XIII LUKU
Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin
Presidentin palatsin yksityinen aamiaishuone oli pieni, mutta hienosti sisustettu suoja. Seiniä peittivät kuvaverhot; ovien yläpuolelle oli järjestetty vanhanaikaisia ja historiallisia aseita mutkikkaiksi kuvioiksi. Isot oviakkunat olivat sovitetut syvälle seinään, ja aamun kirkasta valoa lievensivät raskaan tummapintaiset verhot. Talon muiden osien tavoin sekin näytti perin viralliselta. Akkunat olivat kivipengermälle päin, ja astuessaan niistä ulos tunsi helpotusta saadessaan vaihtaa palatsin raskaan loiston puutarhan ihanaan sekasotkuun, missä tuuheiden puiden ja solakkain palmujen välistä välkkyi sataman kimmeltävä vesi.
Kahdelle katettu pöytä oli sopivan kokoinen ja taidokkaasti järjestetty. Runsas vuosiraha, minkä Lauranian tasavalta jo kauan oli myöntänyt ensimmäiselle virkamiehelleen, salli presidentin viettää komeata ja ylellistä elämää ja nauttia kauniin hopeakaluston, tuoreiden kukkien ja oivallisen kokin tarjoamista huveista. Mutta synkkä pilvi otsallaan Molara kohtasi puolisonsa aamiaispöydässä äsken kerrottujen tapahtumain jälkeisenä aamuna.
"Huonoja uutisia — ikäviä uutisia taaskin, rakkaani", hän virkkoi istuutuen paikalleen ja laskien kourallisen papereita pöydälle hän viittasi palvelijoita poistumaan huoneesta.
Lucil tunsi ääretöntä huojennusta. Hänen ei siis tarvinnutkaan ilmoittaa salaisuutta, jonka oli yöllä saanut selville. "Onko hän lähtenyt liikkeelle?" hän kysyi varomattomasti.
"On, viime yönä; mutta me voimme pysähdyttää hänet."
"Jumalan kiitos!"
Molara katsahti puolisoonsa kummastuneena. "Mitä sinä tarkoitat? Miksi iloitset siitä, että amiraali ja laivasto tulevat estetyiksi panemasta täytäntöön minun käskyäni?"
"Laivasto!"
"Hyvänen aika! Mitä sinä luulit minun tarkoittavan?" presidentti kysyi kärsimättömänä.
Onneksi Lucil keksi pienen pakoreiän. Hän ei ollut kuulevinaan kysymystä. "Olen iloinen, että laivasto voidaan palauttaa, sillä luulen meidän tarvitsevan sitä täällä, koska kaupunki on käynyt levottomaksi."
"Vai niin", sanoi presidentti lyhyesti — epäluuloisesti, arveli Lucil. Peräytymistään suojellakseen hän kysyi: "Miksi se on pysähdytetty?"
Molara poimi paperiensa joukosta sähkösanomaliuskan.
"Port Said, syysk. 9 pnä klo 6 a.p.", hän luki; "englantilainen hiilihöyrylaiva Maude, kantavuus 1400 tonnia ajoi tänä aamuna karille kanavassa ja liikenne on siitä syystä seisahtunut. On ryhdytty tarmokkaihin toimenpiteisiin väylän selvittämiseksi. Onnettomuuden arvellaan aiheutuneen siitä, että englantilainen sota-alus Aggressor, joka viime yönä kulki kanavasta on suunnattomalla imuvoimallaan liettänyt väylää umpeen." Hän lisäsi: "Kyllä nuo hemmetin englantilaiset tietävät mitä tekevät."
"Arveletko, että he ovat tehneet sen tahallaan?"
"Luonnollisesti."
"Mutta eihän laivasto ole siellä vielä."
"Sen oli määrä saapua sinne huomisiltana."
"Mutta miksi he tukkesivat kanavan nyt jo — olisihan voinut odottaa?"
"Luultavasti se on heidän luonteenomaista kammoaan teatteritemppuja kohtaan. Ranskalaiset olisivat odottaneet, kunnes me olisimme päässeet kanavan suulle, ja sitten läimähyttäneet oven kiinni nenämme edessä. Mutta Englannin valtiotaito ei tavoittele tehoja; tämä näyttää sitä paitsi paljon luonnollisemmalta."
"Kuinka inhottavaa!"
"Ja kuulepas tätä", sanoi presidentti, joka päästäen ärtymyksensä valloilleen sieppasi toisen paperin käteensä ja alkoi lukea; "Tämä on lähettiläältä", hän selitti: "Hänen Majesteettinsa hallitus on käskenyt virkamiesten, jotka toimivat Englannin kivihiiliasemilla Punaisen meren eteläpuolella, kaikin tavoin avustaa Lauranian laivastoa ja toimittaa sille kivihiiltä paikkakunnan markkinahintoihin."
"Sehän on loukkaus", huudahti Lucil.
"Kissa leikkii hiirellä", presidentti myönsi katkerasti.
"Mitä aiot tehdä?"
"Tehdäkö? Panna vastalauseeni — mutta niellä harmini ja taipua. Mitä muuta me voimme tehdä? Heidän laivansa on paikalla, meidän aluksiltamme on tie suljettu."
Molemmat vaikenivat. Molara lueskeli papereitaan ja jatkoi syöntiään. Lucil palautti ajatuksensa päätökseensä. Hän aikoi kertoa miehelleen; mutta hän tahtoi tinkiä itselleen määrätyt ehdot. Savrola oli pelastettava millä hinnalla hyvänsä. "Antonio", hän virkkoi hermostuneesti.
Presidentti, joka oli perin huonolla tuulella, luki edelleen hetkisen ja kohotti sitten äkisti katseensa. "No, mitä?"
"Minun täytyy ilmoittaa sinulle jotain."
"Mitä sitten?"
"Meitä uhkaa suuri vaara."
"Tiedän sen", hän sanoi lyhyesti.
"Savrola". — Lucil vaikeni epävarmana.
"Mitä hänestä?" sanoi Molara käyden äkkiä uteliaaksi.
"Jos sinä saisit todistetuksi hänet syypääksi salaliittoon, vallankumouksellisiin hankkeisiin, mitä silloin tekisit?"
"Ammuttaisin hänet mitä suurimmalla mielihyvällä."
"Mitä, tutkimattako?"
"En suinkaan! Hänet toimitettaisiin sotaoikeuteen ja hyvästi sitten!
Mitä hänestä tiedät?"
Tämä oli tukala hetki. Lucil etsiskeli uutta pakotietä.
"Hän piti eilen illalla puheen", hän virkkoi viimein.
"Niin piti", sanoi presidentti kärsimättömänä.
"Se lienee ollut kovin kiihottava, koska kuulin kansan hurraavan kaduilla kaiken yötä."
Molara katsahti häneen perin harmistuneena. "Rakkaani, kuinka lapsellinen sinä olet tänä aamuna", hän sanoi syventyen jälleen papereihinsa.
Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja se keskeytyi vasta sitten, kun Miguel astui kiireisesti sisään kädessään avattu sähkösanoma. Hän kulki suoraa päätä presidentin luo ja ojensi sen hänelle sanaakaan sanomatta; mutta Lucil saattoi nähdä, että hän vapisi kiireestä, kiihtymyksestä tai kauhusta.
Molara avasi kokoon käärityn paperin verkalleen, silitti sen pöydälle ja hypähti sitten tuoliltaan sitä lukiessaan, "Hyvä Jumala! Milloin tämä saapui?"
"Juuri vast'ikään."
"Laivasto", hän huusi, "laivasto, Miguel — emme saa menettää hetkeäkään! Kutsu amiraali takaisin! Hänen täytyy palata viipymättä. Kirjoitan sähkösanoman itse." Rypistäen viestin kouraansa hän riensi ulos huoneesta, Miguel kintereillään. Ovella hän tapasi palvelijan. "Lähetä noutamaan eversti Sorrento — hänen on tultava viipymättä. Mene! joudu! juokse!" hän huusi, kun mies poistui verkkaiseen hovitapaan.
Lucil kuuli heidän rientävän käytävää pitkin ja etäisen oven paukahtavan; sitten kaikkialla oli hiljaista. Hän tiesi, mitä sähkösanoma sisälsi. Tragedia oli yllättänyt heidät, murhenäytelmä, jonka ratkaisu iski häneen perin syvästi; mutta hän oli iloinen siitä, että oli aikonut kertoa miehelleen — ja vielä iloisempi siitä, ettei ollut kertonut. Kyynikko olisi voinut huomauttaa, että Savrolalla oli pätevät syyt luottaa salaisuutensa säilyvän.
Lucil palasi salonkiinsa. Epävarma tulevaisuus pelotti häntä. Jos vallankumous onnistui, silloin hänen täytyi puolisonsa kera paeta henkensä kaupalle; jos se tukahdutettiin, näyttivät seuraukset vieläkin kauhistavammilta. Yksi seikka oli selvä: presidentti lähettäisi hänet heti pääkaupungista johonkin turvapaikkaan. Minne? Kaikkien näiden epäilysten ja ristiriitaisten tunteiden keskellä pääsi vallalle muuan halu — nähdä Savrola uudelleen, lausua hänelle jäähyväiset, kertoa, ettei hän ollut häntä kavaltanut. Se oli mahdotonta. Monenlaisten aavistusten raatelemana hän harhaili päämäärättä ympäri huonetta, odottaen pelkäämäänsä tapausten kehitystä.
Sillä välin presidentti ja hänen sihteerinsä olivat saapuneet yksityiseen työhuoneeseensa. Miguel sulki oven. Molemmat katsoivat toisiinsa.
"Nyt se on tullut", sanoi Molara pitkään henkäisten.
"Onnettomalla hetkellä", vastasi sihteeri.
"Kyllä minä voitan, Miguel", vakuutti presidentti.
"Luota minun tähteeni, minun onneeni. Minä suoriudun tästä kyllä. Me muserramme heidät; mutta nyt vaaditaan toimintaa. Kirjoita nyt seuraava sähkösanoma meidän asiamiehellemme Port Saidiin; lähetä se salakirjaimin ja pidä linja vapaana: Vuokratkaa heti nopea postihöyry ja lähtekää henkilökohtaisesti amiraali de Melloa vastaan, joka lähti laivastoineen Lauraniasta Port Saidiin keskiyöllä tämän kuun kahdeksantena. Piste. Käskekää minun nimessäni hänen palata tänne viipymättä. Piste. Älkää arkailko kustannuksia. Lähetä se nyt menemään. Jos onni on myötäinen, niin laivat voivat olla täällä huomisiltana."
Miguel istuutui pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa viestiä salakirjaimin. Presidentti asteli huoneesta kiihtyneenä; sitten hän soitti kelloa; muuan palvelija astui sisään.
"Onko eversti Sorrento saapunut?"
"Ei, teidän ylhäisyytenne."
"Lähetä sana, että hänen on tultava heti."
"Hänelle on lähetetty sana, teidän ylhäisyytenne."
"Lähetä uudestaan."
Mies katosi. Molara soitti jälleen kelloa. Hän kohtasi palvelijan ovessa.
"Onko täällä ratsaslähettiä?"
"On, teidän ylhäisyytenne."
"Oletko valmis, Miguel?"
"Kas tässä", sanoi sihteeri nousten tuolilta ja ojentaen viestin säikähtyneelle palvelijalle — "täyttä vauhtia."
"Ala joutua", karjaisi presidentti iskien pöytään kämmenellään, ja mies pakeni huoneesta. Laukkaavan hevosen kavioiden kapse viihdytti jossakin määrin Molaran kärsimättömyyttä.
"Hän kulki rajan poikki eilisiltana kello yhdeksän, Miguel; hänen olisi pitänyt joutua Turgaan päivän koittaessa. Meillä on siellä linnake, tosin pieni, mutta se riittää hidastuttamaan marssia. Miksi ei saavu mitään uutisia? Tämä sähkösanoma on tullut Pariisista, ulkoministeriltä. Meidän olisi pitänyt saada — kuka siellä on päällikkönä?"
"En tiedä, teidän ylhäisyytenne. Eversti saapuu paikalla; mutta tämä hiljaisuus merkitsee pahaa."
Presidentti puri hampaansa yhteen. "En voi luottaa sotajoukkoon; se on tyytymätön. Tämä on kauheata peliä; mutta kyllä minä voitan, minä voitan!" Hän toisti lauseen useaan kertaan suuremmalla tarmolla kuin vakaumuksella, ikäänkuin lujittaakseen mieltänsä.
Ovi avautui. "Eversti Sorrento", ilmoitti ovenvartija.
"Kuulkaapas nyt, veikkoseni", sanoi Molara tuttavallisesti — hän tunsi tarvitsevansa pikemmin ystävän kuin käskyläisen — "Strelitz on käynyt kimppuumme. Hän kulki rajan poikki eilen illalla kahden tuhannen miehen kera, ja hänellä on useita konekiväärejä; he marssivat tänne Turgan ja Lorenzon kautta. Emme ole saaneet mitään tietoja Turgan päälliköltä, kuka hän on?"
Sorrento oli noita sotureita, jotka eivät juuri pelkää muuta kuin riippumatonta vastuunalaisuutta. Hän oli palvellut presidentin alaisena monet vuodet niin hyvin sodassa kuin hallitustoimissakin. Jos hän olisi ollut yksinään uutisen saapuessa, niin se olisi iskenyt häneen kuin salama; nyt, kun hänellä oli johtaja, hän totteli sotilaallisen täsmällisesti. Ilmaisematta vähintäkään hämmästystä hän mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Majuri de Roc. Hänellä on neljä komppaniaa — hyvä upseeri — voitte luottaa häneen."
"Entä sotamiehiin?"
"Se on aivan eri asia. Koko armeija on levottomana, kuten olen useita kertoja ilmoittanut. Me voimme luottaa vain kaartiin ja luonnollisesti upseereihin."
"Hyvä, saamme nähdä", sanoi presidentti päättäväisesti. "Miguel, kartta tänne. Te tunnette maan, Sorrento. Turgan ja Lorenzon välillä on Musta sola, joka on pidettävä meidän hallussamme. Tässä", hän viittasi karttaan, jonka sihteeri kehitti auki, "tässä heidät on pysähdytettävä tai ainakin hidastutettava, kunnes laivasto ennättää takaisin. Mitä meillä on Lorenzossa?"
"Yksi pataljoona ja kaksi pikatykkiä", vastasi sotaministeri.
Presidentti asteli kerran lattian poikki. Hän oli tottunut päättämään nopeasti. "Yksi prikaati onnistuisi aivan varmasti", hän sanoi. Hän teki toisen kierroksen. "Lähettäkää heti rautateitse kaksi kaartinpataljoonaa Lorenzoon." Sorrento, joka oli ottanut esille muistikirjansa, alkoi kirjoittaa. "Kaksi kenttäpatteria", sanoi presidentti. "Mitkä kaksi sopivat parhaiten, eversti?"
"Ensimäinen ja toinen", vastasi Sorrento. "Ja sitten kaartin keihäsratsuväki."
"Kokonaan?"
"Niin, paitsi minkä tarvitsemme sanansaattajiksi."
"Silloin teille jää vain yksi luotettava pataljoona."
"Tiedän sen", sanoi presidentti. "Se on rohkeata peliä, mutta meillä ei ole muita mahdollisuuksia. Ja nyt pääkaupungin linjarykmentit? Mitkä ovat pahimpia?"
"Kolmas, viides ja yhdestoista ovat tuottaneet meille eniten harmia."
"Hyvä; me toimitamme ne pois täältä. Ne saavat marssia tänään Lorenzoon päin ja pysähtyä jossain kahden peninkulman päässä kaupungista, ollakseen varajoukkona. No niin, kenet määräämme johtajaksi?"
"Rollo on vanhin upseeri."
"Tyhmeliini, oikea puuhevonen ja kerrassaan vanhanaikainen!" huusi presidentti.
"Typerä, mutta vakava", sanoi Sorrento. "Voitte olla varma siitä, ettei hän antaudu mihinkään loistaviin yrityksiin; hän tekee, mitä käsketään, eikä sen enempää."
Molara mietti tätä suurenmoista sotilaallista hyvettä. "No hyvä; me annamme varajoukon hänen komennettavakseen; ei sen kuitenkaan tarvitse ryhtyä taistelemaan. Mutta se toinen tehtävä, se on toista laatua; se pitäisi Brienzin saada."
"Miksi ei Droganin?" ehdotti sotaministeri.
"Drogan on hyvä soittoniekka", huomautti Miguel.
"Hän soittaa kitaraa — se sointuu kauniilta." Presidentti nyökäytti päätään kiittävästi.
"Ja hänellä on suurenmoinen kokki", lisäsi Sorrento.
"Ei", virkkoi Molara, "tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Minä en voi ottaa huomioon ennakkoluulojani sen enempää kuin teidänkään; hän ei ole sopiva mies."
"Hyvä esikunta pitäisi kyllä huolen hänestä; hän on varsin sovinnollinen ja helposti johdettavissa. Ja me olemme läheisiä ystäviä; monet oivat päivälliset —"
"Ei, eversti, se ei hyödytä; minä en voi. Onko paikallaan, että juuri nyt, kun niin suuri panos on pelissä, kun minun on uskallettava maineeni, mahdollisuuteni, yksinpä henkenikin, onko paikallaan, että minä luovutan tärkeän tehtävän sellaisten perusteiden mukaan? Jos ansiot olisivat samanlaiset, silloin tekisin teille mieliksi; mutta Brienz on parempi mies. Sitä paitsi", hän lisäsi, "hänellä ei ole inhoittavaa vaimoa". Sorrento näytti tavattoman pettyneeltä, mutta ei sanonut mitään. "No, se asia on siis ratkaistu", päätti presidentti; "yksityiskohdat jätän teidän huoleksenne. Te saatte nimittää esikunnan, kaiken muun; mutta joukkojen on lähdettävä liikkeelle puolenpäivän aikaan. Haluan itse puhua niille asemalla."
Sotaministeri kumarsi ja poistui leppyneenä, että presidentti oli jättänyt hänen ratkaistavikseen alemmat nimitykset.
Molara katsahti epäillen sihteeriinsä. "Eikö ole muita tehtäviä?
Eivätkö pääkaupungin vallankumoukselliset ole liikahtaneet?"
"Heistä ei ole kuulunut hiiskaustakaan; emme voi syyttää heitä mistään."
"Mahdollisesti tämä on tullut heillekin yllätyksenä; heidän suunnitelmansa eivät ole vielä kypsyneet. Minä vangitutan heidät heti kun täällä yritetään julkisesti väkivaltaa tai kapinaa. Mutta minun täytyy saada todisteita, ei itseäni tyydyttääkseni, vaan maata varten."
"Tämä on kriitillinen hetki", sanoi sihteeri. "Jos kapinan johtajat saatettaisiin huonoon valoon, jos heidät voisi tehdä naurettaviksi tai vilpillisiksi, niin se vaikuttaisi voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen."
"Minä luulin", vastasi Molara, "että kenties saisimme jotakin vihiä heidän suunnitelmistaan."
"Te kerroitte minulle, että hänen armonsa on suostunut tiedustelemaan näitä asioita herra Savrolalta."
"Minusta on vastenmielistä sallia heidän joutua tuttavalliseen seurusteluun keskenään; se voisi olla vaarallista."
"Sen voisi tehdä perin vaaralliseksi Savrolalle."
"Miten niin?"
"Olen jo huomauttanut siitä teille, kenraali."
"Tarkoitatko sitä, mistä kielsin sinua puhumasta?"
"Juuri sitä."
"Ja tämäkö olisi se oikea hetki?"
"Nyt se on tehtävä, jos milloinkaan."
Syntyi äänettömyys, jonka jälkeen kumpikin ryhtyi päivän toimiin.
Puolentoista tunnin ajan molemmat työskentelivät uutterasti. Sitten
Molara puhkesi puhumaan. "Minua inhottaa ryhtyä sellaiseen, se on
saastainen teko."
"Mikä on välttämätöntä, se on välttämätöntä", sanoi sihteeri ytimekkäästi. Presidentti oli vastaamaisillaan, kun huoneeseen astui kirjuri tuoden salamerkkisähkösanoman selityksineen. Miguel otti sen häneltä, luki ja ojensi päämiehelleen, sanoen töykeästi: "Ehkä tämä jouduttaa teidän päätöstänne."
Presidentti luki viestin, ja lukiessa hänen muotonsa muuttui kovaksi ja julmaksi. Se oli Turgan poliisipäälliköltä, lyhyt, mutta hirvittävä tieto; sotamiehet olivat siirtyneet kapinallisten puolelle ammuttuaan ensin upseerinsa.
"No niin", virkkoi Molara lopulta, "minun täytyy pyytää sinua seuraamaan minua tänä iltana hyvin tärkeälle retkelle. Otan mukaan myöskin adjutantin."
"Niin", arveli sihteeri, "todistajat ovat tarpeen."
"Minä aion varustaa mukaani aseen."
"Se on kyllä suotavaa, mutta vain uhkaukseksi, vain uhkaukseksi", sanoi sihteeri vakavasti. "Hän on liian voimakas väkivaltaisesti kohdeltavaksi; kansa nousisi tuossa tuokiossa."
"Tiedän sen", vastasi presidentti lyhyesti; ja sitten hän lisäsi hurjan katkerana: "Muutoin ei meillä olisikaan mitään vaikeuksia."
"Ei vähintäkään", sanoi Miguel ryhtyen jälleen kirjoittamaan.
Molara nousi ja lähti etsimään Lucilia, niellen inhon ja vastenmielisyyden, jota hän ei voinut olla tuntematta. Hän oli tehnyt päätöksensä; taistelu ylivallasta asetti hänet kenties erikoisasemaan, ja sitä paitsi siihen sisältyi jonkin verran kostoa. Häntä halutti nähdä ylpeä Savrola ryömimässä maassa armoa anoen. Kaikki miehet, jotka olivat pelkkiä politikoitsijoita, olivat fyysillisesti pelkureita; kuoleman kammo lamauttaisi hänen kilpailijansa kokonaan.
Lucil oli vielä salongissaan, kun hänen puolisonsa astui sisään. Hän loi tulijaan levottoman katseen. "Mitä on tapahtunut, Antonio?"
"Suuri joukko vallankumouksellisia on marssinut rajan poikki, rakkaani. Turgan linnake on luopunut vihollisen puolelle ja surmannut upseerinsa. Loppu häämöttää jo näkyvissä."
"Se on kamalaa", virkkoi Lucil.
"Lucil", sanoi presidentti harvinaisen hellästi, "yksi mahdollisuus on jäljellä. Jos sinä saisit selville, mitä kiihotustyönjohtajat tässä kaupungissa aikovat tehdä, jos voisit saada Savrolan näyttämään korttinsa, niin kykenisimme ehkä säilyttämään asemamme ja voittamaan viholliset. Voitko — tahdotko tehdä sen?"
Lucilin sydän hätkähti. Siinä oli vielä mahdollisuus. Hän voisi tuhota koko suunnitelman ja samalla tinkiä Savrolalle armoa; hän voisi yhä hallita Lauraniassa ja — vaikka tämän ajatuksen hän tukahduttikin heti — pelastaa rakastamansa miehen. Hänen tiensä olisi selvä; hänen oli hankittava tietoja ja myytävä ne miehelleen Savrolan hengen ja vapauden hyväksi. "Minä koetan", hän sanoi.
"Minä tiesin, ettet jättäisi minua pulaan, rakkaani", sanoi Molara.
"Mutta aika on täpärällä; käy tänä iltana tapaamassa häntä kotosalla.
Kyllä hän ihan varmaan kertoo sinulle. Sinulla on miehet vallassasi,
sinä onnistut kyllä."
Lucil mietti. Itselleen hän sanoi: "Minä pelastan valtion ja autan miestäni"; ja tuo itse lisäsi: "Sinä tapaat hänet uudelleen". Sitten hän puhui ääneen. "Minä käyn tänä iltana."
"Rakkaani, olen aina luottanut sinuun", sanoi presidentti; "en unohda koskaan sinun uhrautumistasi".
Sitten hän riensi tiehensä tuntien musertavaa katumusta — ja häpeää.
Hän oli todellakin saanut nöyrtyä voittaakseen.
XIV LUKU
Armeija
Lauranian tasavallan sotavoimien tehtävänä oli suojella alueita vihollisten hyökkäyksiltä ja pitää yllä sisäistä järjestystä ja lakia, mutta se oli jo ammoin rajoitettu niin vähäiseksi, ettei suinkaan yllyttänyt hautomaan suuria valloitussuunnitelmia eikä sekaantumaan ärsyttävästi naapurivaltioiden asioihin. Neljä ratsuväkirykmenttiä, kaksikymmentä jalkaväkipataljoonaa ja kahdeksan kenttäpatteria muodostivat vakinaisen armeijan. Sen lisäksi oli vielä tasavallan kaarti, johon kuului rykmentti keihäsratsuväkeä ja kolme voimakasta pataljoonaa kokenutta vanhaa jalkaväkeä; nämä tukivat kurillaan hallituksen valtaa ja komeudellaan sen arvokkuutta.
Suuri pääkaupunki, joka voitti varakkuudellaan, väkiluvullaan ja levottomuudellaan kaikki maaseutukaupungit yhteen laskettuina, oli saanut varuskunnakseen kaartin ja puolet koko armeijasta. Muut osastot olivat hajallaan vähäisissä maaseutupaikoissa ja rajalla.
Kaikki presidentin yritykset säilyttää sotaväen suosio olivat osoittautuneet turhiksi. Vallankumousliike oli levinnyt nopeasti armeijan keskuuteen, niin että se oli nyt kauttaaltaan kuohuksissa ja upseerit tunsivat, että heidän käskyjään toteltaisiin vain sikäli kuin ne olivat sotamiehille mieleisiä. Kaartin laita oli toisin. Sen miehistä olivat melkein kaikki ottaneet osaa äskeiseen sotaan ja rynnänneet voittoon presidentin johtamina. He kunnioittivat entistä päällikköään ja luottivat häneen, ja hänkin puolestaan osoitti heille kunnioitusta ja luottamusta; juuri tämä erikoinen suosio saattoikin olla yhtenä syynä siihen, miksi muu sotaväki oli hänestä vieraantunut.
Suurimman osan tätä kaartia aikoi Molara nyt kovassa hädässään lähettää hyökkääjiä vastaan. Hän tiesi kyllä, kuinka vaarallista oli luopua ainoasta joukosta, johon saattoi luottaa, jos nimittäin pääkaupunkikin nousisi kapinaan; mutta hyökkääjät täytyi mistä hinnasta hyvänsä pysähdyttää, ja vain kaarti kykeni ja suostui suorittamaan sen tehtävän. Hän jäisi melkein yksikseen keskelle väestöä, joka häntä inhosi, kaupunkiin, jota hän oli hallinnut rautakourin; puolustajina hänellä olisi vain kapinallista sotaväkeä. Se ei tuntunut houkuttelevalta, mutta vain sellaisin keinoin menestys oli mahdollinen. Se ilmaisi luottamusta, joka teeskenneltynäkin saattoi vaikuttaa epäröiviin ratkaisevasti ja herättää vihamiehissä arveluja; ja tässä oli lisäksi kysymyksessä mitä pakottavin tapaus, joka presidentin kaikkein ensinnä tuli ottaa huomioon. Hän ei epäillyt niiden joukkojen kykyä, mitkä oli lähettänyt hajoittamaan, ehkäpä tuhoamaankin roskaväkeä, joka oli tunkeutunut rajan poikki. Ainakin tuon vaaran hän oli saanut menettelyllään torjutuksi. Kahden päivän perästä olisi laivasto jo paikalla, ja sen tykkien turvissa hänen hallituksensa voisi jatkua pelättynä ja kunnioitettuna. Sitä ennen hänen oli kestettävä pulmallinen tilanne, josta hän kuitenkin toivoi suoriutuvansa osaksi oman persoonallisuutensa voimalla, osaksi sen naurettavuuden ja ylenkatseen avulla, johon aikoi syöstä hirvittävän kilpailijansa.
Täsmälleen kello yksitoista hän lähti virkahuoneestaan pukeutuakseen kenraalin täyteen univormuun; hän tahtoi joukkojen katselmuksessa muistavan, että hänkin oli soturi ja mies, joka oli ollut usein mukana taisteluissa.
Ovella tervehti häntä luutnantti Tiro peräti hämmentyneenä. "Herra presidentti", hän sanoi, "sallitteko minun lähteä eskadroonani kanssa rintamalle? Täällä ei minulla ole mitään toimitettavaa."
"Päinvastoin", vastasi presidentti, "te saatte täällä paljonkin toimitettavaa. Teidän täytyy jäädä tänne."
Tiro kalpeni. "Minä pyydän teitä, herra presidentti, sallikaa minun lähteä", hän sanoi vakavana. "Mahdotonta — tarvitsen teitä täällä."
"Mutta, herra —"
"Oh, kyllä tiedän", virkkoi Molara kärsimättömänä, "te haluatte tulla ammutuksi. Jääkää tänne, lupaan, että saatte kuulla kylliksenne luotien vinkuvan, ennenkuin tästä selvitään." Hän kääntyi lähteäkseen, mutta nuoren upseerin kasvoille leviävä katkeran pettymyksen ilme saattoi hänet pysähtymään. "Sitä paitsi", hän lisäsi omaksuen tuon viehättävyyden, jota useimmat suuret miehet voivat tarpeen tullen käyttää, "minä tarvitsen teitä erääseen vaikeaan ja peräti vaaralliseen tehtävään. Olen valinnut juuri teidät siihen."
Luutnantti ei sanonut enempää, mutta hän tunsi vain puolinaista lohdutusta. Hän ajatteli apeana vihantaa maaseutua, välkkyviä peitsiä, kiväärien paukkinaa ja sodan kaikkia mielenkiintoisia seikkoja ja iloja. Hän ei saisi kokea mitään; hänen ystävänsä pääsisivät mukaan, mutta hän ei saisi jakaa vaaroja heidän kanssaan. Perästä päin he juttelisivat seikkailuistaan, eikä hän voisi laisinkaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa; vieläpä he nauraisivatkin hänelle, joka vietti päivänsä palatsin "kotikissana", pelkästään koristeena. Ja hänen murehtiessaan etäältä kajahtava toitotus viilsi häntä kuin ruoskan siima. Presidentti riensi pukeutumaan, ja Tiro laskeutui portaita alas määrätäkseen hevoset satuloitaviksi.
Molara oli pian valmiina ja liittyi adjutanttinsa seuraan palatsin portailla. Vähäisen saattueen seuraamina he ratsastivat rautatieasemalle, sivuuttaen matkalla murjottavia ihmisryhmiä, jotka tuijottivat heihin röyhkeästi, vieläpä sylkäisivätkin maahan osoittaakseen vihaansa ja inhoansa.
Tykistö oli jo lähetetty matkalle, mutta muu sotaväki ei ollut vielä päässyt junaan, kun presidentti saapui. Se järjestettiin nyt aukeamalle aseman edustalle. Eversti Brienz, joka johti koko joukkoa, istui ratsun selässä sen edessä. Hän lähestyi tervehtien; soittokunta viritti tasavallan hymnin, ja jalkaväki teki kunniaa kalskahtavin asein ja täsmällisesti. Presidentti osoitti huomaavansa tämän kunnioituksen ja tarkkuuden, ja kun kiväärit olivat sitten lentäneet olalle, hän ratsasti rivejä kohti.
"Teillä on oivallinen sotajoukko, eversti Brienz", hän sanoi kääntyen everstin puoleen, mutta puhuen niin kovaa, että sotaväki sen kuuli. "Teidän taitavuutenne ja tämän joukon urhoollisuuden turviin uskoo tasavalta asiansa, ja se tekee tämän täydellä luottamuksella." Sitten hän kääntyi sotaväkeen päin: "Soturit, muutamat teistä muistanevat päivän, jolloin minä pyysin teitä ponnistamaan maanne ja kunnianne puolesta; Soraton nimen on historia antanut sille voitolle, joka oli teidän vastauksenanne minun pyyntööni. Sen jälkeen me olemme levänneet rauhassa ja turvassa niiden laakerien suojaamina, jotka seppelöivät teidän pistimenne. Nyt, vuosien kuluttua, herjaa näitä voitonmerkkejä roskaväki, jonka selän te olette niin usein saaneet nähdä. Ottakaa pois vanhat laakerinne, kaartin soturit, ja voittakaa uudet kirkkain teräksin. Jälleen minä pyydän teitä suorittamaan suuria tekoja, ja katsellessani rivejänne minun on mahdoton epäillä ettei se onnistu teille. Jääkää hyvästi, minun sydämeni lähtee teidän mukaanne; toivoisin olevani teidän johtajanne!"
Hän puristi Brienzin ja vanhimpien upseerien kättä sotaväen raikuvasti hurratessa; muutamat sotamiehistä tunkeutuivat esiin rivistään päästäkseen häntä lähemmäksi, toiset taasen kohottivat pistimillään lakkinsa ilmaan sotaisen innostuksen valtaamina. Mutta eläköön-huutojen tauottua kuului katselevasta väkijoukosta pitkä, sekasointuinen ivan ulvonta, joka äsken oli hukkunut hälinään — se tuntui uhkaavalta lisäykseltä!
Sillä välin järjestettiin kaupungin toisessa päässä reserviarmeijaa liikekannalle, ja tällöin ilmeni jyrkkä vastakohta kaartin lojaalisuuden ja kurin sekä linjarykmenttien tyytymättömyyden välillä.
Kasarmeissa vallitsi pahaa ennustava hiljaisuus. Sotamiehet käyskentelivät nyrpeinä ja äreinä, tuskin viitsien ruveta sullomaan laukkujaan marssin varalta. Muutamia maleksi ryhmissä harjoituskentällä ja pylväikössä, joka kiersi heidän asumuksiaan; toisia istuskeli happamina lavitsoillaan. Vaikeata on murtaa kuria, kun siihen on tottunut, mutta nyt miehet koettivat karaista itseään siihen.
Nämä oireet eivät jääneet huomaamatta upseereilta, jotka levottomina ja jännittyneinä odottivat paraatihetkeä.
"Älkää ahdistelko heitä", oli Sorrento sanonut eversteille, "kohdelkaa heitä lievästi". Ja eversteistä oli jokainen vakuuttanut, että hän takaisi hengellään miestensä uskollisuuden. Siitä huolimatta arveltiin viisaimmaksi koettaa ensin yhteen osastoon nähden, miten käsky vaikuttaisi, ja yhdestoista rykmentti sai siis ensimmäisenä käskyn lähteä liikkeelle.
Torvet törähtivät reippaasti ja raikuvasti, ja kiinnittäen miekkaa vyölleen ja vetäen hansikkaita käsiinsä upseerit riensivät kukin komppaniansa luo. Tottelisivatko miehet kutsua? Selviydyttäisiinkö tästä? He odottivat levottomina. Sitten sotamiehet rupesivat kaksin ja kolmin kompuroimaan ulos ja alkoivat järjestyä riveihin. Lopulta komppaniat olivat täysiä, nimittäin riittävässä määrin, sillä useita miehiä oli jäänyt pois. Upseerit tarkastivat osastojaan. Tämä oli surkea paraati; varusteet olivat kiillottamattomat, univormut huolimattomasti kiinnitetyt, ja miehet näyttivät kauttaaltaan perin veltoilta. Mutta näihin seikkoihin ei pantu huomiota, ja rivien ohi kulkiessaan luutnantit keksivät yhtä ja toista sukkelaa, minkä he ystävällisesti sanoa tokaisivat miehilleen. Heidät otettiin kuitenkin vastaan masentavan äänettöminä, eikä sitä äänettömyyttä suinkaan aiheuttanut kuri tai kunnioitus. Hetken kuluttua kajahtivat torvet, komppaniat alkoivat marssia yhteiselle paraatikentälle, ja pian oli koko rykmentti järjestetty kasarmiaukion keskelle.
Eversti istui ratsunsa selässä virheettömässä asussa ja adjutanttinsa seuraamana. Hän katseli tyynenä edessä ojentuvia rivejä, eikä mikään hänen käytöksessään ilmaissut sitä hirvittävää jännitystä, joka oli vallannut hänen mielensä ja pingotti jokaista hermoa. Adjutantti ratsasti rintamaa pitkin keräten raportteja. "Kaikki saapuvilla", sanoivat komppanian päälliköt, mutta kaikki eivät kyenneet hillitsemään ääntään värisemästä. Sitten hän palasi everstin luo ja sijoittui paikalleen. Eversti katsoi rykmenttiinsä ja rykmentti everstiinsä.
"Asentoon!" hän huusi, ja sotamiehet suoristuivat aseiden kalistessa. "Neljä miestä riviin — eteenpäin mars!" Käsky kajahti selvänä. Kymmenkunta sotamiestä lähti vaistomaisesti liikkeelle — astui pari askelta — katsahti ympärilleen ja hiipi takaisin paikalleen. Toiset eivät siirtyneet askeltakaan. Seurasi pitkällinen ja kauhistuttava hiljaisuus. Everstin kasvot kävivät harmaiksi. "Soturit", hän sanoi, "olen antanut teille käskyn; ajatelkaa rykmentin mainetta. Neljä miestä riviin — mars!" Tällä kertaa ei yksikään mies liikahtanut. "Entiseen asentoon", hän karjaisi epätoivoisena, vaikka käsky olikin aivan tarpeeton. "Pataljoona eteenpäin neliöittäin. Joutuin — mars!"
Pataljoona pysyi paikallaan.
"Kapteeni Lecomte", sanoi eversti, "mikä on sen miehen nimi, joka seisoo teidän komppanianne oikealla sivustalla?"
"Kersantti Balfe, herra eversti", vastasi upseeri.
"Kersantti Balfe, minä käsken teidän astua eteenpäin. Joutuin — mars!"
Kersantti vapisi mielenliikutuksesta, mutta jäi paikalleen.
Eversti avasi laukkunsa ja otti esiin revolverinsa. Hän katseli sitä huolellisesti, ikäänkuin tutkiakseen, oliko se hyvin puhdistettu; sitten hän veti hanan vireeseen ja ratsasti aivan lähelle kapinoitsijaa. Kymmenen jalan päähän jouduttuaan hän pysähtyi ja tähtäsi. "Joutuin — mars!" hän sanoi matalalla uhkaavalla äänellä.
Ilmeisesti oli koittanut ratkaiseva hetki, mutta samassa tuokiossa Sorrento, joka kasarmin portin holvikäytävään piiloutuneena oli tarkannut asiain kulkua, ratsasti aukiolle ja antoi hevosensa nelistää sotamiehiä kohti. Eversti laski revolverinsa.
"Hyvää huomenta", virkkoi sotaministeri.
Upseeri sovitti aseen paikalleen ja teki kunniaa.
"Onko rykmentti valmis lähtemään liikkeelle?" ja sitten, ennenkuin kukaan ennätti vastata, hän lisäsi: "Oivallinen paraati, mutta tänään teidän ei tarvitsekaan lähteä. Presidentti toivoo, että miehet saavat levätä yönsä kunnollisesti, ennenkuin aloittavat retkensä, ja haluaa", hän korotti ääntään, "että he saavat tyhjentää maljan tasavallan menestykseksi ja sen vihollisen perikadoksi. Te voitte päästää heidät menemään, eversti."
"Kasarmiin", sanoi eversti, joka ei uskaltanut vaatia edes hajaantumistoimitusta säännönmukaisesti tapahtuvaksi.
Paraati päättyi. Järjestyneet rivit sekaantuivat laumaksi, ja sotamiehet alkoivat siirtyä kasarmejaan kohti. Vain upseerit jäivät jäljelle.
"Minä olisin ampunut hänet seuraavassa silmänräpäyksessä", sanoi eversti.
"Yhtä miestä ei kannata ampua", vakuutti Sorrento, "se vain saattaisi heidän raivostumaan. Minä toimitan huomisaamuksi tänne pari pikatykkiä; saamme sitten nähdä, kuinka käy."
Hän kääntyi äkkiä sotkuisena myrskynä kaikuvien eläköönhuutojen keskeyttämänä. Sotamiehet olivat jo ennättäneet melkein kasarmeihin asti; muuan mies oli nostettu toisten olkapäille, ja heitä ympäröivät muut lakkejaan heilutellen, kiväärejään ravistellen ja hurjasti hurraten.
"Siinä on kersantti", virkkoi eversti.
"Niinpä näen", sanoi Sorrento katkerasti. "Luullakseni erittäin suosittu mies. Onko teillä monta sellaista aliupseeria?" Eversti ei vastannut. "Hyvät herrat", virkkoi sotaministeri upseereille, jotka viivyttelivät aukiolla; "neuvoisin teitä siirtymään asuntoihinne. Täällä te olette varsin viekottelevia maalitauluja, ja luullakseni teidän rykmenttinne on erikoisen taitava ampumaan. Eikö totta, eversti?"
Tämän pistopuheen päästettyään hän ratsasti tiehensä sydän täynnä harmia ja levottomuutta. Mutta Lauranian yhdennentoista jalkaväki-rykmentin upseerit vetäytyivät kotiinsa peittääkseen häpeäänsä ja varustautuakseen vaaraa kohtaamaan.
XV LUKU
Yllätyksiä
Päivä oli ollut Savrolalle työteliäs ja kiihottava. Hän oli tavannut puoluetoverinsa, antanut määräyksiä, hillinnyt malttamattomia, kannustanut heikkoja, rohkaissut arkailevia. Kaiken päivää oli hänelle saapunut viestejä ja tietoja sotamiesten käyttäytymisestä. Kaartin lähtö ja varajoukkojen kieltäytyminen lähtemästä olivat yhtä tervetulleita uutisia. Salaliitto oli nyt niin monen henkilön tiedossa, että hänestä tuntui mahdottomalta pitää sitä salassa hallituksen asiamiehiltä. Kaikesta hän tunsi, että hetki oli koittanut. Koko se huolellisesti laadittu suunnitelma, jonka hän oli rakentanut, oli pantu täytäntöön. Jännitys oli ollut ankara, mutta viimein olivat kaikki valmistelut suoritetut, ja vallankumouksellisen puolueen koko voima oli kerätty lopulliseen kamppailuun. Godoy, Renos ja toiset olivat kokoontuneet raatihuoneelle, mistä väliaikainen hallitus oli julistettava päivän koittaessa. Moret, jonka velvollisuudeksi oli annettu kutsua kansa aseisiin, opasti asiamiehiään kotonaan ja järjesteli toimenpiteitä julistuksen levittämiseksi. Kaikki oli valmiina. Johtaja, josta kaikki riippui, jonka aivot olivat luoneet, jonka sydän oli sytyttänyt tämän suuren salaliiton, lepäsi nyt nojatuolissaan. Hän tarvitsi ja kaipasi hetkisen lepoa ja tyyntä harkintaa tarkastellakseen suunnitelmiaan, etsiäkseen laiminlyöntejä, terästääkseen hermojaan.
Takassa paloi pieni kirkas tuli, ja sen ympärillä näkyi poltetun paperin tuhkaa. Tunnin ajan hän oli ravinnut liekkejä. Yksi vaihe hänen elämässään oli päättynyt: toinen saattoi koittaa, mutta ensin oli hyvä suoriutua selväksi edellisestä. Ystävien — kuolleiden tai vieraantuneiden — kirjeet, onnittelukirjeet, joiden ylistelyt olivat kannustaneet nuorukaisen kunnianhimoa; kuuluisien miesten ja eräiden kauniiden naisten kirjeet — kaikki olivat joutuneet samaan kohtaloon. Miksi säilyttää noita papereita kylmän jälkimaailman uteliaan silmän varalle? Jos hän hukkuisi, silloin maailma saisi unohtaa hänet, vähät siitä; jos hän jäisi henkiin, silloin hänen elämänsä kuuluisi tästä lähtien historioitsijan tutkimuspiiriin. Yksi ainoa kirje, joka oli säästynyt yleisestä tuhosta, sijaitsi vielä pöydällä hänen vierellään. Se oli se, jonka Lucil oli liittänyt hovitanssiaiskutsuun, ainoa minkä hän koskaan oli saanut häneltä.
Hypistellessään sitä sormissaan hän antoi ajatustensa vaeltaa elämän ankarasta todellisuudesta tuon sukulaissielun ja suloisen muodon vaiheille. Sekin episodi oli päättynyt. Heidän välillään oli muuri. Mikä hyvänsä tulikin kapinan tulokseksi, niin Lucil oli joka tapauksessa menetetty, ellei — ja tuo kauhistuttava ellei kantoi kohdussaan niin hirvittävän kurjia vihjauksia, että hänen mielensä kavahti sitä, samoin kuin ihmisen käsi vetäytyy erilleen jostain saastaisesta esineestä, jota se huomaamatta on koskettanut. Oli olemassa rikoksia, rikoksia koko ihmiskuntaa kohtaan, syntejä itse elämää vastaan, joiden polttomerkki säilyisi kautta kuolemankin ja jolle sai anteeksiannon vain täydellisestä tuhoutumisesta. Ja kuitenkin hän vihasi Molaraa hurjan katkerasti; eikä hän välittänyt enää salata itseltään todellista syytä. Muistaessaan tämän syyn hänen mielensä leppyi leppoisemmaksi. Saisiko hän koskaan enää nähdä Lucilia? Yksinpä nimen sointukin viehätti häntä; "Lucil", hän kuiskasi murheellisena.
Ulkopuolelta kuului nopeata astuntaa, ovi avautui ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän hypähti seisomaan mykkänä hämmästyksestä.
Lucil näytti olevan kiusallisesti ymmällä. Hänellä oli suoritettavana varsin arkaluontoinen tehtävä. Hän ei edes tietänyt omaa mieltään eikä välittänytkään päästä selville siitä. Se tapahtui puolison tähden, hän virkkoi itsekseen; mutta sanat syyttivät häntä valheesta. "Tulin kertoakseni teille, etten ole ilmaissut teidän salaisuuttanne."
"Tiedän sen — en pelännytkään sitä", vastasi Savrola.
"Mistä te sen tiedätte?"
"Minua ei ole vielä vangittu."
"Ei, mutta hän epäilee."
"Mitä?"
"Että te vehkeilette tasavaltaa vastaan."
"Oh!" huudahti Savrola varsin huojentuneena; "hänellä ei ole mitään todisteita."
"Huomenna hänellä saattaa olla."
"Huomenna se on liian myöhäistä."
"Liian myöhäistä?"
"Niin", sanoi Savrola; "leikki alkaa tänä yönä". Hän veti esiin kellonsa; se oli neljänneksen vailla yksitoista.
"Kello kahdeltatoista saatte kuulla hätäkellojen soivan. Istukaahan, niin saamme puhella."
Lucil istuutui koneellisesti.
"Te rakastatte minua", virkkoi Savrola tasaisella äänellä, katsellen häntä tyynesti ja ikäänkuin koko kysymys heidän keskinäisestä suhtautumisestaan olisi ollut pelkästään sielutieteellinen probleema. "Ja minä rakastan teitä." Ei kuulunut vastausta; hän jatkoi: "Mutta meidän täytyy erota. Tässä maailmassa me olemme erotetut, enkä minä käsitä, miten muuri saataisiin murretuksi. Koko elämäni olen ajatteleva teitä; ei yksikään toinen nainen voi koskaan täyttää tyhjää paikkaanne. Kunnianhimoisia pyrkimyksiä minulla on yhä vielä, minulla on ollut niitä aina; mutta rakkautta minä en ole tunteva, tai sitten olen tunteva sitä vain mieliharmikseni ja toivottomasti. Minä karkoitan sen luotani, ja tästä lähtien minun tunteeni saavat olla yhtä elottomia kuin nuo palaneet paperit. Entä te — unohdatteko te? Muutaman tunnin kuluttua voin olla hengetönnä; jos niin käy, älkää heittäytykö silloin surun valtaan. Minä en tahtoisi tulla muistetuksi sen tähden, mitä olen ollut. Jos olen tehnyt jotakin, joka voi saada maailman onnellisemmaksi, iloisemmaksi, mukavammaksi, muistelkoot ihmiset silloin työtäni. Jos olen lausunut ajatuksen, joka meidän olemassaolomme vaiheiden yläpuolelle kohoten voi tehdä elämän kirkkaammaksi tai kuoleman vähemmän synkäksi, sanokoot ihmiset silloin: 'Hän sanoi niin' tai 'hän teki näin'. Unohdettakoon mies; muistettakoon kenties hänen työtään. Muistakaa tekin, että olette tuntenut sielun, jossakin maailmankaikkeuden arvoitusten keskellä, joka oli teidän oman sielunne täydennys; ja unohtakaa sitten. Kutsukaa uskontonne avuksi; aavistakaa unohduksen hetken koittavan; eläkää ja jättäkää menneisyys sikseen. Voitteko tehdä niin?"
"En milloinkaan", vastasi Lucil intohimoisesti. "Teitä en unohda milloinkaan!"
"Me olemme vain vaivaisia filosofeja", Savrola sanoi. "Tuska ja rakkaus tekevät pilkkaa meistä ja kaikista teorioistamme. Me emme kykene voittamaan itseämme emmekä kohoamaan oman tilamme yläpuolelle."
"Miksi me koettaisimmekaan?" Lucil kuiskasi katsellen häntä kiihkein silmin.
Hän näki ja vapisi. Sitten vaiston vallatessa hänet hyökyaaltona, Savrola huudahti: "Hyvä Jumala, kuinka minä rakastan teitä!" Ja ennenkuin Lucil ennätti tehdä päätöstä tai edes tajuta omaa mieltään, he olivat suudelleet toisiaan.
Oven ripa kääntyi äkkiä. Molemmat kavahtivat erilleen. Ovi avautui ja presidentti ilmestyi kynnykselle. Hän oli siviilipuvussa ja salasi oikeata kättään selkänsä takana. Miguel seurasi häntä käytävän pimennosta.
Hetken ajan huoneessa vallitsi hiljaisuus. Sitten Molara puhkesi puhumaan raivoisalla äänellä: "Vai niin, herra, te käytte minun kimppuuni tälläkin tavalla — pelkuri ja konna!" Hän kohotti kättään ja tähtäsi revolverilla suoraan viholliseensa.
Tuntien maailman murtuneen kappaleiksi Lucil kaatui kauhun jähmetyttämänä sohvalle. Savrola nousi ja asettui rohkeana presidentin eteen. Silloin Lucil havaitsi, kuinka urhea mies hän oli, sillä näin tehdessään Savrola onnistui pääsemään aseen ja hänen itsensä väliin. "Laskekaa aseenne", Savrola virkkoi lujalla äänellä; "saatte tyydyttävän selityksen".
"Minä lasken sen vasta sitten", sanoi Molara, "kun olen surmannut teidät."
Savrola mittasi välimatkaa katseillaan. Ennättäisikö hän kumartua aseen alle? Sitten hän vilkaisi pöydälle, missä hänen oma revolverinsa oli. Hän suojasi Lucilia, ja päätti jäädä paikalleen.
"Maahan polvillesi ja rukoile armoa, senkin koira; maahan tai minä ammun pääsi mäsäksi!"
"Olen aina koettanut halveksia kuolemaa, ja teitä minä olen aina onnistunut halveksimaan. En kumarra kummallekaan."
"Saammepa nähdä", sanoi Molara hammasta purren. "Minä lasken viiteen — yksi!"
Syntyi äänettömyys. Savrola katsoi revolverin piippuun, kiiltävän teräsrenkaan ympäröimään mustaan aukkoon; sen ympärillä oli kaikki muu häipynyt näkymättömäksi.
"Kaksi!" laski presidentti.
Hänen oli siis kuoltava — hän häviäisi pois tämän maan pinnalta, kun tuo musta aukko leimahtaisi liekkiin. Hän odotti saavansa laukauksen suoraan päin silmiä; toisella puolen hän ei nähnyt mitään — vain täydellisen tuhoutumisen — mustan, sysimustan yön.
"Kolme!"
Hän saattoi erottaa revolverin piipun rihlauksen; uurteet häämöttivät heikosti. Kerrassaan ihmeellinen keksintö — panna kuula matkallaan kiertämään. Hän kuvitteli sen nävertävän hänen aivojaan hirvittävällä tarmolla. Hän koetti ajatella, takertua filosofiaansa tai uskoonsa ennen viimeistä syöksymistä; mutta hänen ruumiilliset tuntemuksensa olivat liian voimakkaat. Hermoja pisteli sormenpäihin asti, ja veri kohisi suonissa; kämmenet tuntuivat polttavan kuumilta.
"Neljä!"
Lucil hypähti pystyyn ja heittäytyi huudahtaen presidentin eteen.
"Odota, odota!" hän huusi. "Armoa!"
Molara kohtasi hänen katseensa, ja noista silmistä hän luki enemmänkin kuin pelkkää kauhua. Silloin hän lopulta tajusi; hän hätkähti ikäänkuin olisi tarttunut tulikuumaan rautaan. "Hyvä Jumala! se on totta!" hän voihkaisi. "Portto!" hän huusi tyrkäten vaimonsa luotaan ja iski häntä suulle vasemman kätensä selkäpuolella. Lucil kyyristyi huoneen etäisimpään nurkkaan. Molara käsitti nyt kaiken. Ase oli kääntynyt käyttäjäänsä vastaan. Hurja raivo valtasi hänet ja järkytti häntä niin, että kurkkua kouristi. Vaimo hylkäsi hänet, valta liukui hänen käsistään; kilpailija, vihollinen, mies jota hän sielunsa syvimmästä vihasi, pääsi kaikkialla voitolle. Tämä oli käynyt satimeen, mutta vain varastaakseen syötin; mutta pakoon ei hän pääsisi. Ymmärtäväisyydellä ja elämän rakkaudella oli rajansa. Hänen suunnitelmansa, hänen toiveensa, kostoa huutavan väkijoukon melu, kaikki häipyi hänen mielestään. Kuolema tasoittaisi heidän pitkän tilinsä, kuolema joka ratkaisi kaiken — juuri tässä silmänräpäyksessä. Mutta hän oli ollut sotilas ja toimi aina käytännöllisesti. Hän alensi revolveria ja jännitti sen vireeseen; yksi ainoa puristus tekisi onnistumiseen vieläkin varmemmaksi; sitten hän tähtäsi tarkoin.
Huomaten ratkaisevan hetken tulleen Savrola kyyristyi ja heittäysi eteenpäin.
Presidentti laukaisi.
Mutta Miguelin valpas äly oli tajunnut tilanteen muuttuneen, ja hän muisti, minkälaisiksi seuraukset saattoivat muodostua. Hän näki kepposen muuttuneen kaameaksi vakavuudeksi eikä unohtanut roskaväkeä. Hän iski revolverin ylöspäin ja luoti lensi Savrolan ylitse melkein hipaisten häntä.
Savun ja leimahduksen keskellä Savrola karahti vastustajaansa käsiksi ja kaatoi hänet maahan. Molara jäi alle, ja permantoon iskiessään hän pudotti revolverinsa. Toinen sieppasi sen, vääntäysi vapaaksi ja hypähti loitolle maassa viruvasta. Hetkisen hän seisoi siinä vaanien; hänen sydämessään heräsi nälkäinen murhanhimo syyhyttäen liipaisinsormea. Sitten presidentti nousi varsin verkalleen. Kaatuminen oli huumannut hänet; hän nojautui kirjakaappiin ja voihkaisi.
Kadulla kolkutettiin pääoveen. Molara kääntyi päin Lucilia, joka yhä oli kyyrysillään huoneen nurkassa, ja alkoi herjata häntä. Hänen luonteensa halvat, rumat ainekset kuulsivat sen kiilloituksen lävitse, minkä vaihteleva seuraelämä ja suurten asiain johto olivat levittäneet niiden ylle. Hänen sanansa eivät soveltuneet kuultaviksi eivätkä ansainneet tulla muistetuksi; mutta ne pistivät syvälle, ja Lucil vastasi uhmaavasti: "Tiesithän sinä, että minä olin täällä; sinä pyysit minua tulemaan! Sinä olet itse laatinut tämän satimen; vika on sinun!" Molara vastasi likaisella pistopuheella. "Minä olen viaton", huusi Lucil, "vaikka rakastankin häntä, niin silti olen viaton! Miksi sinä pyysit minua tulemaan tänne?"
Savrola alkoi hämärästi tajuta asian. "En tiedä", hän sanoi, "mitä halpamaisuuksia te olette suunnitelleet. Olen tehnyt teille liian paljon vääryyttä ottaakseni verenne vastuulleni; mutta menkää, menkää joutuin! Minä en siedä pitkälle teidän julkeuttanne. Menkää!"
Presidentti alkoi jälleen tyyntyä. "Minä olisin ampunut teidät omin käsin", hän sanoi, "mutta nyt sen saa tehdä plutoona sotamiehiä — viisi sotamiestä ja korpraali".
"Murha kostetaan kummassakin tapauksessa."
"Miksi sinä ehkäisit minua, Miguel?"
"Hän on oikeassa, teidän ylhäisyytenne", vastasi sihteeri. "Se olisi ollut taktillinen virhe."
Virallinen tapa, sanojen laatu, miehen maltillisuus palauttivat presidentin ennalleen. Hän astui ovea kohti, pysähtyi kaapin ääreen ja kaatoi itselleen mielenosoituksellisesti lasin konjakkia. "Takavarikoitu", hän sanoi kohottaessaan sitä valoa kohti, "hallituksen määräyksestä". Hän tyhjensi sen. "Huomenna minä ammutan teidät", hän lisäsi välittämättä siitä, että toisella oli kädessään revolveri.
"Olen tavattavissa raatihuoneella", virkkoi Savrola; "voitte tulla noutamaan, jos uskallatte."
"Kapinaa!" sanoi presidentti. "Pyh, minä poljen sen sammuksiin, ja teidät myöskin, ennenkuin aurinko on mennyt mailleen."
"Juttu voi päättyä toisellakin tavalla."
"Tavalla tai toisella", sanoi presidentti. "Te olette ryöstäneet minulta kunniani; te vehkeilette riistääksenne minulta valtani. Tässä maailmassa ei ole tilaa meille molemmille. Voitte ottaa hempukkanne helvettiin."
Portailta kuului kiireisiä askeleita. Luutnantti Tiro lennätti oven auki, mutta seisahtui äkkiä hämmästyneenä huomatessaan sisällä olijat. "Kuulin laukauksen", hän sanoi.
"Aivan oikein", vastasi presidentti, "sattui pieni tapaturma, mutta onneksi ei tullut mitään vahinkoa. Suvaitkaa seurata minua palatsiin. Miguel, tule!"
"On parasta kiiruhtaa, teidän ylhäisyytenne", sanoi luutnantti. "Tänä iltana on liikkeellä paljon outoa väkeä, ja kadun päähän rakennetaan parhaillaan sulkua."
"Todellakin?" sanoi presidentti. "Meidän täytyy ryhtyä estämään heitä. Hyvää yötä", hän lisäsi Savrolan puoleen kääntyen; "me tapaamme toisemme huomenna ja päätämme silloin keskustelumme."
Mutta revolveri kädessään Savrola katsoi häneen lujasti ja päästi hänet menemään sanaakaan vastaamatta; äänettömyyttä häiritsivät jonkin aikaa vain Lucilin nyyhkytykset. Viimein, kun poistuvat askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin ja katuovi oli sulkeutunut, hän puhui: "Tänne minä en voi jäädä!"
"Ette te voi lähteä palatsiin."
"Mitä minun siis on tehtävä?"
Savrola mietti. "Teidän on parasta jäädä tänne toistaiseksi. Talo on teidän käytettävänänne, ja te saatte olla yksin. Minun täytyy lähteä heti raatihuoneelle; olen jo myöhästynyt — kello on melkein kaksitoista — hetki lähestyy. Sitä paitsi Molara lähettää poliiseja, ja minulla on suoritettavana velvollisuuksia, joita en voi välttää. Tänä yönä kadut ovat liian vaarallisia. Ehkä palaan aamulla."
Murhenäytelmä oli huumannut molemmat. Katkera katumus täytti Savrolan sydämen. Lucilin elämä oli tuhottu — oliko hän siihen syypää? Hän ei voinut sanoa, missä määrin hän oli syyllinen tai syytön; mutta asia jäi muuttumattoman murheelliseksi, saman tekevää kuka oli syyllinen. "Hyvästi", hän sanoi nousten. "Minun täytyy lähteä, vaikka sydän jääkin tänne. Minusta riippuu paljon — ystävien henki — kansan vapaus."
Ja niin hän poistui antautuakseen suureen peliin koko maailman nähden, kamppailemaan niiden pyrkimysten puolesta, jotka muodostavat suurimman osan miehen harrastuksia tässä elämässä; mutta tuolla toisella, naisella, joka nyt jäi kurjana yksikseen, ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa.
Ja sitten kellot alkoivat äkkiä soida kautta koko kaupungin, nopein, kärsimättömin lyönnein. Kajahti kaukainen torven törähdys ja kumea jymähdys — hälytystykin laukaus. Hälinä kasvoi; kadun päästä kuului rummunpärinää kokoontumaan kutsuen; joka taholta kohosi sekavia huutoja. Viimein erottui ääniä, jotka tekivät lopun kaikesta epäilystä — tap, tap, tap, ikäänkuin lukuisia puulaatikolta olisi kaukana paukuteltu — se oli etäistä kiväärinpauketta.
Vallankumous oli alkanut.
XVI LUKU
Kapina edistyy
Sillä välin jatkoivat presidentti ja hänen molemmat seuralaisensa matkaansa kaupungin halki. Kaduilla liikkui paljon väkeä, ja siellä ja täällä kokoontui tummia olentoja ryhmiksi. Yhä selvemmäksi kävi vaikutelma, että tekeillä oli jotakin suurta; yksinpä ilmakin oli raskaana kuiskauksista. Katusulku, jota rakennettiin Savrolan talon edustalle, sai Molaran vakuutetuksi siitä, että kapina oli puhkeamassa; kilometrin päässä palatsista he tapasivat tiellään toisen. Kolmet vankkurit oli pysähdytetty ja käännetty poikittain kadulle, ja viitisenkymmentä miestä työskenteli äänettöminä lujittaakseen tätä estettä; toiset kiskoivat irti laakeita katukiviä; toiset kantoivat viereisistä taloista patjoja ja hiekalla täytettyjä laatikoita; mutta he eivät kiinnittäneet juuri mitään huomiota presidentin joukkueeseen. Kääntäen pystyyn kauluksensa ja painaen huopahattunsa syvään silmilleen hän kapusi sulun ylitse mieli täynnä näkemiään; tosin luutnantti herätti univormuineen hiukan uteliaisuutta, mutta kukaan ei yrittänyt ehkäistä hänen kulkuaan. Nämä miehet odottivat merkkiä.
Koko aikana Molara ei virkkanut sanaakaan. Vaaran lähetessä hän ponnisti ankarasti saavuttaakseen takaisin mielentyyneyden; mutta kaikesta tahdonlujuudesta huolimatta viha Savrolaa kohtaan täytti hänen mielensä niin perin pohjin, ettei siinä ollut tilaa muulle. Hänen saapuessaan palatsiin kapina puhkesi ilmi liekkiin kautta koko kaupungin. Lähetti toisensa jälkeen kiiruhti huonoja uutisia tuomaan. Muutamat rykmentit olivat kieltäytyneet ampumasta kansaa; toiset liittyivät siihen; kaikkialla nousi katusulkuja, ja palatsiin johtavat tiet suljettiin joka taholla. Vallankumouksen johtajat olivat kokoontuneet raatihuoneelle. Katujen varsille oli naulattu väliaikaisen hallituksen julistuksia. Eri osista kaupunkia kiiruhti upseereja palatsiin; muutamat olivat haavoittuneita, useat kiihkoissaan. Heidän joukossaan oli Sorrento, joka toi sen kauhistuttavan viestin, että kokonainen patteri tykistöä oli luovuttanut aseensa kapinallisille. Kello puoli neljältä kävi sähkeitse ja läheteiltä saaduista tiedoista ilmeiseksi, että suurin osa kaupunkia oli joutunut kapinallisten käsiin varsin heikon vastarinnan jälkeen.
Presidentti kesti kaiken tyyneydellä, joka paljasti hänen kovan, jyrkän luonteensa täyden voiman. Hänellä olikin käytettävä hirvittävä kiihotin. Katusulkujen ja niitä reunustavien kapinallisten takana olivat raatihuone ja Savrola. Hänellä oli silmiensä edessä vihollisensa kasvot; kaikki muu tuntui melkein merkityksettömältä. Kuitenkin hän sai tästä ahdistavasta pakosta purkautumistilaisuuden raivolleen, vastakiihottimen tuskalleen; musertaa kapina, mutta ennen kaikkea surmata Savrola, sitä hänen sydämensä nyt kaipasi.
"Meidän täytyy odottaa päivänkoittoa", hän sanoi.
"Ja mihin silloin ryhdymme?" kysyi sotaministeri.
"Sitten me lähdemme raatihuoneelle ja vangitsemme tämän mellakan johtajat."
Loppuyö käytettiin järjestämään joukkoa, jonka oli määrä lähteä liikkeelle aamun sarastaessa. Käytettävissä oli vain muutama sata uskollisia miehiä, jotka olivat taistelleet Molaran johtamina edellisessä sodassa, seitsemänkymmentä vakinaisen armeijan upseeria, joiden uskollisuus oli epäämätön, ja jäljellä oleva kaartinpataljoona sekä osasto aseellisia poliiseja. Tämä joukko uskollisia miehiä, lukumäärältään alle tuhannenneljänsadan, kokoontui aukeamalle palatsin edustalle ja vartioi sinne johtavia katuja, odotellessaan auringon nousevan.
Heidän kimppuunsa ei käyty. "Lujittakaa asemamme kaupungissa", oli Savrola määrännyt, ja kapinalliset ahersivat katusulkujen kimpussa, joita kohosi säännöllisin välimatkoin joka taholle. Presidentin luo saapui yhä edelleen viestejä, milloin tärkeämpiä, milloin vaatimattomampia. Louvet ilmaisi kiireisesti kyhätyssä kirjeessä kauhunsa vallankumouksen johdosta ja selitti mielipahakseen käyneen mahdottomaksi liittyä presidentin seuraan palatsissa. Hänen täytyi mitä kiireimmin poistua kaupungista; muuan sukulainen oli vaarallisesti sairastunut. Hän vannotti Molaraa luottamaan sallimukseen; omasta puolestaan hän oli varma siitä, että vallankumoukselliset kukistettaisiin.
Presidentti luki tämän huoneessaan kuivasti, kylmästi naurahtaen. Hän ei ollut koskaan luottanut vähintäkään Louvet'n rohkeuteen, hän oli aina käsittänyt, että vaaran tullen tämä olisi aivan hyödytön ja täydellinen pelkuri. Hän ei moittinut ministeriään; miehellä oli hyvät puolensa, ja sisäministeriön johtajana hän oli kerrassaan suurenmoinen; mutta sota ei kuulunut hänen alaansa.
Hän ojensi kirjeen Miguelille. Sihteeri luki sen ja jäi miettimään. Ei hänkään ollut soturi. Ilmeisesti peli oli nyt menetetty, eikä hänen kannattanut uhrata henkeään yksinomaan tunteellisista syistä, kuten hän sanoi itselleen. Hän ajatteli osaa, jota oli näytellyt yöllisessä draamassa. Se takaisi hänelle muutamia mahdollisuuksia; ainakin kävi päinsä turvata itseään molemmille tahoille. Hän otti arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Molara asteli pitkin lattiaa.
"Mitä sinä kirjoitat?" hän kysyi.
"Määräystä satamalinnakkeen komentajalle", vastasi Miguel vitkastelematta; "teen hänelle selkoa tilanteesta ja käsken häntä säilyttämään asemansa mistä hinnasta hyvänsä."
"Se on tarpeetonta", virkkoi Molara, "joko hänen miehensä ovat pettureita tai eivät ole".
"Olen kehoittanut häntä", selitti Miguel kiireisesti, "tekemään aamun koitteessa valehyökkäyksen palatsia kohti, jos hän voi luottaa väkeensä. Se synnyttää häiriöitä."
"Hyvä on", sanoi presidentti väsyneesti; "mutta epäilen, joutuuko se koskaan hänen käsiinsä, ja hänellä on niin vähän väkeä käytettävissä, kun linnakkeet ensin on miehitetty riittävästi".
Sisään astui vahti sähkösanomaa tuoden. Lennätintoimiston virkailija, hallituksen kannattaja, tuntematon kunnian mies, oli tuonut sen itse kulkien katusulkujen keskitse harvinaisen onnekkaasti ja rohkeasti. Presidentin murtaessa kuorta Miguel nousi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella hän tapasi kirkkaasti valaistussa käytävässä palvelijan, joka tosin oli peloissaan, mutta silti käyttökelpoinen. Hän puhui miehelle kiireisesti ja matalalla äänellä: kaksikymmentä puntaa, raatihuone, mistä hinnasta hyvänsä olivat ytimenä hänen ohjeissaan. Sitten hän palasi virkahuoneeseen.
"Kas tässä", sanoi Molara; "vielä ei kaikki ole mennyttä". Sähkösanoma oli saapunut Brienziltä Lorenzon tienoilta: "Selvittäkää linja. Strelitz ja kaksi tuhatta kapinallista pyrki Mustaan solaan tänään iltapäivällä. Olen torjunut heidät takaisin suurta mieshukkaa tuottaen. Strelitz on vangittu. Ajan takaa jäännöksiä. Odotan määräyksiä Turgaan." "Tämä on heti tehtävä tunnetuksi", hän sanoi. "Antakaa painaa tuhat jäljennöstä ja levittäkää ne kannattajiemme keskuuteen ja myöskin kaupunkiin niin laajalti kuin mahdollista."
Tämän voitonsanoman ottivat riemuiten vastaan osastot, jotka olivat kokoontuneet palatsin aukiolle, ja ne odottivat kärsimättöminä aamun koittoa. Lopulta alkoi taivaalla näkyä sarastusta, ja muut valot, etäisten tulipalojen rusotus kalpenivat. Mukanaan Sorrento, muutamia ylempiä upseereja sekä adjutanttinsa Tiro presidentti laskeutui portaita alas, kulki pihamaan poikki ja astui sitten palatsin suuresta portista aukiolle, minne hänen valtansa viimeiset varat olivat kokoontuneet. Hän käyskenteli ympäri ja puristi oikealle ja vasemmalle näiden uskollisten ystäväin ja kannattajain käsiä. Sitten hänen katseensa havaitsi kapinallisten julistuksen, jonka joku uskalikko oli kiinnittänyt muuriin pimeyden suojaamana. Hän astui luo ja luki sen lyhdyn valossa. Savrolan tyylistä ei voinut erehtyä. Nuo lyhyet, terävät lauseet, joissa kansaa kehotettiin tarttumaan aseisiin, kajahtivat kuin torven kutsu. Julistuksen poikitse oli myöhemmin kiinnitetty kapea punainen liuska, jommoisia teatteri-ilmoituksissa käytetään näytäntöajan ilmoittamiseksi. Se oli olevinaan sähkösanoman jäljennös ja kertoi seuraavaa: Valtasin tänä aamuna Mustan solan. Diktaattorin joukot peräytyvät kaikkialla. Marssimme Lorenzoa kohti. Strelitz.
Molara värisi kiukusta. Savrola ei halveksinut pikkuseikkoja eikä jättänyt tilaisuuksia käyttämättä. "Julkea valehtelija!" huomautti presidentti; mutta hän tajusi sen miehen mahdin, jonka aikoi musertaa, ja hetken ajan epätoivo velloi hänen sydäntään ja tuntui jäätävän hänen verensä. Ankarasti hän karkoitti tämän tunteen mielestään.
Upseerit olivat jo saaneet yksityiskohtaisesti kuulla suunnitelmasta, jonka suurimpana etuna oli sen rohkeus. Kapinallisten oli onnistunut panna yrityksensä alkuun; hallitus vastaisi siihen "valtiokaappauksella". Joka tapauksessa isku oli suunnattu kapinan sydämeen, ja jos se osuisi maaliinsa, silloin tulos olisi ratkaiseva. "Kapinan mustekalalla, hyvät herrat", virkkoi presidentti ympärillään seisoville, viitaten vallankumoukselliseen julistukseen, "on pitkät kädet. On välttämätöntä katkaista siltä pää." Ja vaikka kaikki tunsivatkin yrityksen hurjan uskaliaaksi, he olivat kuitenkin urhoollisia miehiä ja tiesivät, mitä tahtoivat.
Palatsin erotti raatihuoneesta lähes kahden kilometrin pituinen leveä, mutta polveileva katu; tätä ja kapeampia sivukatuja myöten joukko lähti nyt etenemään kolmessa osastossa. Presidentti kulki jalan keskiosaston mukana; Sorrento komensi vasenta sivustaa, joka oli uhatuimmassa asemassa. Verkalleen ja tuon tuostakin pysähtyen, pysyäkseen keskenään yhteydessä, nämä joukot marssivat äänettöminä katuja pitkin. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan sielua; taloissa olivat kaikki akkunaluukut suljetut, kaikki ovet teljetyt; ja vaikka itäinen taivas alkoikin vähitellen kirkastua, vallitsi kaupungissa yhä vielä hämärä.
Etummaiset rivit tunkeutuivat eteenpäin pääkatua myöten, juosten puulta puulle ja pysähtyen varovaisesti jokaisen luo kurkistellakseen pimeyteen. Äkkiä, heidän kiertäessään muuatta polveketta, edestä päin kajahti laukaus. "Eteenpäin!" huudahti presidentti. Torvet toitottivat hyökkäykseen ja rummut pärisivät. Hämärässä valaistuksessa häämötti parin sadan kyynärän päässä katusulun ääriviivat; se ulottui mustana möhkäleenä kadun poikki. Sotamiehet kohottivat huudon ja heittäytyivät juoksuun. Ymmälle joutuneina katusulun puolustajat alkoivat ampua umpimähkään, ja nähtyään sitten rynnäkön merkitsevän täyttä totta ja epätietoisina vihollisten voimasta he alkoivat vetäytyä, kun vielä oli aikaa. Katusulku vallattiin tuossa tuokiossa, ja hyökkääjät tunkeutuivat edelleen menestyksen kannustamina. Katusulun takana oli oikealle ja vasemmalle ulottuva poikkikatu. Joka taholta ruvettiin ampumaan, ja kiväärien äänekäs paukkina kajahteli rakennusten seinistä. Sivustaosastot olivat kohdanneet katusulkujen luona tuimaa vastarintaa, mutta keskusta-aseman valtaaminen muutti tilanteen, ja myöskin niiden puolustajat pakenivat yhdessä sekasorrossa, peläten muutoin joutuvansa saarroksiin.
Päivä oli jo valjennut, ja kaduilla tarjoutui nähtäväksi omituinen näky. Kahakoitsijat syöksyivät puulta toiselle, ja taulua kirjavoitsi kaikkialla sarja vähäisiä sinertäviä savutuprahduksia. Peräytyvät kapinalliset jättivät haavoittuneet toverinsa jälkeensä, ja sotamiehet seivästivät nämä armottomasti pistimiinsä. Laukauksia pamahteli rakennusten akkunoista ja kaikenlaisista suojapaikoista lyhtypylvään, ilmoituskioskin, haavoittuneen miehen, kumoon kaadettujen vaunujen takaa. Kiväärituli oli varsin tuhoisa, ja kadut aukenivat aivan paljaina. Haluten päästä suojaan, molemmat puolet murtautuivat taloihin ja laahasivat kadulle tuoleja, pöytiä ja makuuvaate-kasoja; ja vaikka niistä olikin vain vähän turvaa, ei niiden takana kuitenkaan tuntenut olevansa aivan alttiina luodeille.
Kaiken aikaa sotaväki eteni yhtä mittaa, vaikka miehiä kaatuikin tuon tuostakin; mutta vähitellen kapinallisten tuli kävi kiivaammaksi. Joka hetki riensi paikalle enemmän väkeä; sivustoja ruvettiin ahdistamaan ankarasti; saartava vihollinen tunkeutui kohti sivukatuja myöten, joiden säilyttäminen olisi vaatinut presidenttiä yhä heikontamaan niukkoja voimiaan. Viimein kapinalliset herkesivät peräytymästä; he olivat ennättäneet tykkiensä luo, joista neljä oli järjestetty riviin kadun poikki.
Raatihuone oli nyt vain muutaman sadan metrin päässä, ja Molara kannusti sotamiehiään äärimmäisiin ponnistuksiin. Hurja yritys vallata tykit pistinhyökkäyksellä torjuttiin, siinä menetettiin kolmekymmentä surmattua ja haavoittunutta, ja hallituksen joukot etsivät suojaa sivukadulta, joka ulottui suorakulmaisesti pääkadun poikitse. Tämä joutui vuorostaan vihollisten valtaan, jotka kiirehtivät osastojen ympäritse ja alkoivat uhata niiden paluutietä.
Ammunta oli nyt käynyt yleiseksi pitkin laajaa puoliympyrää. Toivoen saavansa tilapäiset tykkimiehet karkoitetuiksi asemistaan tunkeutuivat hallituksen joukot taloihin pääkadun kummallekin puolen, kiipesivät katoille ja alkoivat ylhäältä päin ammuskella vastustajiaan. Mutta kapinalliset omaksuivat saman menettelytavan, ja koko suunnitelma hupeni hurjaksi, mutta tuloksettomaksi kahakoitsemiseksi savupiippujen ja kattoreunamain keskellä.
Presidentti antautui miehuullisesti vaaralle alttiiksi. Siirtyen osastolta toiselle hän elähytti seuralaisiaan esimerkillään. Tiro, joka pysytteli aivan hänen kintereillään, oli nähnyt sotaa kylliksi havaitakseen, että pidätys muodostuisi tuhoisaksi heidän mahdollisuuksilleen. Jokainen hetki oli kallisarvoinen; aika kului käsistä, ja tuo vähäinen sotajoukko oli jo melkein kauttaaltaan saarroksissa. Hän oli ottanut käteensä kiväärin ja auttoi juuri murtamaan erään talon ovea, kun hän näki hämmästyksekseen Miguelin. Sihteeri oli aseistautunut. Tähän asti hän oli huolellisesti pysytellyt peräpuolella ja välttänyt vaaraa lymyillen puiden suojassa, mutta nyt hän astui rohkeasti ovelle ja alkoi hänkin puolestaan takoa sitä murskaksi. Tuskin se työ oli suoritettu, kun hän hyökkäsi sisään ja juoksi portaita ylös huudahtaen: "Tänään me olemme kaikki sotureita!" Joukko jalkaväkeä seurasi häntä ammuskellakseen alakerroksen akkunoista, mutta Tiro ei saattanut luopua presidentin rinnalta; joka tapauksessa Miguelin urheus hämmästytti ja miellytti häntä.
Ennen pitkää kaikille selvisi, että yritys oli epäonnistunut. Heitä vastassa oli liian suuri ylivoima. Kolmasosa presidentin joukosta oli kaatunut tai haavoittunut, kun annettiin käsky murtautua takaisin palatsiin päin. Joka taholla tunkeutui riemuitseva vihollinen heitä kohti. Vähäiset osastot sotureita, joilta oli katkaistu pääsy peräytyvän pääjoukon yhteyteen, puolustautuivat epätoivon hurjuudella taloissa ja katoilla. Ajan mittaan he saivat melkein jok'ikinen surmansa, sillä veri kuohui kiihkeänä ja armon anominen oli ajan tuhlausta. Toiset sytyttivät taloja tuleen ja koettivat päästä pakoon savun suojassa; mutta varsin harvalle se onnistui. Toiset taasen, niiden joukossa Miguel, lymyilivät komeroissa ja kellareissa, mistä he sukelsivat esiin, kun mielet olivat jälleen käyneet inhimillisiksi eikä antautuminen ollut enää tuntematon sana. Oikea osasto, jonka muodosti viisi kaartinkomppaniaa, joutui kokonaan saarroksiin ja laski aseensa saatuaan kapinallisten päälliköltä lupauksen, että henki säästettäisiin. Lupaus pidettiin, ja kävi ilmeiseksi, että vallankumouksellisten ylimmät johtajat koettivat kaikin voimin hillitä seuralaisten raivoa.