Birgitta puheli kauvan hänen kanssaan, varoittaen, neuvoen ja uhaten. Jonkunlainen kaamea ahdistus jäi hänen mieleensä, kun Birgitta oli poistunut linnasta. Hän jakeli almuja porteilla uliseville kerjäläisille, nöyryytti itsensä ja pesi heidän jalkojansa. Mutta silloin ympäröivät hänet mahtavat herrat ja sanoivat hänelle: "Toisin oli isäsi, toimelias Eerikki herttua. Sinä kumarrut tomuun kerjäläisten edessä, mutta meille herroille olet sinä tyly. Kalliilla hinnalla ostit sinä Skånen maakunnan Valdemar Atterdagilta, saadaksesi valtakuntasi laajenemaan. Nyt olet sinä velassa korvia myöten, ja monet meidän heimolaisistamme, jotka olivat sinun takausmiehinäsi, on hän nyt vienyt panttivangeiksi."
"Ainoa toivoni on tehdä oikeutta kaikille", vastasi Maunu ja poistui. "Hän liehakoi kansaa", murisivat ritarit. "Kuningas Tyhjätasku, kuningas Maunu Liehakko!"
Pyrstötähtiä ja muita ennusmerkkejä alkoi nyt näkyä taivaalla. Tunkkainen usva hiiviskeli pitkin maata, mistä nousi ilkeä, voimakkaan mädännyksen synnyttämä löyhkä. Kaduilla kirkuivat kuljeskelevat ilveilijät herjalauluja paavista ja papeista ja kaikesta, mitä ennen oli pidetty pyhänä. Nuoret, kauniit kasvot muuttuivat kellertäviksi ja rumiksi, ja kielellä tuntui kitkerä maku. Harakat räkättivät öiseen aikaan, ja se tiesi kuolemaa. Pyhimyslippaita kuljetettiin rukoillen ympäri kirkkoja, ja luostareihin ja pyhänhengenhuoneisiin eivät sopineet kaikki sairaat ja nälkiintyneet, vaan makasi niitä tuhansittain toreilla ja porraskivillä.
MUSTA SURMA.
Eräänä aamuna temmattiin kuninkaansalin ovi äkkiä auki, ja muuan saarnaajamunkki hoippuroi väsyneenä sisään ja vaipui hirvennahkamatolle. Siinä keinuili hän edestakaisin. Kaapu oli rääsyinä ja parta pitkä kuin erakon, mutta kaikki tunsivat hänet kuitenkin Asmundukseksi. Palvelijat juoksivat tarjoamaan hänelle vesipikaria, mutta hän torjui sen pelästyneenä luotaan.
"Vesikin on pilaantunutta", änkytti hän. "Kunhan vain saan istuakseni, kunhan vain saan hetkisen levähtää! Olen kulkenut pitkin valtakunnan rajaa. Valtakunta on vielä suurempi kuin osasin uneksiakaan. Pimeitä talviviikkoja, jolloin aurinko ei lainkaan näyttäytynyt. Valoisia kesiä, jolloin aurinko paistoi vielä keski-yön aikaan. Autioita kalliorantoja, joiden juurella Jäämeri pauhasi. Kenellä on sellainen valtakunta kuin sinulla, kuningas Maunu! Ja mitä olenkaan saanut kokea! Mutta älkää tulko minua liian lähelle!" — Hän alensi äänensä kuiskaukseksi. "Rutto on maassa. Runotyttö tanssii ihmisjoukkojen edessä, poskipäät verenpunaisina ja luuta kädessä. Ja missä hän lakaisee tuvan edustan, siellä kuolevat kaikki. Ja ruttopoika tanssii hänen rinnallaan, harava olalla. Ja missä hän haravoi, siellä kuolevat useimmat. Ovatko ne pahoja henkiä vaiko kaksi pirunriivaamaa? Sitä en tiedä. Mutta minä olen nähnyt ne. Rutto on jo täällä kaupungissa."
Hän rypisti, otsaansa ja katsahti terävästi erääseen hovineitoon. "Miksi istut siinä niin voimattomana, sinä, joka olet niin nuori?" nauroi hän ja nousi pystyyn. "Sinuun on jo tauti tarttunut, pikku tytöntypykkäni. Kolmen päivän päästä näihin aikoihin virut sinä jo käärinliinoissasi. Rutto on jo täällä linnassa!"
Hän sieppasi pussinsa ja kuluneen matkasauvansa ja syöksyi ulos taakseen katsahtamatta.
Tultuaan kerjäläisjoukon luo, paljasti hän selkänsä ja suomi sitä vyöllään. Silloin alkoivat toisetkin ruoskia ruumistaan ja seurata häntä juosten kaupungista. "Kyllä me nyt pakenemme", huusi hän, "mutta minne? Nyt rangaistaan tuhatvuotiset synnit, ja turvapaikkaa ei löydy mistään. Paavin Avignonissa eivät enää riitä hautuumaat, ja maakin on niin levoton, että kokonaiset kaupungit luhistuvat raunioiksi."
Minne he tulivatkin, kaikkialla olivat talot tyhjillään, vuoteet valmistettuina ja ruoka-aitat avattuina. Rahakirstun avaimet oli pantu näkyviin. "Olen väsymyksestä menehtymäisilläni", sanoi hän, "enkä kuitenkaan uskalla heittäytyä näille kuoleman saastuttamille vuoteille. Minun on nälkä, ja ruoka on pöydässä, enkä kuitenkaan uskalla syödä. Niin ottakaamme ainakin hopeat kirstusta, jotta saamme ostaa leipää, jos joskus pelastumme." Ja hän, tuo muuten oikeudentuntoinen ja hyvä luostariveli, täytti pussinsa rosvon tapaan.
Ruoskijat sitoivat ristejä puunoksista ja kantoivat niitä päittensä päällä, ikäänkuin siten torjuakseen tunkkaista usvaa. Uusia kerjäläislaumoja tulla hoippuroi kaikilta tahoilta, mutta ne pelkäsivät toisiaan ja ojensivat ristit keihäiksi eteensä. Joka hetkellä harveni Asmunduksenkin joukko. Nuoremmat kuolivat ensin, vanhemmat sitten, ja lopulta oli hän yksinään elossa.
Eräänä yönä näki hän kylän ulkopuolella palavan rovion ja hän läheni sitä hiipien. Pitäjän pappi, harmaantunut vanhus, jonka piirteet olivat erinomaisen leppeät, seisoi sen vieressä, kädet selän taakse sidottuina. Mutta järjen valo oli sammunut hänen katseestaan. "Heittäkää minut tuleen!" huusi hän. "Minä olen myrkyttänyt rutolla kaivot ja käsiliinani, jota te suutelitte viime messussa." Rovion takana tanssi punaposkinen tyttö ja lakaista huiskaisi tuon tuostakin luudallaan.
Asmundus veti päähineensä syvälle silmilleen, päästäkseen näkemästä ja kuulemasta. Hänet oli vähällä töytätä kumoon musta ratsastaja, joka karahutti ohi. "Minne kiire?" kysyi hän. "Sanoma kuninkaalle Ingeborg-herttuattarelta", vastasi ratsastaja pysähtymättä. "Kaksi poikaa oli hänellä avioliitostaan Porsen kanssa, mutta molemmat makaavat nyt paareilla. Herran kuritusta ei voi kukaan välttää."
Aamun koittaessa tuli Asmundus eräälle linnalle. Nostosilta oli vedetty ylös ja lautoja naulattu kaikkien aukkojen suojaksi kuin piirityksen aikana, vaikka ei muuta vihollista näkynyt kuin kellertävä usva, joka painautui pitkin muureja. Vartiomies seisoi tornissa.
"Minun on nälkä", ähkyi Asmundus ja kohotti pussiansa, minne hän oli koonnut taloista kilisevän saaliin. "Päästä minut sisään ja anna minulle ruokaa ja suojaa, niin saat kaiken tämän omaksesi!"
"Ruttomyrkky on voinut kätkeytyä hopearahan päällyskuvaankin", vastasi vartiomies synkeänä ja jännitti uhkaavasti joutsensa. "Se lentelee ympäriinsä ja tarttuu kaikkeen ja kaikkiin. Äiti ei uskalla suudella lastaan, mies ei uskalla pudistaa ystävänsä kättä. Mene tiehesi, munkki!"
Asmundus katseli käsiään, jotka olivat niin täynnä pussin hopeita kuin niihin suinkin mahtui. "Senkin saan minä siis kokea, että se kulta ja hopea, jota Folkungit niin ahnehtivat, nyt on kadottanut arvonsa." Hän heitti koko aarteensa menemään ja hoippuroi tuntemattomia polkuja pitkin Värmlantia ylös.
Nälkä pakotti hänet kuitenkin astumaan haudanhiljaisiin majoihin saadakseen jotain suuhunsa, mutta joka leivänpalalta ajatteli hän: "Astuuko kuolema ruumiiseeni ehkä näiden murusten mukana?" Yksinäisyys pelotti häntä, ja hän olisi niin kovin mielellään halunnut nähdä valonpilkkeen, vain pienen valonpilkkeen, joka olisi ilmoittanut hänelle jo kaukaa, että tuolla vielä oli elävä ihminen.
Eräänä iltana näkikin hän valon pilkuttavan Ekeshäradin kirkosta. Ovi oli auki. Mutta poissa oli jo se nainen tai mies, joka viimeistä rukousta lukiessaan oli sytyttänyt nyt melkein loppuun palaneen kynttilän alttarin pyhien kuvien eteen. Vastausta saamatta huuteli Asmundus kirkkoon, mistä seinien ja katon yksinkertaisesti, mutta hartaasti maalatut enkelit ja pyhimykset tirkistelivät häneen. Hän tunsi, että rutto oli nyt tarttunut häneenkin ja että paisumia nousi kainalokuoppiin. Paneutuessaan maahan sitoi hän silmänsä, jotta hänen elämänsä viimeinen näky olisi alttarin hiljaa, lempeästi lekottava liekki.
Ruoho peitti sitten Ekeshäradin tien. Talot sortuivat tuulen käsiin ja mätänivät, ja pihamaat tulivat täyteen nokkosia ja käärmeitä, kuten tapahtuu siellä, missä ihmiset ovat asuneet. Koko pitäjä oli autiona, ja kirkon ympärille kasvoi jylhä hirsimetsä. Vasta pitkät ajat jälkeenpäin sattui muuan nuoltaan haeskeleva eränkävijä löytämään tuon vanhanaikaisen, unohdetun kirkon.
Mutta maan etelä-osissa, niissä kylissä, joissa vielä oli asukkaita, paloivat tulet, ja kellot soivat uutterasti. "Ristiretkelle, ristiretkelle, jotta Jumalan viha lauhtuisi!" kaikui kirkoista. Birgitan veli, herra Israel, kulki yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneena Finnstadin vanhan salin lattiaa. Kauvan taisteli hän maallisten velvollisuuksiensa kanssa. Vihdoin pukeutui hän ristikoristeiseen mekkoon ja vyötti kupeelleen rakkaan ritarimiekkansa, joka oli rukouksin taottu ja alttarilla vihitty. "Maunun kohtalona on", sanoi hän, "alkaa kaikki hyvää tahtoa hehkuen ja päätyä vastoinkäymiseen, mutta hänen ristiretkelleen täytyy minun häntä seurata."
Hän seurasikin kuningasta yli Itämeren, mutta taistelujen jälkeen tavotti hänet tauti Riiassa, ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Palvelijaansa nojautuen kulki hän silloin tuomiokirkkoon. Hän pujotti kallisarvoisen kultasormuksensa Neitsyt Maarian sormeen ja kuiskasi: "Sinä olet minun rouvani ja sinä olit minulle aina niin lempeä ja hyvä, mihin minä kutsun sinut todistajaksi. Sinun haltuusi ja huomaasi uskon minä henkeni ja ruumiini."
VANKEUS JA MAANPAKO.
Kun Haakon, kuninkaan nuorin poika, oli täyttänyt viisitoista vuotta, ratsasti hän norjalaisten maahan, sillä nämä olivat kyllästyneet isään ja valinneet Haakonin hänen sijastaan hallitsijakseen. Mutta ensin syleili hän isäänsä, joka köyryselkäisenä seisoi portailla.
Kun hänen seurueensa viimeinen ratsastaja oli kadonnut näkyvistä, kääntyi Maunu ja kysyi: "Missä on minun vanhin poikani, missä on Eerikki? Hän on nyt ehtinyt siihen ikään, että hän saattaa olla minulle hyödyksi." Blanka vastasi: "Hän käyskentelee tuolla ylhäällä tornissa ja itkee, koska Haakon nyt jo on saanut oman valtakunnan. Tästä päivästä alkaen ei hän enää koskaan istu seuraamme hyvän pojan tapaan."
Nyt tuli elämä linnassa synkäksi ja hiljaiseksi, sillä kapinoivat ylimykset huusivat Eerikin kuninkaaksi, ja Maunu sai vain pienen osan entistä jättiläisvaltakuntaansa vapaasti hallittavakseen. Hän ei voinut maksaa velkaansa paaville eikä muille, vaan täytyi hänen lähettää molemmat kuninkaankruununsakin pantiksi. Silloin ulvahtivat piispankirkkojen kellot, ja pääpapit nousivat alttareille ja julistivat hänet pannaan. "Samoin kuin minä sammutan tämän kynttilän", sanoivat he, apulaisten heittäessä kynttilän maahan ja polkiessa sen sammuksiin, "samoin eroitan minä kuningas Maunun ja hänen takausmiehensä kirkon yhteydestä ja armonvälikappaleiden osallisuudesta ja Herran siunauksesta ja kaikesta ihmisten säälistä ja avusta. Ei kenkään heistä saa astua kirkkoon virkistämään sieluansa suloisella messulla. He ovat rauhattomiksi julistetut, sillä he ovat maan kirous."
Mutta vielä eivät olleet lopussa vitsaukset, jotka täyttivät kadut paarein ja koko maan valitushuudoin. Kansaa rangaistiin vielä yhdellä kulkutaudilla, jota sanottiin suureksi lastensurmaksi, ja Eerikki ja hänen nuori puolisonsa Beatrix peitettiin multaan. Istuessaan kahden kesken Maunun kanssa sanoi kuningatar: "Nyt syyttää kansa meitä ja sanoo meidän myrkyttäneemme omat lapsemme."
Maunu huomasi vasta nyt, miten valkotukkaiseksi ja vanhaksi hän oli käynyt. Muutamia vuosia jälkeenpäin, kun molemmat olivat olleet Köpenhaminassa viettämässä Haakonin häitä Valdemar Atterdagin tyttären Margaretan kanssa, sairastui hän ja kuoli, ja Maunu oli nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen.
Haakonin avulla koki hän pitää ylimyksiä kurissa. Mutta nämäpä kääntyivät hänen lankonsa, Mecklenburgin herttuan, puoleen ja julistivat tämän pojan Albrektin kuninkaaksi Moran kivillä. Gatan metsässä Enköpingin lähettyvillä joutui Maunu tappiolle, ja hänet kuljetettiin vangittuna Tukholman linnaan.
Kulkiessaan salien läpi tahtoi hän pysähtyä katselemaan penkkien haalistuneita tyynyjä, joilla istuen hän oli muinen leikissä kuluttanut aikansa huolettoman Blankan seurassa. Mutta hänet vietiin torniin, ja rauta-ovi suljettiin. Siellä saattoi hän seisoa tuntikausia lämmittelemässä auringon heikossa, kalpeassa valojuovassa. Se siirtyi päivä päivältä, ja pitkinä talvikuukausina se vain hipaisi ristikon reunaa. Kun se taas paistoi hänen koppiinsa, ymmärsi hän kevään tulleeksi, mutta hän ei nähnyt puiden vihreitä latvoja, vain sinisen ilman ja kiitävät pilvet. Vuosi seurasi vuotta, ja lattia kului hänen askeleistaan. Pienimmänkin homeläikän, pienimmänkin kuoppasen muurissa oppi hän tuntemaan. Saadakseen ajan kulumaan, nimitti hän läikät niiden linnojen ja kaupunkien mukaan, jotka muinen olivat olleet hänen, ja sormellaan vaelteli hän niiden väliä seinällä, leikkien kuin lapsi.
"Kuningas Maunu Liehakko", puheli hän, "sinä tahdoit hallita suurta valtakuntaa ja auttaa alhaista kansaa ja panna lain väkivaltaa vastaan, mutta sinun kohtalosi oli kirjoitettu. Sinä olit syntynyt kerjäläiseksi."
Kuuden pitkän vuoden kuluttua, kun hän eräänä päivänä seisoi akkunassaan kuuntelemassa virran pauhua ja laskemassa liiteleviä lokkeja, kuuli hän aseidenkalsketta ja torventöräyksiä nummelta. Vartiomiehet noutivat hänet tornista, ja hän luuli nyt kulkevansa kuolemaan. Mutta kun hän oli ehtinyt yli sillan, näki hän poikansa Haakonin tulevan kyynelsilmin häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat mustuneet, hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa, ja nahka ja suonet olivat kuivuneet kiinni luuhun. Kun hän yritti puhua, surisi hänen heikko äänensä kuin mehiläisparvi.
"Etpä minua sentään unhottanut", sanoi hän. Liikutettuna ja murheellisena syleili Haakon häntä ja auttoi hänet hevosen selkään. "Taisteluin ja suurin lunnain olen vihdoinkin saanut sinut vapaaksi", vastasi hän. "Vaikka kuningas Birger oli puolihullu ja murhamies, ei hänen poikansa häntä kuitenkaan hyljännyt. Olisinko minä ollut sitä poikaa huonompi?"
Ja sitten vei hän isänsä Norjaan ja toimitti hänet niiden maakuntain kuninkaaksi, jotka vielä olivat hänen hallussaan entisestä valtakunnasta.
Eräänä myrskyisenä talvipäivänä vähää ennen joulua purjehti Maunu laivallaan pitkin Bergenin vuonoja. Lyngholmenin karien lähellä joutui laiva vaaraan. Hyökyaaltojen pauhu saavutti hänet, ja hän näki läheisen rannan. Koska hän oli syntynyt kerjäläiseksi, valtasi hänet vanha halu mieluummin kerjätä elämän viimeisistä rippeistä kuin rohkeasti tarttua peräsimeen. Hän heittäytyi veteen, uidakseen maalle, ja kuohut löivät hänen ylitsensä. Kun hänen palvelijansa, jotka myöskin hyppäsivät laivasta, vetivät hänet hiekalle, hengitti hän vielä, mutta pian kuoli, pää palvelijain polvilla, Ruotsin viimeinen Folkunga-kuningas.
Norjan tuntureilla ja laaksoissa muisteltiin häntä kaivaten.
Häntä kutsuttiin Pyhäksi ja Hyväksi, koska hän oli saanut kärsiä niin paljon ja koska hän oli kuitenkin aina säilyttänyt lempeän mielensä. Kauvan kulki taru, ettei hän olisikaan kuollut, vaan että hän eläisi munkkina jossakin venäläisessä luostarissa. Missä hänen hautansa on, siitä ei ole kenelläkään tietoa.
XXII.
VISBY.
Pengermittäin kohosi merestä Visby, Pohjolan ylpein, kaunein kaupunki. Myöskin meren pohja sataman ulkopuolella laskeutui levein pengermin, niin että vesi auringon paistaessa sen kalvoon oli ensin vaaleahtavaa, mutta syvemmillä paikoin smaragdinvihreää. Ja syvimmällä kohdalla keinuivat aallot kirkkaan sinisinä. Päätytalot ja lukemattomat kirkot kilpailivat keskenään korkeudesta, ja koko tämän rikkaan hansa-kaupungin ympäritse kiipeili muuri torneineen kolmasosa peninkulman pituisena. Pyhän Niklaksen kirkon korkeaan torniin oli värikivistä laitettu koristus, joka välkkyi kauvas merelle kuin rykelmä lyhtyjä.
Pietari Snuggissa, joka juuri hyppäsi maihin rantaan kiinnitetystä purresta, ei ollut juuri paljoa katsottavaa. Hän oli vain köyhä kutojankisälli, joka oli ollut maailmalla vaeltamassa ammattitietojensa lisäämiseksi. Otsatukka valui alas silmille, ja kasvultaan oli hän vähäinen ja hintelä. Mutta onnelliselta hän näytti. "Uneksinko, vai olenko valveilla?" änkytti hän ja hinasi matkalaukkua hartioilleen.
"Kyllä sinä nyt tosiaankin olet kotona jälleen", vastasi hänen entinen mestarinsa, joka odotti häntä avoimin sylin. Hän kuljetti nuorukaista ohi gottlantilaisten puuastioiden, turkisten ja hiekkakivilohkareiden, joita paraillaan toimitettiin laivoihin. Väkevä tuoksu levisi mauste- ja suitsutuslaatikoista, jotka olivat tulleet Levantista asti, ja pari kolme kauppiasta purki varovasti kääreistä koralleja, kultalankaa, samettia ja norsunluuta.
Torilla oli vaatimattomampia tavaroita tarjolla. Siellä myytiin palttinaa ja yksinkertaisia kenkiä, naudanlihaa ja humalaa. Pietari Snugg oli aivan pyörällä päästään, kun hän vihdoin avatusta myymäläluukusta kurkisti mestarin pieneen taloon, missä kisällit parhaillaan tarkastelivat erilaisiksi värjättyjä lankavyyhtejä ja keriä.
Vaikka mestari Siimeon yhä asui sen matalan katon alla, jonka suojassa hän oli alkanut ansaita leipäänsä kutojana, oli hän nyt luotettava kauppias, jolla oli oma myymälä ja jota mainittiin Visbyn ylpeydeksi ja kunniaksi.
Tukka ja parta valui pitkin, muhkein kiemuroin hänen mustalle puvulleen, ja hän näytti aivan apostolilta. "Jos tahdot olla hurskas poika ammattisääntöjen mukaan", sanoi hän Pietari Snuggille, "niin laske matkalaukkusi penkin alle ja jää palvelukseeni. Mutta koska ilta on kaunis, niin lähtekäämme hiukan kävelemään!"
"Herra isä", vastasi Pietari Snugg, ylen iloissaan siitä, että oli jälleen päässyt vanhoille, tutuille paikoille. "Kunnia olkoon ammatille, mestareille ja kisälleille! Lupaan totella sinua kaikessa nöyrästi ja uskollisesti."
Vanhimman kisällin nimi oli Pietari Dask. Hänestä oli mestari Siimeon paras mies maailmassa, ja hän heitti sukkulan kädestään ja katkeroittui kateudesta, kun hän huomasi mestarin ystävyyden tulokasta kohtaan.
Mutta mestari ja hänen suojattinsa olivat melkoisen ylpeitä kaupungistaan, vaellellessaan siinä pitkin kiemurtelevia katuja. Päivällä oli satanut, ja kattokourujen avokitaiset lohikäärmeet ruiskuttivat valtavia vesisuihkuja. Kauniisti hakattujen ruusujen, liljojen ja apilanlehtien alta aukeni pieniä, muurivihreän ympäröimiä ovia luostarinpihoihin, missä munkit istuivat silkkiäispuiden ja pähkinäpensaiden varjossa lukemassa hartauskirjojaan. Ristikon läpi saivat he ihailla lipasta, missä väitettiin olevan Maaria Magdalenan jäännöksiä, ja Kristus-kuvapatsasta, joka oli tehty puhtaasta kullasta ja joka oli viisivuotiaan lapsen kokoinen. He astuivat alas kynttilänhohtoisten, kauttaaltaan hopeapukeisten alttarien ääreen maanalaisiin kappeleihin, ja he nousivat kirkkoihin, jotka oli rakennettu toistensa päälle. Mestari otti vihdoin nuorukaista kädestä ja vei hänet ulos kaupunginmuurin suippokaariportista. Sieltäpä näkyi ihmeellinen niitty. Kukat loistivat monivärisinä ruohossa, ja nuoriso karkeloi iloisten sävelten kaikuessa. Vaeltajat pysähtyivät vasta hirsipuiden alle hirsipuumäelle. Raskaita pilviä kerääntyi taivaalle, ja lybekkiläisiä, skotlantilaisia ja hollantilaisia laivoja lasketti täysin purjein satamaa kohti.
Pietari Snugg risti kapeat kutojankätensä, taivutti päätään taaksepäin ja katsoi syvälle taivaan sinipälviin kirkkailla silmillään. Mestari luki hänen ajatuksensa. "Niin", sanoi hän ankaran juhlallisesti, "opi karttamaan pahaa, jos tahdot tulla kelpo kisälliksi, jonka maine ei tunne huonojen tekojen tahraa! Tällä vuorella rangaistaan pahantekijät. Sinä olet nyt nähnyt rikkautemme. Kaikkiin ilmansuuntiin käyvät meidän kauppatiemme yli meren. Visbyn suuruus ja mahti ennen kaikkea! Mutta oletko ajatellut, kuinka monen käden täytyy uurastaa, jotta yksikin ainoa laiva kohoaisi emäpuulleen? Iloa ja huvitusta vapaahetkinä, kisälli, mutta vakavaa aherrusta pitkän, pitkän työpäivän kestäessä!"
Kun he astuivat taas mestarin taloon, olivat toiset koristautuneet lehvin ja nahoin, viettääkseen Pietari Snuggin tervetulijaisia. He paiskelivat häntä niin vimmatusti puoleen ja toiseen, että hänen jalkansa koskettivat useammin kattoon kuin lattiaan. Kateellinen Pietari Dask käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja nipisti häntä aika kipeästi takaapäin. Pietari Snugg käännähti ympäri ja kävi käsiksi suureen, ruskeanaamaiseen kisälliin. "Nyt sinä saat oikein isän kädestä", sanoi hän ja löylytti miestä niin rotevasti, että paukkina kuului kadulle asti. Sitten meni hän matkaansa, paneutui penkille pitkäkseen ja nukkui kohta kuin tukki. Sellainen oli tuo säyseä Pietari Snugg suuttumapäällä, ja sitähän ei sovi kenenkään ihmetellä.
Häpeissään ja kiukun puna poskilla sieppasi Pietari Dask salaa hänen lakkinsa ja painui puutarhan ruusupensaiden väliin. Pohjiltaan oli hän kyllä kunnon toveri, jonka sydän oli oikealla paikallaan, mutta sitä hän ei voinut koskaan sulattaa, että joku toinen syrjäyttäisi hänet mestarin suosiosta. Kun koko talo oli vaipunut unen helmoihin, kiipesi hän katolle ja hilautui ainoasta uuninpiipusta alas. Se johti erääseen kamariin, jonne ei kukaan, paitsi mestari, saanut milloinkaan astua ja jota mestarin oli tapana kutsua salaiseksi työkammiokseen. "Niin rikkaalta mieheltä ei varmaankaan puuttune kultaa eikä hopeaa", ajatteli Pietari Dask, ryömiessään uunista ja heittäessään kadehditun kisällin lakin lattialle. "Kun mestari huomenaamulla havaitsee omistavansa pari hopeakannua vähemmän, ja niiden sijasta löytää tämän lakin, luulenpa totisesti, että sinun onnesi, veli Tulokas, saa hyvin pikaisen lopun."
Hän haparoi ympäri huonetta, mutta se oli tyhjä ja kylmä, ja nokiset kädet painoivat suuria tahrapilkkuja seiniin. Ainoa, mitä hän sieltä tapasi, oli kehno puutuoli ja pöytä, jolla lojui aika paksuja paperilajia. Akkunaisesta tihkuvassa valonkajastuksessa selaili hän papereja, ja huomasi mestarin täyttäneen niitä päivä päivältä numeroilla. Ne olivat hänen salaisia laskelmiaan. Tällaiseltako siis näytti rikkaan kauppiaan pyhässä salakammiossa! Köyhinkään ei olisi saattanut sitä komeutta kadehtia. Mutta ahertaa, ahertaa täytyi molempain, jotta Visby paisuisi mahtavaksi ja suureksi. Pettyneenä kiipesi Pietari Dask huoneesta samaa tietä, jota oli tullutkin, ja peseytyi kaivolla oikein lauvantaipuhtaaksi.
Mestari nousi jo auringon mukana silmäilemään papereitaan. Heti kynnykseltä huomasi hän seinien nokiset tahrat ja tunsi suojattinsa lakin. Hyvin surullisena otti hän sen käteensä ja hoippui nukkuvain kisällien huoneeseen. Hän kumartui hiljaa heidän ylitseen. Kenenkään kädet eivät olleet noessa. Mutta hän ymmärsi, kuka oli syyllinen, nähdessään, että yksi heistä oli jo niin aikaisin tuoreeltaan peseytynyt. "Hän syö minun leipääni, ja minun velvollisuuteni on olla hänelle isän asemassa", ajatteli hän. "En tahdo tehdä häntä onnettomaksi, vaan koetan häntä parantaa." Hän painoi sukkelasti lakin Pietari Snuggin päähän, ja mainitsematta sanallakaan yön tapahtumista herätti hän toratoverukset iloisesti huutaen: "Teidän molempain nimi on Pietari, ja molemmat osaatte te kirjoittaa ja molemmat olette te kunnon poikia. Sanonpa teille jotakin. Kauppiaana en voi kauvempaa maleksia täällä teidän kisällien valvojana kuin mikäkin tavallinen käsityöläinen, mutta erotakkaan en teistä haluaisi. Toimitan teidät vihityiksi kauppiaiden kunnianarvoisan ammattikunnan oppilaiksi. Pukeutukaa pyhävaatteisiinne ja seuratkaa minua!"
Syyllinen kisälli kuunteli tätä puhetta kummissaan ja epäluuloisena, sillä hänhän tiesi, että mestari Siimeonin oli täytynyt löytää hänen toverinsa lakki työkammiostaan. "Kaikki antaa hän anteeksi tulokkaalle", mietti Pietari Dask matkalla. "Ei hän poikaa rankaise, vaan hankkii hänelle vielä lisää kunniaa. Ja näön vuoksi saan minäkin, hyljätty raukka, seurata mukana. Mutta kyllä minä tämän kostan."
Siimeon vei heidät suureen, pimeään saliin, missä mustapukuisia kauppiaita oli kokoontunut alttarin ympärille. Alttarilla näkyi risti ja kaksi kynttilää.
"Vannokaa, ettette mene kenenkään naisen kanssa naimisiin!" käski muuan valkohapsinen vanhus ja astui heidän eteensä.
"Sen vannomme", vastasivat he ja laskivat sormensa ristille.
"Vannokaa, ettette koskaan kavalla salaisuuksiamme!" jatkoi vanhus syvällä äänellään. Kun he olivat senkin vannoneet, paljasti hän arkkusen, joka oli suljettu monin lukoin ja telkein. "Tämä on nyt se salainen lipas, jota me sanomme pyhän Olavin arkuksi", ilmoitti hän. "Huomenna otetaan se mukaan kauppamatkalle Novgorodiin suojelemaan yrityksiämme ja siunaamaan meille voittoa. Onneton se, ken ei vartioi pyhän Olavin arkkua kaupungin kalleimpana pyhän jäännöksenä! Ja sinut, Siimeon, olemme valinneet johtamaan matkaa ammatinvanhimpana, sillä kuka olisi Visbyssä niin kunnioitettu ja arvossapidetty kuin sinä!"
Ja uljas laivasto keinui seuraavana päivänä Suomenlahtea kohti. Venäläisten jokien suulla täytyi tavarat lastata pienempiin veneisiin, jotka joskus kaatuivat kumoon väkevässä virrassa. Novgorodissa laskivat kauppiaat maihin erään aidatun alueen lähettyville, missä näkyi pitkä myymälärivi ja pyhän Olavin kirkko. Heitettyään arpaa paraista makuupaikoista, alkoivat he kantaa tavaramyttyjä aluksestaan ja pinosivat niitä itse kirkkoonkin. Alttarille ei saanut mitään panna, mutta seinivieret olivat täynnä säkkejä ja astioita. Vaaka painoineen oli siellä myös. Niin pyhässä paikassa ei kukaan rohjennut punnita väärin tai harjoittaa petosta pilariin muuratulla kyynäräpuulla mitatessaan. Siimeon seisoi siellä koko päivän ja ohjasi ja jakoi käskyjä, kuten ammatinvanhimman tuli ja sopi. Vaatimattoman näköisenä, välittämättä niistä kalleuksista, jotka kulkivat hänen käsiensä läpi, nauttien usein vain tilkan maitoa ja palan mustaa leipää vierestään penkiltä, mietti hän uusien kauppasuhteiden solmimista ja Visbyn suuruuden ja mahtavuuden lisäämistä. Huolellisimmin vartioi hän Pyhän Olavin arkkua, jota säilytettiin alttarin takana. Kun Pietari Snugg iltaisin oli sulkenut kirkon oven, täytyi hänen aina tarkasti piilottaa avain, jottei kukaan sitä näkisi eikä saisi käsiinsä.
Eräänä pimeänä iltana, kun Pietari tuli ovea sulkemaan, huomasi hän lyhdyn liikkuvan alttarin takana. "Pyhän Olavin arkun avuksi!" huusi hän ja juoksi alttaria kohti, avain iskuun kohotettuna. Kumartunut haamu vilahti silloin ovea kohti ja törmäsi muutamiin tyhjiin puu-astioihin, niin että ne vierivät hujan hajan ja sulkivat tien hänen jäljestään. Kaatuneen lyhdyn tuikkeessa oli Pietari kuitenkin tuntevinaan haamun vanhaksi vihamiehekseen.
Melun kutsumana saapui Siimeon kohta paikalle. Tarkasteltuaan arkkua lyhdyn valossa ja huomattuaan sen koskemattomaksi, veti hän Pietarin etäisimpään nurkkaan ja kuiskasi: "Minä olen aina pitänyt sinusta, koska sinä olet ollut rehellinen ja luotettava nuorukainen. Vain se, joka saattaa pidellä kultaa ja hopeaa niin kylmin käsin kuin sinä, on mahdollinen kerran tulemaan suureksi kauppiaaksi. Nyt panen minä toivoni sinuun, Pietari. Mitään muuta ei ole varastettu, paitsi pieni rasiainen, joka oli arkulla ja jonka kanteen oli poltettu minun puumerkkini. Siihen olin minä pannut testamenttini siltä varalta, että sattuisin matkalla kuolemaan. Siinä testamentissa taas ilmaisin, mihin paikkaan Visbyn taloani olin kätkenyt vuosien kuluessa keräämäni aarteet. Ne ovat siellä salakammiossa aivan muurin vieressä, hiiltyneen lattiapalkin alla. Ammatinvanhimpana täytyy minun jäädä tänne vielä vähäksi aikaa, mutta riennä sinä kotiin ennen minua. Pelasta omaisuuteni, muuten tulee minusta rutiköyhä!"
Jo samana yönä lähti Pietari kotimatkalle. Mutta noustessaan maihin Visbyssä huomasi hän jotakin tavatonta olevan tekeillä. Haavoittuneita kannettiin paareilla, ja aseistettuja porvareita kulki pitkin katuja. "Me panimme luottamuksemme Visbyn rikkauteen", sanoivat he. "Kuka olisi uskonut, että mahtavan Visbyn täytyisi kerran nähdä ristinkaritsalla koristettu lippunsa hevosten poljettavana! Nyt viruu kahdeksantoistasataa Gottlannin miestä verissään tuolla kentällä. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag tarvitsee aarteitamme, ja nyt on hän noussut maihin ja lyönyt meidät."
Osoittaakseen, että kaupunki oli miekalla valloitettu, oli kuningas revityttänyt osan ympärysmuuria. Siitä aukosta kulki hän nyt parhaillaan kaupunkiin torvien toitottaessa. Ylimystensä seuraamana ratsasti hän koristetulla hevosella, ja kaksijakoinen, ruskeanpunainen parta peittyi melkein kokonaan kärpännahkakauluksen alle. Isolle torille kuljetutti hän kolme tyhjää olutammetta ja pani airueen kuuluttamaan, että elleivät ammeet kolmen tunnin kuluessa täyttyneet hopealla, ryöstettäisiin ja poltettaisiin koko suuri, ihana Visby.
Porvarit toivat komeimmat kalleutensa ja heittivät ne ammeisiin. Mutta ammeet eivät vain täyttyneet. Kaulanauhoja, ristejä ja lusikoita siellä kimalteli, mutta tarpeeksi ei niitä vain tullut. Silloin raastoivat he kirkoista ehtoollismaljat ja hopea-arkkuset, mutta kolmannesta ammeesta puuttui vielä paljon. Kolmas tunti oli kulumaisillaan loppuun, sen osoitti säälimättä aurinkokello kirkonseinässä. Kansa näki varjon siirtymistään siirtyvän ja vihollisten kokoontuvan yhä suurempiin parviin.
Mestari Siimeonin talo oli tyhjä ja kaikki ovet auki, ja salakammiosta tapasi Pietari vihamiehensä, joka toisella laivalla oli ennättänyt perille ennen häntä ja joka nyt kiihtyneenä ja hämmennyksissään tavaili vaikealukuista testamenttia. Pietari ojensi hänelle arvelematta kätensä. "Eniten on ehkä minun vikaani, että meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän. "Ja katkeruus on tehnyt sinusta sekapäisen ja sokean. Ammattiveli, sinunhan suurin halusi on myös tulla kunnon kisälliksi?"
Pietari Dask katsahti häneen pelokkaasti. Hänen kasvonsa osoittivat selviä jälkiä omantunnontuskista, joita hän oli koettanut tukahuttaa. "Ja sitä sinä kysyt", vaikeroi hän ja kätki pään viittaansa. "Miten olenkaan voinut kerta kerralta menetellä niin pahoin omaa isäntääni vastaan, joka ei ole koskaan toivonut minulle muuta kuin hyvää!"
Pietari Snugg mursi silloin kirveellä hiiltyneen palkin muurin vierestä. Kolossa näkyi rivi kiinnikurottuja pusseja, täynnä hopearahoja. Hän kääntyi toverinsa puoleen ja laski kätensä hänen olalleen. "Tässä on", sanoi hän, "juuri se hopea, mitä Visby nyt vaatii arvokkaimmalta ammatinvanhimmaltaan."
Yhdessä kantoivat he sitten pussit torille ja kaatoivat niiden sisällön kolmanteen ammeeseen. Ja kun he olivat heittäneet kädestään viimeisen tyhjän pussin, oli amme täyttynyt reunojaan myöten ja Visby pelastettu.
Kun sitten Siimeon syksymmällä saapui kotiin ja astui kammioonsa, oli palkki vielä murrettuna kätköpaikan avaamisen jäljiltä. Keltaisia lehtiä oli tarttunut hänen kenkiinsä ja vaatteisiinsa, ja sama syksyn väri levisi yhä keltaisenkalpeampana hänen kasvoilleen. Ovipieleen nojaten tuijotti nyt rutiköyhä vanhus paikkaan, missä kaikki hänen työteliään elämänsä säästöt olivat olleet varmassa kätkössä. "Isä", sanoivat molemmat kisällit ja suutelivat hänen hihaansa, "me kaadoimme sinun hopeasi Valdemar Atterdagin ammeisiin. Jos olemme pahoin tehneet, niin vie meidät hirsipuumäelle."
Hän viittasi heitä istuutumaan kanssaan pöydän ääreen. "Paitsi meitä kolmea ei kukaan tiedä, mitä tapahtui pyhän Olavin arkun ääressä", puhui hän hitaasti ja tukahuttaen huokauksensa. "Kaduttu olkoon myös unohdettu. Minä olen vanha ja saatan tarvita nuoria ystäviä. Siksi otankin teidät nyt kauppahuoneeni osakkaiksi kuin jos olisitte omia poikiani. Visby ei enää milloinkaan kohoa entiseen mahtavuuteensa, mutta yksi on meille vielä jäänyt: pitkä, pitkä työpäivä."
XXIII.
KUNINGAS ALBREKTIN AIKAAN.
VERENIMIJÄT.
Ahdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula oli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen lehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja syötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta äkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät näkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. "Ei, mutta siellähän on herra Matti Kustaanpoika!" huudahti Tolv Ula ja päästi heinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin piispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli julistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme eikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt vanhaksi.
"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!" huusi herra Matti. "Ei minun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni tuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin." Hän nosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta ja ojentaminen hänelle.
"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin", jatkoi vainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan hevosensa selkään. "Verenimijät ovat aivan kintereilläni."
"Verenimijöiksi" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita, jotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat ympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää tanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista markkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä, teräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät he sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.
"Viisainta lienee avata hyvällä", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät alkoivat jyskyttää ovea. "Pois tukit tieltä!" huusivat he. "Vai niin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!" He joivat ja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin alta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui niin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja lattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista ja raastoivat sen mukaansa.
Tolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan. Mäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli etenkin yksi, jota kaikki väistivät. "Varikset karttavat menemästä haukkaa liian lähelle", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo pelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi läänityksenä. "Auta turvatonta", rukoili hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä. "Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin itselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa asua. Minne pitää minun siis menemän?"
Bo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja katsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt erään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien kirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi myöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli hänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset. Tupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja vaelsi matkaansa.
Ilta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön metsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja pähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon saamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa kirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja kuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja nuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä yhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja uneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui nuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon ympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko, auringon lintu.
Kukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv Ula kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä vallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja kaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden surinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä kävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä kantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä maan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se lentämään.
"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä", sanoi Tolv Ula miettiväisenä. "Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en minä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin, rauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem, missä sinä olet?"
Vähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava joukko. "Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!" huusivat soturit hänelle. "Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt kuningas Albrektia vastaan."
Tolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän yhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia sai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren Margaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski. "Albrekt oli silloin vannonut", väittivät soturit, "ettei hän pane ennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman", ja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia kyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja saksiaan eikä hallita valtakuntia.
Falanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa erään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan kahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten hevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat liejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa näki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka nyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli kapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea kasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen partakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea tulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa, jotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet vankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.
Talonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville, ja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen, hänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja hänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti kehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua. Mutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella puolestaan.
Miten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä. Nyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat linnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: "Oletteko kuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia? Hän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää pitkä laahus."
"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella", vastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. "Vaikka taisihan se sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä nyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään onneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä perättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa."
Tällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas
Tukholma.
HATTUVELJET JA KAAPPARIT.
Tukholma oli yhä saksalaisten hallussa. Suippojen hattujensa takia sanottiin heitä hattuveljiksi. He olivat niin vihattuja, etteivät he hetkeksikään uskaltaneet luopua aseistaan eikä rautapaidoistaan. Minne Tolv Ula menikin, kaikkialla surisivat saksalaiset sanat hänen korviinsa, joko hän sitten kerjäili kenkäparia tai etsi yösijaa.
Hänen vuodekumppaninsa majatalossa hankki hänelle sellaista työtä, että hänen piti korjaaman kaupungintalon kellarin viiniastiain aluspuita. Ylhäällä neuvottelusalissa vallitsi hirveä elämä, sillä hattuveljet olivat lyöneet ruotsalaisen pormestarin verille ja heittäneet hänet linnan torniin. Tolv Ula ei huolinut mennä yöksi kotiin, vaan paneutui pitkäkseen viiniastian viereen, mutta vaikka hänellä olisi ollut kukko käsivarrellaan kiekumassa, ei hän olisi siitä saanut parempaa herättäjää. Sillä juuri kun päivä alkoi sarastaa, kuului ääniä ja narisevia askeleita ylhäältä neuvottelusalista. Hän pisti päänsä luukusta ja kysyi eräältä ohikulkevalta vanhukselta, mitä oli tekeillä. Ukko vastasi, että muutamat hattuveljet olivat käskeneet hänen herättämään ruotsalaiset neuvosherrat ja kutsumaan heitä tärkeään kokoukseen. Mutta tuskin olivat ruotsalaiset herrat ehtineet sinne, ennenkuin pitkä rivi saksalaisia jalkasotilaita marssi linnasta, ja aseet kädessä ryntäsi tusina saksalaisia porvareita pyhän Gertrudin seuratalosta. Tämän talon vanhoille perustuksille on rakennettu nykyinen saksalainen kirkko, ja siellä olivat he olleet piilossa edellisestä illasta lähtien.
"Te kavaltajat", huusivat he ruotsalaisille neuvosherroille, "mielellänne jättäisitte te kaupungin sille tanskalaiselle karjapiialle", ja silloin kävivät sotamiehet ruotsalaisia vyöhön ja laahasivat heidät nostosillan yli linnaan.
Tolv Ula jatkoi kaikessa hiljaisuudessa työtään, mutta seuraavana päivänä poltettiin kolme ruotsalaista roviolla. Silloin meni hän suutuksissaan majataloonsa. Yöllä istui hän akkunan ääressä, sillä oli vielä hyvin valoisa, vaikka oltiinkin jo heinäkuussa. Nyt oli Kristuksen ruumiinjuhlan aatto, ja silloin piti ammattikuntien lippuja kannettaman pitkin lehväkoristeisia katuja, ja hän kursi parasta kättä itselleen sinistä mekkoa, vetääkseen sen ryysyjensä päälle ja saadakseen sitten ottaa osaa kulkueeseen ja kantaa vahakynttilöitä. Kauhukseen näki hän silloin vangittuja neuvosherroja vietävän alas joelle päin. Hän laski niitä kuuteenkymmeneen. He olivat kaikki lujasti sidottuja. Useimpain vaatteet olivat riekaleina, ja heidän ruumiissaan näkyi pitkiä, verisiä uurteita niiden puusahojen jäljiltä, joilla heitä oli kidutettu, koska heitä muka epäiltiin kavalluksesta kuningas Albrektia kohtaan. Korkealla äänellä vakuuttivat he vieläkin viattomuuttaan ja huusivat kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, että muuan hattuveli oli äskettäin luvannut linnanpäällikölle puolet heidän omaisuudestaan, jos hän vain antaisi heti polttaa heidät. Mutta pian tyrkättiin heidät veneisiin ja soudettiin Blasieholmaan, jota silloin sanottiin Käpplingeholmaksi. Siellä suljettiin heidät vanhaan vajaan, joka pistettiin tuleen, ja liekkien loimo sekaantui auringon ensi säteisiin.
Tolv Ula heitti sinisen mekon luotaan ja astui ulos. Päivän koittaessa alkoi ukkonen jyristä, ja pian huuhteli ankara sade kaupunkia. "Ketä tässä nyt on toteltava, että tekisi oikein", mutisi hän ja kulki alas satamaan päin, "hattuveljiä vaiko tanskalaisia? En ole milloinkaan purjeita pidellyt, enkä voi siis ruveta laivamieheksi, ja rahaa minulla ei ole äyriäkään. Mutta kunhan vain pääsen tästä onnettomasta maasta, saa minun sitten käydä miten hyvänsä." Samassa nousi aurinko, ja hän piti sitä merkkinä, että hänen nyt tuli paeta. Satamasilloilla oli liikettä ja elämää. Karja ammui, ja pieniä, oudonnäköisiä Voionmaan hevosia tuotiin paraillaan maihin. Turskaa ja lohta pinottiin läjiin, veneisiin lastattiin nahkoja ja hunajaa ja jahtihaukkoja häkeissään. Mutta kellot alkoivat soida, kynttilöitä ja lippuja ilmestyi kaduille, ja merimiehet juoksivat ylös kaupunkiin sitä iloa ihmettelemään. Silloin käytti hän tilaisuutta hyväkseen, hiipi erääseen matkavalmiiseen laivaan, missä näki tavattoman suuren, tyhjän suolatynnyrin. Siihen tynnyriin kätkeytyi hän.
Hetkisen perästä tuli laivuri miehineen takaisin ja kysyi heiltä, oliko heidän mielestään tuuli suotuisa. He nostelivat käsiään ja vastasivat myöntävästi, ja vasta silloin oli hänellä oikeus lähteä matkaan. Satamatelje avattiin, ankkurikivet nostettiin, ja purjeet pullistuivat. Mutta toista oli nyt meriväki ja toista olivat laivat kuin viikinkien aikaan. Köydet ja touvit olivat Turusta ja masto Kolmårdenista, mutta kaikki oli lahoa ja vanhaa, ja laiva näytti suurelta, kömpelöltä puukengältä, vaikka sen perää koristivat pienet tornit ja kokonainen pikku linnoitus. Kullatut tuuliviirit osoittivat pohjoista, ja laiva laski läpi saariston niin että vaahto keulassa pärskyi. Valtava vartiotuli loimusi äärimmäisellä luodolla, ja nyt alkoi Itämeren ulappa, missä ei maata näkynyt. Pyhimyksen kuva keulassa ojensi ristiään yli loputtomaan aaltojen.
Ruokatavaroita nimitettiin siihen aikaan elatusaineiksi. Niitä saksalaisia merirosvoja ja seikkailijoita, jotka meritse pitivät huolta Tukholman ruokatarpeista, sanominkin sentähden elatusveljiksi, vitaliebröder. Sellaiselle laivalle oli Tolv Ulakin joutunut, ja sen olivat varustaneet Albrektin saksalaiset sukulaiset ryöstämään ja polttamaan Ruotsin rantoja. Sen ymmärsi Tolv Ula kohta heidän haastelustaan.
Laivaväki ei paljon huolinut purjeista, vaan istui tulen ympärillä kuumentamassa rautapiikkiä, jolla sopi lävistää reikiä köysipyöriin. Laivuri itse kulki kantta pitkin ja poikin ja kerskui hurjista urotöistään. Yht'äkkiä pysähtyi hän suuren suolatynnyrin eteen ja huudahti: "Luulenpa, että suola on saanut kosteutta jalkoihinsa, koska se noin aivastelee. Kääntäkääpäs tynnyri ylösalaisin ja lyökää se hehkuva piikkinne pohjasta sisään, niin näemme, auttaako se suolan nuhaa vastaan."
Tolv Ula kuuli miesten lähenevän rautoineen. Hän kokosi silloin kaiken voimansa ja ponnisti niin ankarasti kutoja vasten, että ne lensivät hajalleen. Samassa silmänräpäyksessä sieppasi hän laivuria rintapielistä ja singahutti hänet yli partaan, niin että hän molskahti vaahtoaviin aaltoihin ja katosi näkyvistä. "Olin tässä taas saamaisillani uudenlaisia herroja toteltavakseni", huusi entinen talonpoika vihanvimmoissaan. "Mutta minulla ei ole kotia eikä maata, enkä minä mieli enää palvella muita kuin itseäni. Minä en ole milloinkaan pidellyt peräsintä ja minä olen yhtä huono purjehtija kuin kuka tahansa teistä, mutta minä tiedän erään pyhimyksen, joka auttaa Pohjolan miehiä paremmin kuin kaikki muut pyhimykset yhteensä. Ottakaa minut laivuriksenne tuon äskeisen raukan sijalle, niin ja'amme aina saaliin veljellisesti. Ennen olin minä hyvä ihminen, enkä hennonut tehdä pahaa muurahaisellekaan, mutta nyt vakuutan ja vannon minä pyhän Birgitan kautta, että tässä laivassa ei ole ainuttakaan kurjempaa ihmistä kuin minä!"
Muutamat laivamiehet mukisivat, mutta toiset taipuivat hänen rohkeutensa valtaamina, ja kuun paistaessa mereen otettiin hänet tukevin kädenlyönnein laivuriksi. Peräsuojan pöydällä oli entisen laivurin kaapparikirje, jonka oli antanut Danzigin kaupunki ja joka oli varustettu sekä allekirjoituksilla että sineteillä. Sen kirjeen pisti hän vaatteidensa kätköihin.
Sadoittain samanlaisia merirosvoja risteili niihin aikoihin Itämerellä. Mutta Tolv Ulasta tuli pian peljätyin. Hänen laivansa köysistö mätäni yhä enemmän, purjeisiin tuli kyynärän mittaisia reikiä ja repeämiä, mutta kannelta ei puuttunut milloinkaan ryöstettyjä säkkejä eikä arkkuja. Hänen silmänsä, jotka tuuli oli purrut punoittaviksi, paloivat synkästi, ja harvoin pääsi hyvä sana hänen jääharmaasta parrastaan. Kun myrsky ulvoi, ja meri kävi korkeana, tapahtui kuitenkin, että kaikki polvistuivat kannelle ja vääntelivät käsiään omantunnontuskissa. Tarun yölintu räpytteli silloin siipiään syvällä sydämen vankilassa, ja Tolv Ula puhui pimeiden aikojen tähdestä, Birgitasta, joka nyt juuri piti kruunattaman pyhimykseksi Roomassa. Heidän kaipauksensa saada syntinsä anteeksi kasvoi lopulta niin suureksi, että he eräänä päivänä Saksan rantaan laskettuaan hankkivat sauvat ja vesipullot ja alkoivat hurskaiden pyhiinvaeltajain tapaan paljain jaloin taivaltaa Roomaan.
BIRGITTA KRUUNATAAN PYHIMYKSEKSI JA PYHIINVAELTAJAT PALAAVAT RUOTSIIN.
Perjantai-iltana 6 päivänä lokakuuta 1391 soittivat kaikki Ikuisen kaupungin kellot pyhimysjuhlaan. Vatikaanin suuri kappeli oli seuraavana päivänä koristettu kultakangasverhoin, lattialle oli siroteltu öljypuun lehtiä, ja lukemattomat vahakynttilät loistivat. Kardinaalien kannattaman kunniakatoksen suojaamana astui paavi Bonifacius IX valtaistuimelleen. Hän ei ollut juuri niitä parhaita paaveja, sillä hänen tiedettiin harjoittavan kauppaa viroilla ja anekirjeillä, ja vastapaavi hallitsi Avignonissa. Mutta ovensuuhun polvistuneiden pyhiinvaeltajain mielestä oli hän kuitenkin kirkon pyhä isä, ja heidän silmänsä vettyivät, kun laulajat jumalanpalveluksen jälkeen ensi kertaa virittivät hymnin: "Rukoile puolestamme, pyhä Birgitta! Halleluja!"
Tolv Ulan huulet liikahtivat. "Niin, rukoile kurjan merirosvon sielun puolesta, kun hän itse kerran hukkuu aaltoihin", kuiskasi hän. "Sinä olet lukenut sydämemme salaisimmatkin ajatukset. Sinä tiedät, miksi me olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Rukoile puolestamme, sinä Ruotsin äiti, ettei koskaan enää meidän hävitetyssä maassamme tarvitsisi asua niin hurjia ja onnettomia ihmisiä kuin me!"
Vatikaanin vieressä sijaitsi apostoli Pietarin haudalle rakennettu Pietarinkirkko. Yön läpeensä oli kirkko sekä ulkoa että sisältä valaistu tuhansin lampuin. Sunnuntaina astui paavi siihen kirkkoon, ja paljastetuin miekoin kulkivat vartiomiehet hänen edellään. Hän luki messun pääalttarilla. Sitten kannettiin hänelle uhriksi kullattuja vahakynttilöitä, leipää, viiniä ja pieniä kyyhkyskoreja, joita kaikkia koristi Birgitan vaakunakilpi. Kun sitten muuan munkki oli saarnannut hänen elämästään, kannettiin paavi pitkävartisten sulkalöyhyttimien ympäröimänä pilarikäytävään kirkon ulkopuolelle. Siellä avasi hän kultaisen kirjan, mihin enkelein ja pyhimysten nimet olivat kirjoitetut, ja kun hän tarttui kynään ja piirsi nimen "Brigida", kävi humaus yli pyhiinvaeltajain joukon.
Arkoina ja neuvottomina suuressa ihmisvilinässä pitivät he uskollisesti toisiaan köysivyöstä, jotteivät joutuisi hajalle. Yösijan saivat he siinä talossa, missä Birgitta kaikkien rakastamana ja kunnioittamana oli päättänyt päivänsä. Suuri joukko miehiä ja naisia kaikista pohjoisista maista lähti vihdoin kotimatkalle yli vuorten, ja usein puhelivat he keskenään kaukaisesta Vadstenasta, minne hänen luunsa oli viety.
Lokakuun seitsemännen päivän, Birgitan pyhimyspäivän, aikoja kutsuttiin sitten Ruotsissa Birgitanpäiviksi, koska silloin usein vallitsi leppeä ja päivänpaisteinen sää.
Kun Tolv Ula ja hänen miehensä jälleen nostivat merirosvopurjeen, olivat he samoja hurjia veitikoita kuin ennenkin. Seitsemän muun kaapparilaivan seurassa, joiden miehistö oli elatusveljiä ja joissa lastina oli suolaa, kalaa, punasipulia, omenoita, nauriita, humalaa, viljaa ja kaikkea muuta hyvää, riensivät he auttamaan piiritetyn Tukholman saksalaisia. Ilma kylmeni kuitenkin pian, ja saaristossa jäätyivät laivat kiinni Dalarön edustalle. Elatusveljet tiesivät, että he armotta saisivat köyden kaulaansa, jos joutuisivat ruotsalaisten käsiin, mutta heidän johtajansa, ritari, mestari Hugo keksi keinon. Hän laahautti saarilta kaadettuja puita ja rakensi niistä laivojen ympärille korkeat varustukset, joille sitten valeltiin vettä, niin että ne jäätyivät.
Margaretan sotaväki oli piirittämässä Tukholmaa, ja melkoinen joukko ruotsalaisia lähti heti tekemään selvää elatusveljistä. Pian huomasivat he kuitenkin, ettei heidän ollut niinkään helppoa rynnätä liukkaiden jäävarustusten kimppuun, ja sentähden rakensivat he vuorostaan korkean puutornin, jota he vierittivät edellään teloilla. Sellaista tornia nimitettiin sotilaskielellä kissaksi. Kun kaikki oli valmiina taisteluun, vierittivät ruotsalaiset kissaansa eteenpäin, ja kynnetkin sillä oli aikamoiset, sillä joutsipyssyjä ja keihäitä törrötti kaikkialla hirsien välistä. Mutta mestari Hugo oli yöllä sahauttanut jään kappaleiksi, ja hieno pyry oli avuliaasti siroitellut hiukan lunta rakojen peitoksi, niin että kukaan ei voinut niitä nähdä. Työhönsä tyytyväisinä ja täynnä odotuksen kiihkeyttä katselivat merirosvot laivalinnoituksestaan kissan lähentelemistä. "Kiss, kiss, kiss!" panivat he ja paukuttivat käsiänsä, kun sahatut jäälohkareet äkkiä alkoivat antaa perään, ja kun kissa heidän silmiensä edessä vajosi veteen kaikkine sotureineen ja katosi sinne ikipäiviksi.
Ainoa, joka kääntyi poispäin, oli Tolv Ula. Ruotsalaisten joukosta tornissa oli hän tuntenut useita vanhoja asetovereitaan Falanin tappelusta, ja häpeänkyyneleet valuivat hänen karkeita poskipäitään pitkin, koska hänen tällä tavalla täytyi taistella omia maamiehiään ja ystäviään vastaan.
Heti kun oli tullut suoja taas, ja laiva oli purkanut lastinsa, lähti hän jälleen miehineen merelle, ja he nousivat autioille luodoille ja elelivät siellä niin kauvan kun ruokavarat kestivät. Ollessaan eräänä päivänä ulkona merellä kuulivat he kellojen soittoa Kalmarista. Siellä kruunasi Margareta, kaikkien pohjoisten maiden täysivaltainen hallitsijatar, sukulaisensa Eerikki Pommerilaisen noiden kolmen lopultakin yhdistetyn valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kaapparit ulkona aavalla merellä laskettivat tuulen mukaan ajelehtivien puiden lailla, eivätkä kysyneet lakeja eikä valtakuntia.
Eräänä myrskyisenä iltana näkivät he suuren hansalaivan sukeltavan aalloista kuin pilven. Se läheni nopeasti, pullistunein purjein, alkaakseen heti tappelun, mutta rutivanha merirosvolaiva ei kestänyt sen keulapuskurin töytäystä. Ritisten ja ratisten kallistui se kyljelleen ja alkoi vajota. Tolv Ula heitti peräsimen omiin valtoihinsa, sillä hän ymmärsi viimeisen hetkensä tulleen. "Nyt on varmaankin joku suuri juhlayö, koska taivaanranta noin kirkkaana palaa", puheli hän itsekseen ja katsahti ympäri merta. "Yölentäjä, sinä musta lintu, sinä et koskaan ehtinyt Jerusalemiisi, mutta milloinkaan et sinä lakannut sinne ikävöimästä."
XXIV.
ENGELBREKT.
TAALAALAISET.
Nyt tuli rehellisten, kunnon taalaalaisten kiire kirkkomäelle. Siellä avasivat he säkkinsä ja korinsa, sillä ennen joulun rauhanajan loppua täytyi heidän maksaa veronsa sekä papille että voudille.
Eräässäkin kylässä oli pitäjänpappi paraillaan kantamassa veroaan. Niin korkeasti oppinut ei hän ehkä ollut, mutta kunnianarvoisa hän oli ja isällinen. Hän tunnusteli tarkoin verovasikoita ja verovuonia, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat vähintäin yhdeksän yön vanhoja. Ja hän laski näin: "Neljä naulaa kynttilöitä morsiusparin vihkimisestä… Kymmenys voista ja joka kuudestoista hamppusykyrä Malinin leskeltä. Ja sitten kuusi kyynärää sarkaa hänen autuaan miesvainajansa messusta…" Hän tutki ja haisteli huurteista karhunlapaa. No, saihan tuo mennä. Mielellään antoi hän sitten apua tarvitseville. Hän, joka itse asui ja eli talonpoikien parissa, tiesi paraiten, mistä kenkä puristi. Kaikki kävi sentähden mitä suloisimmassa sovussa, kuten oli jo käynyt satoja vuosia.
Äkkiä katsahti hän puuhistaan ja kysyi: "Mitä kilinää tuo on?"
Kilinä ei tosiaankaan lähtenyt tavallisista talonpoikaiskulkusista. Julma tanskalainen vouti Jösse Eerikinpoika Västeråsin linnasta ilmestyi ratsumiehineen metsänreunaan. Hän ei huolinut ripustaa kulkusia hevosensa kaulaan tai valjaisiin, vaan oli neulottanut niitä omiin vaatteisiinsa, sekä hihoihin että olkapäille ja vyöhön. Mutta nepä olivatkin puhtainta hopeaa. Jösse veti hansikkaat käsistään ja nosti kapeat, valkoiset kätensä ilmaan, sillä hän oli liian hieno ja ylhäinen koskemaan paljain hyppysin likaisiin ohjiin. Hän nauroi niin että koko ruumis hytkyi satulassa.
"Moukat", sanoi hän ja hänen sileiksi ajellut kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi, "sillä laillako te aiotte maksaa veronne minulle ja armolliselle herralleni, kuningas Eerikille? Enkö ole käskenyt teitä suorittamaan kaikkea puhtaassa rahassa, jota voin helpommin viedä valtakunnasta! Siellä Tanskassa käy nyt kuningas Eerikki sotaa holsteinilaisia ja hansamiehiä vastaan, eikä hänen suuhunsa lennä palaakaan teidän huuruisista karhuistanne eikä savustetuista porsaistanne."
"Kokonaiseen vuoteen en ole nähnyt rahan syrjääkään", vastasi muuan nuori talonpoika, jonka nimi oli Matti. Mutta ennenkuin hän tapasi useampia sanoja, vinkui parikymmentä ruoskaa hänen korvissaan. "Sitten otamme, mitä itse hyväksi näemme", lupailivat sotamiehet ja alkoivat noutaa hevosia ja jauhosäkkejä taloista. Pari talonpoikaa, jotka puolustivat oveansa, ripustivat he kodan savuun ja sitoivat heidän naisväkensä. "Aina ne kai kelpaavat heinäkuorman eteen", nauroivat sotamiehet.
Matti hypähti ladon seinustalle, missä hänen suksensa olivat, ja kiiti yli hankien apua hakemaan. Naapuripitäjiin oli pitkä matka, ja kansa, joka siellä pohjoisen puolessa asui, eleli enimmäkseen omissa rauhoissaan, vierasten häiritsemättä. Mutta hän tiesi, että siellä oli lujakouraisia miehiä, jotka vielä pitivät esi-isiensä yksinkertaisia tapoja kunniassa ja jotka rakastivat vapauttaan. Pian tapasi hän muitakin pakolaisia, jotka tiesivät kertoa vielä suuremmista julmuuksista, ja koko talvi neuvoteltiin tuvissa. Keväämmällä pysähtyi hän eräänä päivänä metsään ja kuunteli. "Hirrenkaatajatko siellä laulavat?" kysyi hän kovalla äänellä. "Luulisipa jokaisen hongan saaneen kurkkuvehkeen kaarnansa alle."
Puiden takaa suhahti silloin kaikilta tahoilta köyryselkäisiä hiihtäjiä, joutset hartioilla ja sauvat käsissä. Mäissä ja ahteissa kyyristyivät he vieläkin enemmän ja nostivat sauvansa kohoksi. Heti heidän kadottuaan näkyvistä kiiti ohi uusia selkiä oksien alatse. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, jonka parta oli ruosteen värinen ja silmät iloiset ja ruskeat, seisahtui äkkiä ja osoitti häntä sauvallaan. "Kuka sinä olet", kysyi hän.
"Kuka olet itse, ukkoseni?" vastasi Matti ja töllötti mieheen suu auki, sillä hän ei ollut nähnyt mitään maailmasta ja kaikki oli hänelle uutta ja outoa.
"Minä olen Engelbrekt Engelbrektinpoika tuolta vuorikulmalta. Tule pois mukaan, poikaseni, ja älä seiso tässä silmät seljällään! Etkö tiedä, että taalaalaiset ovat ottaneet minut päällikökseen tehdäkseen lopun noista voudinheittiöistä?"
Äänessä oli niin vilpitön kaiku ja se kuului niin rehelliseltä ja varmalta, että Matti tunsi täytyvänsä totella, ja hän hypähtikin heti suksilleen. Joukon keskellä hurahutteli hän mäkiä alas. Penikulmien pituiset metsät harvenivat vähitellen, ja talonpojat juoksivat tuvistaan ja huusivat: "Jumala armahtakoon nyt sitä, jolla on paha omatunto! Siellähän tulee koko taalaalaissotajoukko!" Sitten törähyttivät he torviinsa, ja joutsenjänteitä punottiin ja vasamia vuoltiin.
Kun lumi oli sulanut ja kesä tullut, levisi tulenloimo Taalainjoelle, joka leveänä ja mustana kiiti riippakoivuisten rantojensa ohi. Borganäsin voudinlinna paloi. Sieltä painui talonpoikaisjoukko rohkeasti etelään päin läpi vuoriseudun. Köping ja Västerås vallattiin. Ujostelemattomana ja neuvokkaana tervehti Engelbrekt sileään, kellertävänharmaaseen nahkatakkiinsa pukeutuneena aatelismiehiä, joita nyt myöskin alkoi keräytyä hänen ympärilleen.
Ylämaalaiset ja useista Mälarin seuduista saapuneet miesjoukot seurasivat häntä Tukholmaa vastaan. Ruotsalaisystävällinen vouti Hannu Kröpelin pyysi lyhyttä aselepoa, ja Engelbrekt sai tietää herrojen sillävälin aikovan pitää neuvottelukokouksen Vadstenassa. Hän ratsasti sinne ja astui odottamatta saliin.
Vihastuneenakin säilytti hän äänessään hyvänsävyisen vuoristolaiskaiun. "Kyllähän te tiesitte, jalot herrat", alkoi hän muitta mutkitta, "että Taalainmaasta saadaan meltorautaa. Mutta että sieltä hädän hetkellä lähtee myös vapauttarakastavia talonpoikia, siitä pitää teidän nyt pääsemän selville. Pyhän Eerikin aikoina oli meillä ruotsalaissyntyisiä kuninkaita, jotka eivät rasittaneet meitä voudeillaan ja laittomilla veroillaan. Ruotsi on keskimäinen Pohjolan valtakunnista ja niistä suurin, ja sentähden onkin Isä Jumala aikonut siitä päämaata. Mutta se Eerikki Pommerilainen, jonka nyt pitäisi hallitseman, ei välitä Ruotsista enempää kuin kurjasta karjatalosta, missä Hänen Armonsa ei edes suvaitse asua. Siksi palaakin valtakuntain yhteys poroksi kuin tupa, missä tulisijaa ei ole asetettu keskelle, katto-aukon kohdalle, vaan ovensuuhun ristivetoon."
Kun herrat alkoivat mukista vastaan, kahmaisi hän Linköpingin piispaa kauluksesta ja veti hänet akkunan ääreen. Alhaalla torilla odotti tuhat taalaalaista elokuun auringon kuumassa paisteessa, haalistuneet hatut niskassa ja valkeat lammasnahkatakit selkään sidottuina. "Kuuleppas nyt, piispa!" sanoi Engelbrekt. "Henkeni, rahani ja kaikki, mitä omistan, olen pannut alttiiksi, vapauttaakseni maan. Nyt on tullut teidän vuoronne, hyvät herrat. Nyt kirjoitatte te kaikki heti sellaisen paperin alle, missä te lupaatte luopua kaikesta uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Eerikkiä kohtaan! Tai muuten vien minä sinut tuon miesjoukon puhuteltavaksi."
Herrat tottelivat.
Hetkisen perästä heittivät taalaalaiset jälleen joutsen olalleen ja matkasivat pois päällikköineen. Jälkijoukkona kulkivat nuolitynnyreitä kantavat hevoset. Sotakuri oli mainio, ja tuskin kanaakaan otettiin taloista väkivalloin.
He pysähtyivät Ringstadaholman linnoituksen eteen, jota Motalan joki kiersi kaikilta puolilta.
Muutamat joukosta majoittuivat erääseen tupaan keittämään ruokaa, ja Matti oli nälkäisimpiä aterialla. Muuan nuori mies haki silloin näkyviin pitkän rautaputken. Siihen kaatoi hän jotakin outoa ainetta nelikostaan. Se oli kuin multaa, tai huonoa, harmahtavaa jauhoa. Sitten tukki hän putken suun lujasti sammalilla ja ojensi koko laitoksen Matille. "Kylläpä näen sinun urhokkaasti velliä latikoivan, jahnajaakko", sanoi hän. "Mutta sytytäppäs tämä päretikulla, niin opit ukkostakin tekemään!"
Matin naama venyi pitkäksi kuin tinalusikkaan kuvastuneena. Hänelle, metsien asukkaalle, oli kaikki vielä yhtä outoa ja kummallista. Hänen mielestään oli tarpeetonta ruveta päretikkuja etsimään, vaan pisti hän talonpoikaisen tyynesti putken lieteen.
Paukaus, jonka vertaista hän ei koskaan ollut kuullut, heitti hiiliä ja kekäleitä kattoon ja kaikki taalaalaiset seinään. Toinnuttuaan huomasi hän istuvansa nurkassa, ja koko tuvassa oli tuskin ainoatakaan ehyttä pataa tai penkkiä.
Engelbrekt riensi huoneeseen. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, kokosi hän hiukan hyppysiinsä sitä outoa ainetta vahingoittumattomasta nelikosta ja näytti sitä miehille. "Te Taalain miehet", sanoi hän, "nyt on ruuti tullut maailmaan. Suruksi vaiko iloksi, sitä ei osaa kukaan ennustaa."
Ikäänkuin vastaukseksi hänen puheeseensa ilmestyi samassa valoa linnan muurille. Koko Ringstadaholmassa oli vain yksi mies, jolla oli kokemusta pamahtavien ampuma-aseiden käytössä, ja häntä kutsutuinkin siitä syystä pyssymestariksi. Hän tuli nyt sytytin kädessä laukaisemaan linnan ainoata kanuunaa. Edestä kannatti sitä jykevä rautahaarukka, ja takaa nojasi se omaan pitkään pyrstöönsä. Se oli aivan kuin pitkä, avokitainen sisilisko.
Ylhäällä tornissa seisoi saksalainen vouti Styke, kädet tukassa, ihmeissään odotellen, miten siinä kävisi. Varovasti, poispäin kääntyneenä lähensi pyssymestari sytytintä. Mutta kanuuna hyppäsi pyrstölleen, oksensi kuulansa ja tulikielensä kohti pilviä ja suistui sitten perä edellä alas linnaan. Niin kävi Ringstadaholman ainoan laukauksen. Silloin innostuivat taalaalaiset. He unhottivat nälkänsä ja väsymyksensä ja asettivat kuntoon mahtavan kivijoutsen. Siinä oli kahden pylvään välissä kääntötanko, jonka toisessa päässä oli painoja ja toisessa härännahkainen pussi. Siihen pussiin latoivat he kivenjärkäleitä ja linkosivat ne sitten muureja vasten. Muutamat kivet lensivät aina linnan pihalle asti. Nähdessään säkenien pyrynä sinkoilevan, innostuivat he yhä enemmän, ja kuolleet hevoset ja kaikenlaiset jätteet saivat mennä saman tien. "Täältä tulee herkkuja illalliseksi, Styke!" kiljuivat he.
Engelbrekt astui kiukustuneena heidän luokseen. "Paremmin pitää teidän oppia sotimaan", torui hän. "No, no, ukkoseni, sinähän olit nuorena miehenä herrashovissa, sinähän olit aseenkantajana", kuului vastauksia hänen ympärillään. "Opeta meille se uusi taito, opeta meitä ampumaan ruudilla!"
Epäilevä hymy hiipi hänen partaansa. Hän käski heitä kuitenkin valmistamaan suuren kivikanuunan yhteenuutetuista rautakangista, joiden vahvikkeeksi vielä pantiin rautavanteet. Hirviö kaivettiin puoliksi maahan ja sidottiin ketjuilla kahteen paaluun. Ruutia oli vain pari nelikollista, ja olipa siis oltava hyvin tarkkoja sitä pyssyyn kaadettaessa. Kuulakiviä saattoivat he sitävastoin poimia virrasta miten paljon tahansa.
"Sinä tiedät kaikki", sanoivat miehet ja tulivat jälleen Engelbrektin luo. "On alkanut rankasti sataa, ja sytytin ei pala. Mitä meidän nyt on tekeminen?"
"Minä olen keittänyt tulikiveä", vastasi hän, "joka syttyy palamaan heti, kun se tulee kosteaksi." Ja hän otti kiven takkinsa povitaskusta ja piti sitä sateessa, ja se alkoi tosiaankin heti liekehtiä.
Matti vei tulen kivikanuunaan. Mutta pau! Kanuuna lensi pieniksi palasiksi, ja multaa ryöppysi miesten suut ja silmät täyteen, ja linnasta kuului aikamoinen naurunrämäkkä. Taalaalaiset olivat niin häpeissään, että muuankin heistä alkoi itkeä tillittää.
"Luulenpa, että joutsi ja taalaalaisvasama sittenkin ovat teidän oikeat taisteluvehkeenne", sanoi Engelbrekt. "Mutta tähän minä olen laittanut teille puuhaa ja häärinää, jottei linnanväki olisi huomannut, mitä kirvesmieheni tällä aikaa ovat rakentaneet niemen toiselle puolen. Tulkaa!"
He seurasivat häntä niemekkeen kainaloon. Siellä ui vedessä valmis viisikerroksinen puutorni. Äskeisestä kolttosestaan kiukustuneina ryntäsi taalaalaisia torniin niin paljon kuin vain sopi. Sitten laskivat he tornin solumaan virran mukana linnaa kohti.
Nopsasti jännittivät he joutsensa jalallaan. Näin pitkältä matkalta ei vielä kannattanut tähdätä. He ampuivat vinosti ilmaan, ja nuolisade suhahteli yli vallien. "Hän on aika ovela, tuo meidän Engelbrektimme, ja nyt me sen linnan valloitamme", huusivat he ja virittivät laulun:
Herra apumme ja pyhimykset!
Joutsi, käsi meidän varustukset.
Jo alkaa taisto, jo leikki käy.
Nyt, vouti, heti linnas heitä!
Tai muuten uimaan ennättäy
Ja henkes eestä pakoon lähde meitä!
Heti kun Ringstadaholm oli avannut porttinsa, kulki Engelbrekt eteenpäin linnalta linnalle ja pani voudit viralta. Vihdoin tapasi hän apulaisensa Eerikki Puken, joka oli pohjoisessa johtanut kapinaa. Puke kohottautui satulassaan, päivänpolttamana, arvekkaana ja meluavana, ja heilutti hattuaan. Miekka oli vedetty puoliksi tupesta. "Veli, tuskin olemme taistelleet kolmeatoista viikkoa", huusi hän, "ja nyt jo on Ruotsi vapaa!"
KYNTTILÄJUHLA.
Muuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut ankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi köysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti mustaan viittaansa kääriytyneenä.
Miehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon. Ellei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle taivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan välkähti teräshaarniska.
"Hahahaa!" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari. "Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle jäähyväisiksi?"
Haarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: "Että ruotsalaisuus on taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi… että minä itsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä… että hän nyt istuu Örebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin suvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne."
"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa. Huomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa neuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!"
"Vielä viimeisen kerran", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen, "olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän Korkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme myöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne hyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas taloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja asetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin."
Kuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä halveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: "Maailma on ryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat kiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin narri, jos olisin heitä parempi."
Sitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi viimeisellä askelmalla. "Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan minä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni kuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy minun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin."
Kaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään kuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi pimeyteen.
Pian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä ja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika joukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he kuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella puolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin telkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.
Riemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja, ja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui kansalle.
Ryhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea. Hän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri yli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka kirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut nuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.
Kun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit sanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski miehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne asettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon toisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke joukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan ehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse tähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea. "Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat", huusi hän yrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle silmilleen. "Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen vastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!"