XVIII.
TORKKELI NUUTINPOIKA.
Kun Maunu Latolukko taudin murtamana istui linnassaan Vising-saarella
ja tunsi loppunsa lähestyvän, kutsui hän marskinsa Torkkeli
Nuutinpojan luokseen. "Kolme poikaani ovat vielä pieniä", sanoi hän.
"Hallitse sinä uskollisesti valtakuntaa!"
Poikien nimet olivat Birger, Eerikki ja Valdemar. Marskista tuli viisas holhooja, ja kansa sanoi: "Nyt ei puutu iloa, tanssia eikä turnajaisia isoisten linnoista, eikä viljaa, silavaa eikä silliä maanmiesten taloista. Eivätpä tule asiat pian olemaan taas niin hyvin kuin nyt Torkkeli Nuutinpojan päivinä."
Kun kuningas Birger oli kahdeksantoista, vietti hän häitään Tanskan kuninkaan Eerikki Menvedin sisaren kanssa; tämä kuningas oli taas aikaisemmin nainut hänen sisarensa.
Häät vietettiin Tukholmassa, ja marski avasi rennosti valtakunnan pussia. Tarkkaavain kuulijain ympäröiminä seisoi ilvehtijöitä ja kierteleviä soittoniekkoja pöydillä ja tynnyreillä kirkumassa tuoreimpia uutisia, koska siihen aikaan ei vielä ollut sanomalehtiä. Jokaista tunnettua ritaria, joka ratsasti ohi, tervehdittiin iloisin huudoin. Taloista, joihin ritarit majoitettiin, pistettiin heidän peitsiviirinsä liehumaan akkunasta, niin että vaakunakoristeisia lippuja näkyi kaikkialla, minne katsoikin. Korkeimmalle kohosi riemu, kun kuninkaan molemmat veljet ratsastivat kaupunkiin. Valdemarista ei kukaan välittänyt, mutta Eerikkiä tahtoivat kaikki tervehtiä. Hän säteili nuoruutta ja korskeutta, ja kun hän kohotti kätensä, näytti hän mielivän poimia kultasäkkejä ja kuninkaankruunuja taivaan pilvistä. "Toimita tuo roskajoukko pois tieltä!" sanoi hän aseenkantajalleen. "En halua hangata jalkaani rääsyihin." Mutta väkijoukon ainoana vastauksena oli uusi riemun kohina.
Vihdoin puhalsivat torvet turnaukseen. Rouvat ja neidot, jotka istuivat kilpatantereen laidoilla, hopeaseppeleet ja pehmeät huivit päässä, kohottautuivat kiihtyneinä penkeiltään. Peitsi kainalossa ryntäsivät ritarit toisiansa vastaan hevostensa selässä, ja taampana varustelivat asemiehet patjoja haavoittuneille. Alhaisemmallekin kansalle juoksi sinä iltana simaa, olutta ja kirsikkaviinaa. Yksi huitoi veitsellä, toinen pullollaan, ja kenellä ei ollut mitään asetta, raastoi riitaveljeänsä tukasta. Suurin oli tungos sen hirsisalin edustalla, joka oli erityisesti rakennettu ritarien kemuja varten. Siellä tarjosivat hovipojat ruoka-astioita polvillaan, ja siellä ei käynyt niistäminen nenää sormiin eikä kaiveleminen korvaa veitsenpäällä. Tuskinpa oli luvallista puhdistaa hampaitansa veitsenkärjellä. Jos joku joi toisen maljan, tapahtui se kohteliaasti, silmät maahan luotuina, eikä luita laskettu takaisin lautaselle, vaan heitettiin pöydän alle, missä koirat niistä tappelivat. Siellä olikin toisenmoisempi elämä kuin poroporvarien pidoissa.
Herttua Eerikki piti seuraavana päivänä lyötämän ritariksi. Hämärän tullessa otti hän ritarikylvyn. Valkeaan mekkoon puettuna valvoi hän sitten koko yön toisten ritarien kanssa harmaiden munkkien kirkossa, jota nyt sanotaan Riddarholman kirkoksi. Siellä polvistui hän Maunu Latolukon hautapaadelle pää-alttarin eteen ja rukoili: "Isä, opeta minua kaikessa tulemaan sinun kaltaiseksesi!" Mutta syvällä hänen sydämessään, niin syvällä, että hän itse sen tuskin kuuli, kuiskasi synkkä ääni: "Ja sinun laillasi, jos niin tarvitaan, tempaamaan kruunu heikolta, houkkamaiselta veljeltä."
Kauvaksi kuului hälinä seuraavana aamuna, kun hän kilpatantereella astui kuningas Birgerin eteen. Birger istui kalpeana kunniakatoksen suojassa morsiamensa, kuningatar Märtan rinnalla. Morsiamella oli pieni suu, mutta se ei voinut koskaan hymyillä, ja punaiset hiuskiehkurat parveilivat kultarivan ympärillä. Kirkkaalla äänellä vannoi Eerikki ritarivalan: hän lupasi sotia pyhän uskon vahvistamiseksi, vastustaa vääryyttä, suojella turvattomia ja orpoja, inhota vilppiä ja taistella totuuden ja oikeuden puolesta. Birger löi häntä silloin miekanlappeella hartioihin ja huudahti: "Havahtuos pahuuden unesta, kasvaos rauhan sotijaksi ja ollos aina Jumalalle kuuliainen!" Sitten antoi hän veljelleen rauhansuudelman. Miekka ripustettiin hänen kupeelleen, kultaiset kannukset kiinnitettiin hänen kantapäihinsä ja sulkatöyhtöinen kypärä pantiin hänen päähänsä. Ja niin oli Eerikki ritari.
Torkkeli iloitsi, kuten olisi iloinnut isä omista lapsistaan. Hänen kärpännahalla reunustetusta viitastaan näkyi, että hän rakasti komeutta ja että hän oli suurisukuinen ja rikas, ja hänellä olikin sekä taloja että kaivoksia. Kuin uusi Birger Jaarli johti hän kaikkea, mutta hän oli hyvänsävyisempi ja nöyrempi, ja hän oli tyytyväinen nähdessään muut tyytyväisinä. Hänen leveiden, leppeiden piirteidensä ympärillä alkoivat jo hiuskiharat harmaantua, mutta vielä kykeni hän heittämään miekkansa ilmaan ja sieppaamaan sen kahvasta jälleen käteensä. Se miekka oli seurannut häntä monille sotaisille seikkailuille Karjalan erämaihin Itämeren toiselle puolen. Ja kun kisat ja juhlat nyt olivat lopussa, alkoi hän jälleen ajatella Ruotsin vallan laajentamista.
Komea sotalaivasto mukanaan purjehti hän Nevaa ylös ohi rämeisten rantain, missä nyt Pietarin kullatut kupoolit kimaltelevat, mutta missä silloin syvää hiljaisuutta häiritsi vain suolintujen kirkuna ja räkätys. Sinne rakensi hän linnoituksen.
Venäläiset kokosivat silloin sotajoukon, jossa oli väkeä silmänkantamattomiin. He panivat suunnattomia palavia rovioita solumaan virtaa alas ruotsalaisten laivoja kohti, mutta marski vedätti rautavitjoja rannasta rantaan ja esti ne siten kulkemasta. Komeita kypärejä ja varustuksia välkkyi metsästä, minne venäläiset leiriytyivät. Muuan nuori, peloton sankari, jonka nimi oli Matti Kättilmundinpoika, ratsasti silloin nostosillan yli ja toivotti sotatovereilleen ylhäällä vallilla hyvää voimista. Sillä nyt tiesi vain Jumala taivaassa, palaisiko hän koskaan enään elävänä heidän luokseen. Sitten käski hän tulkin huutamaan venäläisille, että hän oli valmis ottelemaan urhokkaimman kanssa heidän joukostaan. Voitetun tulisi seurata voittajaansa vankina hevosineen ja varustuksineen.
Venäläiset pitivät silloin neuvottelua keskenään, mutta yksikään ei rohjennut käydä kiistaan. Koko päivän istui hän siinä hevosensa selässä vihollista vastapäätä ja odotti. Vasta kun päivänpyörä alkoi painua metsän taa, käänsi hän hevosensa ja ratsasti takaisin linnaan, missä häntä tervehdittiin ystävällisin kädenpuristuksin. Mutta aamulla havaitsivat ruotsalaiset venäläisten menettäneen halunsa taistella moisia uroita vastaan ja livistäneen tiehensä.
Marski purjehti silloin kotiin Ruotsiin, missä kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta.
Hän alkoi nyt kaivata rauhaa, ja kun hän Birgerin kruunajaisissa oli naittanut nuorimman tyttärensä Valdemarille, pyysi hän vapautusta valtakunnan hoidon raskaista tehtävistä. Veljet vastasivat, etteivät he voisi löytää siihen tehtävään sopivampaa miestä, ja he saivat hänet rupeamaan vieläkin Birgerin avustajaksi. Pian joutuivat he kuitenkin riitaan mitättömistä pikku-asioista ja alkoivat epäillä toisiaan, mutta herttuat saivat kokea, että marski pysyi uskollisesti Birgerin puolella. "Niin kauvan kuin hän elää", ajattelivat he, "ei meillä ole vähintäkään sananvaltaa maassa". Sentähden uskottelivatkin he Birgerille, että tuo kunnianarvoisa marski oli ainoana syynä epäsopuun.
Päivänä muuanna istui Torkkeli Kungslenassa, jonne hän oli vetäytynyt, toipuakseen erään pitkän matkan rasituksista. Silloin raotti palvelija ovea ja kuiskasi: "Minä näen kuningas Birgerin tulevan tänne veljineen, paljon aseistettuja miehiä mukanaan. Joutuin rekeen, marski, jos henkesi on sinulle rakas!" Torkkeli katsahti häneen hämmästyneenä ja vastasi: "Toivoisin palvelleeni Jumalaa yhtä hyvin kuin kuningastani. Hän on minun ystäväni, ja minä olen hänen ystävänsä."
Joukkue törmäsikin äkkiä sisään paljastetuin asein, ja herttuat huusivat: "Niin kauvan kuin tuo mies elää, ei tule koskaan rauhaa meidän veljesten välille." Birger seisoi heidän vieressään tuhkan harmaana ja tahdottomana, lausumatta sanaakaan. Silloin nousi Torkkeli jaloilleen ja huudahti: "Häpeää saat sinä kantaa tästä, kuningas, koko elinikäsi!"
Sitten raastettiin hänet ulos ja nostettiin hevosen selkään, ja hänen jalkansa sidottiin hevosen mahan alle. Niin kuljetettiin häntä sitten lumessa ja pakkasessa läpi Tivedenin lyhyinä talvipäivinä, jolloin aurinko paistoi vain hetkisen, ja pitkinä talvi-öinä. Monet hevoset oli jo ratsastettu väsyksiin, ennenkuin he vihdoin saivat ukon Tukholmaan ja torniin suljetuksi.
Valdemar hylkäsi hänen tyttärensä. Kun marski käveli kosteassa kopissaan ja ajatteli, kuinka uskollisesti hän oli palvellut herraansa, kuuli hän soittoa ja tanssia saleista, missä veljekset viettivät iloisia päiviä äkillisen sovun ja tyytyväisyyden valtaamina. Eräänä päivänä tuli muuan ritari alas hänen luokseen ja sanoi: "Tee testamenttisi ja ripitä itsesi, sillä kuningas tahtoo sinun kuolemaasi. Suo anteeksi, että minun on täytynyt tuoda sinulle tällainen sanoma. Siitä on oleva mieleni raskas viimeiseen hetkeeni asti."
Sitten vietiin marski sille paikalle, missä Södermalmin tori nykyään sijaitsee. Siellä oli silloin syöttömaita, ja tupa, jopa parikin törrötti tien poskessa. Hän sai polvistua odottamaan miekaniskua, ja heti kun hänen kaulansa oli katkaistu, kaivettiin hänen ruumiinsa maahan. Haudalle kohottivat hänen heimolaisensa ja palvelijansa alttarin ja ristin, ja ne, jotka muistivat hänen onnensa vuodet, rukoilivat siellä hänen sielunsa puolesta. Kun kevät taas tuli, muutettiin hänen ruumisarkkunsa harmaiden munkkien kirkkoon ja haudattiin muutamien askeleiden päähän Maunu Latolukon muistopaadesta. "Rauhaton on kait unesi nyt, Maunu Latolukko", ajattelivat ne, jotka arkkua kantoivat. "Miten on nyt käyvä poikiesi?"
XIX.
NYKÖPINGIN PIDOT.
VAIHDOKKAAN LAHJA.
Metsissä paistoi pihlajanmarjoja punaisenaan, ja se tiesi ankaraa talvea. Jottei paleltuisi pakkasen tullen, laahasi muuan talonpoika tupaansa kokonaisen kuusenrungon ja laski sen lieden reunalle. Hirsi oli niin pitkä, että se ulottui kynnykselle asti. Sitä myöten kun latva paloi, sysäsi hän puuta ylemmäksi hiilikasaan. Sillä tavalla ei häneltä koskaan tuli loppunut.
Väliin yöllä, kun pakkanen hurjimmin paukkui, kuuli hän tonttujen ja menninkäisten hiljaa hiipivän huoneeseen ja jäävän siihen ovensuuhun hytistelemään ja vaikertelemaan. Mutta heti kun ne olivat saaneet kätensä ja jalkansa hiukan sulamaan, kiipesivät ne iloisina ja vallattomina kuusenrungolle. Siihen sopi niitä istumaan kahareisin seitsemän, kahdeksan kappaletta. Ne olivat aika rumia köntyksiä, ja niiden kasvot olivat kurttuiset, ja kovin ijäkkäiltä ne näyttivät. Kun niiden vaatteet tarttuivat pihkaan, nauroivat ne niin tuhottomasti, että menettivät tasapainonsa ja tipahtelivat permannolle.
Talvi pimeni yhä, ja niin tuli Lucian yö. Se yö oli niin pitkä, että kukkokin nukahti yli aikansa ja unohti kiekua. Ja silloin torkahtivat kaikki nuo kahdeksan tonttua lynkämäisilleen puunrungolle. Kun aurinko pilkisti tupaan ja herätti talonpojan, hypähti hän vuoteensa oljilta ja sai lähimmän peikon käsiinsä. "Nyt sinut paha perii, sinä häijy rumilas", sanoi hän, ravisteli menninkäistä oikein olkansa takaa ja piteli sitä auringon valojuovassa. "Kyllä minä tiedän, millä tavalla moisesta otuksesta loppu tehdään."
Kun päivänsäde oli hetkisen valaissut peikkoa, halkesi se pamahtaen ja lysähti kasaan ja näytti nyt aivan joltakin ruskeanahkaiselta pussilta. Talonpoika ripusti nahan seinälleen ja aikoi siitä oivaa metsästyslaukkua.
Siihen asti olivat peikot olleet hyväntahtoisia ja säyseitä. Mutta seuraavana yönä varastivat ne talonpojan pienen vakahaisen tyttären Cicillan ja panivat sijaan oman menninkäislapsensa. Talonpoika oli leskimies. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, kun hän herätessään näki ruskean veitikan istuvan oljilla ja pöyhivän mustaa, takkuista tukkaansa. "Nimeni on Trulla-Ho", vastasi vaihdokas ja keikkui maitokulholle lyhyillä, väärillä säärillään. Käsivarret olivat niin pitkät, että sormet laahasivat maata.
Se söi ja joi kaikki, mitä suinkin sai, mutta vain maha ja pää kasvoivat. Talonpoika ei voinut milloinkaan unohtaa kaunista, sinisilmäistä Cicillaansa, vaan suri itsensä kuoliaaksi. Trulla-Ho jäi silloin yksikseen tupaan.
Tuvalle johtava polku kasvoi pian umpeen. Vain noita-akat uskalsivat sitä polkua kulkea, sillä heidän majojansa oli siellä ja täällä metsässä. Ne olivat kummallisia vanhoja eräkkäitä, jotka välttivät ihmisten seuraa, mutta viihtyivät Trulla-Hon parissa, ja Trulla-Ho opetti heille monta salaista taitoa omista peikkotiedoistaan.
Kappaleen matkaa siitä törrötti vielä se kiviröykkiö, johon Ura-Kaipa haudattiin tuhansia vuosia sitten. Sen ympärille kokoontuivat noita-akat eräänä kiristuorstainiltana. Voidesarvistaan sivelivät he voita ja ihraa ylimmän kiven pieniin uhrikuoppiin eli hiidenmyllyihin ja polttivat tikkusista ja rievuista valmistettuja nukkeja. Liekit loimusivat, ja tuulenkaataman puun juurien takaa helotti täysikuu. Muuan noita-akka, joka tunsi olevansa loihdittu kalaksi, aukoi ja sulki lakkaamatta suutaan, puhumatta sanaakaan. Vihdoin alkoi hän puhaltaa jotakin säveltä hirsipuun alta löytämällään varkaan sääriluulla. Silloin pyörivät toiset laulaen ympäri kiveä kuin lauma harmaita susia. Ja heidän juohotuksensa oli kuin hiljaista haukuntaa:
"Kuolonhirsi vihannoi,
Kallo vainaan teutaroi,
Hurme huppeloi.
Hiiden ukon
Uhri suuri:
Jalka kukon,
Lepän juuri.
Musulavi, avi, extraborum, sumulus sumin peccatorum, ai ain et arri."
Kalpea mies kullankimaltelevassa puvussa läheni pensaiden välitse. Hänen silmäluomensa olivat punaiset kuin itkusta tai unettomuudesta, mutta hän hykerteli mielipuolen lailla käsiään ja katseli huvitettuna ja tyytyväisenä ympärilleen. Hänen asemiehensä kantoivat joutsia ja haukkoja, sillä hän oli metsältä palaamassa. Ne koettivat saada häntä kääntymään pois, mutta hän piti oman päänsä. "Minä olen kuningas Birger", sanoi hän noita-akoille onnellinen hymy huulilla. "Märta, kuningattareni, saisitpa vain kerrankin nähdä moisen ilveilyn, niin varmasti hymyilisit!"
"Onko sinun kuningattaresi sitten niin vaikeata vetää suutansa nauruun?" kysyi Trulla-Ho, ja karkelo taukosi.
Birger painui alakuloiseksi ja katse harhaili. "Hänen huulenseutunsa tästä näin ovat jäykät", kuiskasi hän ja nosti sormet kasvoilleen. "Tiedätkö siihen mitään keinoa, noita-akka?"
"Luulenpa, että hän saa nauraa vielä kymmenen kertaa hullummalle noitajuhlalle kuin tämä, jos tahdot." Ja hän ojensi Birgerille hiukan nöhtää, jota oli kihnautunut kahden yhteenkasvaneen puun välistä. "Epäsopua ja veljesvihaa ne hahtuvat sisältävät", mumisi hän niin hiljaa ja sekavasti, ettei kuningas kuullut mitään. Sitten lisäsi hän hiukan kovempaa: "Heitä tätä muutamia hyppysellisiä mesijuomaan, kun kemuilet veljiesi kanssa, kuningas Birger!"
Kuningas Birger pisti lahjan viittansa kätköihin ja jatkoi sitten, onnellinen hymy huulilla, kolkkoa vaellustaan läpi kuunpaisteisen metsän.
CICILLA METSÄSSÄ.
Mikonpäivän aikoihin, jolloin lappalaiseukkojen oli tapana seisoa tuntureillaan houkuttelemassa luokseen metsän lintua, oli melskettä ja melua Håtunan kuninkaankartanossa.
Syyskuiset lehdet alkoivat varista ja peittää maata keltaisella verhollaan. Vain lepät kuvastivat vielä tummaa vehreyttänsä Mälarin lahteen. Hunhammarista päin souti joukko veneitä, ja ensimäisessä niistä olivat herttuat Eerikki ja Valdemar. Ei ollut vielä vuottakaan kulunut siitä, kun he olivat puhuttaneet veljensä vangitsemaan jalon kasvatusisänsä, Torkkeli Nuutinpojan.
Kuningas Birger, joka vietti juhlaa Håtunassa ja oli juuri käymässä pöytään, otti heidät hyvin vastaan ja toimitti heidän miehensä vierastaloon. Siellä varustautuivat kutsumattomat vieraat salaa aseilla ja illalla ryntäsivät he talosta ja vangitsivat ja raahasivat mukaansa sekä kuningattaren että kuninkaan. Kuningatarta juoksuttivat he vielä pitkät matkat hevosten välissä.
Arvid Smålantilainen, uskollinen hovimies, sai kahakan temmellyksessä siepatuksi syliinsä Birgerin kuusivuotiaan pojan Maunun ja paetuksi. Hän nosti pojan väkeville hartioilleen ja viihdytti häntä parhaansa mukaan. "Pikku herttua", sanoi hän, "ei tuo ole metsälintu, joka illalla käy levottomaksi ja läiskii siipiään. Minä kuulen väsyneiden hevosten huohottavan aivan takanamme, mutta minä tiedän polkuja, joille ei kukaan osaa meitä seurata. Pitkä on matka läpi erämaiden ja yli järvien enosi, Tanskan Eerikki Menvedin, luo, mutta minä kannan sinut sittenkin sinne, niin että pääset turvaan. Hän sinusta kasvattaa ritarin."
Päivän koittaessa heittäytyi Arvid väsyneenä hetkiseksi sammaliin ja nukahti. Silloin näki Maunu hyvin kummallisen näyn. Peikoilla oli siinä aivan lähellä asuinkumpunsa, ja siitä ilmestyi pieni tytöntypykkä, joka oli suloisin olento, mitä voi ajatella. Vaikkei hän näyttänyt juuri Maunua vanhemmalta, täytyi hänen kumartua, jottei satuttaisi päätänsä käytävän multakattoon. Hän levitteli kääpiöiden kankaita nurmelle valkenemaan, ja ne kimaltelivat ja välkkyivät ja olivat niin ohuita, että puolukat paistoivat niiden läpi.
Siinä oli Cicilla, talonpojan tytär, jonka peikot olivat varastaneet. Entistä kotiansa ei hän enää lainkaan muistanut, mutta maahiset olivat kastaneet hänet sannalla omaan tapaansa ja antaneet hänelle pienen hopeamaljan kumminlahjaksi. Ne pelkäsivät kovin ukkosta ja uskalsivat ulos vain pilvisäällä, jolloin aurinko oli peitossa, mutta kummussaan kisailivat ne iloisesti ja olivat tyytyväisiä.
Tyttönen piti Maunua kääpiönä, joka oli tullut vieraisille ja ojensi hänelle kätensä. "Käy sisään", pyysi hän. Maunu ryömi silloin hänen kanssaan kumpuun, ja maahiset panivat pöydälle pieniä juomasarvia ja astioita, joissa oli kallio-imarretta ja kuivattuja marjoja. Jokaisessa astiassa oli vain yksi marja.
"Minua ei peijaa kukaan", sanoi peikkojen kuningas ovelan näköisenä, täytettyään parisen kertaa sarvensa muutamilla tipoilla makeata vierrettä, jota oli käyty taloista näpistelemässä. Sarvi ei ollut suurempi lapsenhansikkaan pikkusormea. "Minä olen niin vanha, että olen nähnyt kahden ikämetsän lahoovan, ja tiedän myös, kuka sinä olet, pikku herttua. Koko maa on kerran oleva sinun, jos vain saat elää. Minne sinä nyt ratsastat kaksijalkaisella hevosellasi?"
"Eerikki Menvedin luo", vastasi Maunu.
"Onko se joku rikas talonpoika?"
"Ei suinkaan, peikko-ukkoseni. Eerikki Menved on ritarikuningas.
Muistelehan, mitä olet kuullut kerrottavan iso-isästäni, kuuluisasta
ritarista Maunu Latolukosta. Siitä pääset selville, millainen se
Eerikki Menvedkin on."
"Koetetaan, koetetaan", vastasi ukko ja siveli partaansa. "Tämä tyttönen tässä ei sekään ole meidän maahisten tytär, ja hän kasvaakin niin rutosti, ettei hän kohta enää sovi maamajaamme. Miten on meidän silloin menetteleminen? Ikävintä teissä ihmislapsissa on, että te kasvatte niin suuriksi."
"Minä saanen kai tulla noutamaan hänet täältä", huusi Maunu niin kovaa ja rohkeasti, että uskollinen Arvid heräsi. Pelästyneenä tarttui hän suojattiaan jaloista, jotka näkyivät kummusta ja nosti hänet selkäänsä. Mutta Maunu piirteli tuon tuostakin tikarillaan merkkejä kuusenrunkoihin.
Cicilla seurasi murheellisin katsein uutta leikkitoveriansa, kun tämä katosi puiden taa. Ensikerran oli hän nyt nähnyt ihmisen, ensikerran siitä, kun hän oli alkanut kasvaa. Ja nyt ymmärsi hän, että hänellä itselläänkin oli ihmisen sielu. Siitä hetkestä lähtien ei hän enää viihtynyt köntysmäisen kääpiökansan parissa, vaan kuljeskeli usein yksinään.
Eräänä iltana otti hän hopeamaljansa piilostaan. Peikot olivat sanoneet: "Jos sinä joskus haluat saada vastauksen kysymykseen, jota sinä hartaasti ajattelet, niin mene silloin juuri päivän ja yön erotessa toisistaan lähteelle, mistä ei kukaan ihminen ole vielä juonut ja täytä maljasi vedellä." Hän tiesi kyllä, missä semmoinen kirkas ja tyyni lähde oli korkeiden kallioiden välistä löydettävissä. Varovasti taivutti hän sananjalat sivulle ja täytti maljan ikiselkeällä vedellä.
Silloin alkoi maljan pohjasta tuikkia omituinen kimallus, ja ikäänkuin pienestä akkunaisesta näki hän ihanaan saliin, joka oli täynnä ritareita. Muuan jalon näköinen ylimys, jonka piirteet olivat hyvin murheelliset, istui kunnia-istuimella ja piteli Maunua polvillaan. "Tuo on varmaankin Eerikki Menved", ajatteli hän. "Nyt on Maunu saanut hyvän isän. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi minut unohtanutkin." Kunnia-istuimen edessä seisoi Arvid Smålantilainen ja kertoi itkien jotakin. Cicilla kurottautui paremmin nähdäkseen, mutta samassa sammui viimeinenkin päivänsäde kuusten latvoista, ja vesi kuvasti vain tyhjän, kylmänharmaan taivaan. Silloin pisti hän maljan vyöhönsä ja nyyhkytti itsekseen: "Raskasta on istua yksinään, kun aurinko metsässä kulkee."
MÄRTA-KUNINGATAR NAURAA.
Birgeriä ja hänen kuningatartansa pidettiin vankeina Nyköpingin linnassa, mutta kun Eerikki Menved varustautui ritareineen tulemaan heidän avukseen, pääsivät he vapaiksi. Mutta epäsopu vallitsi yhä veljesten kesken, ja herttuat ottivat Birgeriltä suurimman osan hänen valtakuntaansa. Riideltyään sitten monet Herran vuodet, päättivät he vihdoin kaikki yhteisesti, että nyt piti tuleman heidän välilleen rauha ja sopu. Mutta kuningatar Märta uneksi hiljaisuudessa tykkänään toista. Hän halusi keksiä koston, jota ei hevin unohdettaisi, ja siksi lähetti hän sanan noita-akoille metsään. Trulla-Ho pani silloin suitset vasikan päähän ja ratsasti Nyköpingin linnaan.
Siellä vietiin hänet vankilaan. Portailla tuli kuningatar häntä vastaan, sylissä seula, joka oli täynnä riepuja. Hänen takanaan seisoi Birger kädet polvien välissä, hehkuen uteliaisuutta. "Jos sinussa on vähänkin noidan vikaa", sanoi kuningatar, "niin ammu taikanuoli herttua Eerikkiin, niin että hän kaatuu maahan ja kuolee!"
Trulla-Ho teki silloin rievuista nuken, jonka hän kastoi sannalla Eerikiksi, ja sitten tuotiin hänelle joutsi ja leppänuoli. Mutta kun hänen piti ampuman tuhoava nuoli nukkeen, risahti joutsi. Hän änkytti: "En voi. Suo anteeksi, Märta-kuningatar, en voi. Herttua on vihitty ritari, häneen ei minun nuoleni pysty." Kuningatar heitti vihoissaan seulan maahan. "Pysy sitten siellä, missä oletkin. Minä keksin itse paremman keinon", sanoi hän ja hävisi kuninkaan kanssa linnaan.
Alhaalla holvissa oli paljon noita-akkoja ja muita vankeja. Päivät päästään seisoivat he ristikko-akkunassa ja ulisivat ja kerjäsivät leivänpalaa vahtimiesten kulkiessa ohi. Siinä saivat he myös kuulla uutisia kaikista tapahtumista, ja puheina eivät olleetkaan nyt mitkään tavalliset asiat. Herttua Valdemar, joka ei pitkään aikaan ollut tavannut heimolaisiansa, tuli vihdoinkin vieraisille heidän luokseen, ja kun hänen piti jälleen matkustaman pois, seisoi kuningatar hevosen vieressä ja pyyhkieli silmiään. "Unohtakaamme kaikki vanhat vihat", nyyhkytti hän. "Suuresti surettaa minua, sano niin Eerikille, että Birger ja minä niin harvoin saamme tavata häntä. Jumala tietäköön, että minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni."
Valdemar toi siis kerran Eerikin mukanaan, ja vähää ennen joulua ratsastivat molemmat veljet linnanportista sisään. "Varoituksia ei ole puuttunut", sanoi Eerikki ja kopahutti veitikkamaisesti miekkaansa. "Se vain virkistää ritarisydäntä ja tuo kemuihin mainion janon. Anna pienten piipattaa!"
Birger tuli heitä portailla avosylin vastaan ja johdatti niin kumpaisenkin kädestä pitäen ylös saliin. Juhlapukuiset palvelijat kantoivat viiniä ja simaa ja lukemattomia ruokalajeja, ja kynttilöitä ei voitu laskea. Ja niin alkoivat Nyköpingin pidot torventoitotuksin ja rummunpärinöin.
"Kuka nauraa?" kyselivät vangit toisiltaan alhaalla holvissa. "Harvoin saa kuulla naurettavan niin paljon ja niin sydämellisesti." Trulla-Ho vastasi: "Minä tunnen äänen. Se on Märta-kuningatar. Sama, jonka muutoin on niin vaikeata hymyillä! Aavistanpa kyllä, mitä kuningas tänä iltana pani mesijuomaan. Sen mausteen sai hän minulta."
Kun tuli myöhä, menivät herttuoiden miehet majapaikkoihinsa kaupunkiin, mutta heidän satulansa ja varustuksensa ja aseensa jäivät linnan tupaan. Drotsi Brunke kuljeskeli avainkimppu vyössään julmana, pelkäämättömänä, käskevänä, mutta Birgerille uskollisena. Hänen vaatteensa olivat pöhöllään, kuin olisi hän lyönyt selkäänsä neljät turkit, koukkunenä heilui korkealla ilmassa ja kypärä valkoisine sulkatöyhtöineen luisui alas niskaan. Kun viimeinen mies oli poistunut linnasta, sulki hän portin. "Kuningas Birger", sanoi hän samassa, sillä hän näki varjon liukuvan ohitseen muuria pitkin. "Täällä sinä harhailet neuvottomana pitkin pihoja ja jäähdytät otsaasi, siksi kunnes unohdat koston, jota hiljaa vannoit yhä uudelleen jokaisella simakulauksella. Iske tänä yönä. Muuten ehkä olet sinä seuraavissa pidoissa se, joka lyödään rautoihin."
Hän pisti kätensä kuninkaan kainaloon ja vei hänet muassaan linnaan. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Vangit luulivat, ettei mitään enää tapahtuisikaan sinä yönä, ja alkoivat kahmia kokoon olkia yösijakseen.
Silloin leimahtivat yht'äkkiä soihdut herttuain makuukammion käytävässä, ja miekat kalisivat toisiaan vasten. "Herkeä, herkeä, veli Valdemar, tässä ei auta tappelu!" kuului Eerikki huutavan. Pian astelivatkin herttuat vankilan rappuja, vartioiden ympäröiminä, paljain jaloin ja sidotuin käsin. He olivat sipaisseet takit ylleen, mutta muita vaatteita ei heillä ollut, ja heidän takanaan kiljui Birger tuijottavin silmin: "Muistatteko Håtunan temppua, muistatteko Håtunan temppua!"
Heidät suljettiin holviin, ja päivän sarastaessa tuotiin sinne myös heidän miehensä kaupungista. Kaikki, noin parikymmentä kappaletta, kytkettiin samaan hirteen. Pihalla oli aika markkinat. Siellä istui koko linnan väki piirissä lyömässä arpaa heidän hevosistaan ja varustuksistaan. Toiset tutkistelivat heidän matkasäkkejään. Kuningas Birger paukutti käsiään ja huusi kuin hullu: "Siunatkoon Pyhä Henki kuningatartani! Nyt on Ruotsi minun!"
Seuraavina päivinä kuiskivat Brunke ja kuningatar monta häijyä neuvoa hänen korvaansa. Vihdoin muutatti hän veljensä vielä kamalampaan vankilaan tornin syvimpään luolaan paljaalle kalliolle. Heidät kahlehdittiin muuriin kummallekin puolelle haisevaa vesilätäkköä. Ja kun pölkkyjä uudelleen lyötiin Eerikin jalkoihin, lensi säle hänen silmäänsä, niin että veri valui pitkin poskea.
Vangit näkivät ristikko-akkunastaan, miten Birger ratsasti linnasta asejoukkoineen, mutta kun hän palasi takaisin, oli hänen naurunhalunsa loppunut. Tukholmassa olivat porvarit sulkeneet kaupungin portit hänen nenänsä edestä ja ajaneet hänet pakosalle yli pohjoisen nummen. Kylästä kylään, talosta taloon oli lentänyt huhu Nyköpingin pidoista ja herttuain kovasta kohtalosta. Heidän ystävänsä, Matti Kättilmundinpoika ja laamanni Birger Pietarinpoika Finnstadista ja muut valtakunnan jaloimmat miehet nostattivat rohkeasti länsigötalaisia, upplantilaisia ja smålantilaisia kapinaan.
Birger seisoi linnansa pihalla olkapäät koholla ja tempoili rautahansikkaitaan. Väliin loi hän katseensa alas santaan, väliin ylös pilviin. "Satuloikaa hevoset", käski hän epävarmasti. "Stegeborgissa on lujat muurit ja hyvä satama purjelaivoille, jos lopultakin kävisi kehnosti. Minä halveksin vihollisiani ja kaikkia entisen maani asukkaita."
"Halveksunta" — Brunke asettui hänen eteensä kädet puuskassa — "on heikkojen miesten ja velttojen huulten sana. Sitä käyttävät eniten ne, jotka ovat saaneet häpeän haltuunsa ja jotka eivät voi mitään muuta vastata. Se on hävinneen sana, eikä koskaan voittajan. Ole iloissasi, että minä osaan käytellä miekkaani silloin, kun sinä mielettömänä pelosta kömmit hevosesi selkään, halveksiva hymy huulillasi ja pakenet täyttä laukkaa."
"Hän luulee minun epäröivän", mutisi Birger ja kääntyi poispäin. Kasvot hehkuvan punaisina meni hän sitten torniin ja käänsi avainta useampaan kertaan lukossa, siksi kunnes ovi oli täydellisesti suljettu. Sitten singahutti hän kiukkuisen voimakkaasti avaimen jokeen, joka tummana ja syvänä juoksi siellä jyrkän vallin juurella.
Haudan hiljaisuuden vallitessa nousi hän sitten hevosensa selkään, asettui kuningattaren ja Brunken väliin ja kiiruhti pois koko hovinsa kanssa.
Vielä jonkun aikaa kuulivat vangit herttuain puhelevan keskenään alhaalla holvissa, mutta sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Silloin oli täysi kesä, ja kapinallisen sotajoukon aseet välkkyivät jo läheisillä kukkuloilla. Linnanpäällikkö mursi silloin tornin lukon ja toi holvista herttuain kuihtuneet, hengettömät ruumiit. Ne pantiin paareille, jota peitti kultavaate. Sitten vietiin ne piirittäjäin nähtäville, jotta he voisivat omin silmin vakuuttautua siitä, että heidän taistelunsa nyt oli turha. Oliko tuo tuossa ylväs herttua Eerikki, joka virui siinä niin vanhentuneena ja ränsistyneenä? Kauhun valtaamina tunkeutuivat he paarien ympärille ja vannoivat, ettei koko Nyköpingin linnasta pitänyt jäämän kiveä kiven päälle.
Muutamat miehet nostivat paarit olkapäilleen ja kantoivat ne
Tukholmaan, missä herttuain lesket oleskelivat ja missä sitten
Maarianpäivänä vietettiin hautajaisia Isossa Kirkossa.
Piirittäjät tunkeutuivat sillävälin helposti Nyköpingin linnaan. Raivostuneet talonpoikaisjoukot panivat heti hävityksen alulle kirvein ja rautakangin, ja palosavu tuprusi. Vapautetut noita-akat kiipeilivät valleilla ja vaakkuivat ja kirkuivat kuin varikset ja poutahaukat. Leimuavin kasvoin istui Trulla-ho tornin harjalla ja lauloi:
Kuin kuiva kaarna palakoot
Sun, linna, seinäs jylhät!
Ne taasen uhmin nostakoot
Sun muuris uljaat, ylhät:
Mutt' voivotukset nousevat,
Kun myrskyt, viirit ulvovat,
Sun maastas huokaavasta
Ei surut, ruumissaattueet
Sun porteistasi puuttuneet,
Ei ennen eikä vasta!
MAUNU TULEE EERIKKI MENVEDIN RITARIT MUKANAAN.
Cicilla seisoi metsässä lähteen reunalla, hopeamalja kädessä. Hän oli kasvanut, ja kun hän nyt katsahti maljaan, hämmästyi hän kovin. Hän eroitti yhä selvemmin nuoren ritarin piirteet. Tämä ritari matkasi lukemattomien välkkyväin kypäräin seuraamana pitkin luikertelevaa polkua. Vaikka hän joskus peittyikin puiden taa ja vaikka monta vuotta oli kulunut, näki hän kuitenkin, että siinä kulki nyt hänen herttuansa. Hän katsoi ritariin niin kauvan, että tämä lopulta tunsi hänen katseensa ja antoi hevosensa laukata mielin määrin.
Silloin kätki tyttönen hopeamaljan vyöhönsä. Hän puristi kääpiöiden pieniä käsiä ja sanoi niille hyvästit, vaikka ne tuhrasivatkin itkua, sillä nyt oli hän kasvanut liian suureksi asumaan heidän ahtaassa luolassaan. Sitten suoriutui hän matkalle. "Hän ajatteli kuitenkin tullakseen takaisin", puheli hän, nähdessään hänen piirtelemänsä lovet puiden rungoissa. "Minullepa ne nyt saavat näyttää tietä." Monet niistä olivat jo kasvaneet umpeen, mutta miten olikaan, pian osui hän leveälle polulle. Ja siellä tulikin Maunu ja hänen kanssaan kuusisataa välkkyvävarusteista ritaria Eerikki Menvedin hovista.
Maunu hyppäsi heti satulasta ja tervehti häntä. "Sinä olet tervetullut", vastasi tyttö ujosti. "Täällä ei ole oikeuttarakastavain ihmisten ollut hyvä elää." Tyttö tuli totiseksi ja kuiskasi nopeasti: "Peikot ovat kertoneet minulle kaikki. Isäsi, suurin konna Folkungein suvussa… hänen tähtensäkö sinä tulet?"
"Hänhän on kuitenkin isäni", sanoi Maunu ja katsoi maahan. "Kaikki ovat hänet hyljänneet ja hänen tähtensä ja valtakuntani tähden tahdon ja täytyy minun taistella."
Tyttö näki, että nuoren, kultakruunuisen neitosen kuva oli maalattu hänen kilpeensä, mutta väkipuukon iskut olivat pahasti tärvelleet kuvan. Maunu huomasi tytön kummastelun. "Ne kihlasivat minut norjalaisen Ingeborg Haakonintyttären kanssa, joka aikaisemmin oli määrätty Eerikille", sanoi hän ja rypisti kulmakarvojaan. "Mutta Eerikki otti hänet jälleen pois minulta, ja silloin hakkasin minä hänen kuvansa pois kilvestäni. Nyt on hän Eerikin leski. Kaikki ne ryöstivät minulta, morsiamet ja valtakunnat."
"Miksi sitten pidät tuota kilpeä?"
"Muistaakseni, millä tavalla he ovat leikitelleet minun kanssani. Minä sanon sinulle, että jos yksi ainoakin ihminen pysyisi minulle uskollisena minun itseni takia ja vaikka se olisit sinä, Cicilla, paikatussa oravannahkanutussasi, silloin tietäisin, kenet minä voiton päivänä istuttaisin viereeni kunnia-istuimelle."
Hän kohotti kolme sormea, ja kirkas hohde valaisi hänen otsaansa. Sitten hyppäsi hän taas hevosensa selkään ja ratsasti pois sotureineen. "Vaeltavan ritarin sana on kuin kesäpilvi", hyräili tyttö itsekseen ja jatkoi matkaansa.
Tiellä vallan vilisi kerjäläisiä. Muuankin laahautui eteenpäin laudanpalasten avulla, toinen lynkytti puujaloilla, mutta muutamat soittivat ja kuljettivat karhuja, jotka osasivat tanssia. Väliin tuli hänen vastaansa satapäinen kerjäläislauma, jolla oli erityinen päällikkö. Päällikön piippalakkiin oli neulottu punainen riepu. Havaittuaan Cicillan erinomaisen kauniiksi, ottivat kerjäläiset hänet mukaansa ja panivat hänet laulamaan taloissa ja markkinoilla.
Minne hän tulikin, kaikkialta kuului hiljainen ihastuksen sorina, eikä vähimmin Stegeborgin piirittäjäin joukosta. Kuningas Birger oli noussut laivaan Brunken ja kuningattaren kanssa ja paennut Gottlantiin, mutta herttua Maunu ja Eerikki Menvedin urheat soturit oli suljettu linnoitukseen. Cicilla tunsi hänet usein, kun hän seisoi siellä ylhäällä vallilla, yhdeksäntoista vuotiaana ja solakkana, pitkä, vaalea tukka kahtaalle suittuna. Mutta joka kerralta oli hänen muotonsa tullut murheellisemmaksi, sillä nälkä ja taudit raivosivat muurien sisäpuolella. Miten mielellään olisikaan Cicilla ojentanut hänelle jonkun niistä marjaropeista, joita hän ja toiset kerjäläisnaiset kanniskelivat ympäriinsä piirittäjäin leirissä, mutta sitä hän ei voinut.
Sillävälin hankki Brunke muutamia gottlantilaisia veneitä ja naulasi lautoja suojaksi niiden partaita pitkin. Sitten vei hän kuningas Birgerin viimeiset soturit niihin ja toimitti myös mukaan useita täpötäysiä ruokatynnyrejä. Mutta kun hän purjehti Itä-Götan karien välitse, joutuivat hänen laivansa piirityksiin ja ne poltettiin. Hänen itsensäkin täytyi hypätä veteen ja niin joutui hän vangiksi. Maunun ja hänen nälkiintyneen väkensä ei auttanut muu kuin avata linnan portti ja antautua. Kun hän ratsasti linnasta, ojensi hän kätensä Cicillaa kohti, mutta voittajat pistivät keihäänsä väliin. Vaikka he olivat luvanneet hänelle suojaa ja turvaa, veivät he hänet kuitenkin vankina Tukholman torniin. Yhdentoistatuhannen neitsyen päivänä kokosi Matti Kättilmundinpoika, joka oli valittu valtionhoitajaksi, muut herrat tuomitsemaan häntä. Sinä päivänä oli tasan viisikymmentäneljä vuotta kulunut siitä, kun Folkungein isä, mahtava Birger Jaarli voittorikkaan elämänsä jälkeen veti viimeisen henkäyksensä.
Elämä muuttui nyt hiljaiseksi Stegeborgin ympäristössä, sitten kun piiritetyt olivat laskeneet aseensa ja kerjäläisjoukkojenkin täytyi vähitellen kaikkoutua toisille markkinoille, missä oli liikettä ja vilkkautta ja missä sopi toivoa runsaita almuja. Hitaasti vaellettiin kaupungista kaupunkiin. Vihdoin, eräänä kirkkaana syyspäivänä, pistivät Tukholman korkeimmat huiput näkyviin kukkuloiden takaa. Metsän peikot eivät olleet opettaneet Cicillalle ristinmerkkiä, ja sentähden rupesi hän vapisemaan kuullessaan nunnien laulun pyhän Klaaran luostarista. Sateiden liottaman tien poskessa oli hiekkakumpu, jonka harjalla törrötti hirsipuita. Siellä oli Brunke mestattu palkaksi pahoista neuvoistaan Nyköpingin pidoissa. Ohi-ajavat kuormankuljettajat olivatkin ristineet kukkulan Brunkevuoreksi. Mutta nyt teki tie mutkan, ja Tukholma näkyi muureineen ja torneineen ja viherjöitsevine turvekattoineen. Cicilla, joka muutenkin tapasi hiljaa ja ajatuksissaan kulkea muiden perässä, oli nytkin joukkueen viimeinen. Hän ihastui niin tästä äkkinäisestä näystä, että hän iloisena kiiruhti käyntiään. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänet Pyhänhengensaarella pysäytti suuri kansanpaljous.
Sotamiehiä oli asettunut maahan levitetyn maton ympärille ja muodostivat niin keihäillään jonkunmoisen piikkiaidan. Piikki-aidan sisältä kuuluivat sanat: "Herttua Maunu, astu sovittamaan, mitä isäsi on rikkonut!" Tyttö koetti kurottautua paremmin nähdäkseen, mutta samassa hänen silmänsä pimenivät ja hän vaipui polvilleen. "Hän on viaton!" huusi kansa. "Hän on vain taistellut isänsä ja perintövaltakuntansa puolesta. Pitääkö hänen nyt niin nuorena kuoleman?" Miekka välähti. Neljä ritaria nosti sitten kuningas Birgerin kuolleen pojan paareille ja peitti hänet kultakankaalla. Laulavien pappien ja kynttilöitä kantavien munkkien saattamina veivät he hänet harmaiden munkkien kirkkoon, missä paasi oli poistettu Maunu Latolukon haudalta.
Kuningas Birger oli kuningattarineen paennut Tanskaan, mutta Eerikki Menved kuoli voimansa päivinä keskellä unelmiaan. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli hänen kuningattarensa Ingeborg, Birgerin sisar, päättänyt pettymyksistä rikkaan elämänsä, eikä hän ollut lahjoittanut puolisolleen poikaa. Hyljättynä, maattomana, ystävittömänä, vajosi Birger, saatuaan sanoman poikansa kuolemasta, omantunnontuskiin ja suruun, ja jo seuraavana vuonna löi hänen viimeinen hetkensä. Hänen leskensä eli hänen jälkeensä vielä kaksikymmentä synkkää, yksinäistä vuotta, ja molemmat saivat viimeisen leposijansa Eerikki Menvedin kuningattaren viereen Ringstedin kirkkoon.
Päivä päivältä kasvoivat kerjäläislaumat Tukholmassa. Vaikerrellen kulkivat he pitkin katuja ja leiriytyivät myttyineen ja pusseineen torille tai kaupungin porttien ulkopuolelle. He puhuivat hädästä, joka levisi ympäri maan ihmisten syntien rangaistukseksi. He ennustivat kauhun aikaa, jolloin pienimmänkin lapsen ilo oli vaikeneva ja jolloin jokaisesta talosta oli kaikuva itku ja valitus. Kirkot olivat täynnä uhraavia ja rukoilevia, jotka anoivat taivaan armoa ja jotka pelkäsivät maailmanloppua.
Kovin aikaisin vanhentuneena ryysypuvussaan seurasi Cicilla kerjäläisiä ovelta ovelle, eikä hän enään ollut tarpeeksi kaunis esiintymään laulajattarena. Iltana muuanna seisoi hän muiden joukossa erään talon porttikäytävän edustalla, missä eräällä kuuluisalla kuparisepällä ja kellonvalajalla oli työpajansa. Hänen partansa oli harmaa ja suippopäinen, hänen mekkonsa musta. Hänen kuiskailtiin löytäneen viisaidenkiven, sekä voivan sulattaa kultaa kirkkaaksi juomaksi, joka paransi kaikki taudit. "Oi Demokritos, oi Pytagoras, oi sinä Rajmundus Lullus!" mumisi hän ja kohotti kätensä laudakkojen metallipalasia ja pulloja kohti. Ne olivat kuuluisain oppineiden nimiä, mutta kansa luuli niitä loitsuiksi ja koki painaa mieleensä nuo oudot sanat.
Nyt puuhaili hän korkeaa, seitsenhaaraista kynttilänjalkaa, joka piti pystytettämän Isoon Kirkkoon Eerikin ja Valdemarin hautajaisten muistoksi. Alimmaksi piti siihen tuleman Folkunga-leijonia, ja hän valoi niitä parhaillaan. Lakkaamatta vaelsi pajaan miehiä ja vaimoja, jotka heittivät pieniä paloja tinaa ja kuparia sulatusuuniin. Kun sitten tulivirta vihdoin pienestä pohja-aukosta virtasi valinkaavioon, polvistui mestari kaikkine apulaisineen. "Jumala antakoon Folkungein sieluille rauhansa ja armonsa!" rukoili hän kädet ristissä.
Kerjäläisten joukossa syntyi silloin elämää. Cicilla tunkeutui myös valkoisen hohteen piiriin, niin että hänen kasvonsa loistivat kirkkaan kalpeina. Vyöstään koperoi hän näkyviin hopeamaljan, ja kaikki ihmettelivät, miten hän oli jaksanut niin monina puutteen ja nälän vuosina säilyttää moisen kalleuden. Se oli hänen ainoa omaisuutensa maailmassa, ja hiljaa, sanaakaan sanomatta, päästi hän rakkaudenlahjansa solahtamaan tulivirtaan. Silmänräpäyksen kimalsi vielä hopea valkoisenhohtavana, mutta sitten sekaantui se hehkuvaan vuohon. Siihen se katosi, niinkuin oli hänen kurja varjo-elämänsä jälkeä jättämättä kadonnut mahtavain taisteluihin. Hän otti päästään paikatun tanunsa ja häipyi pimeyteen, eikä kukaan enää kuullut hänen vaiheistaan.
Seitsenhaarainen kynttilänjalka seisoo nyt Tukholman Ison Kirkon alttarin edessä. Kun sen jalan kynttilät palavat ja säteet muodostavat ikäänkuin orjantappuraseppeleitä, ajatelkaamme silloin joskus onnettomia Folkungeja ja heidän kohtalokaan!
XX.
JOULU-YÖ FINNSTADISSA.
Käggleholmassa Väringen-järven rannalla Närkessä asui herra Gudmar Maununpoika. Hän istui mieluimmiten pikarin ääressä tai hevosen selässä ja eräänä jouluiltana ratsasti hän järven jäälle, eikä tullut takaisin. Seuraavana joulu-iltana kuului kavioiden töminää pihalta. Hänen vaimonsa hyppäsi ovelle muiden tuvassa-olijain mukana ja huudahti iloissaan: "Kas, herra Gudmar!" Mutta samassa hevonen käännähti ja potkaisi kolme, neljä seinähirttä sisään. Sitten karahutti herra Gudmar tiehensä, eikä häntä sen koommin nähty.
Kun joulu kolmannen kerran lähestyi, sanoi vaimo pojalleen Ulville: "Finnstadissa Roslagenin puolessa asuu kunnianarvoisa, mahtava Tiundalandin laamanni Birger Pietarinpoika. Hän on nyt leskimies, mutta minä tiedän, että hänen pikku tyttärensä Birgitta tulee viipymään juhlat kotonaan. Pian on hän kolmentoista, ja sinä kahdeksantoista. Ja nyt ilmoitan sinulle jotakin. Autuas isäsi ja herra Birger puhuivat usein teidän avioliitostanne. En tahdo estää sinua itse ensinnä tapaamasta häntä. Ratsasta Finnstadiin! — Ulv, sano, millaisen vaimon sinä mieluiten tahtoisit?"
Ulv Gudmarinpoika, joka tuli hiukan isäänsä, näpähytti sormiaan ja vastasi: "Hei, äiti! Hänen pitää oleman säteilevän iloisen ja hänen pitää antaman minun laulella pikarin ääressä. Hei, hei, äiti! Hänen täytyy jaksaa tanssia minun kanssani aina auringonnousuun asti!"
Ja niin hän hyppäsi satulaan ja ratsasti Finnstadiin.
Finnstadin taloryhmä oli mustaksi tervattu ja synkkä. Sitä ympäröivät pakanuudenaikaiset kiviröykkiöt ja luolaisat vuorenlouhikot ja sinne tänne viskellyt kallionlohkareet. Orjat olivat vapautetut, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi suomalaista syntyperää ja ne taisivat taikoja ja kaikenlaisia muita noitakeinoja. Uskollisia kuin kulta olivat he isännälleen, ja lapset pitivät heistä paljon, mutta hänen selkänsä takana oli heillä omat uskonsa. Iloisina kumartelivat he uudenvuoden kuulle, mutta he eivät kaataneet hirsiä täydenkuun aikana, sillä silloin olisi tullut syöpäläisiä uuteen taloon. Jos joku talonväestä kuoli, sitoivat he hänen jalkansa nuoralla, jottei hän pääsisi kummittelemaan, ja he heittivät tulikekäleitä ruumissaattueen jälkeen. Kiristuorstain aamuna ennen lintujen heräämistä pesivät he lapsia kaivolla, jotta ne pääsisivät pisamista, ja pitkänäperjantaina antoivat he niille vitsaa. Hinku-yskän paranteiksi panivat he ne juomaan hevosenkaviosta. Jos lapset pudottivat hampaan, heitettiin se oikopäätä tuleen. Muuten ei käynyt hyvin. Hiustukot menivät samaa tietä, mutta ensin tuli puhaltaa niihin seitsemän kertaa. "Lapset, lapset", varoittivat suomalaiseukot, "on kovin vaarallista aivastaa pohjoista kohti". Ja tupaan he huusivat: "Tytöt, älkää koskaan kerikö vastapäivään!" Hammassärkyä korjasivat he katajapuikolla, joka pantiin entiseen paikkaansa takaisin, ja jos painajainen heitä vaivasi, hypähtivät he vuoteeltaan ja pistivät hiilen ihon ja paidan väliin. Nyt, kun joulupuuhat olivat kiireimmillään, oli heillä paljon hääräämistä. Vanhin suomalaiseukoista asettui keskelle salia, pesuhuiska kainalossa, ja sanoi Birger Pietarinpojalle: "Halot räiskivät, ja kissa istuu tuolilla ja pesee silmiään. Se tietää pitkämatkaisia vieraita. Kukahan nyt tulee?"
Ankara laamanni veti naamansa veitikkamaisempaan hymyyn kuin tavallista, mutta ei vastannut sanaakaan. Ja pian tuli vakavampiakin asioita mietittäväksi.
Nälkävuosia oli tullut maahan Maunu Latolukon poikain pitkien riitojen aikana. Talvi oli ankara, ja susiparvia kuljeskeli metsien laiteilla. Arpakapula veistettiin ja lähetettiin kiertämään, ja pantiin toimeen ajometsästys keihäin, ja viritettiin sudenverkkoja. Ajo kävi kimakoin kiljumisin ja torventörähdyksin, ja heti kun susi oli saatu hengiltä, kokoontui väki sen ympärille ja lauloi virren. Mutta niin monta harmaaturkkia kuin nytistettiinkin, yhtä monta verenhimoista kitaa huohotti vielä pensaikoissa.
Kun ajomiehet tulivat sudenverkolle, kauhistuivat he ja huusivat:
"Täällä ei olekkaan susia, täällä on ihmissusia!"
He näkivät edessään kyyristelevän muutamia puolialastomia, sudennahkoihin kietoutuneita miehiä. Ne heiluttelivat ruumistaan ja kirskuttelivat hampaitaan aivan kuin sudet. "Ne ovat sodan aikana kodittomiksi joutuneita ihmisiä", sanoi kappalainen ja meni hakemaan alttarikirjaansa. "Onnettomat! Ne ovat niin kauvan kulkeneet metsiä louskuttavat sudenkidat kintereillään, että ne ovat kadottaneet järkensä ja muuttuneet itsekin susien kaltaisiksi." Hän koetti manata niitä rukouksin ja luvuin, mutta siitä ei ollut apua, vaan yrittivät ne purra häntä, silmät säkenöiden. Silloin ripusti hän lehmänkellon rautakantimesta vaarallisimpain kaulaan. Kun sitten lehmänkello kalkatti hämärissä, tiesivät kaikki, että nyt siellä kulki ihmissusi. Orjat ja isännät lukitsivat silloin tupansa oven, tekivät ristinmerkkejä ja sytyttivät vihittyjä kynttilöitä.
Joulu-iltana, auringon painuessa laaksoihin, levitettiin pahnat Finnstadin salin lattialle. Hevoset olivat saaneet puhdasta kauraa ja muutkin koti-eläimet parempaa ruokaa kuin tavallisesti. Kahlekoira päästettiin ketjuistaan, ovi teljettiin huolellisesti, ja tyhjän sijan kohdalle pöydässä pantiin simakannu Jumalan enkeleille. Tämä yö ei ollut peikkojen yö, kuten pääsiäisenä, vaan nyt ajateltiin Betlehemin seimestä lähtenyttä uutta valoa ja auringon palaamista, mutta eniten ajateltiin kuolleita. Pöydänpäässä istui Birger Pietarinpoika vanhentuneena ja ryppyisenä ja luki kovalla äänellä nahkakirjasta lapsille ja hiljaa seisovalle palvelijajoukolle. Mutta väliin keskeytti hän lukunsa, ja kaikki kuulostivat vavahtaen ovelle, sillä tuon tuostakin olivat he eroittavinaan lehmänkellon kalkatuksen, joka kiiti ohi pitkin pehmeitä hankia ja häipyi yöhön.
Teille ja poluille kasaantunut lumi oli estänyt Ulv Gudmarinpojan matkaa. Lopulta hyppäsi hän hevosensa selästä ja jätti sen asemiestensä huomaan. "Joku kalkuttaa kelloa tuolla ylhäällä kirkonmäellä", sanoi hän. "Menen kysymään häneltä lähintä oikotietä." Kun hän saapui pohjanpuoleisen hautuumaanmuurin lähettyville, kaivoi siellä paraillaan ihmissusi itselleen hautaa. Se oli jo maassa olkapäitään myöten.
"Astu tänne alas, nuori vaeltaja", sanoi se ja tasoitti kuopan pohjaa lapiollaan, "niin vietämme joulu-yötä yksissä". Mutta Ulv heitti pelästymättä viittansa hautaan ja vastasi: "Ota viitta ja eväät, jotka löydät taskusta. Taidatpa tarvita molempia. Siitä hyvästä otan minä sinun kellosi, jotteivät asemiehet kadota minua kuuluvistaan, sillä nyt näen minä valonpilkettä Finnstadista." Sitten huusi hän tiellä odotteleville miehilleen ja lähti juoksemaan poikki peltojen kello kaulassa.
Kun hän kolkutti ovelle, taukosi lukeminen. Koko talo vaipui yht'äkkiä niin hiljaiseksi, kuin olisi se ollut asumaton. Hän kolkutti kiivaasti uudelleen, useita kertoja. Silloin kuuli hän kirkkaan lapsenäänen sanovan: "Isä, kenenkään ei ole vielä tarvinnut noin kauvan kolkuttaa ovellesi joulu-iltana. Kyllä sinä uskallat sellaisena iltana istua pöydässä kurjan ihmissudenkin seurassa."
Telkeet poistettiin. Avatussa ovessa seisoi pieni tyttö ja valaisi yöhön haaraisella kolminaisuuskynttilällä, jonka oli ottanut pöydältä. "Jumalan rauhaa, ihmissusi, ja astu sisääni" tervehti hän, mutta nyt vapisi hänen äänensä.
"Niin, nimeni on kyllä Ulv" [Ihmissusi ruotsiksi "varulv"], vastasi puhuteltu, "vieläpä Ulv Gudmarinpoika. Hei, jos sinä olet nyt se pikku-Brita, niin tuoppas tänne pikari! Ulkona paukkuu pakkanen, enkä ole ikinäni ollut pahemmassa kummitustenpesässä."
Tyttö kävi hämilleen ja meni istumaan veljensä Israelin viereen, mutta Birger Pietarinpojan kasvot synkistyivät. Silloin muisti hän ystävänsä, herra Gudmarin, ja ne monet hauskat koiran juonet, joita he olivat yhdessä tehneet nuoruutensa päivinä. "Paina puuta ja ole tervetullut", sanoi hän vihdoin. "En ollut niin aivan valmistumaton käyntiisi. Mutta heitä kello kaulastasi! Ulv, ystäväni poika, täällä Finnstadissa täytyy sinun oppia, että on olemassa muutakin iloa kuin pikarin."
Ja hän jatkoi lukemistansa. Ulvin ajatuksissa aukeni taivas taivaan jälkeen, ja valonhohtavat avaruudet kiertoilivat sädeseppelten lailla ympäri lumivalkoisten siipien vilinän. Mutta Finnstadin isäntä ei puhunut ainoastaan hurskaita, vaan myös oppineita sanoja taika-uskoiselle talonväelleen. Heidän sielujensa pimeys houkutteli häntä sitäkin enemmän levittämään valoa ympärilleen.
Kun hän oli painanut kirjan kiinni, hiipi Birgitta seinäpylväälle kaatamaan uutta öljyä Pyhän Neitsyen kuvan alla palavaan lamppuun. Ulvin täytyi auttaa häntä öljy-astian kannattamisessa. Hän olisi kyllä halunnut vaikka tuntikausin pidellä raskasta astiaa, vain saadakseen olla tytön läheisyydessä. Birgitta kohottautui varpaisilleen ja kurkisti lamppuun, ja valo hehkutti hänen poskilleen ruusu-ihanan ruson. Ulv ei uskaltanut puhutella häntä ja hän säpsähti, kun laamanni sanoi: "Paneutukaa olkiin, nuoret, mihin pääsette, ja levätkää hetkinen, siksi kunnes tuntiorja puhaltaa aamukirkkoon."
Israel kiersi kätensä Ulvin hartioille ja veti hänet kanssaan pehmeälle olkikuvolle seiniviereen. Siihen he istuutuivat, ja Israel kertoi kuiskaten halustaan kerran tulla ritariksi ja taistella ja kuolla ristinlipun juurella. Ulv kuunteli hänen kuiskutuksiaan kuin uutta, hurmaavaa satua, mutta hänen oli vaikeata kokonaan irroittaa katsettaan Birgittasta. Ja kuitenkin tunsi hän päänsä muuttuvan yhä unisemmaksi ja raskaammaksi, ja lopulta painuikin se rinnalle.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä saanut rohkeutta puhutella Birgittaa ja kuin olisi hän sanonut: "Miksi et istuudu, kuten me muut?" Tyttö vastasi: "Minä ajattelen pientä kirkkokaritsaa. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan kirkkokaritsasta?"
"Olen", vastasi hän. "Äiti kertoi kerran, että satoja vuosia sitten oli tapana kaivaa elävä karitsa maahan sille kohdalle, mihin alttari oli rakennettava. Ja joulu-yönä, jolloin kaikki kuollut herää eloon, hyppelee sekin karitsa pitkin kirkkoa." Silloin nousi Israel seisomaan ja kuiskasi: "Kaikista, sekä elävistä että kuolleista, olemme tänä pyhänä yönä huolehtineet, mutta kirkkokaritsan olemme kokonaan unohtaneet."
Ulv oli juuri vaipumaisillaan yhä sikeämpään uneen, mutta siinä horroksissaan oli hän näkevinään Birgittan ojentavan iloisesti käsiään hänelle ja Israelille. Vaikka tyttö oli väistynyt lampun valokehästä, paistoi hänen kasvoillaan yhä sama lämmin loiste. "Menkäämme kirkkoon viemään karitsalle makeita heiniä", sanoi hän.
Vanhemmat ihmiset olivat vaipuneet penkeille. Laamanni oli jäänyt paikoilleen pöydänpäähän, mutta hän oli kasvanut suureksi kuin jättiläiskuva, ja hänen harmaa päänsä suljettuine silmineen ulottui kattohirsiin asti.
Melkein samassa narahti jo lumi heidän jalkainsa alla. Valkoisia, karheita jyväsiä kiiteli ilmassa, ja kuu oli ylhäällä, vaikkei sitä juuri ensinkään näkynyt. Elävä ja kuollut suli yhteen tässä hämärässä kuten valo ja pimeys. Saunan ovi oli jätetty raolleen, jotta vainajat, jotka ennen olivat asuneet talossa, saisivat kylpeä joulukylpynsä. Muuan hiili hehkui vielä tuhassa. Vainajat olivat ripustaneet rääsyisen käärinliinan akkunaisen peitoksi, ja heidän jaloistaan oli varissut hiukan haudanmultaa lumiselle porraskivelle. Mutta nuo kolme lasta astelivat reippaasti ja heiluttelivat toinen toisensa käsiä.
Ulv kuuli navetan seinän läpi lehmän puhua mörähyttelevän ja kysyvän: "Joko nyt on pyhä hetki alkanut?" Kalinaa kuului etäisimmästä parvesta, ja toinen mörähtelevä ääni vastasi: "Ei vielä. Kuolleet ja elävät ylistäkööt silloin Herraa!"
Maakivellä vuoren juurella paloi tuli. Hautakummut olivat auki, niiden kultaiset tukipylväät paistoivat ja vanhat viikingit joivat maljoja pitkistä sarvista.
Mutta nyt olivat lapset ehtineet kirkonovelle. Israel veti esiin avaimen, joka oli häntä itseään suurempi ja painavampi, ja pisti sen lukkoon. Pieni valkoinen karitsa pakeni pelästyneenä keskikäytävää pitkin.
Birgitta istahti hiljaa kynnykselle, ja nyt näki Ulv, että hänen helmassaan oli heiniä. Vaikka oli sydäntalvi, tuoksuivat ne niin ihanasti kuin olisi ne tuotu suoraan kesäniityltä. Sipsuttavin askelin läheni kirkkokaritsa. Se viuhkoi hännännysäänsä, ravisteli hiukan villojaan ja paneutui sitten rauhassa ja perin tyytyväisenä syödä näpertelemään.
Silloin kävi värinä läpi kellojen, ja talojen yllä vilkahti valonhäivä. "Ulv", kuiskasi Birgitta. "Onko sinun isäsi tai oletko sinä koskaan tuntenut tällaista onnea pikarin ääressä? Nyt on pyhä hetki, sillä nyt syntyi Vapahtajamme. Nyt hyppivät kolminaisuuskynttilän liekit ilosta ja lehahtavat yhdeksi ainoaksi loimoksi."
Ulv olisi tahtonut raikuvalla äänellä huutaa äidilleen jotakin hyvää Birgittasta, vaikka tyttö olikin niin peräti erilainen kuin hän alkuaan oli ajatellut. Mutta äiti istui kaukana, kaukana kototalossa, ja Ulv mutisi hiljaa: "Luulenpa melkein nähneeni unta. Ja tuskin hennon minä kertoa sitä unta muille."
Oljet pistelivät häntä, kun hän liikahutti päätään. Hän huomasi yhä vielä nojaavansa salin seinään ihmeellisessä Finnstadissa, missä suomalaiseukot tassuttelivat puolipimeässä ja kokoilivat joulukynttilöistä vuotanutta vahaa, käyttääkseen sitä sitten paranteiksi kaikenlaisiin turmiin.
Birgitta oli polvistunut Neitsyt Maarian kuvan eteen ja liikutti rukoillen huuliaan, ja Ulvista tuntui niin rauhoittavalta hänen varjonsa väikyntä seinähirsillä. Hän oli vielä polvistuneessa asennossaan silloinkin, kun tunti-orja alkoi toitottaa aamukirkkoon. Silloin nousivat kaikki ylös ja kiiruhtivat matkaan.
"Ulv Gudmarinpoika", sanoi laamanni. "Ota Birgitta eteesi satulaan ja pysy hänelle uskollisena elämän kaikissa vaiheissa!"
Ulv nosti tytön eteensä hevosen selkään, ja hänen sydämensä löi. Hän uskalsi tuskin koskettaa hänen vaatteisiinsa, kun hänen oli pakko ratsastettaessa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen. Polkua kiemurteli pitkä jono soihtuja, ja näkymättömänä väikkyi jo Birgitan lapsellisen pään yllä pyhimyksen sädehtivä kruunu.
XXI.
MAUNU LIEHAKKO.
MORAN KIVILLÄ.
Peninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin ja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen kuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi keskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet. Sitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat kivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja uuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta halonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla kuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä saattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.
8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan. Laakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi maasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja täällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja munkkikirjaimia.
Siitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn kukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat ja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin ettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi saanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin kokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki, niin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.
Vihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista, upplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit valtakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista ymmärtäväistä talonpoikaa.
"Vapaasti saa jokainen teistä", alkoi hän, "huutaa sitä, jonka mieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa yhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan kunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella on nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä muistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään vankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni seisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne yli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan. Valitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia kuninkaita!"
Yksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja Matti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika käsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin arkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. "Pyhä valani on", vannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, "että rakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea vääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa ja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole halukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä kirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin minua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!"
Laamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan, ja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden. Silloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli ihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa ihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset smålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi nyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista rintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. "Mikä sinua surettaa, pikku-miestä", sanoi hän, "sinua, joka olet onnellisin koko Pohjolassa". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut teräspukeisten ritarien syleilyihin.
Herrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa ja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään. Pikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.
Kun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun vuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi kansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä arkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta säteilevässä kirkossa.
HERTTUATAR INGEBORG.
Tietä, joka Varbergin tienoilla kiemurtelee pitkin Hallandin rantakallioita, ratsasti usein muhkea ritari nuoren vaimonsa seurassa. Ritarin nimi oli Nuutti Porse, ja hänen uljas seuralaisensa oli kuninkaan äiti, nuori herttuatar Ingeborg Haakonintytär. Porse oli päässyt hänen suosioonsa, ja lopulta oli hän antanut ritarille kätensä ja luopunut leskeyshunnusta. Huimasti karahuttivat he orjantappurapensaiden ja kivien välitse. Usein puhelivat he taisteluistaan mahtavia herroja vastaan, jotka kulkivat suurine joukkoineen kaikki polut ja ryöstivät ja harjoittivat rauhattomuutta.
"Maassa, jossa lapsi hallitsee, ei voi järjestys vallita", sanoi rouva kerran ja tempaisi viittansa orjantappurapensaan pitelyistä. "Herttua Eerikki uneksi usein oman valtakunnan perustamisesta näille läntisille rannikoille, ja se ajatus viehättää minua hetki hetkeltä yhä enemmän."
Heidän palattuaan jälleen linnaansa Varbergiin, sytytettiin vahakynttilät, ja hovi kokoontui. Mutta keskellä ateriaa nousi rouva miettiväisen näköisenä pöydästä ja sulkeutui Porsen kanssa torniin neuvottelemaan. Liesipenkiltä kertoi hän isästään, Norjan kuningas Haakonista, ja siitä viisaasta tavasta, millä hän eläessään hallitsi maataan. Ikäänkuin haihduttaakseen erinäisiä ajatuksia luki hän sitten ulkomuistista kauniin Blanzeflor-tarinan, jonka äiti oli hänelle opettanut. Mutta kun hän oli päässyt kappaleen matkaa, haihtui juoni häneltä, ja hän laski otsansa käsien varaan. "Ei", huudahti hän, "en tule äitiini. Minua ei tyydytä satu. Anna minulle valtaa ja maata!"
Porse seisoi pöydän ääressä ja silmäili erästä uuden uutukaista lainakirjettä. "Poika-raukkasi", sanoi hän, "ei syntynytkään minkään onnellisen tähden alla, vaikka kansa niin pontevasti huusi Moran niityllä. Kultakruunu köyhyyden katteena! Folkungein korskeus ja urhotyöt ovat tyhjentäneet pussit ja arkut, ja pöyhkeyttään pöyhistyneet ritarit ovat vaarallisia. Nyt olisi oikea hetki koota nälkäiset sudet. Ah, olisipa minulla tuhannen kirkasta teräshaarniskaa!" Puhuessaan painoi hän uhmailevasti lainakirjeen alle suuren norjalaisen valtakunnansinetin, joka oli herttuattaren säilössä.
Mutta pian sytytettiin linnassa kynttilät juhlallisuuksiin, jotka eivät suinkaan olleet iloisia. Munkit asettuivat portaille ja pitkään riviin yli pihan ja mumisivat rukouksia kasvoille vedettyjen päähineittensä alta. Paareilla virui kylmänä ja kalpeana herttuattaren rakastettu Porse, jonka oli äkkiä tavannut sairaus ja pikainen kuolema. Lippu, jonka olisi pitänyt liehuman hänen uneksitun sotajoukkonsa yllä, riippui velttona ja raskaana tangossaan, ja ruumissaattueen etunenässä kulki musta ratsastaja. Kädessään piti hän Porsen miekkaa, kärki alaspäin — miekkaa, jolla piti valloitettaman kuninkaankruunu.
Toisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän ratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien vierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja lauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan, joka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla. Yli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti kummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet katujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan häntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se mahtoi merkitä.
Hänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka hänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. "Kunhan nämä vain saisivat elää!" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. "Pyhimykset minua, yksinäistä, auttakoot!" Ja sitten kohentautui hän entiseen ylpeään, pystyyn asentoonsa.
SUURI VALTAKUNTA.
Kun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan kuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua talvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.
Sörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin tammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa. Sitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja itägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina ja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen kuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli hiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.
Kuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan. Hovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan. "Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?" kyselivät talonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan, että kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan. "Antakaa minulle, ellei hän huoli", vastasi Maunu leppeästi ja hyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä kuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri sellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.
Mutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky ulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan yli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja ja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä taittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut, puolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia oli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella keinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo smålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina kuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta. Lumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt painuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti viittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen ympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen kotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli kokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.
Maunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa, voimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt pienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli käräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin lakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. "Maan mahtavat ovat unhottaneet, mitä ikivanha oikeus käskee", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat ehtineet perille. "Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja kuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki erilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden kielen."
Smålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes länsigötalaiset tulivat vastaan. "Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen auringossa", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä häntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat kelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se kuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa. Kukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman kristillisen ajan ijäkkäät kirkot.
Vihdoin kajahti Skarasta kuuluisa Cantabona-kello, ja koko kuninkaan seurue teki ristinmerkin. Kun kuningas sitten seisoi siniseen viittaansa puettuna tuomiokirkossa, julisti hän seuraavan lupauksen: "Isäni ja setäni sielujen rauhan tähden älköön kukaan mies tai nainen kauvempaa olko orjana, älköönkä häntä enää siksi kutsuttako. Niinkuin Jumala on meidät vapahtanut, niin on hän myös vapahtanut orjat."
Läpi aution Tivedenin kävi kulku närkeläisten ja västmanlantilaisten maahan, ja Sagåssa odottivat upplantilaiset laamanneineen. Finnstadin Birger Pietarinpoika makasi jo haudassaan Uppsalassa, mutta hänen poikansa, herra Israel, oli nyt laamanni ja seisoi totisena ritarimiekka kupeellaan. Nahkapukuiset lappalaispäälliköt olivat myöskin saapuneet etäisiltä tuntureiltaan. Sillä ylhäisellä siroudella ja omituisen miellyttävällä hymyllä, joka aateloi tämän vanhan kansan pienimmänkin liikkeen, tervehtivät he kuningasparia.
"Maunu, sinun valtakuntasi on avara ja kaunis", sanoi kuningatar, kun hän jälleen istui Tukholman linnassa ja nojasi leväten penkin tyynyjä vasten. "Ja kuitenkin ratsastit sinä vasta pienessä kehässä maan keskustaa", vastasi Maunu. "Meidän valtakuntamme ulottuu Laatokan järvestä yli Itämeren ja Ruotsin ja norjalaisten tunturien Länsimereen ja Skånen rannoilta Jäämereen asti." Mutta kun ei kuningatar vieläkään saattanut käsittää, kuinka suuri valtakunta oikeastaan oli, viittasi kuningas luokseen erään saarnaajamunkin, jonka nimi oli Asmundus. Munkki oli mainio hiihtäjä ja väkevä ja peloton mies, mutta myöskin hyvin oppinut. "Sinä haluat, kuningas, että minä kuvailisin sinun valtakuntasi suuruutta", sanoi Asmundus. "Tänään minä en siihen kykene, mutta annahan minulle aikaa. Minä kuljen kaikki rajamerkit ja rajalinjat ja purjehdin kaikki rannat, siksi kunnes olen päässyt koko sinun valtakuntasi ympäri. Sitten palajan luoksesi. Ja vasta silloin kykenen kuvailemaan kuningattarellesi niitä viljelysmaita ja erämaita, joita sinä hallitset. Jumalan rauhaa! Nyt lähden minä matkaan."
Vierähti vuosi, vierähti toinenkin, mutta Asmunduksesta ei vain kuulunut mitään. "Niin mahtavalla kuninkaalla kuin sinulla, Maunu, täytyy olla myöskin loistava hovi", toimitti kuningatar sill'aikaa. Hänen poimuinen, laahustava pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin kulta-aalto. Maunu hypisteli hämillään tyhjän aarre-arkkunsa avainta, mutta ei voinut kieltää häneltä mitään.
Eloisana, puheliaana ja soreana polvistui kuningatar hänen viereensä messussa ja ajatteli ristinmerkkiä tehdessään kärpännahkaviittojaan ja jalokivinauhojaan. Joskus säpsähti hän nähdessään kynttilänliekkien takaa kaksi ankaraa, varoittavaa silmää. "Birgitta-rouva on meille vihoissaan", kuiskasi hän. Mutta heti kun hurskas laulu oli loppunut, kiiruhti hän Birgitan luo, pieni pyhänjäännösarkkunen tai joku muu lahja kädessään. "Elämä on niin lyhyt, ja me olemme niin nuoria", änkytti hän. "Rakas sukulainen, älkää olko kovin ankara meille!" Birgitta katsahti häneen lempeästi ja vastasi: "Kaikki, mitä Folkungit ovat rikkoneet, sen saa Maunu sovittaa. Pikku kyyhkyläis-parka, opi ajoissa kantamaan orjantappurakruunua!"
Birgitta oli nyt naimisissa Ulv Gudmarinpojan kanssa. Mutta hän kääntyi yhä totisemmaksi, ja hoviväki alkoi peljätä ja vihata häntä. Silloin tarttui hän toivioretkeläisensauvaan ja vaelsi vuoripolkuja pitkin pyhän Olavin arkulle Nidarosiin ja sitten yhä kaukaisempiin pyhiinvaelluspaikkoihin. Munkit ja linnanpapit kertoilivat hänen, matkoistaan Blankalle, joka tuskin ehti kuuntelemaan, sipsutellessaan siinä kukkasinsirotellulla lattialla ja tanssiessaan harppujen ja luuttujen säestyksellä.
Kun Birgitta tuli takaisin, oli hänen vyötäisillään karkea köysi, ja jouhipaita pisti näkyviin kaulalta. Selittämättömän kunnioituksen valtaamina heittäytyivät muutamat hovineidot permannolle ja suutelivat hänen sarkamekkonsa helmusta. Kuningas hypitteli kahta pikku poikaansa, Eerikkiä ja Haakonia, polvillaan, mutta hän nousi ylös ja seurasi Birgittaa rukouskammioon. "Minä tiedän, että herra Ulv, sinun rakas puolisosi, on menehtynyt lihankidutuksiin ja vaivoihin", sanoi kuningas. "Niin, minä käärin hänet munkinkaapuun, ja Alvastrassa nukkuu hän nyt rauhanunta", vastasi Birgitta, ja kuninkaasta tuntui hän olevan pikemminkin kalpea, läpikuultava henkiolento kuin ihminen. "Nyt vaellan minä Roomaan, marttyyrein kaupunkiin, hakemaan paavin lupaa ja siunausta luostarille, jonka aion rakentaa Vadstenaan. Sinä olet köyhä, kuningas Maunu, mutta anna lahjoja luostarilleni ja tule yhä köyhemmäksi! Itselläni ei minulla ole sinulle jäähyväislahjaksi muuta kuin kulunut rukousnauhani, mutta pian on tuleva öitä, jolloin sinä rukouksissasi siirtelet sen rukousnauhan helmiä, saamatta unen hiventäkään silmiisi."