XII.
VETEHINEN.
Erääseen Smålannin talonpoikaistaloon tuli kerran mies viulu kainalossa ja pyrki vuosikaupoilla rengiksi. Palkakseen ei hän pyytänyt mitään muuta kuin ruostuneen ja kelpaamattoman viikaterämän luuvan seinältä. Isäntä havaitsi ehdot sangen edullisiksi ja vastasi empimättä myöntävästi.
Renki ei ollut hullumpi naamaltaan, mutta pian huomattiin, että hän oli harvapuheinen ja raskasmielinen, ja ettei häneltä työ enään oikein sujunut. Hän piti aina lakin päässään, olipa sitte tuvassa kuinka kuuma tahansa, ja veti sen hyvin mielellään silmiensä peitoksi. Kun juhlakynttilät paloivat pöydällä, ei hän koskaan kohottanut katsettansa, vaan istui kumartuneena lautasensa yli. Sillä tavoin saattoi hän tuntikausia kuunnella kaikkea, mitä puhuttiin, mitä suurimmalla hartaudella, aivankuin olisi jokainen ihmissana ollut halutuin aarre. Korkeimmalle kiihtyi hänen tarkkaavaisuutensa silloin, kun joku läheisen luostarin munkeista lynkytti sauvansa nojassa taloon terveisille. "Hyvä työ", tapasi munkki sanoa, "on kaikkien ilojen ilo ja ikäänkuin tuulahdus autuuden mailta".
Jouluna, kun pahnat oli levitetty lattialle, istuutui isäntä väkineen pöytään kolminaisuuskynttilän ympäri. Köyhät kiertolaiset, jotka kolkuttivat ovelle, saivat nekin, ystävällisemmin kuin muulloin, ateriansa sinä iltana, ja tupaan kerääntyi vähitellen paljon ihmisiä. Toa-tytär lennätti pöydälle puuron; hän oli paljain jaloin, hänen pukunaan oli kauniinsininen hame ja niin monin hopeapalloin ja -helyin koristeltu pusero, että kävi aika kilinä ja kalina, kun hän astua tassutteli pehmeillä oljilla. Täyttäessään rengin lautasta sanoi hän: "Sinulla on viulut ja kaikki, etkä sinä ole kuitenkaan sitä meille koskaan soittanut. Nyt menen minä hakemaan viulusi ja sinä soitat jouluvirren. Siitä tulee niin iloiseksi ja onnelliseksi kun saa oikein itkeä."
Renki painui yhä kumarampaan ja mumisi epäselvästi. "Parempaa minä sinulle soisin, Toa. Ne kyyneleet, mitä sinä silloin saisit vuodattaa, sinut lopulta surmaisivat."
Tyttö tahtoi kuitenkin lähteä hakemaan viulua, mutta juuri silloin nousi isäntä seisomaan, juodakseen ensimäisen maljan Jumalan kunniaksi vanhan tavan mukaan. Isäntä ryyppäsi ensin pari siemausta sarkasta, samoin tekivät hänen vaimonsa ja tyttärensä, ja sarkka lähti kiertämään. Kun se tuli pöydän toiseen päähän, missä renki istui, huomattiin hänen kalpenevan ja laskevan sarkan kädestään simaa maistamattakaan.
"Paljasta pääsi, mies, ja juo Jumalan kunniaksi!" kiljaisi isäntä vimmoissaan, ja meni sieppaamaan lakin hänen päästään. Kun tukka silloin valahti olkapäille, oli se aivan viheriäistä kuin järviruoho.
Useita kertoja yritti renki totella ja nostaa sarkan huulilleen, mutta käsi vaipui voimatonna alas, niin että sarkka kolahti pöytää vasten. Hän katsahti rukoilevasti isäntään, ja nyt, kun kynttilän valo paistoi suoraan hänen silmiinsä, ei hän voinut kauvempaa salata, että ne alituisesti vaihtelivat väriään. Väliin olivat ne säkenöivän viheriäiset kuin syvä vesi, ja väliin valkeat. Mutta niin sanomatonta epätoivoa kuin se, joka niistä silmistä puhui, ei ollut kukaan ihminen ennen nähnyt. Hyvästiä heittämättä kääntyi hän pitkään huoaten ovelle ja painui ulos. "Eikö siis minulle löydy mitään vapahdusta", voihki hän, "minulle kadotetulle, minulle ijankaikkisesti kadotetulle!" Kaikki tuvassa-olijat valtasi kammo, ja isäntä sanoi: "Se oli vetehinen tuolta ha'an joesta. Nyt alan ymmärtää. Rauta auttaa noitakeinoja vastaan, ja siksi tahtoi hän palvella kokonaisen vuoden ruostuneesta viikatekulusta. Hän aikoi kai tuskiaan huojentaakseen laskea sen rinnoilleen. Pyhä Neitsyt, varjele taloani, jonne moinen vieras oli tunkeutunut!"
Mainio joulupuuro ei tahtonut sinä iltana oikein maistua, vaan kaikki menivät hyvin aikaisin levolle.
Toa oli pitänyt paljon muukalaisesta, koska tämä oli aina niin hiljainen, eikä mennyt koskaan illatsuihin naapuritaloihin. Viulu oli hänen ainoa omaisuutensa ja hän huolehti siitä kovin. Sentähden olikin hän antanut sen Toan säilytettäväksi. Kun tyttö nyt tuli ylisille maata, avasi hän vaate-arkkunsa ja otti viulun esiin.
Se oli ihmeellisen kiiltävää puuta, ja hän näpähytti muutaman kerran sen kolmea kieltä. Heti alkoi ilma suhista. Pelästyneenä kääri hän viulun lammasnahkaan, joka oli levällään vaatteiden päällä, ja kätki sen jälleen arkkuun. Katon käivertyneiden tuohenpalasten välitse näki hän ulos joulu-yöhön. Ilma oli harmaa kuin lyijy, vaikka lumi oli pukenut puut lehviin, ja ääni kuiskasi pensaikosta: "Jospa sinä aavistaisit, miten olen halunnut päästä elämään teidän, ihmisten, keskuudessanne, nähdäkseni, miten te käyttäydytte tullaksenne autuaiksi! Toa, anna ainoa lohduttajani takaisin!" Mutta tyttö sulki sydämensä ja vastasi: "Mitä sinä minulle jätit, sinä kadotettu, ilkeä henki, sen aion myös pitää. Mene tiehesi, vetehinen!"
Tyttö kuuli hänen huokaavan ja narisevain askelten häipyvän ha'an läpi joelle päin. Aamulla meni koko talon väki alas joelle, ja nyt heittelemään kiviä, niin että ne pudota molskahtivat veteen. Sitä sanottiin vetehisen sitomiseksi. Mutta Toa lukitsi vaate-arkun eikä hellittänyt avainta luotaan.
Kun oli tullut kesä jälleen ja ensimäinen sato oli korjattu, piti isäntä kemut kaikille, jotka olivat olleet mukana työssä. Toa seisoi sininen hame päällä ha'assa. "Kaikkien pyhimysten nimessä, mimmoinen auringonpaiste!" huudahti hän ja paukutteli käsiään. "Puuttuu vain soittoniekka." Ja kaikkialla kulisivat lehvät päivän kullassa. Koivu ja pähkinäpuu, leppä ja pihlaja, kataja ja kuusi, puolanvarret ja sananjalat ja mehevä ruoho ja viheriä sammal — kaikki väreili valoa, ja nopsasti tanssi pienten varjonläikkäin verkko pitkin maata.
Tyttö kiiruhti ylisille, sieppasi viulun ja juoksi luuvaan. Sitten nousi hän nelikolle, laski käyrän kielille, ja heti alkoi se elehtiä ja soittaa itsestään. "Mitä sinä ajattelet?" torui häntä äiti. "Sinähän soitat keijukaistanssia. Kun sinä tulet sen tanssin yhdenteentoista vaihteeseen, ei mikään voi enää vastustaa lumousta." Enempää ei vanhus ennättänyt puhua, sillä hänen kurttuiset kätensä olivat lentäneet lanteille, ja nyt hän pyöriskeli tanhussa niin että tomu pölisi. Viulu vinkui ja vikisi, korisi ja vaikerteli, hyrisi ja lauloi, ja puukengät kolisivat. Koko niittoväki tanssi: isäntä jyväsäkki sylissä ja rengit lakkireuhkat käsissä. Käsi oli kuin kiinnikasvanut käyrään, ja kun Toa tuli kymmenenteen vaihteeseen, ei mikään elävä olento voinut enää pysyä asemillaan. Kissa tanssi maitokulhoineen, talonkoira luunpalasineen, lehmä kelloineen, mullikka jukoineen. Ja ulkona tiellä pysähtyi hevonen ja alkoi tanssia ratsastaja selässään. Mutta kun Toa tuli yhdenteentoista vaihteeseen, silloin alkoivat vaunut ja rattaat pyöriä. Ja penkit ja pöydät ja purtilot ja pytyt ja pikarit yhtyivät tanssiin. Toa ei voinut enää seisoa tanssivalla nelikollaan, vaan pyöri vimmattua vauhtia ympäriinsä ja kiiti alas luuvan rappuja ja painui läpi ha'an aina joen rannalle saakka.
Kyyneleet kimmelsivät poskipäillä, mutta huulet ja silmät hymyilivät vastoin hänen tahtoansa. Hän näki vetehisen kiiruhtavan rantaan mustanruskeassa vedessä. Ja hän oli aivan kuin valkoinen hevonen. Mutta kun hän nousi vedestä, oli hän jälleen entisensä näköinen. Hän ojensi tyttöä kohti valuvat käsivartensa ja virkkoi: "Nyt olet sinä minun, Toa!"
Toa saattoi nähdä hänestä vain vilauksen tuolloin tällöin, sillä koko ajan täytyi hänen pyöriä hurjaa vauhtia. Kun hän pisti jalkansa veteen, välähti hänen silmiinsä järviruohon peittämä mutainen luola, missä vetehinen asui. Siellä täytyisi hänenkin siis istua, tuon hirviön kumppanina. Saamatta enää milloinkaan sytyttää joulukynttilää tai kuulla kirkonkellojen mahtavaa kuminaa! Huulet avautuivat monet kerrat, mutta puhetta ei syntynyt. Vihdoin sai hän kuiskatuksi: "Niin pahaako sinä minulle suotkin?"
Vetehisen rinta kohosi. Käsivarret vaipuivat alas, ja hän kääntyili kaikille tahoille, ikäänkuin jotakin etsien. Lopulta tarttui hän tyttöä hameesta, niin että hänen täytyi pysähtyä, ja sanoi hänelle: "Huuda isällesi, että hän heittää tänne sen viikatteen sieltä luuvan seinältä… jos hän vielä siihen kykenee."
Tyttö teki työtä käskettyä. Kun vetehinen sai viikatteen, leikkasi hän yhdellä vetäisyllä viulun kielet poikki. Soitto taukosi ja tyttö vaipui menehtyneenä nurmikolle ja ojensi viulun vetehiselle. Laitellessaan kieliä uudelleen kuntoon puheli vetehinen: "Ei, minä en voi tosiaankaan suoda sinulle niin pahaa. Minä olin liian kauvan ihmisten luona. Minä näen, miten he käyttäytyvät tullakseen autuaiksi. Ja autuudeksi tahtoisin sanoa sitäkin, kun saa soittaa kieliä, jotka ovat pakottaneet hyvän ihmisen itkemään. Nyt tiedän vapahtajani elävän."
Sen sanottuaan sukelsi hän viulu kainalossa veteen ja häipyi näkyvistä.
Satoja vuosia jälkeenpäin sattui vielä öisin, kun joen vesi hopeana kimalteli, että paimen tai eräretkiltään palajava metsästäjä kuuli hänen surullisen, vienon soittonsa. Mutta häntä itseään ei enää milloinkaan nähty, ei päivän paistaessa eikä kuun kumottaessa.
XIII.
JÄTTILÄISNAINEN.
Niinpä niin: häitä piti vietettämän, kolmenkertaisia häitä, ja häistä, häistä puhuttiin koko smålantilaisessa kylässä. Kun paimenpoika palasi vuohineen kotiin, sanoivat hänelle naiset: "Ynnar, sinähän tunnet metsän kuin viisi sormeasi. Meneppäs vuoreneukon luo ja pyydä lainaksi hänen häähopeitansa!"
Ynnar kääntyi silloin metsään takaisin ja lauloi ja puhalteli tuohiluikkuunsa. Kun hän oli ehtinyt vuorenjyrkänteelle, seisoi siellä Grimma, vuoreneukon tytär, kampaamassa mustaa, jouhenkankeata tukkaansa.
"Äiti ei lainaa häähopeitansa, ennenkuin minä olen viettänyt häitä", sanoi Grimma ja pillahti itkemään. "Mutta jos mielesi tekee, saat ne kyllä nähdä." Hän kohotti hiukan kallion reunaa, ja sieltä kimalteli kattilantäyteinen puhtainta hopeaa.
Ynnarin veti miettiväiseksi ja hän seisoi siinä paikallaan, toista jalkaansa viipotellen. "Älähän itke, Grimma", sanoi hän viimein, "vaan tule tapaamaan minua hääpäivänä kirkon ovelle, niin tulee meitä tasan neljä paria!" Sen kuuli vuoreneukko, joka oli ollut poissa, mutta joka nyt palasi kotiin tavattoman suuren katajasauvansa varassa ja yski niin mahtavasti, että kallionlohkareet hyppivät. "Mielisinpä uskoa, että hän on kutakuinkin sievä, tuo minun Grimmani", sanoi hän. "Ja hänen poskensa ja korvansa ovat kaarnankovat, niinkuin jättiläisneidon tuleekin. Mutta lahja lahjasta. Jos hänestä tulee sinun omasi, täytyy sinun luvata antaa hänelle huomenlahjaksi kello, joka kilkuttaa tuon punaisen vasikan kaulassa tuolla alhaalla. Se pitää niin pahaa ääntä, etten vuosikausiin ole saanut rauhassa nukkua."
Ja hän osoitti sormellaan kirkkomäkeä, missä tapuli törrötti vihittyine kelloineen. Ynnar pelästyi ja kiiruhti vuorelta.
Pian koitti kuitenkin määrätty hääpäivä, ja kynttilät ja värendiläiset soittoniekat etunenässä kulkivat ne kolme nuorta paria kirkkoon. Silloin ilmestyi Grimmakin metsästä kaikessa hopeaisessa komeudessaan. Paljain jaloin hän oli, ja ruskea oli hänen ihonsa, mutta vaatteet olivat niin täynnä hopeakoruja, että ne kilisivät ja kalisivat kuin sotavarustus. Hän keikistelihe ja kaakistelihe, ja Ynnarin mielestä oli hän aika komea. Hän ojensi paimenpojalle mahtavan kätensä, eikä hänkään malttanut pitää kättänsä selän takana, vaan astuivat he niin neljäntenä parina kirkkoon.
Kun Grimma istahti muiden viereen morsiuspenkille, rysähti se paikalla pieniksi palasiksi. Ynnar vieritti silloin kirkkoon suuren kiven jättiläismorsion istua. Mutta morsian oli niin painava, että kun hän nousi siitä seisomaan, näkyi kivessä syvät jäljet.
Iltasella, kun Ynnar oli vienyt hänet tupaansa, tuli hänen nälkä. Hän rutisti yhteen möhkäleeseen viisi leipäkyrsää ja levitti sille naulan voita. "Eipä tästä juuri kelvollista voileipää synny", sanoi hän, "mutta kyllä se täksi illaksi välttää".
Seuraavana päivänä meni hän pelloille töihin ja raatoi ja kaivoi, ja kun tarvis tuli, veti hän sekä auraa että heinäkuormia. Jokaiseksi ateriakseen pisteli hän nelikon puuroa ja maitokiulun tyhjensi hän yhdellä siemauksella, mutta eipä sitten Ynnarin tarvinnutkaan tehdä töitä eikä pitää vetojuhtia. Kun ilma oli kaunis, kuljeskeli hän kaikessa rauhassa mehiläispesiään katsomassa. Jos taas satoi, kutoi hän silmukan, pari, nuottaansa, saadakseen ajan kulumaan. Hän muuttui kovaksi ja kylmäksi Grimmalle ja löi häntä usein, vaikka toinen oli aina yhtä nöyrä, eikä koskaan valittanut. Joskus kuitenkin sattui, että Ynnarin äkeät rypyt hetkiseksi silisivät. Se tapahtui aina, kun kirkonkelloa soitettiin, sillä se oli hänestä ihaninta, mitä saattoi ajatella. Silloin hänen kasvonsa kirkastuivat. Silloin herkesivät kylänlapset kesken kisailuansa kuuntelemaan.
Synkempänä kuin muulloin työnsi hän nuottansa nurkkaan hiljaisella pääsiäisviikolla, jolloin kello oli tehty mykäksi käärimällä olkia sen kieleen. Hän sammutti tulen liedeltä heti auringon laskettua ja piirusti ristin oveen, sillä niinä öinä hiiviskelivät noita-akat kyliä ja kirnusivat lähteitä ja kaivoja. Eikä ollut suinkaan viisasta ärsyttää menninkäisiä uteliaasti tirkistelemällä niitä ovenraosta, vaan hän ryömi aikaisin makuulle ja veti peitteen korvilleen. Grimma istui yksinään lämmittelemässä kuuman tuhan ääressä ja oli kovin iloissaan, kun ei tarvinnut kuulla sitä pelättyä kuminaa.
Vuoreneukko tuli silloin ovelle ja kuiskasi: "Tyttäreni, kuule, mitä sanon! Onko rakkautesi saattanut sinut unohtamaan huomenlahjasi? Tänä yönä et tapaa ketään kulkijoita tiellä. Ota tuon punaisen vasikan kaulasta kello! Heitä se ilmaan ja laske se lentämään, mutta eksytä se niin, ettei se enään osaa tänne, vaan jättää meidät, jättiläiset, rauhaan. Näinä öinä tahtovat kaikki siunatut kellot vapautua kytkyimistänsä ja lennellä mielinmäärin. Äskenkin liiteli niitä kuusi, seitsemän kappaletta tuon pilviseinän yli."
Grimma istui kauvan mietteissään. Vihdoin kääräisi hän viitan ylleen, astui yöhön ja irroitti kellon hirrestä. Mutta ennenkuin hän päästi sen käsistään, huusi hän kellon mustaan kitaan: "Jopa sinut tavotin, kello. Jos mielit joskus kotiin löytää, niin älä pysähdy, ennenkuin kuulet minun huutavan sinua!"
Kello keinuili poispäin läpi ilman. Se heilahutti olkiin käärittyä palaansa taivaan tähtikuvun alla ja lauloi käheästi ja kolkosti: "Roomaan, Roomaan, pyhään Roomaan!"
Pääsiäis-aamuna hyppäsivät kaikkien kylien lapset puolipukeissaan kaikista tuvista, paukuttivat käsiänsä ja huusivat: "Kuulkaa, nyt ovat meidän rakat kellomme palanneet jälleen takaisin!" Sillä jälleen kiiriskeli kellojen kumina pitäjästä pitäjään. Vain Ynnärin kylässä vallitsi hiljaisuus, ja lapset seisoivat siellä alakuloisina odottelemassa.
Kun Grimma kuuli, kuinka kaipaavasti hänen miehensä huokaili, luuli hän sydämensä pakahtuvan. Hän ei voinut kestää kauvempaa, vaan riensi alas järven jäälle. Hän näki silloin kodittoman kellon palanneen Roomasta, ja nyt liiteli se etsien pienenä pisteenä korkealla ilmassa, valmiina iki-ajoiksi lähtemään Lappiin.
Enempää siekailematta huusi hän silloin: "Kello, tule, sinä olet jo kotona!"
Kello putosi silloin suoraan hänen käsiinsä, iski avannon jäähän ja alkoi vajota. Ynnar oli seurannut Grimmaa, ja kun hän näki, miten hän ponnisteli pitääkseen kelloa jäälohkareella, kysyi hän häneltä muuttuneella äänellä: "Mistä tulee, että sinä, joka olet niin väkevä, olet vaijeten ottanut niin monta iskua minulta, joka olen aina ollut niin heikko?"
"Etkö sinä sitten tiedä", vastasi Grimma, "että kun jostakin pitää, niin sietää kaikki? Ja kun sinä nyt olet puhunut hyviä sanoja minulle, kärsisin minä mielelläni kellonsoittoakin. Mutta nyt on se liian myöhäistä. Kello on minua väkevämpi."
Hänen näin puhuessaan murtui jää yhä enemmän ja enemmän, ja kello veti hänet mukanansa syvyyteen.
Sille kohtaa jäi ikuisiksi ajoiksi avanto, joka ei jäätynyt paukkuvimmallakaan pakkasella. Ja suurina juhlaöinä kuultiin vielä kellon kumajavan alhaalla järven pohjassa. Mutta Ynnar katui kovuuttansa uskollista Grimmaa kohtaan ja suri häntä niin haikeasti, ettei enää viihtynyt vanhassa kodissaan. Hän painoi hatun päähänsä, tarttui sauvaansa ja lähti vaeltamaan pyhiin, ja sai hautansa kaukana, kaukana maailmalla.
XIV.
EERIKKI PYHÄ JA VUORENLUMOKAS.
Oli Kristuksen taivaaseenastumispäivän, helatorstain, yö, ja kääpiöt avasivat vuoren oven. Taikataitoiset kalastajat laskettivat myötäpäivään ruuhellaan läpi ruovoston ja istuivat vapa kummassakin kädessä. Ja koukkuselkäiset noidat penkoivat maata, sillä sieltä saattoivat he sinä yönä poimia kullat ja hopeat paljain käsin.
Heidän loitsuistaan välittämättä ratsasti pyhä Eerikki polkua sotureineen, jotka veisasivat virsiä. Hänen vaaleilla kiharoillaan upeili sininen lakki, jota reunusti littein jalokivin koristettu kultainen otsaripa, ja hänen sininen viittansa valui yli miekan. Hänen edellään kannettiin ristinlippua, jonka juurella hän oli sotinut Suomessa, ja sen tahtoi hän nyt ripustaa kirkkoonsa Uppsalan hautakumpujen keskeen.
Metsässä ei ollut vielä aivan pimeä, ja hän huomasi pienen peikon, jolla oli punainen piippalakki päässä, kulkevan hänen vierellään ja ohjaavan hevosta. Mutta hurskas kuningas sulki silmänsä, jottei häiriintyisi rukouksissaan, ja siirteli hiljaa rukousnauhansa helmiä. Vasta viimeisellä helmellä kohotti hän katseensa.
Kääpiö rähähti ilkeään nauruun, sillä hän oli vienyt hänet vuoreen ja koki nyt sulkea kivi-ovea hänen jälkeensä. Mutta Eerikki teki ristinmerkin. Silloin oli mahdotonta liikuttaa ovea. Kylmiä vesitippoja putoili luolan katosta, ja joukko pieniä sepänpahaisia taoskeli ja kalkutteli viheriän tulen ympärillä. Nurkassa virui jotakin, joka ensi näkemältä oli kuin läjä tomua ja lahonnutta puuta. Mutta läjä liikahti, ja nuori tyttö astui esiin ja kohotti huntuansa. Hänen kasvonsa olivat ruskeat ja pyöreät, ja kivikirves riippui hänen vyöstään, ja hänen pukunansa oli karvainen nahka.
"Vieras", kuiskasi hän uneliaasti kuin nukuksissa. "Sinä teit äsken vasaranmerkin, aivan kuin Ura-Kaipaalla, suurella päälliköllä, oli tapana tehdä, kun hän rukoili kiviä. Vieläkö Ura-Kaipa elää? Onko hän kovin vanhentunut? Minä olin hänen orjattarensa. Kas, kas, nyt muistoni kirkastuu. Pimeänä yönä, lumimyrskyssä otti minut vuori lumoihinsa."
"Tuhansia vuosia on mahtanut siitä kulua", vastasi Eerikki, "sillä enpä muista milloinkaan nähneeni sinunlaistasi ihmistä".
"Minusta ovat ne vuodet olleet kuin yksi ainoa yö", jatkoi hän, ja hänen äänensä lujeni. "Mutta enpä ole minäkään nähnyt sellaista korskuvaa hirviötä, kuin se, jonka harteilla sinä istut. Astu alas ja istuudu untuvatyynyilleni!" Siinä oli vain kurja multa- ja sammalvuode, mutta peikko oli niin kääntänyt hänen näkönsä, että kaikki näytti hänestä muunlaiselta, kuin se oikeastaan oli. "Mikä komea asunto! Ota kynttilä ja valaise ympärillesi", pyysi hän ja katsahti luolan homeisiin seiniin. Kynttilä, jota hän hänelle tarjosi, oli vain harmaa kivenpala. "Pienet kääpiöiseni, tuokaahan vierasruoka! Ura-Kaipaan orjatar haluaa puhella muukalaisen kanssa ja kuulla uutta ihmisistä." Kääpiöiset kantoivat silloin esiin sisiliskoja ja rupisammakolta ja puunnöhtää, eivätkä malttaneet olla hiukan herkkuja maistelematta. Mutta he olivat vähäruokaisia ja he saivat kylliksensä yhdestä ainoasta hyppysellisestä.
"Vuorenlumokas-parka!" sanoi Eerikki. "Sukukunnat ovat kuolleet toistensa jälkeen, mutta sinä olet vain nukkunut täällä luolassa. Tule mukaan ja katso itse, miltä nyt maailmassa näyttää!" Hän nosti tytön eteensä satulaan ja ratsasti ulos vuorensalista. Uteliaina seurasivat kääpiöt pitkässä rivissä, hyppien ja loikkien mitä hullunkurisimmalla tavalla, ja pysähtyivät vasta metsänreunassa. Heistä oli vähitellen tullut tytön ystäviä, ja tytön ilo oli suuri, kun hän näki heidän piippalakkiensa pilkottavan katajain välistä.
Mutta nyt hänen silmänsä levisivät. Tasangolla Fyrisvirran suussa lepäsi Itä-Aros aamuhämärässä. Siinä sijaitsee nyt uusi Uppsala. Ei näkynyt siellä telttoja eikä havumajoja, kuten Ura-Kaipaan metsäleirissä, vaan kokonaisia puunrunkoja oli ladottu päällekkäin taloiksi. Ihmeellisin oli kuitenkin punanpaistava vuori keskessä. "Se on pyhän Kolminaisuuden kirkko", kertoi Eerikki. "Nyt osaavat ihmiset rakentaa kivistä, niin että he saattavat putoamatta kohota korkealle ilmaan. Mutta niinpä täytyykin pieninkin kivi asetella huolellisesti ja taitavasti."
Vain silloin tällöin ymmärsi tyttö sanasen hänen puheestaan, sillä kielikin oli muuttunut. Tyttö painui lähemmäksi häntä, ja hänen jouhipaitansa pisteli häntä vaatteiden läpi, mutta tytön mielestä oli Eerikki hänelle kuin hyvä isä. Tuskan valtaamana kysyi hän, mikä se niin kumisi ja lauloi.
"Ne ovat kellot, jotka puhdistavat ilman peikoista ja noidanlumoista."
Hän käänsi päätänsä, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka pelästyneinä kääpiöt kirmasivat metsään kellojen kumahtaessa. Toiset kaatuivat nokalleen, toiset keikahtivat selälleen. He eivät tienneet, miten parhaiten olisivat päässeet pakenemaan. Ja nyt nousi aurinko.
"Ah, siinä on aurinko", riemuitsi hän, ja sydän jyskytti. "Yhtä säteilevä kuin ennenkin! Vieläkö sinä elät?" "Niin, siinä on aurinko", myönsi Eerikki ja nosti hänet satulasta. "Pysähdymme tähän messua kuulemaan", sanoi hän miehilleen, jotka jo odottivat häntä kirkon ovella. Siinä viivähti hän hetkisen, jakaakseen oikeutta köyhille ja rikkaille, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen. Ja hän menetteli niin lempeästi ja jalosti, että riitapuolet vähitellen tyyntyivät. Sitten menivät kaikki sisään, paitsi tyttö, joka jäi seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja katseli epäluuloisena kupukattoon.
"Niin paljon kuin Ura-Kaipa uhrasikin kiville, ei hän kuitenkaan saanut niitä liitelemään ilmassa", ajatteli hän. "Uusi päällikkö on ihmeellinen mies. Ei hän peljännyt äsken vuoren peikkoja, ja yhtä tyynenä seisoo hän nyt riippuvain kivien alla."
Lukemattomat kynttilät paloivat kirkossa, ja tuoksuava suitsutus levisi kaikkialle. Siinä seisoessaan ja miettiessään, miten kaikki oli muuttunut, kaikki, paitsi aurinko ja metsä, näki hän mahtavan sotajoukon lähenevän. Silloin unohti hän pelkonsa ja hyppäsi soturien välitse kupukaton alle varoittamaan polvistuvaa kuningasta.
"Aavistan, että ne ovat minun tanskalaisia vihollisiani, ja että ne himoitsevat minun kruunuani ja henkeäni", vastasi hän hiljaa, nousematta pystyyn. "Tyttö, asetu kynnykselle ja odota kärsivällisesti! Tämä ihana messu täytyy minun kuulla loppuun. Me ihmiset olemme vähitellen saaneet paljon sellaista, mikä on meille rakkaampaa kuin henki."
Kun messu oli laulettu, astui hän ulos. Taistelu oli ankara, mutta lyhyt, ja ylivoiman ahdistamana syöstiin pyhä Eerikki tantereeseen. Muuan vihollinen kohotti leveätä miekkaansa, iskeäkseen hänen päänsä poikki.
"Tahdonpa nähdä, eikö hän nyt edes pelkää!" nyyhkytti tyttö ja tuijotti, kauhunsa voittaen, ihmetellen häneen.
Pyhän Eerikin kasvoille, jotka ennen olivat olleet kalpeat, valahti nyt väkevä puna kuin korkeimman onnen aavistuksena. "Enemmän kuin maata ja aurinkoa, joka äsken nousi", sanoi hän kuiskaten ja suuteli rukousnauhansa ristiä, "rakastan minä jotakin tuolla kaukana, kaukana, jota en ole vielä milloinkaan silmin nähnyt enkä käsin koskenut. Ja sen rakkauden tähden on minulle kuoleman hetki kunnian ja taivaallisen autuuden hetki."
Miekka putosi ja siihen, mihin hänen päänsä vierähti, puhkesi kirkas lähde. Munkit ja muut hurskaat miehet korjasivat hänen ruumiinsa, ja sokeat, jotka koskettivat sitä, saivat näkönsä jälleen. Hänen ristinlippuansa säilytettiin sitten Ruotsin pyhimpänä kalleutena, ja hänen kuolinpäiväänsä toukokuussa, jolloin vilja tekee terää ja katajapensas kukkii, vietettiin pienimmässäkin kirkossa. Hänen luitansa kannettiin hyvän sadon saamiseksi pitkin peltoja, kuten ennen Frejn kuvaa, ja vielä nytkin säilytetään niitä hopea-arkussa Uppsalan tuomiokirkossa.
Mutta saman päivän iltana, jolloin hän kaatui, kuului kolkutusta vuoren ovelta. "Avatkaa, kääpiöt!" pyyteli vapiseva ääni. "Ura-Kaipaan orjattaresta on kaikki täällä ulkona niin uutta ja vierasta. Me viihdymme paremmin yksissä, te ja minä. Kääpiöt, kääpiöt, nyt on menty niin pitkälle, että ihmiset antavat tappaa itsensä jonkun kaukaisen takia, jota he eivät voi silmin nähdä eivätkä käsin koskea! Minne se johtaneekaan? Haluan tulla teidän luoksenne vuoreen ja vaipua jälleen uinailuuni."
Puunjuuret ja pensaat peittivät vuoren oven, ja sadat vuodet kiitivät pois nopeina kuin talvipäivät. Heräjä, Ura-Kaipaan orjatar, ja tule vielä kerran katsomaan ja ihmettelemään maailman menoa! Pian on aika.
XV.
KUKA OLI VIERAAMME?
Olipa mahtava jaarli Folkunga-sukua, jonka nimi oli Birger Brosa. Kolme päivää ennen joulua, kun hän istui linnassaan soihtujen valossa, astui sisään muuan nuori pappi ja istuutui sanaakaan sanomatta ovensuupenkille.
Nuoret miehet kisailivat ja painiskelivat permannolla, ja harvat kiinnittivät aluksi huomiotansa muukalaiseen. Suuri olikin sentähden heidän hämmästyksensä, kun hän hetkisen kuluttua äkkiä riisui papinkaapunsa ja iski tuimasti yhteen vahvimpien kanssa. Illalla, kun jaarli oli käynyt makuulle, kutsutti hän muukalaisen luokseen.
"Olen kyllä kuullut, että papit osaavat messuta", alotti jaarli, joka oli iloinen herra, ja jonka poskilla loisti väkevä puna, "mutta käsivarsissa ei heillä juuri tapaa olla pontta. Kuka olet, muukalainen?"
"Nimeni on Sverre", sanoi nuorukainen ja istuutui tuttavallisesti vuoteen reunalle. Hänen ryhtinsä oli miellyttävä ja arvokas, ja äänensä vastustamattoman lumoava. "Äitini asui Fär-saarilla. Siellä minä synnyin ja siellä sain minä nuoruudenvuosinani harjoitella käsivarsiani kiipeillessäni pyörryttäviin korkeuksiin linnunmunien ja untuvan etsinnässä. Norjassa olivat silloin rauhattomat ajat, silloin, kuten nyt. Kuningas Sigurd Mund oli äskettäin surmattu."
Rouva Birgitta, jaarlin vaimo, joka makasi hänen selkänsä ja seinän välissä, veti sudennahan paremmin päällensä ja nousi istualleen. Samettisen yömyssyn reunoista riippui joukko pieniä kultatupsuja, jotka sekaantuivat hänen harmahtaviin, kiemurteleviin kiharoihinsa. "Tiedä, nuorukainen", sanoi hän muistojensa liikuttamana, "että minä olen kuningas Sigurdin sisar."
Kun keskustelu oli ehtinyt tähän, vaikeni Sverre hetkiseksi. Silloin pilkahti veitikka hänen silmäänsä, ja rakastettavasti, mutta hienosti pilaillen jatkoi hän: "Niinpä niin, sinä olet kuningas Sigurdin sisar. Mutta sinulle on kai se seikka suuri uutinen, että minä, joka istun tässä vuoteenreunalla, ja jonka nimi on Sverre, olen hänen poikansa. Äiti kertoili minulle joskus syntyperästäni, kun olin tullut täysi-ikäiseksi. Vaikka minun onkin ollut pakko lukea papiksi, olen minä Harald Kaunotukan sukua yhtä hyvin kuin sinäkin, rouva Birgitta. Ja siksi olen vaeltanut tänne. Heimolaiset, nyt tulee teidän auttaa minua oikeuksiini Norjassa!"
Rouva Birgitta otti lämpimän yömyssyn päästään, voidakseen paremmin ajatella. Mutta viekas jaarli rauhoitti häntä ja sanoi Sverrelle: "Mitä kauvemmin ihminen elää, sitä ihmeellisempiä seikkoja saa hän kokea. Mutta nyt on myöhä jo, Sverre; aika on sinun käydä katsomaan itsellesi yöpuuta."
Muutamia päiviä myöhemmin puhutti hän hovimiehensä juottamaan Sverreä runsaammin kuin tämä kesti. He sekoittivat hyvin väkevän mesijuoman, vilkuttivat silmää toisilleen ja kuiskivat Sverrelle: "Voitpa uskoa, että meistä sinun ilveilysi on aika hauska. Tunnusta vain meille, ystävillesi, että jaarli Erling Vinokaula tai joku muu norjalaisveijari on lähettänyt sinut tänne pilailemaan sukuylpeän rouva Birgittan kustannuksella."
Mutta Sverre huomasi heidän juonensa ja sai heidät juomaan enemmän kuin hän joi itse. Sitten puristeli hän heistä vähitellen kaikki, mitä hänen oli hyödyllistä tietää. "Joka juo liikaa", sanoi hän lopuksi, "luulee puhuvansa viisaasti ja nokkelasti, mutta hän huutaakin ilmoille kaiken sen, mistä hän kaikkein mieluimmin olisi ollut vaiti. Herätessään seuraavana päivänä tuntee hän kipua päässään ja kipua omassatunnossaan. Niin tulee käymään teidänkin huomenna, rakkaat hovimiehet!"
Mutta jaarlin pojat ja kaikki nuoret ja turmeltumattomat miehet muuttivat lähemmäksi häntä, jotteivät kadottaisi yhtään ainutta hänen sanoistaan. "Niin totisia sanoja puhuvan miehen täytyy myös olla se, joksi itseään sanoo", ajattelivat he. Kun hovimiehet huomasivat tämän, menivät he jaarlin luo ja sanoivat kärsimättöminä: "Neuvomme on, jaarli, että sinä toimitat tuon seikkailijan hengiltä, ennenkuin hän ehtii peräti pyöryttää sinun omien lastesikin päät."
"En tahdo auttaa enkä vahingoittaa häntä", vastasi jaarli. "Mitä on meidän uskominen? Jos hän valehtelee, tekee hän sen ainakin niin, että hän itse uskoo tuohon valheeseensa. Ja sehän on melkein samaa kuin puhua totta."
Rouva Birgitta ei ollut tyytyväinen vastaukseen. "Kuka maankulkija tahansa", penäsi hän, "voi tulla sanomaan: Minä olen kuninkaan poika. Mutta jos nyt asian laita kaikessa tapauksessa olisi niin, kuin Sverre väittää? Luulenpa keksineeni keinon. Muistathan muutamien turkiskauppiaiden lahjoittaneen minulle erään lappalaisen orjan, jonka nimi on Vittiko. Hän on noita, hän on tietäjä. Anna hänen katsoa Sverren käsiä ja lukea totuus!"
Jaarlilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, ja Sverreä ja Vittikoa pantiin hakemaan. Vittiko oli nuori lappalainen, jonka tukka oli suora ja musta, ja jonka ulkonevia poskipäitä koristi mitä kaunein ruskea väri. Hän kulki hiljaa nahkalapikkaissaan kuin syvässä hangessa ja taivahutteli polviniveleitään. Tuon tuostakin katsahti hän ympärilleen kuin sameasta unesta, sillä hän oli taitamaton yleisissä tiedoissa, mutta taitava salaperäisissä seikoissa. Talven pitkä pimeys ja kesän pitkä valkeus olivat hänen isänsä ja äitinsä. Hän tarttui Sverren vasempaan käteen ja tutki tarkoin kämmenen uurteita. Väliin hän naurahti ilkeän purevasti, mutta nyökkäsi taas kohta lempeästi kuin hyvänsävyisin ihmisistä. "Pappi", sai hän sanoiksi viimein, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin talvi-yön tähdet, "päälliköksi olet sinä syntynyt!"
"Minä en tiedä, Sverre", sanoi jaarli, huulilla hymy, jota saattoi selittää monella tavalla, "tekeekö tämä vastaus sinut murheelliseksi vai kiitolliseksi. Se puhuu vähemmän sinun menneisyydestäsi kuin sinun tulevaisuudestasi, mutta tulevaisuushan onkin tärkein. Ota ovela Vittiko oppaaksesi, kun lähdet matkaan, ja palkitse hänet kuninkaallisesti, jos joskus jaksat!"
Murheellisena lähti Sverre jaarlin kartanosta, seuranansa vain lappalainen noita. He tulivat asumattomille karjatuville, missä maahiset jyhmiskelivät permantojen alla, ja he painuivat syvälle metsien syliin. Erääksi yöksi saivat he suojaa papin talosta, ja kiitollisuuttansa osoittaakseen lahjoitti Sverre sille papille papinkaapunsa ja alttarikirjansa. Mutta pian saivat he muuta miettimistä. Tie kulki kohti Värmlannin saloja. Siellä tapasivat he parven nuoria norjalaisia sissejä ja seikkailijoita, joilla oli risaiset punaiset paidat yläruumiin peittona, mutta säärien ympärille oli kiedottu vain koivuntuohta. Sentähden kutsutuinkin heitä tuohisääriksi. "Jos sinä olet se, joksi itseäsi sanot", puhelivat he, "niin ollos tervehditty! Meidän päällikkömme, Östen Meyla, kaatui äskettäin. Rupea sinä nyt johtajaksemme!"
"Eipä näytä siltä, että me kykenisimme saamaan paljoa aikaan", vastasi hän, ja hänen sielukkaat kasvonsa muuttuivat yhä synkemmiksi. "Ei, menkää Birger Brosan taloon ja ottakaa joku hänen pojistaan päälliköksenne. Äitinsä kautta on heillä yhtäläinen perintö-oikeus Norjaan kuin minullakin."
Muutamia lähettiläitä pantiinkin menemään jaarlin kartanoon, mutta he palasivat se varovainen neuvo mukanaan, että tuohisäärten tulisi mieluummin ottaa Sverre johtajakseen. "Ellet tahdo ruveta päälliköksemme", huusi koko joukko, "olet sinä kuoleman oma!"
Silloin täytyi Sverren myöntyä. Harvoilla oli kunnolliset aseet. Monet potivat haavojaan, ja useimmat eivät olleet vielä ehtineet täyteen miehenikään. Yhteensä oli heitä vain kuusikymmentä päätä, mutta heti nimitti hän muutamia henkivartijoikseen ja asemiehikseen ja sääsi muille erilaisia arvoja. Vittikosta sai tulla orja. "Koska meistä nyt on tehty ylhäistä hoviväkeä", sanoivat tuohisääret Sverrelle, "emme voi totella sinua, ellet sinä itse ole arvossa meitä korkeampi." Ja he antoivat hänelle kuninkaan nimen.
"Jokainen hetki on nyt kallis", sanoi hän. Ja kun hän siinä seisoi kurjan, nälkiintyneen joukkonsa edessä, solakkana ja totisena, nuoruudenijässä vielä, näytti hän yhä enemmän ja enemmän mitä viisaimmalta mieheltä. "Kotona Norjassa hallitsee jaarli Erling Vinokaula, joka on saanut kruunatuksi poikansa Maunun kuninkaaksi. Erling on häikäilemätön ja ankara, eikä häneltä vihollisia puutu. Rientäkööt vahvimmat teistä edelle ja puhuttakoot Telemarkiin paenneet tuohisääret odottamaan minua maan pohjoisosissa."
Niin matkasi hän edelleen läpi kahdentoista peninkulmaisen metsän pohjoisimmassa Värmlannissa ja saapui Älv-laaksoon. Sitten läpi erään metsän, joka oli yhtä pitkä, Malungiin läntisessä Taalainmaassa ja sitten läpi erään metsän, joka oli viisitoista peninkulmaa pitkä, itäiseen Taalainmaahan. Vittikoa, joka ei ollut vielä koskaan muuttanut karvaisia vaatteitaan siitä kun hän oli ne ensi kertaa ylleen pukenut, saattoi tuskin eroittaa ruskeanharmaasta maasta. Hän ryömiskeli ja hiiviskeli pensaiden välitse, ovelana ja herkkä-uskoisena, vaarallisena ja vaarattomana, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli siitä totuuden ja valheen keskimailta. Myöhään muutamana yönä tulivat he erääseen pimeään kylään. Vittiko puhalsi loihtien sormiinsa, ja heti leimahtivat ne palamaan kuin viisi sytytettyä kynttilää.
"Kuka sinä olet, noita, joka vaeltelet moinen kynttilänjalka mukanasi?" kyselivät talonpojat ja tirkistelivät puolipukeissaan tuvista. He olivat vielä pakanoita, ja Torin ja Odinin veistokuvat koristivat vielä ovien pieliä.
"Minä olen lappalaisten suurin päällikkö", vastasi hän, "ja minä kävin tuolta etelämpää hakemassa kuninkaan seurakseni sinne tunturein keskeen."
Mutta talonpojat eivät olleet vielä koskaan ennen nähneet kuningasta ja he tuskin tiesivät, oliko se lintu vai kala. "Katsokaa, katsokaa vain!" jatkoi Vittiko ja valaisi palavilla sormillaan tuohisääriä. "Tuohta säärien ympärillä. Vaatteet niin risoina, että jos pistää kätensä yhdestä reijästä sisään, niin tulee se toisesta ulos. Ja pudistakaapa näitä taskuja! Ei ropoakaan rahaa, ei kuivaa leivänpalaistakaan. Ettekö käsitä, taalalaiset, että ne ovat hovimiehiä ne… Ja tällaiselta näyttää kuningas. Vain päällinen kengistä jäljellä. Pohjat puhki, korot tiessään. Mutta kohteliaan ja ystävällisen täytyy kuninkaamme olla. Muuten löisimme hänet hengiltä… Pankaapa nyt tulta patojen alle!"
Vieraanvaraiset talonpojat veivät silloin matkalaiset tupiinsa ja kestitsivät heitä parhaansa mukaan. Mutta Sverre mietti miettimistään, miten hän järjestyksen ja kurin kautta vähitellen kasvattaisi hurjista tuohisääristään erinomaisia sotureita. Levähtäneenä ja kiitollisena, mutta voimatta maksaa ropoakaan kestityksestä, samosi hän sitten joukkoineen halki Jämtlannin. Kevät teki juuri tuloaan. Tuohisääret joivat järvien kirkasta, kylmää vettä, eikä heillä usein ollut muuta syötävää kuin puunkuorta ja marjoja, jotka olivat olleet talven lumen alla. Päästäkseen eteenpäin täytyi heidän kulkea lautoilla jokien yli, ja kun he vihdoin laskeutuivat tuntureilta Nidarosiin Norjan puolelle, eivät he viiteen vuorokauteen uskaltaneet nukkua eikä hankkia ruokavaroja, koska pelkäsivät tulevansa ilmi.
Kaupungista huomattiin heidät kuitenkin, mutta Telemarkin tuohisääret tulivat heidän avukseen. Kaupungin päälliköt ottivat silloin pyhän Olavin lipun kirkosta ja rynkäsivät ulos sotureineen, mutta nämä pötkivät käpälämäkeen heti kun kuulivat peljättyjen tuohisäärten nuolien suhisevan. Lipunkantaja painatti pakoon sellaista vauhtia, että ratsasti kumoon kaksi miestä, joista toinen kuoli paikalla ja toisesta tuli raajarikko elinijäkseen. Hän itsekin kaatui, ja tuohisääret valtasivat lipun. Tämä lippu edellään kulki sitten Sverre Nidarosiin ja kiitti Neitsyt Maariaa ja pyhää Olavia odottamattomasta voitosta.
Sitten huudettiin hänet äyrikäräjillä koko Norjan kuninkaaksi. Mutta jaarli Erling Vinokaula eli vielä, ja hänen poikansa Maunu oli myöskin Norjan kuningas. Alituisia seikkailuja kokien piileskeli Sverre väliin laivoissa, väliin talonpoikaistuvissa ja lopulta tuli hän tunturien yli hälsinglantilaisten maahan. Hälsinglantilaiset kokoontuivat, monet täysissä rautavarustuksissa, estämään häntä kulkemasta heidän maansa läpi. Sverre läheni väkineen suljetussa rintamassa. Hänen miehensä saivat oikeuden puhua hänen puolestaan hälsinglantilaisten käräjillä, mutta ei hän itse. Hänen ei sallittu avatakkaan suutaan, niin kovin pelkäsivät hälsinglantilaiset hänen kuulua taitoaan sanojen sovittelussa. Hän tuotatti silloin pari hevosta ja käski miestensä teurastaa ne. "Nyt pitää kuultaman kaikissa valtakunnissa", sanoi hän, "että te hälsinglantilaiset olette niin kitsaita ruoallenne, etteivät kristityt miehet voi teidän maassanne muuten pysyä hengissä kuin tekemällä syntiä Jumalaa vastaan ja syömällä hevosenlihaa." Silloin häpesivät hälsinglantilaiset, ja kun hän nyt seisoi siinä heidän edessään silkkipäähineessään, rautapaidassaan ja punaisessa villa-ihokkaassaan ja puhui selvästi ja viisaasti ja hienosti pilaillen, kuten hänen tapansa oli, eivät he voineet kuulla häntä tulematta hänen ystävikseen.
Jonkun aikaa jälkeenpäin alkoi tuohisäärten punaisia paitoja taas vilkkua Nidarosin yläpuolisilla kukkuloilla, ja Sverre sanoi miehilleen: "Nyt on tullut hetki korjata sato kaikista vaivoistamme ja vastuksistamme. Tuolla alhaalla kaupungissa majailevat nyt Erling Vinokaula ja Maunu sotajoukkoineen. Jokainen teistä saa sen miehen kalleudet ja arvot, jonka hän surmaa ottelussa. Sellaisesta palkinnosta on teidän nyt taisteleminen."
Muuan mies hypähti innoissaan matkaan toisten edelle, ja hänen olallaan oli vain varsta. "Eipä tappeleminen Erling Vinokaulan kanssa ole sentään viljan puimista", nauroi hänelle muuan tuohisääri. Mutta mies vastasi: "Aseet, joita aijon käyttää, tulevat kyllä vastaani kaupungista, sillä niitä kantaa vielä joku jaarlin mies."
Vittiko seurasi mukana ja hiipi kaupunkiin vakoilemaan. Rannassa lojui laiva, missä jaarli vietti yötään. Eräällä ristiretkellä oli hän saanut miekaniskun kaulaansa, niin että pää istui siitä lähtien vinossa, ja siksi ruvetuinkin häntä sanomaan Vinokaulaksi. Mutta Vittiko näki sekä jaarlin että muiden kannella seisojain varjojen olevan ilman päätä ja hän ajatteli: "Tuo merkitsee, että he huomenna kaikki joutuvat surman omiksi."
Hän kuuli jaarlin sanovan: "En tahdo kieltää, että minun tulisi ehkä koota hajaantunut miehistöni laivaan ja laskea ulapalle, mutta minä en voi sietää tuon papinmokoman Sverren asettuvan poikani kuninkaantuoliin." Sitten astui hän maihin. Kristuksenkirkon kalmistossa kohtasi hän poikansa ja tämän päälliköt. He laskeutuivat hetkeksi polvilleen, mutta lopulta sanoi Erling Vinokaula: "Nouskaa ylös ja tarttukaa aseisiinne! Pianpa ehkä saatte virua täällä tarpeeksi kauvan."
Torvet törähtivät, mutta rintamaan kertyikin vähemmän väkeä kuin hän oli odottanut, tuskin kuuttasataa miestä.
"Minne te kaikki nyt häivyitte?" kysyi jaarli, ja hänen väkensä alkoi väistyä kahakassa. Itse sai hän piston läpi vyötäistensä ja kaatui kuolleena selälleen. Kuningas Maunu, joka pakenevain mukana kiiruhti laivoille, kumartui hänen ylitseen, suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Me kokoonnumme vielä kerran, isä, riemun päivänä."
Seuraavana vuonna istui Birger Brosa väkineen iltaa tuvassaan. Päivän työt olivat päättyneet, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Ilta oli viileä, kostea kevätilta, mutta ensimäinen, jolloin ei heidän tarvinnut polttaa kynttilää. Turkkeihinkin kääriytyneinä iloitsivat kaikki katsellessaan avonaisesta ovesta alastomia puita ja niiden pieniä, vielä kehkeymättömiä silmikkoja.
Silloin näkyi polulla liikahtelevan ihmeellinen kasa aseita, rautapaitoja, vaatteita ja raahaavia, hopeahelaisia hevosenvaljaita. Ylinnä upeili kypärä, jonka kannattajana ei ainakaan päätä näkynyt, ja koko ilmestys oli kuin mikäkin sukuhaudasta noussut kummitus. Kynnyksellä putosi taakka vihdoin maahan, ja siinäpä seisoikin Vittiko, ruskeankeltaisena ja onnellisena, siinä koko hänen voittosaaliinsa tappelutantereelta. "En surmannut ketään jaarlin miestä", selitti hän, "mutta korjasinpa sentään satoni nurmikolta."
Birger Brosa nousi isäntämäisen suojelevasti penkiltään ja tervehti häntä. "Pitkäänpä sinä saitkin oppaana palvella", pilaili hän. "Mutta vastaakkin nyt erääseen vakavaan kysymykseen. Kuka oli vieraamme?"
"Päälliköksi oli hän syntynyt", vastasi Vittiko ja veti henkeä. "Kaikki muu on arvoitusta. Mutta sen minä sanon, että suurempaa kuningasta ei ole norjalaisilla ollut ilmoisna ikänä, ja saavatpa he totisesti hikoilla yhdenkin kerran, ennenkuin heille toinen samanlainen nousee."
XVI.
BIRGER JAARLI.
Bjälbon Ingrid Ulva oli lähettänyt väkensä poimimaan pähkinöitä. Tie oli pitkä, ja ilta pyrki hämärtymään.
Harmaantunut Folkunga-rouva, Maunu Minnesköldin leski, käveli itse sillävälin sulkemassa ruoka-aittojaan. Siellä killui savustettuja ja suolattuja eläintenlihoja pitkissä riveissä, eikä sieltä puuttunut suinkaan mausteita eikä hunajaa eikä jauhosäkkejä. Hän katsoi tarkkaan, että voikirnussa oli pihlajaa velhojuoma vastaan ja että maitosiivilän pohjalla oli pieniä kiviä, jotka oli poimittu paikalta, mihin salama oli iskenyt. Pimeän tullen kuului lattian alta hiljaista telmettä, aivan kuin olisi joku rummutellut sormillaan pöydänreunaa. Maahiset siellä teutaroivat. Permantopalkkien välistä loistivat niiden valaistuskojeet kuin valju kuunpaiste. Tuon tuostakin heittivät ne lattialle hiukan sahajauhoja, mutta silloin ei emäntä hymähtänyt tyhmien tapaan, vaan kumartui syvään ja kokosi sahajauhon kuin kallisarvoisimman lahjan ikään. Hän kätki sahajauhon huolellisesti, kylvääkseen sen sitten pellolle. Siitäpä nousikin sinne kesällä sellainen viljantohina, että se kuului aivan aaltojen pauhulta, ja siitä tuli Bjälbo hedelmälliseksi ja rikkaaksi.
Rauhattomina aikoina muutti hän kirkontorniin palvelijattarineen ja paistinpannuineen, mutta iltaisin ei hänen tarvinnut mitään pelätä. Muuan vanha, lopen köyhtynyt Folkungi, joka eleli talossa armoilla, auttoi häntä äänettömänä ja jurona avainten kantamisessa. Hänen nimensä oli Sune, ja hän oli ainoa sen talon haltijaväestä, joka oli jäänyt kotiin. Välinpitämättömänä ja huonosti puettuna seurasi Sune emännän kintereillä. Kun emäntä oli lukinnut raskaammat avaimet seinäkaappiin pienellä hopea-avaimella, joka kilisi hänen omassa kimpussaan, kääntyi hän seuraajansa puoleen, sanoen: "Sune, minä ja minun poikani olemme Ruotsin rikkainta väkeä."
"Siksipä käykin sinulla vieraita, joista sopii ylpeillä", ivaili hän katkerasti ja katsahti ovelle. "Siinähän on sinun suurin riemusi."
Muuan mies lynkytti huoneeseen kainalosauvansa varassa. Sisäänpainunut rinta, kapeat hartiat ja vaaleankeltainen tukka, joka aaltoilevana valui mustalle puvulle — siinä kaikki, mitä hämärässä saattoi havaita. Hän asettui sammutetun lieden ääreen ja tuijotti katon savu-aukosta yöhön.
Ylpeä Ingrid Ulva astui askeleen taaksepäin ja nykäisi Sunea hihasta. "Se on kuningas, ontuva, sammalkieli Eerikki", sanoi hän hiljaa. "Miten on hän tullut tänne? Ja mihin minä nyt ryhdyn? Tässä minä seison kehnoimmissa vaatteissani melkein kuin mikäkin orjatar. Vain sarkaa."
"Kath, kath kun tähdet paithtaa!" sammalteli kuningas, ja hänen äänensä kuului niin sydämellisen hyvänsävyiseltä, että sen olisi pitänyt sulattaa jäisinkin korskeus lämpimimmiksi veripisaroiksi. Mutta Ingrid Ulva ei pysynyt kauvan neuvottomana. "Ken lienetkin, matkalainen", sanoi hän reippaalla päättäväisyydellä, "niin istu rauhassa alallasi. Minä menen hakemaan emäntääni, korkeasukuista rouvaamme Ingrid Ulvaa."
Lyhyin askelin kiiruhti hän ylisille vaate-arkuilleen. Mutta kun hän kahmaisi vyöhönsä, oli avainkimppu poissa. Siinä hän nyt seisoi ilman avaimia, ilman palvelijoita, ruoka-aitat ja arkut lukossa, hän, rouva Ingrid Ulva! Ja rikkaassa Bjälbossa! Ja arkussa oli kultakankaisia hameita ja viinikannuja ja juomasarkkoja, jotka olisivat tuottaneet, kunniaa kenen piispan pöydälle tahansa.
"Moista nöyryytystä en voi koskaan sulattaa", ajatteli hän ja kuunteli pienintäkin kolahdusta. "Ovatko ne palvelija-vetelykset sitten kokonaan unohtaneet minut siellä pähkinämetsässään? Olisivatpa ne vain täällä, niin saisivat ne hakata ovet ja lukot auki kirveillä. Ja tekin, maahiset! Sillä tavallako te palkitsette emäntäänne? Piiloitatteko te hänen avainkimppunsa juuri kun hän sitä paraiten tarvitsee?"
Vallan kiihdyksissään laskeutui hän keittiöön, mutta sieltä löysi hän vain vähän valkeata puuroa ja maitokulhon. Hän puhalteli tervastikkua tuhkaan siksi kunnes se leimahti palamaan, mutta miten hän valaisikin lattioita ja rappukiviä, avaimia hän ei löytänyt. "Tässä ei auta muu", kuiskaili hän itsekseen, "kuin jatkaa samalla tavalla kuten aloinkin ja olla yhä vain olevinaan tyhmä orjatar. Enhän voi häntä jättää sinne pimeään yksinkään istumaan."
Hän pisti palavan tikun suupieleensä orjien tapaan ja kantoi pöytään puuron ja maidon. Sitten sytytti hän vaivaisen vahakynttilän. Ja nyt näkyi, että huone oli upea sali, jota koristivat aseet ja liput. Mutta kestitys oli laihanpuoleista kuuluisan Bjälbon kestitykseksi. "Mahtava Ingrid-rouvamme", sanoi hän ja pisti tikun jälleen huuliensa väliin, "on nyt parhaillaan huvikävelyllä koko palvelijajoukkueensa kanssa. Sinun tulee odottaa, mies, ja olla kärsivällinen."
Silloin hymyili Eerikki Sammalkieli koko naamallaan ja nyökäytti hänelle päätään, silmissä kirkas, ystävällinen hohde. Hän ei ollut tavannut talon emäntää milloinkaan ennen, mutta hän näki hänen peukalossaan jykevän kultasormuksen, jonka hän oli unohtanut siihen. Ja kuningas arvasi, kuka hän oli. Hän ei tahtonut saattaa häntä hämilleen, ilmaisemalla keksintönsä, vaan pisteli näön vuoksi muutamia lusikallisia puurovadista. Sitten nousi hän pöydästä ja tarttui kainalosauvaansa. Rakastettava hellyys asui hänen piirteissään, ja selvää oli, ettei moinen herra ollut milloinkaan voinut heiluttaa keihästä tai miekkaa. Muutamin häveliäin sanoin kiitti hän kaikesta ja toivotteli hyvää vointia ja lynkytti sitten ovesta ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Sune istuutui pöydänpäähän ja vengotteli muutamia vahingoniloisia sanoja, mutta tuskin oli Ingrid Ulva käynyt pari askelta eteenpäin, ennenkuin hän pysähtyi äkkiä huudahtaen. Hänen jalkansa oli osunut johonkin kiiltävään, joka välkkyi lattianraosta. Kumartuessaan huomasi hän heti, että siinä olivat avainkimpun vitjat. "Te maahiset olette minulle tämän kolttosen tehneet, vaikka minä olen aina ollut hyvä teitä kohtaan", änkytti hän ja kiskaisi avaimet raosta. Hän kiiruhti arkuilleen ja pukeutui silkkiin ja kiinnitti pienen helmirivan tukkaansa.
"Joutukaa, joutukaa! Laittakaa tulta keittiöön!" huusi hän palvelijoille, jotka nyt myös kuuluivat metakoivan pihalla. "Hevosen selkään, ken ensimäisenä ehtii, ratsastamaan kilpaa kuningas Eerikin kanssa! Tervehtikää häntä ja sanokaa, että nyt on Ingrid Ulva tullut kotiin ja odottaa häntä kunnia-istuimella."
Pianpa tuprusi savu keittiöstä. Kannuja ja vateja kannettiin pöydälle, ja soihtuja pistettiin pitimiinsä pitkin salin seiniä. Tämä olikin toista kuin se savuava tervastikku, jota Ingrid Ulva äsken oli hampaissaan kuljetellut!
Kun kaikki oli valmiina, lensi ovi auki sellaisella iloisella hälinällä, kuin olisi kokonainen soturilauma rynnännyt saliin. Mutta tälläkin kerralla tuli sieltä vain yksi ainoa mies, ja se oli hänen oma poikansa Birger. Hänen kieroista, ruskeista silmistään säihkyi veitikka. Hän levitti sylinsä juhla-asuun puettua äitiään kohti, joka istui siellä mahtavana kunnia-istuimen pylväissä riippuvain teräsmiekkojen välissä.
"Terve sinulle, jaarlin äiti!" huusi hän voitonhurmoissaan.
"Poikani eivät sen pahempi ole mitään jaarleja", huomautti Ingrid
Ulva töykeästi.
"Terve sinulle, kuninkaanäiti!"
"Oikea kuningas oli äsken täällä, pyhän Eerikin jälkeläinen. Hän kulki kainalosauvojen varassa. Jokaisella suvulla on aikansa, ja sitten kuivuvat oksat."
"Tiedäthän minut kuninkaan parhaaksi ystäväksi. Olimme juuri matkalla Alvastraan. Hän käski seurueensa pysähtyä kukkulan tuolle puolen, mutta tuli itse tänne hämmästyttämään sinua, äiti. Puhutaanhan niin paljon pahaa meistä Folkungeista ja meidän kopeudestamme. Ja mitä hän näki?"
"Sarkavaatteisen orjattaren."
"Arkailevan, huonosti puetun emännän näki hän, tuo sairas, vaatimaton, jalomielinen kuningas Eerikki. Hän tunsi sinut kultasormuksestasi."
Birger vaikeni nauraakseen kyllikseen. Sitten vaihtui hänen silmiensä ilme, ja niihin sytähti synkkä tuli. "Ja silloin", jatkoi hän, "silloin ajatteli Eerikki: Kaikki paha, mitä kuiskaillaan Folkungeista, on panettelua. Vanha jaarlini, Ulv Fase, tuli siihen arvoon vastoin minun tahtoani. Kun hän vaipuu ikuiseen lepoon — kunhan se pian tapahtuisi! — täytyy tuon naisen pojasta tulla minun jaarlini. Ja hänelle annan minä oman sisareni puolisoksi, koska ei minulla itselläni ole poikaa kruununperijäksi. — Sellaisten ajatusten täyttämänä jatkoi hyvä Eerikki-kuningas matkaansa sinä iltana. Ymmärrätkö nyt, Ingrid Ulva? Terve sinulle, Folkungin äiti!"
Pilaillen veti hän sormuksen äitinsä peukalosta ja heitti sen lattianrakoon. "Siitä saavat maahisesi kiitosuhrin, koska he tänä iltana osasivat kätkeä sinun avainkimppusi!"
Sune, joka oli vaijeten kuunnellut keskustelua, jymähytti nyrkkinsä pöytään. "Heimolainen", sanoi hän synkästi, "petoksellako sinä alat?"
Birger katsahti ankarasti häneen. "Varokaa seuraavaa petosta,
Folkunga-heimolaiset, jos rupeatte minua uhmailemaan!"
"Entä jos seuraamme sinua?"
"Silloin saat sinä yksinäsi, sinä rutiköyhä mies, kaiken sen kullan ja hopean, mitä Jumala kaukana Itämaassa pitelee sylissään."
"Mitä sinä sitten aijot, jaarliksi tultuasi?"
"Minä tahdon kastaa Itämeren toisella puolella asuvat pakanat, jotka polttivat meidän Sigtunamme, ja tehdä heistä ihmisiä. Teräsvuoret ovat lohottavat ja pellot ovat kynnettävät. Tukholma on torneilla varustettava ja lain rauha on saatava naistenne, kirkkojenne ja kotienne suojaksi. Sano minulle vain, miten saan lyhyen ikäni riittämään!"
"Nyt kuulen, että sinä olet se mies, jota me olemme satoja vuosia ikävöineet", huudahti Sune ja raastoi sotavarustuksensa esiin nurkasta, missä se oli kauvan toimettomana virunut. Ja kun sitten Birger ratsasti pois, seurasi hän mukana.
Aika vieri, ja moni kevät katkoi kahleensa. Ulv Fase jätti tämän maailman, ja Birgeristä tuli jaarli. Pian oli hänellä eniten sananvaltaa maassa, ja uppiniskaisten täytyi kumartaa hänen voimaansa ja vavista hänen vihaansa. Kellojen kumistessa kokoontuivat nyt seurakunnat kirkkomäille, missä innostuneet munkit ja papit ristiinnaulitunkuva kädessä saarnasivat ristiretkeä. He puhuivat ritarijoukoista, jotka olivat taistelleet ja vuodattaneet vertansa pyhän haudan valloittamiseksi uskottomain ryövärikäsistä. Ja he manasivat ruotsalaisia sielunsa autuuden nimessä lähtemään sotaretkelle Itämeren tuonpuolisia pakanoita vastaan. Kansa tunkeili puhujain ympärille hurskain riemuhuudoin. Saarnaajan jaloissa oli ontoksi kaiverrettu, raudoitettu ja munalukolla suljettu puupölkky. Sitä sanottiin uhri-arkuksi. Siihen heittivät köyhät ja rikkaat roponsa sotaretken hyväksi, iloissaan, kun saivat auttaa Jumalan kunnian enentämistä. Ja monet veivät lahjansa itse alttarille. "Niin on Jumalan tahto, niin on Jumalan tahto!" huusivat ritarit, ja veripunaiset ristit kiinnitettiin rukousten hymistessä heidän viittoihinsa. He olivat ylt'yleensä puettuja rautapaitaan, joka ulottui leukaan asti. Teräskypärästä lähti kapea levy, joka silmien välitse kulkien suojeli kasvojen yläosaa. Tunteakseen toisensa olivat he koristaneet kilpensä erilaisin merkein. Maalatut linnut, hirvet, kalat ja kukkaset välkkyivät auringonpaisteessa. Birger Jaarlin taivaansinisessä Folkunga-kilvessä upeili kultainen leijona, ja hänen pitkä miekkansa oli niin raskas, että asepoika sai hikipäin puuhailla, kokiessaan pistää sitä hänen vyöhönsä. Purret ja veneet lykättiin vesille, ja pyhien lippujen liehuessa lasketti koko laivasto kohti Suomea, jota silloin sanottiin Itämaaksi.
Astuttuaan maihin pystytti Birger Jaarli ristin rannalle ja lupasi armahduksen kaikille, jotka antoivat kastaa itsensä. Etäinen ulvonta kajahti kankailta vastaukseksi, ja noidutut nuolet alkoivat suhista. Erämaan pakanat olivat raivoissaan nälästä, sillä rantaseutujen kristityt papit olivat kieltäneet heitä tulemasta satamiin ostamaan ruokaa ja suolaa. Kostoksi sitoivat he vangitsemansa kristityt tukasta nuoriin, kaareksi taivutettuihin koivuihin, jotka sitten keinuivat tuulessa ylös ja alas uhrit mukanaan.
"Nyt käy paras tuuli", huutelivat pakanat ilkkuen ristiretkeläisille piilopaikoistaan katajapensaiden takaa. "Tulkaapa katsomaan metsää, miten kuolleet Kiesuksen miehet keinuvat koivuissa!" Ristiretkeläiset vetivät miekkansa ja matkasivat virsiä veisaten läpi viidakkojen ja poikki rotkojen. Muutamien päivien kuluttua osuivat he kovalle polulle, joka johti korkealle pysty-aidalle. Birger Jaarli sysäsi syrjään laihat poppamiehet, jotka vartioivat veräjää. "Käänny, käänny, onneton muukalainen!" kuiskasivat he, uskaltamatta puhua kovaa. "Tämä on haltijain huvitarha, tämä on Jumalan lehto." Mutta Jaarli astui aituukseen, etevimmät soturinsa seurassaan. Ruoho kasvoi siellä rehevänä ja kukat loistivat, vaikka niitä peitti pihlajain, tuomien ja tuhatvuotisten tammien pimeä varjo. Iloisesti liritteleväin lintujen sulolaulu vaikutti ihmeellisesti miehiin: heidän päätänsä huimasi, he hoipertelivat sinne ja tänne, he nauroivat ja he itkivät yht'aikaa, osaamatta sanoa, korkein onniko vai syvin epätoivoko heidän sydämensä täytti. Tuuheimman tammen juurella törrötti korkea paasi, jolle oli siroiteltu kultaa ja hopeaa, ja sen huipulle oli nostettu pienempi kivi pääksi. Siinä oli Jumala.
"Jaarli", änkytti tukahtunut ääni, ja Sune laahusti puiden välitse. "Juoksin itseni henkitoreisiin, saadakseni sinut kiinni. Ruotsista on tullut laiva. Eerikki Sammalkieli on kuollut."
"Nyt on minun siis aika täyttää lupaukseni", vastasi jaarli ja pyyhkäisi paadelta kullat ja hopeat Sunen kokotettuun kypärään. "Jumala, Jumala, kumarrappas hieman kivipäätäsi, sillä sinulle puhuu nyt ruotsalaisten uusi kuningas!"
Mutta hän näki poppamiesten tassuttelevan paaden luo ja painavan korvansa sitä vasten, paha-enteisesti nauraen. "Mitä te kuuntelette?" kysäisi hän. "Jumalan vastausta", kuiskivat he. "Hän sanoo: Et sinä saa koskaan kantaa kuninkaankruunua, Birger Jaarli. Se on Jumalan rangaistus sinulle, koska saastutit hänen lehtonsa."
Jaarli kohautti olkapäitään ja meni matkoihinsa. Alhaalla joella kastoivat papit laihtuneita miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmilla rannoilla seisoi ristiretkeläisten sotajoukko yhä paljastetuin miekoin. Hän käski muutamien ritarien jäämään päälliköiksi valloitettuun maahan ja riensi sitten laivalleen.
Kun hän tuli kotiin ja tapasi ruotsalaiset herrat, sanoivat nämä: "Me valitsimme sinun vanhimman poikasi Valdemarin kuninkaaksi, koska hänen äitinsä oli pyhän Eerikin sukua." Raivostunut jaarli kysyi, kuinka he olivat rohjenneet valita lapsen kuninkaaksi hänen poissaollessaan. Mutta silloin astui muuan mahtava ylimys, Joar Sininen, hänen eteensä ja vastasi: "Ellet vaaliin tyydy, saatan minä tästä viitastani myöskin pudistaa kuninkaan." Silloin sulki jaarli suunsa.
Sune ja muut kateelliset Folkungit ja herrat hioivat pian aseitansa kapinaan, mutta he joutuivat perin pohjin tappiolle Herrevadin sillan kahakassa, ja heidän etevintensä täytyi taivuttaa päänsä miekan katkaistavaksi.
Valdemar viihtyi paraiten naistuvassa ja leikitteli kauneilla kiharoillaan. Nuorempi poika, Maunu, jonka iho oli tumma ja katse synkkä, asui ritareineen Nyköpingin linnassa, ja Birger hallitsi yksinään koko valtakuntaa. Hän oli iloinen ja loistelias kemuissa, mutta ankara siinä, missä tarvitsi ohjaksia kiristää, ja ajan oloon alkoivat häntä kunnioittaa nuoret ja vanhat. Hän piti lupauksensa ja hän turvasi rauhan viisailla laeilla ja hän poisti sen taika-uskoisen tavan, että syytetty saatettiin tuomita kantamaan hehkuvaa rautaa viattomuutensa todisteeksi. Ruotsin naiset katsahtivat häneen kiitollisuuden välke silmissä, sillä ennen oli koko heidän isiensä ja äitiensä perintö mennyt veljille, mutta hän oli toimittanut sellaisen lain, että sisar saa puolet veljen perintö-osasta. Bjälbossa päätti hän päivänsä. Kun soturit, jotka vielä olivat elossa ristiretken ajoilta, seisoivat nyt siinä vahakynttilöiden valossa, sanoivat he: "Jumala, sinun kostosi raukesi tyhjiin. Tässä paareilla lepää Ruotsin isällisin kuningas, vaikkei hän koskaan saanutkaan kantaa kuninkaankruunua."
XVII.
HOVAN TAPPELU.
Ramundebodassa Tivedenin lähistössä törrötti iki-vanha muurien ympäröimä kuninkaankartano, jonka seiniä koristivat sudenkallot. Kuninkaat poikkesivat sinne valtakunnanmatkallaan. Kerran keskikesällä kajahti äkki-arvaamatta tuossa muuten niin kuolonhiljaisessa pesässä säkkipillien piipatus ja rumpujen pärinä.
Iloista elämää siellä vietettiin, sen kuuli selvästi. Mutta niinpä siellä kevytmielinen kuningas Valdemar pitikin kemuja, piti kemuja sen sijaan kun hänen olisi pitänyt tapella. Hänen sotajoukkonsa majaili metsän tuolla puolen Hovan lähettyvillä, sillä herttua Maunu oli noussut kapinaan kruunattua veljeänsä vastaan ja rynnisti nyt etelästä käsin, tanskalaisia ja ruotsalaisia ritareja lippujensa alla.
Tiveden oli pakanoiden ja noitien metsä, ja ulvovia ja karjuvia olentoja harhaili pitkin rämeitä eksyneitten koirien tavoin. Siellä ja täällä rotkoissa asui vielä ihmisiä, joita ei oltu koskaan kastettu ja jotka eivät olleet koskaan kuulleet messua, vaan jotka uskoivat pyhiin lehtoihin ja kumpuihin ja jotka salaa uhrasivat lähteille ja kiville. "Me emme päästä ketään metsämme läpi", sanoivat he ja alkoivat etsiä sopivaa kokoontumispaikkaa pimeimmän erämaan sydämestä.
"Miten kauvan täällä asunenkin, koskaan en sitä löydä", sanoi muuan vanha eräkäs, jonka nimi oli Hulv Skumble, "joka päivä keksin minä mustia lampia, joissa en ole koskaan kalastanut, rämeitä, joista en ole ennen tiennyt mitään, yrttejä, joita en ole ennen poiminut."
Hän nojasi kainalosauvoihinsa ja hän peittyi melkein valkean partansa ja tukkansa suojiin. Eteenpäin yritellessään osui hän niin mahtavain jättiläishonkain keskeen, ettei hän ollut uneksinutkaan moisista puista. Paikka tuntui hänestä vähemmin metsältä kuin rajattoman suurelta, pilvenkorkuisten pylväiden kannattamalta salilta. Ei ainuttakaan eläintä näkynyt, ei sääskiä eikä kärpäsiä, ei mitään lentävää eikä keveätä, ei auringonpilkettä, tuskin viheriää ruohonkortta. Kaikki oli vain harmaata ja harmaata. Havuneulojen peittämä maa oli tasainen ja sileä kuin permanto, mutta ylhäällä latvoissa kohisi ja ulvoi, ja puut käärivät punertavat käsivartensa toinen toistensa ympärille ja löivät sylipainia. Mutta sinne ylös oli niin pitkä matka, että kohina kuului vain kaukaiselta humulta, ja alhaalla maassa vallitsi hiljaisuus.
Kuljettuaan vielä kappaleen matkaa, keksi hän lähteen. Sinne pääsi aurinkokin kurkistamaan ja siellä ei ollut yhtä autiota. Hän kurotti kättänsä juodakseen, mutta veti sen heti takaisin sen peilikuvan pelästyttämänä, joka näkyi hänen olkapäänsä yläpuolella. Kiivaasti käännähti hän ympäri.
Hänen edessään seisoi Ti-jumala, jota muut metsänkävijät olivat ikimuistoisista ajoista turhaan etsineet. Mutta siitä huolimatta olivat he aina vakuutelleet toisilleen, että hänen vielä täytyi piileskellä jossakin metsänsä salasopukassa.
Hänen edessään seisoi yltä päältä sammaltunut kanto, jonka oksantyngät olivat ruiskukansiniset ja terävät ja jota esti hajoamasta rautavanne. Vyön yläpuolelle oli kaiverrettu suu, mistä näkyi aivan kuin useampia rivejä vinoja ja madonsyömiä hampaita. Ne olivat uhrattujen ihmisten kyynärluita, sillä Ti oli taistelun jumala, ja käsivarsi oli ihmisen synnynnäinen ase. Kaarnakuoriaisten kaivelema kuori oli täpösen täynnä ukonvaajoja, ruostuneita veitsiä ja katkenneita nuolenkärkiä, niin että koko jumala näytti joltakin piikkinahkaiselta otukselta. Sen juurelle olivat muurahaiset rakentaneet valtavan keon. Ja keskellä kaikkea tätä hävitystä ja murenevia murha-aseita kiipeilivät huolettomina kultakuoriaiset, keväänjumalattaren eläväiset, seulaisten seitsemän mustaa merkkiä punakeltaisilla suomussiivillään.
Hulv Skumblen mielestä oli moinen löytö hyvä enne. Hän huhuili muille, mutta piteli korviaan, päästäkseen kuulemasta kamalaa kaikua.
He kokoontuivat silloin kaikki lähteen ympärille ja levittivät viittansa naisten suojaksi. "Hovassa soitetaan", sanoivat he. "Tappelu on alkanut, ja pappi seisoo alttarin edessä. Mutta Valdemar kemuilee tyynesti Ramundebodassa. Siinä tekee hän oikein. Hän luottaa metsään ja meihin."
"Kaikkien vanhojen merkkien mukaan on tämä päivä yksi vuoden onnenpäivistä", vastasi Hulv Skumble. "Mutta kenelle? Maunulle vaiko Valdemarille? Se saattaa riippua meistä. Kuu, joka määrää ajan, on juuri syntynyt, ja teidän tulee illaksi hankkia itsellenne soihtuja. On olemassa vain yksi keino, joka varmasti on tuottava voiton meikäläisille, ja se on ihmisuhri. Mutta sinulle, Ti, sanon minä: Sinä olet tullut voimattomaksi. Kukaan ei ole sinulle pitkiin aikoihin uhrannut vertansa ja jäseniänsä. Mitenkä saattaisit sinä auttaa meitä, ellet sinä auringon noustessa voi katsoa vihollista silmää räpähyttämättä! Minä lahjoitan sinulle silmäni. Olen elänyt tarpeeksi kauvan, eikä minulla ole niistä enää mitään iloa, vain harmia ja katkeruutta."
Kun ilta oli tullut ja kun soihdut olivat sytytetyt, tempasi hän irti pari ukonvaajaa, koetteli niiden kärkiä ja valitsi terävimmän. Sitten sidotutti hän itsensä kantoon ja kätensä selän taakse. Kun muuan suomalainen ukko kiskaisi ukonvaajalla hänen silmänsä kuopistaan, heitti hän henkensä, ja kun ne silmät pudotettiin lähteeseen, painuivat ne heti pohjaan ja katselivat sieltä suurina ja kirkkaina ja tulen hohteesta rävähtämättä.
Silloin valtasi kaikki, sekä miehet että naiset, hurja kiihko, ja he singahuttivat soihtunsa uuttakuuta kohti, ja hevonen hevosen jälkeen talutettiin lähteen reunalle ja uhrattiin loitsujen hymistessä. Verta siveltiin puiden runkoihin, ja sitä valui pitkin maan sammalpeitettä. Kukaan ei enään epäillyt, että vanhat kasvien haltiat nyt pyhän Hannun aikoihin, jolloin kaikki iti ja versoi, ryhtyisivät viimeiseen vimmattuun taisteluun ja että ne nyt tänä yönä iskisivät sammaltuneet keihäänsä ritarien miekkoihin.
Hiomiskojeet haettiin käsille, ja sissit teroittivat kirveensä. He olivat huonosti varustettuja, monet ilman rautapaitaa, ja kellään ei ollut teräskypärää. Mutta he tiesivät vanhastaan, että metsää saattoi varmimmin puolustaa levittämällä hämmennystä ja pelkoa sinne tunkeutujain riveihin. Sentähden nylkivät he uhrihevoset ja kääriytyivät niiden nahkoihin, verinen puoli ulospäin. Hevosenkalloja, joista he myös nylkivät nahan, pitelivät he seipäissä päänsä päällä. Toiset repivät paitansa ja maalasivat irvistelevän pään rintaansa ja mahaansa. Sitten heittivät he viitan ylleen, niin että he näyttivät aivan suurilta hyppiviltä päiltä. Tämän olivat heidän vanhempiensa vanhemmat oppineet suomalaiskääpiöiltä, jotka olivat taistelleet sillä tavalla jo kauvan ennen kuin Titä palveltiin jumalana.
Muutamia talonpoikia tuli juosten, paljain päin ja tyhjin käsin. "Herttuan väki näkyy jo tuolla", huusivat he. "Koko Valdemarin sotajoukko on lyöty Hovassa! Nyt meidät tuho perii!"
Roikui ja rätisi nyt tuossa ennen niin hiljaisessa erämaassa. Pelästyneet linnut ja ketut kiitivät ohi. Lammaslauma rynkäsi eteenpäin pitkin hypyin, ja sitä seurasi ruskea lehmä, jonka kello pimpatti vimmatusti.
Sissit ymmärsivät vihollisen nyt olevan aivan lähellä, ja parhaat ampujat kiipesivät kirveidensä avulla honkien latvoihin. Muut asettuivat naisten kanssa runkojen taakse. Soihdut pistettiin maahan lähteen ympärille nojaavaan asentoon, niin että tulipallot putoaisivat veteen, eivätkä sytyttäisi havunneulasia. Vaikkei ainuttakaan ihmistä enää näkynyt, loisti metsä yhä kuin valaistu, mutta tyhjä sali.
Tätä kesti hetkisen. Sitten sukelsi näkyviin opas muutamia aseistettuja miehiä mukanaan. He tirkistelivät rauhattomina kaikille tahoille, mutta kun he näkivät ne kaksi kirkasta silmää, jotka tuijottivat heihin lähteen pohjasta, kävivät he käsin päähänsä ja pakenivat. Opas teki ristinmerkin ja jäi yksinään paikalleen. "Jumalani, kuninkaani!" änkytti hän. "Me olemme Tin metsässä. Me olemme viimeisten pakanain salaisessa uhripaikassa. Auta meitä, auta meitä!"
Samassa kaatoi hänet hiljaa suhahtava nuoli.
Asemiehet tulivat pian takaisin monen sadan keihäänkantajan saattamina, mutta kaikki pysähtyivät siihen pelästyneinä ja kalpenivat. Etumaiset väistyivät taaksepäin ja astuivat toisten rautakengille. He näkivät kaikki selvästi ja varmasti valoisassa metsässä, mutta he eivät huomanneet ainuttakaan ihmistä, ja lakkaamatta kaatoivat hiljaa suhahtavat nuolet toisen heistä toisensa jälkeen.
Yht'äkkiä syöksähti koko hyppivien jättiläispäiden ja irvistelevien hevosenkallojen kummitusjoukko piilostaan, ja perässä seurasi tiheä rivi piikkinuijia ja keihäitä.
Mutta silloin rynkäsi myös toiselta puolen näkyviin kuin susilauma harmaja rivi yltä päältä rautaan puettuja miehiä. He heittäytyivät pitkin pituuttaan maahan. He loikkasivat tukevin hypyin eteenpäin, raskaista varustuksistaan huolimatta, ja aina tekivät heidän miekkansa totta. Ei kukaan voinut heitä vastustaa. Kirveet lyötiin käsistä, nuolet ja keihäät taittuivat heidän rautapaitojaan vasten kuin korret. Mutta kun he tapasivat vanhuksen tai puolikasvuisen, pidättivät he aseensa iskemästä ja löivät häntä olalle, sanoen: "Mene rauhassa! Jeesus Kristus elää."
Ja heti kajahti heidän takaansa Tivedin honkien alta satojen suiden huuto: "Kyrieleis, Kyrieleis!" ["Kyrieleis", lyhennys sanoista "Kyrie eleison" (Herra armahda!), oli riemuhuuto, jonka ristiretkeilijät ja pyhiinvaeltajat usein kohottivat.]
He tempasivat kummituksilta näiden oudot varusteet. Mutta kun he tulivat uhkaavain naisten keskeen, käänsivät he miekkansa ponnen ylöspäin ja kumarsivat päänsä. Etumaisin heistä oli samalla myös kookkain ja taitavin. Hänellä oli kulunut, sileä kypärä, kummankin silmän kohdalla pieni musta rako. Hänen miekkansa isku halkaisi Tin aina juuriin asti, ja lahonneet luut ja kaarnanpalaset lentelivät ylt'ympäriinsä. Hänet tunsi helposti herttuaksi. Hänen takanaan kulki hänen hevosensa kuin uskollinen koira ikään, ilman että hänen tarvitsi pitää sitä suitsista. Vähitellen oli tullut päivä jälleen, ja metsänväki kirmaisi pakoon puu puulta. He tunsivat, etteivät loitsut eivätkä taikatemput auttaneet enää mitään, että pakanuus oli kukistettu, että hurjat metsänjumalat pakenivat heidän laillaan ja ryömivät kivien ja rauniokasojen alle kuin mäyrät ja ketut, sinne kuolemaan tai valittaen ulvomaan pitkinä talvi-öinä.
"Voi meitä, tuhon omia", huusivat metsänkävijät. "Nyt ottavat ritarit maan haltuunsa. Kas, kas, kyyhkysiä lentelee heidän kypäriensä yllä!"
Herttuan joukko kasvoi yhä, ja ritarit lauloivat Maunun lipun ympärillä:
Ritarit näin rukoilevat Luojaa:
Antaos paistaa armosi tähden
Kypärään, mi otsaamme suojaa
Orpoin, kurjain, osatonten tähden!
Heti kun he olivat lopettaneet, jatkoivat laulua ne, jotka seisoivat alhaalla suon reunassa:
Ritarit näin rukoilevat Luojaa:
Keskellä maailman kyynelteitä
Sodista verisistä suojaa,
Rauhaan, oi rauhaan johdata meitä!
Maunu riisui kypäränsä, ja hänen voimakkaat, ruskeat soturipiirteensä paljastuivat. "Moran kiville kuninkaaksi julistettavaksi!" huusi koko ritarijoukko, raikuvasti osoittaen iloaan ja kalistaen kilpiään, sillä nyt oli maa pelastettu rappiosta ja voimattomuudesta.
Valdemar kuoli sitten vankilaansa Nyköpingin linnaan. Mutta Maunua ja hänen loistavaa ritarihoviaan mainittiin kunnioittaen kaikissa Pohjolan maissa, ja hän pani uusia perustuksia valtakunnan menestymiselle. Häntä kutsuttiin myöhemmin Maunu Latolukoksi, ja taru on tahtonut selittää sen nimen niin, että hän jokaisen oikeutta suojelevilla laeillaan pani ikäänkuin lukon talonpojan ladon oveen.