Porvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien luominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin kotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen merkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän eli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa menemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat ja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat osanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten vuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen kirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten kiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa taloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä, ja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu, ja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka ahkerasti.
Silloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta ja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen porttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli linnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät palamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa ei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma joutua liekkien uhriksi.
Aivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat vetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään Jumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat he keskenään: "Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla taalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja meidän täytyy valita valtionhoitaja."
Engelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin tavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien ja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen vuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne määrätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona piteli Matti hänen hevostaan.
Puke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä sydämelleen. "Huomaatko", sanoi hän, "miten herrat kumartuvat toistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua." Engelbrekt vastasi: "Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on ainakin yksi seikka varma… että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu parhaimpiin ihmisiin."
Hän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien kasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa oli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn, niin että heitä oli vaikea tuntea. "Keitä ovat nuo miehet tuolla nurkassa?" kysyi hän. "Ne näyttävät niin nyrpeiltä."
Puke vastasi hiljaa: "Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi Närken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa Maunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi, jalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon sellaisia nyrpeänaamoja."
Nyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. "Kaksi on äänestänyt Pukea", julisti hän, "kolme Engelbrektiä, ja" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan — "viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on valittu valtionhoitajaksi."
Puke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui napittomana, ja jalkineet olivat savessa. "Voi teitä, kiittämättömät ruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään kokonaista!" huusi hän jyrisevin äänin. "Tässä seisoo nyt Engelbrekt, teidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette häntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään valtakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!"
Hän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen taistelun uudelleen.
Herrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen olla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi hän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen ylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä silmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. "Nuori taistelutoveri ja ritari", sanoi hän, "nyt saat sinä surut. Ehkäpä sinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin makaat haudassasi."
Sen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului eteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.
GÖKSHOLMAN SEUTUVILLA.
Linnoitettu talo oli siihen aikaan hyvin tärkeä seikka, ja Engelbrekt oli tuhannella hopeamarkalla ostanut Örebron linnan saksalaiselta voudilta. Muurit olivat kolme kyynärää paksuja ja paksumpiakin, mutta matalakattoisissa huoneissa näytti hyvin kolkolta ja autiolta, sillä niin levottomina aikoina ei useimmilla ollut varoja ajatella mukavuuksia. Harvoin saikin Engelbrekt istua kotonaan rauhassa.
Vuonna 1436, huhtikuun 27 päivän iltana laski hän kaksine soutuveneineen pienen Hjalmarin saaren rantaan, viettääkseen siellä yönsä. Hän oli matkalla Örebrosta neuvoston kokoukseen Tukholmaan, ja hänen mukanaan oli vain hänen vaimonsa ja muutamia palvelijoita. Axevallin piirityksen aikana oli hän sairastunut ja hän oli vieläkin niin heikko, että hänen täytyi kulkea sauvan varassa.
Peitteet ja nahkaset oli jo levitetty maahan, ja kelpo emäntä nosteli matka-arkusta ruoka-aineita ja maljoja, joiden suu oli sidottu umpeen. Matti puhalteli lynkämäisillään tulta parempaan vauhtiin höyryävän padan alle.
Ilma tuntui vielä kolealta, ja Engelbrekt seisoi lämmittelemässä käsiään tulen ääressä. Hän sattui kääntämään päätänsä sivulle. Göksholman tiilinpunaiset tornit pistivät näkyviin puidenlatvojen yli. Sieltäpäin läheni nopeasti vene läpi kevätusvan, joka omituisin kiemuroin hiipi pitkin veden pintaa.
"Nyt saatte kaikki nähdä", puhkesi Engelbrekt puhumaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta, "että entinen vihamieheni herra Pentti tulee lyömään minulle ystävän kättä ja kutsumaan minua luokseen. Mutta sairauteni estää minua kutsua noudattamasta."
"Mikäli näen oikein", jatkoi hän ja kävi muutamia askeleita järveä kohti, "niin ei kokassa seisokkaan hän itse, vaan hänen poikansa Maunu. Matti, menehän näyttämään hänelle, mistä paraiten sopii laskea maihin!"
"Saanko minä rauhaa Ruotsissa!" karjaisi Maunu Pentinpoika vastaukseksi ja hyppäsi saarelle kirves kädessä. Sairaana ja väsyneenä kohotti Engelbrekt sauvansa suojakseen ja kysyi: "Etkö sitten tiedä, että isäsi kävi äskettäin luonani, ja että me olemme tehneet sovinnon? Hän lupasi minulle turvallisuutta."
Sanaakaan vastaamatta iski Maunu Pentinpoika kirveellään. Isku sattui käteen ja sauvaan ja leikkasi kolme sormea poikki. Kun Engelbrekt sitten kääntyi poispäin, löi hän häntä vielä kaksi kertaa, niin että hän kaatui maahan ja kuoli erään kiven viereen.
Toisetkin miehet hyökkäsivät veneestä maihin ja ampuivat tuota hengetöntä ruumista nuolillaan. Sitten raahasivat he Engelbrektin vaimon ja palvelijat mukaansa ja veivät heidät vankeina Göksholmaan.
Kiireesti ratsasti sitten joukko Örebron linnalle, ja yksi vangituista palvelijoista seurasi sitä. Hänet pakotettiin menemään portille ja huutamaan, että hän toi muka sanomia Engelbrektiltä ja että hän halusi päästä sisään. Vouti tunsi kyllä hänen äänensä, mutta ei antanut pettää itseään, vaan vastasi odottavansa päivän valkenemista. Maunu Pentinpoika ryösteli sensijaan kaupunkia ja vetäytyi sitten saaliineen Göksholmaan. Mutta hän ja hänen isänsä eivät talonpoikia peläten uskaltaneet jäädä sinne, vaan pakenivat teille tietymättömille, eivätkä milloinkan enää löytäneet lepoa eikä omantunnon rauhaa.
Kun talonpojat kuulivat näistä tapahtumista, soutivat he saarelle, missä Engelbrekt vielä virui. Itkien vetivät he nuolet hänen ruumiistaan ja puhelivat keskenään: "Tähän kattoi hän tyynesti illallisen vihollisensa maalle. Sellainen oli hän, meidän Engelbrektimme. Jalommin ei hän olisi voinut kaatua taistelussakaan lippunsa juurella."
He kuljettivat murehditun päällikkönsä ruumiin ensin Mellösaan ja sieltä Örebron kirkkoon. Pyhiinvaeltajat asettivat sitten sytytettyjä kynttilöitä hänen haudalleen ja uskoivat siellä ihmeitä tapahtuvan.
Savu nousi Göksholmasta, minne muut olivat sillävälin menneet vankeja vapauttamaan. Kaikkialla lähiseuduilla oli rahvas liikkeellä. Ovela Jösse Eerikinpoika kätkeytyi Vadstenan luostariin, mutta Askan talonpojat tunkeutuivat sinne ja raahasivat häntä jaloista portaita alas. Iskujen ja töytäysten sadellessa kyydittivät he sitten miehensä reessä Motalan torille, ja siellä sai hän taivuttaa kähärätukkaisen päänsä kirveen alle. Paljoa paremmin ei käynyt Pukenkaan, vaikka hän oli talonpoikain ystävä, sillä hän joutui Kaarle Nuutinpojan käsiin, ja hänen kaulansa katkaistiin myöskin. Piikkejä ja rynnäkkökypäreitä välkkyi kaikilla silloilla ja teillä, ja yli peltojen ja metsäin kaikui marssivien talonpoikaisjoukkojen laulu, ruotsalaisten heräämistä julistaen.
Kerran, kun paljon rahvasta oli kokoontunut Engelbrektin haudalle, näkivät he siellä polvillaan miehen, jonka pitkä tukka osoitti taalaalaiseksi. Hänen kynttilänsä oli juuri palamaisillaan loppuun, mutta hän ei tahtonut vieläkään poistua. He tunsivat miehen Matiksi, ja he alkoivat jälleen hiljaa puhella taisteluistaan.
"Ja mitenkä kävi kuningas Eerikin?" kuiskivat he. "Nyt, kun hänet on karkoitettu kaikista maistaan, hallitsee hän Gottlannissa merirosvojen päällikkönä."
Matti nousi seisaalleen, sillä hänen kynttilänsä oli sammunut. "Nyt on kai aika", sanoi hän ja otti viinensä ja joutsensa, "jokaisen mennä kotiinsa ainakin muutamiksi vuosiksi".
XXV.
KAARLE NUUTINPOIKA JA ROTANKESYTTÄJÄ.
KAARLE NUUTINPOJASTA TULEE KUNINGAS.
Tukholman eteläisellä sillalla oli kova tungos. Ruotsalaiset, samoinkuin tanskalaisetkin olivat valinneet Kristoffer Baijerilaisen kuninkaaksi enonsa, eroitetun Eerikki Pommerilaisen jälkeen, ja nyt kulki hän komeasti kaupunkiin.
Hän oli pieni, punapukuinen ja paksu mies, ja hänellä oli niin pitkät kärkikengät, ettei kansa käsittänyt, kuinka hän saattoi kävellä niillä nenälleen kaatumatta. Viitta ulottui vain puolilanteeseen, ja sakarahuippuinen hattu näytti aivan kumoonkäännetyltä padalta. Päästäkseen hyviin väleihin ruotsalaisten kanssa pisti hän nyt iloisesti ja ystävällisesti kätensä Kaarle Nuutinpojan kainaloon. Mutta oli vaarallista kulkea niin komean miehen rinnalla. Heti alkoi kansa huutaa: "Mitä me teemme tuolla saksalaiskääpiöllä, kun meillä on Kaarle Nuutinpoika?"
Muuan vanha markkina-ilveilijä istui kyyrysissään porttitornin nurkkauksessa ja puhalteli pilliään parille kesytetylle rotalle. Hänen jalkansa olivat rammat, ja suojakseen oli hän pingoittanut kuluneen lammasnahan. Läpi rumpujen pärinän ja torvien toitotuksen kuului koko ajan hänen pienen pillinsä kimakka piipitys. Ohikulkijat löivät häntä olalle ja kyselivät, mistä johtui, ettei hän niin suurena päivänä ollut uteliaampi, vaan sormieli siinä kaikessa rauhassa puuputkeansa. "Tulee kai päivä, joka on vielä suurempi", vastasi hän ja nosti rotat polvelleen. "Kaarle Nuutinpojan kypärässä välkkyvä päivänpaiste ennustaa kuninkaankruunua."
Se ennustus kuului pian muidenkin huulilta. Tuli katovuosi ja kalliit ajat, ja Kristoffer sai kantaa nimeä "pettukuningas". Kun kansa nurkui eroitetun Eerikin ryöväyksiä, vastasi hän aivan rauhallisesti, että tokihan hänen enonsakin tarvitsi jotain hengenpitimikseen sellaisella kurjalla luodolla kuin Gottlanti oli. Vihdoin sairastui Kristoffer ja kuoli, ja silloin riensi Kaarle Nuutinpoika Tukholmaan, mukanaan kahdeksansataa ritaria ja asemiestä, kaikki puettuina hopeanhohtaviin rautapaitoihin.
Oli säteilevä toukokuunpäivä, ja Kristuksen ruumiin veljeskunta vietti parhaillaan kevätjuhlaansa. Neuvosmiehet ja leipurit, papit ja kylvettäjät, sepät ja sotilaat kulkivat vierekkäin pitkässä saattueessa pitkin katuja. Kaikki olivat seppelin koristettuja ja kaikki kantoivat kukkakimppuja käsissään. He huudahtelivat ilosta ja liehuttelivat kukkavihkojaan, sillä jo kaukaa tunsivat he ruotsalaismielisen päällikkönsä, kun hän siinä hypitteli valkeata hevostaan eteläisellä sillalla. Mutta aamu-auringon paiste länsipilveen tietää sadetta. Lännessä näytti synkältä, ja yhä taajemmin pilvettyvältä taivaalta alkoi pian väkevä kevätsade vuotaa. Veljeskunnan veljet ja sisaret kiirehtivät käyntiänsä, mutta heidän riemuhuutonsa raikui yhä voimakkaampana, sillä kauvan oli vallinnut ankara kuivuus. Nyt osoitti sade, että Kaarle Nuutinpojan matkassa kulki onni.
Tuon tuostakin pysähytti hän hevosensa puhutellakseen vanhoja tuttuja. Kun hän huomasi rotankesyttäjän, muisti hän hänen kimakan pillinsä. "Seuraa minua nyt, ilvehtijä", huusi hän ystävällisesti ja voitonriemuisesti, "niin hankin minä sinulle kohta paremman katon pääsi päälle kuin tuo lammasnahka, jonka olet pingoittanut suojaksesi. Villaahan on siinä enää tuskin lainkaan jäljellä."
"Jalo ruotsalainen herra", vastasi rotankesyttäjä pilli kainalossa. "Itsehän parhaiten tiennet, että rotille täytyy soitella, jos mieli niitä kesyttää. Soittele sinä omalla tahollasi, kyllä minä piipittelen omallani. Kerran tarvinnet ehkä paremmin minun lammasnahkaani kuin minä sitä kattoa, jota sinä nyt minulle tarjoat."
Nauraen saattoivat ritarit Kaarle Nuutinpojan hänen kaupunkitaloonsa. Ja hän soitteli sitten tosiaankin "rotille", vaikka tavalla, joka hänen tarkoituksiinsa paraiten soveltui. Loistavan vieraanvaraisesti kestitsi hän joka päivä pöydässään kaikkia, jotka vain halusivat kunnioittaa häntä käynnillään. Nuoret ja vanhat keskustelivat siellä tuttavallisesti maan kohtaloista, ja ulkona valui kevätsade loiskuen katolle. Virkistyneiltä niityiltä levisi tuoksu aina kaupungin sisä-osiin asti.
Vihdoin löi hetki, jolloin ylimysten oli kokoonnuttava neuvotteluun pyhän Gärtrudin seurataloon. Seuraavana päivänä piti kuninkaanvaalin tapahtuman. He olivat niin pitkät ajat tottuneet ulkomaalaiseen, että alussa tuntui heidän kurkussaan hiukan kuivalta ja kireältä, kun heidän oli lausuttava sana, joka antoi kruunun ruotsalaiselle miehelle. Varovammat panivat huolestuneina sormet leuvalleen, mutta sittenkin täytyi heidän tunnustaa, että sopivin ja arvokkain oli Kaarle Nuutinpoika. Mutta yksi oli, joka puri huulensa tiukasti kiinni. Se oli Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, arkkipiispa.
Hän kulki muutamia askeleita lattialla samettiviitassaan, joka oli kärpännahalla sisustettu. Hopeavyö näytti olevan katkeamaisillaan, niin kiivaasti painalsi hän sormensa sen alle. Kasvot olivat karkeatekoiset ja hiukan punottavat, ikäänkuin alituisen vihastuksen hehkuttamat. Mutta ruskeat silmät — jotka olivat väliin kirkkaat, väliin levottomat ja julmat — liekehtivät vallanhimon tulta. "Jos joku teidän vertaisistanne tulee herraksenne", kysyi hän ivallisesti, "kenellä teistä on halua totella häntä? Ennen meillä oli saksalaisia kuninkaita, jotka asuivat Tanskassa, ja siellä olivat he vähiten meidän, herrojen, tiellä. Vouteineen pitivät he talonpoikia kurissa. Puristakaa tuo roskakansa rautapihteihin, joka tuolla ulkona kiljuu Kaarle Nuutinpoikaansa, älkääkä noudattako moista vaapsahaisenpörinää!"
Mutta yhä äänekkäämmin huudettiin Kaarle Nuutinpoikaa, sekä kadulla että itse kokoushuoneessa.
Kaikkein vähimmin saattoi arkkipiispa unohtaa sitä seikkaa, että oli aikomus työntää hänen omat sukulaisensa vallasta. Vihan vimmoissa astui hän asemiestensä luo ovelle. Nämä polvistuivat ja ojensivat hänelle huonommat kengät ja mustan viitan sateensuojaksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jo hypähtänyt satulaan ja karahuttanut matkaansa kolmenkymmenen hovimiehen saattamana.
Jöns Pentinpoika ratsasti mieluummin koko yön sateessa kuin jätti mitään tärkeätä toimittamatta seuraavaan päivään. Vasta Stäketin arkkipiispanlinnan pihalla heitti hän ohjakset käsistään. Lamput loistivat punatimanttien lailla kappelissa, ja alttari oli yltä päältä koristettu kullin ja hopein. Hänen kirkkonsa olivat tavattoman komeita, ja hän viihtyi hyvin laulun huminassa ja suitsutuspilvien tuoksussa, mutta hän ei silti unohtanut varuskammiotansa. Onneton se, joka uskalsi uhmata häntä! Kostotuumat ja vihan-ajatukset täyttivät hänen sielunsa kamalalla lumollaan ja tekivät hänestä hellittämättömän, leppymättömän sotijan, jonka askeleissa kaikui alituinen aseidenkalske. Lepoa ja epäröimistä halveksi hän syvästi.
Porttikäytävässä hän käännähti ympäri ja pui nyrkkiä sille taholle, minne tiesi Tukholman jääneen metsäisten kukkuloiden taa. Oli harmahtava kesä-yö. Sateen usva peitti seudun, niin että sitä saattoi luulla meren ulapaksi, missä ei maata lainkaan näkynyt, ja Mälarin tummanvihreässä vedessä tanssivat pisarat ja renkaat. "Hyvät herrat, valitkaa te vain toisianne kuninkaiksi", mumisi hän. "Täällä hallitsen minä, ja Jöns Pentinpoika ei koskaan unohda kokemaansa vääryyttä."
ONNETTOMUUDET ALKAVAT.
Kaarle Nuutinpojasta tuli nyt kuningas, ja vihdoin kruunasivat hänet norjalaisetkin hallitsijakseen Nidarosissa. Oli ollut aika hänen nuoruudessaan, jolloin hän oli joutsi olalla huolettomana harhaillut maalaisherttaisen Fågelvikinsä kaislarantoja pitkin. Mutta taistelut ja huolet uursivat pian niin syviä vakoja hänen kasvoihinsa, että hänen mainehikas sukunimensä Bonde, Talonpoika, tässä suhteessa osui kylläkin paikalleen. Kun synkät aavistukset raskauttivat hänen mieltään, tapasi hänen nuori kuningattarensa Katariina kuiskata hänelle: "Kiitä, kiitä onneasi! Satoihin vuosiin ei kellään ruotsalaisella miehellä ole ollut sellaista menestystä kuin sinulla."
Silloin tarttui Kaarle Nuutinpoika hänen käsiinsä, jotka olivat kuuluisat valkeudestaan, ja painoi ne silmilleen: "Minä toivoisin", sanoi hän, "olevani sokea. Luulen aivan näkeväni ja kuulevani tuolta kaukaa maaseutujen linnanpajoista omituista välkyntää ja kalkutusta. Vanhoja kapinamiekkoja siellä hiotaan. Te kateelliset ruotsalaiset, ettekö sitten voi koskaan unhoittaa, että minä olin yksi teistä! Omat sukulaisenikin tahtoisivat minut karkoittaa."
Mutta lopulta sai kuningatar hänet aina iloiseksi viehkeällä hilpeydellään, ja hän oli hyvin mielistynyt tanssiin. Hovineitsyet vetivät hänet piiriin ja paukuttivat käsiänsä ja lauloivat. Usein otti kuningaskin osaa karkeloon. Mutta joskus, kun viulut iloisimmin vinkuivat, tapahtui, että Katariinakin kävi totiseksi ja vei hänet mukanaan akkunanloukkoon. "Ennen oli sinulla ystäviä", kuiskasi hän, "mutta nyt, nyt kun sinun käy hyvin? Älä ärsytä entisiä pöytätovereitasi niin suurella komeudella ja loistolla!"
Hän pudisti päätään. Ylellisyyttä ja ritariloistoa halusi Kaarle Nuutinpoika ympärilleen. Viinipikareja, hopea-astioita, torventoitotuksia ennen hirvenpaistin alkamista, kynttiläseppeleitä salinkatossa ja jokaisessa seppeleessä kullattu pyhimyksen kuva — niinhän oli tapa kuninkaissa. Kaksituhatta hovimiestä piti ruokittaman hänen keittiöstään, missä härät paistettiin kokonaisina. Sitä sanoi hän hyväksi linnantavaksi. Vieraita oli niin paljon, että kun tuli maatamenon aika, täytyi monen vaeltaa kaikki huoneet löytämättä vapaata penkkiäkään istuakseen. "Juomanlaskijasi on sinua itseäsi komeampi, Kaarle Nuutinpoika", ilvehti kerran muuan kateellinen sukulainen. "Totta", vastasi hän, "mutta minun ilonani on havaita vieraani vielä komeammiksi kuin juomanlaskijani". Hän jakeli täysin käsin mitä siroimpia lahjoja, turkiksia, hopeaa ja kallisarvoisia takoteoksia. Hänen aseseppänsä olivat mestareita alallaan, ja sellaisia joutsipyssyjä kuin siihen aikaan tehtiin Tukholmassa, sai hakemalla hakea.
Kun kynttilät oli puhallettu sammuksiin, herättivät usein porttivahdin sairaat, jotka kadun puolelta kerjäsivät vesitilkkaa Jumalanäidin nimessä. Rutto oli näet jälleen hiipinyt maahan ja levinnyt Tukholmaankin. Päivän koittaessa olivat kadut usein täynnä ruumiita.
Eräänä yönä kitisivät eteläisen sillan portintelkeet, ja soihtujen valossa kantoivat munkit kirstua. Rotankesyttäjä istui yhä uskollisesti komeroonsa kyyristyneenä. Puolinukuksissaan kysäsi hän, ketä siinä vietiin. Hänelle vastattiin, että siinä vietiin nuorta kuningatarta. Muuan munkki, joka pysähtyi hetkiseksi karistamaan hiiltä soihdustaan, lisäsi katkerasti: "Huomenna ei tanssita enää Kaarle Nuutinpojan ritarisalissa. Miten olikaan hän voitonriemuinen sinä toukokuun päivänä, jolloin hän ratsasti kaupunkiin kuninkaaksi tullakseen!"
Kaarle Nuutinpoika ei saanutkaan aikaa surra tyhjässä naissalissa. Viipymättä lähti hän sotaretkelle tanskalaisia vastaan, jotka olivat jo tehneet lopun hänen norjalaisesta kuningaskunnastaan.
Mutta hän ei suinkaan mielinyt varustaa mitään pientä nuijajoukkoa, joka istahtaisi olki-aumojen suojaan kenkiään paikkaamaan. Muuan talonpoika, joka oli utelias näkemään edes vilauksen kuninkaan suuresta sotajoukosta, juoksi kapealle metsäpolulle, mistä kaikkien täytyi kulkea yksitellen ohi. Siellä huomasi hän miehen, joka leikkeli raamuja puukapuloihin ja heitti ne sitten maahan. "Mitä sinä teet?" kysyi talonpoika. "Minä veistän raamun joka kymmenenneltä päältä, joka kulkee ohi, niin että kuningas saa tietää, kuinka monta miestä hänellä on mukanaan taistelussa." Talonpoika meni kotiinsa, keitti puuronsa ja teki työtä koko päivän. Hämärän tullen juoksi hän jälleen polulle, mutta yhä kulki ohitse rynnäkkökypärejä, keihäitä, joutsia, lippuja ja pyssyvaunuja, joiden kattoon oli maalattu Ruotsin valtakunnanvaakuna ja kruunu. Nyt oli uusi mies raamuja leikkelemässä, ja hänen takanaan oli aika röykkiö puukapuloita. "Milloin sieltä viimeinen joutsiniekka tulee?" kysäisi talonpoika. "Nuku yösi rauhassa, ukkoseni", vastasi mies, "ja palaa huomenna päivällä takaisin. Silloin ehkä näet sen viimeisen joutsiniekan. Mutta minä luulen, että viisikymmentä, kuusikymmentätuhatta päätä on silloin kulkenut ohi."
Mutta ei Jöns Pentinpoikakaan istunut Stäketin linnassa kaikessa rauhassa kuorimassa niitä mainioita päärynöitä, joita Vadstenan nunnat hänelle lähettivät. Paremmat hedelmät kypsyivät hänen silmiensä edessä. Pyhän Gärtrudin seuratalon kokouksesta asti oli jokaisella munkilla, joka saapui linnaan tai ratsasti sieltä pois, kaapunsa alla tiheäänkirjoitettu kirje.
Tornissa oli luostarikopin tapainen kammio, ja siinä yksinkertainen honkapöytä, muutamia vahakynttilöitä ja musta puuristi seinällä. Jöns Pentinpoika seisoi pöydän päässä ja piteli kättään kynttilän takana, jottei nahkapeitteisestä akkuna-aukosta käyvä viima pääsisi sitä sammuttamaan. "Mistä puhaltaa tuuli tänä iltana?" kysyi hän.
"Kaikilta tahoilta, mutta aina Kaarle Nuutinpoikaa vastaan", vastasi kirjuri ja sinetöi kirjettään. Kun se oli tehty, nousi hän seisaalleen ja jatkoi hilpeämmin: "Kuninkaan suuri armeija havitteli tosin urhollisesti Skånea, mutta jo aikoja sitten on se hajaantunut ja palannut kotiin. Aika on mennyt. Pian puhaltaa Tanskasta käsin eteläinen, jota meidän pappien on oleva hyvin ihana hengittää. Ei ole ainuttakaan silmukkaa kapinaliiton pitkässä verkossa, joka ei olisi vahvasti solmittu. Kunnioitettava isä, nyt on toiminnan aika!"
Jöns Pentinpoika nosti nahkapeitettä ja pisti päänsä ulos. "Minä näen ratsumiesten odottavan meitä hyvässä järjestyksessä Mälarin jäällä", sanoi hän. "Tule!"
Ratsastettiin Uppsalaan. Siellä oli tuskin latoakaan, joka ei näyttänyt varuskammiolta, sillä ylämaalaiset olivat jo saapuneet aseineen päivineen. Täydessä juhlapuvussaan, pappiensa saattamana, astui Jöns Pentinpoika tuomiokirkkoon. Pää-alttarin edessä riisui hän piispanhattunsa ja viittansa ja sinikivisormuksensa ja lupasi ja vannoi ei ennen kantavansa arvonsa merkkejä, ennenkuin Kaarle Nuutinpoika oli karkoitettu valta-istuimelta. Sensijaan pukeutui hän haarniskaan ja kypärään ja sitoi miekan vyölleen. "Ei mikään maailman komeus ole minusta kyllin kallisarvoista, kun minun on laulaminen sinun messuasi, Pyhä Neitsyt", sanoi hän, "ja sinua, sinua yksin tahdon minä palvella. Mutta sinun kirkkosi peruskivet alkavat horjua. Sittenkun herrat valitsivat vertaisensa kuninkaaksi, ei ole kukaan enää tahtonut totella. Opeta sinä minua ainakin käskemään!"
Vihaa ja peloittavaa toimintatarmoa hehkuen naulasi hän kirkon oveen sotahaasteen kuninkaalle. Sitten kulki hän joukkoineen Västeråsiin ja sieltä yli jään Strängnäsin seutuihin.
Aikaisin eräänä aamuna muutamia päiviä edellisen jälkeen heräsivät kerjäläiset Tukholman eteläisellä sillalla ontuvan hevosen astuntaan. Tappelu oli suoritettu. Haavoitettuna ja verisenä ratsasti Kaarle Nuutinpoika pörrökarvaisella talonpoikaishevosella yhden ainoan asemiehen saattamana. Tämä tapahtui helmikuussa, ja rotankesyttäjä heitti hänelle lammasnahkansa, sillä hän näki hänen värisevän vilusta. "Sinä nauroit minun kulunutta lammasnahkaani, kun me tässä viimeksi juttelimme", sanoi hän. "Nyt saat olla iloinen, että se on vielä minulla. Mutta muistakin antaa se minulle takaisin, kun et sitä enää tarvitse!"
Kaarle Nuutinpoika kääri nahan asemiehen ympärille, jonka poskipäät ja korvat olivat paleltuneet melkein valkoisiksi. Sitten ratsasti hän linnaan. Seuraavana päivänä tapasi hän porvarit seuratalossa ja sai heidät kaunopuheliaisuudellaan lupaamaan kuuliaisuutta. Nummet poltettiin hänen käskystään, jotteivät kapinalliset voisi leiriytyä niille.
Eräänä iltana sidotti hän sitten kolmen vahvan miehen silmät, niin etteivät he nähneet, mihin hän heitä vei. Mentiin erääseen holviin linnan alle. Kukin sai selkäänsä raskaan säkin. He kuulivat säkistä kilinää ja kalinaa, kun he ahtaissa käytävissä törmäsivät seinään. Asemies ohjaili heitä, ja edellä kulki kuningas rasvatuikku kädessä. Hän kuljetti heitä pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita ei kenenkään ihmisen jalka ollut astunut vuosikausiin, ja availi ovia, joista ei kukaan muu kuin hän tiennyt mitään. Usein täytyi hänen pysähtyä pitkiksi ajoiksi koettelemaan erilaisia avaimiansa ruostuneihin lukkoihin.
Vihdoin tulivat he pitkään maanalaiseen käytävään. Kumea jyrinä tärisytti maata, ja miehet kävivät levottomiksi. Kuningas tyynnytti heitä selittämällä, että ylhäällä kadulla heidän päänsä päällä varmaankin kulkivat vaunut. Heidän kuljettuaan vielä pari askelta, kopahutti hän viisi lyhyttä iskua eräälle ovelle. "Kuka koputtaa?" kysyi ääni oven takaa. "Odotettu", vastasi kuningas. Silloin avattiin ovi, vaikkakin vaivaloisesti, sillä se oli kauvan ollut suljettuna. Tuntemattomat kädet ottivat säkit vastaan, ja asemies vei kantajat takaisin linnaan. Itse meni kuningas sisään ovesta.
Mustapukuiset munkit ympäröivät hänet soihduin ja laskivat säkit varovasti muurattuun, kaivontapaiseen syvennykseen. Hän oli mustain veljesten luostarissa, ja sinne jätti hän nyt säkkeihin ladotut kalleutensa talletettaviksi. Kun koko aarre oli laskettu syvennykseen, nostivat munkit kiven aukkoon ja peittivät sen tarkoin sotketulla mullalla, niin että kenenkään syrjäisen oli mahdotonta sitä löytää. Ennen päivän koittoa souti hän sitten laivalle, joka kiidätti hänet ulapalle.
Hänen tytärtensäkin täytyi vähän aikaa jälkeenpäin keskellä myrskyistä talvea astua pieneen purteen ja paeta. "Minne matka?" huusi muuan laivuri, joka purjehti heidän ohitsensa merellä. He olivat jo silloin lähellä Saksan rantaa. Kalpean paleltuneina ja itkettyneinä istuivat he kannella ja vastasivat vaikeroiden: "Me etsimme isäämme. Jos sinä tietäisit, keitä me olemme, itkisit sinäkin meidän kanssamme. Ruotsissa sanotaan nyt häntä maanpetturiksi."
Kevät ja kesä tuli sitten monta kertaa, ja eteläisen sillan ilvehtijä piipitteli uutterasti kesyille rotilleen. Joka päivä kulki siitä ohi loppumaton jono ratsastavia porvareja, eukot edessään satulassa, isännättömiä koiria, vihanneskoreja kantavia hevosia, sotamiehiä, munkkeja ja puolialastomia lapsia. Joskus sai hän leivänpalan tai ystävällisen sanan.
Ihmisillä oli silloin paljon puhuttavaa. Hän näki tanskalaisten vihdoinkin saapuvan laivastoineen ja kaikkialta etsivän Kaarle Nuutinpojan kätkettyä aarretta. He hakkasivat aukkoja linnanmuurin epäilyttäviin kohtiin. Torniin tehtiin telineitä. Suuri pallo, joka kimalteli ylimpänä huipussa, otettiin alas ja särjettiin, nähdäkseen, olivatko rahat mahdollisesti siellä. Muuan tietäjä-akka kuljeskeli myöskin etsimässä aarretta taikavavan avulla, mutta ei häntäkään paremmin onnestanut. Sensijaan toitottivat airueet eräänä päivänä torviinsa ja kuuluttivat, että Kaarle Nuutinpoika oli palannut.
Kun Jöns Pentinpoika sai tietää tämän, hypähti hän penkiltään, vaikka hänen ovensa sillä kertaa olikin raudasta ja suljettu monin telkein. Myöskin hän oli rohkeilla, uhmailevilla puheillaan joutunut tanskalaisten vihoihin ja viety vankina maasta. Mutta vankilan pimeydestäkin hehkui hänen sielunsa kulkemaan kulovalkeana yli tapausten, ja polvillaan rukoiltuaan Tanskan kuningasta sai hän luvan matkustaa kotiinsa jatkaakseen vehkeilyjään.
Uusia kapinallisia joukkoja kokoontui pian Tukholman ympärille, ja Kaarle Nuutinpoika riensi väkineen taisteluun jäälle Gråmunkeholman yläpuolelle, mutta hänen rivinsä alkoivat väistyä nuolisadetta. Kuiskeista ja katseista huomasi hän olevansa kavallettu, ja muutamia läänityksiä vastaan täytyi hänen juhlallisesti luopua kruunustaan.
"Minä halusin aina olla ritarillinen ja lempeä kadehtijoitani kohtaan", sanoi hän eräänä iltana asemiehelleen. "Siksi ovat minut nyt pettäneet nekin, jotka olivat olevinaan ystäviäni." Meluavia ääniä kuului alhaalta kaupungista, ja asemies virkkoi nopeasti: "Olisi ollut parempi, jos sinä olisit antanut meidän asemiesten sulkea portit ja tehdä pikaisen lopun niistä ylhäisistä herroista." Kuningas veti raskaasti henkeä ja vastasi: "Linnan vankilahuoneet ovat olleet tyhjinä minun aikanani, enkä minä halua nähdä avainta siinä lukossa. Viisainta on, että sinä annat minulle vaatteesi, jottei minua tunneta, ja jotten minä itse lopulta joudu päättämään päiviäni tornin holvissa."
Asemies antoi silloin hänelle vaatteensa ja tehdäkseen hänet vieläkin tuntemattomammaksi, kääri hän rotankesyttäjän nahkarääsyn hänen ympärilleen. Hän oli käyttänyt sitä peitteenään, ja siksi oli se vielä hänen vuoteensa oljilla.
Myrskyssä ja pimeässä harhaili Kaarle Nuutinpoika pitkin katuja. Hän töytäsi kyynärpäänsä palotynnyreihin talojen edustalla, ja uneliaasti huutelivat hänelle yövahdit, jotka likaisenpunaisissa kaavuissaan raihnaisesti laahustivat lyhtyineen ohi. Ehdittyään Eteläportin ulkopuolelle, missä hänen ei enää tarvinnut pelätä kaupunkilaisia, ravisti hän rotankesyttäjää olkapäästä. "Tästä saat nahkasi takaisin, vaikka sinun täytyikin sitä kauvan odottaa", sanoi hän. "Toivoisin sydämestäni, että sitä seuraisi pari kolikkoa, mutta tänään olen minä niin köyhä, etten edes jaksanut maksaa erästä vanhaa viidenkymmenen markan velkaa. Ja nyt minä laulan sinulle laulun, jonka sepitin tänne tullessani." Hän rummutti sormellaan sillankaiteeseen ja hyräili hiljaa:
Herrana kun olin Fågelvikin armaan,
Ma olin rikas, mahtava ja ylväs;
Mutt' Ruotsin minusta kun tuli pylväs,
Köyhä, onneton ja kurja olin varmaan.
Nämä sanat huulillaan kulki hän rannalle päin ja astui vuorenjuurella odottelevaan laivaan. Harmaiden munkkien luostarissa Turussa vietti hän sitten aikojansa köyhänä ja raskaiden ajatusten painamana.
KUNINKAANA KOLMANNEN KERRAN.
Talvisumut vyöryivät yli aution Voionmaan, ja aallot huuhtoivat rantojen hiekkaa ja mädäntyneitä merileviä. Muutamia teräväsärmäisiä ruohoja värisi siellä täällä kalkkipaasien välissä, mutta niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei kasvanut ainoatakaan puuta eikä pensasta.
Erään kiviristin vieressä seisoi yksinäinen pakolainen kirjettä lukemassa. "Kolme on aina tapausta sadussa, ja kummallisempaa satua kuin Kaarle Nuutinpojan et ole usein linnankappalaisen kuullut kertovan iltaseurassa. Siksipä onkin Kaarle Nuutinpojasta nyt tullut kuningas kolmannen kerran. Hänen uudella ystävällään ja valtionhoitajalla Sten Sturella on vielä lujemmat kourat kuin sinulla, Jöns Pentinpoika, sentähden, että hän samalla on sekä viisas että hyväsydäminen mies. Sinä et saanutkaan tyydyttää vihaasi kukistettuja vihollisiasi kohtaan, sillä sydämesi pahat henget ottivat sinut valtoihinsa, ja niiden takia olet sinä menettänyt sekä omaisuutesi että piispansauvasi. Niin käy kostonhimoisten."
Jöns Pentinpoika rutisti kirjeen kasaan ja veti suunsa hymyyn, vaikka se hymy ei ollut juuri sellainen kuin hän itse luuli. Hänen pukunsa oli kehno ja kulunut, ja hän kääri viitan lujasti käsivarsiinsa, jottei tuuli tempaisi sitä mukaansa. Tuntikausin seisoi hän siinä rannalla, saadakseen otella edes tuulta ja raju-ilmaa vastaan, kun hän ei enään ollut kylliksi väkevä taistelemaan ihmisten kanssa. Kuolemansairaana, mutta yhä vielä vihanajatuksia hautoen tuijotti hän länteen Ruotsia kohti, missä iltarusko nyt hehkui pyhimyskirkkoihin ja luostareihin. "Se aurinko, jota minä tahdoin palvella, alkaa laskea", mumisi hän ja nojasi ohimoansa kiviristiin.
Lumimyrsky ulvoi. Mantereella, missä taalaalaiset, gästrikeläiset ja upplantilaiset olivat äskettäin otelleet keskenään milloin minkin päällikön johtamina, tyyntyi elämä vähitellen, ja naiset sirottelivat katajanhavuja lattialle pääsiäiseksi. Tukholmassa varustautuivat porvarit viettämään hiljaista viikkoa, ja alttareille levitettiin musta vaate.
Kaarle Nuutinpoika astui silloin eräänä aamuna Sten Sturen kanssa eteläiselle sillalle. Hän oli murtunut mies, ja rotankesyttäjän, joka itse oli jo melkein sokea, oli vaikeata tuntea häntä. Kun kuningas oli tullut tarpeeksi lähelle, sanoi ilveilijä: "Nyt saanen minä pian seurata sinua, kuningas, kuten lupasit minulle ensi kertaa tavatessamme, vaikka sinun päällesi pannaankin kivipaasi, ja minä saan peitokseni vain pari lapiollista hiekkaa."
Kaarle Nuutinpoika pysyi ensin pitkät ajat äänetönnä, mutta paluumatkalla linnaan virkkoi hän: "Tulkoon sinusta viisas valtionhoitaja, herra Sten! Minä tiedän olleeni helposti väsähtävä mies, kun oli kysymyksessä voiton säilyttäminen, mutta heti kunnian viittoessa olin minä kuin yhdeksäntoistavuotias aseenkantaja." Hänen käyntinsä oli vaivaloista, ja hänen täytyi usein pysähtyä. "Totta, totta on, että meillä kaikilla on puutteemme", vastasi herra Sten häntä tukiessaan, "mutta minä arvelen, että sinä olit oikea ruotsalainen ritarikuningas."
Ja niinpä saikin Kaarle Nuutinpoika hautansa suuren ritarikuninkaan
Maunu Latolukon viereen harmaiden munkkien kirkon alttarin eteen.
XXVI.
PIKKU SISAR.
Jalat paljaina ja tukka leikattuna polvistui pieni tyttö Vadstenan luostarikirkon pää-alttarin eteen. Vaikka hän oli vasta yhdeksän vuotias, vihittiin hänet jo nunnaksi. Hänet puettiin harmaaseen sarkapukuun, vyö, jota piteli yksinkertainen puunappi, kietaistiin kohdalleen ja mustan hunnun yläreunaan kiinnitettiin valkeasta palttinasta tehty umpinainen kruunu, jota koristi viisi veripunaista pyörykkää.
Kaarle Nuutinpoika eli vielä silloin, ja pieni nunna oli hänen tyttärensä. Tytön äiti lepäsi haudattuna parin askeleen päässä alttarista, jolla nyt upeili pyhän Birgitan hopea-arkkunen. Kuningas saapui täydessä juhlakomeudessaan syleilemään nuorta nunnaa jäähyväisiksi, mutta palavan kaipuun täyttäminä katseli tämä kaiken aikaa luostarin ovella odottelevia sisaria. Valkeine kruunuineen olivat he kuin morsiamia tai kuningattaria, ja heidän kasvoistaan paistoi ylevä rauha. Hän tiesi, että kun hänet seuraavan kerran viedään ulos siitä ovesta, makaisi hän kuolleena paareillaan. Muistuttaakseen häntä tästä nosti neljä sisarta näkyviin paarit, joille oli levitetty multaa, mutta hän kiiruhti niiden ohi ja heittäytyi onnellisena päänunnan rinnoille. "Päänunna", sanoi piispa. "Minä uskon tämän Jumalan palvelijattaren sinun käsiesi huomaan. Kun tilinteon päivä tulee, jätä hänet silloin takaisin pyhempänä kuin hänet sait!" Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä ainiaaksi. Nyt oli hän nunnana Vadstenan luostarissa.
"Oletko sinä niin vanha", kysyi hän ja katsoi päänunnaa silmiin, "että muistat ajan, jolloin pyhä Birgitta-rouva vielä vaelsi ihmisten seassa?" Hänellä itsellään oli sama nimi kuin pyhimykselläkin, ja siitä oli hän sekä iloinen että ylpeä.
"Pikku sisar", vastasi päänunna surunvoittoisesti hymyillen — ja siitä hetkestä lähtien kutsuivat nunnat häntä aina vain "Pikku Sisareksi" — "niin vanha ei ole kukaan meistä. Me nunnat näemme kuitenkin sen pyhän naisen joskus unissamme, mutta se tapahtuu vain silloin, kun meitä odottaa hyvin suuri onni. Aivan kuin hyvä äiti käyskelee hän ympäri luostaria ja katsoo tarkoin, että tuli ja kaikki kynttilät ovat huolellisesti sammutetut yöksi. Siksipä ei Vadstena voikaan koskaan palaa."
Pikku Sisar ajatteli, voisiko hänestä koskaan tulla kyllin arvokasta näkemään sellaista unta. Mutta ensimäisinä päivinä oli hänellä paljon uutta nähtävänä ja kuultavana ja koettavana. Hän sai suudella rukousnauhaa, joka oli kuulunut satakymmenen vuotta vanhalle nunnalle Ramborg Bruddentyttärelle. Sisar Ramborg oli ollut luostarin ensimäisiä asukkaita, ja heitä mainittiin aina erikoisella kunnioituksella. Hän sai hivellä kädellään alttariliinoja, jotka taitava Anna Laasentytär oli ommellut. Hän sai myöskin hiljaa istua Botilda Pietarintyttären vieressä ja katsella, miten tämä piirteli mitä sirointa kirjoitusta vasikannahalle, jonka hän oli saanut Skaran piispalta. Kun nunna oli kirjoittanut pari lehteä valmiiksi, meni hän veljien puheluristikolle ja pudotti ne seinään kiinnitettyyn tynnyriin. Kun sitten tynnyriä pyörähytettiin ympäri, otti munkki toiselta puolen pohjalle jääneet lehdet. Sillä ristikon takana oli munkkiluostari. Munkit olivat oppineita ja vakavia miehiä, mutta he eivät saaneet koskaan tavata nunnia muualla kuin puheluristikolla. Heillä oli suuri sali täynnä kirjoja, ja arvokkaimmat riippuivat seinällä ketjuihin kiinnitettyinä.
Hauskinta oli kuitenkin Pikku Sisaresta leikitellä nukellaan, jonka hän oli tuonut luostariin pikkukapineittensa joukossa. Nukke oli puusta ja sen hame kankeata hopeakangasta. Hän sitä riisui ja puki ja suuteli ja valmisti sille vuoteen iltaisin.
Mutta kun lauvantai tuli, kulki päänunna katsomassa, ettei sisarilla ollut mitään luvatonta arkuissaan. Silloin täytyi Pikku Sisarenkin avata arkkusensa ja antaa hänelle nukke, vaikka kyyneleet kihosivatkin silmiin. "Jumalan palvelijatar ei saa omistaa mitään", sanoi päänunna lempeästi ja vei nuken mukanaan. "Nyt rupeat sinä neulomaan ja askartelemaan meidän vanhempien kanssa."
Pikku Sisar ajatteli nukkeansa koko illan. Kolme kertaa aterian kestäessä kopahutti aina päänunna veitsellään pöytään, jolloin kaikki nousivat seisaalleen ja toistivat: "Ave Maria, ave Maria!" Sitten saivat he huvitella puutarhassa ja puhella, mutta ilman lörpöttelyä ja turhia sanoja, vaan Pikku Sisar kulki alakuloisena itsekseen ja suri katkerasti.
Kun tuli maatamenon aika, kömpi hän sarkavuoteelleen. Mutta hänen oli vaikeata nukkua. Hän loikoi siinä ja tuijotti itkettynein silmin harmajasumuiseen kevätyöhön. Varovasti hiipi hän ovelle ja heitti pelokkaan katseen toisiin avonaisiin koppeihin. Siellä makasivat nunnat vuoteillaan yöhameissaan ja hunnuissaan. Kun hän näki, miten levollisesti he nukkuivat yksinkertaisissa puvuissaan kaukana maailman myrskyistä, halasi hän yhä palavammin pian tulla heidän kaltaisekseen. Vartijatar tuli sulkemaan ovia, kaikki vaipui syvään hiljaisuuteen, ja Pikku Sisar veti jälleen nahkapeitteen korviinsa.
Silloin tunsi hän lempeän käden laskeutuvan sydämelleen, ja kun hän katsahti ylös, seisoi siinä hänen puoleensa kumartuneena vanha rouva, joka oli kauniimpi ja hellempi kuin kukaan ihminen. Valkeilla hiuksilla väräjöi kirkas valokehä. "Sinä yrttitarhani helein kukkanen", sanoi hän äidillisesti, "miksi lyö sydämesi niin kovaa toisten nukkuessa? Minä olen Birgitta, ja minä olen muuttava sinun ensimäisen surusi tuoksuviksi ruusuiksi ja minä olen pian noutava sinut vielä täydellisempään iloon, missä ei itkua ole."
Pikku Sisar tarttui hänen käteensä, peljäten unen loppuvan, mutta silloin soi jo kello. Vaikka oli vasta kolmen, neljän aika aamulla, nousi hän vuoteestaan, vilusta väristen. Hän sytytti kynttilänsä ja seurasi toisten nunnain kulkuetta kirkkoon, missä he tervehtivät auringonnousua kiitoslauluin. Kaksitellen astuivat he sitten avonaisen haudan ääreen, missä päänunna otti multaa käteensä ja puhui kuolemasta. Sitten kuunneltiin messuja ja neulottiin suuressa salissa, jonka akkunat loistivat kirkkaina. Silloin ei saanut kukaan puhua. Mutta luostarin hiljaisuudessakin tunsi Pikku Sisar sydämensä yhtä iloiseksi kuin ennenkin, eikä kukaan kuullut hänen enää valittavan.
Joskus tapahtui kyllä, että joku nunnista painoi päänsä rinnoilleen ja joutui maailmallisten ajatusten kiusattavaksi. Silloin löi ikäänkuin rauhattomuuden aalto läpi kaikkien sydänten, ja rikollinen pantiin pimeään huoneeseen rukoilemalla parannusta tekemään. Kun hän tuli ulos, oli hän jälleen samanlainen kuin aikaisemminkin, ja ensimäisen iltasoiton jälkeen tulivat kaikki sisaret hänen luokseen ja kuiskasivat: "Antakaa meille anteeksi, jos joku meistä on teidän mieltänne pahoittanut, kuten me teille anteeksi annamme kaikesta sydämestämme!"
Sukulaiset ja ystävät kolkuttivat joskus maailmanportille, ja Pikku Sisar sai silloin puhua heidän kanssaan ristikon läpi. Mutta mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän unhoittivat maailman asukkaat hänet, sillä heillä oli omat taistelunsa taisteltavinaan. Sitävastoin tuli usein kuolemansairaita ylimyksiä veljien luostariin. Heille laitettiin vuode oljista sairastupaan, ja he olivat onnellisia saadessaan viimeiseen asti kuulla kellojen soittoa, ja kuninkaan tytär pesi sairaiden vaatteita.
Hän ei ollut enään yhdeksän vuotias, vaan yhdeksäntoista, jopa yli kahdenkymmenenkin. Mutta aina häntä vain sanottiin Pikku Sisareksi, sillä hän oli niin hintelä ja hänen astuntansa niin kepeä, ja hän oli niin kalpea ja läpikuultava, kun hän käyskeli siinä valkoisessa kruunussaan jalavain alla. Sisaret eivät lainkaan ihmetelleet, ettei niin hiljainen, niin rakastettava olento voinut pitkäksi aikaa pysähtyä maan päälle. Eräänä aamuna tapasivat he hänet niin heikkona, että he lähettivät hakemaan rippi-isää, ja rippi-isä pani palavan vahakynttilän hänen käteensä ja kuiskasi: "Jumala sytyttäköön sinulle ijankaikkisen valon!"
Kun hän oli uinahtanut ikuiseen lepoon, vei päänunna sisaret kaapilleen etsimään kätkettyä nukkea ja panemaan sen säilyyn vainajan viattomaksi muistoksi. Mutta siinä, mihin nukke oli laskettu, olikin nyt mitä ihanimpia, tuoreimpia ruusuja, vaikka kevät oli vasta aivan alullaan. Päänunna poimi ruusut viittaansa. Vaan joka kerta, kun hän oli ottanut niitä kourallisen, lehahti hämärään kaappiin uusi, yhtä vienosti tuoksuva ruusukumpu, kunnes hän lopulta ei jaksanut enempää kantaa. Hän meni silloin vainajan kammioon ja siroitteli kaikki ruusut Pikku Sisaren ruumiille.
Illalla tulivat veljet ja kantoivat hänet paareilla kirkkoon. Sinne haudattiin hänet nunnien yölaulujen hymistessä ja päivän viimeisen kajastuksen kullatessa länsiseinän suippokaarisia akkunoita.
XXVII.
BRUNKE-VUOREN TAPPELU.
Yöllä lokakuun 10 päivää vasten 1471 loimusi lukemattomia nuotioita Brunke-vuorella. Urhea kuningas Kristian, Oldenburgilaisen hallitsijahuoneen kanta-isä, oli leiriytynyt sinne tanskalaisineen, vaikuttaakseen Tukholman ja ottaakseen sitten koko Ruotsin haltuunsa. Vallikoppain takana korjailivat sotamiehet ampuma-aseitaan. Suurimmat kanuunat, tappelun päätekijät, olivat komeasti koristetut irvistelevin naamoin ja avokitaisin jalopeuroin. Muutamat niistä olivat pitkiä ja kapeita kuin käärmeet, jolla nimellä niitä kutsutuinkin. Sotamiehet kieppuivat iloisina kantapäillään ja mäjähyttelivät anturoitaan, ja jokaiselle kanuunalle olivat he antaneet lempinimen. "Sinä Susikoira!" huusivat he suurelle mörssärille, jonka kita ammotti tähtiä kohti. "Huomenna sitä tulee ulvontaa ja pauhua. Kuningas Kristian on luvannut antaa ruotsalaisten Sten Sturelle vitsaa kuin pahaiselle paitaressulle ikään."
Lähellä kuninkaantelttaa istui ritarillinen Kristian kookkaana ja väkevänä, ympärillään Tanskan komeimmat, jokapäiväisissä aseleikeissä karaistuneet aatelismiehet. Hänen yläpuolellaan liehui Tanskan punainen lippu, valkea risti keskellä, kuuluisa lippu, joka eräässä taistelussa oli pudonnut suoraan taivaasta.
Pohjoiseen pitkin Brunke-vuoren harjua oli metsäistä ja pimeätä. Siellä oli pyhän Yrjänän kappeli ja pitaalitautisten sairaala. Kun pitaaliset kävelivät mäillä, täytyi heidän aina kieputtaa jäniksenräikkää tai nelistää pientä kelloa, jotta terveet tietäisivät ajoissa paeta heitä. Tänä yönä ei ollut tuossa synkässä asunnossa montakaan onnetonta, jotka olisivat voineet nukkua.
Päivän koittaessa alkoi teräspäähineitä välkkyä Järvan tiellä. Sten Sture siellä talonpoikaisjoukkoineen kuunteli polvillaan messua ja ripitti itsensä. Silloin luulivat he nähneensä verta tippuvan pystytetystä ristiinnaulitun kuvasta. Vakuutettuina taistelevansa oikean asian puolesta, hypähtivät he jaloilleen ja tarttuivat aseisiinsa. Tappelumerkiksi käärivät he olkia ja lehviä kypäreihinsä. Kolmetoistasataa haarniskapukuista ratsumiestä tuli avuksi kaupungista Kungsholman yli, ja Sten Sture ratsasti sotajoukon eteen ja piti puheen. Hän oli päällikkö kansan mielen mukaan, viisas, sanassaan pysyvä, oikeutta harrastava ja tunnollinen, ja talonpojat tiesivät, että hän oli heidän ystävänsä. "Jos te milloinkaan tahdotte nauttia rauhaa Ruotsissa", sanoi hän, "niin seisokaa tänä päivänä väistymättä minun kanssani!" — "Niin teemme Jumalan avulla!" huusivat he kaikki ja nostivat kätensä. Sitten kalisuttivat he kilpiänsä sotahuutojen raikuessa. Pelottomina kulkivat he sitten hiekkaharjuja kohden ja lauloivat:
Me Herran nimeen vaellamme,
Hänen armoonsa me uskallamme.
Kulkumme käy isoon Tukholmaan!
Kun pakoon vain ei Kristian nyt lähtis puittamaan!
Nuolia laskettiin uutterasti joutsille, ja ne, joilla oli pyssyjä, laukaisivat niitä sytyttimillään. Hitaasti eteni ruotsalaisten päälippu honkien välitse, ja tuhansin äänin virittivät talonpojat pyhän Yrjänän laulun. Mutta tanskalaiset pitivät lujasti puoliaan, ja pian horjui lippu sinne tänne ja painui jälleen rinnettä alas. Vielä kerran ryntäsivät talonpojat vihollisen kimppuun ja iskivät keihäin ja miekoin, mutta vielä kerran täytyi heidän väistyä. Sten Sture arveli silloin parhaaksi taistella tasaisella maalla ja kääntyi niitä tanskalaisia vastaan, jotka seisoivat pyhän Klaaran luostarin lähettyvillä. Hänen hevosensa edessä juoksi leveäharteinen talonpoika, jota sanottiin Vahvaksi Karhuksi, ja raivasi hänelle tietä musertavin iskuin.
Kiivaasti puolustautuen vetäytyivät tanskalaiset kukkulaa kohti. Heidän palavista etuvarustuksistaan vyöryi savua ja tulta, sillä kaupungin porvarit olivat hyökänneet niiden kimppuun pelottoman Nuutti Possen johdolla. Sankarillisesti taisteli kuningas Kristian välkkyvässä haarniskassaan keskellä kuuminta kahakkaa. Omalla kädellään löi hän Nuutti Possen kumoon, niin että tämä virui hetkisen kuin kuolleena maassa, mutta itsekin sai hän niin ankaroita haavoja, että verta vuoti hänen suustaan, ja hänen miestensä täytyi viedä hänet pois taistelukentältä. Kummallisia juovia ilmestyi taivaankannelle, ja ruotsalaiset huusivat niitä pyhän Eerikin miekaksi. Molemmat valtakunnanliput olivat nyt joutuneet vastakkain, ja viisisataa tanskalaista aatelismiestä virui verissään Tanskan lipun ympärillä, kun ruotsalaiset sen lopulta valtasivat ja painoivat sen maata kohti.
Sillävälin oli muuan ruotsalainen joukko kiertänyt vuoren pohjoisen puolelta metsien taitse ja hyökännyt vihollisen selkään, niin että tanskalaisten täytyi paeta ja tomupilvessä painuivat he Blasieholmaa kohti. Hurjassa sekamelskassa ryntäsivät he sillalle, joka johti Näck-virran yli, mutta ruotsalaiset olivat salaa sahanneet sen kannatuspuut poikki, ja se suistui räsähtäen veteen. Niiden, jotka eivät vielä olleet kaatuneet tai hukkuneet, täytyi silloin heittää aseensa ja antautua ehdoitta vangeiksi. Niin että sinä päivänä pääsi Sten Sture saamasta vitsaa pahaisen paitaressun tapaan.
Tykyttävin sydämin olivat rouvat ja neidot seuranneet taistelun menoa Tukholman linnan tornista. Ilonkyyneliä vuodattaen riensivät he alas tervehtimään sukulaisia ja ystäviä, jotka nyt kulkivat kaupunkiin Sten Sturen kanssa. Ylhäiset ja alhaiset syleilivät toisiaan, ja kirkkojen kellot kumisivat. Virsin ja messuin kiittivät ruotsalaiset Jumalaa ja pyhää Yrjänää voitosta, joka oli pelastanut maan.
Vapaa-ehtoisia lahjoja koottiin. Niillä laitettiin Isoon kirkkoon komea pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvapatsas, ja se pyhä Yrjänä ei ole vieläkään hellittänyt miekkaa kädestään.
Sten Sturesta tuli sitten viisas valtionhoitaja. Hänen aikanaan painettiin ensimäinen kirja Ruotsissa, ja Uppsalaan perustettiin Pohjolan ensimäinen yliopisto. Kuningas Kristian katsoi viisaimmaksi ainakin toistaiseksi antaa vitsansa viheriöidä metsässä. Mutta hänen kuoltuaan sai Sten Sture taistella monet taistelut hänen poikaansa Hannua vastaan, joka kruunattiin Ruotsin kuninkaaksikin. Tanskan kuningatar suljettiin vihdoin Tukholman linnaan, ja hän puolusti sitä kuin mies. Vasta kun holvit ja kellarit olivat ruumiita täynnä, antautui hän vangiksi.
Sten Sture saattoi hänet rajalle asti, mutta kotimatkalla sairastui hän ja kuoli Jönköpingissä. Kaupunginvouti pukeutui silloin kauppiaaksi ja vei ruumiin salaa vuotiin käärittynä re'essä Tukholmaan. Muuan palvelijoista, joka kooltaan ja ryhdiltään muistutti herra Steniä, sai sen sijaan ottaa ylleen kuolleen isäntänsä vaatteet ja ritarinvitjat ja istua hänen hevosensa selkään. Vanhaa valtionhoitajaa oli usein vaivannut vaikea silmätauti. Palvelija sitoi sentähden kääreen silmilleen ja jokaisessa yöpymispaikassa meni hän heti maata ja puhalsi kynttilät sammuksiin. Onnettomuudesta puhuttiin vasta Tukholmaan päästyä. Ruotsalaismielisillä herroilla oli siten ollut aikaa järjestää ja selvitellä asiat, ja valtionhoitajaksi valittiin herra Svante Niilonpoika. Hänen isänsä oli ollut vanhan herra Stenin ystävä ja asetoveri, ja hän polveutui äidinpuolelta eräästä Sture-nimisestä ritarista.
Sten Sture haudattiin Strängnäsin tuomiokirkkoon, eikä Ruotsi ole koskaan lakannut kunnioittamasta häntä ja lukemasta häntä suurimpien, jaloimpien miestensä joukkoon.
XXVIII.
TARINA PAKSUSTA PÄÄMUNKISTA JA LJUNGBYN JUOMASARVESTA JA PILLISTÄ.
Ljungbyn läheisellä tasangolla Skånessa on kivi, joka korkeudeltaan ja pituudeltaan on kuin pieni tupa. Sitä sanotaan Hiidenkiveksi. Nykyään on salama tappanut kaikki hiidet ja peikot ja menninkäiset, mutta ennen muinoin kohosi kivi joulu-yönä kultaisille pylväille, ja sen alla sytyttivät kääpiöt kynttilänsä ja kisailivat ja pyörivät piiriä.
Jens Holgerinpoika, joka asui Ljungbyn kartanoa, oli uljas soturi mahtavaa Ulvstandin sukua. Monet seikkailut oli hän jo kokenut sekä maalla että merellä, mutta hänen iloinen mielenlaatunsa oli pysynyt aina yhtä muuttumattomana. Vain yksi seikka häiritsi hänen rauhaansa. Jo vuosikausia oli hän riidellyt eräästä maapalasesta naapurinsa, Bäckaskogin paksun päämunkin kanssa, joka oli aina voittanut hänet oveluudellaan.
Eräänä aurinkoisena päivänä, puolisen aikaan, kun Jens seisoi Hiidenkiven varjossa peltojaan tarkastelemassa, näki hän päämunkin tulevan tietä pitkin. Joko nyt sitten peikot kuiskasivat hänelle ilkeitä neuvojaan tai valtasi miehen hänen tavallinen ilvetuulensa, äkkiä hän vain alkoi hieroa käsiään ja myhäillä. Tyytyväisenä kiiruhti hän takaisin linnaan, joka hyvin rauhallisesti kuvastui ympäryshautansa veteen.
Pian kuulikin hän paksun päämunkin puhkavan ja ähkävän portaissa. Hän käski munkkia heti istumaan ja toimitti hänen toiselle puolelleen kannun heikompaa olutta ja toiselle kannun vahvempaa. Jumalanmiehen eteen pantiin hanhi ja sorsa ja lahna ja viinistä, pippurista ja inkivääristä valmistettu liemi. Päämunkki kävi herkkuihin urhoollisesti käsiksi, mutta hän oli vielä niin hengästynyt, että puhe sujui kovin vaivaloisesti. Jens käski silloin palvelijoitansa kahdella päätäpäin jatketulla vyöllä mittaamaan päämunkin paksuutta, mutta eiväthän ne mihinkään riittäneet. Vasta kun pantiin kolme vyötä perättäin, saatiin ne töin ja tuskin menemään solkeen.
"Kunnioitettava ystäväni ja isäni", sanoi silloin Jens Holgerinpoika, "minä tiedän varman keinon sinun lihavuutesi paranteiksi, ilman että sinun on lainkaan tarvis uskaltaa minulle niin kallisarvoista henkeäsi vaaraan minkäänlaisin sisällisin lääkejuomin ja rohdoin."
"Mutta annahan kuulua, rakas ystävä!" puuskui päämunkki ja virkisti itseään aika vahvalla siemauksella suuremmasta kannusta. "Olen palkitseva sinua parhaani mukaan."
"Keinoni on salaisuus, jonka minä ilmaisen vain hyvin vastenmielisesti", jatkoi Jens miettiväisenä. "Mutta vanhan ystävyytemme takia suostun siihen kuitenkin yhdellä ehdolla. Me vahvistamme sopimuksen, jonka mukaan sinä maksat minulle sata markkaa ja pysyt täällä kymmenen viikkoa, ja minä teen sinut siinä ajassa hoikaksi ja hinteläksi kuin helmenompelijakisällin."
Sopimus kirjoitettiin siinä paikassa pergamentille, ja molemmat vahvistivat sen nimillään.
Kun päämunkki jonkun ajan kuluttua tuli parannusmenettelyä alkamaan, vei Jens hikeä vuotavan vieraansa pajaan. Siellä oli nokista ja pimeätä. Suuttuneena aikoi Hänen Arvoisuutensa kääntyä heti tiehensä, mutta pari vahvaa seppää tarttui häneen käsiksi ja riisui häneltä vaatteet. Hänen vastustelunsa ja huutonsa eivät auttaneet mitään. Miehet panivat kahleet hänen jalkoihinsa, kiinnittivät ne alasintukkiin ja ojensivat hänelle valtavan väkivasaran. Jensiä nauratti aika lailla siellä ovella, ja kuiskattuaan muutamia käskyjä sepille, meni hän matkaansa.
Päämunkki työnsi väkivasaran luotaan ja istuutui alasintukille ja piti aika ääntä. Illemmalla muuttui hän säyseämmäksi ja pyysi vähän syödäkseen.
"Ei puhettakaan, ennenkuin taot niin että kipinät sinkoilevat", vastasivat sepät. "Silloin saat joka kolmas tunti puolikkaan leipää ja pikarillisen raikasta lähdevettä. Panemme tähän kynnykselle ateriasi, jotta saat aikaa miettiä asiaa. Opi nyt tietämään, miltä maistuu tyhjä vatsa ja raskas työ!"
Päämunkki kohautti olkapäitänsä. Aikaisin aamulla heräsivät kuitenkin sepät ankaraan jyskeeseen ja puuskuntaan. Nälkäinen päämunkki siinä paukutteli väkivasaraansa. Hänen kasvonsa kiilsivät kuin omena, ja hän pullisti poskensa kuin torvensoittaja, ja hiki valui virtoina. Mutta vasara heilui heilumistaan. Vihdoin tuotiin hänelle kehno ateria, ja leipä hupeni viimeiseen murenaan, ja vesipikariin jäi tuskin tilkkaakaan jäljelle.
Pum, pum kaikui päivä päivältä pajasta, ja aina kepeämmin ja nopsemmin, mitä enemmän ruokahalu kasvoi. Jens kuuli aina makuukammioonsa asti, miten hänen riitaveljensä aherteli kovassa työssään.
Kun ensimäinen viikko oli kulunut, tuli hän pajaan kolmine voineen ja mittasi päämunkin paksuutta. "Kas, kas", lohdutti Jens, "jo kokonaisen vyön hoikempi. Vielä yhdeksän viikkoa, ja luostarisi veljet polttavat ilosuitsutuksia nähdessään ihmeen, joka on sinulle tapahtunut."
Päämunkki väänteli käsiänsä ja valitti ja rukoili, mutta kirjoitettu oli kirjoitettu. Vielä viikon perästä oli hän niin hoikka ja hintelä, että hän tarvitsi enää vain yhden vyön, ja kun hän oli takoa kalkutellut vieläkin viikon, saattoi vyön kiristää yli puolivälin. Noki oli tehnyt hänet aivan tuntemattomaksi, ja sekä paita että paljaat sääret olivat yhtä mustat.
Epätoivoissaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin lahjoa oppipoika viemään sanaa luostariin. Sieltä kiiruhtivat heti kirjeet piispalle ja Tanskan kuninkaalle.
Vihdoinkin piirittivät pajan ratsumiehet ja vapauttivat laihtuneen päämunkin. Hullunkurisen parannusmenettelynsä rangaistukseksi sai Jens itse maksaa ne sata markkaa, jotka hän oli pyytänyt tepsivästä keinostaan, mutta hän ei silti menettänyt kuninkaan suosiota eikä iloista mieltään.
Eivätkä peikotkaan Hiidenkiven alla ottaneet parantaakseen tapojaan, vaan pitivät eräänäkin joulu-yönä muutamia vuosia jälkeenpäin meluavia juominkeja kolossaan. Ljungbytä hallitsi silloin rouva Sissela Ulvstand, joka oli leski. Hän tuli uteliaaksi ja käski hevosmiehensä ratsastamaan sinne.
Kun mies oli tullut Hiidenkivelle, tirkistelivät maahiset kiven alta, pieni musta hiustupsu kumpaisellakin korvallisella, ja ojensivat hänelle täytetyn juomasarven ja pillin. "Juo kääpiöiden kuninkaan terveydeksi", sanoivat he, "ja puhalla sitten hänen kunniakseen pillin molempiin päihin!"
Että pilli oli norsunluuta, senhän saattoi nähdä, sillä peikot valaisivat häntä vihreäloisteisilla kynttilöillään. Mutta juomasarvessa oli kullanhohtoiset helat ja koristukset, ja se oli aikoinaan kuulunut jollekin aivan tuntemattomalle eläinlajille. Molemmat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Hän aikoi juuri nostaa sarven suulleen ja suipensi jo huuliaan. Silloin näki hän vuoren lumoihin joutuneen neitosen, joka istui kyyristyneenä syvimmällä kiven kolossa, kohottavan kättään ja heiluttavan varottavasti sormeaan.
Hän ei ensin tiennyt, miten olla, kuin eleä, vaan pyyhkäisi pari kertaa hihallaan suutansa ja tuijotti mesijuomaan. Äkkiä heitti hän sarven sisällön yli olkansa. Mutta muutamia pisaroita putosi hevosen lautasille ja poltti niin kovasti, että se laukkasi yli ojien ja peltojen. Ehdittiin tuskin vetää nostosilta hänen jälkeensä ylös, ennenkuin kääpiöt jo olivat ennättäneet ympäryshaudalle.
"Rouva Sissela!" huusivat he ja puivat pieniä nyrkkejään tähtien kimalluksessa. "Sinun suvustasi on tuleva mahtavin Tanskan valtakunnassa, jos annat meille aarteemme takaisin. Mutta kaikkein onnettomin auringon alla on siitä ihmisestä tuleva, joka vie ne pois tältä seudulta."
Rouva Sissela seisoi akkunassaan ja hymyili, vähääkään välittämättä heidän uhkauksistaan, ja koko joukon täytyi niin lyntystää takaisin Hiidenkivelle.
Seuraavana päivänä sai hevonen surmansa, ja sitä seuraavana päivänä sairastui mieskin ja kuoli. Niin usein kun sitten peikkojen kapineita kuljetettiin pois, sattui aina kummallisia tapauksia sille, joka niitä säilytti. Taikka myöskin pääsi tuli irti Jens Holgerinpojan vanhassa linnassa. Sentähden olikin monen mielestä viisainta olla ärsyttämättä peikkoja ja antaa heidän entisten tavaroittensa jäädä Ljungbyhyn.
Siellä ovat ne vielä tänäkin päivänä, ja jos haluat, voit vieläkin puhaltaa pillin molempiin päihin kääpiöiden kuninkaan kunniaksi.
XXIX.
VANHAT LAIT, JÄYKÄT MIELET.
Lähellä Sundin kirkkoa Itägötanmaalla asui leski Ingiäll. Hän oli niin köyhä, että kun hänen miehensä kuoli, pani hän avaimet paareille osoittaakseen velkojille luopuvansa kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen, ja jättävänsä kaikki heille. Mutta tyttärille piti sittenkin olla koreat vaatteet. Kun suru-aika oli ohi, hankki hän sentähden punaista kangasta ja rupesi neulomaan hametta.
"Kenelle siitä tulee?" kysyivät kaikki kolme sisarta ja kävivät hänen ympärilleen. "Minulle siitä tulee!" huusi yksi. "Minä olen vanhin". — "Minua se pukisi paremmin", väitti toinen, joka oli kaunein.
"Saatte pitää sitä vuorotellen", vastasi äiti ja leikkasi poikki viimeisen langan.
Tullia, sisarista nuorin, nosti kädet niskalleen ja tuijotti kattoon. "Niinpä niin, me saamme pitää sitä hametta kukin sunnuntainamme messuun mennessämme", ivaili hän. "Ja kukin sunnuntainamme saamme me kuljeskella ryysyissämme."
Hän syöksyi vanhuksen kimppuun nyrkit sojossa ja löi häntä ja reutoili hametta itselleen.
Äiti Ingiäll väistyi nurkkaan itkemään. Hän huokaili ja ajatteli, että parempaa kohtelua hän olisi ansainnut lapsiltaan. Äkkiä alkoi hän innokkaasti kuivata silmiään, jottei kyynelten jälkiä näkyisi ja kääntyi jakkarallaan. Kylänväki oli avonaisesta ovesta nähnyt koko jupakan ja kokoontunut paikalle uhkaillen ja muristen. Äiti nousi horjuen seisomaan ja yritti sulkea ovea, pelastaakseen pahansisuisen tyttärensä, mutta liian myöhään.
"Moista ei ole vielä koskaan kylässämme tapahtunut", sanoi pari kunnianarvoista valkopartaista miestä tupaan astuessaan. "Ingiäll, hetki hetkeltä, päivä päivältä olet sinä tehnyt työtä ja ahertanut köyhyydessäsi. Aina vain olet sinä ajatellut lapsiasi ja harvoin olet sinä suonut itsellesi tämän maailman hyvyyttä. Me luulimme näkevämme heidät suutelemassa sinun valkoista päätäsi, mutta häväistys ja lyönnit tulivat palkaksesi, Ingiäll. Tässä täytyy ikivanhan lain astua voimaansa."
Tullia seisoi lieden ääressä ja hymyili ylpeästi ja uhmailevasti, kun kylänmiehet toivat köyden ja sitoivat hänen kätensä selän taakse. Ja niin vietiin hänet käräjätalolle ja sieltä kihlakunnan arkkuun. Maalaisvankiloita kutsuttiin niihin aikoihin sillä nimellä. Se oli hyvin syvä kuoppa, jota peitti kolme, neljä hirsikertaa ja turvekatto kuin kellaria ikään. Siinä ei ollut tulisijaa eikä akkunaa, ja tikapuut, joita hän kiipesi alas, vedettiin heti kuopasta.
Yöstä tuli pimeä ja pitkä, ja äiti tuli tuomaan hänelle kynttilää, jotta aika kepeämmin kulkisi. Ingiäll kumartui ristikolle, joka oli pantu kuopan oveksi ja nyyhkytti: "Rakas lapseni, mitä ei äiti antaisi anteeksi! Miten sinä nyt kärsitkään. Kunpa vain voisin sinua auttaa! Mutta kukaan ei tahdo kuulla minua, vaikka minä kuinka polvillani kerjäisin sinulle armoa."
Tytär istui vaiti ja tuijotti kynttilän liekkiin. Muutamien öiden kuluttua tuli Ingiäll takaisin tuomaan uutta kynttilää, mutta nyt heitti hän myös kuoppaan punaisen hameen. "Jos se voi tuoda sinulle jotakin lohdutusta, tyttäreni", huokasi hän, "niin pidä se yksinäsi! Sisaresi seisovat tässä takanani, eivätkä tahdo enää milloinkaan koskea siihen, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan. Voi sitä koreata kangasta, voi minun kuihtuneita käsiäni, voi, että se puku milloinkaan tuli neulotuksi! Miksi kuuntelinkaan minä, rutiköyhä leski, teidän turhamaisia rukouksianne, miksi olikaan sydämeni niin heikko?"
Heti hypähti Tullia kohoksi, puki hameen ylleen, tarkasteli sitä kynttilän valossa ja käänteli ja väänteli itseään sangen tyytyväisenä. "Tuosta nyt näette, että hän on vain ajattelematon lapsi, joka ei käsitä vielä mitään", sanoi äiti papille, joka juuri läheni muutamien soihdunkantajien seuraamana. Hetki oli tullut, jolloin tyttö piti vietämän kuolemaan.
"Vanhaan lakiin saamme kaikki mukautua, äiti Ingiäll", vastasi hän ja tuotatti tikapuut Tullian nousta niitä myöten kuopasta. "Niin kauvan kun mielet ovat jäykät, puhuu lakikin jäykkää kieltä. Toisin ei voi olla. Vuoda mieliimme, taivaallinen rakkaus, niin ettei meille enää tarvitse takoa rautakahleita, ja että äiti voi aina iloiten katsahtaa tyttärensä silmiin!"
Muhkeana kuin kuninkaan morsian kulki nyt Tullia liehuvassa punahameessaan, jota hän oli niin kovin halunnut. Päivä sarasti, ilma oli tyyni, ja kynttilät ja soihdut paloivat kirkkaina ja suoraan. Eräällä kukkulalla Lillsjön rannalla täytyi hänen ankaran lain määräyksen mukaisesti astua valmiiseen hautaan. Hänen päänsä päälle ripustettiin leipä nuoraan niin korkealle, ettei hän ylettynyt siihen ja sitten jätettiin hänet oman onnensa nojaan.
Muutamien päivien kuluttua tuli kansa luomaan hautaa auki jälleen. Silloin näkivät ne, jotka lähinnä seisoivat, pienen läpikuultavan olennon leijailevan ylös lapioiden välitse. Se ei ollut suurempi lasta, mutta sillä oli Tullian piirteet. Ensin olivat silmät pelästyneet ja murheellisen katuvaiset, mutta vähitellen valui niihin pisara taivaallisen rakkauden ihanuutta, ja kun pienet siivet vihdoin hiljaa levisivät lentoon, kaikui ilmoista kuin leivosen liverrys.
Pitkät ajat osoitti sitten nelikulmainen paasi tämän kummallisen tapahtuman paikkaa.