Kamarineito saapui auttaakseen häntä riisuutumaan. Tyttö oli katsellut ylemmältä parvekkeelta ja nähnyt Savrolan. "Oliko hän se suuri agitaattori?" hän tiedusteli emännältään uteliaana. Hänen veljensä aikoi huomenna mennä kuulemaan Savrolan puhetta.
"Aikooko hän puhua huomenna?" kysyi Lucil.
"Niin veljeni kertoi", sanoi tyttö; "hän sanoi, että Savrola aikoo antaa sellaisen löylytyksen, ettei sitä koskaan unohdeta." Tyttö pani paljon arvoa veljensä sanoihin. Heidän välillään vallitsi lämmin suhde; tyttö nimittikin häntä vain veljekseen juuri siitä syystä, että se kuului paremmalta.
Lucil otti iltalehden, joka oli asetettu vuoteelle. Ensimmäisellä sivulla oli ilmoitus, että seuraavana päivänä pidettäisiin kello kahdeksan illalla suuri kokous kaupungintalolla. Hän lähetti tytön pois ja astui akkunan ääreen. Hiljaisena lepäsi kaupunki hänen edessään; huomenna mies, jonka kanssa hän oli keskustellut, saisi sen kiihkon kouristuksiin. Hän päätti lähteä kuulemaan puhetta; kävihän noissa kokouksissa naisiakin; miksi ei hän lähtisi tarkoin hunnutettuna? Oppisihan siellä joka tapauksessa tuntemaan eräitä puolia hänen luonteestaan, ja siten hän kykenisi paremmin auttamaan miestään. Mielessään tämä ajatus, joka tuntui perin lohduttavalta, hän kävi vuoteeseen.
Presidentti oli juuri nousemassa yläkertaan, kun häntä vastaan tuli
Miguel. "Vieläkö enemmän asioita?" hän kysyi väsyneesti.
"Ei", sanoi sihteeri; "asiat luistavat erinomaisesti".
Molara katsahti häneen äkillistä suuttumusta tuntien, mutta Miguelin kasvot pysyivät kylminä, joten hän vastasi vain: "Sepä hauskaa", ja jatkoi matkaansa.
IX LUKU
Amiraali
Moret oli paheksunut Savrolan päätöstä lähteä hovitanssiaisiin, ja tulos osoitti tämän täysin oikeutetuksi. Jok'ikinen sanomalehti, ottamatta lukuun niitä, jotka olivat täysin puoluehallinnon vallassa, tekivät ankarin ja halveksivin sanoin selkoa hänen teostaan, Aika vihjaili, että murina, jolla väkijoukko oli häntä tervehtinyt, ilmaisi hänen vaikutuksensa olevan vähenemässä yleisön keskuudessa ja vallankumouksellisen puolueen alkavan hajota. Myöskin se huomautti lukijoilleen, että merkityksellinen yhteiskunnallinen asema on aina kannustanut kansanvillitsijän kunnianhimoa, ja selitti, että presidentin kutsun hyväksymällä Savrola oli paljastanut "halpamaiset persoonalliset tarkoitusperänsä". Toiset hallituksen äänenkannattajat ilmaisivat samanlaisia mielipiteitä vieläkin loukkaavammalla tavalla.
"Nuo agitaattorit", sanoi Hovilainen, "ovat kaikkina aikoina maailmanhistoriassa tavoitelleet arvonimiä ja kunnianosoituksia, ja mahdollisuus päästä korkea-arvoisten säätyhenkilöiden pariin on jälleen osoittautunut vastustamattomasti houkuttelevan vakavaa ja taipumatonta kansan miestä." Tämä ylimielinen törkeys, vaikka tuntuikin harmillisemmalta, ei kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin ne ankarat ja vakavat varoitukset ja vastalauseet, joita julkaistiin kansanvaltaisessa sanomalehdistössä. Muuan niistä lausui selvin sanoin, että kansanpuolueen oli pakko etsiä itselleen toinen johtaja, jos moista menettelyä yhä jatkuisi. "Johtaja, joka ei matelisi vallanpitäjien jalkain juuressa eikä mielistelisi hienostoa."
Savrola luki nämä arvostelut ylenkatsetta tuntien. Hän oli ottanut huomioon, että sellaista sanottaisiin, ja oli ehdoin tahdoin asettautunut sille alttiiksi. Hän tiesi menetelleensä epäviisaasti, hän tiesi sen jo alun pitäen; eikä hän kuitenkaan katunut harha-askeltaan. Minkä vuoksi hänen puolueensa saisi määrätä, kuinka hän järjestäisi yksityiselämänsä? Hän ei luopuisi koskaan oikeudestaan mennä, minne kulloinkin mieli teki. Tässä tapauksessa hän oli noudattanut omaa taipumustaan, ja vihamielisyys, minkä tämä teko oli nostattanut häntä vastaan, oli hinta, jonka hän oli valmis maksamaan. Muistellessaan puutarhassa sattunutta keskustelua, hän tunsi, ettei kannattanut katua kauppoja. Mutta vahinko oli korjattava. Hän tarkasteli uudelleen puheensa luonnosta, sijoitteli lauseitaan, arvosteli ydinkohtia, keräsi todisteensa ja teki muutamia lisäyksiä, jotka arveli sopiviksi yleisen mielialan muuttuneeseen tilaan nähden.
Näissä puuhissa kului aamu. Moret saapui puolipäiväselle. Hän pidättäysi sanomasta suoraan "Sanoinhan minä sen", mutta hänen ilmeensä todisti, että vastaisuuden varalta hän tunsi arvostelunsa perustetuksi järkkymättömälle pohjalle. Nyt hän oli synkkä ja masennuksissa, pitäen koko asiaa menetettynä. Vain yksi toivo oli vielä jäljellä; Savrola saattoi lausua kokouksessa pahoittelunsa ja pyytää kansaa muistamaan hänen entisiä palveluksiaan. Hän vihjasi tästä johtajalleen, joka nauroi hilpeästi koko ajatukselle. "Hyvä Louis", hän virkkoi, "semmoisiin en ryhdy. En luovu koskaan riippumattomuudestani; aion aina mennä minne mielin ja tehdä mitä haluan, ja ellei siitä pidetä, niin etsittäköön joku toinen hoitamaan yleisiä asioita." Moret'ta värisytti. Savrola jatkoi: "En aio suoraan ilmaista sitä heille, mutta tapani saakoon osoittaa, että pelkään heidän moitteitaan yhtä vähän kuin Molaran vihaa."
"Ehkeivät ne rupea edes kuuntelemaan; olen kuullut sellaistakin huhuttavan, että kokouksessa osoitettaisiin vihamielisyyttä."
"Oh, minä pakotan heidät kuuntelemaan. Alussa ne kyllä saavat ulvoa, mutta kyllä ääni muuttuu, ennenkuin olen päässyt kovinkaan pitkälle."
Hänen luottamuksensa tarttui. Moret'n rohkeus elpyi hänen vaikutuksestaan, ja osaltaan teki tehtäväänsä myöskin pullollinen oivallista viiniä. Napoleon kolmannen tavoin hän tunsi, että kaikki oli vielä pelastettavissa.
Sillä välin presidentti oli erinomaisen tyytyväinen suunnitelmansa ensimmäisiin tuloksiin. Hän ei ollut aavistanut, että Savrolan suostumus saapua tanssiaisiin aiheuttaisi hänelle niin paljon epäsuosiota; ja vaikkei se tuottanutkaan hänelle itselleen suurta kunniaa, niin ainakin se oli odottamattoman tervetullut seikka. Sitä paitsi, kuten Miguel oli huomauttanut, kaikki luisti varsin hyvin toisaallakin. Hän oli karaissut sydämensä ja karkoittanut kaikki arvelut; kova, heltymätön välttämättömyys oli pakottanut hänet ikävälle tielle, mutta kerran alettuaan hän päätti jatkaa matkaa. Englannin hallitus asettui päättäväiselle kannalle Afrikan kysymyksessä. Hänen raju kirjelmänsä ei ollut ratkaissut asiaa, kuten hän oli toivonut ja odottanutkin; oli käynyt välttämättömäksi tukea sanoja toiminnalla. Afrikan-satamaa ei saanut jättää suojattomaksi, laivaston oli viipymättä lähdettävä sinne. Tosin nyt ei ollut sopiva hetki erota niistä viidestä sotalaivasta, jotka satamassa ollessaan herättivät kammoa monessa tyytymättömässä; mutta hän tunsi, että voimakas ulkomaanpolitiikka saavuttaisi suosiota tai ainakin herättäisi kyllin paljon mielenkiintoa pidättääkseen yleisön mielen loitolla kotoisesta kiillotustyöstä. Hän tiesi myöskin, että ulkomailla sattuva onnettomuus jouduttaisi vallankumousta kotosalla. Oli välttämätöntä menetellä hyvin varovaisesti. Hän tunsi Suur-Britannian vallan ja mahdollisuudet; hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Lauranian voimiin nähden, hän tiesi maansa jotensakin heikoksi mahtavan vastustajan rinnalla. Heikkoudessa olikin sen ainoa voima. Englannin hallitus koettaisi kaikin tavoin välttää taistelua niin pientä valtiota vastaan (kohtelias Eurooppa sanoisi sellaista öykkärimäisyydeksi). Se oli uhkarohkeata peliä; kuta pitemmälle hän uskalsi käydä, sitä paremmin hän suoriutuisi kotosalla, mutta yksi askel liian kauas johtaisi perikatoon. Se oli perin arkaluontoista peliä, ja se kävi mitä rasittavimmaksi lujan, taitavankin miehen tarmolle ja kyvylle.
"Amiraali on saapunut, teidän ylhäisyytenne", ilmoitti Miguel sisään astuessaan, ja heti hänen kintereillään seurasi lyhyt, punakka mies, yllään meriupseerin virkapuku.
"Hyvää huomenta, rakas De Mello", huudahti presidentti nousten ja puristaen tulijan kättä erittäin sydämellisesti. "Olen lopultakin toimittanut teille purjehdusmääräyksen."
"Hyvä", sanoi De Mello jyrkästi, "olen jo kyllästynyt odottamaan, milloin teidän agitaattorinne nousevat kapinaan".
"Teitä odottaa vaikea ja jännittävä tehtävä. Miguel, missä on se salamerkki-sähkösanoman selitys? Ah, kiitos — katsokaahan amiraali!"
Merimies luki paperin ja vihelsi merkitsevästi. "Tällä kertaa asia voi mennä pitemmälle kuin toivottekaan, Molara", hän virkkoi kursailematta.
"Jätän asian teidän käsiinne; te kykenette kyllä pelastamaan tämän tilanteen, kuten olette niin usein ennekin tehnyt."
"Mistä tämä on tullut?" kysyi De Mello.
"Ranskalaisista lähteistä."
"Se on mahtava alus, tuo Aggressor — viimeistä mallia, uusimmat tykit, sanalla sanoen kaikki nykyaikaiset parannukset; minulla ei ole mitään, jota se ei voisi upottaa kymmenessä minuutissa. Siellä on sitäpaitsi myös muutamia tykkiveneitä.
"Tiedän, että tilanne on tukala", sanoi presidentti; "sen vuoksi minä uskonkin sen teidän selvitettäväksenne! Kuunnelkaahan nyt; tapahtukoon mitä tahansa, niin en halua taistelua, — se päättyisi vain turmiollisesti; ja te tiedätte, mitä turmio merkitsisi täällä. Teidän täytyy väitellä ja sovitella ja esittää vastalauseita joka kohtaan ja aiheuttaa niin paljon viivyttelyä kuin mahdollista. Neuvotelkaa minun kanssani sähkeitse joka tapauksesta, ja koettakaa päästä englantilaisen amiraalin ystäväksi; sillä on jo puolet voitettu. Jos lopultakin jouduttaisiin pommitukseen asti, niin me peräydymme ja protestoimme uudestaan. Minä toimitan ohjeenne teille kirjallisesti täksi illaksi. Teidän olisi paras lähteä liikkeelle yöllä. Ymmärrätte kai tämän pelin?"
"Ymmärrän", sanoi De Mello; "olen ollut sellaisissa ennenkin". Hän puristi presidentin kättä ja astui ovelle.
Presidentti saattoi häntä. "Mahdollisesti", hän virkkoi vakavana, "minä tarvitsen teidät tänne takaisin, ennenkuin olette päässyt kovinkaan pitkälle; kaupungissa on havaittavissa paljon levottomuuden oireita, ja joka tapauksessa Strelitz viipyy vielä rajalla odotellen sopivaa tilaisuutta Jos lähetän teille sanan, palaatteko silloin?" Hänen äänessään oli melkein pyytävä sävy.
"Palaanko?" sanoi amiraali. "Luonnollisesti palaan — täysin höyryin. Koko viime kuun olen pitänyt suurinta tykkiäni suunnattuna parlamenttia kohti, ja jonakin päivänä aion sen vielä laukaista. Oh, laivastoon voitte luottaa."
"Jumalan kiitos, en ole koskaan epäillyt sitä", virkkoi presidentti hiukan liikuttuneena, ja puristettuaan De Mellon kättä lämpimästi hän palasi työpöytänsä ääreen. Hän tunsi, että amiraali oli täysin lojaalinen hallitusta kohtaan.
Nuo miehet, jotka viettävät elämänsä suurissa koneissa, sulautuvat itse niiden koneistoon. De Mello oli viettänyt koko ikänsä sotalaivoilla eikä tiennyt eikä välittänytkään mistään muusta. Maalla eläjiä ja siviilihenkilöitä hän halveksi ammattimiehen ylenkatsetta tuntien. Niitä maailman osia, jotka sijaitsivat merien partaalla, hän piti erilaatuisina mahdollisina maalitauluina; muista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Hän lennättäisi pomminsa yhtä hartaasti vapautensa puolesta kamppailevien patrioottien keskelle kuin muukalaisia vihollisia kohti; hänestä oli samantekevää, ampuiko hän vihollisen linnaketta tai syntymäkaupunkiaan. Hän oli tyytyväinen, kunhan ampumiskäsky vain saapui oikeata tietä; sen jälkeen hän katseli kysymystä pelkästään teknilliseltä näkökannalta.
Iltapäivä oli kulunut pitkälle, ennenkuin presidentti sai toimensa päätetyksi virkahuoneessaan. "Tänä iltana on suuri kokous, eikö niin?" hän kysyi Miguelilta.
"Niin on", vastasi sihteeri, "kaupungitalolla; Savrola aikoo puhua".
"Oletteko järjestänyt sinne vastustajia?"
"Luulen, että muutamat urkkijat panevat siellä jotakin toimeen; eversti Sorrento on järjestänyt sen puolen. Mutta luullakseni herra Savrolan puolue on tällä haavaa verraten tyytymätön johtajaansa."
"Ah", virkkoi Molara, "tunnen hänen valtansa; hän repii heiltä sydämenkin rinnasta sanoillaan. Hän on hirvittävä mahti; meidän täytyy ryhtyä kaikkiin varokeinoihin. Kai sotaväki on saanut käskyn olla aseissa? Ihmisjoukon hän saa mihin tahansa — piru hänet periköön?"
"Eversti oli täällä aamupäivällä; hän kertoi minulle, että oli ryhtynyt järjestämään asiaa."
"Hyvä on", sanoi presidentti; "hän tietää, että hänen omakin turvallisuutensa on vaarassa. Missä minun on määrä aterioida tänä iltana?"
"Herra Louvet'n luona, sisäministeriössä — viralliset illalliset."
"Kerrassaan inhottavaa! Mutta hänellä on hyvä kokki, ja häntä kannattaa tarkata tänä iltana. Savrolan purkaessa sisuaan hän joutuu sellaisen kauhun valtaan, että käy aivan naurettavaksi. Minä vihaan raukkoja, mutta ne tekevät elämän hauskemmaksi."
Hän lausui sihteerilleen hyvästi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella hän kohtasi Lucilin. "Rakkaani", hän sanoi, "syön tänään illallisen ulkona, Louvet'lla on viralliset kutsut. Se on ikävää, mutta minun täytyy mennä. Ehkä palaan vasta myöhään. Kovin ikävää, kun täytyy jättää sinut niin usein, mutta näin kiireisinä päivinä minä voin sanoa tuskin sieluanikaan omakseni."
"Älä huolehdi, Antonio", vastasi Lucil; "minä tiedän, kuinka paljon sinulla on puuhaa. Miten se Englannin-asia on käynyt?"
"En pidä ensinkään koko tilanteesta", sanoi Molara. "Siellä on vallassa oikea sotaintoilijapuolue, ja nyt ne ovat lähettäneet laivojaan vastaukseksi meidän kirjelmäämme. Se on perin onnetonta. Nyt minun täytyy lähettää laivasto pois — juuri tällaiseen aikaan." Hän huokasi alakuloisena.
"Minä kerroin sir Richardille, että meidän täytyy ottaa huomioon täkäläinen tilanne ja että koko kirjelmä oli laadittu kotoisia tarkoitusperiä silmällä pitäen", virkkoi Lucil.
"Luultavasti myöskin Englannin hallituksen täytyy huvittaa valitsijoita", sanoi presidentti. "Ministeriö on vanhoillinen; sen täytyy puuhata ulkomailla, jotta yleisön huomio ei kohdistuisi lainsäädäntökysymyksiin. Mitä nyt, Miguel, vieläkö enemmän?"
"Kyllä, herra presidentti; tämä laukku saapui juuri, ja siinä on useita tärkeitä kirjelmiä, jotka pitää heti tarkastaa."
Presidentti näytti hetkisen siltä kuin aikoisi hän käskeä Miguelin laittautua laukkuineen hornaan; mutta hän tukahdutti tämän mielihalun. "Hyvä, tulen heti. Tapaamme toisemme huomenna aamiaisella, rakkaani; siis näkemiin." Ja väsyneesti hymyillen hän poistui työhuoneeseensa.
Sillä tavoin suuret miehet nauttivat vallasta, jonka saavuttaakseen he panevat alttiiksi henkensä ja jonka säilyttäminen usein tuottaa kuoleman.
Lucil jäi yksin, eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa hetkenä, jolloin hän oli seuran ja myötätunnon tarpeessa. Hän tunsi hämärästi tyytymättömyyttä olemassaoloa kohtaan yleensä. Se oli niitä hetkiä, jolloin elämän palkinnot ja rangaistukset tuntuvat yhtä kuluneilta ja turhilta. Hän etsi lievitystä jännityksestä. Edellisenä iltana syntynyt suunnitelma alkoi pukeutua hänen mielessään selvempään muotoon; niin, hän aikoi lähteä tuota puhetta kuuntelemaan. Huoneeseensa saavuttuaan hän soitti kelloa. Kamarityttö tuli nopeasti. "Mihin aikaan se kokous on tänä iltana?"
"Kello kahdeksalta, teidän armonne", sanoi tyttö.
"Onko sinulla pääsylippua?"
"On, minun veljeni —"
"Hyvä, anna se minulle; tahdon kuulla sen miehen puhuvan. Hän aikoo käydä hallituksen kimppuun; minun täytyy mennä sinne kertoakseni presidentille."
Tyttö näytti kummastuneelta, mutta luovutti nöyrästi lippunsa. Kuuden vuoden ajan hän oli palvellut Lucilia ja oli hartaasti kiintynyt nuoreen ja ihanaan emäntäänsä. "Mitä teidän armonne ottaa ylleen?" hän vain lopuksi tiedusti.
"Jotakin tummaa ja paksun hunnun", sanoi Lucil. "Älä kerro kenellekään."
"En suinkaan, teidän arm…"
"Älä edes veljellesi."
"En suinkaan, teidän armonne."
"Sano, että päätäni kivistää ja olen käynyt vuoteeseen. Sinun täytyy itsekin mennä huoneeseesi."
Tyttö riensi noutamaan pukua ja hattua. Lucilin valtasi hermostunut jännitys, jonka päätös oli herättänyt. Se oli seikkailua, siitä tulisi elämys, enemmänkin; hän saisi nähdä hänet. Väkijoukko — sitä ajatellessaan hän tunsi lievää pelkoa, mutta sitten hän muisti, että naiset kävivät usein mielenosoitustilaisuuksissa, ja siellä olisi tarpeeksi poliiseja pitämässä yllä järjestystä. Hän pukeutui nopeasti tytön tuomaan pukuun, laskeutui portaikkoa ja astui puutarhaan. Oli jo hämärä, mutta Lucil löysi vaikeudetta tien pienelle yksityiselle portille, jonka hän avasi avaimellaan.
Hän astui ulos kadulle. Kaikkialla oli hiljaista. Kaasulyhdyt loistivat pitkänä kaksoisrivinä, kunnes melkein yhtyivät kaukana taustalla. Muutamia ihmisiä kiiruhti kaupungintalolle päin. Hän seurasi heitä.
X LUKU
Taikasauva
Kaupungintalo oli jättiläismäinen kokouspaikka, missä jo vuosikausia oli pidetty kaikki Lauranian väestön yleiset keskustelutilaisuudet. Sen kivinen julkisivu oli upea ja loistelias, mutta itse rakennuksen muodosti vain suuri sali ja pieni määrä vähäisempiä suojia ja virastohuoneita. Saliin mahtui lähes seitsemäntuhatta henkeä; valkoiseksi maalattuine kattoineen, jota kannattivat rautaiset parrut, ja kaasun kirkkaasti valaisemana se soveltui kaikessa vaatimattomuudessaan hyvin tähän tarkoitukseen.
Lucil joutui sisäänpyrkivien virtaan ja kulkeutui mukana saliin. Hän oli luullut saavansa istumapaikan, mutta suurta ihmisjoukkoa odotettaessa kaikki tuolit oli poistettu salista, ja käytettävissä oli vain seisomatilaa. Tuossa kiinteässä ihmismassassa hän tunsi olevansa vain atomi. Liikkuminen oli vaikeata, palaaminen melkein mahdotonta.
Se oli valtava näky. Lipuilla koristettu sali oli melkein ääriään myöten täynnä; pitkälle parvekkeelle, joka kiersi kolmea sivua, oli ahtautunut väkeä aina kattoon asti; liehuvat kaasuliekit loivat keltaista valoaan tuhansiin kasvoihin. Suurimmalta osaltaan kuulijakunta oli miesväkeä, mutta helpotusta tuntien Lucil havaitsi, että oli saapuvilla toki useita naisiakin. Lavalla salin toisessa päässä sijaitsi tavanmukainen pöytä ainaisine vesilaseineen. Lavan edustalla istui kaksi pitkää riviä sanomalehtimiehiä, jotka laittoivat papereitaan ja kyniään kuntoon — siinä oli kuin jonkinlainen orkesteri. Takana ja yläpuolella oli jälleen tuolirivejä täynnä valtiollisten yhdistysten ja järjestöjen lukuisia valtuutettuja, virkailijoita ja sihteerejä, kullakin rinnassaan seuransa merkkinauha. Moret oli ponnistanut voimiaan ajaakseen liikkeelle koko puolueen, ja hänen oli todellakin onnistunut järjestää valtavin mielenosoitus, mitä milloinkaan oli nähty Lauraniassa. Edustettuina olivat kaikki valtiolliset voimat, jotka olivat nousseet hallitusta vastaan.
Salissa aaltoili äänekäs puheensorina, jota silloin tällöin keskeyttivät eläköön-huudot ja isänmaallisia lauluja kaiuttavat kuorot. Äkkiä tornin kello helähdytti määrälyönnit. Samassa tuokiossa astui oikeanpuolisesta ovesta lavalle Savrola, saattajinaan Godoy, Renos, Moret ja joukko muita huomattavia johtajia. Hän tunkeutui tuolirivin ohitse, kunnes joutui pöytää lähimmälle tuolille, mihin istuutui katsellen rauhallisesti ympärilleen. Nyt kajahti sekasointuinen huutomyrsky, missä jokaisella tuntui olevan eri mielipide. Toisin ajoin kuului siltä kuin olisivat kaikki hurranneet; toisin ajoin pääsi ulvonta ja rääkynä voitolle. Kokous olikin jakaantunut melkein tasan. Uudistuspuolueen äärimmäiset piirit, jotka pitivät Savrolan tanssiaiskäyntiä mitä julkeimpana kavalluksena, ulvoivat raivoissaan; maltillisemmat hurrasivat pitäen häntä miehenä, johon varmimmin saattoi turvautua sisäisten levottomuuksien aikana. Edustajat ja virkailijat, jotka olivat sijoittuneet lavan tuoliriveille, pysyivät äänettöminä ja nyrpeinä ikäänkuin miehet, jotka odottavat selitystä, uskomatta sitä riittäväksi.
Lopulta huudot taukosivat. Godoy, joka toimi puheenjohtajana, nousi ja piti lyhyen puheen, jossa hän varoi vihjaamasta Savrolaan ärsyttävällä tavalla, rajoittuen selittämään vain liikkeen edistymistä. Hän puhui hyvin ja selvästi, mutta kukaan ei halunnut kuunnella häntä, ja kaikki huokasivat helpotuksesta, kun hän kehotti "johtajaamme" Savrolaa puhumaan kokoukselle. Tämä oli keskustellut välinpitämättömänä oikealla puolellaan istuvan valtuutetun kanssa; nyt hän kääntyi nopeasti yleisöön päin ja nousi. Tällöin muuan sinipukuinen mies, joka kuului samoin vaatetettuun pieneen ryhmään, karjaisi: "Petturi ja liehittelijä!" Huutoon yhtyi satoja ääniä; kajahti taasen ulvontamyrsky; toiset hurrasivat laimeasti. Vastaanotto oli varsin vähän lupaava. Moret katseli ympärilleen aivan epätoivoisena.
Kuumuudesta ja ahdingosta huolimatta Lucil ei saattanut kääntää katsettaan Savrolasta. Hän voi nähdä, että tämä värisi tuhahdutetusta kiihkosta. Mielenmaltti oli pikemminkin vain pakollista; väkijoukot panivat hänen verensä liikkeelle, ja noustessaan hän ei kyennyt enää säilyttämään naamiotaan. Hän näytti melkein kauhistavalta odottaessaan siinä mielenosoitusryöppyä vastassa, uhman kuvastuessa jokaisesta piirteestä hänen kalpeissa, vakavissa kasvoissaan ja päättäväisessä ryhdissään. Sitten hän alkoi puhua, mutta sanoja ei voinut ensin erottaa sinipukuisen miehen ja tämän ystävien herkeämättömän ulvonnan vuoksi. Kun hurjaa mellakkaa oli kestänyt viiden minuutin ajan, pääsi lopulta kuulijakunnan uteliaisuus voitolle kaikista muista tunteista, ja yleisö alkoi vähitellen vaieta kuullakseen, mitä johtajalla oli sanottavaa.
Savrola aloitti uudelleen. Vaikka hän puhuikin varsin rauhallisesti ja verkalleen, kantautuivat hänen sanansa kuitenkin salin etäisimpään soppeen. Hän ilmaisi tai kenties vain teeskenteli alussa lievää hermostuneisuutta, ja silloin ja tällöin hän pysähtyi keskellä lausetta ikäänkuin sanoja etsien. Hän sanoi kummastelevansa moista vastaanottoa, Nyt, kun päämäärä oli niin pian saavutettavissa, hän ei ollut odottanut, että Lauranian asukkaat muuttaisivat mieltään. Sinipukuinen mies alkoi ulvoa inhottavaa huutoaan. Syntyi jälleen melskettä, mutta enemmistö halusi nyt kuunnella, ja pian oli hiljaisuus palautunut. Savrola jatkoi. Hän palautti lyhyesti mieliin viime sodan tapahtumat: kuinka he olivat saaneet taistella luodakseen puolueen; kuinka hurjan vastarinnan he olivat kohdanneet ja voittaneet; minkä menestyksen he olivat saavuttaneet uhatessaan tarttua aseisiin; kuinka presidentti oli luvannut heille vapaan parlamentin; miten heitä oli petetty; kuinka sotaväki oli ampunut kansaa. Hänen vakavat, ajatusrikkaat sanansa herättivät hyväksymisen sorinaa. Nämä olivat sellaisia tapahtumia, joissa kuulijat olivat olleet osallisina, ja heitä huvitti saada ne palautetuksi muistiin.
Sitten hän ryhtyi puhumaan lähetystöstä ja siitä ylenkatseellisesta tavasta, millä presidentti oli katsonut voivansa kohdella kansalaisten valtuuttamia edustajia. "Petturi ja liehijä!" karjaisi sinipukuinen mies kuuluvasti mutta siihen ei tullut mitään vastakaikua. "Ja", virkkoi Savrola, "tahdon vielä kiinnittää huomionne tähän asiaan. Ei ole riittänyt vielä sekään, että sanomalehdistö on kuristettu, että kansaa ammutaan kuoliaaksi ja perustuslait kumotaan, vaan yksinpä silloinkin, kun me epäämättömän oikeutemme nojassa kokoonnumme tänne pohtimaan valtion asioita ja päättämään yleisistä kysymyksistämme, vielä silloinkin meidän toimintaamme keskeyttävät hallituksen palkatut kätyrit" — hän katsahti sinipukuiseen päin, ja nyt syntyi vihan sorinaa — "jotka herjahuudoillaan eivät loukkaa vain minua itseäni, vapaata lauranialaista, vaan myöskin teitä, tänne kerääntyneitä kansalaisia, jotka olette kutsuneet minut esittämään teille mielipiteitäni". Tämä sai kuulijakunnan paukuttamaan suosionosoituksiaan ja hurjistuneita katseita suuntautui keskeyttäjiin, jotka kuitenkin olivat jo huomaamattomasti hajaantuneet väkijoukkoon. "Moisesta menettelystä huolimatta", jatkoi Savrola, "ja uhmaten kaikkea vastarintaa, tapahtui se sitten lahjuksien tai luotien voimalla, ostettujen hurraajien tai palkatun ja tunnottoman sotaväen avulla, on se suuri asia, jota me olemme täällä kannattamassa, kuitenkin edistynyt ja edistyy edistymistään, kunnes lopulta meidän vanha vapautemme on saavutettu ja sen riistäjät joutuneet rangaistuksen alaisiksi." Salissa kaikui joka taholta voimakkaita suosionhuutoja. Hänen äänensä oli tasainen eikä suinkaan kova, mutta sanat ilmaisivat säikkymätöntä päättäväisyyttä.
Ja sitten, saatuaan kuulijakunnan valtaansa, hän kohdisti ivailukykynsä presidenttiin ja tämän ammattiveljiin. Jokainen sukkeluus otettiin vastaan hurraten ja nauraen. Hän puhui Louvet'stä, tämän miehuullisuudesta ja luottamuksesta kansaa kohtaan. Kenties, hän sanoi, ei ollutkaan hullumpaa, että ulkoministeriössä majaili "ahmatti" ja sisäministeriössä "kotikissa", joka pelkäsi lähteä öiseen aikaan kansalaistensa keskuuteen. Louvet soveltuikin oivallisesti pilkattavaksi; kansa vihasi häntä, halveksien hänen pelkuruuttaan, ja ilkamoi hänelle aina. Savrola jatkoi. Hän kuvaili presidentin tarrautuvan virkaansa, mitä tahansa se maksoi hänelle tai muille. Kääntääkseen kansan huomion toiminnastaan ja mielivaltaisesta hallituksestaan omassa maassa tyranni oli koettanut tuottaa rettelöitä ulkomailla, ja hän oli siinä onnistunut paremmin kuin oli toivonutkaan. Maa oli nyt joutunut riitaan suurvallan kanssa, riitaan, josta sillä ei ollut mitään voitettavissa, mutta kyllä kaikki menetettävissä. Laivasto ja sotaväki oli lähetettävä liikkeelle valtion kustannuksella; heidän omaisuutensa oli vaarassa; kenties käytäisiin uhraamaan heidän soturiensa ja merimiestensä henkiä. Ja minkä tähden? Jotta Antonio Molara voisi tehdä kuten oli julistanut tekevänsä: saisi kuolla valtion päämiehenä. Se oli huonoa pilaa. Mutta olkoon hän varuillaan; usein oli totuuden sana lausuttu leikillä. — Jälleen nousi hurja sorina.
Lucil kuunteli kuin tenhottuna. Kun Savrola oli noussut tuon suuren väkijoukon ulvoessa ja viheltäessä, silloin hänessä oli herännyt myötätunto vastustajaansa kohtaan, olipa hän pelännyt tämän hengenkin puolesta ja ihmetellyt sitä suurta rohkeutta, joka sai hänet yrittämään niin mahdottomalta näyttävää tekoa kuin moisen kuulijakunnan voittamista. Sikäli kuin Savrola oli alkanut päästä voitolle ja saavuttaa hyväksymistä, hän oli iloinnut tämän puolesta; jokainen eläköön-huuto oli herättänyt hänessä mielihyvän tunteen. Hän oli äänetönnä yhtynyt siihen paheksumiseen, jota joukko oli osoittanut Sorrenton poliisikätyreitä kohtaan. Nyt puhuja kävi hänen omaa miestänsä vastaan; ja silti hän tuskin tunsi mitään, vastustuksentunnetta.
Savrola lopetti ministerikysymyksen ylenkatseellisen ivallisena, kuulijakunnan vakavasti kannattamana ja yleisen mielipiteen aallonharjalle kohonneena. Nyt heidän täytyi, hän sanoi, käsitellä korkeampia asioita. Hän kutsui kuulijat tarkastamaan ihanteita, joita he tavoittelivat. Nostettuaan heidän luontonsa hän hillitsi sitä raivon ja innostuksen purkausta, johon heidän teki mieli antautua. Kun hän puhui onnellisuuden toiveista, joita kurjimmillakin ihmisolennoilla oli oikeus helliä, silloin vallitsi kautta salin hiljaisuus, jonka keskeytti vain puhujan vakava, sointuva ääni, tunkeutuen jokaisen sydämeen. Enemmän kuin kolmen neljännestunnin ajan hän pohti yhteiskunnallisia ja taloudellisia parannuksia. Tervettä käytännöllistä järkeä välähteli monesta onnistuneesta esimerkistä, monesta sukkelasta vertauksesta, monesta ylevästä ja kirkkaasta ajatuksesta.
"Kun katselen tätä ihanaa maata, joka on meidän ja jonka esi-isämme omistivat ennen meitä, kun katselen sen sinisiä järviä ja lumihuippuisia vuoria, sen hyvinvoipia kyliä ja varakkaita kaupunkeja, sen hopeisia virtoja ja kultaisia vainioita, silloin kummastelen kohtalon ivaa, joka on luonut niin kauniin maiseman ylle sotilasmielivallan synkän varjon."
Ahdinkoon asti täyttyneestä salista kohosi jälleen kohtalokas päättäväisyyden sorina. Hän oli hillinnyt innostusta kokonaisen tunnin ajan. Höyry oli kaiken aikaa noussut. Kakki etsivät mielessään jotakin, minkä avulla saattaisivat huojentaa tunteitaan, tuoda julki sen yksilöllisen päättäväisyyden, joka oli vallannut jokaisen erikseen. Kautta koko salin vallitsi vain yksi mieli. Hänen intohimonsa, hänen mielenliikutuksensa, hänen sielunsa tuntui siirtyneen noihin seitsemään tuhanteen ihmiseen, jotka kuuntelivat hänen sanojaan, ja jokainen innosti omasta puolestaan toistansa.
Sitten hän päästi heidät lopulta valloilleen. Ensimmäistä kertaa hän korotti ääntään, ja kaikuvin, voimakkain, läpitunkevin sanoin, jotka saivat kuulijat värisemään, hän ryhtyi lopettamaan puhettaan. Tämä muutos vaikutti sähkön lailla. Jokainen lyhyt lause nostatti riemuhuutoja. Kuulijakunnan kiihko kävi kuvaamattomaksi. Se tempasi jokaisen valtaansa. Tuo väkevä innostuksen ryöppy vei Lucilinkin vastustamattomasti mukaansa; hänen omat etunsa, hänen tarkoituksensa, hänen pyrkimyksensä, hänen miehensä, kaikki unohtui. Puhujan lauseet venyivät pitemmiksi, vyöryvämmiksi ja kaikuvammiksi. Lopulta hän pääsi viimeiseen noita yhteen kerääviä lauseita, jotka kasaavat todisteen toisensa päälle kuten Pelionin Ossan laelle. Kaikki viittasi peruuttamattomaan loppuun. Ihmiset havaitsivat sen lähenevän, ja kun viimeiset sanat kajahtivat, tervehdittiin niitä hyväksymisen jylinällä.
Sitten hän istuutui, joi hiukan vettä ja painoi kädellään otsaansa. Jännitys oli ollut hirveä. Häntä kouristi oma mielenliikutus; jokainen suoni hänen ruumiissaan tykytti; hikeä valui virtanaan, ja melkein hänen täytyi haukkoa ilmaa. Viiden minuutin ajan jokainen huusi hurjasti; lavalla valtuutetut nousivat tuoleilleen ja heiluttivat käsivarsiaan. Hänen vihjauksestaan olisi koko lauma rynnännyt ulos kadulle ja marssinut vaikka palatsia vastaan; ja monta luotia olisivat Sorrenton tarkoin sijoittamat sotamiehet saaneet lennättää, ennenkuin kansa olisi tyyntynyt tajuamaan elämän kurjaa todellisuutta.
Moret'n ja Codoyn ehdottamat päätökset hyväksyttiin huutoäänestyksellä. Savrola kääntyi ensiksi mainitun puoleen. "No niin, Louis, minä olin oikeassa. Miltä kuului? Pidän itse viimeisistä sanoista. Tämä on paras puhe, minkä olen koskaan pitänyt."
Moret katseli häntä kuin Jumalaa. "Loistavaa"! hän sanoi. "Sinä olet pelastanut kaiken."
Ja nyt kokous alkoi hajaantua. Savrola astui eräälle sivuovelle ja otti pienessä odotussuojassa vastaan kaikkien tärkeimpien kannattajiensa ja ystäviensä onnittelut. Lucilin tempasi tungos mukaansa. Hetken kuluttua syntyi kova puristus. Hänen edessään seisoi kaksi muukalaiselta näyttävää miestä, jotka puhelivat matalalla äänellä.
"Rohkeita sanoja, Karl", virkkoi toinen.
"Ah", vastasi toinen, "me tarvitsemme tekoja. Hän on tätä nykyä hyvä työase; vielä koittaa aika jolloin tarvitsemme terävämmän."
"Hänellä on suuri mahti."
"On kyllä, mutta hän ei ole meidän miehiämme. Hänessä ei tapaa mitään myötätuntoa meidän asiaamme kohtaan. Mitä hän välittäisi omaisuuden yhteisyydestä?"
"Minä puolestani", sanoi ensimmäinen mies ilkeästi nauraen, "olen aina ollut enemmän mieltynyt aatteeseen vaimojen yhteisomistuksesta."
"Niin, se on myöskin muuan osa seuran suurta suunnitelmaa."
"Kun rupeat niitä jakelemaan, Karl, niin merkitse minut presidentinrouvan osakkaaksi."
Hän nauraa hörötti törkeästi. Lucilia värisytti. Tässä oli niitä voimia suuren demokratian takana ja alapuolella, joista hänen miehensä oli puhunut.
Ihmisvirta alkoi jälleen liikkua. Muuan pyörre kuljetti Lucilin sivukadulle sen oven puolelle, mistä Savrolan oli määrä poistua. Kirkas kaasulamppu saattoi kaiken selvästi näkyviin. Lopulta hän ilmestyi portaille, joiden juurelle oli jo ajettu vaunut häntä noutamaan. Ahdas katu oli täynnä kansaa; puristus oli ankara.
XI LUKU
Yön hetkinä
"Louis, lähde minun mukaani", sanoi Savrola Moret'lle; "sinä voit tulla minun tietäni ja jatkaa sitten edelleen samalla hevosella." Monen muun korkealentoisen luonteen tavoin hän kaipasi moisina hetkinä myötätuntoa ja kiitosta; ja hän tiesi saavansa sitä Moret'lta.
Hänet nähdessään tungos työntyi eteenpäin. Lucil menetti jalansijan ja pusertui erästä tummaa äreännäköistä miestä vastaan. Ritarillinen kohteliaisuus ei kuulu kiihtyneiden demokraattien luonteenominaisuuksiin. Taakseen katsahtamatta mies survaisi kyynärpäällään ja iski häntä keskelle rintaa. Se tuotti sietämätöntä tuskaa; tahtomattaan hän parahti.
"Hyvät herrat", huusi Savrola, "täällä on nainen loukkaantunut; kuulin hänen huutavan. Väistykää tieltä!" Hän riensi rappuja alas. Väkijoukko antoi tilaa. Toistakymmentä innokasta ja palvelunhaluista kättä ojentui auttamaan Lucilia, jonka kauhu oli herpaissut. Nyt hänet tunnettaisiin; seuraukset olisivat liian kamalia ajatellakin.
"Kantakaa hänet tänne", sanoi Savrola. "Moret, auta minua!" Hän puolittain kantoi, puolittain ohjasi Lucilia portaita myöten vähäiseen odotussuojaan. Codoy, Renos ja puolikymmentä johtomiestä, jotka olivat pohtineet äskeistä puhetta, ryhmittyivät uteliaina hänen ympärilleen Savrola sijoitti hänet eräälle tuolille. "Vettä!" hän komensi kiireesti. Joku ojensi lasin hänelle, ja hän kääntyi tarjoamaan sitä vieraalleen. Kykenemättä puhumaan tai liikahtamaan Lucil näki, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Savrolan täytyi tuntea hänet. Nauru, pilkka, vaara, kaikki olivat hänelle ilmeisiä. Kun hän koetti heikosti torjua vesilasia, katsoi Savrola häneen kiinteästi paksun harson lävitse. Äkkiä hän hätkähti läikyttäen lattialle vettä, jota juuri ojensi juotavaksi. Hän oli siis tuntenut! Nyt se tulisi — hirveä paljastus!
"Hyvänen aika, Mirette", Savrola huudahti, "pikku sisarentyttäreni! Kuinka sinä saatoit myöhään illalla lähteä yksinäsi sellaiseen tungokseen? Kuulemaanko minun puhettani? Godoy, Renos, tämä vasta on tunnustus! Se merkitsee minulle enemmän kuin kansan kaikki eläköön-huudot. Tässä on sisareni tytär, joka on uskaltautunut moiseen ahdinkoon saadakseen kuulla minun puhuvan. Mutta sinun äitisi", hän kääntyi Lucilin puoleen, "ei olisi saanut päästää sinua lähtemään; ei tämä ole mikään sopiva paikka yksinäiselle tytölle. Minun täytyy toimittaa sinut kotiin. Et kai ole loukkaantunut? Jos olisit ilmoittautunut minulle, niin olisin varannut sinulle tuolin väljemmässä paikassa. Ovatko vaununi vielä ulkona? Hyvä, meidän on parasta lähteä heti kotiin; äitisi voi olla hyvin levoton. Hyvää yötä, herrat. Tulehan nyt, kultaseni." Hän tarjosi käsivartensa ja talutti hänet portaita alas. Kadun täyttävä kansa, jonka ylöspäin kääntyneet kasvot hohtivat kalpeina kaasuvalossa, hurrasi hurjasti. Savrola opasti Lucilin vaunuihin. "Ajakaa!" hän virkkoi ajurille astuen itsekin sisään.
"Minne, herra?" kysyi ajuri.
Moret lähestyi vaunuja. "Minä nousen etuistuimelle", hän sanoi. "Minä voin jatkaa eteenpäin sinun asunnoltasi." Ja ennenkuin Savrola ennätti sanoa sanaakaan, hän oli jo kavunnut ajurin viereen.
"Minne ajetaan, herra?" kysyi ajuri toistamiseen.
"Kotiin", virkkoi Savrola epätoivoissaan.
Vaunut lähtivät liikkeelle, vierivät halki hurraavien väkijoukkojen ja sitten edelleen kaupungin hiljaisempiin osiin.
Lucil nojautui vaunujen pieluksiin suunnatonta huojennusta tuntien. Savrola oli pelastanut hänet. Kiitollisuuden tunne valtasi hänen mielensä, ja hetken mielijohteesta hän tarttui seuralaisensa käteen ja puristi sitä. Kolmatta kertaa heidän uudistuneen tuttavuutensa aikana heidän kätensä nyt yhtyivät, ja joka kerta oli merkitys muuttunut.
Savrola hymyili. "Teidän armonne menetteli varsin varomattomasti lähtiessään moiseen tungokseen. Onneksi keksin ajoissa pelastuskeinon. Toivottavasti ette loukkaantunut tungoksessa?"
"En", vastasi Lucil; "muuan mies tyrkkäsi minua kyynärpäällään ja minä parahdin siitä. Minun ei olisi sopinut tulla sinne."
"Se oli vaarallista."
"Minä tahdoin —" Hän vaikeni.
"Kuulla minun puhuvan", Savrola lisäsi päättäen lauseen hänen puolestaan.
"Niin; tahdoin nähdä teidän käyttävän valtaanne."
"Olen ylpeä kuullessani, kuinka suurta mielenkiintoa te osoitatte minua kohtaan."
"Oh, se johtui vain valtiollisista syistä."
Hänen kasvoillaan väikkyi hymyn häivä. Savrola katsahti häneen nopeasti. Mitä hän tarkoitti? Miksi oli tarpeen sanoa niin? Hänen mielensä oli siis pohtinut toista syytä.
"Toivottavasti en ikävystyttänyt teitä?"
"Sellainen mahti on jotakin kamalaa", Lucil vastasi vakavana; ja sitten tuokion kuluttua: "Minne me ajamme?"
"Olisin vienyt teidät palatsiin", sanoi Savrola, "mutta meidän kekseliäs nuori ystävämme tuolla etuistuimella pakottaa meitä jatkamaan tätä ilveilyä hiukan kauemmin. Meidän täytyy päästä eroon hänestä. Toistaiseksi teidän on parasta pysyä minun sisarentyttärenäni."
Lucil katsahti häneen huvitettuna hymyillen ja virkkoi sitten vakavasti: "Oli kerrassaan loistavaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, ja jaloa panna se toimeen. En unohda sitä koskaan, te olette tehnyt minulle suuren palveluksen."
"Nyt olemme perillä", sanoi Savrola viimein, kun vaunut tulivat hänen asuntonsa edustalle. Hän avasi vaunujen oven; Moret hyppäsi maahan etuistuimelta ja soitti kelloa. Hetken kuluttua vanha emännöitsijä avasi oven. Savrola puhutteli häntä. "Ah, Bettine, hyvä, että olette vielä ylhäällä. Täällä on sisarentyttäreni, joka tuli kokoukseen kuullakseen minun puhuvan ja joutui siellä kovaan tungokseen. Alina en salli hänen lähteä yksinään kotiin. Onko teillä makuuhuonetta kunnossa?"
"Ensi kerroksessa on varahuone", vastasi emännöitsijä; "mutta pelkään, ettei se kelpaa".
"Miksi ei?" kysyi Savrola nopeasti. "Ison vuoteen peitteitä ei ole tuuletettu eikä siellä ole ollut tulta pitkään aikaan."
"No niin, teidän täytyy koettaa järjestää se parhaanne mukaan. Hyvää yötä, Moret. Lähetä vaunut takaisin, niin pian kuin olet päässyt perille. Minun pitäisi lähettää toimitukselle muutamia tietoja huomista pääkirjoitusta varten. Älä unohda — niin pian kuin saatat, sillä olen lopen väsynyt."
"Hyvää yötä", sanoi Moret. "Sinä olet pitänyt oivallisimman puheen elämässäsi. Meitä ei pidätä mikään, niin kauan kuin sinä olet tietä näyttämässä."
Hän astui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Savrola ja Lucil nousivat portaita myöten saliin, sillä välin kun emännöitsijä touhusi tiehensä valmistautuakseen tuulettamaan peitteitä ja pieluksia. Lucil silmäili huonetta mielenkiinnolla ja uteliaana. "Nyt minä olen vihollisleirin sydämessä", hän sanoi.
"Te olette vielä monen sydämessä elämänne aikana", virkkoi Savrola, "joko sitten pysytte kuningattarena tai ette."
"Te aiotte siis yhä vielä karkoittaa meidät?"
"Kuulittehan, mitä tänä iltana sanoin."
"Minun pitäisi vihata teitä", sanoi Lucil; "enkä kuitenkaan tunne, että olisimme vihollisia."
"Me olemme vastakkaisilla puolilla", Savrola vastasi. "Meidän väliimme tunkeutuu vain politiikka."
"Politiikka ja persoonat", Savrola lisäsi merkitsevästi käyttäen kulunutta sanontatapaa.
Lucil katsahti häneen hätkähtäen. Mitä hän tarkoitti? Oliko hän lukenut syvemmältä hänen sydämestään kuin hän itsekään uskalsi katsoa? "Minne tuo ovi johtaa?" hän kysyi toiseen asiaan siirtyen.
"Sekö? Se johtaa katolle — minun observatoriooni."
"Oi, näyttäkää se minulle", hän huudahti. "Sielläkö te tähtiä tarkkaatte?"
"Katselen niitä usein. Rakastan niitä; ne ovat niin täynnä aatteita."
Hän avasi oven ja opasti vieraansa kapeita kiertoportaita myöten katolle. Oli jälleen noita Lauranian tavallisia ihania öitä. Lucil asteli suojuskaiteen ääreen ja katsahti sen ylitse: alapuolella vilkkuivat kaupungin lyhdyt, ja yläpuolella olivat tähdet.
Äkkiä välähti kaukaa satamasta esiin leveä valkoinen valojuova; se oli sotalaivan valonheittäjästä. Tuokion ajan se pyyhälsi pitkin sotasataman aallonmurtajaa ja viivähti väylän suuhun sijoitetussa patterissa. Laivasto lähti liikkeelle satamasta ja haparoi tietään vaikeassa väylässä.
Savrola oli saanut tietää amiraalin aikovan lähteä ja käsitti heti, mitä tuo näky merkitsi. "Tuo", hän sanoi, "voi jouduttaa asioita."
"Tarkoitatte sitä, että laivojen poistuttua ette pelkää enää ryhtyä kapinaan?"
"Minä en pelkää; mutta parempi on odottaa otollista hetkeä."
"Ja se hetki?"
"On kenties koittamassa. Toivoisin teidän poistuvan pääkaupungista. Se ei sovellu naisten tyyssijaksi muutaman päivän kuluttua. Teidän miehenne tietää sen; miksi hän ei ole lähettänyt teitä maaseudulle?"
"Siksi", hän vastasi, "että me aiomme tukahuttaa tämän kapinan ja rangaista niitä, jotka ovat sen aiheuttaneet."
"Ei pidä hautoa harhaluuloja", sanoi Savrola. "Minä en laske väärin. Armeijaan ei voi luottaa: sotalaivasto on poissa, kansa on päättäväisellä mielellä. Teidän ei ole turvallista viipyä täällä."
"Minä en salli ajaa itseäni pois", Lucil vastasi tarmokkaasti; "minua ei saa mikään pakenemaan. Tahdon hukkua mieheni kanssa."
"Oh, me koetamme olla paljoa proosallisempia", hän selitti. "Me tarjoamme presidentille varsin sievän eläkkeen, ja hän vetäytyy ihanan puolisonsa kanssa johonkin iloiseen ja rauhalliseen kaupunkiin, missä hän voi nauttia elämästä riistämättä toisilta vapautta."
"Luuletteko saavanne aikaan kaiken tuon?" Lucil huudahti. "Teidän
mahtinne voi nostattaa laumat, mutta voitteko myöskin hillitä niitä?"
Ja hän kertoi sanat, jotka oli kuullut tungoksessa sinä iltana.
"Ettekö te leikittele jättiläisvoimilla?"
"Sen teen", hän myönsi; "ja juuri sen vuoksi olen pyytänyt teitä siirtymään muutamiksi päiviksi maaseudulle, kunnes olot järjestyvät suuntaan tai toiseen. On mahdollista, että joko minä tai teidän miehenne kaadumme. Luonnollisesti koetan pelastaa hänet, jos me onnistumme; mutta, kuten sanotte, täällä on toisiakin voimia, jotka saattavat käydä hillittömiksi; ja jos hän pääsee voitolle —"
"Mitä sitten?"
"Luultavasti minut silloin ammutaan."
"Hirveätä!" Lucil huudahti. "Miksi te olette itsepintainen?"
"Oh, vasta sitten kun peli alkaa käydä korkeaksi, vasta sitten minä rupean antamaan sille arvoa. Sitä paitsi, ei kuolema ole kovinkaan hirveätä."
"Kuoleman jälkeen voi olla."
"Sitä en luule. Jatkuakseen elämän täytyy osoittaa ylijäämänä onnellisuutta. Yhdestä asiasta olen varma; meidän täytyy sanoa tulevasta tilasta: — jos sellaista on, niin sitten se on parempi!"
"Te sovitatte tuntemuksenne tästä maailmasta kaikkiin muihinkin?"
"Miksi en?" hän virkkoi. "Miksi eivät samat lait pitäisi paikkaansa koko maailmankaikkeudessa ja, jos mahdollista, sen ulkopuolellakin? Toisetkin auringot osoittavat kirjollaan, että ne sisältävät samoja aineksia kuin meidänkin."
"Te kiinnitätte uskonne tähtiin", Lucil lausui epäilevästi, "ja ajattelette, vaikka ette tahdokaan myöntää sitä, että ne voivat ilmaista teille kaiken."
"En ole koskaan syyttänyt niitä liiallisesta mielenkiinnosta meidän hommiamme kohtaan; mutta jos niin olisi laita, niin kummia tarinoita ne voisivat meille silloin kertoa."
Lucil kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa. He katsoivat toisiinsa kiinteästi. Lucil hätkähti; mitä hyvänsä tähdet mahtoivatkin tuntea, he ainakin olivat lukeneet toistensa salaisuuden.
Joku kuului rientävän yläkertaan. Se oli emännöitsijä.
"Vaunut ovat palanneet", virkkoi Savrola rauhallisella äänellä. "Ne voivat nyt viedä teidät takaisin palatsiin."
Emännöitsijä astui katolle huohottaen kapuamisesta. "Olen tuulettanut peitteet", hän virkkoi voitonriemuisella äänellä, "ja tuli palaa kirkkaasti. Valmistin hiukan keittoa tälle nuorelle neidille, jos häntä haluttaa tulla syömään ennenkuin se kylmenee."
Tämä keskeytys oli niin arkipäiväinen, että Lucil ja Savrola purskahtivat molemmat nauruun. Se oli onnellinen pelastus pulmallisesta tilanteesta. "Aina te onnistutte järjestämään kaikki mukavasti, Bettine", Savrola virkkoi; "mutta makuuhuonetta ei nyt tarvitakaan. Sukulaiseni pelkää, että hänen äitinsä käy levottomaksi, jos hän viipyy vieraissa yönsä, ja minä aion lähettää hänet kotiin, heti kun vaunut ovat palanneet."
Vanhus-poloinen näytti hirveän pettyneeltä; lämmin vuode, herttainen takkavalkea, kuuma keitto olivat nautintoja, joita hän mielellään valmisti toisille, nauttien niistä itsekin ikäänkuin sijaisen kautta. Hän kääntyi takaisin laskeutuen murheellisena portaita ja jättäen heidät jälleen kahden.
Niin he istuivat puhellen, ei enää entiseen tapaan, vaan täysin tietoisina keskinäisestä sympatiastaan, sillä välin kuin kuu nousi korkeammalle ja leppeät leyhkät liikuttelivat palmupuiden lehvistöä alapuolella olevassa puutarhassa. Ei kumpikaan ajatellut paljon tulevaisuutta, eivätkä he myöskään nureksineet ajurin viivyttelyä.
Lopulta yön hiljaisuus ja heidän keskustelunsa katkesi, kun kivikadulta kuului pyörien kolinaa.
"Viimeinkin", sanoi Savrola innostuksetta. Lucil nousi ja kurkisti kaiteen ylitse. Kadulla lähestyivät vaunut melkein täyttä laukkaa. Ne pysähtyivät äkkiä ovelle, ja muuan mies hyppäsi hätäisesti kadulle. Ovikello helähti kaikuvasti.
Savrola tarttui vieraansa molempiin käsiin. "Meidän täytyy erota", hän virkkoi. "Milloin tapaamme toisemme uudelleen — Lucil?"
Lucil ei vastannut, eikä kuunvalo paljastanut hänen kasvojensa ilmettä. Savrola laskeutui edellä portaita alas. Hänen astuessaan huoneeseensa sen toisen oven avasi joutuisasti muuan mies, joka Savrolan nähdessään pysähtyi äkisti ja otti hatun päästään. Hän oli Moret'n palvelija.
Mielenmalttinsa säilyttäen Savrola sulki oven jälkeensä, jättäen Lucilin pimeihin portaisiin. Tämä odotti kummastellen; ovi oli ohut. "Herra Moret", sanoi outo ääni, "käski minun tuoda tämän teille niin joutuin kuin suinkin ja antaa sen teidän omaan käteenne". Kuului paperin repeämistä, huudahdus, ja sitten Savrola vastasi äänessään sointu, joka ilmaisi hänen vain vaivoin saavan sen hillityksi äärettömältä liikutukselta: "Kiitos: sanokaa, että odotan heitä täällä. Älkää viekö pois vaunuja; menkää jalan — malttakaa, minä päästän teidät itse kadulle."
Lucil kuuli toisen oven avautuvan ja sitten askeleita, jotka kertoivat heidän laskeutuvan portaita; hän väänsi ripaa ja astui huoneeseen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin äkillistä, odottamatonta, kohtalokasta. Savrolan ääni — omituista, kuinka hyvin hän alkoi tuntea sen! — oli ilmaissut sen. Lattialla virui kuori; pöydällä — missä savukelaatikko ja revolveri sijaitsivat rinnatusten — oli paperi, puolittain kokoon kierrettynä, ikäänkuin olisi haluttu suojella sen salaisuutta.
Herkkiä, monenkaltaisia ja monimutkaisia ovat ihmistekojen vaikutinjouset. Hän tunsi, että paperi koski häntä läheisesti; hän tiesi sen koskevan tuota toista henkilöä. Heidän harrastuksensa olivat vastakkaisia; eikä hän kuitenkaan tiennyt, tuon toisenko tähden vain oman etunsako ajamana hän joutui hurjan uteliaisuuden valtaan. Hän silitti paperin suoraksi. Se oli lyhyt ja kiireesti piirretty kirjelmä, mutta suorasukainen: Juuri tullut salasanoina kertoo, että Strelitz on tänä aamuna kulkenut rajan poikki kahden tuhannen miehen kera ja marssii tänne Turgan ja Lorenson kautta. Hetki on tullut. Olen lähettänyt sanan Godoyelle ja Renosille ja tuon heidät kerallani viipymättä. Helvetinkin halki ystäväsi Moret.
Lucil tunsi veren syöksyvän sydämeensä; hän oli jo kuulevinaan kiväärien paukkeen. Hetki oli totisesti tullut. Tuo tuhoa ennustava paperi lumosi hänet, hän ei voinut siirtää katsettaan siitä. Äkkiä ovi avautui ja Savrola astui sisään. Hälinä, kiihtymys ja ennen kaikkea ilmitulemisen tunne saivat Lucilin päästämään matalan, lyhyen säikähtyneen huudahduksen. Savrola käsitti viipymättä tilanteen. "Siniparta", hän virkkoi iroonisesti.
"Valtiopetosta", Lucil vastasi turvautuen suuttumukseen. "Vai aiotte te nousta kapinaan ja murhata meidät keskellä yötä — vehkeilijä!"
Savrola hymyili herttaisesti; hänen mielenmalttinsa oli ihmeteltävä. "Olen lähettänyt viestin takaisin jalkaisin, ja vaunut ovat teidän käytettävinänne. Olemme puhelleet pitkälti; kello on jo kolme. Teidän armonne ei pitäisi enää vitkastella palata palatsiin. Se olisi perin harkitsematonta; sitä paitsi, kuten ymmärtänette, odotan tänne vieraita."
Hänen tyyneytensä kuohutti Lucilia. "Niin", hän sanoi, "presidentti lähettää teille vieraiksi — poliiseja".
"Hän ei tiedä vielä hyökkäyksestä."
"Minä kerron sen hänelle."
Savrola nauroi pehmeästi. "Ette suinkaan, se ei olisi kohtuullista", hän virkkoi.
"Rakkaudessa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."
"Ja tämä —?"
"On kumpaakin", Lucil virkkoi ja purskahti sitten itkuun.
Tämän jälkeen he lähtivät alas. Savrola auttoi vieraansa vaunuihin.
"Hyvää yötä", hän sanoi, vaikka olikin jo aamu, "ja jääkää hyvästi."
Mutta Lucil, tietämättä mitä sanoisi tai ajattelisi tai tekisi, itki edelleen lohduttomasti ja vaunut vierivät tiehensä. Savrola sulki oven ja palasi huoneeseensa. Hän tunsi, ettei salaisuus ollut enää vaarassa.
XII LUKU
Sotaneuvottelu
Tuskin Savrola ennätti polttaa savukkeen, kun vallankumouksellisten johtajat jo alkoivat saapua. Moret tuli ensimäisenä; hän soitti kelloa kiivaasti ja tömisteli portailla, kunnes ovi avattiin, juoksi sitten yläkertaan kolme askelmaa kerrallaan ja hyökkäsi kärsimättömänä huoneeseen, kauttaaltaan kiihkosta väristen. "Ah", hän huudahti, "hetki on koittanut — nyt ei kaivata sanoja, vaan tekoja! Me paljastamme miekkamme hyvän asian vuoksi; omasta puolestani heitän huotran tiehensä; Onnetar on meidän puolellamme."
"Niinpä kyllä", virkkoi Savrola; "otapas hiukan whiskyä ja soodaa — tuolla niitä on sivupöydällä. Se on hyvää juomaa miekanpaljastajaisiksi — suoraan sanoen kaikkein parasta."
Hiukan häveten Moret kääntyi ja astuttuaan pöydän ääreen alkoi avata soodavesipulloa. Hänen kaataessaan juomaa ilmaisivat lasin ja pullon helinä hänen kiintymyksensä. Savrola nauroi pehmeästi. Äkkiä kääntyen hänen malttamaton seuralaisensa koetti peitellä kiihkoaan uuden purkauksen turviin. "Olen sanonut sinulle jo aikoja", hän virkkoi kohottaen lasiaan, "että voima on ainoa ratkaisutapa. Nyt on käynyt, kuten ennustin. Minä juon sen maljan — sodan, kansalaissodan, taistelun, murhan ja äkkikuoleman maljan — näillä keinoin me saavutamme takaisin vapautemme!"
"Kylläpä näillä savukkeilla on ihmeellisen rauhoittava vaikutus. Eikä niissä ole mitään ooppiumiakaan — ne ovat mietoja, tuoreita egyptiläisiä. Saan niitä joka viikko Kairosta. Niitä valmistaa muuan pikku ukko, jonka tapasin siellä kolme vuotta sitten — Abdullah Rachuan on hänen nimensä."
Hän ojensi rasiaa. Moret otti siitä yhden: sen sytyttäminen sai hänet hallitsemaan ruumiinsa; hän istuutui ja alkoi tupakoida kiihkeästi. Savrola tarkasteli häntä unelmoivan tyynenä, katsellen usein savukiehkuroita, jotka kohosivat ilmaan hänen ympärillään. Hetken kuluttua hän ryhtyi puhumaan. "Vai iloitset sinä siitä, että nyt puhkeaa sota ja ihmisiä surmataan?"
"Iloitsen siitä, että tästä tyranniasta saadaan loppu."
"Muista, että me saamme maksaa jokaisesta nautinnosta ja voitosta tässä maailmassa."
"Minä otan kannettavakseni osani."
"Minä uskon — olisin iloinen, jos voisin sen sanoa täydellä vakaumuksella — minä toivon, ettei sinulle sattuisi raskainta osaa. Mutta joka tapauksessa on varmaa, että meidän on maksettava, ja kaikista elämän hyvyyksistä ihmiset maksavat etukäteen. Tähän ovat sovellettuina terveen taloudenhoidon periaatteet."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Moret.
"Tahdotko kohota maailmassa? Silloin sinun täytyy tehdä työtä toisten huvitellessa. Haluatko tulla kuuluisaksi urhoollisuudesta? Silloin sinun täytyy uskaltaa henkesi. Tahdotko olla siveellisesti tai ruumiillisesti voimakas? Sinun täytyy voittaa kiusaukset. Kaikki se on ennakkomaksua; se on vastaisuuteen tähtäävää taloudenhoitoa. Ota huomioon kuvan toinen puoli: ikävyyksistä maksetaan perästäpäin."
"Ei aina."
"Maksetaanpa, yhtä varmasti kuin sunnuntai-aamuna seuraa päänkivistys lauantai-illan juominkeja, yhtä varmasti kuin veltto nuoruus tuottaa köyhän vanhuuden, kuin ylensyönti kasvattaa mahdottoman mahan."
"Ja sinä luulet siis, että minun täytyy maksaa tästä kiihtymyksestä ja innostuksesta? Arveletko, etten ole tähän asti maksanut yhtään mitään?"
"Sinun täytyy panna paljon alttiiksi, se on maksamista. Kohtalo heittää usein arpaa. Mutta sellaiseen uhkapeliin ei ihmisten pitäisi antautua kevytmielisesti; oikea gentlemanni ajattelee aina maksupäivää."
Moret oli ääneti. Vaikka hän olikin urhea ja kärsimätön, vaikutti keskustelu häneen kuitenkin jäähdyttävästi. Hänen uljuutensa ei ollut stoalaista laatua; hän ei ollut kouluttanut itseään mietiskelemään tyhjiin raukenemisen valtavaa ajatusta. Hän kiinnitti ajatuksensa tämän maailman taisteluihin ja toiveisiin, kuten ihminen katselee kukkia ja yrttejä, jotka kasvavat jyrkänteen reunalla, jota kohti hänen on pakko käydä.
He pysyivät sanattomina tuokion ajan, kunnes Godoy ja Renos astuivat sisään, saavuttuaan perille samalla haavaa.
Kukin näistä neljästä oli ottanut uutisen, joka merkitsi heille niin suuria, vastaan oman luonteensa mukaisesti. Savrola oli pukeutunut filosofiansa varusteisiin ja tuijotti maailmaa ikäänkuin etäämpänä. Moret oli joutunut kiihkon kouristuksiin. Molemmat viimeksi saapuneet, joita vaaran läheisyys ja lähestyminen ei tyynnyttänyt eikä ylentänyt, osoittivat, etteivät olleet kiihkokausien miehiä.
Savrola tervehti heitä ystävällisesti, ja kaikki istuutuivat. Renos oli aivan musertunut. Toiminnan raskas nuija oli osunut ennakkotapausten ja ammattimaisuuden hauraaseen rakenteeseen, johon hän oli aina luottanut, ja murskannut ne mäsäksi. Nyt, kun oli jouduttu käännekohtaan, oli kaikkein ensimäisenä heitettävä syrjään laki, hänen kilpensä ja miekkansa. "Miksi hän on tehnyt tämän?" hän kysyi. "Mitä oikeutta hänellä oli tulla lupaa saamatta? Hän on paljastanut meidät kaikki. Mitä voimme tehdä?"
Myöskin Godoy oli kuohuksissa ja peloissaan. Hän oli niitä miehiä, jotka pelkäävät vaaraa, jotka kavahtavat sitä, mutta kuitenkin astuvat harkiten poluille, joiden tietävät välttämättömästi johtavan siihen. Hän oli jo aikoja sitten aavistanut kapinan puhkeavan, mutta oli itsepintaisesti jatkanut tietään. Nyt se oli tullut, ja hän vapisi; kuitenkin hän sai jonkin verran lujuutta arvokkuudestaan.
"Mitä on tehtävä, Savrola?" hän kysyi kääntyen vaistomaisesti suuremman sielun ja voimakkaamman luonteen puoleen.
"Niin", virkkoi johtaja, "heidän ei olisi pitänyt tulla minun käskemättäni; he ovat, kuten Renos huomautti, paljastaneet meidät, vaikka suunnitelmamme ovat vielä muutamissa suhteissa vaillinaisia. Strelitz on osoittautunut uppiniskaiseksi minua kohtaan; sen asian järjestän myöhemmin. Mutta tätä nykyä ei ole mitään hyötyä syytöksistä; meidän on hoidettava tämä tilanne. Aamulla presidentti saa tietää hyökkäyksestä; oletan että täältä lähetetään muutamia joukkoja vahvistamaan hallituksen kenttäarmeijaa. Kenties kaarti saa käskyn lähteä liikkeelle. Luullakseni toiset joukot kieltäytyisivätkin lähtemästä, ne ovat kokonaan meidän asiamme puolella. Jos niin käy, niin meidän on iskettävä juuri niinkuin olemme järjestäneetkin. Sinä, Moret, kutsut kansan aseisiin. Meidän on painettava julistus, jaettava kiväärit ja julistettava vallankumous alkaneeksi. Siitä on ilmoitettava kaikille valtuutetuille. Jos sotaväki liittyy meihin, niin kaikki käy hyvin; muutoin meidän täytyy tapella — en luule, että kohtaamme kovaa vastarintaa — me valloitamme palatsin ja vangitsemme Molaran."
"Niin me teemme", sanoi Moret. "Sillä välin", jatkoi Savrola, "me julistamme raatihuoneella väliaikaisen hallituksen. Sieltä minä lähetän teille määräyksiä; sinne teidän tulee toimittaa minulle tietoja. Kaikki tämä pannaan täytäntöön ylihuomenna."
Godoyta värisytti, mutta hän yhtyi kyllä suunnitelmaan. "Niin", hän sanoi, "muuta keinoa ei ole — ellemme pakene ja antaudu tuhon omiksi".
"No hyvä; nyt käymme käsiksi yksityiskohtiin. Kaikkein ensinnä tarvitsemme julistuksen. Sepitän sen tänä yönä. Moret, sinun on toimitettava se painetuksi; saat sen kello kuudelta huomisaamuna. Ryhdy sitten toimenpiteisiin kansan kutsumiseksi ja aseistamiseksi, kuten olemme suunnitelleet; mutta älä pane niitä täytäntöön, ennenkuin saat minulta kirjallisen määräyksen. Teidän, Renos, on käytävä tapaamaan väliaikaisen hallituksen jäseniä. Painattakaa yleishyvän neuvoston perustuslaki, ja olkaa valmiina laskemaan se julkisuuteen huomisiltana; mutta odottakaa tekin, kunnes annan sanan. Paljon riippuu sotaväen suhtautumisesta; mutta kaikki on itse asiassa valmiina. En luule, että meidän tarvitsee pelätä seurauksia."
Tämä salaliitto, sillä sellainen se todellisuudessa oli, oli monimutkaisilta yksityiskohdiltaan tarkoin tuttu kapinan johtajille. Usean kuukauden ajan he olivat jo pitäneet väkivaltaa ainoana keinona inhoamansa hallituksen kukistamiseksi. Savrola ei ollut sellainen mies, että olisi antautunut moiseen yritykseen ryhtymättä kaikkiin varokeinoihin. Mitään ei ollut unohdettu; tarvitsi vain panna käyntiin vallankumouksen koneisto. Mutta vaikka salaliitto olikin niin laajalle ulottuva ja tarkoin valmistettu, eivät presidentti ja hänen poliisinsa olleet kuitenkaan kyenneet saamaan siitä mitään varmaa tietoa. He pelkäsivät että kapina oli uhkaamassa, he olivat jo muutaman kuukauden ajan käsittäneet vaaran; mutta mahdotonta oli tietää, missä valtiollinen kiihotustyö päättyi ja julkinen kapina alkoi. Pääjohtajan korkea yhteiskunnallinen asema ja melkein Euroopan-maine oli tehnyt perin tukalaksi vangituttaa heidät ilman varmoja todisteita. Luullen, ettei kansa nousisi kapinaan, ellei jokin väkivaltainen teko hallituksen puolelta sitä yllyttäisi, presidentti pelkäsi kiihottaa sitä. Muutoin Savrola, Moret ja toiset olisivat jo aikoja sitten viruneet valtion vankiloissa; he olisivat saaneet olla kiitollisia, jos heidän henkensä olisi säästetty.
Mutta Savrola ymmärsi asemansa ja oli jatkanut peliään perin taitavasti. Pitämällä suurta melua valtiollisesta kiihotustyöstä hän oli estänyt presidenttiä huomaamasta, että sen alla kuohui salaliitto, joka harkitsi väkivaltaisia tekoja. Lopulta valmistukset alkoivat joutua viimeisilleen. Oli enää kysymys vain päivistä; Strelitzin malttamaton teko oli vain jouduttanut tapahtumain kulkua. Yksi nurkka tuota suurta ilotulituslaitetta oli syttynyt tuleen liian varhain; kävi välttämättömäksi sytyttää loputkin, jotta teho ei menisi pilalle.
Melkein tunnin ajan hän selitti suunnitelman yksityiskohtia ollakseen varma siitä, ettei tapahtuisi mitään erehdyksiä. Lopulta kaikki oli valmiina, ja tuon alkiomaisen yleishyvän valiokunnan jäsenet poistuivat. Savrola päästi heidät ulos omin käsin, koska hän ei tahtonut herättää vanhaa hoitajatartaan. Eukko parka, miksi kunnianhimoisten miesten kamppailu saisi häiritä hänen lepoaan?
Moret poistui täynnä innostusta; molemmat toiset olivat synkkiä ja aavistivat pahaa. Heidän suuri johtajansa sulki oven, ja toistamiseen sinä yönä hän kapusi portaita myöten huoneeseensa.
Hänen saapuessaan sinne tunkeutui aamun kajastus sisään akkunaverhojen lomasta. Harmaassa valaistuksessa näytti huone puoliksi tyhjennettyine laseineen ja täysine tuhkakuppeineen nuoruutensa sivuuttaneelta naiselta, jonka tyly päivänkoitto yllättää edellisen illan irstaassa maalauksessa ja upeudessa. Oli liian myöhäistä käydä levolle; hän oli kuitenkin väsyksissä, tuntien sitä kuivanlaista uupumusta, joka valtaa ihmisen, kun hänestä on kaikonnut kaikki halu päästä nukkumaan. Hän tunsi mieliharmia ja masennusta. Elämä tuntui epätyydyttävältä; siitä puuttui jotakin. Kun siitä oli vähennetty kaikki, mikä kuului kunnianhimon, velvollisuuden, jännityksen tai maineen laskuun, jäi jäljelle mihinkään soveltumaton määrä pelkkää tyhjyyttä. Mitä se kaikki hyödytti? Hän ajatteli äänettömiä katuja; muutaman tunnin kuluttua niillä kajahtelisi kiväärinlaukauksia. Ruhjoutuneita ihmispoloisia kannettaisiin verisinä taloihin, joiden ovet säikähtyneet naiset sulkisivat pelon armottomalla kiireellä. Toisia, jotka olivat murskautuneet muodottomiksi, tuntemattomiksi lihakasoiksi, viruisi velttoina ja syyttävinä katukiveyksellä. Ja minkä vuoksi? Hän ei voinut keksiä vastausta siihen kysymykseen. Hänen omien toimiensa puolustus oli sulautunut siihen paljon suurempaan puolustukseen, mikä luonnon olisi esitettävä ihmissuvun olemassaolosta. No niin, hän saattoi surmata itsensä; ja tämän ajatuksen johtuessa mieleen hän ajatteli omituisen uteliaisuuden valtaamana tuota äkillistä muutosta, joka mahdollisesti paljastaisi hänelle suuren salaisuuden. Se lievensi hänen tyytymättömyyttään ihmispyrkimysten matalia tarkoitusperiä kohtaan. Kun elämän äänet kaikuivat väärinä, silloin ihmisten pitäisi korjata ne ottaen ohjetta kuoleman ääniraudasta. Vasta kun tuo selvä uhkaava ääni kajahtaa, siiloin rakkaus elämää kohtaan kasvaa suurimmaksi ihmissydämessä.
Karu todellisuus kutsuu kaikki ihmiset takaisin maan päälle sellaisista mielialoista ja ajatuksista. Hän muisti julistuksen, joka oli sepitettävä, ja sukelsi elämän lukemattomiin yksityiskohtiin, unohtaen siten sen köyhyyden. Niin hän istui kirjoitellen, sillä välin kuin aamunkoiton kalpea kajastus selkeni auringonnousun heleäksi valoksi ja kirkkaan päivän lämpimiksi väreiksi.