Hallituksen kannattajain päävoima kamppaili yhteen ainoaan joukkoon sotkeutuneena itselleen tietä palatsia kohti, menettäen väkeä joka askeleella. Mutta tappioistaan huolimatta se oli yhä vaarallinen pysähdyttää. Muuan kapinallisosasto, joka asettui peräytymistietä katkaisemaan pyyhkäistiin olemattomiin hurjalla hyökkäyksellä, ja sitten koetettiin järjestyä uudelleen. Mutta kiväärituli oli säälimätön ja taukoamaton, ja ennen pitkää peräytyminen muuttui paoksi. Se aiheutti murhaavan takaa-ajon, jossa vain noin kahdeksankymmentä miestä pelastui vankeudesta tai kuolemasta ja pääsi presidentin sekä Sorrenton keralla hengissä palatsiin. Suuret portit suljettiin ja heikko linnake valmistausi puolustautumaan viimeiseen asti.
XVII LUKU
Palatsin puolustus
"Tämä", sanoi luutnantti Tiro eräälle tykistökapteenille, kun he olivat päässeet sisään portista, "on paras leikki, missä milloinkaan olen ollut mukana".
"Minun mielestäni se onnistui peräti huonosti", vastasi toinen; "ja kun he panivat tykkinsä toimimaan, silloin olin varma tappiosta".
"Ei se johtunut tykeistä", arveli luutnantti, jolla ei ollut kovinkaan suurta käsitystä tykistön arvosta; "meillä olisi pitänyt olla ratsuväkeä."
"Meillä olisi pitänyt olla enemmän miehiä", vastasi tykistökapteeni, jota ei sillä haavaa haluttanut ryhtyä kiistelemään eri aselajien merkityksestä. "Nuo jälkijoukkokahakat ovat aivan helvetillisiä."
"Viime taipaleella sukeusi aika lailla enemmän kahakkaa kuin meillä oli edes jälkijoukkoa", sanoi Tiro. "Luuletteko, että ne surmasivat haavoittuneetkin?"
"Luullakseni jok'ikisen sielun; ne olivat lopulta hulluja kuin sudet."
"Kuinkahan nyt mahtaa käydä?"
"Ne tunkeutuvat tänne ja tekevät lopun meistäkin."
"Saammepa nähdä", arveli Tiro. Hänen hilpeä rohkeutensa ei ollut lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. "Laivasto tulee pian takaisin; kyllä me kykenemme puolustamaan tätä paikkaa siihen asti."
Palatsi olikin verraten sopiva puolustukseen. Se oli lujasti rakennettu kivistä. Akkunat sijaitsivat korkealla maasta, ja alakerroksessa ne olivat vahvoilla rautaristikoilla varustetut, paitsi puutarhan puolella, missä pengermä ja sen askelmat johtivat korkeille oviakkunoille. Mutta sillä taholla saattoivat muutamat hyvät ampujat suojella ahdasta ja aukeata pääsyä. Näytti todellakin siltä, kuin arkkitehti olisi aikoinaan ottanut huomioon nykyisen tilanteen, sillä hän oli tavallaan rakentanut palatsiksi naamioidun varustuksen. Aukion puolinen sivu näytti soveltuvan parhaiten hyökkäyksen kohteeksi; mutta siellä suojeli isoa porttia kaksi vähäistä tornia, joihin oli laadittu vahtitupa kumpaiseenkin, ja pihamuuri oli korkea ja paksu. Koska kuitenkin tuntui luultavalta, että juuri sillä taholla vihollinen kykeni käyttämään lukumääräänsä tehokkaimmin, keskitettiin pienen linnakkeen enemmistö juuri sille kohdalle.
Kapinallisia johdettiin viisaasti ja varovaisesti. He eivät käyneet heti rynnäkköön palatsia vastaan; varmoina saaliistaan heidän kannatti kyllä odottaa. Sillä välin uurastivat jäljelle jääneet hallituksen kannattajat lujittaakseen suojapaikkaansa. Pihan kiveyksestä kiskottiin irti kiviä, ja näiden avulla muutettiin akkunat ampumarei'iksi, joista linnake saattoi käyttää kiväärejään antautumatta itse ylen määrin alttiiksi. Portit suljettiin ja teljettiin, ja niitä ryhdyttiin lujittamaan hirsillä. Miehistölle jaettiin ampumavaroja. Eri upseerien osalle määrättiin vastuunalaisuus erilaisista puolustustoimenpiteistä. Puolustajat käsittivät antautuneensa taisteluun, joka oli käytävä ratkaisevaan loppuun asti.
Mutta Molaran mieli oli muuttunut. Yöllinen raivo oli aamun tullen tyyntynyt kovaksi, hurjaksi rohkeudeksi. Hän oli johtanut tuota epätoivoista rynnäkköä raatihuonetta vastaan ja antautunut pelottomana, vieläpä häikäilemättömästikin alttiiksi taistelun vaaroille. Mutta nyt, kun hän oli suoriutunut siitä vahingotta, päässyt takaisin palatsiin ja tajunnut menettäneensä viimeisenkin mahdollisuuden surmata Savrolan, nyt kuolema tuntui hänestä varsin inhottavalta. Hänestä oli häipynyt kaikki kiihko, joka ennen oli kannustanut mieltä; hän oli saanut kyllikseen. Hänen mielensä etsiskeli jotakin pakokeinoa ja etsiskeli turhaan. Hän tunsi tällä haavaa purevaa tuskaa. Laivasto saapuisi ihan varmasti, mutta se tulisi liian myöhään. Sen suuret tykit saattaisivat kyllä kostaa hänen kuolemansa, mutta ne eivät kyenneet pelastamaan hänen henkeänsä. Harmin tunne puistatti häntä, ja sen takana alkoi häämöttää tietoisuus, että pimeys oli lähestymässä. Kauhu rupesi hiipimään hänen sydämeensä, hermot eivät kyenneet enää kestämään, hänellä oli syytä pelätä muita enemmän. Kansan viha kohdistui ennen kaikkea juuri häneen, hänen vertaan se janosi — ennen kaikkea juuri hänen. Se oli kammottava tosiasia. Perin masentuneena hän vetäytyi omaan huoneeseensa ottamatta laisinkaan osaa puolustustoimiin.
Kello yhdentoista tienoissa alkoivat vihollisen tarkka-ampujat tunkeutua taloihin, jotka ympäröivät palatsin julkisivua. Ennen pitkää pamahti eräästä yläkerroksen akkunasta laukaus; seurasi sarja toisia, ja pian oli kiivas ammunta täydessä käynnissä. Puolustajat vastasivat varovaisesti muuriensa suojasta. Luutnantti Tiro ja muuan kaartin kersantti, Molaran vanha sotatoveri, olivat sijoittuneet vahtituvan akkunaan ison portin vasemmalle puolelle. Molemmat olivat hyviä ampujia. Luutnantti oli täyttänyt taskunsa panoksilla, kersantti järjesti varastonsa siroiksi pikku riveiksi akkunalaudalle. Paikaltaan he saattoivat ampua suoraan pitkin katua, joka johti aukiolle ja portille päin. Vahtituvan ulkopuolella puuhaili yhä kymmenkunta upseeria ja miestä lujittaakseen porttia varmemmaksi. He koettivat työntää suurta lautaa maan ja toisen poikkihirren väliin; jos kapinalliset pyrkisivät murtamaan portin auki rynnäköllä, niin se kykenisi kyllä kestämään heidän yrityksensä.
Ympäröivistä taloista suuntautuva ammunta tuotti enemmän kiusaa kuin vahinkoa, mutta useita luoteja iski tilapäisten ampumareikien kiviin. Linnake ampui verkalleen ja huolellisesti, karttaen tuhlaamasta varojaan tai turhaan paljastautumasta. Äkkiä ilmestyi kolmisen sadan kyynärän päässä joukko miehiä kadulle, joka johti palatsin portille, ja he alkoivat kiireesti työntää ja vetää jotain eteenpäin.
"Pitäkää varanne", huusi Tiro työskentelevälle osastolle, "ne tuovat esille tykin"; ja tarkkaan tähdäten hän ampui lähenevää vihollista. Myöskin kersantti ja kaikki muut tämän osan puolustajista ryhtyivät harvinaisen tarmokkaasti ampumaan. Lähestyvä joukko hiljensi vauhtiaan. Siitä alkoi jäädä pois miehiä. Useat etummaisista hellittivät kätensä; toiset rupesivat kuljettamaan näitä pois. Hyökkäys hupeni tyhjiin. Sitten pari, kolme miestä juoksi takaisin yksinään. Se sai kaikki muutkin pyörtämään pois ja ryntäämään sivukadulle suojaa etsien; tykki, muuan vallatuista kaksitoistanaulaisista, ja hyljättynä keskelle katua, ympärillään toistakymmentä muodotonta mustaa esinettä.
Linnake kohotti eläköön-huudon, johon ympäröivistä taloista vastattiin yltyvällä kivääritulella.
Kului neljännestunti, sitten kapinalliset sukelsivat sivukaduilta päätielle ja alkoivat työntää sitä myöten neljiä jauhosäkeillä täytettyjä vankkureita. Jälleen puolustajat ammuskelivat tiheään. Säkkeihin osuessaan heidän luotinsa nostattivat omituisia maidonkarvaisia pilviä; mutta liikkuvien suojiensa turvissa hyökkääjät etenivät tasaisesti. He saapuivat tykin luo ja alkoivat tyhjentää vankkureita, työntäen säkit ulos takaapäin, kunnes niistä oli muodostunut säännöllinen rintasuojus, jonka taakse he polvistuivat. Muutamat alkoivat ampua; toiset ryhtyivät puuhaamaan tykin ääressä, johon linnake nyt suuntasi tulensa. Kaksi miestä menetettyään heidän onnistui saada se ladatuksi ja suunnatuksi porttia kohti. Kolmas mies lähestyi kiinnittääkseen kitkaputkea, jonka avulla se laukaistiin.
Tiro tähtäsi tarkkaan ja luoti sai tuon etäisen olennon lyyhistymään kokoon.
"Suoraan keskipisteeseen", sanoi kersantti kiitellen ja kumartui eteenpäin ampuakseen toista, joka hurjan rohkeana lähestyi laukaistakseen tykin. Hän tähtäsi pitkään, osatakseen varmasti maaliin; pidättäen henkeään hän alkoi hiljalleen pusertaa liipasinta, kuten ampumiskirjat neuvovat. Äkkiä kuului omituinen ääni, puolittain jysähdys, puolittain räjähdys. Tiro kyyristyi äkkiä vasemmalle ja välttyi siten veriruiskeesta, joka lennätti ympärille muitakin ruumiin aineksia. Kersantin oli surmannut luoti, joka oli tavoittanut hänet juuri kun hän kurkisti ampumareiästään. Etäinen mies oli kiinnittänyt putkensa, ja nuoraan tarttuen hän vetäytyi nyt taaksepäin laukaistakseen tykin.
"Pois portilta", huusi Tiro työjoukolle; "minä en voi pidättää niitä!" Hän kohotti kiväärinsä ja ampui umpimähkään. Samassa tuokiossa tykistä puhkesi esiin iso savupilvi ja toinen tuprahti portilla. Puuaines oli murskautunut palasiksi ja lensi ylt'ympäri pommin sirpaleiden kera levittäen kuolemaa ja tuhoa työjoukkoon, joka pyrki suojaan.
Pitkä, äänekäs hurraahuuto kajahti joka taholta ympäröivistä taloista, ja siihen yhtyivät tuhannet, jotka odottelivat loitommalla ja olivat kuulleet tykin jymähdyksen. Ensinnä kapinallisten tuli yltyi, mutta pian alkoi torvi soida itsepintaisesti, ja parinkymmenen minuutin kuluttua kiväärituli taukosi kokonaan. Sitten erään katusulun takaa läheni muuan mies kantaen valkoista lippua ja kahden muun seuraamana. Palatsista suostuttiin välirauhaan heiluttamalla nenäliinaa. Lähetystö saapui suoraa päätä murskatulle portille, ja johtaja astui sen kautta pihaan. Useat puolustajista poistuivat asemiltaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitkä ehdot hän tarjosi. Mies oli Moret.
"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan", hän sanoi. "Teidän henkenne säästetään, kunnes teidät lainmukaisesti on tuomittu."
"Kääntykää minun puoleeni", virkkoi Sorrento astuen esiin; "minä olen täällä päällikkönä."
"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan tasavallan nimessä", toisti Moret äänekkäästi.
"Kiellän teitä puhuttelemasta näitä sotilaita", sanoi Sorrento. "Jos sen vielä kerran teette, niin lippunne ei ole teitä suojeleva."
Moret kääntyi häntä kohti. "Vastarinta on hyödytöntä", hän virkkoi. "Miksi kuluttaisitte enempää ihmishenkiä? Antautukaa, niin teidän henkenne säästetään."
Sorrento mietti asiaa. Ehkä kapinalliset tiesivät, että laivasto oli tulossa; muussa tapauksessa, hän arveli, he eivät tarjoaisi ehdollista antautumista. Oli välttämätöntä voittaa aikaa. "Me tarvitsemme kaksi tuntia harkitaksemme ehtoja", hän selitti.
"Mahdotonta", vastasi Moret päättäväisesti. "Teidän on antauduttava heti, juuri tässä paikassa."
"Sellaisiin emme rupea", virkkoi sotaministeri. "Palatsia voidaan puolustaa. Me pidämme sen vallassamme, kunnes laivasto ja voittoisa kenttäarmeija ennättävät palata."
"Hylkäättekö kaikki ehdot?"
"Hylkäämme kaikki, mitä olette tarjonnut."
"Sotamiehet", sanoi Moret kääntyen jälleen miehiin päin, "pyydän teitä ajattelemaan henkeänne. Minä tarjoan hyvät ehdot; älkää hyljätkö niitä."
"Nuori mies", virkkoi Sorrento kiukun yltyessä hänessä, "minulla on jo verraten pitkä tili selvitettävänä teidän kanssanne. Olette sivilimies ettekä tunne sotatapoja. Minun velvollisuuteni on varoittaa teitä: jos te yhä edelleen koetatte horjuttaa hallituksen joukkojen uskollisuutta, niin minä ammun teidät." Hän veti esiin revolverinsa.
Moret'n olisi pitänyt totella; mutta häikäilemätön, urhea ja impulsiivinen kun oli, hän ei välittänyt siitä. Hänen lämmin sydämensä toivoi jalomielisesti saavansa ihmishenkiä säästetyksi. Sitä paitsi hänen oli mahdoton uskoa, että Sorrento ampuisi hänet kylmäverisesti; se olisi ollut liian säälimätöntä. "Minä tarjoan teille kaikille elämän", hän huusi; "älkää valitko kuolemaa!"
Sorrento kohotti revolverinsa ja laukaisi. Moret kaatui maahan, ja hänen verensä alkoi pulputa valkoiselle lipulle. Tuokion ajan hän vääntelehti ja värisi ja jäi sitten liikkumattomaksi. Vieressä seisovien joukosta kuului kauhun mutinaa; he eivät olleet odottaneet, että Sorrento toteuttaisi uhkauksensa. Mutta sotaministerin kaltaisilta miehiltä ei kannata odottaa sääliväisyyttä; he elävät liian suuressa määrin sääntöjen ja ohjeiden mukaan.
Laukauksen kuullessaan molemmat ulkopuolelle jääneet miehet kurkistivat sisään, näkivät, mitä oli tapahtunut, ja juoksivat kiireesti toveriensa luo. Linnake taasen, joka tunsi nyt saavansa luopua kaikesta toivosta, palasi asemilleen verkalleen ja nyrpeänä. Uutinen välirauhasta oli houkutellut presidentin ulos huoneestaan; hänen mielikuvituksessaan heräsi uusi mahdollisuus saada elämänsä säilytetyksi ja kenties kostonsakin toteutetuksi. Astuessaan portaita myöten linnanpihaan hän hätkähti laukausta, joka kajahti niin lähellä; ja nähdessään ehtojen esittäjän tilan hän horjahti kauhusta. "Hyvä Jumala!" hän virkkoi Sorrentolle, "mitä olette tehnyt?"
"Olen ampunut kapinoitsijan, herra presidentti", vastasi sotaministeri, sydän täynnä pahoja aavistuksia, mutta koettaen esiintyä uhmamielisenä; "hän yllytti sotaväkeä kapinaan ja karkaamaan, vaikka minä varoitin, ettei hänen lippunsa suojaisi häntä enää".
Molara värisi kiireestä kantapäähän; hän tunsi, että viimeinen pakotie oli häneltä katkaistu. "Te olette tuominnut meidät kaikki kuolemaan", hän sanoi. Sitten hän kumartui ja otti paperin, joka työntyi esiin vainajan taskusta. Siihen oli kirjoitettu seuraavasti: Valtuutan teidät hyväksymään antautumisen, jos siihen suostuvat Antonio Molara, tasavallan entinen presidentti, ja ne upseerit, sotamiehet ja hänen kannattajansa, jotka pitävät vallassaan presidentin palatsia. Heidän henkensä on säästettävä, ja heitä on suojeltava hallituksen ratkaisua odottaen. Yhteishyvän valiokunnan puolesta. — Savrola. Ja Sorrento oli surmannut hänet — ainoan ihmisen, joka kykeni pelastamaan heidät kansan raivolta. Ollen liian masentunut puhuakseen Molara kääntyi lähtemään, ja tällöin aukion taloista alettiin jälleen ampua raivoisan kiihkeästi. Piirittäjät olivat jo saaneet kuulla, kuinka heidän lähettiensä oli käynyt.
Ja kaiken aikaa Moret makasi aivan hiljaa palatsin pihalla. Kaikki hänen pyrkimyksensä, hänen innostuksensa, hänen toiveensa olivat kerrassaan päättyneet: hänen osallisuutensa maailman toimissa oli nyt loppunut; hän oli vaipunut menneisyyden valtamereen ja jättänyt jälkeensä tuskin kuplaakaan. Kaikissa suunnitteluissa Lauranian hallitusta vastaan Savrolan persoonallisuus oli häivyttänyt hänet mitättömäksi. Ja kuitenkin tällä miehellä oli sydäntä ja päätä ja rohkeutta, hän olisi voinut suorittaa suuriakin; ja hänellä oli äiti ja kaksi nuorta sisarta, jotka rakastivat yksin maatakin, jota hän polki, ja pitivät häntä maailman oivallisimpana miehenä.
Sorrento seisoi silmäillen kauan kättensä työtä, ja yhä tyytymättömämmäksi hän kävi siihen. Todellista katumusta ei hänen nyrpeä, kova luonteensa saattanut tuntea, mutta hän oli tuntenut Molaran monet vuodet, ja nyt hän hämmästyi huomatessaan tämän tuskan ja oli suutuksissaan siitä, että oli itse sen aiheuttaja. Hän ei ollut odottanut, että presidentti halusi antautua; muussa tapauksessa, hän virkkoi itselleen, hän olisi voinut olla lempeämpi. Eikö ollut mitään mahdollisuutta korvata tätä vahinkoa? Miehellä, joka oli valtuuttanut Moret'n hyväksymään heidän antautumisensa, oli kansa vallassaan; hän kuului oleskelevan raatihuoneella — hänelle täytyi lähettää sana — mutta kuinka?
Luutnantti Tiro lähestyi häntä takki käsivarrellaan. Inhoten päämiehensä raakuutta hän oli päättänyt lausua julki tunteensa selvästi, joskaan ei sanoin. Hän kumartui ruumiin puoleen ja oikaisi sen jäsenet; sitten hän laski takkinsa kalpeiden ilmeettömien kasvojen verhoksi ja suoristuttuaan virkkoi röyhkeästi everstille: "Mahtavatkohan ne parin tunnin kuluttua tehdä samoin teillekin, herra eversti?"
Sorrento katsahti häneen ja nauroi käheästi. "Pyh! Siitä minä välitän viis'. Kun olette ollut mukana yhtä monessa taistelussa kuin minä, niin ette arastele enää tuolla lailla."
"Minulla ei liene mahdollisuutta päästä useampaan taisteluun, kun te olette surmannut ainoan henkilön, joka saattoi hyväksyä meidän antautumisemme."
"Onhan jäljellä toinen", sanoi sotaministeri, "Savrola itse. Jos teitä haluttaa elää, niin käykää pyytämässä, että hän tulee kutsumaan pois koiransa."
Sorrento puhui katkerasti, mutta hänen sanansa saattoivat luutnantin aivot toimimaan. Savrola — hän tunsi tämän ja piti hänestä, ja heillä oli jotakin yhteistä. Sellainen mies saapuisi, jos häntä kutsuttaisiin; mutta mahdottomalta tuntui päästä pois palatsista. Vaikka kapinalliset olivatkin kohdistaneet hyökkäyksensä yksinomaan pääportin puolelle, niin pidettiin pitkin koko kehää tarkkaa vahtia, kuten kiväärituli selvästi todisti. Ei voinut tulla kysymykseenkään päästä piiritysrivin poikki tietä pitkin. Tiro mietti jäljellä olevia mahdollisuuksia: tunnelia, sitä ei ollut olemassa; ilmapalloa, sellaista ei ollut käytettävissä. Pudistaessaan päätään tälle toivottomalle pulmalle hän tuijotti miettiväisenä kirkkaaseen ilmaan, ajatellen itsekseen: "Sen voisi tehdä vain lintu."
Palatsin yhdisti senaattiin ja tärkeimpiin virastorakennuksiin puhelin, ja nyt sattui niin, että suuren pääkaupungin itäosan pääjohdot kulkivat juuri sen katon päällitse. Ylöspäin katsellessaan Tiro näki päänsä päällä joukon hentoja lankoja; niitä näytti olevan lähes kaksikymmentä. Sotaministeri seurasi hänen katsettaan. "Voisitteko liikkua lankoja pitkin?" hän kysyi innokkaana.
"Voinhan koettaa", vastasi luutnantti tämän ajatuksen rohkeudesta väristen.
Sorrento olisi puristanut hänen kättään, mutta nuorukainen astui taaksepäin ja kääntyi kunniaa tehden tiehensä. Hän poistui palatsiin ja nousi portaita myöten, jotka johtivat katolle. Yritys oli rohkea ja vaarallinen. Entä jos kapinalliset huomaisivat hänet maan ja taivaan välimailla? Hän oli usein ammuskellut hernepyssyllä naakkoja, jotka häämöttivät mustina pilkkuina taivasta vastaan tai oksien välissä. Tämä ajatus tuntui merkillisen vastenmieliseltä; mutta hän lohdutti itseään sillä johtopäätöksellä, että miehet, jotka tirkistelivät ampumarei'istä henkensä uhalla, eivät juuri ennätä tehdä muuta kuin tähdätä ja antavat harvoin katseittensa harhailla turhan päiten. Hän astui ulos katolle ja kävi johtopylvään luo. Ei ollut epäilemistäkään sen kestävyyttä; siitä huolimatta hän seisahtui, sillä mahdollisuudet näyttivät niin vähäisiltä ja kuolema niin läheiseltä ja hirvittävältä. Uskonto ei häntä paljoakaan auttanut, niinkuin ei yleensäkään sotureita; se oli hänelle enimmäkseen sotku kaavoja, joita harvoin kerrattiin, joita tuskin ymmärrettiin eikä milloinkaan tutkittu; ja lisäksi siihen kuului toiveikas, mutta vahvistusta kaipaava usko, että hänen kävisi hyvin, jos hän vain täyttäisi velvollisuutensa gentlemannin tavoin. Filosofiaa ei hänellä ollut; hän tunsi vain, että hän nyt uskalsi kaiken, minkä omisti, ja teki niin sen hyväksi, mikä oli epätietoista. Mutta vaikka hänen harkinnassaan olikin aukkoja, ajatteli hän kuitenkin, että sen saattaisi tehdä, ja hän aikoi yrittää. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä ne siat saavat pitkän nenän", ja tämä innostuttava ajatus karkotti pelon hänen mielestään.
Hän kapusi pylvästä myöten alimman langan luo; sitten hän kiskoutui ylemmäksi, kunnes sai jalkansa eristimille. Langat ulottuivat pylväästä kummallekin taholle kahdessa sarjassa. Hän seisoi kahdella alimmalla, kokosi ylimmät käsivarsiensa alle ja kumartuen alaspäin tarttui molemmin käsin vielä yhteen lankaan. Sitten hän lähti liikkeelle raahautuen kömpelösti lankoja pitkin. Matkaa oli noin seitsemänkymmentä metriä. Päästyään katon rintasuojan ylitse hän näki kadun alapuolellaan, ja se tuntui hänestä sijaitsevan perin syvällä. Talojen akkunain ja palatsin välillä lenteli yhtä mittaa luoteja. Hänen allaan makasi kuudenkymmenen jalan päässä kuollut mies, joka kirkkaan auringon huikaisematta tuijotti ylöspäin lankaverkon lävitse. Hän oli ennen ollut tulen alaisena, mutta tämä oli uusi elämys. Kun hän lähestyi keskiväliä, alkoivat langat heilua, ja hänen täytyi pitää tiukasti kiinni. Alkumatkasta hänelle oli ollut myötämäkeä, mutta keskikohdan sivuutettuaan hänellä oli edessään vastamäki; jalka luiskahti usein takaisin, ja langat rupesivat viiltämään kainalokuoppia.
Kaksi kolmannesta matkasta oli jo turvallisesti suoritettu, kun langat paukahtaen katkesivat hänen vasemman jalkansa alta ja iskivät kuin piiskan siima vastakkaisen talon seinään. Koko hänen painonsa putosi kainalon kestettäväksi; se tuotti viiltävää tuskaa; hän pyörähti — luiskahti — tarrautui hurjasti kiinni ja saavutti tasapainonsa suunnattomalla ponnistuksella.
Eräästä alakerroksen akkunasta kiskoi muuan mies syrjään patjan, jonka takaa hän ammuskeli, ja työnsi päänsä ja hartiansa ulos. Tiro katsahti alaspäin ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Mies karjui hulluna kiihkosta ja laukaisi kiväärinsä suoraa päätä luutnanttia kohti. Pamahdus esti tätä kuulemasta, kuinka läheltä luoti lensi; mutta hän tunsi, ettei se ollut osunut, ja ponnisteli eteenpäin, kunnes oli päässyt kadun ylitse.
Nyt ei ollut enää toiveita onnistumisesta, mutta yhtä vaarallista oli kääntyä takaisin. "Tämä peli on pelattava loppuun", hän virkkoi itsekseen ja pudottautui langoilta rakennuksen katolle. Ullakolle johtava aukko oli auki. Juosten alas ullakonportaita ja pujahtaen yläkerran parvekkeelle hän kurkisti kaiteen ylitse; ei ollut ketään näkyvissä. Hän laskeutui portaita varovaisesti, kummastellen, missä hänen vihollisensa mahtoi viivytellä. Hetkistä myöhemmin hän oli joutunut toisen kerroksen salin edustalle. Pysytellen seinämällä hän kurkisti sisään. Huone oli puolipimeä. Akkunat oli tukittu laatikoilla, lankuilla, patjoille ja mullalla täytetyillä pieluspäällisillä; lattialle oli lennellyt lasinpalasia ja seinistä irtautunutta muurilaastia. Valossa, joka siivilöityi sisään rakosista ja ampumarei'istä, hän näki omituisen näyn. Huoneessa oli neljä miestä, yksi makasi selällään maassa ja toiset kumartuivat hänen puoleensa. Kiväärinsä he olivat asettaneet seinän nojaan. He eivät näkyneet huomaavan muuta kuin toverinsa, joka makasi lattialla yhä laajenevan verilätäkön keskellä, koristen huohottaen ja ilmeisesti ponnistellen hurjasti voidakseen puhua.
Luutnantti oli nähnyt kyllikseen. Huonetta vastapäätä oli ovi, jota peitti verho, ja tämän taakse hän nyt livahti. Siitä ei voinut nähdä mitään, mutta hän kuunteli jännittyneenä.
"Mies parka", sanoi muuan ääni, "kylläpä hän sai pahan iskun."
"Kuinka se tapahtui?" kysyi toinen.
"Hän kumartui ulos akkunasta ampuakseen — silloin osui luoti —
suoraan keuhkojen puhki kaiketi — hän laukaisi ilmaan ja karjaisi."
Sitten hän lisäsi matalammalla, mutta yhä vielä kuuluvalla äänellä:
"Hän on mennyttä miestä."
Haavoittunut alkoi päästää eriskummallisia ääniä.
"Taitaa olla jotain sanomista akka rukalleen, ennenkuin tulee lähtö eteen." virkkoi muuan vallankumouksellisista, puheesta päätellen työläinen. "Mitäs sinä tahdot, kaveri?"
"Antakaa hänelle kynä ja paperia; ei hän pysty puhumaan."
Tiron sydän herkesi lyömästä ja käsi tapaili revolveria.
Kokonaiseen minuuttiin ei huoneesta kuulunut mitään; sitten kajahti karjahdus.
"Tuhat tulimmaista, kyllä me sen nujerramme!" sanoi työläinen, ja kaikki kolme töytäsivät verhon peittämän oven ohitse ja juoksivat yläkertaan. Eräs heistä seisahtui juuri oven eteen; hän panosti kivääriään, eikä patruuna ottanut painuakseen sisään; hän iski sitä lattiaan, ilmeisesti menestyksellä, sillä luutnantti kuuli lukon lipsahtavan ja sitten kiireiset askeleet seurasivat toisia katolle päin.
Nyt hän sukelsi esiin piilopaikastaan ja hiipi alaspäin. Mutta kulkiessaan avoimen oven ohitse hän ei voinut olla katsahtamatta sisään. Haavoittunut huomasi hänet samassa silmänräpäyksessä. Hän kohottausi puoliksi pystyyn ja ponnisti voimiaan äärimmilleen voidakseen huutaa; mutta hän ei saanut syntymään ainoatakaan kuuluvaa ääntä. Tiro silmää hetkisen tuota tuntematonta, josta sattuma oli tehnyt hänen leppymättömän vihamiehensä, ja sitten, sen julman paholaisen yllyttämänä, joka väijyy ihmisten sydämessä ja herää verenvuodatuksesta ja vaarasta, hän heitti lentosuukon hurjasti ja katkerasti pilkaten. Toinen vaipui selälleen tuskan ja raivon kouristuksesta ja jäi ilmaa haukkoen lattialle makaamaan. Luutnantti riensi tiehensä. Alimpaan kerrokseen päästyään hän kääntyi keittiöön, jonka akkunat olivat vain kuuden jalan päässä maasta. Hän kiipesi ikkunalaudalle, pudottausi takapihalle ja sitten, tuntien äkkiä hurjaa pelkoa, hän alkoi juosta täyttä vauhtia — kintereillään kauhu, jonka palava toivo aiheuttaa.
XVIII LUKU
Akkunan ääressä
Ne suuret tapahtumat, jotka nopeana sarjana olivat seuranneet toisiaan Lauranian pääkaupungissa, täyttivät kokonaan miesten mielet välitöntä uhkaa aiheuttaen, mutta toisin oli naisten laita. Ulkona kaduilla oli sattunut eloisia kohtauksia, siellä oli veri kuohunut kuumana ja kiihtymys kohonnut ylimmilleen. Sodan vaarat ja kamppailut, joissa usein jouduttiin käsirysyyn, olivat suoneet monta tilaisuutta uhrautuviin tai raakoihin tekoihin. Urhea mies oli osoittanut rohkeuttaan, julma oli hekumoinut ja värisyttänyt, ja tuskin heillä oli ollut aikaa tuntea muuta kuin tahdotonta pelkoa. Toista oli taloissa.
Jo ensimmäiset laukaukset saivat Lucilin kavahtamaan pystyyn. Paljoa ei tosin saattanut erottaa, vain etäistä ja sekavaa paukkinaa ja aika ajoin repäisevän räjähdyksen; mutta hän tiesi, mitä tämä kaikki merkitsi, ja häntä puistatti. Hälinästä päättäen oli lähin katu täynnä väkeä. Hän nousi ja kävi akkunan ääreen katsoakseen alas. Kaasulyhtyjen kelmeässä, epävarmassa valossa rakenteli joukko miehiä uutterasti katusulkua, joka ulottui kadun poikki parinkymmenen kyynärän päässä ovesta ja palatsin puolisesta talosta. Hän tarkkasi uurastavia olentoja omituisen mielenkiinnon valtaamana. He käänsivät hänen huomionsa muualle, ja hän tunsi voivansa tulla hulluksi kauheasta jännityksestä, ellei saisi jotain katseltavaa. Ei ainoakaan yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta.
Kuinka ankarasti he raatoivat! Muutamat murtivat kangilla ja hakuilla irti katukiviä, toiset niitä kuljettivat hoippuen taakkansa painosta; toiset taasen kasasivat niitä lujaksi muuriksi kadun poikki. Joukossa oli pari, kolme poikaa uurastaen yhtä ankarasti kuin parhain miehistä. Muuan pieni nulikka pudotti kantamansa kiven jalalleen ja istuutui sitten katkerasti itkemään. Toveri saapui luo ja potkaisi häntä kannustaakseen poloista työhön, mutta siitä tämä vain itki entistä katkerammin. Jonkin ajan kuluttua saapuivat vesivankkurit, ja janoiset raatajat kävivät kolme, neljä kerrallaan juomaan, ammentaen vettä kahdella tinatuopilla ja yhdellä apteekkitölkillä.
Ympäröivien talojen asukkaat pakotettiin avaamaan ovensa, ja kursailematta kapinalliset raahasivat ulos kaikenlaista tavaraa kasaten sitä katusululleen. Muuan joukko löysi useita tynnyreitä, joita se piti perin arvokkaana saaliina. Iskien auki tynnyrin toisen pään he alkoivat ajaa siihen lapioittain hiekkaa, joka oli paljastunut kiveyksen alta. Se oli hidasta työtä, mutta lopulta se oli suoritettu, ja he koettivat nostaa tynnyriä muurille; mutta se oli liian raskas ja putosi maahan murskautuen kappaleiksi. Tästä he raivostuivat ja kiistelivät kiukkuisina, kunnes paikalle saapui punaista olkavyötä käyttävä upseeri, joka sai heidät vaikenemaan. He eivät yrittäneet täyttää toisia tynnyreitä, vaan tunkeutuivat jälleen taloon, kantoivat sieltä ulos mukavan sohvan ja istuutuivat siihen äreinä, käyden sytyttämään piippujaan. Toinen toisensa jälkeen he palasivat sitten työhön, vapautuen asteittain ärtymyksestään ja koettaen tarkoin säilyttää arvokkuutensa. Ja kaiken aikaa katusulku kasvoi kasvamistaan.
Lucil kummasteli, ettei kukaan tunkeutunut Savrolan taloon. Hetken kuluttua hän havaitsi syyn: portailla seisoi kolmimiehinen vartio, jolla oli kiväärit aseenaan. Tuo kaikkialle ulottuva mieli ei ollut unohtanut mitään. Niin kuluivat tunnit. Aika ajoin hänen ajatuksensa palasivat hänen omaan elämäänsä, ja toivottomana hän silloin vaipui takaisin sohvalle. Kerran hän vaipui pelkästä väsymyksestä nukuksiin tunnin ajaksi. Etäinen ammunta oli häipynyt, ja vaikka silloin ja tällöin kajahtikin jokunen laukaus, vallitsi kaupungissa yleensä hiljaisuus. Omituisen levottomuuden valtaamana hän riensi akkunan ääreen. Katusulku oli nyt valmiina, ja rakentajat makasivat sen suojassa. Aseet olivat nojallaan muuria vastaan, jolla seisoi pari, kolme vahtia silmäillen herkeämättä ylöspäin katua pitkin.
Jonkin ajan kuluttua katuovelle kolkutettiin, ja se sai hänen sydämensä pelosta jyskyttämään. Hän kumartui varovaisesti ulos akkunasta. Vartio oli yhä paikallaan, mutta siihen oli liittynyt uusi henkilö. Huomattuaan olevan mahdotonta saada kolkutuksiinsa vastausta tämä kumartui, työnsi jotakin oven alle ja lähti tiehensä. Hetken päästä Lucil karaisi mielensä ja päätti hiipiä alas pimeitä portaita myöten ottaakseen selkoa siitä, mitä se mahtoi olla. Tulitikun valossa hän huomasi sen kirjeeksi, jossa osoitteena oli vain Lucil sekä talon ja kadun numero — sillä Lauraniassa olivat kaikki kadut numeroidut amerikkalaiseen tapaan. Se oli Savrolan lyijykynällä kirjoittama ja ilmoitti seuraavaa: Kaupunki ja linnakkeet ovat meidän vallassamme, mutta päivän koittaessa syntyy taistelu. Älä missään tapauksessa lähde talosta tai käy näkyviin.
Taistelu päivän koittaessa! Hän katsahti kelloon — neljännestä vailla viisi, ja taivas alkoi jo käydä vaaleammaksi; aika oli siis käsissä! Hänen mieltään myllersivät pelko, tuska, levottomuus ja suuttumus omaa miestään kohtaan, eikä tämä viimeinen tunne suinkaan ollut vähimmän tuskallinen. Mutta katusulun takana nukkuvia olentoja eivät moiset tunteet näyttäneet häiritsevän; he makasivat hiljaa ja äänettöminä, niinkuin väsyneet miehet, joilla ei ole mitään huolia. Mutta hän tiesi sen tulevan, tapahtuisi jotakin äänekästä ja hirvittävää, mikä sai heidät hätkähtäen heräämään. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut näytelmää teatterissa, missä akkuna muodosti aition. Hän oli poistunut siitä hetkeksi, kun äkkiä kajahti kiväärinlaukaus, ilmeisesti kolmisen sadan metrin päässä alempana palatsin puolella. Sitten kuului kiväärinräiskinää, torventoitotus ja huutoja. Katusulun puolustajat kapsahtivat kiireesti pystyyn ja tarttuivat aseisiinsa. Kuului yhä kiivaampaa ammuntaa, mutta he eivät vieläkään vastanneet, eikä hän uskaltanut pistää päätään ulos akkunasta nähdäkseen, mikä heitä esti siitä. He olivat kaikki kovin kiihtyneitä, kohottaen kiväärejään katusulun reunalle ja jutellen nopein, lyhyin lausein. Tuossa tuokiossa juoksi miesjoukko, lähes satalukuinen, muuria kohti ja alkoi kavuta sen yli toisten auttamana. Nämä olivat siis ystäviä; hänen mieleensä juolahti, että kadulla saattoi olla toinenkin sulku ja että akkunan alle laitettu kuului siis toiseen linjaan. Näin olikin laita, ja ensimmäisen oli vihollinen vallannut. Kaiken aikaa ammuttiin edelleen palatsin taholta.
Niin pian kuin kaikki pakenijat olivat päässet muurin turviin, alkoivat toisen linjan puolustajat ampua. Nämä läheiset kiväärit paukkuivat paljon kovemmin kuin toiset ja syytivät kirkkaita leimahduksia. Mutta valo kävi joka minuutti voimakkaammaksi, ja pian hän saattoi nähdä tuprahtavia savupyörylöitä. Kapinallisilla oli monenkaltaisia ampuma-aseita. Muutamain, joilla oli vanhanaikaiset suusta ladattavat musketit, täytyi nousta seisomaan ja laskeutua katusululta alas voidakseen käyttää latasimiaan; toiset, uudemmilla aseilla varustetut, pysyivät kyyryssä suojansa takana ja ampuivat yhtä mittaa.
Lintuperspektiivissä nähtyine olentoineen tuo paikka muistutti yhä vielä teatterin näyttämöä ylimmältä parvelta katsottuna. Vielä hän ei tuntenut mitään pelkoa; eihän ollut tapahtunut mitään vahinkoa, eikä kukaan näyttänyt olevan pahemmassa pulassa.
Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun asti, kun hän huomasi erästä olentoa nostettavan katusululta maahan. Yltyvässä päivänvalossa erotti selvästi kalpeat kasvot, ja hänet valtasi tuossa tuokiossa kamala, kuvottava tunne; mutta hän jäi seisomaan näkemänsä kahlehtimana. Neljä miestä poistui haavoittunutta viemään kantaen häntä hartioista ja jaloista, niin että keskiruumis taipui kaareksi. Kun he olivat ennättäneet näkyvistä, hän loi jälleen katseensa muurille. Siellä oli viisi uutta haavoittunutta; neljää täytyi kantaa, viides nojasi toverin käsivarteen. Vielä oli kaksi muutakin vedetty alas katusululta ja laskettu huolimattomasti kiveykselle, syrjään toisten jaloista. Näihin ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, he olivat vain jätetyt yksikseen aivan seinämälle.
Sitten kajahti kadun toisesta päästä rummun pärinää ja torven terävä toitotus, joka tuon tuostakin toistui. Kapinalliset alkoivat hulluina kiihkosta ampua niin joutuin kuin taisivat; useita kaatui, ja yli ammunnan kohosi omituinen ääni, jonkinlainen käheä, kirkuva karjunta, joka alituisesti läheni.
Muuan mies hyppäsi maahan katusululta ja alkoi juosta alaspäin katua pitkin; viisi, kuusi seurasi häntä viipymättä; sitten kaikki puolustajat, kolmea lukuunottamatta, riensivät tiehensä paeten tuota outoa lähestyvää huutoa. Useat koettivat raahata mukaansa haavoittuneita, joita oli jo enemmänkin; nämä parkuivat tuskasta ja anoivat päästä rauhaan. Erään miehen hän näki vetävän toista nilkasta, poukutellen häntä epätasaista katua pitkin kaikista pyynnöistä huolimatta. Jäljelle jääneet kolme miestä ampuivat säännöllisesti rintasuojuksen takaa. Kaikkeen tähän kului useita sekunteja; ja kaiken aikaa uhkaava karjunta läheni lähenemistään.
Sitten syöksyi yhdessä silmänräpäyksessä hyökyaalto miehiä — sinipukuisia sotilaita — kohti katusulkua ja samaa vauhtia sen ylitse. Etunenässä rientävä upseeri, tuskin poikaikäänsä jättänyt nuorukainen, loikkasi maahan toiselle puolen: "Lakaiskaa tieltä ne raukkamaiset lurjukset — eteenpäin, pojat!"
Nuo kolme säikkymätöntä miestä olivat kadonneet kuin paadet nousuvesilaineen alle. Sotamiehiä kapusi joukottain katusulun ylitse; hän saattoi nähdä heidän parveilevan ryhmissä jokaisen haavoittuneen kapinallisen ympärillä, työntäen hurjasti pistimiään alaspäin. Ja sitten taika lakkasi vaikuttamasta, koko kuva alkoi häälyä, ja parahtaen hän juoksi akkunan äärestä kätkeäkseen kasvonsa sohvan pieluksiin.
Ulkoa kuului hirvittävä melske. Kiväärituli räiskyi ankarana ja yhtämittaa, varsinkin pääkadulta, joka ulottui Savrolan kadun suuntaisena, ja hälinä vain kasvoi miesten karjunnasta ja askelten töminästä. Vähitellen taisteluhyöky vyöryi talon ohitse raatihuonetta kohti. Kun hän tämän tajusi, palasivat mieleen kaikki huolet. Taistelu oli käynyt vallankumouksellisille tuhoisaksi; hän ajatteli Savrolaa. Ja sitten hän rukoili — rukoili kuin kouristuksessa, lähettäen pyyntöjään avaruuteen siinä toivossa, etteivät ne osuisi kuuroihin korviin. Hän ei maininnut mitään nimeä; mutta jumalat, jotka ovat kaikkitietäväisiä, lienevät sardonisesti hymyillen arvanneet, että hän rukoili voittoa kapinoitsijalle, jota rakasti, ja häviötä puolisolleen, presidentille.
Hetken päästä raatihuoneen taholta kuului hirvittävä rytäkkä. "Tykki", hän ajatteli, mutta ei uskaltanut katsoa ulos akkunasta; äskeiset näyt olivat alkaneet kuvottaa itse uteliaisuuttakin. Mutta hän saattoi kuulla ammunnan lähenevän, palaavan hänen suuntaansa; ja se sai hänet tuntemaan omituista iloa; kesken kaikkien kuohujen hänet valtasi sotamenestyksen nostattama riemu. Väkeä kuului virtaavan talon ohitse; akkunain alla ammuttiin, sitten kuului katuovelta ankaraa kolkutusta ja jyskytystä. Ne murtautuivat taloon! Hän syöksyi huoneen ovelle ja salpasi sen. Alakerroksessa pamahti useita laukauksia ja puuesineitä kuului murskautuvan. Peräytyvän joukon ammunta siirtyi talon ohitse palatsia kohti; mutta hän ei välittänyt siitä; hänen huomionsa jähmetytä toinen ääni, lähestyvien askelten kolina. Joku saapui portaita myöten yläkertaan. Hän pidätti henkeään. Ripaa väännettiin, ja sitten tuntematon, huomatessaan oven lukituksi, potkaisi sitä hurjasti. Lucil parahti.
Potkiminen taukosi, ja hän kuuli tuntemattoman päästävän hirvittävän voihkauksen. "Taivaan nimessä, päästäkää sisään! Olen haavoittunut ja aseeton." Hän alkoi surkeasti valittaa.
Lucil kuunteli. Tuntui siltä, että siellä oli vain yksi henkilö, ja jos hän todella oli haavoittunut, niin ei hän tuottaisi mitään vaaraa. Ulkopuolelta kuului jälleen voihkinaa. Hänen sydämessään heräsi säälintunne; hän väänsi oven lukosta ja avasi sen varovaisesti.
Huoneeseen astui nopeasti muuan mies: tämä oli Miguel. "Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi", hän virkkoi herttaisesti tuolla mielenmaltilla, joka aina vahvisti hänen halpamaista sieluaan; "mutta minä olen piilopaikan tarpeessa."
"Entä teidän haavanne?" Lucil kysyi.
"Se oli vain sotajuoni, halusin päästä sisälle. Minne voisin piiloutua? Ne saattavat olla täällä tuossa tuokiossa."
"Piiloutukaa katolle tai observatorioon", Lucil sanoi viitaten toiseen oveen.
"Älkää ilmoittako heille."
"Miksi sen tekisin?" hän vastasi. Vaikka mies epäilemättä olikin kylmäverinen, halveksi hän tätä kuitenkin; ei ollut sellaista saastaa, sen hän tiesi, jota Miguel ei olisi taipunut syömään, jos se vain soveltui hänen tarkoitusperiinsä.
Miguel nousi katolle ja piiloutui ison kaukoputken suojaan. Sillä välin Lucil odotteli. Mielenliikutukset olivat sinä päivänä seuranneet toisiaan niin nopeasti hänen sydämessään, että hän tunsi itsensä kykenemättömäksi enempään jännitykseen; jäljellä oli tylsän tuskan tunne, muistuttaen vaikean haavan aiheuttamaa turtuneisuutta ja kipua. Ammunta siirtyi palatsia kohti, ja jonkin ajan kuluttua oli kaupungissa jälleen verraten hiljaista.
Kello yhdeksän vaiheilla soi pääoven kello; mutta hän ei uskaltanut poistua huoneesta nyt, kun ovi oli särjetty. Hetken kuluttua kuului ihmisiä nousevan yläkertaan.
"Ei täällä ole mitään rouvashenkilöä; se nuori neiti palasi toissayönä tätinsä luo", sanoi muuan ääni. Se oli vanhan emännöitsijän; ilosta hätkähtäen ja intohimoisesti kaivaten myötätuntoa oman sukupuolensa taholta Lucil syöksyi ovelle ja avasi sen. Siellä oli Bettine ja hänen seurassaan eräs kapinallisten upseereja, joka ojensi hänelle kirjeen sanoen: "Presidentti lähetti tämän teille."
"Presidentti!"
"Niin, yhteishyvän valiokunnan presidentti." Kirje ilmoitti vain sen, että hallituksen joukot oli lyöty takaisin, ja se päättyi sanoihin: Nyt on vain yksi lopputulos mahdollinen, ja se on saavutettu muutamassa tunnissa.
Upseeri poistui huoneesta ilmoittaen odottavansa alakerroksessa siltä varalta, että hän halusi lähettää vastauksen. Lucil veti emännöitsijän huoneeseen ja syleili häntä itkien. Missä hän oli ollut koko tuon kauhean yön? Bettine oli ollut kellarissa. Savrola oli ajatellut häntä kuten kaikkea muutakin; hän oli kehoittanut vanhaa hoitajaansa viemään sinne vuoteensa, olipa vielä antanut edellisenä iltana varustaa sen kuntoonkin, mattoja ynnä muuta toimittaen. Siellä Bettine oli viipynyt koko ajan, kuten Savrola oli käskenyt. Ehdoton luottamus tähän ihailunsa kohteeseen oli vapauttanut hänet kaikesta pelosta omaan itseensä nähden, mutta hän oli ollut "ihan hirveässä tuskassa" Savrolan vuoksi. Eihän hänellä ollut ketään muuta maailmassa; toiset kohdistivat rakkautensa puolisoon, lapsiin, veljiin, sisariin; hänen hellän vanhan sydämensä kiintymys oli keskitetty mieheen, jota hän oli hoivaillut aina avuttomasta pikkulapsesta pitäen. Eikä Savrola ollut häntä unohtanut. Ylpeänä Bettine näytteli paperilippua, johon oli kirjoitettu sanat: Terveenä ja turvassa.
Palatsin taholta kuului nyt tukahutettua ampumista, ja sitä jatkui kaiken aamua. Mutta havaitessaan kadut jälleen rauhallisiksi Miguel sukelsi esiin piilopaikastaan ja astui huoneeseen. "Haluan tavata presidentin", hän selitti.
"Mieheni?" kysyi Lucil.
"En suinkaan, vaan hänen ylhäisyytensä herra Savrolan." Miguel pystyi nopeasti mukautumaan olosuhteisiin.
Lucilin mieleen johtui upseeri; hän mainitsi tästä Miguelille. "Hän opastaa teidät raatihuoneelle."
Sihteeri oli ihastuksissaan; hän juoksi alakertaan, eivätkä he nähneet häntä sen koommin.
Vanha emännöitsijä, joka oli käytännöllinen ihminen, ryhtyi puuhaamaan aamiaista. Johtaakseen ajatuksensa muualle Lucil auttoi häntä, ja pian — sellainen on ihmismieli — munat ja käristetty sianliha tuottivat hänelle lohdutusta. He tunsivat kevennystä huomatessaan, että ulko-ovelle oli taas majoitettu vartio. Tämän havainnon teki Bettine, sillä Lucil ei tahtonut katsahtaakaan ulos kadulle, missä hän oli nähnyt niin hirvittäviä kohtauksia, ja hän teki oikein, sillä vaikka katusulku olikin nyt ihmisten hylkäämä, virui sen ympärillä tai itse muurilla vielä parikymmentä möhkälettä, jotka muutama tunti varhemmin olivat olleet ihmisiä. Mutta yhdentoista tienoissa saapui muutamia työläisiä tuoden mukanaan kahdet heiterattaat; ja hetken kuluttua vain katukiveyksen veritahrat osoittivat, että siinä oli tuhottu muuta kuin aineellista omaisuutta.
Aamu kului verkalleen ja levottomuutta synnyttäen. Palatsin luota kuului yhtämittaista, joskin etäistä ammuntaa. Toisin ajoin se paisui kumeaksi jylinäksi, toisinaan taas yksityiset laukaukset kajahtivat ikäänkuin nopeana räiskyntänä. Viimein, puoli kolmen korvilla, se keskeytyi äkkiä. Lucilia värisytti. Kamppailu oli ratkaistu, suuntaan tai toiseen. Hänen mielensä kieltäytyi pohtimasta kaikkia mahdollisuuksia. Väliin hän tarrautui hurjan pelon valtaamana vanhaan emännöitsijään, joka turhaan koetti häntä tyynnytellä; väliin hän auttoi tätä talouspuuhissa tai suostui maistelemaan niitä aterioita, joita tuo kunnon eukko valmisteli hänelle, toivoen saavansa murheet karkoitetuiksi mukavuutta tarjoamalla.
Pahaa ennustava äänettömyys, joka oli seurannut ammunnan taukoamista, ei kestänyt kauan. Juuri silloin kuin Bettine sai suostutelluksi Lucilin maistamaan omenapiirakkaa, osui heidän korviinsa ensimmäinen suurtykin jymähdys. Kaukaakin tuo hirvittävä räjähdys sai akkunaruudut tärisemään. Lucilia värisytti. Mitä se oli? Hän oli toivonut, että kaikki oli päättynyt; mutta jymähdys seurasi jymähdystä, kunnes satamasta kaikuva tykinjyske melkein hukutti heidän äänensä. Se oli uuvuttavaa odotusta noille kahdelle naiselle.
XIX LUKU
Havainto-opetusta
Luutnantti Tiro saapui raatihuoneelle turvallisesti, sillä vaikka kadut olivatkin täynnä kiihtynyttä väkeä, niin nämä olivat rauhallisia kansalaisia, ja hänen selittäessään, että hän oli lähetetty Savrolaa tapaamaan, he sallivat upseerin jatkaa matkaansa. Kunnallistalo oli komea rakennus, laadittu valkoisesta kivestä ja runsaasti koristettu kuvapatsailla ja veistoksilla. Sen edustalla oli rauta-aidan kiertämänä avara pihamaa, johon päästiin kolmesta portista; keskellä pihaa pulppusi alituisesti suuri suihkulähde manalle muuttaneiden kunnallisten merkkihenkilöiden marmoripatsaiden ympäröimänä. Koko laitos oli täysin Lauranian rikkaan ja loistavan pääkaupungin arvoinen.
Keskiportilla seisoi vahdissa kaksi kapinallista sotamiestä pistimet kivääriin kiinnitettyinä, eivätkä nämä sallineet kenenkään käydä sisään, ellei hänellä ollut virallista lupaa. Pihamaan poikki kiirehti lakkaamatta lähettejä, ja viestintuojia saapui tai poistui täyttä laukkaa. Porttien ulkopuolella seisoi suuri väkijoukko, enimmäkseen rauhallisena, joskin voimakkaan kiihtymyksen valtamana, ja se täytti kokonaan leveän kadun. Siinä kierteli hurjia huhuja ja mielet olivat ankarasti kuohuksissa. Etäältä kuului selvästi uhkaavaa ammuntaa.
Tiro tunkeutui väkijoukon lävitse suuremmitta vaikeuksitta, mutta portilla vahdit sulkivat häneltä tien. He kieltäytyivät päästämästä häntä sisään, ja tuokion ajan hän pelkäsi antautuneensa vaaraan turhan vuoksi. Onneksi sentään muuan kunnallisviraston palvelijoista, joka maleksi pihamaalla, tunsi hänet Molaran adjutantiksi. Hän kirjoitti nimensä paperipalaselle ja pyysi miestä viemään sen Savrolalle eli, kuten häntä nyt nimitettiin, yhteishyvän valiokunnan presidentille. Palvelija poistui, ja kymmenen minuutin kuluttua hän palasi mukanaan upseeri, jonka rinnalla loisti vallankumouksellisen puolueen punainen olkavyö; tämä pyysi luutnanttia seuraamaan viipymättä.
Raatihuoneen eteishalli oli täynnä kiihtyneitä ja suulaita patriootteja, jotka hartaasti halusivat palvella vapauden asiaa, jos sen saattoi tehdä henkeään uskaltamatta. Kaikilla oli punainen nauharuusu, ja he juttelivat äänekkäästi pohtien taisteluviestejä, joita sanansaattajat toivat ja jotka sitten naulattiin seinille. Tiro ja hänen oppaansa kulkivat hallin halki ja kiirehdittyään käytävää pitkin saapuivat erään pienen valiokuntahuoneen ovelle. Sen vaiheilla oleili useita vartioita ja lähettejä; ovella seisoi vahtina upseeri. Hän avasi oven ja ilmoitti luutnantin saapuneen.
"Hyvä on", virkkoi tuttu ääni, ja Tiro astui sisään. Se oli pieni laudoilla vuorattu huone, seinissä kaksi korkeata ja syvälle muuriin upotettua akkunaa, joita raskaat, haalistuneet punertavat verhot reunustivat. Savrola istui kirjoittamassa keskelle lattiaa sijoitetun pöydän ääressä; Godoy ja Renos keskustelivat akkunan luona; neljäs henkilö, jota hän ei sillä haavaa tuntenut, kirjoitteli uutterasti eräässä nurkassa. Suuri demokraatti kohotti katseensa.
"Hyvää huomenta, Tiro", hän sanoi hilpeästi, ja nähtyään sitten nuorukaisen kasvoilla vakavan ja malttamattoman ilmeen hän tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Tiro ilmoitti kiireesti presidentin haluavan luovuttaa palatsin.
"Hyvä", virkkoi Savrola, "Moret on siellä, ja hän on jo valtuutettu suostumaan siihen."
"Hän on kuollut."
"Kuinka se tapahtui?" kysyi Savrola matalalla, tuskaa ilmaisevalla äänellä.
"Hän sai luodin kurkkuunsa", vastasi luutnantti lakoonisesti.
Savrola oli käynyt aivan kalpeaksi; hän piti Moret'sta ja he olivat kauan olleet ystävyksiä. Hänet valtasi inho koko liikettä kohtaan; hän tukahutti sen, nyt ei ollut aikaa surra. "Tarkoitatteko, ettei kansa hyväksy antautumista?"
"Mahdollisesti se on teurastanut koko linnakkeen."
"Mihin aikaan Moret surmattiin?"
"Neljänneksen yli kahdentoista."
Savrola otti paperin, joka sijaitsi hänen vierellään pöydällä. "Tämä on lähetetty puoli yhdeltä."
Tiro katsahti siihen. Siihen oli merkitty Moret ja se ilmoitti seuraavaa; Valmistaudun loppurynnäkköön. Kaikki hyvin.
"Se on väärennys", virkkoi luutnantti peittelemättä. "Lähdin itse liikkeelle ennen puolta yhtä, ja siihen mennessä herra Moret oli ollut hengetönnä jo kymmenen minuuttia. Joku toinen on anastanut johdon."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Savrola hypähtäen pystyyn pöytänsä äärestä. "Kreutze!" Hän tarttui hattuunsa ja keppiinsä. "Tulkaa; ihan varmasti hän murhaa Molaran ja kaikki muutkin, ellei häntä estetä siitä. Minun täytyy lähteä sinne mieskohtaisesti."
"Mitä?" sanoi Renos. "Se ei käy päinsä, teidän paikkanne on täällä."
"Lähettäkää joku upseereista", ehdotti Godoy.
"Täällä ei ole ketään, joka kykenisi pitämään kansaa aisoissa, ellette halua lähteä itse."
"Minäkö! Se ei tule kysymykseenkään!" sanoi Godoy joutuisasti. "Se olisi hyödytöntä; minulla ei ole mitään valtaa roskaväen keskuudessa."
"Sellainen ääni ei teidän kellossanne ole ollut koko aamua", vastasi Savrola rauhallisesti, "ei ainakaan siitä pitäen kuin hallituksen hyökkäys saatiin torjutuksi". Kääntyen sitten Tiron puoleen hän sanoi: "Lähdetään."
He olivat juuri poistumaisillaan huoneesta, kun Tiro huomasi, että nurkassa istuva kirjuri katseli häntä. Hämmästyksekseen hän tunsi Miguelin.
Sihteeri kumarsi ivallisesti. "Täällä siis tavataan", hän sanoi; "menettelitte viisaasti, kun seurasitte minun esimerkkiäni".
"Te loukkaatte minua", virkkoi Tiro syvästi halveksien. "Rotat hylkäävät uppoavan laivan."
"Sitä viisaampia ne ovat", vastasi sihteeri; "eivät ne tuottaisi mitään hyötyä jäämällä siihen. Olen aina kuullut, että adjutantit poistuvat ensimmäisinä taistelusta."
"Te olette helvetin saastainen koira", virkkoi luutnantti eksyen takaisin siihen alkuperäiseen väittelytapaan, joka oli hänelle tutumpi.
"En voi odottaa kauempaa", virkkoi Savrola äänellä, joka kuului selvältä käskyltä. Tiro totteli, ja he poistuivat yhdessä.
Kuljettuaan käytävää pitkin ja hallin halki, missä Savrolalle hurrattiin raikuvasti, he saapuivat ulko-ovelle, jonka edustalla vaunut odottivat. Kymmenkunta ratsastavaa miestä, joilla oli punainen nauharuusu ja kivääri kullakin, järjestyi ympärille saattueeksi. Nähdessään suuren johtajansa ja kuullessaan sisältä eläköön-huutoja alkoi portin ulkopuolellakin odottava kansa hurrata. Savrola kääntyi saattueen johtajan puoleen. "En tarvitse henkivartiota", hän sanoi, "ne ovat välttämättömiä vain tyranneille. Tahdon lähteä yksinäni." Saattue peräytyi. Hän astui Tiron kera vaunuihin, ja kahden voimakkaan hevosen vetäminä ne vierivät kadulle.
"Te ette pidä Miguelista?" kysyi Savrola hetken kuluttua.
"Hän on petturi."
"Sellaisia on kaupungissa paljon. Luultavasti te sanoisitte minuakin petturiksi."
"Oh, mutta te olette aina ollut sellainen", vastasi Tiro häikäilemättä. Savrola naurahti. "Minä tarkoitan", jatkoi toinen, "että te olette aina koettanut kumota olevia oloja."
"Olen siis lojaalinen petokselleni", ehdotti Savrola.
"Niin — teidän kanssanne me olemme olleet aina sodassa, mutta tuo kyykäärme —"
"Teidän täytyy ottaa ihmiset sellaisina kuin ne ovat", selitti Savrola; "epäitsekkäitä on hyvin harvassa. Tuo kyykäärme, kuten te häntä nimitätte, on täydellinen kurjimus; mutta hän pelasti minun henkeni ja pyysi minua vastalahjaksi pelastamaan hänet. Saatoinko tehdä muuta? Sitä paitsi hän on hyödyllinen. Hän tuntee tarkalleen valtion raha-asiain nykyisen tilan ja on tutustunut ulkopolitiikkaan yksityiskohtaisesti. Mutta miksi me pysähdymme?"
Tiro katsahti ulos. Kadun poikki ulottui sulku muodostaen sen umpikujaksi. "Koettakaa seuraavasta kulmasta", hän sanoi ajurille; "joutukaa siitä." Nyt saattoi selvästi erottaa ammunnan. "Me olimme tänä aamuna saamaisillamme teidän pinteeseen", virkkoi Tiro.
"Niin", vastasi Savrola; "minulle kerrottiin, että hyökkäys saatiin vaivoin torjutuksi".
"Missä te itse olitte?" kysyi nuorukainen perin hämmästyneenä.
"Raatihuoneella nukkumassa; olin kovin väsynyt."
Tiro tunsi vastustamatonta inhoa. Hän oli siis raukka, tuo suuri mies. Hän oli aina kuullut mainittavan, että politikoitsijat olivat arkoja nahastaan ja lähettivät toisia taistelemaan puolestaan. Mutta hän oli sentään luullut Savrolaa toisenlaiseksi; tämähän tunsi niin tarkalleen polopelinkin; yhtä kaikki hän olikin samaa maata kuin kaikki muutkin.
Savrolan aina tarkka silmä havaitsi hänen ilmeensä, ja hän naurahti kuivasti. "Teidän mielestänne minun olisi kai pitänyt olla ulkona kaduilla? Uskokaa minua: tein paljon enemmän hyötyä siellä, missä todellisuudessa olin. Jos olisitte nähneet mikä kauhu ja kammo raatihuoneelle vallitsi taistelun aikana, niin olisitte älynnyt, että saattoi ihminen tehdä pahempaakin kuin käydä täydessä rauhassa nukkumaan. Sitä paitsi oli jo tehty kaikki, mihin ihmisvoima kykeni, emmekä me olleet laskeneet väärin."
Tämä ei saanut Tiroa vakuutetuksi. Hänen hyvät ajatuksensa Savrolasta olivat haihtuneet. Hän oli kuullut paljon tämän miehen valtiollisesta rohkeudesta. Mutta hänen mielestään fyysillinen urhous oli aina siveellistä arvokkaampi. Vastahakoisesti hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Savrola oli pelkkä suunsoittaja, rohkea kylläkin siellä, missä sanoilla taisteltiin, mutta varovainen ryhdyttäessä vakavampaan työhön.
Vaunut pysähtyivät uudelleen. "Täällä on katusulkuja joka taholla", selitti ajuri.
Savrola kurkisti ulos akkunasta. "Me olemmekin jo lähellä päämäärää, jatketaan tästä jalan; sinne on vain muutama sata askelta Perustuslaki-aukion poikki." Hän hyppäsi kadulle. Katusulku oli autiona kuten kaikki kadut tässä osassa kaupunkia. Useimmat hurjistuneista kapinallisista ahdistelivat palatsia, ja rauhalliset kansalaiset pysyttelivät taloissaan tai oleskelivat raatihuoneella.
He kapusivat tuon karkeatekoisen muurin yli, joka oli laadittu kasaamalla katukiviä ja hiekkasäkkejä kaksien vankkurien alle ja päälle, ja kiiruhtivat sitten katua pitkin. Se johti kaupungin isolle aukiolle. Toisessa päässä oli parlamenttitalo, jonka tornissa liehui kapinan punainen lippu. Pääoven edustalle oli kaivettu ampumahauta, ja siinä näkyi muutamia kapinallisia sotureita.
He olivat kulkeneet suunnilleen neljänneksen aukiota, kun äkkiä tuprahti savupyörylä ampumahaudasta tai katusululta kolmisen sadan metrin päästä; sitä seurasi nopeasti viisi tai kuusi muuta. Savrola seisahtui hämmästyneenä, mutta luutnantti käsitti heti tilanteen. "Juoskaa!" hän huusi. "Tuolla on kuvapatsas — sen takana ollaan suojassa."
Savrola alkoi juosta niin nopeaan kuin jaksoi. Katusululta ammuttiin yhä. Hän kuuli kaksi imevää maiskahdusta ilmassa; jotain iski kiveykseen hänen edessään, niin että siruja tuiskahti ylt'ympärille, ja hänen juostessaan edelleen ilmestyi maahan harmaa juova; rauta-aidasta hänen viereltään kuului äänekäs helähdys; maasta pulpahti tomua omituisina tuprahduksina. Nyt hän alkoi selvemmin käsittää, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi; mutta välimatka oli lyhyt, ja hän ennätti hengissä kuvapatsaan suojaan. Sen tukevan jalustan takana oli yllin kyllin suojaa kummallekin.
"Ne ampuvat meitä."
"Niin tekevät", vastasi Tiro. "Piru heidät periköön!"
"Mutta miksi?"
"Univormupukuinen mies juoksemassa — hemmetin lystiä leikkiä niille!"
"Meidän täytyy jatkaa matkaamme", virkkoi Savrola.
"Emmehän me voi kulkea aukion poikki."
"Mitä tietä sitten?"
"Meidän täytyy pyrkiä katua myöten pois päin, niin että kuvapatsas jää meidän ja ampujain väliin, ja sitten jatketaan jotakin vasemmanpuolista katua."
Ison aukion poikki ulottui muuan pääkatu jatkuen siitä suorakulmaisesti siihen suuntaan, minne he pyrkivät. Oli mahdollista peräytyä sitä myöten kuvapatsaan suojassa ja siirtyä kauempana rinnakkaiskadulle. Täten he voisivat karttaa ampumahaudasta suuntautuvaa tulta tai ainakin supistaa vaarallisen matkan muutamaksi metriksi. Savrola katsahti Tiron osoittamaan suuntaan. "Mutta tämä tie on lyhempi", hän virkkoi viitaten aukion poikki.
"Paljon lyhempi", vastasi luutnantti; "se johtaa teidät kolmessa sekunnissa toiseen maailmaan".
Savrola nousi. "Lähdetään", hän virkkoi; "minä en salli sellaisten näkökohtien vaikuttavan päätöksiini. Tässä on kysymys useiden ihmisten hengestä; aika on vähissä. Tämä on sitäpaitsi oivallista havainto-opetusta."
Veri oli kohonnut hänen poskilleen ja hänen silmänsä säihkyivät; kaikki, mikä hänessä oli häikäilemätöntä, koko hänen rakkautensa jännitystä kohtaan kuohui hänen suonissaan. Tiro katsoi häneen kummastellen. Hän oli itsekin urhoollinen, mutta häntä ei miellyttänyt syöstä suin päin kuolemaan hullun politikoitsijan kantapäillä. Kuitenkaan ei hän suvainnut kenenkään rupeavan oppaaksi. Hän ei virkkanut enempää, vaan peräytyi kuvapatsaan toiseen päähän ikäänkuin tilaa varatakseen, syöksähti sitten aukealle ja lähti juoksemaan tarmonsa takaa.
Kuinka hän oikeastaan pääsi aukion poikki, sitä hän ei milloinkaan ymmärtänyt. Yksi luoti lävisti hänen lakkinsa lipan, toinen viilsi rikki hänen housunsa. Hän oli nähnyt monen miehen kaatuvan taistelussa ja odotti sitä hirvittävää iskua, joka rusahtaen paiskaisi hänet kumoon kiveykselle. Vaistomaisesti hän kohotti vasenta käsivarttaan ikäänkuin suojatakseen kasvojaan. Viimein hän ennätti turvaan, hengästyneenä ja itsekin ihmetellen. Sitten hän katsahti taakseen. Puolimatkassa hän näki Savrolan astelevan rauhallisena ja täyteen mittaansa suoristuneena. Kolmenkymmenen metrin päässä tämä pysähtyi, otti päästään huopahatun ja heilutti sitä uhmaavasti tuolle etäiselle katusululle. Tiro huomasi hänen hätkähtävän käsivarttaan kohottaessaan ja hatun putoavan maahan. Hän ei nostanut sitä, ja seuraavassa tuokiossa hän seisoi jo luutnantin vieressä kasvot kalpeina, hampaat yhteen puristettuina, jokainen lihas jännitettynä. "Sanokaapa, luutnantti", hän virkkoi, "pidetäänkö tuota kiivaana tulena".
"Te olette hullu", vastasi luutnantti.
"Miksi niin?"
"Kannattaako tuolla lailla uhrata henkeään ja ruveta odottelemaan niitä ärsyttääkseen?"
"Oh", vastasi Savrola perin kiihtyneenä, "minä heilutin hattuani Sallimukselle enkä noille kurjille edesvastuuttomille luontokappaleille. Ja nyt palatsiin; kenties tulemme jo liian myöhään."
He riensivät edelleen autioita katuja myöten kiväärien paukkeen yltyessä yhä äänekkäämmäksi, ja nyt siihen sekaantui väkijoukkojen huutoja ja ulvontaa. Päämääräänsä lähetessään he sivuuttivat ihmisryhmiä, enimmäkseen rauhallisia kansalaisia, jotka levottomina silmäilivät melskeeseen päin. Useat vilkaisivat hurjina soturiin, jonka univormu teki erikoisen huomattavaksi; mutta moni nosti hattuaan Savrolalle. Ohitse siirtyi pitkä sarja paareja, joilla lepäsi kalpea, murskautunut olento kullakin, ja verkalleen ne jatkoivat matkaansa loitommaksi taistelupaikalta. Tungos kävi ankarammaksi, ja nyt näkyi joka taholla aseita. Kadun täytti laitojaan myöten lauma kapinallisia sotamiehiä, yhä vielä univormupuvussa, puseroa käyttäviä työmiehiä, toisia kansallismiliisin asussa ja kaikilla rinnassaan vallankumouksen punainen nauharuusu. Mutta Savrolan nimi oli ennättänyt kantajansa edelle, ja joukko antoi tilaa eläköön-huutoja kohottaen.
Äkkiä ammunta taukosi edessä päin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus, jota seurasi räiskähtävä yhteislaukaus ja monesta kurkusta purkautuva ulvahdus.
"Liian myöhään!" virkkoi luutnantti.
"Joutukaa!" huusi Savrola.
XX LUKU
Loppu lähenee
Noin neljännestunnin kuluttua siitä kuin luutnantti Tiro oli päässyt pakenemaan sähkölennätinlankoja myöten, ryhdyttiin uudelleen tarmokkaasti hyökkäämään palatsia vastaan. Näytti siltä kuin olisivat kapinalliset saaneet uuden johtajan, sillä heidän taktiikkansa kävi melkoista mutkikkaammaksi. Ammunta yltyi joka taholla. Sitten vihollinen työntyi kivääritulen suojassa esiin samalla haavaa usealta kadulta ja syöksyi eteenpäin pääkatua myöten, yhtyen yleishyökkäykseen. Linnake ampui yhtä mittaa ja hyvillä tuloksilla, mutta luodit eivät riittäneet pysähdyttämään eteenpäin tulvivia laumoja. Moni kaatui, mutta toiset painautuivat turvaan pihamuurin suojaan. Huomaten mahdottomaksi pitää enää vallassaan tätä ulkolinjaa puolustajat peräytyivät itse rakennukseen, missä he pysyttelivät pääsisäänkäytävän pylväiden suojassa, ja he saivat jonkin aikaa pidätetyksi vihollisen loitolla ampumalla tarkasti jokaista, ken kohotti päänsä muurin ylitse tai muutoin paljasti itsensä. Vähitellen kapinalliset pääsivät kuitenkin suuremman lukumääränsä vuoksi voitolle ammuntataistelussa, ja nyt puolustajat vuorostaan havaitsivat olevan vaarallista astua esiin ampumaan.
Hyökkääjien kiväärituli kävi yhä ankarammaksi, kun sitä vastoin puolustajain heikentymistään heikkeni. Ensiksi mainittujen vallassa oli nyt koko ulkomuuri, ja ajan mittaan he pakottivat hallituksen eloon jääneiden kannattajain tykkänään lopettamaan tulensa. Kaksikymmentä kivääriä laukaistiin samalla haavaa, milloin vain yksikin pää pistäytyi näkyviin; mutta he olivat silti kyllin viisaita osoittaakseen kunnioitusta noita taipumattomia miehiä kohtaan eivätkä antautuneet turhan vuoksi vaaralle alttiiksi. Kivääritulensa ja pihamuurin suojaamina he toivat paikalle kenttätykin, jolla portti oli ammuttu säpäleiksi, ja laukaisivat sen palatsia kohti satakunnan metrin päässä. Ammus lensi kivimuurin lävitse ja räjähti isossa eteishallissa. Sitä seurasi toinen murtautuen melkein koko rakennuksen lävitse ja räjähtäen aamiaishuoneessa sen toisella laidalla. Verhot, matot ja tuolit syttyivät tuleen ja alkoivat rivakasti palaa; ilmeisesti palatsin puolustus rupesi lähenemään loppuaan.
Sorrento oli jo ammoin totuttanut itsensä katselemaan kaikkia sotatapahtumia pelkästään ammattikannalta, ja hän kerskaili pitävänsä kaikkein mielenkiintoisimpana tehtävänä järjestää voitetulle armeijalle jälkijoukon; mutta nyt hän tunsi, ettei kannattanut enää ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Hän lähestyi presidenttiä.
Molara seisoi isossa hallissa, missä hän oli elänyt ja hallinnut viiden vuoden ajan, ja hänen kasvoillaan oli katkera epätoivon ilme. Ammuksien sirpaleet olivat uurtaneet ja repineet mosaikkipermannon, lattialle oli pudonnut isoja kappaleita maalatusta katosta, tulipunaiset verhot kytivät, akkunaruudut olivat säpäleinä, ja palatsin toiselta puolen tuprusi sakeita savupilviä. Presidentin ryhti ja ilme soveltuivat hyvin tähän hävityksen ja tuhon kuvaan.
Sorrento tervehti erittäin juhlallisesti. Hän saattoi luottaa vain sotilaallisiin ohjesääntöihinsä, ja niihin hän nyt järkkymättömänä turvautui. "Ottaen huomioon, herra presidentti", hän aloitti virallisesti, "että kapinalliset ovat tuoneet eturintamaan tykin, on minun velvollisuuteni ilmoittaa teille, että on käynyt mahdottomaksi puolustaa tätä asemaa. Meidän on välttämätöntä tehdä hyökkäys anastaaksemme tykin ja sitä varten on vihollinen karkoitettava linnanpihasta."
Presidentti käsitti hänen tarkoituksensa; heidän pitäisi hyökätä esiin ja kuolla taistellen. Hänet valtasi suunnaton sieluntuska; kuolemanpelkoa vielä lisäsi tyydyttämätön kostonhalun pisto; hän huokasi äänekkäästi.
Äkkiä kohosi väkijoukosta hurja huuto. Se oli nähnyt savua nousevan palatsista ja tiesi lopun olevan lähellä. "Molara, Molara, tule ulos! Diktaattori", he karjuivat, "tule esiin tai pala pesääsi!"
Kun ihminen on varma kuolemastaan, niin usein tapahtuu, että kaikista muista tunteista pääsee voitolle halu käyttäytyä huomattavasti ja poistua näyttämöltä arvokkaalla tavalla. Molara muisti, että hän oli joka tapauksessa elänyt kuuluisana ihmisten joukossa. Hän oli ollut melkein kuninkaan veroinen. Koko maailman katseet olisivat kohdistuneina siihen kohtaukseen, jota nyt ryhdyttiin esittämään; etäiset maat saisivat siitä kuulla, kaukaiset ajat sitä ajattelisivat. Kannatti todella kuolla miehuullisesti, koska kerran oli kuoltava.
Hän kutsui viimeiset puoltajansa ympärilleen. Jäljellä oli vain kolmekymmentä ja näistäkin muutamat haavoittuneita. "Hyvät herrat", hän virkkoi, "te olette olleet loppuun asti uskollisia; en vaadi teitä enää uhrautumaan. Minun kuolemani voi kenties tyynnyttää nuo hurjat pedot. Minä vapautan teidät uskollisuudestanne ja valtuutan teidät antautumaan."
"Sitä emme tee milloinkaan!" huudahti Sorrento.
"Se on ylipäällikön käsky sotilailleen, herra eversti", sanoi presidentti ja lähti ovea kohti. Hän astui murskautuneen laudoituksen lävitse ulos leveälle portaikolle. Piha oli täynnä kansaa. Molara jatkoi matkaansa, kunnes oli laskeutunut puoliväliin. Väkijoukko tuijotti. Hetkisen hän seisoi siinä kirkkaassa päivänpaisteessa. Hänen tummansininen univormunsa, jolla kimalteli Lauranian tähti ja sarja ulkomaisia kunniamerkkejä, oli rinnasta avoinna päästäen valkoisen paidan näkyviin. Hän oli paljain päin ja suoristausi täyteen mittaansa. Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus.
Sitten purkautui täydellinen luotisuihku palatsin pihasta, sitä reunustavalta muurilta, yksinpä vastapäisten talojen akkunoista. Presidentin pää nytkähti eteenpäin, jalat pettivät hänen allaan, ja hän lysähti aivan velttona maahan. Ruumis vierähti pari, kolme askelmaa alemmaksi ja jäi sitten tempoilleen makaamaan. Muuan tummapukuinen mies, joka ilmeisesti toimi väkijoukon johtajana, astui sen ääreen. Sitten pamahti vielä yksi laukaus.
Samassa tuokiossa ennättivät Savrola ja hänen seuralaisensa pihaan, astuen sisään särkyneestä portista. Väkijoukko antoi auliisti tietä, mutta nyt siinä vallitsi nyrpeä ja syyllisyyttä ilmaiseva äänettömyys.
"Pysytelkää minun lähelläni", sanoi Savrola luutnantille. Hän astui suoraa päätä portaikolle, jolle kapinalliset sotilaat eivät olleet vielä tunkeutuneet. Ammunnan tauottua olivat pylväikköön piiloutuneet upseerit alkaneet tulla esiin; joku heilutti nenäliinaa.
"Minä vaadin teitä antautumaan", huusi Savrola kuuluvalla äänellä.
"Teidän henkenne säästetään."
Sorrento astui esiin. "Hänen ylhäisyytensä määräyksestä luovutan palatsin ja sitä puolustaneet hallituksen joukot. Teen sen, jos meille luvataan hengenturva."
"Sen lupaan", sanoi Savrola. "Missä on presidentti?"
Sorrento viittasi portaikon toiselle laidalle. Savrola kääntyi ja astui sinne.
Antonio Molara, aikoinaan Lauranian tasavallan presidentti, makasi pää alaspäin palatsinsa portaikon kolmella alimmalla askelmalla; muutaman metrin päässä seisoi kehässä kansa, jota hän oli hallinnut. Muuan mustapukuinen mies latasi parhaillaan revolveriaan uudestaan; hän oli Karl Kreutze, salaseuran Numero Yksi. Presidentti oli vuotanut runsaasti verta useista ampumahaavoista, mutta ilmeisesti oli "armonisku" annettu hänelle päähän. Pääkallon takaraivo ja vasen korvantausta oli ruhjoutunut ja räjähdyksen voima oli murskannut kaikki kasvonluut, niin että nahan säilyessä eheänä hänen päänsä näytti pussiin pistetyiltä posliininsiruilta.
Savrola seisahtui kauhistuneena. Hän katsoi väkijoukkoon, ja se väistyi hänen katseestaan; vähitellen ihmiset peräytyivät taemmaksi jättäen tummapukuisen miehen yksinään suuren demokraattijohtajan eteen. Syvä äänettömyys valtasi koko tuon sankan joukon. "Kuka on tehnyt tämän murhatyön?" hän kysyi matalalla, käheällä äänellä kiinnittäen katseensa salaseuran johtajaan.
"Ei se ole mikään murha", vastasi mies äreästi; "tässä on vain pantu tuomio täytäntöön".
"Kenen valtuuttamana."
"Seuran nimessä."
Nähdessään vihollisen ruumiin Savrola tunsi sanomatonta kammoa, mutta samassa kouristi hänen sydäntään myöskin hirvittävä riemu; rajamuuri oli nyt poistettu. Hän ponnistihe tukahuttaakseen tämän tunteen, ja ponnistukset nostattivat suuttumuksen tunteen. Kreutzen sanat saivat hänet raivostumaan. Koko hänen ruumistaan järkytti hurja ärtymys. Kaikki tämä joutuisi hänen kannettavakseen; mitä ajatteli Eurooppa, mitä sanoisikaan maailma? Mielipaha, häpeä, sääli ja hullu riemu, joita hän koetti tukahuttaa, kaikki sekoittuivat häikäilemättömäksi, hillittömäksi raivoksi. "Saastainen heittiö!" hän huudahti ja astuen eteenpäin hän sivalsi kepillään miestä päin kasvoja.
Mies hyökkäsi hänen kurkkuunsa viiltävän tuskan hurjistuttamana. Mutta luutnantti Tiro oli paljastanut miekkansa; käsi lujana ja mieli varsin kerkeänä hän antoi säilänsä suhahtaen iskeä alas, ja mies kierähti maahan.
Jänne oli lauennut, ja nyt väkijoukon raivo purkautui. Kohosi hurja huuto. Tosin Savrolan maine vallankumouksellisten keskuudessa oli suuri, mutta nämä miehet olivat tunteneet lähemmin toisia ja alempia johtajia. Karl Kreutze oli kansan mies. Hänen sosialistisia kirjoituksiaan luettiin laajalti; salaseuransa päämiehenä hänellä oli melkoinen vaikutusvalta, ja hän oli johtanut viimeisiä hyökkäyksiä palatsia vastaan. Nyt hänet oli tuhonnut ihan heidän silmäinsä edessä muuan noita vihattuja upseereja. Joukko työntyi eteenpäin karjuen hurjaa raivoaan.
Savrola hypähti taaksepäin portaille. "Kansalaiset, kuulkaa minua!" hän huusi. "Te olette saavuttaneet voiton; älkää häväiskö sitä. Teidän urhoollisuutenne ja isänmaanrakkautenne ovat hankkineet meille loistavan tuloksen; älkää unohtako, että olette taistelleet vanhan perustuslakimme puolesta." Karjunta ja ivahuudot keskeyttivät hänet.