"Mitä minä olen tehnyt itse?" hän toisti. "Yhtä paljon kuin yksikään teistä. Minäkin olen uskaltanut henkeni suuren asiamme puolesta. Onko täällä ketään, joka on haavoittunut? Astukoon hän esiin, sillä me olemme tovereita." Ja ensimmäistä kertaa hän kohotti vasenta käsivarttaan ylpeällä liikkeellä. Tiro tajusi nyt, minkä vuoksi hän oli hätkähtänyt, kun he suorittivat kujanjuoksunsa Perustuslaki-aukion poikki. Hänen takkinsa hiha oli repeytynyt ja veren tahraama; paita työntyi punaisena esiin halkeamasta; sormet törröttivät jäykkinä ja kauttaaltaan tahmaisina.
Vaikutus oli valtava. Alhaisossa, johon kaikki draamallinen aina tehoaa erikoisen voimakkaasti, alkoi herätä myötätunto, jota kaikki ihmiset tuntevat niitä kohtaan, jotka ovat yhteisessä vaarassa loukkaantuneet. Tapahtui täydellinen käänne. Kohosi eläköönhuuto, ensinnä heikko, mutta sitten yhä voimakkaammaksi yltyvä; siihen yhtyi pihan ulkopuolella toisia, jotka eivät tienneet edes syytäkään. Savrola jatkoi:
"Sortovallasta vapauduttuaan meidän valtiomme on aloitettava uusi elämänsä puhtaana ja tahrattomana. Niitä, jotka ovat anastaneet luvattoman vallan kansan mieltä kysymättä, niitä kohtaa rangaistus, olivatpa he sitten presidenttejä tai kansalaisia. Upseerien on käytävä tasavallan tuomioistuimen eteen ja vastattava teoistaan. Jokaisella lauranialaisella on oikeus tulla vapaasti tuomituksi. Toverit, paljon on tehty, mutta vielä emme ole päättäneet työtämme. Me olemme kohottaneet vapauden kunniasijalleen; nyt se on säilytettävä. Nämä upseerit sijoitetaan vankilaan; teitä odottaa toisenlainen tehtävä. Laivasto on paluumatkalla; vielä ei ole aika heittää kiväärejä syrjään. Kuka teistä tahtoo ruveta suorittamaan tehtävämme loppuun?"
Esiin astui mies, jonka päätä kiersi veren tahraama side. "Me olemme tovereita", hän virkkoi, "tuossa käteni".
Savrola tarttui hänen käteensä. Mies oli kapinallisen joukon aliupseereja, yksinkertainen rehellinen sielu, jonka Savrola oli tuntenut useita kuukausia. "Minä annan teille tärkeän tehtävän", hän sanoi. "Viekää nämä upseerit ja sotamiehet valtion vankilaan; lähetän täydet ohjeet ratsastavan sanansaattajan mukana. Mutta mistä saatte saattueen?" Vapaaehtoisista ei ollut puutetta. "Vankilaan siis, ja muistakaa, että tasavallan arvo riippuu heidän turvallisuudestaan. Eteenpäin, hyvät herrat", hän lisäsi, kääntyen eloon jääneiden vastustajain puoleen; "kunniani kautta voitte nyt olla varmat hengestänne".
"Vehkeilijän kunnia!" ivasi Sorrento.
"Kuten suvaitsette, mutta totelkaa."
Tiro yksin jäi Savrolan luo, muu joukko lähti liikkeelle lukuisain vallankumouksellisten ympäröimänä ja saattamina. Tällöin kajahti mereltä päin kumea, raskas jymähdys; se uudistui uudistumistaan nopeana sarjana. Laivasto oli vihdoinkin palannut.
XXI LUKU
Laivaston paluu
Amiraali de Mello oli pitänyt sanansa ja totellut määräystä, jonka hän oli saanut oikeata tietä. Hän oli sadan meripeninkulman päässä Port Saidista, kun kohtasi tasavallan asiamiehen viestipurren. Viipymättä hän muutti suuntaa ja antoi laivojen höyrytä kohti kaupunkia, josta hän äskettäin oli lähtenyt. Laivastoon kuului kaksi panssarilaivaa, jotka hitaudestaan ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta olivat vielä peloittavia aseita, kaksi risteilijää sekä tykkivene. Höyryputken harmillinen särkyminen hänen lippulaivallaan Fortunalla viivytti kulkua usean tunnin ajan, joten hän pääsi vasta kello kahden tienoissa toisen päivän iltapuolella kotivesille ja näki Lauranian kaupungin ja sataman kohoavan kauniina ja hohtavana ylihangan puolella. Levottomin silmin tähystelivät upseerit pääkaupunkia, joka oli heidän kotinsa ja jonka loistosta he ylpeilivät; eikä heidän pelkonsa ollutkaan aiheeton. Katujen ja puutarhain keskeltä kohosi savua puolesta kymmenestä tulipalosta; ulkomaiset alukset olivat siirtyneet pois sisäsatamasta ja kelluivat nyt ulkoredillä, enimmäkseen matkavalmiina höyryten; aallonmurtajan päässä sijaitsevassa linnakkeessa liehui outo punainen lippu.
Hiljentäen alusten vauhdin puoleksi amiraali laski varovaisesti satamaväylän suuta kohti. Se oli laadittu sellaiseksi, että laivan täytyi kulkiessaan joutua rantapatterien suurtykkien ristituleen. Lahti oli oikeastaan lähes puolen meripeninkulman levyinen, mutta varsinainen purjehdusväylä oli vaarallisen kapea ja perin vaikea kulkea. De Mello, joka tunsi siitä jokaisen jalan, näytti tietä Fortunallaan; sitä seurasivat molemmat risteilijät Sorato ja Petrarcha, sitten tuli tykkivene Rienzi, ja toinen panssarilaiva, Saldanho, kulki sarjan viimeisenä. Päällikköpäivästä annettiin merkki valmistautua taistelukuntoon, miehet komennettiin kannelle, upseerit sijoittuivat asemilleen, ja nousuveden auttamana laivasto laski verkalleen väylän suuta kohti.
Kapinallisten tykkimiehet eivät tuhlanneet aikaa muodollisuuksiin. Kun Fortuna joutui ampumalinjaan, pulpahti rannalta kaksi isoa savupilveä; merenpuolisessa patterissa oli laukaistu yhdeksäntuumaiset tykit. Molemmat ammukset lensivät korkealta ja surisivat sotalaivan mastojen lomitse ja tällöin alus kiihdytti vauhtiaan ja jatkoi matkaansa toveriensa seuraamana. Sikäli kuin linnakkeen tykit saivat ne ampumapiiriinsä, kuului pamahdus toisensa jälkeen, mutta ne oli suunnattu huonosti, ja ammukset kimmahtelivat hilpeästi pitkin veden pintaa, nostattaen korkeita tyrskyjä. Vasta sitten kun johtajalaiva ennätti väylän suulle, osui siihen ensimmäinen laukaus.
Voimakkaalla räjähdysaineella täytetty raskas ammus rusahti Fortunan alihangan patteriin, surmaten ja haavoittaen lähes kuusikymmentä miestä ja tuhoten kaksi sen neljästä tykistä. Tämä herätti tuon jättiläisen toimimaan; keulapuolen torni kääntyi ja pyörähtäen äkisti päin linnaketta suuntasi suuret kaksoistykkinsä. Ne laukesivat melkein samalla haavaa, ja koko alus hätkähti räjähdyksen voimasta. Molemmat ammukset osuivat linnakkeeseen ja räjähtivät siinä murskaten muurin siruiksi ja heittäen multakasoja ilmaan; mutta se vaurio oli sittenkin vähäinen. Kapinalliset tykkimiehet oleskelivat turvallisissa pomminkestävissä suojissaan, ja vain tykinaukkoon osuva ammus voi tuottaa heille vaaraa; mutta tykit jotka ampuivat barbette-alustoilta, olivat näkyvissä ainoastaan laukaisuun tarvittavan hetken.
Siitä huolimatta tuo iso alus alkoi suoraan sanoen syytää liekkejä joka taholle, ja sen lukuisat pikatykit tapailivat tykkiaukkoja, vihmoen pieniä ammuksiaan ihmeteltävän nopeasti. Useat niistä tunkeutuivat sisään, ja kapinalliset alkoivat menettää väkeä. Mikäli laivat lähenivät sikäli yltyi ristitulikin, ja jokainen vuorostaan vastasi raivokkaasti. Ammunta kävi hirvittäväksi, raskaiden tykkien kovat räjähdykset melkein hukkuivat pikatykkien herkeämättömään räiskyntään; kaikkialla hohti sataman vesillä suuria vaahtopatsaita, ja kirkkaassa ilmassa näkyi selvästi räjähtävien pommien valkoisia savupyörylöitä. Fortunan pääpatteri pakotettiin täydelleen vaikenemaan. Toinen ammus oli räjähtänyt kauheata tuhoa tuottaen, ja eloon jääneet merimiehet olivat paenneet näyttämöltä aluksen panssaroituihin osiin; upseerit eivät saaneet heitä palaamaan keskelle raunioita, missä heidän toveriensa jäännökset viruivat tunnottomain rautaröykkiöiden keskellä. Laivan kyljet olivat kauttaaltaan repeytyneet, ja poistorei'istä virtaavat runsaat vesisuihkut osoittivat pumppujen olevan tarmokkaassa työssä. Fortunan savupiippu oli ammuttu tiehensä melkein kannen tasalta, ja aukosta pursuavat mustat savupilvet karkoittivat tykkimiehet perätornista ja tykkien äärestä. Murskautuneena, paljaaksi riisuttuna täynnä kuolleita ja kuolevia alus oli sisuksiltaan vielä eheä, ja kapteeni, joka tähystystornistaan tunsi sen yhä tottelevan ruoriaan, riemuitsi hyvästä onnestaan ja antoi sen jatkaa matkaansa.
Risteilijä Petrarchan ohjauslaitteen oli ammus kokonaan murskannut, ja hillittömänä se ajautui hiekkasärkälle. Kiihdyttäen tultaan linnakkeet rupesivat murskaamaan sitä kappaleiksi. Silloin se kohotti valkoisen lipun ja lakkasi itse ampumasta; mutta tästä ei välitetty, ja kun toiset laivat eivät uskaltaneet karien tähden lähteä auttamaan, se muuttui pian hylyksi ja räjähti kello kolmelta ilmaan hirvittävästi kumahtaen.
Saldanho, joka kärsi ammunnasta vähimmin ja oli lisäksi tukevasti panssaroitu, saattoi melko lailla suojella tykkivenettä, ja koko laivasto sivuutti patterit neljäkymmentä minuuttia kamppailtuaan ja menetettyään kaksi sataa kaksikymmentä miestä kaatuneina ja haavoittuneina, ottamatta lukuun Petrarchan miehistöä, joka tuhoutui kokonaan. Kapinallisten mieshukka nousi seitsemänkymmenen vaiheille, ja linnakkeiden kärsimä vahinko oli vähäinen. Mutta nyt olikin tullut merimiesten vuoro. Lauranian kaupunki oli heidän armoillaan.
Amiraali ankkuroi laivansa viiden sadan metrin päähän rannasta. Hän antoi kohottaa välirauhalipun, ja koska häneltä oli murskattu kaikki veneet äskeisessä kujanjuoksussa, hän antoi tulliasemalle merkin, että halusi ryhtyä rauhaa hieromaan ja pyysi lähettämään jonkun upseerin laivalle.
Noin tunnin viivyttelyn jälkeen laiturin luota lähti liikkeelle höyrypursi, joka laski Fortunan äärelle. Siitä nousi kaksi kapinallisten upseeria yllään tasavallan miliisin univormu ja uumillaan punainen vyö. Hän oli tosin karkea merikarhu, mutta oli liikkunut monessa maassa, ja tavallisesti vaaran läheisyys sekä tietoisuus omasta vallasta vaikutti edullisesti hänen käytökseensä. "Sallikaa minun kysyä", hän virkkoi, "millä olemme ansainneet moiset tervetuliaiset syntymäkaupungiltamme!"
Vanhempi molemmista upseereista vastasi, etteivät linnakkeet olleet laukaisseet tykkejään, ennenkuin niitä itseään oli ammuttu. Amiraali ei ryhtynyt väittelemään, vaan tiedusteli, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Kuullessaan vallankumouksesta sekä presidentin kuolemasta hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan. Sorrenton tavoin hän oli tuntenut Molaran pitkät ajat, ja hän oli rehellinen, avosydäminen mies. Upseerit jatkoivat, että väliaikainen hallitus hyväksyisi hänen laivastonsa antautumisen ja myöntäisi hänelle ja upseereille kunnialliset ehdot. Hän esitti yhteishyvän valiokunnan antaman valtakirjan, jonka alla oli Savrolan nimi.
De Mello pyysi jotensakin ylenkatseellisesti miestä puhumaan vakavasti.
Upseeri huomautti, ettei laivasto surkeassa tilassaan voinut antautua toistamiseen kujanjuoksuun patterien keskitse, vaan näännytettäisiin nälkään.
Tähän De Mello vastasi, että sataman suun linnakkeet olivat samanlaisessa tilassa, koska hänen tykkinsä hallitsivat nyt sekä aallonmurtajaa että kallioniemekettä. Myöskin hän vakuutti, että hänellä oli aluksillaan kuuden viikon muonavarat, ja lisäsi, että hänen arvelunsa mukaan ampumavarojenkin pitäisi riittämän.
Hänen etuuksiaan ei kielletty. "Epäilemättä, herra amiraali", sanoi upseeri, "teidän vallassanne on tehdä suuria palveluksia väliaikaiselle hallitukselle sekä vapauden ja oikeuden asialle."
"Tätä nykyä", vastasi amiraali kuivasti, "näkyy oikeuden asia tarvitsevan minun tukeani".
Tähän upseerit eivät keksineet muuta vastausta kuin että he olivat taistelleet vapaan parlamentin puolesta ja aikoivat toteuttaa aikeensa.
Amiraali teki pari kierrosta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan. "Minun ehtoni ovat seuraavat", hän selitti lopulta. "Salaliiton johtaja — se teidän Savrolanne — on heti luovutettava minun valtaani ja hänen on tuomioistuimen edessä vastattava murhasta ja kapinasta. Mihinkään neuvotteluihin en ryhdy, ennenkuin tämä on tapahtunut. Ellei tätä ole tehty ennen kello kuutta huomisaamuna, alan pommittaa kaupunkia ja jatkan sitä, kunnes ehtoihini on suostuttu."
Molemmat upseerit syyttivät moista tekoa raakamaisuudesta ja vihjasivat siihen suuntaan, että hän joutuisi vielä vastaamaan pommeistaan. Amiraali kieltäytyi pohtimasta sitä kysymystä tai ottamasta huomioon muita ehtoja. Koska osoittautui mahdottomaksi vaikuttaa häneen, palasivat upseerit maihin purrellaan. Kello oli nyt neljä. Niin pian kuin tämä uhkavaatimus tehtiin tiettäväksi raatihuoneeseen kokoontuneelle yhteishyvän valiokunnalle, syntyi siellä melkoinen hämminki. Pommiajatus oli peräti vastenmielinen pyyleville porvareille, jotka olivat liittyneet kapinalliseen puolueeseen heti kun kävi ilmi, että se pääsisi voitolle. Varsin epämiellyttävä se oli myöskin sosialisteista, sillä vaikka he hyväksyivätkin dynamiitin käytön toisia vastaan, ei heillä kuitenkaan ollut halua tutustua mieskohtaisesti vaarallisiin räjähdysaineisiin.
Upseerit tekivät selkoa kohtauksesta ja amiraalin vaatimuksista.
"Ja jos me kieltäydymme suostumasta niihin?" tiedusti Savrola.
"Silloin hän ryhtyy ampumaan kello kuudelta huomisaamuna."
"No niin, hyvät herrat, meidän täytyy purra hammasta ja kestää sekin löyly. Eivät he uskalla ampua koko varastoaan tyhjiin, ja niin pian kuin he huomaavat meidän pysyvän päätöksessämme, he antavat kyllä perään. Naiset ja lapset ovat turvassa kellareissa, ja mahdollisesti saamme jonkin linnakkeen tykeistä kohdistetuksi satamaan." Se ei synnyttänyt mitään innostusta. "Siitä tulee kallis leikki."
"Onhan sitä helpompiakin keinoja", virkkoi muuan sosialistien edustajista merkitsevästi pöydän päästä.
"Mitä te siis ehdotatte?" kysyi Savrola katsoen häneen kiinteästi; mies oli ollut Kreutzen läheisimpiä kannattajia.
"Tarkoitan sitä, että kävisi huokeammaksi, jos kapinan johtaja uhrautuisi yhteiskunnan puolesta."
"Se on teidän mielipiteenne; haluan saada kuulla valiokunnan ajatuksen asiasta." Kuului huutoja "Ei! Ei!" ja "Hyi häpeä!" usealta taholta. Muutamat vaikenivat; mutta ilmeisesti Savrolalla oli enemmistö puolellaan. "Hyvä on", hän virkkoi terävästi; "yhteishyvän valiokunta ei katso voivansa hyväksyä arvoisan jäsenensä ehdotusta. Hänet on äänestetty kumoon" — tällöin hän tuijotti tiukasti mieheen, joka kalpeni — "kuten tavallisesti käy sivistyneiden ihmisten keskuudessa."
Toinen mies nousi seisomaan pitkän pöydän päässä. "Kuulkaapas nyt", hän sanoi karkeasti, "jos meidän kaupunkimme onkin heidän armoillaan, niin onhan meillä panttivankeja. Meillä on kolmekymmentä noista papukaijoista, jotka tappelivat aamulla meitä vastaan; lähetetään amiraalille sana, että me ammumme yhden jokaiselta pommilta, minkä hän lennättää kaupunkiin."
Kuului hyväksymisen mutinaa. Moni kannatti ehdotusta siitä syystä, ettei luullut tarvittavan koskaan toteuttaa sitä, ja kaikki halusivat estää pommitusta. Savrolan suunnitelma oli kyllä viisas, mutta tuskallisen tuhoisa. Ilmeisesti tämä uusi ehdotus herätti suosiota.
"Se ei voi tulla kysymykseenkään", virkkoi Savrola.
"Miksi ei?" kysyivät useat äänet.
"Siksi että nämä upseerit antautuivat määrätyin ehdoin, eikä tasavalta rupea teurastamaan syyttömiä."
"Äänestetäänpä siitä", sanoi mies.
"Minä vastustan äänestystä. Tällaisesta asiasta ei voi väitellä; tässä on kysymys oikeasta ja väärästä."
"Kannatan siitä huolimatta äänestystä."
"Niin minäkin", huusivat useat.
Äänestystä jatkui. Renos kannatti Savrolaa laillisista syistä; upseerien asia ei kuulunut heidän tuomiovaltaansa, hän selitti. Godoy pidättyi äänestämästä. Ehdotus hyväksyttiin yhdelläkolmatta äänellä seitsemäätoista vastaan. Tulosta tervehdittiin hurraa-huudoin. Savrola kohautti hartioitaan. "Se on aivan mahdotonta, se ei käy päinsä. Olemmeko muuttuneet raakalaisiksi tänä aamuna?"
"Onhan olemassa toinen vaihtoehto", sanoi Kreutzen ystävä.
"Niin onkin, ja sen minä valitsisin ilomielin, ennenkuin antaisin tämän suunnitelman toteutua. Mutta", matalalla, uhkaavalla äänellä, "ensin annetaan kansan lausua mielipiteensä, ja silloin minä saanen tilaisuuden osoittaa sille meidän todelliset vihollisemme".
Mies ei vastannut tähän ilmeiseen uhkaukseen; muiden tavoin hänkin pelkäsi suuresti Savrolan voimakasta valtiasluonnetta sekä sitä valtaa, mikä tällä oli alhaisonkin keskuudessa. Äänettömyyden katkaisi Godoy, joka sanoi, että valiokunta oli jo ratkaissut asian. Sen vuoksi lähetettiin amiraalille kirjelmä, jossa ilmoitettiin, että vangitut sotilaat ammuttaisiin, jos hän ryhtyisi kaupunkia pommittamaan. Jonkin ajan kuluttua kokous päättyi.
Savrola jäi jälkeen katsellen, kuinka jäsenet verkalleen poistuivat keskenään haastellen. Sitten hän nousi ja astui pieneen huoneeseen, jota hän oli käyttänyt virastonaan. Hänen mielensä oli peräti masentunut. Vähäisyydestään huolimatta haava tuotti hänelle tuskaa; mutta vieläkin pahempaa oli se, että hän havaitsi vihamielisten voimien sekaantuneen työhönsä; hänen valtansa puolueen keskuudessa alkoi vähetä. Hän oli ollut korvaamaton, niin kauan kuin voitto näytti vielä epävarmalta; nyt valmistuttiin jatkamaan työtä hänen avuttaan. Hän muisteli kaikkea, mitä sinä päivänä oli kokenut, kauheata yöllistä kohtausta, kiihtymystä ja levottomuutta taistelun kestäessä, aukiolla sattunutta omituista elämystä ja sitten kaiken lopuksi tätä vakavaa asiaa. Mutta hän oli jo tehnyt varman päätöksen. De Mellon hän tunsi kyllin hyvin arvatakseen, minkä vastauksen tämä lähettäisi. "He ovat sotilaita", hän sanoisi; "heidän täytyy uhrata henkensä, jos se on välttämätöntä. Ei yhdenkään sotavangin pitäisi toivoa ystäväinsä tinkivän hänen hyväkseen. Heidän ei olisi pitänyt antautua." Hän saattoi kuvitella, kuinka pelko pommituksen alkaessa muuttuisi julmuudeksi ja väkijoukko toteuttaisi uhkauksen, minkä johtajat olivat lausuneet. Tapahtui mitä hyvänsä, tämän asian ei voinut antaa jatkua edelleen. Hän soitti kelloa. "Pyytäkää sihteeriä saapumaan tänne", hän virkkoi palvelijalle. Mies poistui ja palasi hetken kuluttua seurassaan Miguel. "Kuka nyt on vankilan johtajana?"
"En luule, että siellä on vaihdettu virkamiehiä; he eivät ole ottaneet laisinkaan osaa vallankumoukseen."
"Hyvä, kirjoittakaa johtajalle määräys, että hänen on lähetettävä sotavangit, iltapäivällä tuodut upseerit, suljetuissa vaunuissa rautatienasemalle. Heidän on oltava siellä kello kahdeksan tänä iltana."
"Aiotteko päästää heidät vapaiksi?" kysyi Miguel silmät suurina.
"Aion lähettää heidät turvalliseen paikkaan", vastasi Savrola kaksimielisesti.
Miguel alkoi kirjoittaa määräystä sen enempää puhumatta. Savrola otti käteensä pöytäpuhelimen torven ja soitti rautatienasemalle. "Ilmoittakaa liikennepäällikölle, että haluan puhutella häntä. — Liikennepäällikkökö? — Yhteishyvän valiokunnan presidentti — kuulitteko? Toimittakaa kello kymmeneksi tänä iltana ylimääräinen juna, jossa on tilaa kolmellekymmenelle hengelle. Pitäkää rata vapaana aina rajalle asti — niin — rajalle asti."
Miguel kohotti nopeasti katseensa kirjoituksestaan, mutta ei sanonut mitään. Vaikka hän olikin hylännyt presidentin huomatessaan tämän joutuneen häviölle, vihasi hän silti Savrolaa sydämensä pohjasta. Hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.
XXII LUKU
Elämä palkitsee
Paljon oli ennättänyt tapahtua, vaikka oli kulunut vain muutama tunti siitä kun Savrola lähti asunnostaan kiiruhtaakseen raatihuoneelle. Se monimutkainen salaliitto, joka oli monen kuukauden ajan kytenyt kaikessa hiljaisuudessa, oli yht'äkkiä leimahtanut ilmi tuleen maailman näyttämöllä ja vaikuttanut kansoihin sähköiskun lailla. Koko Eurooppa oli hämmästyneenä saanut kuulla siitä äkillisestä ja hirvittävästä mullistuksesta, mikä muutamassa tunnissa oli kukistanut hallituksen, joka oli viiden vuoden ajan vallinnut Lauraniassa. Taistelussa, joka oli raivonnut koko yhdeksännen päivän syyskuuta, oli saanut surmansa tai haavoittunut lähes neljätoistatuhatta henkeä. Aineellinen vahinko oli ollut suunnaton. Senaatti oli liekeissä, palatsi oli tuhottu; roskaväki ja kapinoitsijat olivat ryöstäneet putipuhtaiksi nämä molemmat rakennukset ja sen lisäksi vielä useita myymälöitä ja yksityisasuntoja. Tuli kyti yhä vielä useissa osissa kaupunkia; monessa kodissa oli tyhjiä paikkoja ja itkeviä naisia; kaduilla keräilivät ambulanssit ja puhdistuslaitoksen ajurit ruumiita. Se oli ollut kohtalokas päivä valtion aikakirjoissa.
Ja koko tämän hirvittävän ajan Lucil oli odottanut kuunnellen kiväärien räiskettä, joka kajahteli toisinaan etäisenä ja katkonaisena, toisinaan lähempää ja yhtämittaisena; se muistutti raivostuneen jättiläisen ääntä, joka milloin aleni äreäksi murinaksi, milloin yltyi äänekkääksi herjausryöpyksi. Hän oli kuunnellut murheellisena ja jännittyneenä, kunnes se hukkui tykkien kaameaan jyminään. Aika ajoin vanha emännöitsijä koetti häntä lohdutella valmistelemalla aineellista hyvää — keittoa, piiraita ja muuta sellaista — ja näiden proosallisten toimitusten väliajoilla Lucil koetti ylentää mieltään rukoilemalla. Kello neljään saakka, jolloin hän sai Savrolalta tiedon palatsissa tapahtuneesta murhenäytelmästä, hän ei ollut uskaltanut liittää tämän nimeä pyyntöihinsä; mutta siitä pitäen hän rukoili armeliasta sallimusta pelastamaan tuon rakastetun miehen hengen. Molaraa hän ei surrut; hirvittävä ja julma oli tämän kuolema, mutta Lucil ei voinut tuntea menettäneensä mitään; kuitenkin ajatus, että presidentti oli surmattu hänen tähtensä, täytti hänen sydämensä kamalalla syyllisyyden pelolla. Jos niin oli laita, silloin oli muuri murrettu vain antaakseen tilaa toiselle. Psykologi saattoi kyynillisesti vakuuttaa, että väkivalta ja kuolema olivat ainoat esteet, jotka nyt enää voivat hillitä hänen kiintymystään Savrolaan, sillä ennen kaikkea hän rukoili tämän paluuta, jotta ei jäisi ypöyksin maailmaan.
Rakkaus tuntui nyt ainoalta, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle, mutta se teki elämän todellisemmaksi, voimakkaammaksi väriltään kuin noina kylminä päivinä, jotka hän oli viettänyt keskellä palatsin loistoa, valtaa ja ihailua. Hän oli löytänyt, mitä häneltä oli puuttunut, ja samoin oli hänen ystävänsäkin. Lucilista tuntui ikäänkuin nousevan päivän säde olisi osunut kristallisärmiön sateenkaareen tai värittänyt vuoren lumihuipun rusohohteelle, kullalla ja purppuralla. — Savrolassa oli rakkauden hurja hehku saattanut kunnianhimon tasaiset sinervät liekit näkymättömiksi. Ihmissielu joutuu maailman sulatusmuotissa monen jalostavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tunsi mielessään ja ajatustavassaan tapahtuneen muutoksen; hän ei enää heiluttaisi hattuaan sallimukselle, rohkeuteensa hän oli nyt lisännyt varovaisuuden. Siitä hetkestä pitäen, jolloin hän oli nähnyt tuon kurjan, inhottavan ruumiin virumassa palatsin portailla, hän oli tuntenut uusien voimien rupeavan vaikuttamaan elämässään. Toiset harrastukset, toiset toiveet, toiset pyrkimykset olivat vallanneet hänen mielensä. Hän etsiskeli entisestä eroavia ihanteita ja uutta onnellisuuden muotoa.
Perin uupuneena hän kulki tietään asunnolleen. Kuluneet neljäkolmatta tuntia olivat olleet yhtämittaista suunnatonta jännitystä, ja nyt hän tunsi tulevaisuuteensakin nähden suurta levottomuutta. Toimenpide, johon hän oli ryhtynyt kumotessaan valiokunnan päätöksen ja lähettäessään vangit ulkomaille, oli sellaisia tuloksia, joita hän ei voinut oikein arvostaa. Hän oli vakuuttunut siitä, että toisin ei voinut menetellä; eikä hän välittänyt seurauksistakaan sanottavasti, mikäli oli kysymys vain hänestä itsestään. Hän ajatteli Moret'ta — urheaa, äkkipikaista Moret-poloista, joka oli luullut saavansa maailman tolalleen yhdessä ainoassa päivässä. Moisen ystävän menettäminen oli ollut hänelle raskas tappio, sekä yksityisesti että valtiollisesti. Kuolema oli riistänyt häneltä ainoan epäitsekkään ihmisen, ainoan johon hän saattoi turvautua hädän hetkellä. Hänen sielunsa täytti väsymys, inho koko kamppailua kohtaan, halu saada rauhaa. Päämäärä, jonka hyväksi hän oli niin kauan kamppaillut, oli melkein saavutettu, mutta nyt se näytti vähäarvoiselta, nimittäin Lucilin rinnalla.
Vallankumouksellisena hän oli jo ammoin järjestänyt omaisuussuhteensa sellaisiksi, että saattoi tulla toimeen vieraassa maassa, jos hänen täytyi paeta Lauraniasta; ja nyt hänen mielensä valtasi voimakas halu poistua täältä kamppailun ja verilöylyn näyttämöltä ja lähteä elämään yhdessä sen ihanan naisen kera, joka häntä rakasti. Hänen ensimmäinen velvollisuutensa oli tosin järjestää hallitus sen sijaan, jonka hän oli kumonnut. Mutta ajatellessaan karkeasyisiä edustajia, viranpyydystäjäin halpamaista, matelevaa joukkoa, heikkoja, epäröiviä, arkoja virkaveljiään, tuntui hänestä melkein siltä, ettei välittäisi yrittääkään; niin suuri oli muutos, jonka muutamat tunnit olivat aiheuttaneet tässä päättäväisessä ja yritteliäässä miehessä. Lucil nousi häntä vastaan, kun hän astui sisään. Kohtalo oli todellakin ajanut heidät yhteen, sillä Lucililla ei ollut mitään muuta toivoa elämässään eikä ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä apua saadakseen. Ja kuitenkin hän katsoi tulijaan kauhu katseissaan.
Savrolan valpas mieli arvasi hänen epäilyksensä. "Koetin pelastaa hänet", hän selitti, "mutta tulin liian myöhään vaikka haavoituinkin koettaessani pyrkiä perille oikotietä."
Lucil huomasi hänen sidotun käsivartensa ja silmäili häntä rakkautta uhkuen. "Halveksitko minua suurestikin?" hän kysyi.
"En", Savrola vastasi; "minä en naisi jumalatarta".
"Enkä minä filosofia", virkkoi Lucil.
Sitten he suutelivat toisiaan, ja siitä pitäen heidän keskinäinen suhteensa oli mitä yksinkertaisin.
Mutta päivän ponnistuksista huolimatta Savrolalla ei ollut aikaa levätä. Paljon oli tehtävää, ja kaikkien niiden lailla, joiden on raadettava suunnattomalla voimalla lyhyt aika, hän turvautui lääkkeiden apuun. Hän kävi pienen kaapin luo huoneen nurkkaan ja kaatoi itselleen väkevää lääkettä, joka korvaisi unen ja antaisi hänelle uutta tarmoa ja kestävyyttä. Sitten hän istuutui ja alkoi kirjoitella määräyksiä ja ohjeita sekä merkitä nimeään lukemattomiin papereihin, jotka hän oli tuonut kerallaan raatihuoneelta. Nähdessään hänen syventyneen työhön Lucil vetäytyi omaan huoneeseensa.
Kello oli yhden tienoissa aamulla, kun ovikelloa soitettiin. Muistaen vanhan hoitajattarensa Savrola riensi alas ja avasi itse oven. Sisään astui Tiro siviilipuvussa. "Olen tullut varoittamaan teitä", hän selitti.
"Mistä?"
"Joku on ilmoittanut valiokunnalle, ette te olette vapauttanut vangit. Ne pitävät ylimääräistä kokousta. Luuletteko voivanne pitää ne aisoissa?"
"Tuhat tulimmaista", virkkoi Savrola miettiväisenä. Hetkisen kuluttua hän lisäsi sitten: "Minä lähden sinne."
"Tien varrelle on aina rajalle asti järjestetty hevosia", sanoi luutnantti. "Presidentti käski minun toimittaa ne siltä varalta, että hän haluaisi lähettää hänen armonsa pois täältä. Jos päätätte luopua leikistä, niin voitte paeta niitä käyttämällä; ne ovat tilatut minun nimeeni."
"En tarvitse niitä", vakuutti Savrola. "Olette varsin ystävällinen ajatellessanne sitä; mutta minä olen vapauttanut tämän kansan tyrannista, ja nyt on koetettava vapauttaa se omasta itsestään."
"Te olette pelastanut toverieni hengen", sanoi nuorukainen; "voitte luottaa minuun."
Savrola katsahti vieraaseensa, ja hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. "Nuo hevoset tilattiin kuljettamaan hänen armonsa puolettomaan paikkaan; parasta olisi käyttää niitä siihen. Tahdotteko saattaa häntä?"
"Onko hän tässä talossa?" kysyi luutnantti.
"On", vastasi Savrola karskisti.
Tiro nauroi, se ei herättänyt hänessä vähintäkään paheksumista. "Opin joka päivä tuntemaan politiikkaa yhä enemmän", hän sanoi.
"Teette minulle vääryyttä", vakuutti Savrola; "mutta suostutteko siihen, mitä pyysin?"
"Tietysti; milloin on lähdettävä?"
"Milloin voitte?"
"Toimitan matkavaunut tänne puolessa tunnissa."
"Tehkää niin", virkkoi Savrola. "Olen teille kiitollinen. Me olemme kokeneet yhtä ja toista yhdessä."
He puristivat lämpimästi toistensa kättä, ja luutnantti poistui vaunuja hankkimaan.
Savrola lähti yläkerrokseen, kolkutti Lucilin ovelle ja ilmoitti tälle suunnitelmansa. Lucil rukoili häntä lähtemään mukaan.
"Toivon sydämestäni, että voisin niin tehdä", Savrola vakuutti; "olen kyllästynyt tähän; mutta olen velvollinen kestämään loppuun asti. Valta ei enää houkuttele minua. Tulen heti kun asiat ovat järjestetyt, ja sitten voimme mennä naimisiin ja elää koko loppuikämme onnellisina."
Mutta tässä eivät auttaneet kyynilliset rupattelut eivätkä järkisyytkään. Lucil kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja rukoili kiihkeästi, ettei Savrola häntä hylkäisi. Se oli ankara koetus. Lopulta hän tempautui vapaaksi tuska sydämessään, pani hatun päähänsä ja lähti raatihuoneelle.
Matkaa oli kilometrin verran. Hän oli kulkenut lähes puolitiehen, kun kohtasi kapinallisten vartion, jota johti muuan upseeri. He vaativat häntä pysähtymään. Hän painoi hatun silmilleen, sillä tällä haavaa hän ei halunnut esiintyä tunnettuna. Upseeri astui esiin. Hän oli sama haavoittunut mies, jonka Savrola oli määrännyt vankeja saattamaan palatsin antauduttua.
"Kuinka pitkästi on matkaa Plaza San Marcolle?" hän kysyi kovalla äänellä.
"Se on tuolla", sanoi Savrola viitaten. "Kolmaskolmatta katu on numero."
Kapinoitsija tunsi hänet heti. "Eteenpäin mars", hän sanoi miehilleen, ja joukko lähti liikkeelle. "Herra", hän virkkoi Savrolalle matalalla, kiireisellä äänellä, joka ilmaisi hänen tehneen äkillisen päätöksen, "valiokunta on antanut minulle määräyksen vangita teidät. Se aikoo luovuttaa teidät amiraalille. Paetkaa, vielä on aikaa. Johdan mieheni sinne kiertotietä, siten saatte kaksikymmentä minuuttia käytettäväksenne. Paetkaa; se voi käydä minulle kalliiksi, mutta me olemme tovereita; te sanoitte sen itse." Hän kosketti Savrolan haavoittunutta käsivartta. Sitten hän huusi äänekkäästi vahtimiehille: "Kääntykää tuonne oikeanpuoleiselle kadulle, meidän on parasta laittautua pois pääkadulta, hän voisi hiipiä tiehensä jotain sivukujaa myöten." Savrolalle hän lisäsi: "Sieltä on tulossa muitakin, älkää vitkastelko." Ja niin sanoen hän riensi toveriensa jälkeen.
Savrola vitkasteli hetkisen. Matkan jatkaminen merkitsi vankeutta, kenties kuolemaa; palaaminen merkitsi turvallisuutta ja yhdyselämää Lucilin kanssa. Jos tämä olisi tapahtunut edellisenä päivänä, silloin hän olisi jatkanut peliä loppuun asti; mutta hänen hermonsa olivat olleet jännityksessä liian monta tuntia — eikä heidän välillään ollut yhtään mitään. Hän kääntyi ja kiiruhti takaisin kotiin.
Oven edustalla odottivat matkavaunut. Luutnantti oli jo auttanut itkevän Lucilin niihin. Savrola huusi heille.
"Olen päättänyt lähteä mukaan", hän sanoi.
"Suurenmoista!" sanoi Tiro. "Antakaa niiden sikojen leikata toisiltaan kaula poikki; kyllä ne piakkoin heräävät järkiinsä."
Niin he lähtivät matkaan, ja kun vaunut nousivat kukkulain rinnettä ylöspäin kaupungin toisella puolen, alkoi päivä valjeta.
"Miguel petti teidät", sanoi luutnantti; "kuulin sen raatihuoneella. Sanoinhan minä teille, että hän kaivaisi teille kuopan. Teidän täytyy jonakin päivänä selvittää tilinne hänen kanssaan."
"En tuhlaa koskaan kostoa moisiin kurjimuksiin", vastasi Savrola, "sellaiset tuottavat kadotuksen itselleen."
Kukkulan laella vaunut pysähtyivät, jotta huohottavat Hevoset saisivat hengähtää. Savrola avasi oven ja astui ulos. Viiden kilometrin päässä, ja hänen mielestään syvällä heidän alapuolellaan, sijaitsi nyt kaupunki, jonka hän oli jättänyt. Tulipaloista nousi suuria savupatsaita leijaillen suunnattoman mustana pilvenä aamunkoiton kuulakkaassa ilmassa. Valkoisten talojen pitkien rivien keskellä näkyi senaatin rauniot, puutarhat ja sataman vedet. Sotalaivat kelluivat hiukan ulompana, tykit kaupunkia vastaan suunnattuina. Näky oli hirvittävä; moiseen asemaan oli siis tuo muinoin ihana kaupunki joutunut.
Eräästä etäisestä panssarilaivasta pöllähti valkoinen savupyörylä, ja hetkistä myöhemmin kuului raskaan tykin loimea jymähdys. Savrola otti esiin kellonsa, se näytti kuutta; amiraali oli pitänyt sanansa tunnollisen täsmällisesti. Linnakkeet, joiden tykeistä moni oli yön aikana siirretty maan puolelle, alkoivat vastata laivojen tuleen, ja ammunta kävi yleiseksi. Uusista tulipaloista nousi verkalleen savua yhtyäkseen mustaan pilveen, jota vastaan räjähtävät pommit loistivat valkoisina ja keltaisia liekkejä syytävinä.
"Ja tuo", virkkoi Savrola pitkällisen äänettömyyden jälkeen, "on minun elämäntyöni".
Hellä käsi kosketti hänen käsivarttaan. Hän kääntyi ja huomasi Lucilin seisovan rinnallaan. Hän katseli lemmittynsä valtavaa kauneutta ja tunsi, ettei hän kaikesta puolimatta ollut elänyt turhaan.
Ne, joita haluttaa tutkia edelleen Lauranian tasavallan aikakirjoja, saattavat lukea, kuinka melskeitten laannuttua kansan mieli kääntyi uudelleen tuon mainehikkaan pakolaisen puoleen, joka oli sille vapauden voittanut ja jonka se oli hylännyt juuri voiton hetkinä. He voivat, halveksien ihmisten huikentelevaisuutta, lukea Savrolan ja tämän ihanan puolison paluusta vanhaan kaupunkiin, jota hän oli niin lämpimästi rakastanut. He saavat kuulla, että luutnantti Tiro sai sotaisesta urheudestaan Lauranian pienen pronssiristin, jota kunnioitetaan kautta koko maailman, että hän sai toivomuksensa mukaan johtaa keihäsratsumiesten polo-joukkuetta Englantiin ja voitti yhdistyneet miljoonapohatat yleismaljan loppuottelussa, että hän palveli tasavaltaa uskollisesti kunniaa ja menestystä saavuttaen ja kohosi lopulta armeijan ylipäälliköksi. Vanhasta hoitajattaresta he eivät tosin saa mitään lukea, sillä sellaisiin asioihin ei historia puutu. Mutta he saavat huomata, että Godoy ja Renos hoitivat valtionvirkoja, jotka soveltuivat heidän kyvyilleen, ja ettei Savrola kantanut mitään kaunaa Miguelia kohtaan, joka korvaukseksi halpamaisesta inhottavasta luonteestaan sai elämältä yltäkyllin menestystä.
Mutta aikakirjain sepittäjä, joka ei kohtaa sen suurempia tapahtumia kuin koulujen, rautateiden ja kanavien avajaisjuhlia, muistelee Gibbonin loistavaa lausetta, että historia on "hiukan enemmänkin kuin ihmiskunnan rikosten, typeryyksien ja onnettomuuksien selostamista"; ja hän iloitsee siitä, että monen häiriön jälkeen rauha ja onnellisuus palasivat Lauranian tasavaltaan.