Kypärätär varjosti silmiään. Nyt näki hän, että mies olikin Torgrim. Hän kiiruhti kietomaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja nyyhkytti: "Isä, vihdoinkin minä sinut löysin! Tässä tulen minä tuomaan sinulle aseesi takaisin. Hyvin ne minua palvelivat, kunnes kaaduin miekaniskuihin."
Vanhuksen rinta korahti ja hän veti tyttärensä luokseen.
Mutta koko avarassa salissa vallitsi nyt syvä hiljaisuus, sillä etäinen harpunsoitto Fyriskentältä helähteli tänne asti, ja kaikki tahtoivat kuunnella. Silloin kumartuivat valkyriat toistensa puoleen, seisoessaan siinä ovella korpin siivin koristetut kypärät päässä ja kuiskivat: "Sopii nyt Torgrimin, tuon uljaan talonpojan, iloita siitä, että hänellä oli tytär!"
VIII.
SIGRID ÄVERIÄÄN KOSIJAT.
Eerikki Voittoisa oli nainut erään rikkaan talonpojan, Skaguls-Tosten, tyttären. Tämä tytär oli kovin ylpeä monista kartanoistaan, ja häntä sanominkin Sigrid Äveriääksi.
Eerikki Voittoisa ei voinut lopulta kauvempaa viihtyä niin kovasydämisen naisen kanssa, vaan otti itselleen toisen vaimon. Mutta ensin lahjoitti hän Sigrid Äveriäälle useimmat Adilsin-aikaisista kultakalleuksista ja lähetti hänet sitten maatilalleen takaisin. Siellä istui hän kunniaistuimella kullankirjaillussa hunnussaan ja näädännahkaviitassaan, paksut kultarenkaat ranteissa ja kaulassa. Hän oli helakan vaalea ja roteva ja voimakas kuin jättinainen, eikä kosijoita puuttunut. Mutta hän ymmärsi, että he ajattelivat etupäässä hänen rikkauksiaan. Hymyillen joi hän heidän maljansa simasarvesta, mutta kun he olivat asettuneet makuulle, sytytti hän talon tuleen ja poltti heidät sinne. Sitten ratsasti hän sen suuremmasti surematta johonkin toiseen kartanoonsa. "Opetanpa pikkukuninkaita kosiskelemaan naista, joka on ollut Eerikki Voittoisan puolisona", sanoi hän.
Viimein saapui parvi norjalaisia lähettiläitä. He astuivat kunnia-istuimen eteen ja ojensivat hänelle tavattoman suuren, kullankimaltelevan renkaan. "Muistatko vanhoja päiviä?" tervehtivät he. "Yöllä ennen Fyriskentän tappelua lupasi Eerikki Voittoisa itsensä Odinille kymmenen vuoden kuluttua, jos vain jumala antaisi hänelle voiton. Aika vierii nopeasti, sinä kylmäsydäminen nainen! Ne kymmenen vuotta ovat nyt lopussa, ja Eerikki Voittoisa on mennyt Odinin luo. Kuningas Olavi Tryggvenpoika Norjasta ei liene urhoudessa häntä huonompi. Hän lähettää sinulle kosiolahjaksi tämän kultarenkaan ja pyytää tavata sinua joen rannalla valtakuntien rajalla, kun kevät lähestyy."
Sigrid Äveriäs kiersi renkaan leveälle, hohtavanvalkoiselle käsivarrelleen. Mutta rengas oli niin painava, että hänen täytyi tukea kyynärpäätä toisella kädellä. "Onpa se raskasta kultaa, jota ei Sigrid Äveriäs jaksa nostaa", vastasi hän ja lupasi tulla kohtaukseen. Mutta rengas luisui käsivarrelta ja vieri pitkin lattiaa.
Lähettilästen poistuttua huomasi hän molempain seppäinsä punniskelevan rengasta käsissään ja kuiskailevan keskenään. Kuningatar viittasi sepät luokseen ja kysyi, miksi he tekivät pilaa renkaasta. Ensin he eivät tahtoneet tunnustaa, mutta lopulta täytyi heidän puhua suora totuus. "Rengas on väärä", sanoivat he. Kun hän sitten käski särkemään sen, havaittiinkin sen sisältävän pelkkää kuparia. Muutamat hovimiehet, jotka olivat käyneet Norjassa, muistelivat nähneensä samaisen renkaan toimittamassa kolkuttimen virkaa Laden jumalainhuoneen ovella.
"Olavin petokset eivät pysähtyne tähän", huudahti hän vihastuneena. Mutta kun kevät koitti, ratsasti Sigrid kuitenkin Kungahällaan häntä tapaamaan.
Hänen laivansa lähestyessä ulapalla, näki Sigrid solakan miehen hyppivän kuin leikillään pitkin ojennettuja airoja vaahtoavain aaltojen yläpuolella, vaikka tuuli oli ankara. "Se on Olavi Tryggvenpoika", sorisi hänen seurueensa. "Hän on urheilussa notkein, kiipeilyssä rohkein. Norjan korkeimman tunturin huipulle on hän ripustanut kilpensä."
Hän hypähti maihin, reippaana ja kauniina, ja ojensi Sigridille kätensä. Kultakypärä kimalteli auringossa ja hehkuvanpunainen viitta liehui, kun hän johdatti Sigridiä saliin kunnia-istuimelle. Mutta kun he istuivat ja kaikessa ystävyydessä puhelivat pitävänsä häitä talvella, alkoi hän viittailla siihen suuntaan, että Sigridin tulisi antaa kastaa itsensä, sillä hän oli innokas kristitty. Silloin synkistyi heti Sigrid Äveriään muoto, ja hän vastasi pilkallisesti: "Enpä aio sinun takiasi luopua uskosta, jota tähän asti olen tunnustanut, ja heimolaiseni ennen minua."
Olavi Tryggvenpoika hypähti kiivaasti seisaalleen ja löi häntä hansikkaallaan päin kasvoja. "Sinä pakananarttu, miksi ottaisinkaan sinut puolisokseni!" huusi hän vihansa vimmoissa. Sigrid istui kuolonkalpeana kunniaistuimellaan, punainen viiru ohimoilla iskun jäljeltä. "Tästä vielä sinun tuhosi tulee", sähisi Sigrid, Olavin poistuessa laivoilleen.
"Miten saan tarpeeksi voimaa rangaistakseni niin suurta soturikuningasta, koko Pohjolan kuulua?" ajatteli Sigrid itseksensä, eivätkä hänen kultarenkaansa ja näädännahkaturkkinsa tuottaneet hänelle enää mitään iloa. "Harald Sinihampaan pojassa, mahtavassa Tanskan Sven Kaksiparrassa, olisi ehkä miestä minua auttamaan." Ja kun Sven Kaksiparran lähettiläät hiukkaista myöhemmin tulivat häntä kosimaan, antoi hän myöntävän vastauksen ja seurasi heitä.
Sven Kaksiparta oli kavaluudella pakottanut sisarensa Tyran menemään kuningattareksi eräälle vanhalle pakanakuninkaalle vendien maassa. Tyra ei tahtonut syödä eikä juoda, sitten kun hänet oli viety raihnaisen sulhasensa linnaan. Hän kääri hunnun kasvoilleen, niin ettei kukaan häntä tuntenut, ja pakeni tuon pitkän matkan yli merten ja läpi metsien Olavi Tryggvenpojan luo Norjaan. Koska Olavi havaitsi hänet suloiseksi, miellyttäväksi naiseksi, otti hän hänet kuningattarekseen.
Seuraavana keväänä näytti Tyra hyvin alakuloiselta ja istui usein yksin ovella ja itki. Eräänä päivänä osti Olavi Tryggvenpoika kadulta kimpun kukkia, jotka vuodenaikaan nähden olivat tavattoman komeita. Hän antoi kukat Tyralle, mutta tämäpä työnsi ne kädellään syrjään ja sanoi: "Suurempia lahjoja tarjottiin minulle vendien maassa, mutta sinä pelkäät veljeäni Sveniä ja hänen kostonhimoista puolisoaan etkä uskalla kulkea läpi tanskalaisten maan vaatimaan minun myötäjäisiäni." Olavi Tryggvenpoika naurahti iloisesti ja ylpeästi ja lupasi, että hän kyllä tulisi piankin näkemään toista.
Hän oli suurin sankari pohjoisissa maissa niihin aikoihin ja hän oli luvannut kääntää koko Norjan kristinuskoon. Pakanoita pelmuutteli hän usein aika tavalla, ja siitä oli hänen miehillään paljon kertomista, mutta vielä enemmän hänen uljaasta urhoudestaan, ja he seurasivat häntä uskollisesti kaikkiin vaaroihin.
Hän oli myöskin taitava laivanrakentaja, ja hänen pursiensa paljous rannalla oli suuri. Mainioimmat niistä olivat Kurki ja Käärme. Mutta nyt rakennutti hän suurimman laivan, mitä oli milloinkaan Norjassa nähty, ja sen nimeksi pantiinkin siitä syystä Pitkä Käärme. Sen emäpuu oli seitsemänkymmentäneljä kyynärää, sitä soudettiin kolmellakymmenelläneljällä airoparilla, ja sekä keulaa että perää koristivat kultalaitteet. Siihen laivaan hän nyt astui, valtakuntansa väkevimmät, komeimmat miehet mukanaan, ja nousi keulakohonteelle. Hänen laivastossaan oli kuusikymmentä suurta alusta, kun hän purjehti etelään Öresundin salmesta ohi Tanskan vendien maata kohti.
"Sven, kuninkaani ja puolisoni, nyt on aika kostaa häpeä, jota niin kauvan olen kantanut", puhkesi silloin puhumaan Sigrid Äveriäs. Pian saivat Sven Kaksiparran soturit tietää, että sana oli lähetetty Olavi Sylikuninkaalle, Sigridin ja Eerikki Voittoisan pojalle Svitjodiin, ja kohta saapuikin kutsuttu, koko svealaisten sotajoukko ja muhkeimmat laivat mukanaan.
Molemmat kuninkaat asettuivat laivastoineen Svoldersaaren suojiin lähelle Rygeniä. Tarkoituksena oli äkkiarvaamatta syöstä Olavi Tryggvenpojan kimppuun, tämän palatessa vendien maasta. Olavi Sylikuningas, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin kääntyi kristinuskoon ja antoi kastaa itsensä Husabyn lähteessä, istui peräsuojassa keskustelemassa oppineiden miesten kanssa. Hän oli perinyt Eerikki Voittoisan korkean kasvun ja puhui mahtavasti ja käskevästi, mutta hänen päällikkönsä eivät silti suinkaan suutansa suistaneet, vaan huusivat usein aika kovaa. Vihdoin tuli sana, että norjalaiset laivat olivat näkyvissä, ja kuninkaat kiiruhtivat saarelle tappelua katselemaan.
Mutta kotona kuninkaankartanossa käyskenteli Sigrid Äveriäs lattiaa edes ja takaisin ompele kädessä, neulaa liikahuttamattakaan. "Miksi te niin alakuloisina istutte, pienet hovipiiat?" kysyi hän. "Siksikö, että niin moni soturi on nyt poissa? Minä en luulisi koskaan kaipaavani ketään ihmistä." Mutta kaikki kyllä huomasivat hänen alituisesti kuulostavan oveen päin.
Niin kului päivä toisensa jälkeen. Tulipa lopulta eräänä iltana tuultenpurema laivamies ja kompuroi lopen väsyneenä yli korkean kynnyksen. "Olin Svolderin tappelussa", kertoi hän ja veti henkeä. "Ilma oli kirkas ja pilvetön. Laiva laivan perään liukui ohi saaren kärjen, ja joka kerta huusivat päälliköt, että tuo oli nyt Pitkä Käärme. Vihdoin läheni lohikäärmelaiva, joka oli vielä suurempi kuin muut, ja kullanhohde etukeulasta ja kiivistä paistoi kuin aurinko veteen. Se oli Pitkä Käärme."
"Entä Olavi Tryggvenpoika?" kysyi kuningatar kiihkeästi ja heitti ompeleensa penkille. "Näen selvästi, miten hänen varustuksensa kimalteli, kun hän seisoi siellä ylhäällä perämiehen rinnalla."
"Nuolia satoi tiheään", vastasi laivamies, niin tappelun muiston valtaamana, että hän pitkäksi toviksi unohti puhua. "Purje alas! käski Olavi Tryggvenpoika ja sidotutti kaikki laivat Pitkän Käärmeen ympärille yhteen. En ole milloinkaan tappelusta paennut, ja Jumalan kädessä on elämäni. Hänen äänensä oli niin väkevä, että minäkin sen kuulin, vaikka minä muiden mukana rynkäsin eteenpäin kilpien suojassa kannelta kannelle. — Mikä murtui? kysyi hän, kun hänen mainioimman ampujansa Einari Tambaskälverin joutsi taittui. — Norja käsistäsi, kuningas! vastasi mies. — Minä olin silloin raivannut itselleni tien aina Pitkälle Käärmeelle asti ja olin juuri hyppäämäisilläni laivanpartaalle, kun sain aimo töytäyksen ja suistuin veteen. Suo anteeksi, kuningatar, sitten minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään."
"Sitten on minulla tuoreempia uutisia", huusi ääni ovelta. Ja sisään hoiperteli toinen laivamies. Hänen vaatteensa olivat niin riekaleina, että hän tempasi pikkupiikojen viitan ja kääri sen ympärilleen, jottei esiintyisi kuninkaansalissa niin kurjiin rääsyihin puettuna. "Minä näin Olavi Tryggvenpojan nostavan kilven päänsä päälle ja syöksyvän aaltoihin. Koko meri tuli äkkiä ikäänkuin autioksi. Iloitse, iloitse, kuningatar! Sinä, nainen, kaadoit Pohjolan urhokkaimman uroon."
Sigrid Äveriäs seisoi sanaakaan sanomatta penkkiin nojaten, vaipuneena syviin mietteisiin. Ajatuksissaan näki hän edessään avaran, rajattoman meren, joka oli äkkiä muuttunut ikäänkuin autioksi. Hänestä tuntui, kuin hyrskyisi meri rantoja ja kareja ja saaria vasten kaikissa Pohjan valtakunnissa yhtä autiona, sillä nyt oli Pohjolassa yksi suuri mies vähemmän. Ensi kertaa eläessään valtasi hänet kaipuu, ja kaikki tunsivat samaa tyhjyyttä kuin hänkin. Voitonriemuiset kuninkaat ja päälliköt palasivat takaisin ja istuivat pitämään komeita kemuja. Ja he jakoivat silloin keskenään Norjan valtakunnan. Mutta usein kesken hauskimman haastelun vaikeni koko soturipiiri. "Missä on Olavi Tryggvenpoika?" kyselivät he hiljaa. "Vieläkö hän elää? Ehkä hän riisuikin veden alla rautapaitansa ja ui johonkin laivaan? Vaikeata on meidän ajatella, että niin suuri mies olisi äkkiä kadonnut ihmisten ilmoilta. Mutta varmaankin on hän nyt kuollut."
Sigrid Äveriäs vanheni vähitellen, ja hänen tukkansa muuttui harmaaksi. Eräänä talvena tuli muuan Jerusaleminretkeilijä kuninkaankartanoon. Hän oli kotimatkalla Norjaan, ja kun tuli loimotti hauskasti liedellä, alkoi hän kertoella pyhästä maasta. "Minua tervehti siellä eräässä luostarissa", puheli hän, "muuan valkopartainen, korkea vanhus, joka kysyi, vieläkö kansa täällä ylhäällä Pohjolassa muistelee Olavi Tryggvenpojan päiviä. Oliko vanhus ehkä Olavi Tryggvenpoika?"
Siihen ei kukaan rohjennut mitään vastata, sillä he kaikki uskoivat hänet kuolleeksi, mutta mielellään halusivat he sentään ajatella hänen vielä elävän. Eikä näyttänyt kovin vihalta eikä kostolta se loiste, joka nyt kimalteli kumaraisen, vanhan kuningattaren silmissä. Hän istui käsi otsalla ja mietti, miltä sentään olisi mahtanut tuntua nuoruusvuosinaan seurata moista sankaria, vaikka se sankari oli yhtä ylväs ja kallionkova kuin hänkin.
IX.
ARNLJOT JÄLLILÄINEN.
MURHA.
Kemuiltiin suuressa talonpoikaistuvassa Pohjan seuduilla.
Nuori väki ei kuitenkaan kauvaa viihtynyt paistien ja leipäkyrsien ääressä. Kun kahdeksatta ruokalajia kannettiin sisään, nousivat nuorukaiset meluten pöydästä, rientääkseen kisakentälle. Kun he nyt yrittivät avata ovea, tuntui jotakin raskasta olevan edessä ulkona kynnyksellä. He kurottautuivat katsomaan ja näkivät hämärässä Torlandin, talonpojanpojan, josta kaikki pitivät, viruvan hengettömänä, puukonhaava rinnassa. Kukaan ei osannut aavistaakaan, miten hän sen oli saanut, hän kun juuri vähää ennen istui muiden mukana pöydässä.
Nyt oli taikausko semmoinen, että murhatun haava alkoi uudelleen vuotaa, jos murhaaja sattui koskettamaan kuollutta. Viattomuuttaan todistaakseen riensivät sentähden kaikki toinen toisensa jälkeen ottamaan Torlandia kädestä. Koska hänestä koko paikkakunnalla paljon pidettiin, oli into suuri. Lapset, ukot ja eukotkin tungeskelivat häntä koskettamaan, vaikka ei ketään heistä saatettu edes epäilläkään moisen tihutyön tekijäksi.
Vihdoin oli enää vain yksi ainoa, joka ei liikahtanutkaan. Se oli talon tytär.
Hänen nimensä oli Ingefrid, ja hän oli aurinkoisin, herttaisin immyt, mitä saattoi ajatella. Mutta nyt seisoi hän yksinään pitopöydän luona tyhjien penkkien keskessä ja kääntyi poispäin valosta. Torlandin sukulaiset olivat sillävälin kasaantuneet ovelle. He olivat synkkää, mustapukuista väkeä, joiden tukka oli pikimusta ja roikkuva, otsa matala ja ryppyinen, ja joiden yhtä synkkänä tapana oli aina puhua hiljaa. He olivat saapuneet tänne maatiloiltaan Hälsingen seutujen sydämestä, ja heidän vöittensä hopea osoitti heidän olevan rikkaita. "Kostoa, kostoa!" kuiskivat he tuskin kuuluvasti ja ojentelivat käsiään ympärilläseisovan joukon yli sormet koukussa kuin korpin kynnet. Mutta yksi heistä valaisi Ingefridiä ja viittasi murhattuun päin. "Ingefrid!" sanoi hän.
Ingefrid kävi silloin istumaan kynnykselle. Hyvin hämmentyneenä tarttui hän hiljaa Torlandin käsiin.
Tuskin kohotti hän nyt kyyneleiset silmänsä katsomaan kuolleen kalpeita kasvoja, kun suuri punainen veriläikkä ilmestyi murhatun paitaan sydämen kohdalle.
Tuli niin syvä hiljaisuus, että viikatteiden kuultiin suihkivan käräjämäen heinässä, sillä seuraavana aamuna piti siellä pidettämän käräjiä.
Yksi sukulaisista istuutui Ingefridin viereen kynnykselle. "Sinä olet syyllinen, sinä lempeäsilmäinen tyttö", kuiski hän. "Sinä vaikenet, etkä tahdo tunnustaa. Tahdotko siis, että meidän sukulaisten tulisi vedota vielä uuteen jumalantuomioon, ennenkuin nostamme kanteen sinua vastaan? Kuulen kyllä tämän väkijoukon sitä vaativan, koska heidän on kovin vaikeata uskoa naista moiseen rikokseen syypääksi. Niin tapahtukoon heidän tahtonsa. Jos sinä siis huomenna koko käräjärahvaan nähden kannat valkeanahehkuvaa rautaa yhdeksän askelta saamatta pienintäkään rakkoa käteesi, uskomme me sinut viattomaksi. Meriä kulkiessani näin minä vieraissa maissa syyttömien juoksevan tulisia auranteriä pitkin itseään polttamatta."
Hän läimähytti väliin hopeavyöhönsä, ikäänkuin antaakseen parempaa pontta kuiskivalle puheelleen. Ja heti hänen vaiettuaan sitoivat muut sukulaiset Ingefridin kädet selän taakse ja telkesivät hänet siinä lähellä törröttävään aittaan. Talonväki suljettiin isoontupaan. Sitten ohjasivat sukulaiset askeleensa käräjäkummulle, ja muut pitovieraat seurasivat heitä hämmästyneinä ja vaijeten.
Muutamia jäi kuitenkin vartijoiksi ja he ryömivät aitan alle, joka neljän kivipylvään varassa oli hiukan kohollaan maasta.
Vaatteita ja poronnahkoja riippui aitan orsilla, ja seinässä oli pyöreä akkunainen. Siinä seisoi Ingefrid yön vaaleassa hohteessa otsa kyynäränpaksuiseen hirsiseinään nojautuneena. Oli keskikesänaika, ja niittyvilla peitti tuolla etäällä avarat alat, valkeana kuin vastasatanut lumi. Kuihtuneet kevätesikot ja keltaiset voikukat hukkuivat päivänkakkarain ja koiranputkien sekaan. Kukilla oli silloin toiset nimet kuin nykyään, muutamat kristillisiä, muutamat pakanallisia, mutta vaikka monet olivat sulkeutuneet yöksi, saattoi hän kuitenkin tuntea suurimmat leijuvain lehväin ja oksain välitse.
Silloin ilmestyi, kun vartijat olivat nukahtaneet, akkunaisen eteen mies, niin kookas, ettei Ingefrid ollut milloinkaan nähnyt hänen laistaan. Hänen vaatteensa olivat tulipunaiset, hänen kädessään oli kultahelainen keihäs, ja hänen kasvoillaan asui ankara, miettiväinen ilme.
"Minä olen Arnljot Jälliläinen", sanoi hän, "vaikka minulla olikin toinen nimi nuoruudessani. Eikö sinulla ole heimolaisia, talonpojantytär, jotka kykenisivät sinua puolustamaan?"
"Äitini on raihnas ja vanha", kuuluivat hänen sanansa, "ja veljeni Vikar lähti Olavi Tryggvenpojan matkaan, eikä palannut. Oli minulla nuorempikin veli. Hän ei viihdy milloinkaan kotona, vaan elää metsissä, ja minä luulen hänestä tulleen sissin ja rosvon. Mutta kun minä nyt tarkkaan katselen sinua, niin havaitsen minä hänen tänä yönä tulleen takaisin oikeaan aikaan."
"Niin on asia kuin puhut", vastasi Arnljot Jälliläinen, "ja hyvä onnipa tosiaan ohjasi minut tänne juuri silloin, kun sinä niin kipeästi kaipaat veljellistä turvaa. Minä laskeuduin tänne asutuille maille tavatakseni sinua ja äitimuoria. Heti kuulin minä mumistavan hirveitä tapahtumia. Milloinka nämä turpeenpuskijat muuta supattelevatkaan!"
Ingefrid punastui vahvasti ja vastasi: "Ei kukaan voi enemmän murehtia tämänöistä salaperäistä onnettomuutta kuin minä, sillä juuri vähää ennen olin minä kemuissa vannonut Torlandille ikuista uskollisuutta. Siksipä kai tapahtuikin, että kun minä lemmenaatosten valtaamana tartuin hänen kylmenneisiin käsiinsä, nousi hänen verensä viimeisen kerran lävistettyyn, rakkaaseen sydämeen ja painoi punaisen läikän paitaan."
"Minä tiesin sinut syyttömäksi", sanoi Arnljot, hetkisen mietittyään hänen vastaustaan. "Mutta vaikeatapa lienee sinun saada Torlandin sukulaisetkin viattomuudestasi vakuutetuiksi, ellet voi kunnialla suoriutua kokeesta, jota he vaativat. Ymmärrätkö: sinun tulisi kantaa tulista rautaa? Minä arvelen, että sekä syyllisen että syyttömän nahka palaa yhtäläisesti, ellei joku ihmeittentekijä ole ennakolta sivellyt jotakin salaista voidetta iholle. Vaikka yö jo kuluu lopulleen, en vielä näe kenenkään armeliaan ihmisen tuovan voiderasiaa. Mutta minä koetan auttaa sinua. Minä olen aina luottanut omiin voimiini. Ingefrid, sisareni, sellainen mies on voittamaton ja hän saattaa vahingoittumatta pitää hehkuvaa rautaa kädessään."
Enempää puhumatta kääntyi hän astelemaan käräjäkummulle.
Sinne oli hurskas saarnamies korkean kivipiirin keskeen rakentanut turpeista pienen alttarin ja hän luki ja poltti suitsutusta. Vieressä virui Torlandin kalpea ruumis paareilla ja vähän matkaa siitä kuumeni rautakanki roihuavassa halko- ja hiiliroviossa.
"Kuulkaa minua, kylän miehet!" sanoi Arnljot Jättiläinen, sillä vaikka päivä oli tuskin koittanut, oli uteliasta käräjärahvasta jo kokoontunut kumpu täyteen. "Minä olen Ingefridin veli, ja sukulaisoikeus on ottaa naisen asia omakseen. Metsissä kulki tieni usein jyrkimmän rotkon reunaa, ja siellä kävin minä oppini. Tuokaa tänne rauta! En ole koskaan peljännyt, ja siksi olenkin useimmiten onnistunut."
Kaksi orjaa otti pihdeillä tulesta hehkuvan kangen. Valkea savu kohosi ilmaan, kun he antoivat toisen pään raahata kasteisessa ruohossa, ja kuumuus oli niin kova, että heidän täytyi vetää viitta kasvoilleen silmiin asti. He heittivät kangen Arnljot Jättiläisen eteen, ja rauta valaisi häntä kuin lyhty.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän ja kumartui. Nopeasti tarttui hän kankeen.
Kahdella ensimäisellä askeleetta ei hänen kasvoillaan näkynyt vielä mitään tuskan merkkejä, vaan olivat ne rauhalliset ja iloiset. Ja kun hän oli kulkenut vielä viisi askelta, alkoi kansa liehuttaa päähineitään ja huutaa: "Rauta ei polta häntä! Reippaana ja vahingoittumattomana käy hän eteenpäin ja tekee, mitä ei kukaan muu uskaltaisi. Hänen kädessään tulee mahdotonkin mahdolliseksi."
Mutta viimeisen edellisellä askeleella rupesi hän kuuntelemaan riemuhuutoja, ja ääni heräsi hänen rinnassaan ja kuiskasi: "Arnljot, voiko ihminen toimittaa tänlaista ihmettä?" Ja kun epäilys sai vallan hänessä, murtui hänen voimansa kuin liiaksi jännitetty joutsi, ja hänen täytyi päästää kanki. Saarnamies kiiruhti kohta käärimään kangasta käden ympärille ja sinetillä sen kiinnittämään, jotta kättä saataisiin lähemmin tutkia. Mutta Arnljot Jättiläinen työnsi kääreen menemään ja kohotti kätensä. Silloin näkivät kaikki, että kämmen oli täynnä rakkuloita. Aurinko oli nyt noussut tunturien takaa. Laamanni asettui käräjäkivelle, ja torvet toitahtivat. "Sinä olet syyllisen sijassa", sanoi hän ankarasti, "ja minä tuomitsen sinut murhasta hengensakkoon."
"Talolliset", vastasi Arnljot Jättiläinen katkera hymy huulilla, "sitä sakkoa saatte te odottaa!"
Silloin syntyi kuohuntaa käräjärahvaassa, kaikki kädet kohosivat, ja sadoista kurkuista kajahti huuto: "Sudenkosto, sudenkosto, julista sudenkosto sille lainuhmaajalle!"
Laamanni kääntyi Arnljot Jättiläisen puoleen, näin sanoen: "Talosi ja kotisi tulee sinun jättää. Sinun tulee poistua tästä kihlakunnasta ja vaeltaa metsiä rauhattomana kuin peto-eläin. Kun kuolet, peitetään sinut kiviröykkiöön polun varrelle. Ken tahansa saa rangaistuksetta tappaa sinut, mutta kukaan älköön kätkekö sinua tupaansa. Pois täältä, susi!"
Koko rahvas alkoi silloin ulvoa viheltävään tapaan kuin sudenjahdissa ja lauloi samalla:
"Sutena, sutena saat sinä kulkea,
Sutena surmaasi syöstä, julkea!"
Arnljot Jälliläinen heilutti keihästä kirveltävässä kädessään ja vastasi: "Siihen tuomioon minä tyydyn. Ja teille, teille kaikille, jotka makaatte vuoteissa ja aterioitte kattojen alla ja tuomitsette taika-uskojenne mukaan, ettekä meidän metsien miesten tavoin osaa lukea totuutta ihmissilmästä — teille julistan minä ikuisen sodan!" Niin rikkoi hän käräjärauhan ja työnsi miehet tieltään ja asteli takaisin taloon.
Hän tempasi tuvan ja aitan ovet auki, ja äiti ja Ingefrid kattoivat hänelle viimeisen aterian, joka hänellä oli oikeus nauttia isänkodissaan. Mutta hän söi vähän. "Vapaus ja erämaa, siinä minun oikea kotini", sanoi hän ja herkesi syömästä.
Sitten vaelsi hän yhä pohjoisemmaksi Jämtlannin laaksoja kohti ja eräänä iltana tuli hän niin avaralle kankaalle. Honkien latvoissa humisi ja ulvoi, ja se teki hänen sydämensä iloiseksi. Polku johti kohti vuorenseinämää, ja sammal valui kallioröykkiöitä alas. Alhaalla vuoren juurella istui muutamia metsänkävijöitä naisineen tulen ympärillä. Mutta oli kuin naiset eivät olisi olleet tavallisia naisia, vaan metsänneitoja. He pelkäsivät näyttää selkäänsä, joka oli kuin mätä puunrunko. Kovin huolellisesti kokivat he myös paloitella ketunhäntäänsä hameen alle, jottei sitä huomattaisi. Saadakseen lumonsa paremmin miehiin pystymään, veikistelivät he ruskeita silmiään ja kallistelivat kellankalpeita, kapeita kasvojaan, joissa poskilla paloivat puolukanpunaiset läikät. Ja yhtä menoa he loruilivat ja räkättivät, niin että luuli olevansa lintuhäkissä. Arnljot Jälliläinen ei välittänyt heistä vähääkään, vaan istuutui ja veti esiin hopealautasen. Siltä hän söi. Lopetettuaan ateriansa, kysyi hän lautastansa kuivaillessaan: "Mitä uutta, sissit?"
"Eipä erinomaisempaa", vastasivat miehet; "tuolta Snasa-kummulta vain on parina päivänä kuulunut sellainen hurja itkunjollotus, ettemme ole uskaltaneet lähellekkään."
"Lähden huomenaamulla asiaa tutkimaan", vastasi hän. Ja sitten ojentautui hän sammalille yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin rikkain talokas höyhenpatjoilleen.
ERÄMAAN KAIPUU.
Seuraavana aamuna lähti Arnljot Jälliläinen Snasakummulle. Ilma oli kirkas ja tyyni, ja silmänkantamiin ulottui tunturein tummansininen ketju, harteilla valkoiset lumiläikät. Kääpiökoivu tuoksusi väkevästi, ja tunturivuokko pisti siellä ja täällä päänsä kanervikosta, mutta lopulta kävi kulku vain yli paljaiden kallioiden. Minne katsoikin, missään ei näkynyt savu kiertelevän ihmisasunnosta. Vihdoin saapui hän ikivanhalle uhripaikalle, missä tavattoman suuri, lukemattomien talvien uurtelema seitakivi törrötti sammaltuneiden poronsarvien keskessä kuin kuivien pensaiden ympäröimänä. Pysähtyessään seidan luo kuuli hän huokauksia ja epätoivoista itkunjollotusta, joka tuntui lähtevän erämaan syvimmästä sydämestä.
Hän havaitsi silloin pienen lappalaisen yksinään istumassa kummun rinteellä, kasvot käsien peitossa. "Miksi itket?" kysyi hän ja laski keihäänsä pois.
"Eikö olisi syytä itkeäni!" vastasi lappalainen ja kohotti katseensa.
"Kuulunhan minä siihen kansaan, joka ei milloinkaan voittanut mitään
eikä menettänyt mitään miekanmittelyssä. Minä tunnen sinut, Arnljot
Jälliläinen. Sinä luotat voimiisi, mutta mihin voisimme me luottaa?
Eikö olisi siis syytä itkeäni!"
Nyyhkytettyään niin hetkisen, nosti hän jälleen päätänsä. "Torland tuolta alhaalta kylästä", sanoi hän, "ampui nuolillaan porojani, kun ne menivät hänen viljamailleen. Torland surmasi rikkauteni. Ja sitten kuulin minä, että hän aikoi naida Ingefridin, varakkaan talonpojantyttären. Silloin hiipi lappalainen hämärissä kemutaloon. Ei kukaan nähnyt häntä. Varjon lailla liukui hän pitkin maata ja iski kiviveitsensä Torlandin rintaan. Muulla tavalla ei hän voinut taistella. Eikö olisi syytä itkeäni!" Puhuessaan hypitteli hän herkeämättä sormiaan noitarummulla, joka makasi hänen polvellaan. "Ihana on nähdä maan tanssivan", lauloi hän ja rummutti yhä kiivaammin ja hurjemmin, ikäänkuin huumeissaan. "Kerran olimme mekin väkeviä, me, jotka olemme oppineet tuntemaan erämaan salaisuudet. Ah, sinä pieni lintu siellä kaukana, kaukana puunoksalla, tule, tule! Ota sieluni mukaasi edes lyhyeksi hetkeksi vain. Kuuletko, miten lappalainen viekottelee ja kutsuu? Tule lintu, tule visertäjä, tule siipiniekka!"
Pieni lintu lennähti silloin hänen sormelleen, ja hän puhalsi sielunsa lintuun ja vajosi sitten hetkisen uneen. Mutta lintu pyrähti pilviin iloisesti liritellen ja leijui kauvas, kauvas yli maiden ja mannerten.
Arnljot Jälliläinen oli huomannut, että muuan nainen oli koko aamun seuraillut häntä tunturipolulla. Hän luuli sitä metsänneidoksi, eikä huolinut sen vuoksi katsahtaa taakseen. Nainen heitti pussinsa ja sauvansa maahan aivan hänen viereensä, ja vasta silloin tunsi hän sen naisen Ingefridiksi.
"Arnljot Jälliläisen sisaren ei tarvitse pelätä mitään sissienkään mailla", sanoi Ingefrid. "Ne näyttivät minulle tietä, ja minä etsin sinua, valmistaakseni sinun ruokasi. En minäkään enää kauvempaa kestänyt niiden kopeain talokasten parissa. Se johtunee siitä, että me molemmat olemme samaa verta. Minä kuulin kyllä, että tuo pikkulappalainen tuossa on Torlandin murhaaja, mutta olkaamme hyviä häntä kohtaan, niin tulee hänestäkin hyvä, ja hän voi auttaa meitä siinä, mitä hän ymmärtää."
Hänen äänensä herätti lappalaisen, joka hypähti kohoksi ja hieroi silmäluomiaan. Hän säpsähti Ingefridin nähdessään, mutta sitten alkoi hän ajatella untansa.
"Lappalaisen unet ovat kauniita", sanoi hän, ja hänen säkenöivistä silmistään paistoi ilo ja suru: se oli kuin sadetta auringonpaisteessa. "Nukkuessani näen minä kaikki, mitä tapahtuu usean päivänmatkan päässä. Äsken lensin minä yli Norjan tunturein ja tulin ylen komeaan kuninkaankartanoon. Vaaleapartainen kuningas seisoi siellä vilvottelemassa, sillä hän oli kovin palavissaan ja puuskutti armottomasti. Hän oli niin julman paksu, että ellei minulla olisi ollut linnunnokka, olisin minä varmaankin purskahtanut aika nauruun. Se oli kuningas Olavi Haraldinpoika. Hänellä oli samanlainen punainen mekko kuin sinullakin, Arnljot Jälliläinen, ja samanlainen varustuskin, vaikka vain risti, kilvessä. Ja talokkaille puhui hän ylpeästi ja käskevästi, niinkuin sinä. Kun olin kuunnellut häntä hetkisen, muuttui mieleni aivan vakavaksi ja minä aloin vavista ihailusta ja pelosta. Arnljot Jälliläinen, hänen rinnallaan olet sinä sentään kuin pieni kivonen Snasa-kummun suuren seidan rinnalla."
Lappalainen kertoili yhä Olavi Haraldinpojasta, mutta auttoi siinä lomassa heitä löytämään lähimmän karjamajan. Sinne kanniskeli hän uutta sammalta, ja vähitellen tuli hänestä uskollinen palvelija ja ystävä.
Sisarukset seisoivat eräänä iltana majan ovella. "Tuolla kaukana tunturein välissä on syvä notkelma", sanoi Ingefrid, "ja siitä näen minä ilta-auringon lipuvan pois maata pitkin. Lappalainen puhaltaa sielunsa lintuun, mutta minä haluaisin istua auringon harteille. Entä sinä, mitä sinä ajattelet?"
"Enimmäkseen Olavi Haraldinpoikaa", vastasi veli. "Talokkaat ajattelevat jyväsäkkejä, mutta erämaassa muuttuu kaikki niin jättimäiseksi, että siellä meidän kaipuumme ja halumme hypähtelee lumisia harjanteita pitkin jättiläisten luo. Ja nyt pääsemme selville siitä, mitä uutta tämä ilta on tuova mukanaan", lisäsi hän ja viittasi rauhattomana ja aavistavana alas polulle päin.
Sieltä tuli kaksi miestä, jotka näyttivät sangen kurjilta, vaikka heidän vaatetuksensa oli ilmeisesti ollut aikoinaan hyvinkin komea. Varpaat pilkistelivät kengistä, turkkien sisus valui ulos reijistä, ja toisen korvalliselta oli tukka revitty. Ne olivat Olavi Haraldinpojan lähettiläitä. He olivat lähteneet veroja vaatimaan, mutta jämtlantilaiset halusivat mieluummin maksaa veronsa svealaisten kuninkaalle ja olivat pidelleet heitä pahoin. Nyt pyysivät he Arnljot Jälliläistä näyttämään heille tietä tunturein poikki.
Hän nousi silloin pitkille suksilleen, sillä lunta oli satanut vahvalti. Sitten käski hän lähettiläiden myös nousta hänen taakseen suksille ja neuvoi toista pitelemään hänen vyöstään ja toista taas seuralaisestaan. Ingefrid huuteli heidän peräänsä: "Arnljot! Arnljot!" Mutta hän ei kuullut enää, vaan laski menemään vinkuvaa vauhtia.
Pilviröykkiöt vyöryilivät lumikenttien yllä, harmaina kuin lyijy, ja tuli pimeä. Oli vaikea nähdä eteensä. Yhtäkkiä vaalenivat tiheimmät pilvet keskeltänsä ja hajosivat lukemattomiksi lumihiutaleiksi. Silloin osui hänen keihäänsä johonkin kovaan. Siinä oli autio majatalo, ja he astuivat kolmisin sisään ja pudistivat vaatteistaan lumen. Myrsky ulvoi kamalasti seinissä, mutta he sytyttivät tulen ja laittoivat ruokaa. Arnljot Jälliläinen söi tapansa mukaan hopealautaseltaan, mutta nyt hankasi hän sen vielä kirkkaammaksi kuin ennen. "Tässä on meidän nyt eroaminen", sanoi hän, "ja te kuljette tietänne alas Norjaan. Sanokaa kuningas Olaville, että kaikista miehistä olisin minä uteliain näkemään häntä. Sissin sanoille ei hän antane suurta arvoa, mutta tarjotkaa hänelle tätä hopealautasta ja sanokaa, että se on minun tervehdykseni!"
STIKLASTADIN TAPPELU.
Arnljot Jälliläinen jäi yksikseen tunturille.
Eräänä kesäpäivänä kauvan aikaa jälkeenpäin, kun hän oli parhaillaan ryöstämässä muuatta rahtikuormaa, tuli laakso miestä täyteen. Hän hämmästyi nähdessään etumaisena parven ruotsalaisia sissejä, mutta takana paistoivat norjalaisten punaiset kilvet. Muuan sissi kiipesi hänen luokseen ja lyöden häntä olalle puheli näin: "Monen matkustajan tavarasäkit olet sinä avannut, mutta etkö halua kerran taistella rehellisessä ottelussa Olavi Haraldinpojan lippujen alla? Hän on täällä mukanamme. Svitjodista on hän kerännyt väkeä lyödäkseen norjalaiset suurtalonpojat, jotka ovat karkoittaneet hänet."
Arnljot Jälliläinen sieppasi muitta mutkitta keihäänsä ja seurasi sissiä.
Ehdittyään tunturien toiselle puolelle Stiklastadin läheisyyteen leiriytyi sotajoukko yöksi ruohostoon ja nukkui kilpien suojassa. Olavi Haraldinpoika heräsi aamun koittaessa ja pyysi runoniekkaansa, Tormod Kolbrunnilaista, laulamaan jotakin. Tormod istahti silloin ilokivelle ja lauloi muutamia säkeitä vanhasta Bjarkamalrunosta:
"Päivä on noussut, kukko jo kiekui. En herätä minä teitä viinikemuihin, en kauniin kultakutrin kuiskeisiin, vaan veriseen miekanmittelöön herätän minä teidät!"
Koko sotajoukko heräsi lauluun, ja kuningas antoi Tormodille palkinnoksi kultarenkaan, joka painoi puoli naulaa.
Sitten järjesti hän kiireesti joukkonsa ja asetti runoniekat lähemmäksi taistelumerkkiä, jotta he näkisivät kaikki ja voisivat sitten ottelua lauluissaan ylistää. Heidän eteensä kokosi hän sissit, mutta vielä puuttui mies, joka olisi kylliksi vahva seisomaan etumaisena. Heinäkuun aurinko paahtoi polttavasti, ja voidakseen katseellaan etsiä sellaista soturia, nosti kuningas varjoksi kypäränsä yli valkoisen kilpensä, jota koristi pyhitetty kultaristi. Silloin äkkäsi hän miehen, joka oli niin kookas, että muut ulottuivat vain hänen olkapäihinsä. Mies astui tervehtien kuninkaan luo ja sanoi: "Minä olen Arnljot Jälliläinen. Tähän asti olen minä luottanut omiin voimiini, mutta nyt panen minä uskoni sinuun, kuningas."
Kun Arnljot Jälliläinen oli lausunut nämä sanat, tunsi hän keihään yht'äkkiä rupeavan huojumaan ennen niin vakavassa kädessään. "Vain kerran ennen on minut vallannut moinen heikkous", mumisi hän itsekseen, "kun minä hehkuvaa rautaa kantaessani rupesin viimeisellä askeleella epäröimään."
Olavi Haraldinpoika toimitti hänet silloin kastetuksi ja asetti hänet sotarintaman eteen. Hänen takanaan huusi asejoukko: "Eteenpäin, eteenpäin, uskonmiehet, ristinmiehet, kuninkaanmiehet!"
Taistelun alkaessa peitti auringon voimakas punerrus, niin että päivä tuli puolihämäräksi kuin yöllä. Talonpoikaisjoukon mustain rivien yllä kiiriskeli sotahuuto: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpoikaismiehet!"
Etumaiset iskivät miekoin, seuraavat pistivät keihäin ja takimaiset ampuivat taistelunmyllerrykseen joutsin. Heti ensimäisestä nuolisateesta vaipui Arnljot Jälliläinen kuolleena ruohostoon. Pieni tunturilintu kierteli kauvan hänen kypäräänsä, mutta sitten täytyi linnun kohota ilmoihin ja lentää tiehensä, sillä nuolia satoi kuin myrskyrakeita.
Kamppailu kävi kovaksi harventuneiden joukkojen kesken. Kuningas, joka oli saanut kirveeniskun vasempaan reiteensä, nojasi kiveen, ja siihen hänet vihollisen keihäs lävisti.
Kun Tormod näki kuninkaan kaatuvan, raastautui hän verta vuotaen ladolle, missä lääkenainen sitoi haavoittuneita. "Oletpa kamalan kalpea", sanoi lääkenainen, "mutta tähän olen minä keittänyt yrttejä ja sipulia, ja kunhan hiukan nielaiset seosta, tuntien minä sipulin hajusta, oletko saanut kuolettavan haavan sisälmyksiisi."
Tormod heitti silloin vaatteet päältään ja vastasi: "Ei minussa mitään puurotauteja ole. Leikkaa paremminkin haava tässä rinnassani auki ja anna minulle pihdit, niin vedän itse ulos katkenneen nuolenkärjen. Kultarenkaani saat palkastasi, ja se onkin kallisarvoinen koru, sillä äsken sain sen Olavi Haraldinpojalta." Nainen toi pihdit. Kun Tormod veti kärkeä, seurasi mukana valkeita ja punaisia säikeitä sydämestä. Hän tarkasti niitä ja ennenkuin vaipui hengetönnä nurmelle, sanoi hän: "Hyvin on kuningas meitä syöttänyt, koska minunkin on niin rasvaa sydänjuurissani."
Kuninkaan ruumis kuljetettiin sitten salaa pois ja haudattiin viimein erääseen hiekkamäkeen. Vasta kahdentoista kuukauden viiden yön kuluttua kaivettiin se jälleen ylös. Sen huomattiin silloin niin hyvin säilyneen kuivassa hiekassa, että posket vielä rusottivat ja että tukka ja kynnet olivat kasvaneet. Tukka leikattiin ja pantiin vihittyyn suitsutusastiaan, mutta kun sitten suitsutus oli palanut, ei tukalle ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Kansa sanoi silloin, että kuningas oli tosiaankin ollut pyhä mies, ja hänen ruumiinsa käärittiin kallisarvoisiin liinoihin ja asetettiin Nidarosin pää-alttarille. Partoineen ja punaisine paitoineen ei kuningas paljoa eronnut muinaisen Torin kaadetuista kuvista, ja häntä palveluinkin sitten Norjan suojeluspyhimyksenä.
Mutta kaukana tunturien keskellä eleli Ingefrid majassaan, ja lappalainen kantoi uskollisesti puita ja vettä hänen liedelleen. Kokonaisen vuoden oli Ingefrid huomannut hänen kulkevan alakuloisempana ja hiljaisempana kuin ennen. Vihdoin hänen kysyessään lappalaisen surun syytä, kertoi tämä Stiklastadin tappelusta. "Sieluni lenteli lintuna nuolisateessa", kuiskasi hän murheellisesti hymyten. "Ensi kerran näin silloin Arnljot Jälliläisen kalpenevan ja vapisevan. Hän ei luottanut enään omien käsivarsiensa väkeen, vaan Olavi Haraldinpoikaan. Silloin ymmärsin minä hänen hetkensä tulleen. Kun talonpojat toistamiseen jännittivät joutsiansa, oli hän jo kaatunut."
Ingefrid istui ovella kädet polven ympäri kierrettyinä, ja hänen katseensa harhaili pitkin loppumattomia tunturijonoja, joilla ei milloinkaan paimenen torvi raikunut. "Miehet, te, jotka asutte alhaalla kylissä, ja te, jotka metsissä elelette", mumisi hän, "talokkaat ja erämaanmiehet! Kun te luotatte omiin voimiinne, käy teidän parhaiten!"
X.
KREIKAN KUNINKAAN TALONVAHTI.
Talo oli suuri ja sen maat avarat, ja pähkinälehto levisi pihan takana, ja siinä lehdossa kasvoi mitä mainioimpia pähkinöitä.
Kun eivät talon vanhukset enää jaksaneet olla työssä pellolla liikkuivat he sen sijaan talossa hiljaisina ja viisaina ja kohentelivat tuota ja tätä, mikä oli kohentamisen tarpeessa. Heidän unensa ei ollut raskas niinkuin nuorten vaan havahtuivat he pienimpäänkin meluun. Jos hevoset tömistelivät rauhattomina tallissa, tai jos ukkonen alkoi jyristä, lähtivät vanhukset heti katsastamaan, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi. Vasta kun he olivat kuolleet ja poissa, huomattiin selvään, kuinka suuri hyöty heistä oli ollut. Niin oli vaeltanut poika isän, sukupolvi sukupolven jälkeen. Ja kun joulukuu tuli pimeineen, kokoontui talonväki tupaan ja uhrasi heidän muistolleen.
Oli vaikeata uskoa, ettei suvun vanhin kanta-isä enää kohennellen kuljeskelisi talossaan toisten nukkuessa. Monet luulivat nähneensäkin vilauksen hänestä luuvassa tai pimeässä syöttökäytävässä seimien edessä ja kaikki sanoivat häntä tontuksi. Valoisina kesä-öinä kuulivat he väliin tontun takovan ja vasaroivan, kun jotakin oli rakenteilla tai korjattavana. Tunti keskiyön jälkeen oli hän jo jalkeilla ja puida jytisteli pestynä ja huolellisena yhtä tähkää kerrallaan. Vaikka työ kävikin hitaasti, karttuivat sentään hänen ahkeruutensa avulla ladot ja jyvähinkalot täpösen täyteen, ja hän toi hyvinvointia taloon.
Nyt oli kaksi veljestä, Amunde ja Faste, perinyt talon. He tahtoivat jakaa kaikki tasan ja istuivat molemmat veljellisesti kunnia-istuimella. Amunde oli vakava mieleltään, mutta Faste, joka oli vasta viidentoistavuotias, piti enemmän leikistä ja kujeilusta. Häntä nukutti aina paljon ankarammin aamulla kuin illalla. Mutta silloin mäjähytti tonttu häntä aika navakasti jalkapohjiin, niin että hänen oli kavahdettava ylös sängystä. Ja sitten sitä hieroskeltiin silmiä, kunnes tuli lopulta lähtö panemaan hevosille aamusilput.
Kun ensimäinen suuri juhla-ilta saapui, sanoi Amunde: "Älä unohda, veliseni, viemästä puurovatia hyvälle tontulle ylisrappujen alle! Minä tiedän, ettei hän mielellään näytä itseään, eikä hän myöskään tahdo itseään puhuteltavan. Mutta jos sinä nyt sattuisit hänet näkemään, niin älä nyt ainakaan vedä suutasi viistoon. Sinä ymmärrät kyllä, että vanhukset juuri sentähden, että he hiljaa tassuttelevat ympäri taloa ja tuottavat niin suurta hyötyä, helposti närkästyvät, jos nuoret yrittävät tehdä pilaa heistä. Ja tonttu on totisesti kaiken sydämenä ja sieluna tässä talossa. Häntä saamme kiittää menestyksestämme."
Faste sieppasi puurovadin käsiinsä, mutta siitäkös tuli aika hyppiminen ja takominen ja puhalteleminen, sillä syrjä poltti ankarasti. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, tukka hyvin vaalea, melkein lumivalkoinen, huulet hiukan liian paksut, mutta silmät loistivat iloisesti ja ystävällisesti. "Olisipa tosiaankin hauska nähdä sitä tonttua", ajatteli hän takoessaan hyppysiään ilmassa, kun oli laskenut puurovadin maahan. Sen enempää siekailematta ryömi hän piiloon ylisrappusille. Koska oli ilta, ei häntä lainkaan uni painanut.
Kun oli tullut hämärä, kuuli hän puulusikan raapivan vadin laitaa. Hän liukui silloin maahan jyrkkien askelmain juureen ja kurkisti rappujen alle. Mutta silloin tuli nauru. Tonttu istui siellä vati koipien välissä ja pitkä parta kainalossa, jottei se painuisi puuroon ja estäisi häntä syömästä. Harmaissa sarkavaatteissaan hän siinä istui, punainen piippalakki päässä, kuten kaikilla sen talon vanhuksilla. Pakkanen oli purrut häntä nenään, ja hän näytti kovin ijäkkäältä. Ja kuitenkaan ei hän ollut isompi viisivuotiasta lasta.
"Hahahaa!" nauroi Faste. "Nyt minä sinut tavotin, sinä pikkunen ukon veitikka! Luuletko sinä minun mielivän jäädä tänne maata tonkimaan niinkuin muut. Ei, aherra ja itaroi sinä ukko vain, siinä teet oikein. Mutta minunpa sopisi paremmin olla Miklagårdissa sota-urhojen joukossa, varjelemassa kreikkalaisten kuningasta kultamiekoin."
Tonttu heitti lusikan kädestään ja hypähti pystyyn. Hän heittelehti jalalta toiselle ja pujahti niin ovelasti Fasten ohitse. Hän oli niin suutuksissaan, että hän oikein puhui, mitä ei ollut tapahtunut ehkä sataan vuoteen. "Niin", sanoi hän, kääntäen selkänsä. "Mene sinä vain kreikkalaisten kuninkaan luo! Hän mahtaneekin tarvita uutta henkivartijaa."
Mutta siitä yöstä lähtien oli menestys ja hyvinvointi lopussa, sillä tonttu meni matkoihinsa ja kätkeytyi vanhan latorähjän alle metsänreunaan. Orjat ja elukat alkoivat laihtua ja surkastua. Mitään ei enää tullut tarpeeksi, sekä yliset että aitat pysyivät aina tyhjinä. Jyvähinkaloiden pohjalla näkyi vain pieniä kiviä ja tomua tai kuolleita kärpäsiä. Ja kun puitiin viljaa, saatiin vain olkia ja akanoita.
Silloin istahti Amunde keskelle kunnia-istuinta, niin ettei jäänytkään enää tilaa nuoremmalle veljelle. "Talo on käynyt ahtaaksi kahdelle", sanoi hän synkästi. "Sinä peljästytit hyvän tontun isiemme talosta. Poistu täältä! En tahdo sinua enää nähdä, vaikka oletkin veljeni, samaa syntyä kuin minä. Rakenna laiva ja lähde etsimään kaukomatkaista Ingvaria, missä hän sitten lieneekin maailmalla! Hän on kotoisin näiltä Mälarin seuduilta, ja hänelle kyllä miehet kelpaavat, sillä joka vuosi kaatuu puolet hänen joukkiostaan, jos puheissa on perää. Ja muista aina tämä, mitä nyt sanon: hyväileviä käsiä tarvitaan, jos mieli viljan kasvaa."
Faste rakensi silloin laivan ja neuloi siihen sarkaisen purjeen. Sitten valitsi hän parikymmentä urhokkainta miestä mukaansa. He ripustivat kilpensä laivan partaalle ja pistivät airot veteen — ja pian häipyi kototalon korkea katonharja rannan koivujen taa.
Kun meri kimalteli Roslagin luotojen välitse, levitti Faste käsivartensa lämmintä merituulta vastaan ja huusi: "Tästä lasketti Rurik-päällikkö svealaisine sotureineen ja perusti suuren valtakuntansa itään. Olisimmeko me huonompia? Nyt on koko maailma meidän!"
Syntyi myrsky, ja meri yltyi ankarasti aaltoilemaan, ja juomavesi alkoi loppua nahkaleileistä, mutta eteenpäin kiisi pursi Itämerta kohti sitä maata, jota Roslagin sotureiden mukaan nyt sanotaan ryssien maaksi. Kun oli päästy rantaan, täytyi sauvoa laiva virtaa ylös, ja vihdoin kangasti kaupunki ristihuippuisine torneineen ja kupooleineen, jotka kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Linnassa istui Rurikin kaukainen jälkeläinen, huolellisesti pehmeihin turkkeihin kääriytyneenä, säätämässä lakia ylimyksilleen. Mutta kuningatar, joka ilosta punaisena hypähti peräpenkiltä, tervehti muukalaisia selvällä svealaisten kielellä, sillä hän oli Olavi Sylikuninkaan tytär. Ja hän lahjoitti vierailleen paremmat varustukset. Etelään, yhä etelään kävi kulku leveitä virtoja alas.
Joskus täytyi heidän nousta kuivalle ja laahata laivaansa maata pitkin. Mutta iltaisin vierailivat he linnoissa, joissa päällikkö vielä saattoi näyttää heille miekkaa, minkä hänen esi-isänsä oli tuonut Svitjodista.
Muutamien kuunkierrosten jälkeen muuttui kuitenkin kaikki toisenlaiseksi. Puut viheriöivät vielä joulun aikaan, ja raskaita viinimarjaterttuja asetettiin heidän lautaselleen. Mutta minne he tulivatkin, kaikkialla he kyselivät Ingvar Vaeltajaa.
Vihdoin tapasivat he synkässä metsässä parven ruotsalaisia sotureita. Faste kiiruhti heidän luokseen. "Missä on Ingvar, päällikkönne?" kysyi hän. Matkaajain kasvot kirkastuivat, kun he kuulivat hänen puhuvan isiensä kieltä, mutta he vastasivat murheellisina: "Hiljaa! hiljaa! jottei kukaan kuule sellaista kysymystä! Koska sinä olet Mälarin laaksosta kuten mekin, niin seuraa meitä pari askelta ja sinä saat vastauksen." He veivät hänet viimeisen kuormahevosen luo, vetivät peitteen syrjään ja näyttivät ruumisarkkua. "Ingvar Vaeltaja on kuollut", kuiskasivat he. "Viimeisenä tahtonaan käski hän meidän viedä hänen ruumiinsa kotiin, mutta me tiedämme, ettemme tule siinä onnistumaan. Ne tahtovat ottaa hänet meiltä ja haudata hänet pyhimyksenä marmoripatsaan alle vieraaseen kaupunkiin."
Rauhattomuuden häivä kulki Fasten päivänpaahtamain kasvojen yli.
Mutta hän jatkoi matkaansa ja vastasi vain: "Siellä ei uni maistu."
Mutta sotureilleen sanoi hän: "Ingvaria emme saaneet palvella. Tulkaa, lähtekäämme vahtimiehiksi Miklagårdiin, vartioimaan Kreikan kuningasta kultamiekoin! Sitä olen minä ikäni halunnut, ja minun käy aina niinkuin minä tahdon."
Miklagårdin vartiomiehet ratsastivat kuninkaan ympärillä päällikköinä ja henkivartijoina. Faste sai valkoisen hevosen, jonka kaviot olivat maalatut punaisiksi. Hän oli muhkein mies koko joukosta, kun hän istui satulassaan leveärintaisena, sinisilmäisenä, suorasukaisena ja kaikissa tuulissa yhtä kerskailevana ja uhkarohkeana. Kuninkaan sisaret heittelivät hänelle lentomuiskuja ristikko-akkunoistaan ja lähettelivät hänelle hajuvesipulloja ja pieniä kultarahapusseja. Hän hankki itselleen kultakannukset ja vyön kultarenkaista. Ja koska hän halusi, että miekka hovimuodin mukaan ei saanut riippua pystysuorassa, kiinnitti hän raskaan pallon puhtainta kultaa kahvan päähän. Kun vihdoin kuningas eräänä aamuna tavattiin kuolleena istuimeltaan, veti Faste toisen purppuratohvelin hänen jalastaan ja täytti sen aarrekammiosta rannerenkailla ja rintakoruilla. Toisetkin vartiomiehet olivat puuhassa mukana ja ottivat niin paljon kuin suinkin voivat käsissään kantaa. Niin oli tapa vartiomiesten kesken, kun kuningas kuoli Miklagårdissa. Se oli vartiomiesoikeutta se.
Mutta vaikka hän säihkyi jalokiviä, lensi kuitenkin yhä useammin hänen kasvoilleen sama rauhattomuuden häivä kuin Ingvarin ruumisarkunkin ääressä. Hän riuhtaisi köynnösruusut akkunansa edestä, ikäänkuin väsyneenä katselemaan niitä. Liian aikainen vanhuus painoi leveät kurtut hänen kasvoilleen, eikä uuden kuninkaan lääkäri osannut auttaa häntä ei taikasauvoillaan eikä rohdoillaan. Kerran, kun hän valeli suihkulähteen roiskeita otsalleen, näki hän kuvansa vedessä ja sanoi: "Mikä sinun on, Faste? Oletko ruvennut pelkäämään kuolemaa? Totisesti, kauheata on olo täällä etelässä, kaiken tämän valkoisen marmoripaljouden keskellä. Ehkäpä toivut, jos vielä kerran nostat purjeesi."
Mutta se purje ei ollut enää karkeata sarkaa, vaan puhdasta silkkiä. Eivätkä hänen soturinsakaan enään olleet entisenlaisiansa. He olivat oppineet rakastamaan mukavuutta, ja soutu koski kipeästi käsivarsiin. Mutta kulku kävi siitä huolimatta yhä etelään, yhä kaukaisempia saaria ja niemekkeitä kohti. Kun kuumuus lopulta tuli liian polttavaksi, olivat he mielissään saadessaan laskea erääseen merenpoukamaan, sinisten vuorten väliin. Ja he heittivät ankkurin satamaan, jonka nimi oli Pireus. Kauvempaa tasankojen takaa paistoivat päädyt ja marmoripilarit kuin lumi Ateenan temppelivuorelta.
Soturit kävivät maihin korit käsivarrella kuin toimelliset perheenemännät ikään ja ottivat, mitä tarvitsivat. Niin tapasivat he vihdoin neljä marmorileijonaa. He eivät olleet koskaan nähneet eläviä leijonia, ja he asettuivat ilveillen suurimman ympärille. Se oli paljon pitempi pisintä miestä, ja sen suu oli hiukan raollaan, ikäänkuin olisi se läähöttänyt palavissaan.
"Vouv, vouv! Kas, millaisen hallin ovatkin panneet tuohon meitä pelottelemaani" huusivat he ja osoittelivat leijonaa sormillaan. "Eiköpä sopisi hieman häntääkin heiluttaa, senkin rakki? Etkö näe, että me seisomme tässä, tuoretta leipää kädessä? Sen olemme ottaneet herroiltasi."
"Odottakaapas", sanoi Faste kumppaneilleen, jotka nauroivat, niin että kyyneleet kihoilivat silmiin. "Minä panen koiran kaulaan nauhan, joka näyttää ikuisiin aikoihin, että hän tänään on saanut uudet isännät."
Ja hän kiipesi leijonan jalustalle vasara ja taltta kädessä ja alkoi hakata marmoriin mitä muhkeinta riimukiemuraa. Suuret riimukirjoitustaiteilijat Öper ja Balle eivät olisi reippaammin ryhtyneet kirjaamaan jotakin muistokiveä siellä kotona Upplannin koivujen alla. Mutta vähän ajan kuluttua havaitsi hän vuosien vieriessä unohtaneensa useita kirjoitusmerkkejä, ja kun vaivaloinen tehtävä oli vihdoin suoritettu, heitti hän väsyneenä työkalut käsistään. "En voi enää kauvempaa pettää itseäni", huokasi hän. "Minun sairauteni on koti-ikävää, ja ellei näköni petä, on teistäkin monen laita sama. Tarpeeksi kauvan olemme olleet kreikkalaisten kuninkaan talonvahteina. Nyt saa tämä valkoinen villakoira istua tässä meidän sijastamme hänen maataan vartioimassa. Hauku julmasti, vartiokoira, kun vihollinen lähestyy! Uudet isäntäsi sinua niin käskevät. Hoi, laivamiehet, kokka kohti pohjoista!"
"Niin, kohti pohjoista!" vastasivat soturit ja käänsivät laivan. Ja niin kuin he soutivat sinä yönä, eivät heidän aironsa usein olleet viuhuneet vaahdonpärskeiden yli.
Kaksikymmentä talvea oli kulunut, kun Faste jälleen astui veljensä Amunden tupaan. Mutta nyt oli hän rikas ja hän osti omaa maata. Sen nurmikentän ympärille, minne uusien rakennusten tuli kohota, laitatti hän säleaidan pienistä seipäistä ja niiden väliin palmikoiduista pajunvitsoista, mutta itse tahtoi hän veistää pyhät kunniaistuimen pylväät. Hän leikkeli niihin satu-eläimiä ja Torin ja Frejn kuvia ja kaikenlaista kaunista, mitä vain osasi keksiä.
Usein unohtui hän myöhälle valoisaan yöhön pylväänpää polvelle veistelemään niin että lastut lentelivät. "Ihaninta on kuitenkin rakentaa omaa taloa", sanoi hän. Silloin näki hän kerran tontun, joka seisoi siellä rinteellä metsäladon luona.
Hän tiesi nyt, ettei ollut suinkaan vahingoksi puhua hiukan imarrellen tontuille ja jo pitkät ajat oli hän vilpittömästi katunut sitä, että oli tullut loukanneeksi niin hyväntahtoista olentoa. "Kuule, ukkoseni", alkoi hän ja katsoi työhönsä. "Sinä tuomitsit minut kovaan rangaistukseen, ja minä olen noudattanut tahtoasi. Minä olen antanut Kreikan kuninkaalle uuden talonvahdin, joka on vaikeinta kiveä ja joka istuu vartioimassa siellä eteläisen niemen kärjessä, lähellä maailman etäisintä rantaa. Älä nyt enään ole vihoissasi minulle!"
Tonttu ei vastannut mitään, seisoa murjottihan siinä vain selin ja kierteli heinänkortta hyppysissään. Mutta jo seuraavana yönä kuului hänen pikku vasaraisensa nakuttelevan hirsikasalla, ja ajan oloon alkoi Fasten talo menestyä mitä parhaiten. Keskelle pihaa istutti hän saarnenvesan hoidokkipuuksi, mutta kun sen oksat alkoivat levittää varjoa, oli hän jo hyvin vanha. Silloin tapasi hän koota lapsensa ympärilleen ja kertoa heille, mitä Amunde oli hänelle opettanut. "Muistakaa", sanoi hän, "että tarvitaan toimelias tonttu ja hyväilevät kädet, jos mieli viljan kasvaa".
Kirjoleijona istui sitten monta sataa vuotta vartioimassa Pireuksen satamaa. Vihdoin raastoivat sotienkävijät leijonan laivoilleen ja veivät sen tuohon satumaiseen saarikaupunkiin Venedigiin, missä ei ole vaunuja, vaan veneitä, eikä hevosia, vaan ahavoituneita soutajia, jotka laulavat ja näppäilevät kitaransa kieliä. Ylväs Venedig on erääseen palatsiinsa koonnut suuret määrät lippuja ja aseita ja laivanmalleja, jotka valaisevat menneiden aikojen merenkulkua ja merenherruutta. Sisäänkäytävän lähettyvillä istuu siellä vielä tänä päivänä vanha kirjoleijona, muinaisruotsalaiset riimukiemurat marmorissaan. Mutta kirjaimet ovat niin kuluneet, ettei kukaan enää voi niitä selittää, vaan saa jokainen rakentaa niiden perustalle minkä tarinan parhaaksi näkee. Niin käy usein, kun meidän on kertominen kaukaisten aikojen tapahtumista.
XI.
VANHA SVERKER.
Pakanallisen tanhun töminä ja pakanallisten laulujen juohotus kuului vielä vanhoista uhrilehdoista. Eteläisissä metsissä asuvain götalaisten pihoilta raikui kisan humu ja huilun piipatus, mutta mitä syvemmälle polku painui svealaisten maahan, sitä vakavammaksi ja synkemmäksi kävi elämä. Harvasanaisena ja ankarana istui isäntä penkillä ja punoi joutsensa jännettä, ja Uppsalan jumalainhuoneessa valaisivat vielä soihdut svealaisten veri-uhreja. Kastetut kuninkaat asuivat mieluummin Länsigötanmaassa, ja he olivat rakentaneet sinne paljon kirkkoja. Erään sellaisen kuninkaan nimi oli Inge. Hän ratsasti kyllä käräjille Uppsalaan, mutta kieltäytyi pirskoittamasta temppeliä uhriverellä, ja kansa karkoitti hänet kiviä heitellen. Hänen lankonsa Uhri-Sven nousi silloin kummulle ja lupasi uhrata. Siitä hän saikin nimensä. Hänet ottivat svealaiset kuninkaakseen, ja hän tuhri jumalia hevosenverellä. Varhain eräänä aamuna ennen kukonlaulua yllätti hänet Inge ja poltti hänet taloineen päivineen. Jumalain-huone alkoi sitten vähitellen rappeutua, ja sen sijalle rakennettiin samainen kirkko, joka vieläkin kohottaa harmaan torninsa ilmoihin sukukumpujen lähettyvillä.
Vanha Sverker oli nyt kuninkaana, ja väitetty on, vaikka se väite lieneekin tarua, hänen olleen Uhri-Svenin heimoa. Hänellä oli Itägötanmaassa linna kallioniemellä Vätternin rannalla. Hän istuskeli enimmäkseen pyöreän akkunaisen ääressä ja tuijotti synkkämetsäistä Om-vuorta kohti.
Vuoren juurella kuvasteli Alvastran äskettäin rakennettu luostari kirkkonsa päätyä munkkien kalalammikkoon. Se oli rauhallinen soppi, missä nuoret hedelmäpuut ja pyökit versoivat, ja vaeltajat saivat pahoina aikoina uutta rohkeutta, kuullessaan kellon läppäykset luostarista. Vasta silloin rohkenivat he pistää miekan tuppeen ja toivoa turvallisempaa yösuojaa kuin ennen. Kiitollisina polvistuivat he paadelle, jonka alle Sverkerin ensimäinen kuningatar Ulvhild oli haudattu. Munkit laskivat palavia kynttilöitä haudalle ja kertoivat, miten hän oli rakennuttanut luostarin huomenlahjallaan ja miten hän oli aina ollut heille hellä äiti.
Vuosien uurtamana, musta-ihoisena istui vanha Sverker akkunapenkillään. Hän oli ollut muinen kaunis mies, jonka silmät kiilsivät kevytmielisyyttä ja joka oli innokkaimmin tanhunnut götalaisten huilujen piipattaessa. Harmaja tukka, joka paikoittain vielä oli mustaa, liehui nyt sinne tänne viimassa. Takki riippui löyhänä ja irtonaisena ohuilla olkapäillä. Se oli kyllä silkkiä, mutta se oli kovin kulunut ja huolimattomasti pidelty, ikäänkuin olisi sen omistajalle kaikki komeus ja loisto aikoja sitten muuttunut tyhjäksi turhuudeksi. Sen sijaan rakasti hän lapsiansa. Heille lahjoitti hän tuhlaten kaikkea, sekä rakkautta että koruja. Tyttäret istuivat hänen ympärillään, poskipäät maalattuina ja kultavanteet tukassa, ja lauloivat ja ompelivat.
Päivänä muuanna tuli smålantilaisia myymään hirvennahkoja ja metsänriistaa. Heillä oli vaimot ja lapset mukanaan, ja iloinen elämä syntyi pihamaalla. Juhana, hänen ainoa poikansa, juoksi heidän joukkoonsa, ja kun hän vihdoin hurjasti temmellettyään ja riehuttuaan väsyneenä ja palavissaan hoippuroi saliin takaisin, olivat hänen komeat vaatteensa rääsyinä. "Leikin tuolla alhaalla pienen smålantilaistytön kanssa, jonka nimi oli Blenda", huohotti hän ja kävi kopeana ja uhmaillen isänsä eteen. "Näetkö, isä, miten olen repinyt uudet vaatteeni? Etkö anna minua nyt selkään?"
"Niinpä niin, miksi et milloinkaan rankaise häntä, isä?" huusivat tyttäret ja pistivät neulan ompeleeseensa.
Sverker ojensi heille kätensä ja sulki silmänsä. "Itseäni on minua kylliksi rangaistu", sanoi hän matalalla äänellä. "Miksi muita rankaisisin? Ihana välkyntä väikkyy sormienne jalokivillä, ja kiven voin minä lyödä palasiksi, mutta välkyntää en tavota koskaan. Ellen voi vaikuttaa sieluunne hyvin ja viisain sanoin, lapseni, mitä auttaa silloin kurittava vitsa? Poikani, kaikki ruumiillinen on vain valevaatetusta, niinkuin sinun rikkinäinen viittasi, ja hajoaa pian. Mitä siis hyödyttää selkäsauna? Anna minun istua nurkassa ajatuksineni."
Muuan kerjäläisnainen, joka oli kulkenut smålantilaisten matkassa, astui silloin saliin ja sanoi: "Miksi aina akkunan ääressä, kuningas Sverker? Miksi päivät pääksytysten katse tuijottamassa luostariin päin?"
"Siksi, että siellä minua hauta odottaa."
"Katsoppas hetkinen minuakin!"
"Olen liian vanha kääntyäkseni ihailemaan kaunista poskiparia."
Kerjäläisnainen veti silloin hunnun kasvoiltaan, ja nyt siinä ei seisonut enää kerjäläinen, eikä edes nainen, vaan tanskalainen ruhtinaanpoika. "Nimeni on Olavi", sanoi hän ja astui Sverkerin luo. "Heimolaiseni aina hurskaasta Nuutti Lavardista asti on salakavalasti murhattu. Sentähden pakenin luoksesi kerjäläisnaisen huntu kasvoillani. Vedä miekkasi ja auta minua, kuningas Sverker, niin autan minä sinua vuorostani. Tiedä", — hän kumartui hänen korvaansa ja alensi ääntään — "että sinulla on vihollisia minun maassani, jotka himoitsevat sinun kuningaskuntaasi. Ne lähettävät salaisia kirjeitä hovimiehillesi. Älä milloinkaan nuku molemmat silmät ummessa, kuningas Sverker!"
Sverker nojasi akkunanlautaan ja tuijotti taas Alvastraa kohti. "Joka päivä tulee tänne pakolaisia", vastasi hän. "Muutamat kosivat rikkaita tyttäriäni, kaikki miekkaani. Vaikka te nyt saisittekin apua — turmio, turmio on kuitenkin kaiken loppu. Isäni oli pakana yhdeksänteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, kun minä hänet hurskaasti iloiten sain viedyksi Kagan kirkkoon. Mutta tuskin oli valkoinen kastepaita koskettanut hänen hartioitaan, kun hän kaatui kuoliaana maahan. Ja Ulvhildini! Missä ovat nyt ne onnelliset hetket, jolloin me kahden istuimme tässä akkunanloukossa? Minulla oli paljon rautapaitaisia, loistavia ritareita, jotka nyt ruohoittuneiden taistelukenttiensä mullasta huutavat minulle: Sverker, kun sinä ajattelet meitä, et voi nukkua! Orjani raahasivat hirsiä ja rakensivat myllyihin siipiä ja vaunuihin pyöriä, mutta kaikkea orjantyötä jäytää mato ja pian se mätänee. Yhtä hyvin voisi kaiken antaa olla tekemättä. Mene vierashuoneeseen, ruhtinaanpoika, siellä saat kylliksesi seuraa! Sinulla olisi kuitenkin minulle vähemmän sanomista kuin minun omilla ajatuksillani, kun istun vaieten yksinäni. Minun ajatukseni ovat ennustajia. Tiedätkö, mitä ne ennustavat minulle ja jälkeläisilleni? Kurjuutta, kurjuutta!"
Muukalainen meni vierashuoneeseen, mutta Juhana istui hänen viereensä penkille ja kujeili pakolaisten kanssa. Muutamien päivien kuluttua eivät he, eivätkä smålantilaiset voineet viipyä enää kauvempaa, ja Juhana ratsasti heidän perässään pitkän taipaleen ja hoilotteli pilkkalauluja. Blendan vaaleakutrinen pää kurkisti pelästyneenä viitan rakosesta, kun hän istui siellä äitinsä takana hevosen selässä. Mutta Sverkerin punavoiteita paistavat tyttäret nauroivat kohti kurkkua lehtokäytävässä, eikä kukaan surrut sitä, että vanhus oli jälleen menettänyt muutamia ystäviä.
Ja hän taipui yhä syvempään yksinäisyyteen. Sillä välin kasvoi Juhana mieheksi meluavissa juomakemuissa. Kerran sai hän kuulla kahdesta sisaresta, jotka olivat paljon kauniimpia kuin kaikki muut. Toinen oli naimisissa erään hallantilaisen päällikön, Kaarlen, kanssa. Päällikön poissa-ollessa tunkeutui Juhana hänen linnaansa ja ryösti molemmat sisaret. Silloin nousi nurinaa koko maassa, ja kun hän tuli käräjille, lyötiin hänet hengiltä.
"Sillä pojalla oli suuri tila sydämessäni", huokasi Sverker riutuneena viruessaan siinä akkunan ääressä. Nyt oli hänen tukkansa aivan valkoinen, ja viitta niin väritön kuin vanha purje. Svealaiset, jotka eivät olleet unohtaneet vanhaa oikeuttansa asettaa kuninkaita, eivät enää tahtoneet totella häntä. He olivat valinneet hänen sijalleen Eerikin, jota sitten kuolemansa jälkeen kutsuttiin Pyhäksi. Jokaisella pikalähetillä, joka vaahtoavalla hevosellaan karahutti linnan portille ja kiiruhti rappuja ylös, oli huonoja uutisia kerrottavana. Munkkeja Nydalasta ja Varnhemistä ja muista luostareista, jotka Sverker oli perustanut, vaelsi läpi salin kaavuissaan, ja lieden ääressä seisoi roomalainen kardinaali lämmittelemässä, valtava punainen päähine roikkuen selässä. Vuosi sitten oli hän tullut Ruotsiin verottamaan maata paavin puolesta vuotuisella Pietarinpenningillä. Kaikki olivat ääneti, kaikkien kasvoilla väikkyi tuskallinen ilme, ja Sverker sanoi: "Kuuloni on tavattomasti tarkistunut yksinäisyydessäni, kardinaali. Useita päiviä olen jo luullut kuulevani tuhanten rautakenkäisten jalkain tömistävän tannerta kolmenkymmenen peninkulman päässä täältä. Mutta minä en kykene nostamaan miekkaani seinältä. Eikä häpeätä, jonka poikani on sukuumme painanut, kuitenkaan mikään voitto pyyhkisi pois."
Sverker oli oikeassa. Kostaakseen naisten ryöstöä oli Tanskan kuningas Sven Grate hyökännyt Smålantiin ja kulki nyt Finnvedenin läpi. Mutta lunta oli paksulta, ja hänen soturinsa hakivat suojaa taloista, missä voivat. Smålantilaiset majat olivat matalia hirsitupia, niissä ei ollut tuoleja eikä irtonaisia penkkejä, eikä muuta akkunaa kuin reppänä turvekatossa. Niihin ei monta miestä sopinut, ja ylhäällä avonaisella parvella oven yläpuolella ei kukaan saattanut seisoa vahdissa pakkasella. Useimpien täytyi viettää yönsä lumihangissa suurten nuotioiden ympärillä. Parvi toisensa jälkeen luikkikin sentähden kotiinsa Tanskaan. Sven Grate puhallutti silloin peräytymään, mutta loukattu päällikkö Kaarle viipyi vielä joukkoineen Värendissä.
Se oli kaukaista syrjäseutua ahtaine laaksoineen ja aarniometsineen, missä valtaisat tammet ja pyökit ojentelivat oksiaan. Kansa, jolla oli muinen ollut omat kuninkaat, ajatteli suuria voimastaan ja muistoistaan, ja etenkin naiselle osotettiin suurta kunniaa. Kun kosija tuli taloon, heitti neito hansikkaan hänen jalkoihinsa ja alkoi hänen kanssaan kaksintaistelun. Jos kosija joutui tappiolle, ajettiin hänet pilkaten ja ivaten tiehensä. Mutta jos hän sai voiton, oli neito hänelle uskollinen kuolemaan asti. Rumpujen päristessä ja pillien piipattaessa marssi hääkulkue läpi kylän kuin sotajoukko ikään, ja morsian istuutui tuolilleen puettuna kypärään ja rautapaitaan.
Siellä asui Blenda, joka nyt oli roteva nainen ja jonka tukka valui kahtena palmikkona selälle. Hän lähetti sanan kaikille naisille, jotka kykenivät käsittelemään seipäitä ja kirveitä ja viikatteita, että heidän tuli saapua Inglingen kummulle ja tuoda mukaansa parhaat ruokansa ja voimakkaimmat oluensa. Koska hän kuului kunnioitettuun talonpoikaissukuun, kiiruhtivat he kaikin noudattamaan hänen kutsuansa. Vyötäisilleen oli jokainen vihreistä ja punaisista kangasliuskoista neulonut taistelumerkin.
"Minä olen nähnyt kuningas Sverkerin ja minä tiedän, että meidän on itse itseämme auttaminen", sanoi hän, noustuaan vanhalle tuomarinpaikalle kummulla. "Värendin naiset, eivätkö meidän hääsaattojemme edessä kulje rummuttajat kuin sotajoukkojen, ja emmekö me peri tasan veljiemme kanssa? Hyvä, rakkaat nuoruuden kisasiskot, mutta näyttäkäämme myös vaaran hetkellä, ettemme ole huonompia kuin miehet!"
Kaikista suista kajahti hyväksymishuuto, ja naissotajoukko, johon oli vähitellen kokoontunut väkeä viidestä kihlakunnasta, marssi määrätylle paikalle ja rupesi leiriin. Kaunein parvesta meni vihollisen luo, joka majaili muutamien peninkulmien päässä siitä, ja sanoi hymyillen: "Älkää enää hävittäkö maatamme! Meidän miehemme ovat jättäneet meidät ja kaatuneet, ja nyt tahdomme me ruveta teidän helliksi vaimoiksenne. Hää-ateria jo odottaa!"
Tanskalaiset lähtivät illalla naisten leiriin. Sinne oli pidot järjestetty useihin tilaviin latoihin, mutta ihmissieluakaan ei näkynyt. "Kovinpa eukkoraukat peljästyivät, kun heti pötkivät käpälämäkeen", ivailivat tanskalaiset ja tungeskelivat nälkäisinä parhaille paikoille. He eivät olleet pitkään aikaan syöneet kyllikseen, ja he kostivat siis nyt kaksin verroin tappionsa ja nukahtivat lopulta niille sijoilleen. Silloin rynkäsi Blenda seuralaisineen metsästä ja pisti ladot tuleen, ja kun miehet yrittivät ulos, sortuivat he naisten aseisiin.
Kun Blenda oli vihdoin vapauttanut koko Värendin, asetti hän erääseen vuorenluolaan kivipöydälle maljan Odinille kiitosuhriksi. Pitkät ajat näkivät talonpojat maljan hohtavan luolasta, mutta lopulta romahti sisäänkäytävä tukkoon.
Itsenään joulu-iltana, kaksi vuotta tappelun jälkeen, kuultiin illansuussa voimakasta rummutusta Sverkerin linnan edustalta. Siellä tuli Blenda värendiläisine naisineen. Kukin oli levittänyt komean viittansa satulalleen, ja valkoisen hameen yläpuolella liehui loistavan kirjava pusero. Jokaisen naisen korut vastasivat yhteensä monen talon hintaa, ja jo hopeavyö taistelumerkin alapuolella painoi sekin nelisen naulaa. Värendiläisen oikeustavan mukaan hallitsivat he itse kaikkea. Blenda oli pukenut ylleen voitetun päällikön kypärän ja rautapaidan, jota koristi mitä kimaltelevin kultasilaus, ja kilvessä näkyi haarniskoitu nainen polkemassa kaatunutta vihollista.
Sverker oli vähää ennen noussut rekeensä ja lähtenyt ajelemaan, ja Blenda ratsasti hänen luokseen. "Palkinnoksi taisteluistamme pyydämme me, Värendin naiset, sinua valalla vahvistamaan meidän ikivanhan perintö-oikeutemme, sillä sitä varten olemme ratsastaneet tänne niin kaukaa", puhui hän kirkkaalla äänellään. "Katsos, kuningas Sverker, joskus sietää sentään läimähytelläkin!"
"Sietää sen, jolla on jotakin menettämistä", vastasi kuningas Sverker, ja ylhäällä linnassa tanssivat hänen tyttärensä ja vävynsä. "Te vapaat Värendin naiset, pitäkää vast'edes erikoisena etunanne ja kunniananne rummuttajanne ja perintö-oikeutenne. Sen vakuudeksi annan minä kuninkaansanani. Itse olen minä kääntänyt selkäni auringolle."
Hänen varjonsa kulki edellä pitkin tietä reen kiitäessä lohikäärmeen pää lumen peittämänä. Takana seisoi ajaja ohjat kädessä. Hän sipoi tuon tuostakin miekkaansa, mutta huomasi, että kuningas vielä saattoi nähdä hänen varjonsa. "Ajaja", sanoi Sverker, "kuulenpa rahojen kilisevän taskussasi. Lainaa ne minulle, jotta saan jakaa almuja! Ehkä on tämä viimeinen joulu-yöni. Astuessani alas Ulvhildin luo hautaan haluan kertoa hänelle sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa."
Saatuaan rahat käteensä, huomasi hän ne vieraiksi rahoiksi, jotka hänen vihollisensa olivat salaa lähettäneet ajajalle, taivuttaakseen tämän puolelleen. Mutta ilta pimeni, ja tähdet alkoivat paistaa, ja Sverker ajoi ajamistaan talosta taloon. Hän astui köyhien majoihin lahjoineen ja istuutui hetkiseksi heidän joulupöytänsä ääreen. "Herra, meidän täytyy kiirehtiä joulusaarnaan Alvastraan", sanoi vihdoin ajaja ja käänsi re'en. Noustessaan jyrkkää mäentörmää Ale-puron sillalta täytyi heidän ajaa käymäjalkaa. Vain harvoja kirkkoonmenijöitä kulki vielä tiellä, ja ajaja tempasi kiireesti miekkansa ja iski. Elämään kyllästynyt vanha kuningas virui verissään, hengetönnä re'essä, kun se haltijattomin ohjaksin pysähtyi luostarin portille.
Sverker haudattiin Alvastraan, samoin kuin hänen jälkeläisensäkin, ja melkein kaikkia vainosi kuolemaan asti kova kohtalo. Ale-puron partaalle on pystytetty muistokivi.
Blenda kerrotaan haudatun kotiseudulleen erääseen tarhaan Värnlandan kylän lähettyville, ja tarina lisää, että viheriöivälle kummulle yleni solakka tammi.