Maija Stina ei pannut uuniin ollenkaan kasattu halkoja, vaan tuoreita vastahakattuja koivuja, sillä niistä tuli hänen mielestään parempi paistolämmin. Lestytaikina kohosi paraikaa verkkaan ja varmasti. Ja se oli aito lestyä, niin selitti emäntä useampaan kertaan ja vakuutti, ettei taikinaan oltu pantu tippaakaan maanruisjauhoja.

— Hyviä niiden täytyy olla herrasväelle.

Piirakat ja vehnäset paistettaisiin vasta aamulla lähtiessä ennen päivän nousua, mutta piirakoiden sydän tuli valmistaa edeltäpäin. Niinpä porusivatkin riissit padassa, joka oli nostettu haahlon koukkuun liedelle.

Maija Stina käväsi pari kertaa ulkosalla ja kun uuni oli palanut hiililleen käänsi hän alaspäin kannen tuvan suuresta pöydästä, puhdisteli sitä vähä linnunsiivellä ja riputteli siihen jauhoja. Sitte tarttui hän taikinapytyn korviin ja kaasi sen pöydälle ja ryhtyi leipomaan.

— Tulee tästä tusina leipiä. Pätii niitä herrasväen syödä.

Illalla leyhyi tuoreen leivän haju yli tuvan ja Maija Stina katseli mielihyvällä ovensuupöydälle latomiansa lestyleipäkasoja. Ne olivat erittäin hyvin onnistuneet. Ei ollut kuori vähääkään palanut ja muutenkin olivat ne niin pyöreitä ja mehevän näköisiä.

Mutta kun emäntä vähä ennen maatamenoaan palasi navetasta, oli hän myrkyllisellä tuulella.

— Ovat herjat antaneet lampaille vihvilästä, vaikka minä olen sanonut, että takkua.

— Ota letistä! murahti sängyssään oleva isäntä ja käänsi kylkeä.

Jo puhteella lauvantai-aamuna räiskyi Mujulan tuvan uunissa tuli. Maija Stina lämmitti sitä vaan vähäsen, sillä vehnäset ja piirakat eivät sietäneet ylen kovaa kuumuutta ja kun se sitäpaitsi eilen lämpisi.

Vehnätaikinaan oli Maija Stina tiputellut rusinoita.

— Niin ne ruukkaavat herrasväessäkin. Ja kun olisi mulla vielä sahramia ja kaartimummoja, niin tulisi keltasempaa vehnänen ja maukkaampaa…

Piirakoita paistettiin iso vakallinen. Niistä oli toiset leivottu vehnä-, toiset lestykuoreen.

Vehnäs-eltit asetettiin kaupungista tuotuun uuteen pärekoriin ja lestyleivät toiseen.

— Hyvilleen se tulee vallesmannien rouva. Kenties pyytää vielä pienelleen kummiksi.

Siinä tuli pian tulinen kiire. Emäntä nouti aitasta mustat vaatteensa ja silkkisen kirkkohuivinsa ja suki kiiruusti päälleen kamarissaan. Pani kaksi alushametta, että näyttäisi vähä pönäkämmältä herrasväen edessä.

— Muista panna, Aaprami, kello aisaan, kävi Maija Stina huutamassa miehelleen tuvan ovelta.

Ulkona oli leuto tammikuun sää. Pari päivää aikaisemmin oli suvennut ja sitte perjantaita vasten yöllä vähä kylmänyt, niin että kelistä oli tullut mitä parhain.

Markkinasta ostettu karhunnahka retkotti reen perässä ja siinä sitä vasten istuivat mukavasti nojallaan Maija Stina ja Aaprami, edellinen vasemmalla, jälkimäinen oikealla puolella. Aisakello helähteli niin somasti ja herraskaisesti oikeanpuoleisessa aisassa ja rekiveto-ori hirnahteli väliin ja terhenti innostua vallatoimaan.

Vallesmanniin oli matkaa lähes peninkulma ja sinne sai sillä varsalla ajaa hyvän tunnin.

— En tullut niille piioille sanoneeksi, että tekevät kanoille kakaraa ja antavat lehmille peltopohjaheiniä, sanoo Maija Stina.

— Eivätkö nuo älynne, murahtaa Aaprami.

Vallesmannin talo oli järven niemessä ja se näkyi jo parin kilometrin päässä olevalle mäelle.

— Onkohan se mahtaa ukkovallesmanni kotona? lausuu Maija Stina puoliääneen.

— Mistäpä minä sen tiedän.

— Kuule! Mene sinä istumaan sinne vallesmannin virkakamariin, niin minä sill'aikaa rupattelen rouvan kanssa saunassa.

— Tottapahan.

Päivä alkaa jo sarastaa, kun Maija Stina ja Aaprami Mujunen ajaa karahuttavat vallesmanniin. Eivät aja portista sisään, vaan pyöräyttävät hevosensa saunan seinustalla olevan halkopinon viereen.

Aaprami sitoo oriinsa marhaminnasta pinoon kiinni ja levittää sille loimen selkään. Ottaa sitte reestään heiniä ja kantaa ne sen eteen. Maija Stina on sillävälin kiskonut koreja irti kuskilaudan alta ja silloin tällöin vilkaissut kartanolle päin. Joku piikaletukka näkyi siellä juosseen kyökkiin tuparakennuksesta, eikö lie ollut sisäkkö, koskapa oli pitkä esiliina edessä.

— Tules, Aaprami, avittamaan!

He kantoivat korinsa ja piirakkavakkansa saunan ovelle.

— Mitähän ne kujeilevat, kun ovat panneet saunan oven ulkoapäin hakaan.
Vai jokohan rouva olisi päässyt jaloilleen, sanoo Aaprami.

— Ei ne herrasväki niin vähällä pääse. Potevat viikkosotalla. Ja siellä se vielä on saunassa rouva. Avaa vaan ovi!

Aapramin toisesta suupielestä pujahti kirosana, kun hän oli avannut saunan oven.

— Mitä sinä!

— Vie nyt sinne vehnäsesi vasikoillesi! tiuskasee Aaprami.

Maija Stinakin kurkisti ovesta ja huomasi, että siellä saunan lattialla ynähteli pieni, vastasyntynyt vasikka, joka oli kytketty nuoralla penkinjalkaan.

— Jiääsus kun säikähdin!

— Tuolleko sinä nyt ne lestysi?…

— Pidä suusi eläkä tuossa enää vornota!… Se on rouva jo sittekin näkyy kyennyt jalkeille. Mennään kiiruusti kyökkiin.

— Minä vähä epäilen, että tuskin ne herrasnaiset tulevat koko saunaan keventymään, vaan että ne läsivät kamarissaan. Niillähän on paarmuskat ja muut apunaan, selitti Aaprami.

— Jos lienee.

Maija Stina ja Aaprami kantoivat korinsa ja vakkansa pihaan ja kolisivat siitä rappuja myöten kyökinpuolelle.

Kyökin ikkunasta heitä jo pari päätä kurkisteli. Siellä oli varmaankin huomattu heidän erehdyksensä ja ne nyt kai sille nauraa kikattivat.

Aapramia harmitti.

Maija Stinaa vähä hävetti.

Vakka ja korit jätettiin porstuan nurkkaan.

— Ovat kai herrasväki kotona? kysäsee hiukan ujona Maija Stina kyökkiin päästyään.

— Kyllä ovat.

Samassa tulee vallesmanni sisähuoneista kyökkiin.

— Ka hyvää huomenta! Varhainpa se Mujunenkin on liikkeellä ja vielä emäntäväen kanssa. Käykää toki tänne peremmä… Tähän sopii jättää vaatteet tampuoriin.

Hän aukasi oven ja meni itse edellä.

Talvitamineet riisuttuaan astuivat Maija Stina ja Aaprami vallesmannin virkahuoneeseen.

— No pankaa nyt tupakaksi, Mujunen!… Vaan mikäpä teidät saattoi liikkeelle jo näin aamupäivästä? utelee vallesmanni.

— Enhän sitä minä, vaan nuohan ne ämmät!…

Rouva ilmestyy ovelle ja tulee tervehtimään.

— Hyvänen aika! Että rouva uskaltavatkin noin varhain… Eiköhän olisi parasta olla vielä sängyssä? sanoo ihmeissään Maija Stina.

— Eihän tämä toki mitä varhaista ole… Ainahan minä olen ylhäällä näin aikaseen.

Maija Stina tutkii rouvaa silmillään kiireestä kantapäähän ja ajattelee, että kylläpä se on lujarakenteinen tuo rouva niin herrasväen naiseksi, kun jo viikon vanhana on noussut lapsivuoteestaan.

— Herrasväelle lienee jo lehmiä poikinut? kysäsee sitte Maija Stina.

— Tänä aamuna poiki ensimäinen, selittää rouva. — Mutta se kun on hieholehmä, niin olisi puskenut vasikkansa läpi ellei sitä olisi saatu pois ja viety saunaan täksi päiväksi. Rengit tekevät tänään karsinan… Entä teille?

— Poikihan se jo Valikki joulun pyhinä. Ja vasikasta tuli kirjava ja juonoselkä… Annetaanko teidän vasikalle nuorta maitoa?

— Annetaan.

— Meillä ei anneta kuin kurnaalia… ei kannata.

Palvelustyttö toi kahvia. Mutta silloin juolahti Maija Stinalle mieleen, että nythän ne pitäisi ottaa esille ne eväät. Vaan kehtaako sitä nyt tässä ukkovallesmannin kuullen sanoa…

Maija Stina nypläilee sormiaan ja vilkuilee vuoroon rouvaan, vuoroon vallesmanniin. Sanat tulevat jo useamman kerran huulille, mutta siihen ne aina tuppautuvat kuolemaan.

Viimein hän rohkasautuu.

— Teillähän kuuluu perhe lisääntyneen, sanoo hän.

— Lisääntyihän se viime pyhänä yhdellä tytöllä, nauraa rouva.

— Ja terve on?

— Terve on.

— Olisihan meillä ollut vähä lämpöisiä…

— Mitä niin?

Mutta Maija Stina ei ehdi mitään selittämään. Hän juoksee kyökin porstuaan ja kantaa sieltä korin kerrallaan ja viimeksi vakan vallesmannin virkahuoneeseen.

— Tässä sitä nyt olisi rouvalle vähä sen pienen muistoksi…

Vallesmanni ja hänen rouvansa näyttävät olevan hirveästi hämillään.

— Minkä pienen?

— No niitä lapsisaunoja… sen viime pyhänä saadun…

Silloin räjähtää vallesmanni rouvineen nauramaan.

— Herranen aika! Kuka teille on sellaista kertonut? kysyy rouva yhä nauraen.

— Tuollahan ne kylällä kertoivat. Eikös se olekaan totta?… No nyt minä vasta!…

Maija Stina löi käsiään yhteen niin että jämähti ja jäi siihen istualleen ihmeissään katsoa muljottamaan.

Aaprami nousi seisomaan ja kourasi tuiman näköisenä partaansa.

Hän virkkoi:

— Minä sanoin jo tälle eukolle, että ota sinä ensin varma selko asiasta… vaan mitäs ne ämmät!

Vallesmannista oli tämä juttu hirveän lystiä. Hän nauroi ja sanoi:

— No elkäähän nyt, Mujunen! Sattuu se viisaallekin vahinko. Ja onko tämä nyt sitte vahinko tahi mikään? Istukaa vaan alas ja pankaa palamaan!

Rouva kääntyi Maija Stinan puoleen ja virkkoi:

— Me saimme tänne viime pyhänä sen kaksivuotiaan sisareni tytön ja siitähän ne sen juorun ovat laskeneet. Ja on se tuokin ukko pari kertaa piloillaan sanonut, että minä muka olisin… phyh!

— Kaikkiin sitä joutuu, kun elää, läähätti Maija Stina. — Minä jo vähä epäilin, kun rouva on keski-ikäinen ihminen eikä ole ennenkään saanut ja kun eivät edeltäpäin hölynneetkään, vaan niin vakuuttivat varmana kylällä, että nyt sai… Kertoivat vallesmannin itsensä sanoneen.

— Vai niin ne kylälläkin!…

— Niin… Mutta ei me näitä eväitä kuitenkaan takaisin viedä, jos rouva vaan ottaa vastaan. Tyttöhän se on kuin tyttö, vaikka onkin vähä vanhempi.

— Kiitoksia, kiitoksia! Kyllähän me näistä huoli pidetään.

Hän vei emännän omaan kamariinsa ja jätti Aapramin tarinoimaan miehensä kanssa.

* * * * *

Paluumatkalla ei paljo puheltu. Maija Stinaa iletti ja kaiveli ajatellessaan, että nyt ne nauravat hänellä koko kylä, kun saavat kuulla. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että saa haukkua piikojaan kotiin päästyään… ja hän purkaakin niille koko sappensa, varsinkin jos eivät ole ruokkineet kanoja tahi jos hän löytää vihvilässuuteita lampokarsinasta…

Aapramia vielä suututti.

Kun sälkö oli sujahuttanut kyläkujasilta kankaalle, ei hän malttanut olla sanomatta:

— Pääsit nyt mielesi päähän. Sait vasikoita saunottaa. Ähä!…

Maija Stina ei vastannut. Kääntyi kylelleen rekeen Aapramiin selin ja alkoi pian torkkua silmät puoleksi raollaan.

Hänestä tuntui väliin siltä kuin olisi puiden välistä vilahdellut se vallesmannilan vastasyntynyt vasikka. Sitte se muuttui omaksi punasenkirjavaksi juonoseläksi… ja piiat työnsivät sen eteen vihvilästä. Hyvä jumala! Eihän se vielä kykene heiniä syömään… hullujahan ne ovat nuo ihmiset. Mutta sitte joutuu hän taas vallesmannilan saunaan ja siellä on taaskin se vasikka. Ja toisessa nurkassa makaa vuoteellaan rouva ja imettää… ja silmät vesissä häntä kiittelee… että kun on vielä niinkin hyviä ihmisiä, että tuovat lämpöisiä… Vaan tuo vasikka se ehkä häiritsee rouvaa. Nyt se heittäytyi pitkälleen ja rupesi siinä nurkassaan omia aikojaan ynähtelemään…

YÖJALASSA.

Jussi Piiparinen ei vielä koskaan ollut käynyt yöjalassa, vaikka oli jo seitsemännellätoista. Ja sille seikalle toiset vanhemmat rengit aina nauroivat ja vornottivat ja sanoivat ilkkuen, ettei tuosta Jussista ole mieheksi eikä muuksi, vaikka on jo lusikkansa pessyt, s.o. käynyt rippikoulunsa, ja että parasta olisi, jos Jussi rupeaisi käymään hameissa…

Tätä ei Jussi Piiparinen ajan pitkään voinut sietää. Häntä aikamiestä ei enää tarvittaisikaan pitää kokemattomana poikanulikkana ja toisten narrina, sen hän pian näyttäisi, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus. Mutta ei hän viitsisi pyrkiä noidenkaan toisten renkien mukaan, ne vaan sitte koko matkan tekisivät hänestä pilaa. Yksinään menisi.

Eräänä kesäisenä lauvantaina juuri päivällisen syötyä pistäytyi naapuritalon piikatyttö, Miina nimeltään, jollekin asialle siihen taloon, missä Jussi Piiparinen oli palveluksessa.

— Ahaa! ajatteli Jussi. — Nytpä minun sopiikin kysästä.

Miina oli Jussia pari vuotta vanhempi, mutta muuten se oli niin nuorekas ja miellyttävä ja katseli aina niin veikeästi mustien kulmakarvojensa alta.

Jussi varustautui porstuaan juuri silloin kun Miina tuli ulos tuvasta pois mennäkseen.

— Kuulehan Miina! kuiskasi hän hiljaa.

— No?

— Tuota… kun minä meinasin, että jos… tykkäisitköhän sinä siitä, jos minä tuota… tulisin sinun luoksesi tänä iltana?

— Kysyitkös? nauroi Miina.

— Kysyinpähän.

— Saitkos tietää?

— En, mutta jos…

— Eivätpä muutkaan kysy.

— Vaan jos minä nyt kysyisin.

— Sittepähän näet, kun tulet.

— Kummassako aitassa sinä nukut?

— Siinä toisessa! nauroi Miina ja juoksi kikattaen tiehensä.

— Se on vähä ylpeänsäväkkä tuo Miina, mutta menen minä sittekin. Eipäs vaan kieltänyt. Ja kuulinpa minä toisilta rengeiltä, missä se makaakin. Siellä ne on ruispellonpuoleisessa aitassa Miinan kampsut.

Illalla kylvettyään ja illallisen syötyään oli Jussi Piiparinen jouduttanut pyhävaatteet ylleen ennenkuin muut rengit. Hän kampasi uudelleen tukkansa ja pani nenäliinan taskuunsa ja sytytti siinä tuvan penkillä istuessaan paperossin, joita edellisenä sunnuntaina oli laatikon ostanut.

— Äitinsä luokseko se Jussi vielä näin myöhällä? kysäsee joku rengeistä.

— Eipähän tuota tiedä.

Vaan vähän ajan perästä pistää Jussi hatun sisälleen ja hiipii melkein huomaamatta ulos. Pantuaan siellä hatun päähänsä pyörähtää hän aitan kupeelta pellon pientareelle ja oikasee siitä suoraan maantielle. Viheltää hujauttaa pari kertaa ja työntää sitte kätensä housuntaskuihin ja alkaa astua tepastella pitkin tietä.

— Vieläköhän ne Heikkilässä valvovat? Jos valvovat, niin enpä mene valveaikaan. … Kun vaan nyt muistaisin niitä lukuja tarpeeksi, että Miina laskisi…

Heikkilään ei ollut tieltä kuin parin kolmen kivenheiton matka. Ja Jussi Piiparinen erotti selvästi, että siellä tupapuolella vielä vähä liikuskeltiin ja että joku pistäysi ulkonakin.

— Ei ole vielä hyvä mennä, näkevät, arveli Jussi ja käveli eteenpäin.

Pellon takana alkoi metsäinen laidunmaa ja Jussi poikkesi sinne maantieltä. Kulki sitte aitoviertä pitkin pellon nurkkaukseen, nousi siitä pientareelle ja alkoi nyt hiipiä Heikkilää kohti. Aittarakennus tuli tuparakennuksen eteen, niin etteivät ne tuvasta huomaisi, vaikka valvoisivatkin. Vaan lähemmä pihaa päästyään tekikin Jussi sen havainnon, että piennar ulkoni muutamia syliä aitan nurkkauksesta ja että pientareen toinen pää sattui avonaiselle kohdalle, mihin saattaisi nähdä tuvan ikkunasta. Hän paiskautui ruispeltoon ja lahmasi suoraan sen poikki aittarakennuksen taa.

Kotvasen oli hän hiljaa ja kuulosteli ja kurkisteli, näkyisikö ketään valveilla. Viimein tuli hän vakuutetuksi siitä että kaikki nukkuivat.

Jussin rinnassa tuntui omituisesti pamppailevan. Mikähän sitä nyt niin sylkytti…

— Nyt ne tulisi lukea ne luvut. Vaan entä jos en muista… jos seisattuu keskelle runoa…

Hän rohkasautuu ja kopauttaa pari kertaa kovanlaiseen aitan seinään. Ei kuulu mikään.

— Kyllä se valvoo Miina, vaan ei virka… Lyö vielä kerran, niin että jymähtää. — Kuka siellä? kuuluu seinän takaa hiljainen kuiskaus.

Jussi alkaa nyt lausua runoaan yksikantaan ja samalla nuotilla kuin katekismustaan:

"Minä olen se pikkunen poika enkä suuremmaks tulla voikaan. Aukase, Miina, oven säppiä, jottei palele multa näppiä. Enhän minä tänne ois tullu, jollen ois sun tykkäävän luullu. Voitaishan tuota vähä puhella, jotta onko ne kuuliaiset suvella…"

Mutta siihen Jussilta keskeytyi. Hän muisteli ja muisteli… sitähän oli paljo pitemmälti… vaan ei saanut langan päästä kiinni. Alotti alusta ja luki uudelleen sen minkä muisti. Sitte oli ääneti.

— Onko se Jussi? kuului nyt aitasta.

— Ka on.

— Ovesta sisään tullaan eikä seinästä..

— Ahaa! arveli Jussi. — Nyt se mahtaa laskea.

Hän hyppäsi kiiruusti yli aidan pihamaalle ja vilkasi vielä tuvan ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt nytkään ketään. Samaa tietä kiersi hän aitan ovelle.

Vanha ruostunut lukko narahti aikalailla, niin että Jussi hätkähti, ja samalla aukeni ovi hiljaa sisäänpäin. Jussi pyörähti sinne sisälle ja jäi seisomaan pilkkopimeään, sillä ovi oli taas sulkeutunut ja lukko narahtanut jälleen kiinni.

Hän raapasi tulitikulla tulen ja näki Miinan jo kiepsahtaneen vuoteeseensa peitteen alle.

— Vai jo sinä kerkisit! sanoi Jussi ja meni siihen vuoteen laidalle istumaan.

— Mikäs Jussille nyt pisti päähän, kun tuli tytöille?

— Miks'en minä niin hyvin kuin muutkin… koulunkäynyt…

Jussi ymmärsi nyt, että hänen pitäisi ryhtyä jotain juttelemaan, mutta ei tiennyt mistä alottaisi. Mietti kotvasen ja aikoi juuri sanoa jotain Miinalle, kun kuuli liikettä ja supatusta seinän takaa.

Jo paukahti pari kertaa seinässä ja sitte alkoi tulvia runoja tulvimistaan.

Ei tiennyt aluksi Jussi mitä ajatella. Kaikki tuo tuntui hänestä niin kummalliselta. Mahtoikohan Miinalla olla muitakin sulhasia? … Kyllä kai. Ja se on tietysti laskenut ne usein sisään niinkuin hänetkin nyt ja ne ovat kaiketi olleet yösimöissä ja ehkäpä vielä saman täkin alla maanneet.

Häntä puistatti ja hänen suonissaan tuntui niin omituisesti polttavan. Tietäisipä hän vaan, ketä täällä tapaa käydä, niin kyllä hän näyttäisi… iskisi vaikka puukkonsa niiden hartioihin salaapäin, vaikka joutuisi siitä linnaankin…

Mutta sitte tuntui hänen mielessään niin kutittavan hyvältä, sillä hän tunsi äänestä, että siellä ulkona olikin heidän talonsa renkejä, juuri niitä samoja, jotka aina olivat hänelle ilkkuneet.

— Elä laske niitä, Miina, kuiskasi hän hiljaa.

— En ole ennenkään laskenut.

Ulkonaolijat lukivat runonsa loppuun ja koputtivat uudelleen seinään.

— Miina, laske pois sisään! Ei täällä ole kuin Pekka ja minä.

Mutta Miina ei sano halaistua sanaa. Työntäytyy vaan yhä syvemmälle peitteensä sisään.

Pyrkijät alkavat vähitellen tulla tyytymättömiksi.

— Siellä on meidän Jussi sen vieressä. Tännepäin se poikavekara läksi ja sillä näytti olevan ihan erityiset meiningit.

— On niitä siellä sitte kaksi hametta…

Tämäntapaisia pilapuheita kuului seinän takaa ja Jussi oli mielissään, että sai kerrankin olla niille irvihampaille kiusaksi.

Aikansa puskuiltuaan tuntuivat rengit viimein menevän tiehensä. Ja Jussi yhä istua kyykötti Miinan vuoteella ja ajatteli, että tämmöistäköhän mahtaa aina olla yöjalassakäynti… että tulevat ja pyrkivät ja kun eivät pääse, niin herkeävät hävyttömiksi ja haukkuvat…

Mutta nyt alkoi kuulua liikettä oven takaa. Kuului supatusta ja sitte hyvin omituista vilinää, niinkuin olisi hangattu kahta esinettä vastatusten. Jussi ihmetteli kotvasen ja kuulosteli ja oli supatuksesta saavinaan selville, että siellä oven takana vehkeilivät ne samat rengit.

— Miina! Mitähän ne siellä kujeilevat?

— Ne kai koettavat konsteillaan saada ovea auki. Vaan eivätpä saa.

Jonkun ajan kuluttua ei ulkoa kuulunut enää mitään ääniä ja Jussi päätti niiden viimeinkin menneen tiehensä.

— Nukutko sinä jo? kysyi Jussi Miinalta jotain kysyäkseen.

— En, vaan alkaa jo nukuttaa.

Jussi arveli ensin, että olisi sitä nyt jotain puheltava, mutta kun Miina kerran oli väsynyt, niin ei hänkään viitsinyt vaivata, vaan heittäytyi pitkälleen siihen vuoteen laidalle. Miina oli niin syvällä peiton alla, ettei hänestä näkynyt muuta kuin pää.

Jussi mietti, uskaltaisiko hän ehkä vähä likistää. Rohkasautui siitä kuitenkin ja pujotti käsivartensa Miinan kaulaan ja jätti sen siihen lepäämään. Miina ei ollut tuosta millänsäkään.

He nukkuivat siihen pian molemmat.

Jussi heräsi ensin ja muisti heti, missä hän oli. Aitassa oli tosin vielä pimeä, mutta ovenraosta kiilui päivä. Ja Jussi arveli, että hän ehkä oli nukkunut liian kauvan ja että ne voisivat olla jo valveilla tuvassa.

Hän herätti heti Miinan ja sanoi, että nyt taisi tulla tupenrapina ja että hänen täytyisi paikalla lähteä kotiin.

Miina nousi ylös avaamaan.

— Hyvästi nyt! sanoi Jussi ja tökkäsi kättä Miinalle. — Ei tässä tullut mitään jutelluksikaan… vaan jutellaanpahan toisen kerran, kun saanen tulla…

— Tule vaan!… Mutta mikä tällä ovella on?

Miina väänsi ja kiskoi, mutta ei saanut ovea auki.

— Koetappas sinä, Jussi.

Jussi koetti, vaan ei saanut auki hänkään.

— Nyt minä tiedän! sanoi Miina pelokkaasti. — Ne renginruojat ovat sitoneet tuohon ovenkappiin nuoran ja kiinnittäneet sen toisen pään johonkin, ehkäpä tuonne vinnille menevien rappujen patsaaseen.

— Mitenkäs minä nyt pääsen ulos?

Miina pyörähti mitään virkkamatta vuoteelleen. Ja Jussi alkoi tuntea kylmiä väreitä selässään, sillä hän tiesi, ettei tästä hyvä seuraisi hänelle eikä Miinalle.

Ensi töikseen ryhtyi hän lohduttelemaan Miinaa, joka siinä vuoteellaan kasvot tyynyä vasten nyyhkytti.

— Elähän, Miina kulta, ole milläsikään! Kylläpähän tästä vielä päästään. Minä otan syyn päälleni. Lyököön Heikkilä minua, jos haluaa. Ei se minua kuitenkaan lyö. Ja sitte… kuulehan Miina… mennään me tässä muutaman vuoden perästä yhteen.

— Etpä sinä minusta huoli…

— Huolinpahan, jos vaan sinä… Vaan yöllä minä en enää luoksesi tule, enkä mene muuannekaan… Käydään hän pyhäisin yksissä kirkolla, niin saadaan jutella.

Miina rauhottui vähitellen. He olivat nyt molemmat salvan takana ja ulkoa alkoi kuulua talonväen ääniä.

Mutta yhtäkkiä hyppäsi Miina ylös.

— Kuule! sanoi hän. — Sinun täytyy piilottautua johonkin ennenkuin ne tulevat. Eivät ne arvaa sinun olevan täällä. Minä selitän niille, että ketä lie tullut yöllä pyrkimään ja minä kun en laskenut sisään, niin suutuksissaan salpasivat aittaan. Se on niin pahanilkinen se isäntä, että kummat vielä tekee, jos löytää sinut täältä. Minä tulen sitte sinut laskemaan, kun rupeavat ettoneelle tuvassa. Teen jotain asiaa…

Jussista tuntui tuo ehdotus ensin vähä arveluttavalta ja siitä voisi pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin ikäviä seurauksia, mutta koska kerran Miina niin tahtoi, niin mukautui hänkin.

— Vaan mihin minä sitte menen? kysyi hän.

— Nouse tuohon nurkkaan tuolille. Minä nostan sitte siihen naulaan tuon isännän pitkän turkin sinun eteesi, niin etteivät näe jalkojasikaan.

Jussi teki työtä käskettyä. Turkki peitti hänet Miinan arvelun mukaan niin hyvin, ettei kukaan saattaisi mitään epäillä.

— Koeta sinä, Miina, olla hyvin huolettoman näköinen.

— Minä koetan.

Oven ulkopuolella syntyi pian silmitön naurunhohotus ja kikatus. Jussi ja Miina tunsivat, että siellä oli emäntä ja isäntä ja koko talonväki.

— Miks'ei Miina ole noussut kahvinkeittoon? huutaa emäntä nauraen ja koputtaa ovea.

— Vai olivatko vieraat esteenä? säestää isäntä.

— Katsotaan nyt kuitenkin, minkälainen elävä sillä siellä on, huutaa joku rengeistä.

— Avaappas nyt ovi! Salpa on jo poissa.

Miina oli sill'aikaa pukenut päälleen ja menee nyt arkana avaamaan ovea.

— Ka eihän täällä näy ketään muuta, kuulee Jussi isännän sanovan.

Hän kuulee kuitenkin, että joku on astunut aittaan. Ulkona tuntui Miina jotain emännälleen selittelevän.

Jussia pelottaa ja sydän tuntuu lyövän hirveän rajusti. Jos ne nyt löytäisivät hänet, niin… Saakuri, että sai tulluksikin tähän turkin taakse…

Mutta askeleet aitan lattialla yhä lähenevät… siinä on jo joku tuossa ihan edessä.

— S—tana! pääsee Jussilta samassa kun turkki äkkiä putoaa hänen edestään lattialle.

— Ahaa!… Parraton pakanahan täällä sittekin on! huudahtaa Jussin edessä oleva isäntä. — Ja vieläpä naapurin Jussi. No elä ole milläsikään… sattuuhan tämä tällainen tapaturma nuorille miehille. Vaan kuka kujeilija teidät osasi sulkea tänne aittaan?

— Nehän ne meidän rengit, sai Jussi sanotuksi ja työntäysi ulos ovesta.

Hän oli katsellut vaan kattoon ja harhaillut silmillään seinille eikä ollut ulos tultuaan näkevinäänkään renkejä, jotka siinä aivan oven suussa hänelle irvistelivät. Miinaa ei enää näkynyt. Se oli varmaankin mennyt emännän kanssa tupaan.

Jussi astua harppaili suoraapäätä portille.

— Tulehan, Jussi, tupaan kahville! kuuli hän isännän huutavan, vaan ei ollut kuulevinaankaan.

— Sitä ilettää, nauroivat rengit hänen selkänsä takana.

Mutta Jussi Piiparinen välitti heidän nauruistaan viis. Hän painalti maantielle päin ja tunsi vähitellen pääsevänsä kuin pahasta painajaisesta.

— Olipa hyvä, ettei lyönyt Heikkilä… Nyt ne siellä nauraa kikattavat toisen vahingolla… itse juoksevat joka yö. Ja vierii se viesti tuonnekin kotitaloon, että minä ja Miina olemme olleet salpojen takana. Vieriköön… ja ilkkukoot rengit. Viimeisen kerranpahan sillä asialla ilkkuvat… Mutta sinne piiloon ei minun pitänyt mennä eikä ruveta sen Miinan hupsuksi.

Ja Jussi Piiparinen pyörähti sukkelaan Heikkilän kujosilta kotitaloonsa päin ja katseli uusia pohjalapikkaitaan, jotka siinä sannoitetulla tiellä niin somasti narskahtelivat.

VIIDENTOISTA PENNIN NAKKIA.

Jo pari viikkoa oli kulunut siitä kun Putska oli viimeksi pelannut. Silloin oli pelattu "lansnihtiä" kaupungin kievarissa ja nipinnapin oli Putskalle satamarkkasestaan jäänyt reissurahat kotiin. Tuuri oli ollut kerrassaan kelvoton ja Putska oli päättänyt, ettei hän ryhdy peliin ainakaan pariin viikkoon. Odottaapahan tuurin kääntymistä… On parasta olla pelaamatta silloin kun ei käänny lehti hyvin, niin se Kahelinkin oli neuvonut…

Sunnuntai-iltana oli naapuritalossa kuuliaiset. Se oli jo syksyinen aika, ja Putska oli vakuutettu siitä että siellä saunassa vielä pimeän tultua pelattaisiin.

Hänellä oli kukkarossaan kaksikymmenmarkkanen ja pari markkaa pieniä rahoja.

— Noille pitäisi tänä yönä saada sata rosenttia, arvaili hän kuuliaispaikkaan kulkiessaan.

Hän tuli sinne verrattain myöhään. Mitäpä hän olisi siellä aikaisemminkaan tehnyt… Harmonikka vonkui ja rämisi hiukan humaltuneen pelarin polvilla niin vietävästi, ja lattialla tanssittiin polkkaa, parhaastaan poikaparissa, kaikilla miehillä hattuluuhkat takaraivolla. Pienet poikaviikarit tekivät kaikenmoisia kujeita, nuuskasivat ja aivastelivat ja tiputtelivat sitä ainettaan pölyiselle lattiallekin.

Muutamilla miehillä näytti olevan joitakin erityisiä aikeita. Joku heistä sanoi salavihkaa Putskalle:

— Mitäs me täällä tuvassa nulikoiden kanssa miehiset miehet… Tule saunaan, Putska! Käännetään tässä ajan kuluksi vähä lehteä…

Joukossa oli muuan puujalalla kulkeva mies, tihrusilmäinen ja kumaraharteinen, ja sitä kutsuttiin miesten kesken Hertta-Pekaksi. Tämä Hertta-Pekka kävi supattamassa jotain emännän korvaan ja sai emännältä salavihkaa sisälleen jonkin esineen ja kompuroi toisten edellä saunaan.

Se oli tavallinen sisäänlämpiävä, pieni ja nokinen. Kiuvas oli kuin itkeneen näköinen ja lauteilla ja penkillä ja lattialla näkyi vielä vastanlehtiä ja muitakin jätteitä eilisestä kylvystä.

— Siivossapa pitävät saunansa, murahti Putska ja hapuroi vanhaa vastanjätettä alleen lattialle, mihin miehiä kerääntyi piiriin istumaan.

Hertta-Pekka oli ottanut sisältään pienen läkkisen lampun ja asettanut sen palaa tuikuttamaan siihen piirin keskeen matalalle kolmijalkaiselle jakkaralle.

— Tuota jakkaraa ei saa nykäistä. Siitä on yksi jalka poikki.

— Lainaa sinä sille! irvisteli joku Hertta-Pekalle, joka otti siitä pahastuakseen eikä virkkanut mitään.

— Kellä on lehdet?

— Mull'on, sanoi Hertta-Pekka ja veti povitaskustaan esiin likaiseen rättiin käärityn korttipakan. Ne olivat nuhraantuneet ja kuluneet niin ne kortit, ettei niistä tahtonut oikein hyvin kaikkia edes tuntea.

— Onko niissä lonit?

— Ei ole. Kuutonen on pienin näissä…

Putska oli ollut vaiti tähän asti, mutta nyt hän virkkoi:

— Noista on tietysti toiset puolet tuntolehtiä. Kuka niillä uskaltaa pelata…

— Ei ole tuntolehtiä! kiivastuu Hertta-Pekka.

Mutta Putska oli sillävälin ottanut esille omat melkein uudet korttinsa ja yleinen mielipide oli se, että niillä tuli pelata.

Hertta-Pekka tutki visusti niiden korttien takapuolta, mutta ei löytänyt tuntomerkkejä edes ässissä.

— Ukkonakkia sitä kai pannaan.

— Eiköhän… ja viidellätoista.

— Vaikka kolmella markalla, sanoo Putska.

Kukaan ei voinut arvata, mitä ajatuksia Putskan mielessä tällä hetkellä liikkui. Hän oli tyyni ja vakava niinkuin tavallisesti ainakin ja katseli tarkoin kaikkia jaettavia lehtiä, varsinkin ukkoja. Ei kuitenkaan niin kömpelösti, että sitä muut olisivat erityisemmin huomanneet.

Hän näet tunsi ässät päältäpäin. Oli itse kotonaan eräänä iltana uhrannut pari tuntia aikaa tehdessään kortteihin salaisia merkkejä, joita muiden silmät eivät saattaneet erottaa.

Senvuoksi tiesi hän usein, milloin on mentävä ukkoihin, milloin "tupliin".

"Aika" oli kohonnut jo toisellekymmenelle markalle ja Putska sattui olemaan työmies. Siihen asti oli hän ollut melkein omillaan.

— Pata on valttia!

— Passi!

— Nakki!

— Ukot tänne!…

— Passi!

Peliin otti osaa viisi miestä. Ja nyt tuli Putskan vuoro sanoa. Kaksi miestä oli siis jo pelissä ja omassa kädessään oli hänellä aivan arvottomat lehdet.

Mutta tuplien päällimäisen kortin päältäpäin kiilui Putskan silmään pieni, merkitsevä viiva, joka selitti hänelle, että sieltä on saatavissa valttiässä.

Hän katseli sitte kokonaan toisaalle. Oli hyvin tarkoin tutkivinaan omia korttejaan, näytti niitä sitte vierustoverilleen, joka oli passannut, ja kysäsi, että eihän näillä näin huonoilla voi nakata.

— Ota tuplat! yllytti toinen.

— Tuleepa iso pietti… Vaan kun otan, niin on otettu…

Hän tempasi pakan päältä kolme lehteä, tirkisti niihin hiukan ja iskeä pamautti sitte lattiaan pata-ässän niin että siltapalkit rystyitä vasten komahtivat.

Yhdestä tuli pietti. Putska korjasi osansa rahoista liivintaskuunsa.

Mutta pietinsaaja katseli sitä Putskan lyömää pata-ässää puolelta ja toiselta, kuitenkaan mitään huomaamatta.

— Luuletko, että tunsin? kivahtaa Putska.

— Kukapa sinun tietää…

— Ole vaiti ja pane piettisi pöytään!

Siihen oli tullut saunaan uteliasta väkeä muutakin. Muutamalla miehellä oli kädessään limonaatipullo, joka oli viinaa puolillaan. Hän näytti jo olevan aika humalassa ja alkoi laulella:

"Silloin on pojat lemmillään, kun on hiukan humalassa.
Ja tytöt ne riippuu pojissa kiinni kuin ryssä jumalassa —"

— Kuule! Onko siellä saksoja? huutaa Putska hänelle.

— On saksoja, on, on, on… Viis markkaa maksaa litra, mutta tämmöisen näin saa kahdella markalla…

— Käyppäs hae litra minulle, niin saat ryypyn!

— Tavai tjenki!

Putska ojensi hänelle ylenkatseellisesti viitosen, niinkuin se ei olisi raha eikä mikään. Se oli luotettava mies tuo Pyöräkkölän lampuoti ja kyllä se asiat hommaisi, vaikka olikin vähä humalassa.

Niin ajatteli Putska ja arveli vielä, että kun niitä tässä sen viiden markan edestä juottaa, niin ovat havakampia ottamaan ukkoja ja tuplia… ja ehkäpä ne niinollen tulevat maksaneeksikin sen viinan omasta kukkarostaan.

Viinaa tuli ja Putska tarjosi sitä sekä tuojalle että kaikille pelaajille. Ryyppäsi vähä itsekin, mutta otti ylen varovasti, ettei humaltuisi. Saattaisi vielä kihahtaa päähän ja siinä ehkä tulisi tehdyksi tyhmyyksiä.

Läkkilamppu paloi ja savusi siinä kolmijalkaisen jakkaran nurkalla ja viinan tultua meni jakkara väliin nurin ja keskeytti pelin.

— Huonot tässä talossa on vehkeet, ärjyi aina Hertta-Pekka.

Viina teki tehtävänsä. Miesten posket alkoivat punottaa ja silmät omituisesti leimahdella. Kukaan ei enää tahtonut olla arkalasta kotoisin. Putskakin oli reutoilevinaan ja hoilailevinaan, vaikka olikin selvin mies joukossa. Ei Hertta-Pekkakaan ollut kovin humalassa, vaikka Putska tyrkytteli pulloaan useimmiten juuri hänelle.

— Nytpä mulla näkyy olevankin mainio tuuri, ajatteli Putska itsekseen ja laski päässään, että siellä liivintaskussa taitaa jo olla sata korkoa niille kahdellekymmenellekahdelle markalle.

— Kuittautuu tässä toki vähäsen nekin kaupungin tappiot, mietti hän.

Hertta-Pekka oli hävinnyt ja hän pelasi nyt jotenkin varovasti. Salaapäin piti hän kuitenkin aina Putskaa silmällä, sillä sen tuuri ei tänä yönä ollut hänestä oikein luonnollinen.

— Sillä on mitä liekin konnankoukkuja, ajatteli Hertta-Pekka.

Saunan lattialla helisivät rahat ja "aika" kohosi usein korkealle.
Oli taaskin toistakymmentä markkaa kysymyksessä Putskan työvuorolla.
Hertta-Pekka oli saanut kaksi kertaa perättäin pietin ja häneltä nyt
loppuivat rahat.

— Pane kellosi lautaan! sanoi Putska.

— Satsaatko siitä kymmenen markkaa?

— Olkoon menneeksi!

Valtiksi kääntyi nyt ruutu. Hertta-Pekka vei ukot ja eräs toinen oli lähtenyt omillaan. Mutta Putska tiesi, ettei valtti-ässää kellään ollut, vaan että sen täytyi olla jonkin noista pakan päällimäisistä lehdistä, luultavasti tuplissa, sillä sen oli hän pannut nostossa merkille. Uskaltaisikohan mennä noihin tupliin?… Vaan jos tulee pietti, niin se vie neljättäkymmentä markkaa…

Voitonhimo sai kuitenkin hänet viekotelluksi. Hän nosti tuplista lehden kerrallaan, mutta otettuaan kolmannen lehden, meni hänen katseensa kamalan synkäksi, sillä valtti-ässä ei ollut niissäkään, vaan se näkyi jääneen neljänneksi kortiksi ja siihen ei hänellä ollut koskemista.

Tuplat olivat aivan arvottomat.

— Jo tuli iso pietti, sanoi Putska ja kirosi.

Eikä siinä auttanut muu kuin lue pois lautaan kolmekymmentäkaksi markkaa neljäkymmentä penniä.

Putskaa harmitti ja kaivelutti. Siihen ne menivät nyt voittorahat ja kukkaron pohjalle ei jäänyt kuin kymppi ja muutama kolikko.

Hän ryyppäsi viinaa pullostaan aika kulauksen.

— Nyt minä hasarteeraan! huusi hän ja meni piettinsä aikana umpimähkää ukkoihin.

— Jumalauta! Uusi pietti! Kuka satsaa tämän kellon kahdestakymmenestä? Minä lunastan sen huomenna takaisin samasta rahasta. Kyllä se sen vastaa…

Putskalle nousi veri päähän.

— Satsataan yhteisesti.

Putska ei päässyt peliin, mutta pietti siirtyi Hertta-Pekkaan. Ja uudelleen solui Hertta-Pekankin kello saunan lattialle. Hän sai lisän lainatuksi eräältä naapuriltaan.

Hertta-Pekka jakoi lehdet ja Putskan vuoro oli ensiksi nakata. Omat lehtensä olivat kuitenkin huonot ja ukkoihin ei olisi menemistä, sillä niistä tuskin hyötyisi mitään. Vaan nyt näkyi pakan päällä tuplissa herttaässä ja se oli juuri hertta, joka oli kääntynyt valtiksi. Ja se salainen viiru sen ässän päällä näytti nyt Putskasta niin kauhean suurelta, että häntä pelotti. Jos ne vielä sen huomaisivat…

— Kun kerran häviää, niin hävitköön! huusi hän ja löi omat korttinsa lattiaan. — Ja minä menen suoraan tupliin, jumaliste, jos vaan saa mennä…

— Mene vaan, jos uskallat! nauravat toiset.

Putska vetää kolme lehteä pakan päältä. Hertta-Pekka nakkasi, muut passasivat.

Hertta-Pekkaan tuli pietti. Sillä Putska oli saanut tuplistaan valtti-ässän ja valttikuninkaan.

— Perkele! kiljasi Hertta-Pekka.

Sitte tempasi hän lattialta hertta-ässän ja tutki sen takapuolta. Yhtäkkiä levisi hänen kasvoilleen kummallinen ilme ja hän löi kortin alassuin siltaan.

— Katsokaa! huusi hän. — Putska on koira! Sillä on tuossa kortissa tuntomerkki!

— Se on vale! kivahti Putska ja työnti Hertta-Pekan kelloa ja rahoja taskuunsa.

Mutta toisetkin pelaajat olivat käyneet hertta-ässään käsiksi. Ja selvästihän siinä nyt näkyi kaikkien silmiin se salainen viiru, jota ei ollut muissa korteissa. Otettiin esille toisetkin ässät ja tarkan tutkimisen perästä saatiin niistäkin merkit selville.

— Tämä on sikamaista!

— Annetaan Putskalle selkään!

Hertta-Pekka jo tarttui Putskaa kaulukseen ja ärjäsi:

— Tuo tänne paikalla kello ja rahat, muuten saat selkääsi!

Eikä siinä auttanut Putskalle muu kuin anna rahat ja kello. Tosin se käsi meni sinne liivintaskuun niin hirveän vaikeasti, mutta mennä sen täytyi.

— Tule huomenna meille, niin minä lunastan sen kelloni, sanoi Putska ja nousi ylös ja alkoi työntää viinapulloa sisälleen. Siinä oli vielä vähä jälellä.

— Elä vie sitä viinaa! Sen täytyy jäädä sakosta!

— Omanipa, tämä on…

— Tuoss'on omasi! huusi Hertta-Pekka ja heitti Putskan kortit vasten saunan ovea. — Mutta viina tänne tahi…

Putska sysäsi viinapullonsa lattialle ja pyörähti ulos ovesta.

— En saanut sataa rosenttia, murahteli hän yksinään mennessään. — On yhäkin huono tuuri. Täytyy tässä olla vieläkin pari viikkoa pelaamatta ja koettaa sitte "levopravoita"… Eiköhän tuo jo keyriin mennessä tuuri käänny…

LAHNANKUTU.

Pienemmät lahnat olivat kuteneet jo pari viikkoa sitte, juhannuksen eillusviikolla, mutta isolahna ei ollut vielä kohonnut. Ne tulivatkin rypypaikkoihinsa tavallisesti vasta pari kolme viikkoa myöhemmin kuin pienet ja niiden nousua suurella jännityksellä odoteltiin, sillä kun se milloin rupesi niitä antamaan, niin antoi hyvästi, ja kaupungissa maksettaisiin niistä neli-viiskiloisista vonkaleista markka kilolta.

Niemelän Isäntä-Pekka oli laskenut kolminkertaiset rikuvitsansa, s.o. riimuverkkonsa, läheiseen Levälahteen, matalaan ja sammalpohjaiseen, ukkolahnojen tuloa odottamaan.

— Elleivät vanhat merkit petä, pitäisi niiden nousta jo tämän yön seudussa, oli hän edellisenä iltana verkkoja virittäessään sanonut renkipojalleen.

Se Levälahti oli vanhastaan tunnettu lahnankutupaikka. Varsinkin isot lahnat kohosivat aina siihen kutemaan ja työntäytyivät melkein rantamättäille niin matalaan levään, että kun ne siellä pusahtelivat ja töytyilivät, niin väliin vallan harjakset vilahtelivat.

Aamulla oli Isäntä-Pekka käynyt renkinsä kanssa selkäämässä rikuvitsojaan, mutta ei ollut saanut kuin yhden lahnan ja sekin oli ollut sitä pienempää lajia.

Päivä oli ylen helteinen ja kuuma ja kun illalla aurinko laski, helotti koko läntinen taivas kuulakan punertavana.

— Se merkitsee poutaa, ajatteli Isäntä-Pekka, joka illallisen syötyään ja kylvettyään oli kävellyt talonsa lähistöllä olevaan niemeen tarkastelemaan, näkyisikö missäpäin lahnoja liikuskelevan. Niemen nenästä saattoi hyvin nähdä sekä Levälahteen että pariin muuhunkin pienempään lahteen ja samaten edustalla oleviin saariin.

— Ihmeppä tämä, kun eivät lahnat liiku taivaallisen kuun käännyttyäkään! mietti Isäntä-Pekka siinä rannalla kävellessään. — Tahi jos ne tekevät saman tempun kuin kymmenisen vuotta takaperin että nousevatkin kaikki tuonne selän toiselle rannalle kutemaan ja jättävät meidät särkiä ja salakoita pureksimaan. Ja silloin tuli hallavuosi ja se tapahtui siis sen edellä. Ja kato se on nytkin varma, jos ne vaan tuolle rannalle nousevat kaikki…

Mutta yht'äkkiä huomaa Isäntä-Pekka jotain omituista liikettä Liisansaaren rannalta. Se oli pieni kivikkosaari, jossa ei kasvanut muuta kuin joku vaivainen koivunkäkkyrä ja jonka rannat olivat niin jumalattoman kiviset, ettei sinne hevin tahtonut päästä joka puolelta veneelläkään.

Ja nyt pusahteli siinä rannalla harvassa ruohokossa vallan kummallisesti ja Isäntä-Pekka näki, miten siellä vähin räiskähteli vesikin.

— Tämäpä on merkillistä, jupisi hän itsekseen ja läksi kiiruusti kotiinsa.

Renkipoika oli jo ehtinyt mennä makuulle

— Nouse ylös, Antti! Siellä vonkuilee lahnoja.

Antti siristi silmiään.

— Missä?

— Liisan kupeella. Ruojako liekin ajanut ne siihen kivikolle…

Renkipoika oli pian saanut päälleen ja niin lähtivät he isännän kanssa rantaan. Isäntä-Pekka nouti aitan naulasta kaksi rikuvitsaa, joita ei oltu viety Levälahteen.

— Nämä kaksi eivät riitä, sanoi Isäntä-Pekka rannalle päästyä. — Täytyy soutaa ensin tuonne Levälahteen ja nostaa sieltä muutamia verkkoja lisäksi, sillä tuo Liisa on saarrettava rikuvitsoilla joka puolelta. Muuten ne menevät tiehensä.

Neljä verkkoa nostettiin Levälahdesta ja niihin ei ollut käynyt ainoatakaan lahnaa. Heillä oli käytettävinään kuusi rikuvitsaa ja niiden tiesi Isäntä-Pekka riittävän saaren ympäri.

— Elä souda enää, sanoi hän renkipojalle, kun olivat päässeet lähemmäksi saarta. — Minä tässä vähäsen melon, niin eivät niin pahasti säiky. Souda sitte hyvin hiljaa, kun minä heitän nämä verkot veteen, ja niin varovasti, etteivät airot pääse hankavihtoihin yhtään narisemaan…

Järvi oli ihan tyyni ja kirkas kuin peili ikään. Siinä Liisansaaren rannalla pusahtelivat lahnat melkein rantakivillä. Silloin tällöin oikasautui joku ottamaan aimo harppauksen. Ja Isäntä-Pekka ja Antti näkivät selvästi, miten ruohot siltä kohdalta jakaantuivat ja heilahtelivat ja miten siinä vesipinnassa vilahteli musta, kyrmyinen lahnan selkä.

Isäntä-Pekka laski rikuvitsojaan kivien väliin rantaruohokkoon ja niin matalalle, että verkkojen kohot kaikkialla jäivät näkyville. Hän laski jataan, s.o. solmitsi verkot yläpaulastaan toisiinsa kiinni ja kohenteli tarkoin melallaan, ettei pientäkään aukkoa jäisi verkkojen väliin.

— Ne ovat hyvin ovelia nämä isot lahnat puheli hän hiljaa rengilleen. — Jos jätät pienenkin aukon, niin siitä ne kaikki ujuttautuvat väljälle vedelle, ensin yksi, sitte muut perästä.

— Johtuupa mieleeni, jatkoi hän, miten nämä ukkolahnat kerran tekivät kepposen tuolla Ohvananjoen suulla. Hovilainen oli tietysti rengeillään pidättänyt silmällä, milloin lahnat nousisivat jokeen. Ja kun olivat nousseet, oli laittanut rysän keskelle jokea ja tukennut joen rysän kahden puolen rikuvitsoilla, niin ettei ollut lahnoille läpipäästävää reikää. Oli kuuma kesäpäivä ja minä tulin juuri hovista pyytämästä hovilaiselta lainaksi rukiita, mutta ei se pahuus antanut. Satuin osumaan siihen joen suulle ja näin rysän ja rikuvitsat. Vettä oli vähä ja minä näin joen pohjaan asti ihan selvästi. Ja uskotko, että naamani venyi tavallista pitemmäksi älytessäni, mitä kumman peliä siinä joessa pidettiin. Lahnat olivat juuri menossa väljään veteen, mutta huomasivat, että siinä olikin sulku edessä. Minä seisoin rannalla hiljaa ja katselin. Ne näyttivät pitävän siinä kuin kokousta ikään eikä ainoakaan lähtenyt tutkimaan rysän nielua. Sitte ne keräytyivät yhteen ryhmään rikuvitsan eteen, muuan paksuselkäinen kyrmyniska heittäysi lappeelleen joen pohjaan, ja ujuttautui rikuvitsan alle. Siinä alapaulan alla se kohosi suoraksi ja jäi siihen olla mujottamaan yhteen paikkaan. Mutta sen kahden puolen oli rikuvitsan alle jäänyt aukko ja niistä aukoista sujahtelivat lahnat toisensa perästä väljään veteen ja viimeksi se iso kyrmyniska, joka oli siinä verkon alla. Eikä jäänyt ainoatakaan sulun sisäpuolelle. Arvelin minä ensin, että säikäytän niitä enkä laske kaikkia menemään. Mutta sitte muistui mieleeni, ettei hovilainen antanut eloja, ja minä ajattelin, että menkööt sitte lahnatkin sitä tietään hovilaisen pyydyksistä… Vaan hurjanpas osasivat olla ovelia…

Isäntä-Pekka oli jo laskenut viisi rikuvitsaa ja saari oli miltei ympäri kierretty. Silloin sattui kolahtamaan renkipojalla airo ja juuri heidän edessään rantakivien kupeella pusahteli samassa niin että vesi räyskyi korkealle.

— Taisi tulla vahinko, virkkoi Isän-Pekka. — Nuo lahnat pelkäävät kaikkea kolinaa ja nyt niitä saattoi joku määrä karata tästä aukosta selän puolelle. Tahi sitte ne painautuivat pohjaan ihan yhteen paikkaan eivätkä liikahda, vaikka niitä komahuttaisi halolla. Niin ne joskus ovat ennenkin tehneet, kun ovat sattuneet säikähtämään. Se on tuo isolahna semmoinen vekkuli, että kun Levälahdessakin huomaa verkot ympärillään, niin paiskautuu sammaleiseen mutaan eikä lähde siitä kotvaseen.

Aurinko oli heidän tullessaan ollut laskenut ja kun Isäntä-Pekka sai heitetyksi järveen viimeisen rikuvitsansa alkoi puoli-yö olla käsissä.

Liisansaari oli nyt kokonaan verkkojen ympäröimä ja he tarkastelivat jatansa uudelleen siltä varalta jos siihen olisi sattunut jäämään jokin aukko.

Sattui siihen lähelle soutelemaan joku öinen säyneenonkija.

— Mitäpä ihmettä isäntä sitä Liisaa keskellä yötä kaulailee?

— Meinasinpa, meinasinpa kiertää tämän Liisan kuin karhun, ettei pääse tästä yöllä juoksentelemaan, vastasi Isäntä-Pekka nauraen.

— Nämä lahnat eivät tulleet tähän Liisan kivikolle hyvän edellä, saat sen uskoa, arveli Isäntä-Pekka paluumatkalla. — Eihän tuo kivinen ranta ole kutupaikka eikä mikään eikä siitä ole ennenkään saatu kuuna päivänä. Saatpa nähdä, että tässä vielä jotain ihmeitä tapahtuu, jos ne vaan nyt käyvät rikuvitsoihin.

Antti souti mitään virkkamatta kotirantaan.

Kun he sitte aamulla tulivat kokemaan verkkojaan, huomasivat he jo etempää, että kaloja on käynyt, sillä kohot olivat monin paikoin painuneet.

Lähes parikymmentä isoa lahnaa päästeli Isäntä-Pekka veneensä pohjalle.

— Mutta tämä minusta on merkillisintä, että muutamia on tullut rikuvitsoihin selän puolelta. Ne ovat kaiketi kuulleet toisten pusahtelevan ja tulleet katsomaan… Saimmepa toki hyvän saaliin. Eivät ne käykään nyt lahnat Levälahdessa, koskapa kovia ranteita etsivät…

Muuan vene tuli Liisansaarelle päin Levälahdesta juuri samalla kun
Isäntä-Pekka oli päästelemässä kaloja.

Siinä oli naapuritalon poika ja renki.

— Eivät käy lahnat Levälahdessa, sanoi ensinmainittu. — Ei ollut päätäkään meidän rikuvitsoissa. Teillä taitaa olla saalis hyvä…

— Onhan tätä.

— Joko te kuulitte lähtiessä uutisia?

— Emme. Mitä sitte?…

— Meiltä se kuoli isäntä äkkiä viime yönä, se vanha isäntä. Halvauksenko lie saanut vai minkä… Eilen vielä laski minun kanssani verkot Levälahteen ja oli ihan terve ukko…

— Vai jo se ukko! sai Isäntä-Pekka sanotuksi ja jäi siihen peräteljolle istualleen vakavannäköisenä miettimään.

Ei virkkanut muuta. Mutta kun verkot oli saatu selätyiksi ja Antti tarttunut airoihin, huokasi Isäntä-Pekka syvään ja vakavana virkkoi:

— Kuulehan Antti! Se oli tämä lahnojen nousu tähän Liisaan sen edellä, niinkuin jo eilen arvelin. Eivät uskaltaneet uida Levälahteen, kun siellä oli ukkovainaan laskemia verkkoja. Tulivat mieluummin tähän Liisan ryntäille.

Antti näytti myöskin olevan vakava.

— Kummapa se, että kalatkin tietävät, sanoi hän vaan ja vetäsi airoillaan, niin että vesi kohahti ja räiskähteli valkosena vaahtona ja loi siihen kaksi pientä, kiemurtelevaa pyörrettä, jotka vielä kotvasen siinä veden pinnalla kuin häränsilmät katsella tuijottelivat.

HEVOSKUURI

Varisniemen isäntä oli kuukauden päivät valitellut sitä että hänen pintaverensä oli taas ruvennut ärtyilemään ja puhkomaan ajoksia ja että alkaisi taas olla aika vähentää niitä liikoja veriä. Viimeisestä kuppauttamisesta oli jo kulunut lähes vuosi ja isäntä arveli, että jos se vuosi tulee täyteen, niin vielä miten pahaksi heittäytyy ja lyö ehkä vuoteen omaksi.

Ja niin haetutti hän seuraavana lauvantaina Viertokankaan mökin mummon, Rämppä-Liisan, kotiinsa. Rämppä-Liisa oli tunnettu hyväksi hierojaksi ja erittäin taitavaksi ja ymmärtäväiseksi kuppariksi, joka ei imenyt koskaan ihoon useampaa sarvea kuin mitä itsekunkin veri vaati.

Sauna lämmitettiin jo aamupäivällä ja puolenpäivän tienoossa oli kyly valmis kylvettäväksi.

— Se on ihmeellistä, että se joka syksy ottaa minua näillä pintaverillä, selitti Varisniemen isäntä kupparilleen saunaan mennessään. — Vaan sekin taitaa olla tottumuksessa. Kun minä nuorena miehenä kerran kuppautin, niin on se sitte vaatinut sitä joka syksy, muuten panee paiseita nahkaan.

— Ei se tule tottumuksesta, vastasi Rämppä-Liisa. — Kellä vaan on nuoresta pitäen paha pintaveri, niin pahana se pysyy ja paiseille ajaa ja ruohutoksille, jollei laske pois liikaa verta hyvissä ajoin. Ja mitäpä ihminen sillä pahalla verellä ruumiissaan tekee. Ei se kuin pahentaaa sisuksia…

Varisniemen isäntä riisuutui ja pani vaatteensa kääröön penkille. Ei viitsinyt jättää niitä ulkosalle, vaikka niin ne tekivät vielä muut kylpymiehet. Voisi näet kuurin päälle vilustua.

Löyly oli erinomaista. Sauna oli siintynyt verrattain hyvin, niin ettei häkää ollut nimeksikään.

— Ripauttakaa vähä lisää, huusi hän lauteilta Rämppä-Liisalle, vaikka nahkansa oli jo aivan punanen ja hän yhä sitä suurella, täksi kertaa vartavasten etsityllä vastallaan sätkytteli.

Viimein kompuroi hän lauteilta alas höyryävänä ja alituiseen ähkyen.

— Olipa hyvää, olipa hyvää, ähkyi hän ja istahti saunan penkille.

— Saattaisi sitä vähä raottaa tuota ovea, sanoi hän sitte
Rämppä-Liisalle ja heittäysi pitkälleen penkille.

Mutta Rämppä-Liisa oli kokonaan toista mieltä.

— Ei se käy päinsä. Siitä vaan vilustuu ja saa yskän. Kuumaan hipiään on parempi ja terveellisempi hieroa.

Ja niinhän se tapahtuikin. Rämppä-Liisa oli riisunut yltään röijynsä ja päällyshameensa, ettei päätä rupeaisi vieputtamaan siinä kuumassa.

Hänellä oli omaa kotitekoista linjamenttia ja siihen oli hän sekottanut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia aineita: viinaa, kamferia, ruusuntippoja, koliikkiroppia, saippuaa, hajupihkaa, viholaisenjuuria ja katajanmarjoja sekä vielä erästä lehmältä saatua ainetta. Ja ne kaikki sekotettuaan oli hän pitänyt siinä linjamenttipullossaan kolmena yönä karhunhammasta, minkä oli saanut perinnöksi mummovainajaltaan. Mutta kukaan ei saanut tietää, mitä kaikkia aineita Rämppä-Liisan linjamentti sisälsi, sillä sen piti hän hyvin salassa. Hyväksi ja tepsiväksi sitä kuitenkin kaikki kehuivat.

— Hierokaa etupäässä noita lanteita ja sitte pohkeita. Niitä pohkeita se niin vietävästi kutkuttaa ja väliin ajeleekin, virkkoi isäntä.

Rämppä-Liisa hieroi ja vatvoi kuin taituri ikään, nypisteli sormillaan punasen niskan ja käsivarret ja kainalon, veteli pitkin kylkiluiden lomia ja paineli ja puristeli sitte lanteita. Viimeksi hieroi hän jalat.

— Kovatpa teillä on näpit, kun eivät väsy lopussakaan.

— Eivät väsy, kun ovat tähän työhön tottuneet ja kun tällä on yksinään elettävä.

— Antavatko ne teille yhtään kunnasta?

— Kymmenen kappaa vuosittain. Vaan eipä se mihin riitä.

Varisniemen isäntä tunsi hierotettuaan itsensä paljo virkeämmäksi. Saunastakin oli enin kuumuus hävinnyt, sillä lakeista oli pidetty vähä aikaa auki.

— Tahtoo kai isäntä sarviakin? kysyi Rämppä-Liisa, kun he olivat hetkisen levänneet ja juoneet emännän tuoman kahvin.

— Sanoinhan minä jo tullessani, että se on pääasia. Ja mitähän Liisa arvelisi, jos tässä ottaisi oikein hevoskuurin?

— Parempi tulee, kun paha pintaveri lähtee kaikki pois. Montako isäntä on ajatellut?

— Viime vuonna pantiin kolmekymmentä, mutta ei se tuntunut vielä oikein auttavan. Jos olisi nyt ottaa viisikymmentä.

— Sitä minäkin ajattelin, että viisikymmentä, virkkoi Rämppä-Liisa, joka tiesi saavansa sitä paremman maksun kuta useamman sarven saisi imeä sen pintaan.

— Ei tuo liene liiaksi? kysäsi vielä isäntä.

— Ei ole liiaksi. Siitä päinvastoin kestää veri kauvemmin hyvänä ja puhtaana, kun ottaa enemmän sarvia, vakuutteli Rämppä-Liisa.

Hän haki esille sarvipussinsa. Siinä oli joukon kolmattakymmentä sarvea ja hän koetteli niitä vasemman kätensä kalvosimeen, olivatko rakot ehyitä ja pitäviä. Hyviä ne olivat kaikki melkein poikkeuksetta ja Rämppä-Liisa pisti ne kuumaan vesisaaviin hautumaan.

Taskustaan kaivoi hän esiin kuppausrautansa, pienen pyöreäteräisen paholaisen, joka jo oli ehtinyt tutustua monen ihmisen verisoluihin. Hän terotti sitä vähä ikkunalautaa vasten, koetti sitte omaan käteensä, mihin sai pienen haavan, ja asetti sen sitte näkyvään paikkaan ikkunalle.

— Selkäänkö ensin?

— Selkään ensin.

Rämppä-Liisa otti sarven kerrallaan saavista ja imi ne kaikki
Varisniemen isännän niskaan ja selkään, toisen toiseensa kiinni.

— Vielä tähän sopii selkään ja kylkiin toinen mokoma, virkkoi hän.

Tarttui sitte rautaansa, irrotti kunkin sarven erikseen ja napautteli sarvien tekemien pienien pyöreiden syvänteiden keskelle puolitusinaa haavoja kuhunkin ja imasi taas sarvet kiinni entiseen paikkaansa.

Ihanan näköinen oli Varisniemen isäntä siinä saunan penkillä mahallaan maatessaan, niskassaan ja selässään sarvia kuin sotamiehiä rintamassa.

— Eiköhän tuo jo riitä, jos tulee liiaksi verta, virkkoi isäntä muutamien minuuttien kuluttua.

— Kyllä se riittää.

Rämppä-Liisa irrotti sarvet, ja mustanpunerva, hyytynyt veri valui pitkin Varisniemen isännän kylkiä ja selkää.

— Onpa totta tosiaan paha pintaveri teissä, kun tuommoiseksi lepäksi herkesi, puheli hän ja imi taas sarvia vereksiin paikkoihin.

Viimeiseksi kupattiin käsivarret ja jalat.

Ei näkynyt Varisniemen isännän selässä eheätä kohtaa, se oli niskasta selkärangan päähän kirjailtu kuin maalilla.

— Taitaa se nyt uskoa, virkkoi hän siitä penkiltä ylösnoustessaan.

— Eikö taas kotvaseksi uskone.

Mutta sukiessaan puhdasta paitaa päälleen tuntui Varisniemen isännän päätä niin oudosti huimauttavan.

— Taisi olla liian kuuma täällä saunassa. Tuntuu pyörryttävän.

— Lie ollut.

Rämppä-Liisan oli talutettava Varisniemen isäntä tupaan, sillä yksin ei hän jaksanut kulkea.

Hän heittäytyi avonaiseen sänkyyn vatsalleen, sillä selällään ei kärsinyt olla, tuppautui liiaksi vihavoittamaan.

— Anna sinä Liisalle seitsemänkymmentäviisi penniä… ja syötä, se hieroi niin hyvästi… ja osasi kupata, virkkoi hän emännälleen.