XXX.
NUORI HERRA STEN.
SAKARISTOSSA JA PIISPANLINNASSA.
Nuori herra Sten paistatteli päivää akkunan loukossa Örebron linnassa alussa vuotta 1512.
Hän piteli käsiään koholla, jotta aurinko saisi oikein paistaa niihin. Jouluhämärä oli synkkänä ryöminyt maata myöten pitkine varjoineen, mutta heti kun uudenvuoden kellot olivat soineet, kirkastui ilmakin. Nyt kimalteli linnanhauta kuin kesäkuunpäivänä.
"Niin käy aina", sanoi hän. "Tammikuu, sinä olet talven kaunis kesäkuukausi, vaikka sinun onkin huurretta parrassasi."
Muuan munkki astui yli kynnyksen, kengät lumessa. Kaapu oli kireälle pingoitettu ja kankeaksi jäätynyt, ja sen alla kilahteli rautapaita.
"Vuosi käy vielä lapsenpaidoissa tammikuussa", sanoi hän ikäänkuin jatkaakseen herra Stenin ajatuksia. "Se luulee kaiken olevan leikkiä vain. Mutta sitten tulee helmikuu ensimäisine karvaine muistomarjoineen ja pistelee kuin naskalilla. Niin on myöskin sinun laitasi, herra Sten. Yhdeksäntoistavuotias, tuskin sitäkään! Ja jo linnanpäällikkö ja ritari. Mutta vedäppä rautahansikkaat käsiisi. Helmikuun sää on tullut."
Herra Sten kalpeni aavistavasti. "Koskeeko se isääni, valtionhoitajaa?"
Munkki katsahti ympärilleen, ollakseen varma, etteivät muut heitä kuulleet. "Valtionhoitajamme, herra Svante piti äskettäin kokousta vuorimiesten kanssa Västeråsissa", kuiskasi hän ja kumartui alas. "Yrittäessään juuri nousta pöydän äärestä, horjahti hän kumoon, ja kun me koetimme nostaa häntä seisaalleen, huomasimmekin hänet hengettömäksi. Asiaa pidetään toistaiseksi salassa. Tässä ei ole aikaa itkuun, herra. Ajattele, että sinä olet kaikkien ruotsalaismielisten toivo!"
Herra Sten pyyhkäisi silmiänsä ja nousi istualtaan, ja koko hänen olennostaan loisti se tyyneys ja viisas toimintatarmo, joka oli Stureille ominainen. "Kuka olet sinä, ja miksi et seuraa minua, vaan menet matkaasi?" kysyi hän munkilta, joka poimieli jäänpalasia harmaasta parrastaan.
"Kukako minä olen? Erakko, joka asun kuusten suojassa ja osaan vaieta. Siksi minut lähetettiinkin. Tieni kulki juuri tästä ohi. Ei, ei, minua ei lainkaan haluta seurata sinua, herra. Minä olen itse ollut nuori ja minä tunnen nuoret. Rummunpäristäjiä, pillipiipareita, tanssihulluja, ilveilijöitä ja suurien sanojen laskettelijoita, sellaisia ovat nuoret!"
"Meitä Stureja sinä et kuitenkaan tunne", ajatteli herra Sten satulaan noustessaan. Lempeästi ja kainouden vavahdus äänessään kehoitti hän palvelijoitaan, jos maassa sattuisi sota syttymään, pysymään Ruotsin asialle sydämestään uskollisina, jotteivät he taistelisi vain rahojen ja koreiden vaatteiden tähden. Eikä talonväen joukossa ollutkaan yhtään ainoata, joka ei olisi mieluummin tyytynyt ratsastamaan vaikka tyhjällä säkillä satulan asemasta kuin olisi tahtonut pettää sellaista isäntää. Mutta aikaa ei ollut menettää, ja hän valitsi muutamia heistä mukaansa ja kiiruhti matkalle.
Miekaniskutta sai hän vähitellen valtakunnan vahvimmat linnat haltuunsa, mutta ylimykset olivat kateellisia mahtaville Stureille ja mielivät valita vanhan, tanskalaisystävällisen Eerikki Trollen valtionhoitajaksi. Pidettiin sentähden monta, myrskyistä kokousta ja riideltiin paljon, mutta talonpojat huusivat herra Steniänsä, ja rauhan säilyttämiseksi hänet vihdoin valittiinkin ja asetettiin virkaansa.
Ensimäiset vuodet vierivät, ja harvoin oli nyt hänellä tilaisuutta istua akkunapenkillä päivää paistattamassa.
Uppsalassa levisi eräänä päivänä suurten markkinoiden aikaan huhu, että valtionhoitaja lähestyi maantietä pitkin. Ostajat vetäisivät rahamassiensa suut umpeen, kamasaksat kasasivat kojunsa, ja viinituvat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin tuomiokirkon edusta täyttyi. "Hän ajattelee rahvaan parasta eikä salli voutiensa harjoittaa väkivaltaa", sanoivat talonpojat. "Ja miten vilpittömänä ja yksinkertaisena hän istuukaan tuossa hevosellaan ruskeassa samettipuvussaan!" huudahtelivat eukot. "Ja kukaan ei voine kieltää, ettei hänellä olisi ollut oikeutta panna hiukan kärpännahkaa hihojensa suihin."
Herra Sten astui sakaristoon. Hänen poskensa olivat pyöreät, hänen päänsä pieni ja hänen vaalea tukkansa pystyyn kammattu, mutta hänen kädenlyöntinsä oli suorasukainen ja ystävällinen.
Toimihaluisia ja itsepäisiä olivat korkealla sijaitsevan akkunan valaisemaan sakaristoon kokoontuneet miehet. Oppineena ja iskuun valmiina seisoi pöydän yhdellä sivulla tohtori Hemming Gad, joka vanhan herra Stenin aikoina oli ollut lähettiläänä Roomassa ja ottanut osaa paavi Borgian hurjiin kemuihin. Hän nojasi leukaansa käteensä, siristeli eloisia silmiään ja hänellä näytti olevan omat ajatuksensa maailmasta. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella hymyili viekas Brask, josta muutamia vuosia aikaisemmin oli tullut Linköpingin piispa. Ja kauvimpana perällä mahtaili arkkipiispa Kustaa Trolle, hoikka ja pitkä mies, kuivat, laihat piirteet, ja katse aina puoliksi maahan luotuna. Neuvosherrat ja tuomioherrat täyttivät huoneen, ja heidän takanaan kimalteli avatussa seinäkaapissa kultamaljoja, helmiä ja sinikiviä, todistaen kirkon ikivanhaa komeutta ja loistoa.
Herra Sten meni suoraan Trollen luo ja ojensi hänelle kätensä. "Tanskalaistaipuisat herrat olisivat mieluummin ottaneet teidän isänne valtionhoitajaksi kuin minut", kuuluivat hänen sanansa. "Mutta unohtakaamme vanhat vihat, ja muistakaa te, että minä tein parhaani hankkiakseni teille arkkipiispan sauvan!"
"Meidän sukumme ovat aina vihanneet toisiaan", vastasi Trolle jäätävän halveksuvasti ja kääntyi poispäin. "Tyrkyttäkää suosiota tavottelevaa kättänne talonpojille! Meidän Trollein iho on valkeata ja arkaa, ja se ei pidä niin sydämellisistä kädenpuristuksista. Ratsastakaa Tukholmaanne takaisin, minä ratsastan Stäketiin. Sitten käyköön huonosti tai hyvin."
Vaikka ovi oli suljettu, kuului sanasota kuitenkin kirkkoon. Teinit tunsivat sekä Sturen selvän, tyynen äänen että Trollen pitkäveteisen, melkein kuiskaavan puheen. Arkkipiispalla oli tapansa kuiskata niin, että jokainen sana helposti kaikui kautta tuomiokirkon.
Auringon laskiessa oli herra Sten jo matkalla Tukholmaan. Markkinaväki napisi ääneen, eikä tinatuoppi tahtonut oikein kulkea tavallista vauhtiaan parrasta partaan.
Seuraavana syksynä laski joukko veneitä Stäketin lahtiin, ja herra Stenin väki alkoi piirittää arkkipiispan linnaa. "Täällä se peikko pesässään venyy", huusi Trolle akkunasta, jäykästi hymyillen. "Luuletteko te talonpojat voivanne ampua Stäketin muurit rikki puunuolillanne?" Sitten istuutui hän tyynesti pöytään kultakankaisen kunniakatoksen alle. Valtakunnan arvokkaimpain sukujen pojat palvelivat häntä, oppiakseen hovitapoja, ja alhaalla linnan pihalla kesyttelivät asemiehet hänen jahtihaukkojaan tai harjoittivat aseiden käyttöä.
Varastot olivat runsaat, ja pitkinä talvi-iltoina luki linnan kappalainen ääneen, ja pystyvalkeat rätisivät iloisesti takoissa. Trolle istui tuijottamassa tuleen, ohuet, pitkät sormet ojennettuina tuolin kaidepuuta pitkin. "Monta pientä liekkiä tanssii halkojen yllä", sanoi hän, "ja monta pientä kruunua Ruotsin kansan yllä, mutta mikään niistä ei ole kyllin loistava nielemään toisia ja muodostamaan yhtä ainoata suurta loimoa. Minä tarvitsen hyvän tanskalaisen miekan katkaistakseni viisikymmentä tai kahdeksankymmentä kaulaa, jotta täkäläiset herrat jälleen oppisivat puhuttelemaan arkkipiispaansa polviltaan."
Vasta kun kesä taas saapui maille ja vesille, alkoi linnanvouti salavihkaa lukea viimeisiä savustettuja ja suolattuja lampaita varastohuoneissa. Eräänä iltana oltiin juuri kattamassa pöytää, ja herra arkkipiispa suvaitsi pukea ylleen juhlavaatteet. Kamaripoika toi juoksujalkaa hänen helmikoristeisia tohveleitaan. Ovipoika suori hänen silkkikäsineidensä helttuja. Salissa virittelivät soittoniekat kojeitaan ja lirittelivät ja vinguttelivat, ja esileikkaaja kumarteli jo ovelta alkaen kunnianarvoisan isän tuolille, joka vielä oli tyhjä.
Aivan odottamatta kuuluivat silloin Trollen lyhyet, nopeat askeleet portailta. Hän kulki yhtä hiljaa kuin hän puhui, mutta juuri sentähden tunsivat kaikki heti, ken tulija oli. Leikkaaja peljästyi niin tavattomasti, että vyörähti kumoon ja virui siinä oikosenaan permannolla paksuna möhkäleenä. Hän olikin oikea suurmies palvelijaksi, ja hänen vyössään riippui hopeakovasin ja leikkuuveitsi. Lakki, jonka partaita koristi sulkakruunu, vieri puoliväliin salia. Mutta Trolle ei välittänyt leikkaajasta eikä hänen sulkalakistaan, vaan riensi tornin varuskammioon. Sieltä oli näkö-ala avarin.
Varuskammiota valaisi heikko, punertava hohde. Mustien haarniskain, säärisuojusten ja rautahattujen heijastukset välkkyivät kuin tulikielet himmeiden, puhdistamattomien sarvilyhtyjen valossa. "Tukholman edustalla palaa", sanoi varusmestari vierittäessään nuolitynnyriä ovelle. Trolle hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja vastasi: "Tiedätkö mitä, vanha palvelija! Sieltä tulee Sören Norby tanskalaisineen meitä vapauttamaan. Nyt ne hävittävät ja polttavat."
"Älkäämme iloitko liian aikaisin", vastusti varusmestari ja pyörähytti tynnyrin ulos kapeasta ovi-aukosta. "Täällä seisoo kolme tuntematonta miestä töllöttelemässä portailla. Heillä on varmaankin jotain sydämellään." Vieraat astuivat silloin ylemmäksi, osoittivat verisiä vaatteitaan ja sanoivat Trollelle: "Kunnianarvoisin herra isä, tanskalaiset ovat joutuneet tappiolle, ja me olemme vangittuja tanskalaisia. Herra Sten on lähettänyt meidät tänne näyttämään, mitä hänen vihollisillaan on odotettavissa."
Heidän sanansa kuuluivat linnan pihalle, ja miehistö alkoi nurista. "Hiljaa, hiljaa!" varoitti Trolle akkunasta puoliksi siunaavalla, puoliksi käskevällä kädenliikkeellä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tuhkanharmaat. "Minä soudan tästä Tukholmaan ja vastaan itse asioistani herroille. Miten he tuominnevatkin, myöhemmin saavat he kyllä kokea, etten minä sentähden vielä haudassani makaa."
Ylpeämpänä ja kylmempänä kuin konsanaan ennen astui hän Tukholman valtakunnankokouksen eteen. "Sinä olet miehentappaja, sillä sinä olet aiheuttanut monen kuoleman vain saadaksesi hallita", huusivat herrat. "Vaikka meidät sitten kirkonkiroukseen julistettaisikin, revitään sinun linnasi ja sinä menetät arkkipiispansauvasi, sillä Ruotsin vapauttamiseksi uskallamme henkemme ja veremme."
Yksitellen astuivat he sitten painamaan sinettiänsä sen kirjallisen päätöksen alle, joka määräsi Trollen eroitettavaksi virastaan, mutta ovela piispa Brask kumartui syvemmälle pergamenttia tarkastamaan kuin muut. Huomaamatta kätki hän vahan alle pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."
Kokoontuneen rahvaan kirousten saattamana souti Trolle sitten takaisin Stäketiin.
Nyt ei sadellut enää puunuolia yli muurien, vaan kivenjärkäleitä ja rautakuulia. Muuan vesiportti oli jätetty raolleen, ja heti kun yö oli pimennyt, alkoivat hyökkääjät ryömiä portista sisään. He saapuivat kapeaan käytävään ja ryntäsivät innoissaan eteenpäin. "Nyt me valloitamme peikon pesän!" lupailivat he. Mutta käytävä johti itseensä kehämuuriin ja kulki aina vain ympäri ja ympäri, kunnes se lopulta tuli ahtaaksi kuin satunnainen halkeama. Silloin ymmärsivät sisimmäiset, että heidät oli johdettu ansaan. Kauhistuneina pyrkivät he kääntymään takaisin, mutta perässätulijat tunkivat yhä eteenpäin, vaaraa aavistamatta. Kun koko käytävä oli täynnä, kuului ruostuneen raudan ratinaa, ja paksu rauta-ovi valahti katosta ja sulki käytävän. Siinä seisoivat nyt sotamiehet pilkkopimeässä, pääsemättä eteen tai taakse, kamalan, peloittavan linnan nieleminä. Heidän hätähuutonsa tunkeutui vain heikon tuulentohinan lailla läpi seinien, ja Trolle katsahti akkunastaan kehämuuria ja puhkesi puhumaan: "Vanha vyökäärmeeni, nyt olet syönyt kyllältäsi useiksi päiviksi."
Nälkä ja jano vaivasi sulkeisiin joutuneita, ja pian eivät he enää tienneet, oliko yö vai päivä, ja he valmistautuivat kuolemaan. Silloin huusi sisimmäisin, että hän oli jo kauvan kuullut veden lotinaa seinän toiselta puolen, mutta että hän oli jo repinyt kätensä niin verille yrittäessään irroittaa kiviä, ettei hän enää kyennyt mihinkään. Lähin mies ryömi silloin hänen jalkojensa välitse jatkamaan työtä niin kauvan kun hän jaksoi. Sitten teki seuraava samoin ja sitten taas seuraava, kunnes se, joka alussa oli seisonut sisimmäisenä, nyt oli ulommaisin. Aukko oli silloin niin suuri, että ihminen saattoi ryömiä sen läpi, mutta sen edessä oli syvä kaivo. Aikaisin seuraavana aamuna laskeutui suuri sanko vettä ottamaan, ja yksi sotamiehistä hypähti silloin sankoon. "Kelapa käy kovin raskaasti tänään", murisi vanha vartija, joka seisoi ylhäällä vääntämässä. "Jos henkesi on kallis, ukko, niin vaikene", kuiskasi sotamies ja kohousi vettä valuen sangosta. Vartija, joka vihasi isäntäänsä, auttoi silloin sotamiestä kelaamaan toisetkin ylös, ja päivä tuskin sarasti. Kun kaikki olivat koossa, vetivät he miekkansa. He kiiruhtivat torniportille, ja Trollen omat palvelijat, jotka olivat kokoontuneet hänen makuukammioonsa, pakottivat hänet antautumaan. Kun häntä vietiin leiriin, tahtoi kansa lyödä hänet hengiltä, mutta herra Sten, joka myöskin oli siellä, suojeli häntä jalomielisesti ja lähetti hänet Västeråsin luostariin.
Sillävälin nostettiin linnanportit saranoiltaan, ja talonpojat laahailivat multaisia puukenkiään tammilattioilla. Muurisavi pölisi heidän rautakankiensa tiestä. Olipa hauskaa työtä sen pesän särkeminen, mistä rauhattomuus ja turma niin pitkät ajat olivat lentäneet yli maan kuin mustat korpit. Tiilien välistä löysivät he pieniä pyhimyslippaita, joita he suutelivat ja jotka he sitten kätkivät vaatteidensa alle. Pian oli koko linna hävitetty maan tasalle, ja siinä, missä se oli seisonut, kuivailivat myöhemmin rauhalliset kalastajat verkkojansa ja laahasivat köysiänsä, kiskoessaan veneitään läpi peilityvenen salmen.
BRÄNNKYRKAN TAPPELU.
"Vielä kerran yritän minä masentaa Trollen vihollisia", ajatteli kuningas Kristian, joka hallitsi tanskalaisten maata. Hän oli sen ruhtinaan pojanpoika, joka niin urhoollisesti taisteli Brunke vuorella. Hänen laillaan tahtoi uusi kuningaskin valloittaa Ruotsin, ja ajan oloon sai hän nimekseen Tyranni. Hän varusti suuren laivaston, ja Brännkyrkan lähellä Tukholman edustalla syntyi tappelu.
Ruotsin päälippua kantoi nuori Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli reipas ja myrskyävä kuin pohjatuuli ja hän houkutteli nyreimmänkin ylämaalaisen laulamaan keskellä taistelun melskettä. Ruotsalaiset alkoivat kuitenkin väistyä ankaraa hyökkäystä ja olivat vähällä joutua tappiolle, mutta hän pudisti tasaleikkoisen, keltaisen tukkansa otsaltaan ja ryntäsi eteenpäin lippu tanassa kuin laivan keulapuskuri. Silloin tartuttiin miekkaan ja kirveeseen ja hyljättiin hakapyssyt. Lippu liehui, ja joukko ympäröi hänet ja seurasi häntä voittoisasti pitkin metsänreunaa, missä lopulta kuusitoistasataa talonpoikaa virui verissään.
Seuraavina päivinä vallitsi voitonriemu Tukholmassa, vaikka Kristian Tyrannilla oli vielä linnoitettu leiri eteläisellä nummella. Nuori Kustaa Vaasa, joka oli vahvasti janoissaan, sai tyhjentää kannunsa herra Stenin omassa pöydässä. Hän oli saanut rakkoja käsiinsä lipputangosta ja naarmuja otsaansa, mutta niistä hän oli hyvin ylpeä. Siellä eivät vallinneet mitkään ulkomaalaiset hovitavat, vaan kaikki kävi aivan koruttomasti, ja soturit nauroivat sydämensä pohjasta tohtori Hemming Gadin teräville sukkeluuksille.
"Minä havaitsen sinun, Gad, täällä kompia hiovan", sanoi eräänä iltana herra Sten ystävällisesti. "Minuako sinä nyt aiot pistää?"
Kuusikymmenvuotias vanhus, paavi Borgian entinen kamariherra, naurahti hiukan, ja hänen valkokiharainen päänsä tutisi. "Herra Sten, sinä et ole uskonut minulle kunniatoimia, kuten isäsi ennen. Hänen päivinään olin minä tanskalaisten pahin vihollinen, mutta sinä olet antanut minulle hyvää aikaa ajatella asioita. Minä olen siis vähitellen oppinut, että kaikki nyt kerran on, niinkuin on. Siksipä ei minua kummastuta sekään, mitä sinulle nyt kerron. Olen kuullut Kuningas Kristianin aikovan kutsua sinua laivoilleen, saadakseen suudella sinua poskille ja puhella veljellisestä rauhasta. Hän on, kuten huomaat, sangen hyväntahtoinen mies, tuo kuningas Kristian."
Rouva Kristina Gyllenstierna, valtionhoitajan muhkea emäntä, joka juuri kaatoi juotavaa herralleen ja isännälleen, laski kannun kumahtaen pöytään. "Siinä on petosta pelissä", puhkesi hän puhumaan, ja neuvosherrat vakuuttivat samaa. Mutta tohtori jatkoi: "Tarvittaessa ratsastanee Kristian itse Österhaningen kirkolle sinua tapaamaan, jos sinä lähetät minut ja viisi muuta hänelle panttivangeiksi."
Herra Sten katsahti ankarammin emäntäänsä kuin hänen tapansa oli ja vastasi: "On halpamaista epäillä vihollista petoksesta, jota meidän itsemme olisi mahdotonta tehdä. Jos täällä on miehiä, jotka uskaltavat seurata tohtori Hemmingiä, niin osoittakoot sen kohottamalla pikarinsa!" Useat kohottivat pikarinsa, mutta innokkain oli uljas aseenkantaja Kustaa Vaasa.
Eräänä syyskuun aamuna, jolloin puiden lehvät loistivat monivärisinä, soutivat siis hän ja viisi muuta ylimystä Itämerelle. Heidän taaksensa jäi muurien ympäröimä Tukholma saarelleen, ja tornien välitse kimalteli Mälarin etäinen pinta. Äkkiä pyrähti petollisesti heitä kohti soutulaiva, tanskalaisia täynnä. Nämä hyppäsivät veneeseen, kävivät käsiksi ruotsalaisiin ja veivät heidät vangittuina mukanaan lähtövalmiiseen laivastoon.
Kuninkaan laiva ui keskimäisenä leijuvin lipuin, ja sen kannelta paistoivat punakankaiset teltat, joita kannattivat ihmisen näköisiksi maalatut puukuvat. Muutamat niistä esittivät jättiläisiä, toiset vedenneitoja.
Aseenkantaja, joka oli yhtä kärkäs vihaan kuin ennen iloiluun, vannoi Vaasa-kilpensä kautta aina muistavansa tällaisen kurjan kavaluuden, mutta maailmaakokenut tohtori Hemming rauhoitti häntä, taputti häntä olalle ja käski häntä oppimaan, että kaikki nyt kerran oli niin kuin oli. Sitten taivutti tohtori polvea kuninkaanlaivan kohdalla ja kumarteli ja sipoi tuhtoja hatullaan.
Kaksi päivää istui herra Sten Österhaningen papin takkavalkean ääressä odottamassa kuningas Kristiania saapuvaksi, mutta turhaan. Hänen ratsastaessaan takaisin alkoi laivasto nostaa ankkurejaan, purjehtiakseen Tanskaan venheineen. Mutta talonpojat ympäröivät herra Stenin, puristelivat hänen käsiään ja huusivat: "Moisen petoksen jälkeen ei kukaan ruotsalainen enää käy tapaamaan kuningas Kristiania, heittämättä jousta selkäänsä. Nyt tahdomme me elää ja kuolla isiemme maan ja rakastetun valtionhoitajamme puolesta!"
ARCIMBOLDUS.
Stäketin salmeen lipui vähän aikaa edellisen jälkeen komea laiva, jossa matkusti paljon ruotsalaisia ja ulkomaalaisia herroja. Arvokkain muukalaisista oli paavillinen anekauppias Arcimboldus. Hän oli paaville ja Kristian Tyrannille luvannut auttaa Trollea, mutta ruotsalaisten lahjat ja uskottelut olivat hänet siinä määrin pehmittäneet, että hän nyt olikin matkalla Arbogaan hyväksymään eroitetun arkkipiispan tuomiota. Kyyristyneenä tyynyjensä keskeen istui hän herra Stenin kanssa peräteltassa ja nojasi kyynärpäätänsä siihen valtavaan arkkuun, joka kätki kootut anerahat.
Hän ei huolinut mennä kannelle, mutta kun hän näki joukon talonpoikia vielä olevan koossa hävitetyn linnan raunioilla, pisti hän kyömynenänsä ulos teltan uutimien välistä ja lausui jonkun käskyn. Vilahdukselta näkyivät hänen kapeat, jauhonvalkoiset kasvonsa ja hänen musta kiharatukkansa. Lipokielinen, lihava munkki hypähti silloin laivan partaalle ja heilutti pyhän Pietarin kuvalla ja avaimilla koristettua ristiä. "Tänne, hyvät talonpojat!" huusi hän innoissaan. "Nuoret, vanhat, kilistäkääpä kolikoita sielun pelastukseksi! Pyhimykset ovat totta totisesti tehneet niin paljon ylimääräisiä hyviä töitä", jatkoi hän kaupastelevalla äänellään, "että paavilla on varaa antaa muutamille ylämaan talonpojille synnit anteeksi".
Laivaa vedettiin pitkin rantaa ahtaan salmen läpi, ja talonpojat kurottautuivat yli reunan ja pudottivat syntirahansa Arcimbolduksen uhri-arkkuun. Se istui lujasti lukottuna ja kahlehdittuna laivan kannessa kiinni. Muuan talonpoika osti munkilta pergamentinkin, joka oli täynnä painettua sanaa. Siitä saattoi ken tahansa lukea, että paavi vapautti hänet kaikista synneistä ja hairahduksista ja siirsi hänet samaan viattomuudentilaan, missä hän oli ollut kastepäivänään. Siihen luuli yksinkertainen talonpoika paavin kykenevän. Hän oli niin onnellinen kaupastaan, että hän tahtoi kiivetä laivaan suutelemaan Arcimbolduksen käsiä, mutta salmi ei ollut pitkä, ja laiva souti järven ulapalle.
Oltiin jo joulukuussa. Sorsat pitivät valtiopäiviä ruskeissa ruovostoissa ja pohtivat muutto-asiaa. Metsä näytti alastomalta ja paleltuneelta, sitten kun sen viimeisetkin keltaiset puvunriekaleet olivat pudonneet maahan, ja jokainen oksa ikäänkuin värisi ja hytisi kylmissään. Mutta Mälarin lahdet kimaltelivat yhtä kirkkaankauneina kuin kesäisenä iltana.
Pehmeällä ja mielistelevällä äänellään puheli Arcimboldus Roomasta, missä suuret taiteilijat Rafael ja Michel-Angelo koristivat oppineen paavin palatsia, saaden ruhtinaallista kunnioitusta osakseen. Rakentaminen ja koristaminen koski syvältä aarrekammioon, ja sentähden oli paavi lähettänyt Arcimbolduksen matkaan. "Kaikkialla tapaavat valtaherrat pistää osan anerahoja taskuunsa", sanoi Arcimboldus ja maistoi pari tilkkaa lämmitettyä viiniä pikaristaan, "mutta te ette ole muiden kaltainen, herra Sten. Te ette pidätä mitään itsellenne, lisäättepä vielä lahjan omastakin pussistanne. Riemuitkaa, riemuitkaa! Roomassa kohotamme me nyt Pietarin haudalle jättiläistemppelin, josta on tuleva koko kristikunnan pääkirkko. Ja sen katon marmoriruusuke on sanova: minun lehtieni kultaus on peräisin kaukaisesta, köyhästä Ruotsista."
Herra Sten istui vaiteliaana ja ajatteli kotoisia kylämaalareita, jotka sivellinkimppu taskussa, hyräillen ja vihellellen, jauhoivat värejään. Vaikka he saivatkin elää ja kuolla paikatuissa pukineissaan, tiesi hän siitä huolimatta heidänkin sydämensä osaavan lämmetä, kun he maalasivat jäykkiä pyhimyksiään ja enkeleitään. Hänen katseensa kulki yli veden, ja kaukana rannoilla soittivat pienten pitäjänkirkkojen kellot Ave Mariaan.
ENSIMÄINEN LAUKAUS ÅSUNDEN-JÄRVEN JÄÄLLÄ.
Kun Trolle oli vihdoin lopullisesti pantu viralta, matkusti Arcimboldus maasta. Mutta Kristian Tyranni, jonka mielestä anekauppias oli asettunut ruotsalaisiin nähden liian ystävälliselle jalalle, ryösti häneltä täysinäiset rahakirstut. Ruotsalaisia ane-uhreja ei siis sulatettukaan kultakoristeiksi tai hurskaasti kumajaviksi kelloiksi ikuiseen Roomaan, vaan hankittiin niillä tanskalaisille luotipyssyjä, ruutia ja joutsia. Eikä isoja aikoja viipynytkään, ennenkuin paukkina alkoi Borgholman ja Kalmarin edustalla. Skotlantilaisten, ranskalaisten, holsteinilaisten ja mecklenburgilaisten palkkasoturien saattamana kulki Tanskan lippu läpi Smålannin metsien Länsigötanmaata kohti.
Herra Sten järjesti talonpoikansa Åsunden-järven jäälle. Sivuille hakattiin avantoja ja selän suojaksi rakennettiin rannalle puista ja havuista valtava rytövarustus. Talonpojat puhaltelivat hyppysiinsä ja takoivat jalkojaan jäähän, pysyäkseen lämpiminä ja tappelu-innoissaan heiluttelivat he piikikkäitä, nuijiin ketjuin kiinnitettyjä rautakuuliaan. Toiselle rannalle rakensivat viholliset ampumavarustuksen vaunuistaan ja seisoivat siellä hajasäärin joutsipyssyjään jännittämässä.
Herra Sten ratsasti pelottomana väkensä etunenässä. Hänen valkea hevosensa näkyi kauvaksi, ja muuan karkuri ilmaisi sen ratsastajan vihollisille. Ensimäinen kuula kimmahti jäästä ja lävisti sekä hevosen että nuoren valtionhoitajan säären. Muuan tanskalainen pappi hyppäsi silloin ampumavarustukselle risti kädessä ja huusi: "Tiedä, että kirkkojen oviin naulataan jo pannajulistusta niitä Ruotsin herroja vastaan, jotka hävittivät arkkipiispan linnan. Nyt olemme tulleet tänne rankaisemaan kerettiläisiä Rooman isän nimessä!"
"Taisteluun oikean asiamme puolesta!" vastasivat talonpojat, ja ruudinsavu peitti hetkiseksi kahakan kuin usva. Mutta heidän johtajansa virui verissään jäällä, ja heidät lyötiin kerta kerralta takaisin. Töin ja tuskin ehtivät he kantaa hänet rekeen ja hajaantua sitten hurjassa paossa metsiin ja jäätyneille soille.
Tivedenin toisella puolen Ramundebodassa pysähtyi reki viimeisten Antonius-erakkojen luostarin edustalle. Se oli pieni, sammaltunut talo, joka melkein peittyi kuusten suojaan. Puut pistivät oksansa läpi rikkinäisen katon ja suhisivat ja kohisivat tyhjien akkuna-aukkojen edessä. Vaarallisessa Ramundebodassa ei kukaan uskaltanut kulkea ilman sotahaarniskaa, ja munkilla, joka ilmestyi talosta, oli rautapaita kaapunsa alla.
"Minä tunnen sinut Örebron murheenpäivältä, sillä sinähän toit sanoman isäni kuolemasta", tervehti herra Sten raukealla äänellä. "Sinä et lainkaan luottanut nuoriin, etkä sinä tahtonut seurata minua."
"Nuori herra Sten, sinä olet vähitellen saattanut minut toisiin ajatuksiin", vastasi munkki ja istuutui hänen viereensä rekeen, kainalossaan pieni lipas, josta levisi väkevä ryydinhaju. "Me erakot tunnemme taidon rukoillen keittää lääkkeitä yrteistä. Nyt seuraan minä sinua ja tappelen kuolemaa vastaan sinun hengestäsi, aivan kuin pieni aseenkantaja taistelee herransa puolesta kahakassa."
Reki kiiti edelleen nopeata vauhtia. Tuskistaan huolimatta ei herra Sten hetkeksikään unhoittanut velvollisuuksiaan. Minne hän pysähtyikin, kaikkialla jakeli hän käskyjä valtakunnan puolustamiseksi, vaikka ratsaslähettejä alituisesti saapui yhä synkemmin uutisin. Strängnäsissä neuvotteli hän kauvan kanslerinsa, rauhaarakastavan piispa Matiaksen kanssa, mutta munkki, joka uutterasti lääkitsi ja hoiti haavaa, huomasi sen alkavan vihoitella.
"Yksi päivä vielä, ja minä olen Tukholmassa", kuiskasi herra Sten, kun hänet aamulla jälleen nostettiin rekeen. Ajaja läimähytteli ohjaksenperiä hevosta haastaakseen, ja havuviitat osoittivat tietä yli lumisen Björkfjärdenin. Kalastaja kyhjötti avantonsa ääressä, halonhakkaaja asteli kirveineen rantaa pitkin, eikä kukaan aavistanut, mitä tapahtui sillä hetkellä jäätä kiitävässä reessä. Mutta munkki, joka oli polvillaan oljilla haavoittuneen valtionhoitajan edessä, käsi hänen rintaansa tunnustelemassa, havaitsi hänen sydämensä vähitellen herkeävän lyömästä.
Oli jo iltamyöhä, kun Tukholman portit aukenivat ja kun reki rasahti linnan pihalle. "Ketä sairasta ukkoa sinä reessäsi kuljettelet, munkki, ja mitä sinä häntä tänne tuot?" kyselivät vartijat paikalle kiiruhtaessaan.
"Neuvottelussa oli hän kyllä viisas ja taitava kuin vanhus", vastasi munkki hämmästyneille sotilaille ja kävi herra Steniin syliksi, nostaakseen hänet olkivuoteeltaan. "Tässä pitelen nyt parasta ruotsalaista. Ymmärrättekö nyt, ken hän on? Auttakaa minua kantamaan häntä hänen leskensä huoneisiini Pitäkää portit visusti suljettuina, ja antakaa rouva Kristiinan itkeä surunsa tänä yönä! Sitten nähdään, mitä hän on oppinut Stureilta!"
Seuratalot olivat koko illan täynnä porvareja, jotka kyselivät toisiltaan: "Kenessä on nyt miestä käymään ohjaksiin? Herra Stenin poika on vasta kuusivuotias lapsi." Seuraavana aamuna alkoivat he kuitenkin pukeutua rautapaitoihinsa, sillä rouva Kristiina seisoi jo porttitornin juurella kivikanuunoiden ääressä. Vaikka hänen silmänsä punoittivatkin valvotun yön jälkeen, oli hänellä sentään rohkaiseva sana sanottavana jokaiselle. Suorana ja solakkana kulki hän pitkin kaupungin muuria. Hän puhutteli kirvesmiehiä, ja paljain jaloin ja notkeasti hyppäsivät he alas ja särkivät sillat, niin ettei kukaan enää voinut päästä kaupunkiin. Taistelukuntoisia laivoja lähetettiin saarien salmiin, ja hän hankki sekä kivi-, rauta- että lyijykuulia.
Eräänä päivänä sanoi hän: "Kalmaria puolustaa nyt leskirouva Anna Eerikintytär. Kun urhokkaimmat miehet kaatuvat, on heidän leskiensä jatkaminen taistelua. Mutta mitä näenkään tuolla nummella? Eikö se ole keihäsmetsä?" Linnanvouti selitti: "Trolle on pannut jälleen päähänsä piispanhiipan ja koonnut sotajoukon, ja nuo ovat varmaankin hänen lähettiläitään, jotka tulevat sovintoa hieromaan. Mitä vastaamme heille?" "Mene alas", sanoi rouva Kristiina, "ja vastaa heille hakapyssyin ja kanuunoin, siksi kunnes he menevät saman tien kuin tulivatkin!"
Kun maaseutulaiset kuulivat hänen jäntevyydestään ja muistivat, että hän oli Sten Sturen leski, lensivät nuijat ja kirveet tupien nurkkatelineiltä. Sillävälin kun valtionhoitajan ruumista kannettiin Gråmunkeholmaan ja kellot kumisivat hänen sielunsa autuudeksi, hiottiin jälleen vanhoja talonpoikaisaseita, joiden terä jo niin monta kertaa oli loville lohennut. Vieläkään väsymättä keskustelivat miehet vapaudestaan, joka usein näytti olevan niin lähellä, mutta joka alituisesti häipyi käsistä.
Kevät läheni ja jäät lähtivät. Kristian Tyranni purjehti virtaa ylös sulkemaan Tukholmaa meren puolelta, ja kumpaisellakin nummella seisoi piirittävä sotajoukko.
XXXI.
TUKHOLMAN VERILÖYLY.
KRISTIAN TYRANNIN KRUUNAJAISET.
Eräässä päätytalossa Tukholman Ison Torin varrella asui Klavus Boye-niminen porvari. Hän oli niin kookas ja leveä, että hänen vaatteisiinsa meni neljä kertaa enemmän kangasta kuin muiden ihmisten. Se kävi kalliiksi, mutta hänen vaimonsa oli onneksi taas erinomaisen pieni ja hintelä. Lapset tulivat äitiinsä ja olivat myös pieniä. He olivat kuin kaksi riviä omenaposkisia nukkeja, kun he istuivat siinä hänen polvillaan aamupuolella 4 päivää marraskuuta vuonna 1520 jälkeen Kristuksen syntymän.
Yli kaiken muun maailmassa rakasti Klavus lapsiansa ja vaimoansa Mettaa. Tuo pieni hopeahapsinen eukko oli aina säteilevän iloinen, mutta tänään ei hänen tyytyväisyydellään ollut rajoja. Hän siroitteli tuoreita katajanhavuja auringonläikkiin lattialle ja ajatteli ajattelemistaan, että kaupungin portit vihdoinkin oli avattu pitkän piirityksen jälkeen. Hemming Gad ja Strängnäsin piispa Matias olivat kertoneet niin paljon hyvää ja kaunista Kristian Tyrannista, esim. miten anteliaasti hän jakeli suolaa ja silliä talonpojille, että tukholmalaiset olivat lopulta ruvenneet hieromaan sovintoa. Rouva Kristiina Gyllenstiernan oli silloin pakko jättää kaupunki parittajille lukuisia kauniita vakuutteluja ja lupauksia vastaan, ja juuri nyt vihki Trolle Kristiania kuninkaaksi Isossa Kirkossa.
"Minun puolestani saavat mahtavat riidellä ja torua parhaansa mukaan", sanoi Klavus, "mutta emmekö sentään mene tuonne kansan keskeen kirkon edustalle sitä komeutta katselemaan. Meidän ei tarvitse peljätä mitään, pikku Mettaseni, sillä minä en ole koskaan sekaantunut herrojen kiistelyihin." Ja hän otti neljä pientä nukkelastansa mukaansa ja istutti kaksi nuorinta olkapäilleen. Toiset saivat pidellä viitanliepeestä. Hänen edellään sipsutteli Metta-eukko hiljaa laverrellen ja äidillisen ylpeänä.
Tie linnasta kirkkoon oli katettu punaisella kankaalla. Avonaisesta telttakäytävästä olivat viimeisetkin kruunajaisvieraat jo kulkeneet, ja kelpo Klavuksemme tunkeutui kirkon ovelle. Kristian Tyrannin syvä ääni kuului rappusille asti. Kolme sormea pyhänjäännösarkulla vannoi hän hallitsevansa valtakuntaa maassa syntynein miehin ja pitävänsä kunniassa Ruotsin lait ja oikeudet. Sitten antoi Trolle hänelle rippileivän. Mutta tanskalaiset herrat kantoivat hänelle kruunun, valtikan, omenan ja miekan. Kun hänet oli kruunattu, istuutui hän tuolille ja jakoi ritarilyöntejä, mutta vain tanskalaisille miehille. "Ruotsi on miekalla voitettu", huusi airut, "ja sentähden ei kukaan ruotsalainen voi tulla osalliseksi ritarikunniasta." Tämän jälkeen nousi kuningas seisomaan ja nojasi kyynärpäätänsä pääalttariin. Hänen lankonsa keisari Kaarle Viidennen lähettiläs astui silloin esiin ja sitoi hänen kaulaansa nauhan, josta riippui säteiden ympäröimä kultainen oinaantalja. Kultaisen tähdistön merkki oli uusi osoitus Kristianin mahtavuudesta, sillä sen kautta oli hänet otettu burgundilaiseen ruhtinasliittoon.
Vavistuksen tunne valtasi kaikki sillä hetkellä, sillä he luulivat melkein näkevänsä tuon peljätyn keisarin, kun hän kalpeana ja pontevaleukaisena kulki kantotuolissaan siellä etäisillä vuoriteillä. Hänen valtansa ulottui niin avaralle, ettei aurinko koskaan laskenut hänen maissaan, sillä kun se vaipui mereen läntisillä rannoilla, paloi jo aamurusko idän rajoilla.
Ylpeänä moisen suojelijan suosiosta viittasi Kristian Tyranni silkkihansikkaallaan ovella seisoville porvareille. Alhaison seurassa hän tavallisesti parhaiten viihtyi. Leveä hymy punaisenruskeassa parrassa istahti hän mielellään heidän yksinkertaisen ateriansa ääreen ja maisteli heidän oluttansa. Mutta tänään ympäröivät häntä ylimykset, ja siksipä ehkä saivatkin hänen silmänsä nyt niin kovan ilmeen. Ja kukapa tiesi, eikö hän nytkin, keskellä ylhäisten kunnianosoituksia, muistellut Dyvekeänsä, pikku kyyhkyläistänsä, jonka äiti oli ollut vain halpa ravintolanpitäjätär? Niin, sitä tyttöä oli hän rakastanut, sen tiesi kansa.
Kerran Bergenissä, Norjassa, oli hän tavannut sen tytön tansseissa, ja sitten oli tyttö seurannut häntä Tanskan pääkaupunkiin, ja hänen tähtensä oli kuningas unohtanut kuningattarensa. Mutta nyt oli se tyttö kuollut, ja sen tytön kuolemasta asti oli kaikki hyvä hänen sydämessään paleltunut ja kuihtunut. Nyt piti hänelle seuraa vanha Sigbrit, tytön äiti, joka kuiski hänen korvaansa muutamain Tanskan mahtavimpain toimittaneen Dyvekelle myrkkyä. Sigbritillä oli myöskin sukulainen, jonka nimi oli Didrik Slagheck ja joka aikaisemmin oli ollut parturina, ja tämä mies liehui alituisesti kuninkaan läheisyydessä ja houkutteli häntä ilkeillä neuvoillaan kostoon ja julmiin rangaistuksiin. Sen seikan tunsivat herrat paremmin kuin kansa.
Ajatteliko kuningas tänään tosiaankin Dyveke-raukkaansa, vai miettikö hän jo, kuinka paljon arvoa hänen oli paneminen Ruotsin kerettiläisille annettuihin lupauksiin? Seisoessaan siinä alttarin kulmassa kääntyi hän tuon tuostakin sivuilleen. Laskiko hän jo mielessään, kuinka monta noista päistä tuossa ympärillä viruisi pian ruumiista eroitettuina torilla? Vai taisteliko hän viimeisen taistelunsa nuoruutensa parempia aikomuksia vastaan?
Laulu hymisi, ja kun hän astui ovelle, tervehti hän yhtä lempeästi alhaisempaa kansaa kuin ennenkin.
Koko ajan oli syysaurinko paistanut pyhän Yrjänän kuvapatsaaseen ja hehkuttanut miekkaa, jolla pyhimys uhkasi lohikäärmettä. Eikö milloinkaan enää nousisi jostain syrjäisestä sopukasta miestä, joka kykenisi tarttumaan kostonkalpaan ja uudelleen kokoamaan talonpoikaisjoukot voittoon ja vapautustyöhön?
TUKHOLMAN LINNASSA.
Kolme päivää kestivät turnajaiset ja iloiset kemut, ja Tukholman porvarit lahjoittivat Kristian Tyrannille kullatun juomahaarikan ynnä kuusikymmentä Unkarin guldenia. Mutta arkkipiispa Trolle, Didrik Slagheck ja terhakka Odensen piispa Jöns Beldenack neuvottelivat usein juhlien aikana salavihkaa kuninkaan kanssa. Kolmantena päivänä kutsuttiin aivan äkki-arvaamatta joukko piispoja, aatelismiehiä, porvareita ja ylhäisiä rouvia linnaan.
"Klavus, Klavus!" huusi Metta-muori iloa säteillen ja pyöri pitkin kamaria. "Sellainen kunnia! Tässä on tullut sana, että sinunkin tulee mennä linnaan. Pue nyt parasta yllesi, jotta et näytä kehnommalta kuin nuo töykeät juutilaisetkaan."
Ja meni hänen pukunsa totisesti siinä missä toinenkin. Kangas oli kursittu koholle olkapäistä, ja leveitä rakoja oli siellä täällä, jotta vaaleampi sisus kuohui näkyviin. Kengät olivat kärjestä leveät kuin härän turpa, viitta oli sisustettu oravannahalla, ja lakissa oli turkisreunus. Kookas oli hän jo ennestäänkin, mutta nyt hän näytti oikealta jättiläiseltä. "Pane nyt solmu sormikkaihisi", neuvoi eukko, "jotta muistat siihen pitkään, pitkään saliin astuessasi sanoa: Rauha majaan, Teidän Armonne, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee, sillä olemmehan kaikki kristityltä ihmisiä… Mitenkä se nyt oli?"
Mies pyyhkieli otsaansa. "Rauha rajallesi, nuori Kristian, niin… Ei, nyt taisi mennä hullusti!" Metta-muori kävi totiseksi, mutta ylpeilemättä ei hän voinut kokonaan olla, sillä hienoa oli joka tapauksessa, kun hänen miehellään oli niin paljon vaatetusta selässä. "Sinustapa nyt oikea puhekumppani isoisille, sinusta jo", torui hän. "Älä nyt kuitenkaan unohda lakata syömästä, heti kun kuningas on pyyhkinyt sormensa!"
Mutta silloinpa oli Klavus vähällä sydämystyä. "Vai niin, sepä nyt kelpaisi", penäsi hän, "jos kuningas näkisi, etten panisi mitään arvoa hänen kestitykselleen. Älä luulekkaan! Kyllä minä aina ruokaa röykyttelen, vaikka Hänen Armonsa saisikin odottaa hetkisen, pari." Klavus mittaili lattiaa pitkin askelin, ja lapset seisoivat piirissä ja ihailivat häntä. Punaisena kiihtymyksestä suuteli hän niitä poskille ja silitteli vaimonsa tukkaa. "Pyhimykset olkoot kanssanne, rakkaat, rakkaat omaiseni", sanoi hän leppyneenä ja kiskoi ja venytteli sormikkaitaan. "Kyllä minulla nyt on kertomista, kun tulen takaisin. Luulenpa, eukkoseni, että sinä laitat hiukan reiniläistä kannun pohjalle iltasoiton aikaan."
Hänen astuessaan kadulle tervehtivät tuttavat häntä syvempään kuin tavallisesti. Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja harppoi eteenpäin pitkin askelin.
Mutta ilta on aamua viisaampi! Kun Klavus oli päässyt linnan komeaan saliin, näki hän parhaaksi hiipiä hiljaa toisten selkien suojaan akkunanloukkoon.
Kuningas astui sisään ja asettui kunniakatoksen alle, ja kun kaikki olivat koossa, suljettiin ovet. Kuivana ja laihana astui Trolle valta-istuimen eteen ja pyysi kaikkia niitä tutkittaviksi ja tuomittaviksi, jotka olivat ottaneet osaa hänen eroittamiseensa ja hänen linnansa hävitykseen. Tänään oli vihdoinkin hänen voitonpäivänsä. Häpeä ja tappio poltti vielä hänen korskeata sisuansa. Kylmän vihan ulkonaisella tyyneydellä luki hän paavin kirjelmän, joka julisti ruotsalaiset herrat pannaan.
Rouva Kristiina Gyllenstierna vastasi rohkeasti vetoamalla valtakunnankokouksessa vahvistettuun päätökseen Trollea vastaan. Silloin riensi piispa Brask repäisemään irti sinettinsä, ja kaikkien hämmästykseksi avasi hän pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."
Kiukustuneina puristelivat monet nyrkkejänsä viittojen suojassa, sillä ilmeistä oli, että ovela piispa tällä tempullaan pääsisi vapaaksi. Pitkällistä kuulustelua jatkettiin sitten yhtämittaa. Kun kuningas vihdoin lähti salista, oli jo niin myöhä, että kynttilät täytyi sytyttää. Klavus ja toiset porvarit uskalsivat tuskin vastata kysymyksiin muuten kuin epäselvästi mutisten. Mutta hiljaisessa sydämessään puhui hän sitä suoremmin. "Vanha Klavus", sanoi hän itsekseen, "etpä sinä koskaan luullut tehneesi kenellekään pahaa. Päinvastoin soit sinä kaikille hyvää, myöskin ruotsalaisille, vaikka sinun suonissasi virtasikin muutamia pisaroita ulkomaalaista verta Senkö tähden sinua nyt rangaistaan? Kuningas Kristian, sinä opetat meille erään seikan. Kun vääryys pääsee valtaan, saavat oikeuden puoltajat kokea kovia päiviä."
Hän tunsi vahvojen kourien tarttuvan käsivarsiinsa ja työntävän hänet tungokseen. Sören Norby ja muut tanskalaiset, joista äskeisissä kruunajaisissa oli tehty ritareita, olivat hyökänneet saliin joukkoineen ja alkaneet kuljettaa syytettyjä ulos miekkojen ja soihtujen välissä. Hämmentyneinä ja tahdottomina astuivat vangit kapeita portaita torniin. Siellä raahattiin heidät holviin. Murhamiehet ja varkaat, jotka aikojen kuluessa olivat viruneet siellä kahleissaan, olivat hakanneet kömpelöitä piirrelmiä ja merkkejä muurisaveen. Samaan seinään nojasi nyt totinen Ekan Cecilia-rouva, Kustaa Vaasan äiti sekä miehiä ja naisia Lejonhuvud-, Kurck-, Baner-, Gyllenstierna-, Brahe- sekä muista kuuluisista ylimyssuvuista. Muutamat pitivät uhmaillen rohkeutta yllä, ja herra Eerikki Juhonpoika, Kustaa Vaasan isä, teki vartijoille monta kujetta ja syötti heille monta purevaa Vaasa-kompaa.
Kohta ei sinne enää sopinut useampia, vaan toisiakin holveja ja saleja täytyi muuttaa vankiloiksi. Piispat ja muut hengenmiehet suljettiin erääseen ahtaaseen huoneeseen, ja he saivat loikoa lattialla, miten paraiten taisivat.
Suurinta vaivaa oli sotamiehillä Klavuksesta, jonka kuohahteleva kiukku näytti tehneen vieläkin leveämmäksi. Mahdotonta oli saada hänen jättiläisruumistaan mahtumaan tornin ovesta. Miten he häntä tuuppivatkin ja työnsivätkin, ei heissä ollut miestä saamaan häntä sisään. He jättivät hänet silloin hetkiseksi syrjään. Varovasti vetäytyi hän yhä taaksepäin. Vähitellen käänsivät huomion kokonaan hänestä ne kalpeat kasvot, jotka kulkivat ohi, eikä soihtujenkaan valo enään ulottunut häneen. Miten hän siinä sitten haparoi ja tunnusteli, yht'äkkiä löysi hän rappeutuneet portaat, joista hän ei tiennyt, minne ne veivät. Vaikka tiilikivet loksuivat, kiipesi hän ylöspäin askel askeleelta.
Päästyään portaiden päähän, ymmärsi hän olevansa linnan ylisillä. Rikkinäisestä päätyluukusta kimaltelivat tähdet, ja pajan pihalta kuului ääni, joka johti hänen mieleensä lämpöiset kesä-yöt ja sirkkojen sirinän ruohossa. Mutta tuo hiova ääni tulikin punapukuisesta pyöveliparvesta, joka tuohuksen valossa teroitti teloitusmiekkojaan.
Hänen jalkojensa alla narahti, ja hän pysähtyi pimeään. Harvojen lattiapalkkien välitse näki hän huoneeseen, missä kuningas istui pöydän ääressä. Huhuna kulki, että hänen syntyessään olisi hänen kätensä ollut lujasti nyrkissä ja täynnä verta. Nytkin lepäsi se nyrkki pöytäliinalla, mutta kuningas puhui kauppasopimuksista ja viisaista tulevaisuudensuunnitelmista ja höysti tuon tuostakin sanojaan sukkelalla pilalla. Sitten muuttui hänen ilmeensä miettiväksi ja synkäksi. Ikäänkuin torkuksissaan painoi hän partansa syvälle mustan viitan kätköön ja mumisi jotain kruunajaisvalastaan.
Didrik Slagheck kumartui hänen ylitsensä notkeana ja ovelana, kyynärpäät kyljissä ja kädet auki. "Vasta kun Teidän Armonne tekee lopun ruotsalaisista ylimyksistä ja heidän kinasteluistaan, tulee rauha tähän maahan", väitti hän kepeästi ja pehmeästi. "Omasta puolestaan on Teidän Armonne jalomielisesti voinut luvata heille anteeksiantoa, mutta ei koskaan paavin eikä kirkon puolesta."
"He ovat kerettiläisiä, ja kerettiläisinä pitää heidät tuomittaman", lisäsi siihen Trolle, joka juuri tuli ovesta. Kuningasta suostuttaakseen lankesi hän kolme kertaa polvilleen.
Hänen takanaan odottivat hänen asemiehensä. Kauhun jähmetyttämänä tuijotti Klavus piilopaikastaan Trollen vaakunakilpeä, joka kultalangoin ja hehkuvin värein oli neulottu heidän vaatteisiinsa. Kilvessä näkyi peikko, jonka katkaistusta kaulasta veri suihkusi.
VERILÖYLY.
Torstai 8 päivä marraskuuta valkeni talvisena ja synkkänä, jo aamulla aikaisin julistettiin torventoitotuksin, etteivät porvarit saaneet poistua taloistaan ennen seuraavaa merkinantoa. Myöskin kaupungin portit pidettiin suljettuina, niin ettei kukaan päässyt ulos, ei ehdolla eikä millään.
Itkeä vetistellen valvoi Metta-muori akkunassaan Ison Torin varrella, käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Kannu reiniläisine sisältöineen oli ollut valmiina jo illasta asti, mutta Klavusta ei vain kuulunut.
Vähää ennen puolista kajahti toinen torventoitotus. Keskelle toria muodostivat sotamiehet avaran piikki-aitauksen keihäistään, ja vaikeata oli nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Metta-muori pelkäsi kadottaneensa järkensä. Kahden sotilasrivin välitse kuljetettiin piispoja ja herroja, jotka hän liiankin hyvin tunsi, vaikka he kävivätkin kumarassa ja olivat kalpeita. Vain herra Eerikki Juhonpojan poskilla paloi tavallinen kuuma puna. Muuan asemies hyppäsi kuiskaamaan jotakin hänelle, ehkäpä armoa tarjoten, sillä herra Eerikki vastasi lujalla ja selvällä äänellä: "Osaveljeni ovat kunniallisia herroja, ja minä tahdon Jumalan nimeen kuolla heidän kanssansa!" Hänen vävynsä Joakim Brahe kulki yhtä pelottomana hänen jäljissään ja lauloi lohdutusvirttä. Neuvosmiehet Antti Kaarlenpoika ja Antti Ruth huusivat ruotsalaisille, ettei heidän enää tullut antaa väärien valojen pettää itseänsä, vaan että heidän oli nyt noustava kostamaan niin kamalaa väkivaltaa. Mutta sotilaat koettivat aseidensa kalinalla tukahuttaa heidän äänensä, ja kuolemaantuomittujen kulkue oli niin pitkä, että viimeiset eivät vielä olleet ehtineet ulos linnan portista.
Metta-muori tempasi lapsensa akkunalta ja painoi itse kädet silmilleen, mutta silloin muisti hän rakkaan miehensä. Jälleen alkoi hänen katseensa etsiä häntä virsiäveisaavain vankien joukosta, jotka kulkivat kädet ristissä. Hän näki heidän riisuvan rannerenkaansa ja kultavitjansa ja ojentavan kaulansa miekan katkaistavaksi. Ensimäinen, joka polvistui kuolemaan, oli Strängnäsin valkohapsinen piispa Matias. Viides oli herra Eerikki, joka säilytti loppuun asti masentumattoman Vaasa-rohkeutensa. Kun vihdoin tuli hämärä, alkoi ankarasti sataa, ja yli kahdeksankymmentä mestattua ruumista virui silloin torilla.
Metta-muori sytytti pienen vahakynttilän ja valvoi ja rukoili pyhimyksiä. Seuraavina kahtena vuorokautenakaan ei hän saanut puhua kenenkään kanssa. Portti täytyi pitää suljettuna, sillä huovijoukkoja kuljeskeli ryöstämässä, ja mestauksia jatkettiin.
Unohtaen kylmän ja nälän kyhjötti Klavus sill'aikaa piilossaan linnan ylisillä. Kun hänet vihdoin löydettiin muutamien vanhojen säkkien alta, oli jo niin kyllästytty murhaamiseen, että hän sai mennä menojaan. Veristä sadevettä valui Ison Torin kaiteita alas. Ikäänkuin luulotellakseen itselleen, ettei hän tietänyt mistään, kyseli hän, olivatko tanskalaiset puhkaisseet sen suuren viinitynnyrin sieltä kaupungintalon neuvossalin alta. Mutta kansa vastasi, että Ruotsin jaloin veri siinä nyt virtaili pitkin katuja. Silloin laukesi hänen suunsa lukko, ja hän kertoi kuulleensa kuninkaan käskeneen viemään arvokkaimmat vangituista rouvista Köpenhaminan Siniseen torniin.
Hän kolkutti talonsa portille ja huusi nimensä. Metta-muori juoksi suoraan hänen kaulaansa, mutta vaikka he nyt olivatkin toistensa luona, ei kumpikaan voinut olla oikein iloinen. Muistot tuskastuttivat heitä, mitä he sitten yrittivätkin puhua. Klavus ei jaksanut enää leperrellä pienokaisilleen kuten ennen, ei istua enää lieden reunalla tyytyväisenä ja onnellisena rakkaasta kodistaan. Sensijaan pysähtyi hän pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan rautapaitaa ja vanhanaikuista rynnäkkökypärää, jotka ruostuneina riippuivat pylväässään ja jotka muinen olivat palvelleet hänen isäänsä. Klavus oli hyvänsävyinen mies, mutta missä vääryys vallitsi, siinä ei sopinut rauhan säilyä. Hän tarttui Mettan käsiin ja lupasi lähteä taisteluun, jos vain ilmestyisi mies, joka kykenisi kokoamaan ruotsalaiset.
Ulkona torilla tappelivat koirat puoli-alastomista ruumiista. Päät oli pistetty seipäisiin. Vain piispa Matiakselle osoitettiin se kunnia, että hänen päänsä pantiin hänen jalkojensa väliin. Maan parhaan metsän oli siinä kirves kaatanut. Siinä viruivat nyt miehet, jotka vielä äskettäin olivat hallinneet ja vallinneet, ja joiden esi-isät olivat taistelleet Kaarle Nuutinpojan ja Maunu Latolukon ritarien joukossa.
Seuraavana aamuna ladottiin ruumiit ja päät tynnyreihin, joita sitten pantiin hevoset laahaamaan. Herra Stenin ruumis, samoinkuin hänen pienen, piirityksen aikana kuolleen poikansa ruumis, kaivettiin haudoistaan Gråmunkeholmassa ja heitettiin toisten sekaan roviolle eteläisen nummen korkeimmalla kohdalla. Kerettiläisten ei sopinut saada kunniallista hautausta, sanoi Trolle. Silloilla ja rannoilla seisoi kansa katselemassa savupilvien vyöryntää. Virran kalvoon kuvastuen liekehti pitkälle yöhön Pohjolan suurin kerettiläisrovio, missä paloivat ikivanhat vihat, mutta myös paljon sellaista, mikä oli ollut rakasta ja suurta. Mutta sen rovion kukkuloita ja järven selkiä punaavasta loimosta oli vihdoinkin uusi päivä sarastava.
UUDENVUODENVALVOJAISET.
Kristian Tyranni kulki sitten eteläänpäin kotimaatansa kohti, ja minne hän pysähtyikin, kaikkialle pystytettiin hirsipuita ja teilejä ja pyöriä. Ijäkäs tohtori Hemming Gad oli Suomessa saanut hiljattain päättää päivänsä mestauspaikalla. Jönköpingissä tapettiin herra Lindorm Ribbing, ja heti sen jälkeen tuotiin hänen pienet poikansakin surmattaviksi.
Ensiksi lyötiin pää poikki vanhemmalta pojalta, ja silloin alkoi nuorempi, jolla oli ikää vain kuusi vuotta, itkeä. "Rakas mies", pyyteli hän pyöveliä, "älä tahraa minun paitaani vereen, taikka saan äidiltä vitsaa!" Liikutettuna heitti pyöveli miekan käsistään ja vannoi, että ennen saavat tahrata hänen paitansa vereen. Mutta kuningas, joka katseli toimitusta, lähetti huovinsa katkaisemaan kaulan sekä lapselta että pyöveliltä.
Luostarien asukkaat olivat ylipäänsä tyytyväisiä kerettiläisten rankaisemiseen, ja Vadstenan nunnat tervehtivät kuningasta hurskain lauluin. Mutta Nydalan munkkien kanssa ei hän tullutkaan yhtä hyvin toimeen, vaan sekä päämunkki että useimmat veljet heitettiin järveen, ja missä ikänä ylimysten kartanoissa oli ruotsalaismielisiä miehiä ja naisia, siellä vallitsi lamauttava murhe.
Kirkoissa luettiin rahvaalle vanhaa kieltoa kantamasta aseita — niitä aseita, joihin niin usein oli tartuttu hädän hetkellä. Mutta talonpojat murisivat, että kyllä sitä rautaa ja miekkoja löytyy, niin kauvan kun heillä oli jalat vainota vihollista ja kädet kostaa sille kaikki kärsimykset. Palaen halua palvella maatansa oli Kustaa Vaasa paennut Tanskan vankeudesta ja harhaili nyt pitkin Ruotsin maaseutuja. Hän kehoitti rahvasta kokoontumaan ja seuraamaan häntä, mutta hänen kuulijansa katselivat häneen epäluuloisesti ja usein ampuivat he hänen jälkeensä nuoliaan. Valepuvussa kävi hän läheisimpiä omaisiaan puhuttelemassa, mutta kun he kuulivat hänen miettivän kapinaa, pelästyivät he kovasti.
Eräänä aamuna hänen ollessaan metsästämässä Rävsnäsissä, joka oli yksi hänen perintötilojaan, tapasi hän sattumalta erään vanhan palvelijansa. Itku kurkussa kertoi tämä Tukholman verilöylystä. Silloin vannoi raivostunut aatelismies uskaltavansa henkensä heimolaistensa kostamiseksi ja kansansa vapauttamiseksi. Yhden ainoan palvelijan seuraamana lähti hän ratsastamaan, mukanaan joukko kaikessa kiireessä koottuja kalleuksia. Mutta palvelija karkasi pian ja yksinään jatkoi hän sitten kulkuansa eksyttäviä polkuja pitkin niitä metsiä kohti, missä Engelbrektin taalaalaiset vielä istuivat entiseen tapaansa takkavalkeidensa ääressä ja vuoleskelivat leveäpäisiä nuoliaan.
Jouluhämärä levisi yli Tukholman, ja toivottomina näkivät porvarit synkän vuoden lähenevän loppuansa. Uudenvuoden yönä oli paljon kynttilöitä sytytetty Ison Kirkon monille erilaisille alttareille, eikä vähiten pyhän Yrjänän. Kirkon ovet olivat auki, ja rukoilevia oli polvillaan kynnykseltä aina pääkuoriin asti.
Silloin avautui pieni sivu-ovi hautuumaalle, ja siitä astui joukko pappeja, vahakynttilät käsissä. Välissään kantoivat he avonaista arkkua, ja siinä lepäsi kulunut, madonsyömä pyhimyksenkuva, joka oli puettu atlasmekkoon ja kääritty liinoihin kuin vainaja ikään. Tapana oli nimittäin, kun joku vanhoista pyhimyksenkuvista alkoi arveluttavasta lahota ja se oli vaihdettava uuteen, haudata tuo toimensa täyttänyt kuva vihittyyn maahan.
Muuan katselijoista astui kiivaasti pari askelta eteenpäin. Hän oli nuori sepänpoika Örebrosta, ja hänen nimensä oli Olavi Petri. Hän oli ollut piispa Matiaksen kanslerina. Wittenbergissä oli hän saavuttanut maisterinarvonsa Martti Lutherin johdolla, joka juuri edellisenä kesänä oli julistettu pannaan.
"Puolitoista vuosituhatta on kulunut Kristuksen syntymästä", mumisi hän, "ja vielä palvelette te puukuvia, aivan kuin vanhat pakanalliset uhrimiehet Uppsalan kummuilla. Minä olen lukenut raamattua, ja minä tunnen uuden, puhtaamman opin."
Muutamat aikoivat saattaa hänet vaikenemaan, mutta Klavus, joka seisoi veräjän pielessä, työnsi heidät takaisin. "Puhu sinä vain suusi puhtaaksi, mestari Olavi!" sanoi hän, ja hänen poskensa liekehtivät.
Olavi Petri katsahti häneen, mutta vaikeni, sillä hän tiesi, ettei aika vielä ollut tullut. Samassa jymähti ensimäinen kellonläppäys tornista, ja hitaasti seurasivat sitä muut.
"Uusi vuosi", sanoi hän, ja kaikki ristivät kätensä suurten aavistusten valtaamina. "Vuosi tuhatviisisataakaksikymmentäyksi! Mitä tuoneekaan se vuosi mukanaan meille ruotsalaisille?"
* * * * *
Me olemme nyt nähneet, mitenkä tuhomyrskyjenkin keskeltä kaikki vähitellen kasvoi ja valkeni siinä maassa, missä pakanalliset uhritulet muinoin paloivat metsien pimennoissa. Monia julmia taisteluita on meidän ollut pakko tarkastella, ja usein olemme joutuneet aikoihin, joista on olemassa vain hyvin vähän varmoja tietoja. Monet pitkien talvipuhteiden ja yksinäisten polkujen taijat ja monet vanhat uskot olemme yhdistäneet luomaan edes jonkinlaista kuvaa silloisesta ajatustavasta. Ja kuinkapa emme rakastaisikaan ihmisiä silloin, kun heidän elämänsä on päättynyt, ja kun me kaukaa tarujen maailmasta kuulemme voitonhumun heidän linnoistaan ja kellojen kuminan heidän paariensa äärestä!
Siellä seisoo nyt talvisessa lumessa odottava mestari Olavi, ja minä luulen, että me hiivimme hänen luokseen ja huudamme läpi uudenvuodenyön raikuvin äänin: "Kustaa Vaasa, etkö jo pian tule taalaalaisinesi!"