KANSALLISIA LAULUJA.
Pohjolan huhtikuu.
Sinivalkonen taivas,
lumivalkonen maa
helopäivästä taivon
suloloistehen saa!
Niin läikkyvä leuto on viileä sää,
jää päivässä välkkyen kimmeltää,
ja kaukana äärellä vainion
lumenhohtavat huiput vuoriston
yläilmahan yllättää!
Sinivalkonen taivas,
lumivalkonen maa
helopäivästä taivon
suloloistehen saa!
Koko maa ihan huikean kirkas on,
valo väräjävi lehvillä kuusiston,
valo väräjävi, palajavi leivonen
ja livertävi, lurittavi riemuiten
yläilmahan kiemurtain!
Jos mulla olisi —
Jos mulla olisi leivosen siivet, en minä olisi täällä: livertäen lentäisin luokse Herran ylhäällä pilvien päällä.
"Herrani", livertäisin hänelle siellä,
"tunnetko Wäinölän kansan?
Miksikä sille sä heittää annoit
vierahan viekkaan ansan?"
Oi, miten palavasti rukoileisin
sydämestä hartahasta:
"Suo säde kansalle kärsivälle
valostasi kirkkahasta!"
Herrani kuulisi, jos minä pyytää
oikein hellästi voisin.
Herrani armoa henkivän viestin
maahani sitte mä toisin. —
Kansani, katsele taivahalle sinisillä silmilläsi! Nouskosi itse sä luokse Herran veisaten virsiäsi!
Mihin suuntaan?
Orot niityllä hirnuvat korskuen, palo mielemme viehtävi sinne. Me lentäen riennämme ratsaillen ja kiidämme kilvaten, riemuiten — mut minnekä, minnekä, minne?
Oi, vielähän taistelutantereet
Ovat taatoilta tallella meille!
Ja vielähän viettävät mantereet
ja vielähän viehtävät välkeveet
sydänsyitämme uusille teille!
Koko kansan me tahdomme kohottaa
hyvän, oikean kukkuloille!
Sen mieli ja kieli kun vapaaks' saa,
Se suurena kuorona kohahtaa
sopusointujen soitelmoille!
Koko kansan me nostamme oikeuteen,
joka miehen naisen ja lapsen!
Me kutsumme hellään veljeyteen
ja vapauteen tasa-arvoiseen
joka nuoren ja harmaahapsen!
Tätä työtä me tyynenä toimimme,
joka tointamme harkiten tarkoin.
Mut muutakin vaativi sentään se:
sydän-intoa, tarmoa tahdolle,
kiven rouhua vahvoin harkoin.
Työ itse se tarmoa kasvattaa ja kansassa kasvun voimaa. Mut kerta kun työmme valmiiks saa, ei ole ken väärästä vaikertaa ja sorrosta veljeä soimaa.
Tulkaa ja katselkaa!
Oi, tulkaa käykää ja katselkaa mun maatani, vanhat ja nuoret! Kas, rannoilta järvien välkkyväin ylös kaartuvat uljaat vuoret!
Mäen rinteillä runsaina rehottaa
kotilehdot ja kuusikot taajat
ja taustalla lehtojen, vuorien
kovat korvet ja hongikot laajat.
Salon korvessa koppelo kotkottaa,
jänö, karhu ja hirvikin hyppii.
Joka paikassa juoksevat, siivekkäät
elinvoimia luonnosta nyppii.
Kotikansani vakaa ja järkkymätön,
syvämielinen, miettiväinen,
se tarmolla maatansa viljelee,
maa vaikkapa onkin jäinen.
Kevätkaskissa liekkejä leimuaa,
kotirannoilla laihoja loistaa,
hakalehdoissa karjojen kellot soi,
kodit piirtonsa lahdessa toistaa.
Kohukoskissa jyskyen tehtaat käy,
salot pyssyjen kaikuja paukkaa,
venot, laivatkin aaltoja vellovat,
tuliorhit kangasta laukkaa.
Ja hermoina sähköjohdot käy
maan aivoista jäntereihin,
ja tieteemme taivasta tahdittaa,
luo taiteemme kukkia teihin.
Mäkihaavikon keinuilla kisaillaan,
viriaalloilla nuoriso laulaa.
Sitä ei voi äänettä kuunnella,
sitä itsekin täytyvi laulaa!
Kotikantelo kaunonen kasvattaa
helokirkasta sointujen viljaa.
Surusointuista on se ja vienoa —
sitä täytyvi kuunnella hiljaa.
Oi, kansani, henkesi siiville
kotikantelo kallis nosta,
tuo pöydälle pirtin se helkkymään,
sen kärsimät kohlut kosta!
Ylös nosta se kaunosti kaikumaan, niin henkesi nostaa se myötään! Ja silloin mielesi puhtainnaan voi tehdä kauneinta työtään.
Kansanrakkaus.
Kuin aurinko aamulla taivahalle, niin nouskosi kansanrakkaus, ja tavalla auringon kaikkialle sä levitä lämpösi runsaus!
Kuin koitar aamulla kuusikoitten
yli yöhyen häivään sajastaa
ja sitten ruskona lehtoloitten
ja kuusten latvahan kajastaa —
Ja ruskosta taivahan rantamalta
terä kirkas punasena pilkahtaa,
käy kaartansa, usvia kaikkialta,
joka laaksonkin pohjasta hajottaa —
Ja hallan hyytämät niityt, pellot
taas lietsovi vireänä vihertämään
ja herättävi heimojen siskot, vellot
ylös työhön: kyntöön ja kylväntään.
Ja hellästi hivuttavi kaiken kansan
sulolämpöönsä, loistoonsa sulkeumaan,
siten johtaen silmistä surman ansan
sen riemuhun, onneen ja kunniaan —
Niin, niinkuin aurinko taivahalle, niin nouskosi kansanrakkaus, ja tavalla auringon kaikkialle sä levitä lämpösi runsaus.
Kristalli.
Oi kansani kalliin henki kuin kristalli kirkas on! Kuin kristalli! Mutta se vielä niin kovin on muodoton.
Hyvä luoja jos mestarin loisi, joka särmiön siitä sais, tuhatvälkkehin ympäri maata se päivyttä heijastais.
Viljelysoppia.
I.
Kovin paljo se tarhuri harhaa. joka laatii kukkatarhaa kedon kumpuhun karheaan, jota tunne ei laisinkaan.
Kovin paljo te hairahdatte, kun kansaa valistatte, sydän vaikka on teillä sen kuin suljettu kirjanen.
II.
Mitä voipi se tarhuri voittaa, joka kasveja kastella koittaa, mut unhotti perkata maan, johon istutti kasviksiaan.
Mihin joudumme valistustyössä, valo vaikkakin liehuu yössä, jos rinnasta kansamme ei leimua liekki se.
III.
Älä, tarhuri, vieraasta maasta tuliruusuja tarhaasi raasta! Ei etelän ruusunen kuki hallassa pohjoisen.
Älä, kansani, vieraasta maasta ihanteita ja aatteita raasta! Hymy, nauru ei vierasten sovi kyynelen suihkeeseen.
IV.
Miten, tarhuri, kukkasen tehnet, jos ensin et varren ja lehdet ylös kummusta kasvata — nehän versovat kukkia?
Miten kukkivi kansani henki, jos vartta ja lehtiä ensin ei hellästi hoidella, ylös mullasta nosteta?
V.
Puutarhuri, tunne maasi, sitä viljele, kasvikkaasi sen rinnassa kasvata, kunis versoo se kukkia!
Kotikansani, itsesi tunne, sydänsyistäsi tutki kunne sun täytyvi suunnata tie, joka matkasi määrään vie!
Herrasluontoa.
Olipa puisto pienokainen vierellä herraskartanon ja polku jäykkä, kaavamainen välissä penkkilöitten on.
Puut vahtii tietä rivissänsä
kuin haarniskoidut sotilaat,
ja saksittuina yrmillänsä,
on pensasaidat pullokkaat.
Ja nurmen, joka vehmahasti
yrittää nousta kukkimaan,
puutarhuri sen nokkelasti
koneella niittää oraassaan.
Ja hovin herra mahtavasti
kuin laiva kulkee polkua.
On sillä rouva rinnallansa
kuin aika auma pellolla.
Kas, siinä sitä on sivistystä, on varakkuutta, arvoa! He etsivät nyt virkistystä — nähkääpäs! — luonnon helmasta…
Kansanmielinen.
Henttuni hieno on herraslapsi, vaikkei se siltä näytä, vaikkei se veitikka itseänsä yhtään ylväästi käytä.
Kyllä se taitaisi ruotsinkieltäkin, vaikka se ei sitä solkkaa; taitaa se valssitkin, vaikka se hippaa vekkulipietun polkkaa.
Pennin saimme
Pennin saimme me perinnöksi sekä vähä rantaluhtaa. Itse me korpehen peltoja teimme itse ohjaten juhtaa.
Pennin saimme me perinnöksi vanhoilta taatoiltamme — sittenkin varkaat vahtailevat meidän rikkauttamme.