V LUKU
Salajuonia
"Kas niin", sanoi presidentti sihteerilleen ja uskotulleen, niin pian kuin ovi oli sulkeutunut lähetystön jälkeen, "nyt olemme suoriutuneet siitä, mutta vastaisuudessa saamme sellaista yllin kyllin. Savrola valitaan aivan varmaan keskipiiristä, ja sitten meille tarjotaan nautinto kuunnella häntä senaatissa."
"Ellei", lisäsi Miguel, "jotakin erikoista tapahtuisi".
Presidentti, joka tunsi miehensä hyvin, ymmärsi vihjauksen. "Ei, siitä ei koidu mitään hyvää; sitä ei voi tehdä. Viisikymmentä vuotta sitten se olisi saattanut käydä päinsä. Nykyään eivät ihmiset siedä sellaista; yksinpä armeijaakin voisi ruveta arveluttamaan. Niin kauan kuin hän pysyttelee lain rajoissa, en käsitä, kuinka voimme päästä häneen käsiksi perustuslaillista tietä."
"Hän on suuri mahti, suuri mahti; toisinaan, niin ajattelen, suurin Lauraniassa. Joka päivä hän käy voimakkaammaksi. Ennen pitkää tästä tulee loppu", sanoi sihteeri verkalleen ja miettiväisenä; Molaran osatoverina niin hyvin vaaroissa kuin toimissakin hänellä oli oikeus saada sanansa kuuluviin. "Luulen, että loppu on lähellä", hän jatkoi; "ehkä aivan oven edessä — ellei —?" Hän vaikeni.
"Sanoinhan jo, ettei se käy päinsä. Jokainen tapaturma luettaisiin minun syykseni. Se aiheuttaisi vallankumouksen täällä ja sulkisi jokaisen turvapaikan ulkomailla".
"Onhan niitä muitakin keinoja kuin ruumiillinen voima."
"Ei minun ymmärtääkseni, ja hän on voimakas mies."
"Niin oli Simsonkin, ja kuitenkin filistealaiset tuhosivat hänet."
"Naisen avulla. En luule, että hän on koskaan tuntenut rakkautta."
"Se ei riitä takeeksi tulevaisuuden varalta."
"Halutaan ostaa Delila", sanoi presidentti kuivasti. "Kenties te keksitte sellaisen häntä varten."
Sihteerin katse harhaili viattomana ympäri huonetta ja pysähtyi hetkiseksi Lucilin valokuvaan.
"Kuinka te uskallatte, herra! Te olette roisto! Teissä ei ole hivenenkään vertaa hyvettä!"
"Me olemme toimineet jonkin aikaa yhdessä, kenraali." Näissä tilaisuuksissa sihteeri nimitti häntä aina kenraaliksi, se muistutti presidenttiä erinäisistä pikkutapahtumista, joita oli sattunut heidän työskennellessään yhdessä sodan aikana. "Ehkä se johtuu siitä."
"Te olette hävytön."
"Tässä on kysymys minunkin eduistani. Minullakin on viholliseni. Te tiedätte varsin hyvin, minkä arvoinen minun elämäni olisi salapoliisin suojeluksetta. Minä muistan vain, kenen kanssa ja kenen hyväksi kaikki se tapahtui."
"Kenties minä pikaistuin, Miguel, mutta kaikella on rajansa, yksinpä ys…" Hän aikoi sanoa ystävien kesken, mutta vaikeni, jolloin Miguel lisäsi täydennykseksi "rikostoverien kesken". "Samantekevää", sanoi Molara, "miksi sitä nimitätte. Mitä siis ehdotatte?"
"Filistealaiset", virkkoi Miguel, "tuhosivat Simsonin, mutta ensin
Delilan täytyi leikata hänen tukkansa".
"Tarkoitatteko sitä, että hänen pitäisi pyytää meidän Simsoniamme hillitsemään kättään?"
"Minun luullakseni se olisi hyödytöntä, mutta jos hänet saataisiin huonoon valoon —".
"Mutta tuo toinen, hän ei suostuisi. Se tuottaisi hänellekin ikävyyksiä."
"Eihän hänen tarvitsisi ehdottomasti tietää sitä. Voisihan ehdottaa toisen syyn lähentelyä varten. Se tulisi hänelle aivan yllätyksenä."
"Te olette konna — täydellinen konna", virkkoi presidentti rauhallisesti.
Miguel hymyili ikäänkuin kiitoksesta kiittäen. "Tämä asia", hän sanoi, "on liian vakava säädyllisyyden ja kunnian tavallisiin sääntöihin soveltuakseen. Erikoistapauksissa täytyy turvautua erikoisiin parannuskeinoihin."
"Hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi sitä."
"Anteeksianto olisi teidän asianne. Armeliaisuutenne tekisi teidät kykeneväksi antamaan anteeksi tekemättömän rikoksen. Teidän tarvitsee vain näytellä mustasukkaisen aviomiehen osaa ja myöhemmin myöntää erehtyneenne."
"Entä Savrola?"
"Kuvitelkaahan mielessänne tuon suositun johtajan asemaa! Isänmaanystävä, demokraatti, ties mitä kaikkea, ja matelemassa tyrannin puolison jalkojen juuressa. Ja vieläkin enemmän — huomatkaa, kuinka hän rukoilee armoa, ryömien presidentin edessä — mikä kaunis kuva! Se tuhoaisi hänet; vain naurettavuus surmaisi hänet."
"Niin voisi käydä", sanoi Molara. Tuo kuva miellytti häntä.
"Sen täytyy käydä päinsä. Se on ainoa mahdollisuus, mikäli minä ymmärrän, eikä sen tarvitse maksaa teille mitään. Jokainen nainen on salaisesti mielissään rakastamansa miehen mustasukkaisuudesta, vaikka tämä olisikin hän puolisonsa."
"Mistä te sellaiset asiat tunnette?" kysyi Molara, katsahtaen toverinsa rumaan, surkastuneeseen ulkomuotoon ja kiiltävään tukkaan.
"Kyllä minä tiedän", sanoi Miguel suun vääntyessä inhottavan ylpeyden virnistykseen. Vihjaaminen hänen haluihinsa teki tympäisevän vaikutuksen. Presidentti tunsi inhoa. "Herra sihteeri Miguel", hän sanoi kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen tehneen päätöksensä, "minun täytyy pyytää teitä vastaisuudessa karttamaan tätä kysymystä. Minun mielestäni se tuottaa vähemmän kunniaa teidän sydämellenne kuin päällenne."
"Huomaan teidän ylhäisyytenne käytöksestä, että siihen on tarpeetonta kajota."
"Onko teillä maanviljelysvaliokunnan kertomusta viime vuodelta? Hyvä — antakaa laatia siitä yhteenveto; tarvitsen muutamia tietoja. Maaseudun voimme ehkä säilyttää, vaikka menettäisimmekin pääkaupungin; se merkitsee paljon armeijalle."
Niin asia raukeni silleen. Kumpikin ymmärsi toisensa, ja takana uhkasi vaaran tutkain.
Lopetettuaan aamutoimensa presidentti nousi poistuakseen huoneesta, mutta matkalla hän kääntyi Miguelin puoleen ja sanoi äkisti: "Meille olisi erittäin hyödyllistä, jos saisimme tietää, mihin suuntaan vastustuspuolueet aikovat toimia senaatin istuntojen alkaessa, eikö totta?"
"Ehdottomasti."
"Kuinka voisimme houkutella Savrolan puhumaan? Häntä ei käy lahjominen."
"Onhan olemassa muukin menettelytapa."
"Sanoin jo, ettei väkivaltaa kannata ajatellakaan."
"Onhan olemassa muukin menettelytapa."
"Ja siitä", virkkoi presidentti, "minä kielsin teitä puhumasta sen enempää".
"Aivan niin", sanoi sihteeri ryhtyen jälkeen kirjoittamaan.
Puutarha, johon presidentti lähti, oli kaikkein kauneimpia ja kuuluisimpia maassa, missä kaikki kasvullisuus saavutti rehevän upeuden. Maaperä oli hedelmällistä, aurinko kuuma, ja sadetta saatiin runsaasti. Siinä vallitsi miellyttävä epäjärjestys. Lauranialaiset eivät ihailleet tuota omituista makua, joka kauneutta nähdäkseen vaatii tasaisen luvun tasasuhtaisia pikkupuita järjestettäväksi matemaattisten kaavojen mukaan tai laadittaviksi mittausopillisia kuvioita kapeiden käytävien ja leikattujen pensasaitain avulla. He olivat valistumatonta kansaa, ja heidän puutarhoissaan ilmeni täydellinen mittausopin ja täsmällisyyden halveksunta. Suuret värilaikut miellyttäviin vastakohtiin järjestettyinä ja viileät, vihreät lehviköt muodostivat heidän maalaistauluissaan valot ja varjot. Heidän puutarhanhoitoihanteenaan oli saada jokainen kasvi versomaan niin vapaasti kuin luonto määräsi ja yhtä täydelliseksi kuin se olisi taidolla kasvatettu. Ellei tulos ollutkaan taiteellinen, se oli ainakin ihana.
Presidentti ei kuitenkaan paljon välittänyt kukista tai niiden järjestelystä; hän sanoi olevansa liian suuressa määrin toimen mies ennättääkseen kiinnittää huomiotaan värien sopusointuun tai viivojen kauneuteen. Ruusun värivivahdukset tai jasmiinin tuoksu eivät herättäneet enempää kuin alkeellista ruumiillista mielihyvää, joka on luonnollista ja tahdotonta. Hän omisti mielellään hyvän kukkatarhan, koska sellainen oli tavallista; se teki sitä paitsi mahdolliseksi johtaa ihmisiä sinne, jotta voisi keskustella heidän kanssaan persoonallisesti valtiollisista asioista, ja se oli varsin mukava iltapäivä-vastaanotoissa käytettäväksi. Mutta itse hän ei siitä välittänyt. Keittiötarha miellytti häntä sittenkin enemmän; hänen käytännöllinen sielunsa nautti enemmän sipulista kuin kämmekästä.
Miguelin kanssa keskusteltuaan hän oli syvissä mietteissä ja lähti pitkin askelin astumaan varjoisaa polkua, joka johti suihkukaivoille. Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Se oli, kuten Miguel oli sanonut, vain ajankysymys, ellei — ellei Savrolaa raivattu tieltä tai saatettu huonoon valoon. Hän pidättyi muodostamasta selväksi ajatusta, joka oli vallannut hänen mielensä. Sodan hurjina aikoina, jolloin täytyi kamppailla, hän oli suorittanut monta tekoa, joita ei ollut hauska muistella. Hänen mieleensä johtui upseeritoveri, ylenevä mies, erään rykmentin eversti, joka oli ollut pelottava kilpailija; ratkaisevalla hetkellä hän oli pidättynyt lähtemästä avuksi, jättäen vihollisen tehtäväksi raivata tämän esteen hänen tieltään. Sitten palautui muistiin toinen tarina, joka ei myöskään ollut kaunis, tarina rikotusta välirauhasta, miehistä, jotka olivat antautuneet määrätyin ehdoin ja sitten tulleet ammutuiksi sen linnakkeen edustalla, jota olivat niin kauan puolustaneet. Vastenmielisesti hän ajatteli myöskin niitä keinoja, joiden avulla hän oli kiristänyt tietoja vangitulta vakoojalta; viiden vuoden uuttera elämä, täynnä menestystä ja onnea, ei ollut himmentänyt muistista tuon miehen kasvoja, jotka vääntyivät tuskasta. Mutta tämä uusi ajatus tuntui kaikkein inhoittavimmalta. Hän oli häikäilemätön, mutta monen historian tai nykyajan henkilön lailla hän oli koettanut vapautua häpeällisestä menneisyydestä. Tästä lähtien, hän oli vannonut valtaan päästyään, hän luopuisi sellaisista menettelytavoista, niitä ei enää tarvittaisi; ja kuitenkin kaikitenkin, nyt ne olivat jälleen tarpeen. Sitä paitsi, Lucil oli niin ihana; hän rakasti vaimoaan jyrkkään tapaansa yksinomaan senkin vuoksi; ja tämä oli oiva puoliso, niin tahdikas, niin loistava, että hän ihaili ja piti häntä arvossa pelkästään viralliseltakin kannalta katsoen. Jos hän saisi sen tietää, ei hän koskaan antaisi sitä anteeksi. Tosin hän ei saisi milloinkaan tietää, mutta kuitenkin tuo ajatus herätti inhoa.
Mutta oliko muutakaan keinoa? Hän ajatteli eilispäiväisen väkijoukon katseita, Savrolaa, armeijasta saapuneita uutisia, muitakin kuulumisia, laadultaan synkempiä ja salaperäisempiä — kertomuksia omituisista liitoista ja salaseuroista, jotka toivat mieleen vallankumouksen ja murhat. Vesi oli nousemassa; vaarallista oli vitkastella.
Ja sitten mieleen tuli toinen vaihtoehto: paeta, luopua vallasta, elää vieraalla maalla halveksittuna, loukattuna, epäiltynä; ja hän oli kuullut, että maanpakolaiset elävät aina korkeaan ikään. Sitä hän ei tahtonut ajatella, kernaammin hän heittäisi henkensä; vain kuolema voisi raahata hänet pois palatsistaan, ja hän kamppailisi viimeiseen asti. Mieli palasi ajatusten lähtökohtaan. Olihan olemassa yksi keino, ainoa mahdolliselta näyttävä ratkaisu; miellyttävä ei se tosin ollut, mutta joko se tahi ei mitään. Hän oli ennättänyt polun päähän, ja kääntyessään sen kulmauksessa hän näki Lucilin istumassa suihkukaivon luona. Siinä oli kaunis kuva.
Lucil huomasi hänen miettiväisen ilmeensä ja nousi käydäkseen vastaan. "Mikä sinua vaivaa, Antonio? Sinä näytät niin huolestuneelta."
"Meidän asiamme alkavat käydä hullusti, rakkaani. Savrola, lähetystö, sanomalehdet ja ennen kaikkea uutiset kansan mielialasta ovat pahaa ennustavia ja huolestuttavia."
"Minäkin huomasin aamulla ajeluretkellä synkkiä katseita. Luuletko, että meitä uhkaa vaara?"
"Luulen", hän vastasi täsmälliseen viralliseen tapaansa, "vakava vaara".
"Kunpa voisin auttaa sinua", Lucil virkkoi, "mutta minähän olen vain nainen. Mitä minä voisin tehdä?" Presidentti ei vastannut, ja niin hän jatkoi: "Savrola on hyvä mies. Minä tunsin hänet varsin hyvin ennen sotaa."
"Hän tuhoaa meidät vielä."
"Ei suinkaan."
"Meidän täytyy paeta maasta — jos he edes suostuvat siihen."
Lucil kalpeni. "Mutta minä tiedän, miltä miehet näyttävät; meidän välillämme vallitsee suuri sympatia; ei hän ole mikään kiihkoilija."
"Hänen takanaan ja alapuolellaan on voimia, joista hän ei tiedä paljonkaan; hän ei kykene niitä hillitsemään, mutta on yllyttänyt ne liikkeelle."
"Etkö voi tehdä mitään?"
"En voi vangituttaa häntä; hän on liian suuressa suosiossa, eikä hän sitä paitsi ole rikkonut lakia. Hän on jatkava toimintaansa. Kahden viikon kuluttua ovat vaalit: hän tulee valituksi minun varokeinoistani huolimatta, ja sitten me joudumme pulaan." Hän vaikeni, ja puhuen sitten kuin itsekseen hän jatkoi: "Jos saisimme tietää, mitä hän aikoo tehdä, niin ehkä voisimme saada sen raukenemaan."
"Enkö voi auttaa sinua?" kysyi Lucil äkkiä. "Minä tunnen hänet; luulen että hän pitää minusta. Kenties hän kuiskaisi minulle, mitä ei kertoisi yhdellekään toiselle." Hänen mieleensä muistuivat monet voitot menneiltä ajoilta.
"Rakkaani," sanoi Molara, "miksi sinä turmelisit elämäsi sekaantumalla politiikan ikäviin puoliin? Sitä en voi pyytää sinulta."
"Mutta minä tahdon tehdä sen. Tahdon koettaa, jos se vain hyödyttää sinua."
"Se vaikuttaisi paljon enemmänkin."
"No hyvä, minä otan selvän asiasta; kahden viikon kuluessa saat sen tietää. Hänen täytyy saapua hovitanssiaisiin; niissä tapaan hänet."
"Minusta on inhottavaa sallia sinun puhutella sellaista miestä, mutta tunnen sinun älysi, ja me olemme pulassa. Mutta mahtaneeko hän tulla?"
"Lähetän hänelle kutsun ohessa kirjeen", Lucil virkkoi: "nauran koko politiikalle ja kehotan häntä pitämään ainakin yksityiselämänsä siitä vapaana; ellei se auta, niin keksin jonkin toisen keinon tavatakseni hänet".
Molara katsoi häneen ihaillen. Hän ei ollut koskaan rakastanut vaimoaan enempää kuin huomatessaan, kuinka paljon apua hänestä oli. "Jätän sen siis sinun huoleksesi. Pelkään, ettei se onnistu, mutta jos saat sen suoritetuksi, niin kenties pelastat koko valtion. Ellet, niin ei siitä ainakaan koidu mitään vahinkoa."
"Kyllä minä onnistun", vastasi Lucil luottavaisena, ja nousten istuimeltaan hän lähti astumaan palatsia kohti. Hän huomasi miehensä käytöksestä, että tämä halusi olla yksinään.
Presidentti jäi istumaan pitkäksi aikaa, tuijottaen veteen, missä lihavat, laiskat kultakalat uiskentelivat rauhallisina. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme kuin olisi hän niellyt jotakin inhottavaa.
VI LUKU
Perustuslaillisista syistä
Lauranian tasavallan viisaat perustajat olivat tajunneet, kuinka tärkeätä oli säilyttää valtion julkishenkilöiden kesken kohteliaisuuteen perustuva seurustelusuhde puolueista huolimatta. Sen vuoksi oli kauan vallinnut sellainen tapa, että presidentti järjesti syyskauden kuluessa useita virallisia juhlia, joihin kutsuttiin kaikki merkkihenkilöt kummastakin leiristä ja joihin etiketti vaati saapumaan. Tänä vuonna mielet olivat niin kuohuksissa ja välit niin kiristyneet, että Savrola oli päättänyt kieltäytyä, ja muodollisesti hän olikin jo vastannut kutsuun epäävästi; sen vuoksi hän hämmästyi melko lailla saadessaan toisen kutsun ja vielä enemmän luettuaan siihen liitetyn Lucilin kirjeen.
Hän ymmärsi, että tämä oli avosilmin antautunut alttiiksi loukkaukselle, ja kummasteli, miksi hän oli niin menetellyt. Tietysti Lucil luotti viehätysvoimaansa. Vaikeata, melkeinpä mahdotontakin on nolata kaunista naista; tämä jää edelleenkin kauniiksi, ja loukkaus kimmoaa takaisin. Hän olisi tosin voinut keinotella itselleen valtiollista hyötyä moisesta tyrkytetystä kutsusta, joka lähetettiin niin kriitilliseen aikaan; mutta hän tunsi, että Lucil oli arvostellut häntä oikein ja tiesi olevansa turvassa ainakin sellaisesta. Tämä miellytti häntä. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut noudattaa kutsua; mutta hän oli tehnyt päätöksensä ja istuutui sepittämään epäyskirjettä. Puoliväliin päästyään hän pysähtyi; mieleen juolahti ajatus, että kenties Lucil tarvitsi hänen apuaan. Hän luki kirjeen uudelleen ja kuvitteli, vaikka sanat eivät taanneetkaan sitä, että siinä ilmeni pyytävä sävy. Ja sitten hän alkoi etsiä syitä muuttaakseen mielensä; se oli vanha lujittunut tapa; puoluetovereille oli välttämätöntä osoittaa, että tätä nykyä hän kannatti yksinomaan perustuslaillista agitaatiotyötä; se oli oiva tilaisuus ilmaista, että hän luotti suunnitelmiensa menestymiseen; hän kannusti varhempaa päätöstään vastaan jokaisen todisteen paitsi ainoata totuudenmukaista.
Niin, hän lähtisi tanssiaisiin; puolue saattoi kyllä paheksua sitä, mutta hän ei välittänyt; tämä ei ollut sen asioita, ja hän oli kyllin voimakas kestääkseen kannattajiensa paheksumisen. Nämä mietteet keskeytyivät, kun sisään astui Moret, kasvot innostuksesta hehkuen.
"Keskiryhmän toimikunta on yksimielisesti nimittänyt sinut ehdokkaaksi tuleviin vaaleihin. Diktaattorin nukke Tranta otettiin vastaan ulvoen. Olen järjestänyt torstai-illaksi yleisen kokouksen, missä sinä voit esiintyä puhujana. Nyt me olemme aallon harjalla!"
"Suurenmoista!" sanoi Savrola. "Olen odottanut pääseväni ehdokkaaksi; pääkaupungissa meillä on ylivalta. Olen iloinen saadessani tilaisuuden puhua; en ole pitkään aikaan päässyt esiintymään, ja juuri nyt meillä on aika lailla puheen aihetta. Miksi päiväksi sanoit järjestäneesi sen?"
"Se on ensi torstaina kaupungintalolla kello kahdeksalta illalla", selitti Moret, joka vilkasverisyydestään huolimatta ei suinkaan ollut epäkäytännöllinen.
"Torstainako?"
"Niin, ethän sinä ole sitoutunut muualle."
"Niin", sanoi Savrola, puhuen verkalleen ja ikäänkuin sanojansa punniten; "torstaina ovat hovitanssiaiset".
"Tiedän sen", sanoi Moret, "juuri siksi valitsinkin sen illan. He saavat tuntea, että tanssivat tulivuorella; vain parin kilometrin päässä palatsista odottaa kansa valtavana joukkona, yksimielisenä, päättäväisenä. Louvet ei uskalla lähteä liikkeelle, Sorrento valmistautuu tarpeen varalta joukkomurhaan. Se turmelee koko juhlan; kaikki ovat näkevinään seinälle piirtyvän kirjoituksen."
"Torstai ei sovi, Moret."
"Ei sovi! Miksi ei?"
"Koska minä lähden sinä iltana hovitanssiaisiin", sanoi Savrola harkitusti.
Moret jäi tuijottamaan suu ammollaan. "Mitä", hän huudahti, "sinäkö!"
"Lähden ihan varmaan. Valtion vanhoja tapoja ei saa sillä lailla syrjäyttää. Minun on velvollisuus mennä; me taistelemme perustuslain puolesta, ja meidän täytyy osoittaa kunnioittavamme sen periaatteita."
"Sinä suostut nauttimaan Molaran vieraanvaraisuutta — astut hänen taloonsa, syöt hänen ruokaansa?"
"En suinkaan", selitti Savrola; "minä syön valtion varaamaa ruokaa. Tiedäthän hyvin, että nämä viralliset toimitukset kustannetaan yleisillä varoilla."
"Aiotko puhua hänen kanssaan?"
"Ihan varmasti, mutta ei siitä koidu hänelle huvia."
"Aiotko siis loukata häntä?"
"Rakas Moret, mikä sinut saa sellaista ajattelemaan? Aion olla perin kohtelias. Se säikähdyttää häntä enemmän kuin mikään muu; hän ei tiedä, miltä taholta vaara uhkaa."
"Et sinä voi mennä", virkkoi Moret päättäväisesti.
"Aion todellakin mennä."
"Ajattelehan, mitä ammattiyhdistykset siitä sanovat."
"Olen ajatellut kaikkia näitä asioita ja tehnyt päätökseni", vastasi Savrola. "Sanokoot, mitä tahtovat. Se osoittaa niille, etten aio vielä pitkiin aikoihin hylätä perustuslaillista menettelytapaa. Niiden ihmisten täytyy saada innostuksensa silloin tällöin jäähdytetyksi; ne ottavat elämän liian vakavalta kannalta."
"Ne syyttävät sinua yhteisen asian pettämisestä."
"Epäilemättä typerät ihmiset tekevät luonteenomaisia huomautuksiaan, mutta toivottavasti ystäväni eivät rupea minua ikävystyttämään toistamalla niitä minulle."
"Mutta mitä sanoo Strelitz? Se voi saada hänet käymään rajan poikki seuralaisineen. Hänen mielestään me olemme penseitä, ja hän käy viikko viikolta yhä kärsimättömämmäksi."
"Jos hän tulee, ennenkuin me olemme valmiit auttamaan, niin sotajoukko tekee nopeasti lopun hänestä ja hänen roskaväestään. Mutta hän on saanut minulta tarkan käskyn, ja toivoakseni hän tottelee sitä."
"Sinä menettelet väärin, ja tiedät sen kyllä", sanoi Moret terävästi ja kiukkuisesti; "puhumattakaan siitä halveksittavasta nöyryytyksestä, että matelet vihamiehesi edessä".
Savrola hymyili seuralaisensa suuttumukselle. "Oh", hän virkkoi, "en minä aio madella. Ethän sinä ole nähnyt minun sellaista tekevän", ja hän laski kätensä toverinsa käsivarrelle. "Kerrassaan omituista, Louis", hän jatkoi, "että me olemme niin monessa asiassa eri mieltä; ja kuitenkin, jos olisin joutunut pulaan ja epäröisin, niin en kävisi niin kernaasti yhdenkään toisen luo. Me kinastelemme joutavuuksista, mutta jos olisi kysymys suuresta asiasta, niin sinun arvostelusi vaikuttaisi minuun ratkaisevasti, ja sen sinä kyllä tiedät."
Moret taipui. Hän taipui aina Savrolan valtaan, milloin tämä puheli moiseen tapaan. "No niin", hän sanoi, "milloin sitten haluat puhua?"
"Saat itse päättää."
"Perjantaina siis; kuta pikemmin, sitä parempi."
"Hyvä; järjestä sinä asiat, minä keksin jotakin puhuttavaa."
"Soisin, ettet menisi", sanoi Moret palaten äskeiseen vastaväitteeseensä; "ei mikään koko maailmassa saisi houkutelluksi minua sellaiseen".
"Moret", virkkoi Savrola omituisen vakavana, "sen asian me jo ratkaisimme; meillä on muutakin puhuttavana. Minä olen huolissani. Täällä on käymässä pohjavesissä kiillotustyö, jonka voimaa en kykene mittaamaan. Minä olen puolueen tunnustettu johtaja, mutta toisinaan havaitsen, että täällä on työssä mahteja, joita en hallitse. Tuo salaseura, jota nimitetään Liigaksi, on tuntematon tekijä. Minä vihaan tuota saksalaisjuonikkoa Kreutzeä, joka sanoo itseään Numero Yhdeksi. Hänestä on peräisin kaikki se vastustus, jota kohtaan itse puolueessa; kaikki työläisedustaiat näyttävät olevan hänen vaikutuksensa alaisia. Toisinaan jo ajattelen, että sinä ja minä ja Godoy ja kaikki, jotka taistelevat vanhan perustuslain puolesta, olemme vain valtiollisia laineita yhteiskunnallisessa nousuvedessä, jonka suuntaa emme tiedä. Kenties olen väärässä, mutta minä pidän silmäni auki, ja niiden avulla saadut todisteet panevat minut ajattelemaan. Tulevaisuus on tutkimaton, mutta pelottava; sinun täytyy pysyä minun rinnallani. Kun en enää kykene pidättämään ja vallitsemaan, silloin en tahdo kauempaa johtaa."
"Liiga ei merkitse mitään", sanoi Moret, "se on vain vähäinen anarkistiryhmä, joka tällä haavaa on liittynyt meidän lippumme suojaan. Sinä olet johtaja, jota ilman puolue ei tule toimeen; sinä olet luonut koko agitaation, ja sinun vallassasi on kiihottaa tai hidastuttaa sitä. Tuntemattomia voimia ei ole olemassa; sinä olet liikevoima."
Savrola astui akkunan ääreen. "Tarkasta kaupunkia", hän virkkoi. "Se on suuri joukko rakennuksia; niissä asuu kolmesataatuhatta ihmistä. Ota huomioon sen koko: ajattele sen sisältämiä uinuvia mahdollisuuksia, ja katsahda sitten tätä pientä huonetta. Luuletko sinä, että minä olen se mikä olen siitä syystä, että olen muuttanut kaikkien noiden mielen, vai senkö takia, että tuon parhaiten ilmi heidän mielipiteensä? Olenko heidän herransa vaiko orjansa? Usko minua, minulla ei ole mitään harhaluuloja, eikä sinunkaan tarvitse sellaisia säilyttää."
Hänen tapansa vaikutti toveriin. Tarkastellessaan kaupunkia ja kuunnellessaan Savrolan vakavia sanoja Moret oli melkein kuulevinaan laumojen pauhun, etäisenä, tukahutettuna, mutta kauas kantavana, ikäänkuin rantahyrskyn kuohunta sen ärjyessä tuulen ajamana kalliota vastaan. Hän ei vastannut. Hänen kiihkeä mielensä kuohahti jokaisesta tunteesta ja intohimosta liiallisuuksiin; hän eli aina äärimmäisyyksissä. Hänessä ei ollut terveellistä kyynillisyyttä pitämässä yllä tasapainoa. Nyt hän oli käynyt juhlallisen vakavaksi, ja lausuen Savrolalle hyvästi hän laskeutui verkalleen rappusia äärimmilleen kiihottuneen mielikuvituksen järkyttämänä.
Savrola nojautui taaksepäin tuolissaan. Ensinnä hän halusi nauraa, mutta hän oivalsi sen, ettei tämä hilpeyden puuska purkautuisi yksinomaan Moret'n kustannuksella. Hän oli yhtä hyvin koettanut petkuttaa itseään, mutta hienorakenteisten aivojen eri osat olivat liian läheisessä yhteydessä säilyttääkseen salaisuuksiaan toisiltaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut sallia niiden muodostavan selvään asuun hänen mielenmuutoksensa todellista syytä. Se ei ollut totta, hän virkkoi itselleen useaan kertaan, ja vaikka olisikin ollut, niin se ei missään tapauksessa merkinnyt mitään. Hän otti laatikosta savukkeen, sytytti sen ja tarkasteli sitten savukiemuroita.
Kuinka paljon hän oli itse uskonut siitä, mitä oli sanonut? Hän ajatteli Moret'n vakavaa muotoa; se ei ollut aiheutunut yksinomaan hänen vaikutuksestaan. Myöskin tuo nuori vallankumouksellinen oli huomannut jotakin, mutta ei ollut uskaltanut tai osannut pukea vaikutelmiaan sanoiksi. Oli siis olemassa jokin pohjavirta; vastaisuudessa odotti joukko vaaroja. No niin, hän ei välittänyt; hän luotti omaan valtaansa. Vaikeuksien noustessa hän kävisi niitä vastaan; vaarojen uhatessa hän voittaisi ne. Hänessä oli sekä ratsu- että jalkaväkeä ja tykistöä, hän oli mies, täydellinen kokonaisuus. Kaikissa olosuhteissa, joka tilanteessa hän tiesi olevansa tekijä, joka oli otettava lukuun; olkoon leikki minkälainen tahansa, hän ottaisi siihen osaa huvikseen, ellei juuri hyödykseen.
Savu kierteli hänen päätänsä. Elämä — kuinka epätodellinen, kuinka autio ja sentään tehoava se olikaan! Filosofeiksi itseään nimittävät narrit olivat koettaneet saada ihmiset oivaltamaan katkeran totuuden. Hänen filosofiansa lainautui pyhään petokseen — sen avulla hän oppi vähentämään tuskiensa merkitystä ja suurentamaan huvitustensa määrää; se teki elämän miellyttäväksi ja kuoleman sivuseikaksi. Zeno oli opettanut häntä kestämään vastoinkäymisiä ja Epikuros nauttimaan huvituksista. Hän lämmitteli onnensa hymyssä ja kohautti hartioitaan kohtalon rypistäessä otsaansa. Hänen olemassaolonsa — tai sarja olemassaoloja — oli ollut miellyttävä. Kaikki, minkä hän muisti, oli ollut elämisen arvoista. Jos tulevaa elämää oli olemassa, jos leikki alkaisi uudelleen jossakin muualla, niin hän ryhtyisi siihen. Hän toivoi kuolemattomuutta, mutta ajatteli tyhjyyteen raukenemista maltillisin mielin. Sillä välin oli tämä elämä varsin mielenkiintoinen ongelma. Hänen puheensa — hän oli pitänyt useita ja tiesi, ettei mitään hyvää saavuteta ponnistuksitta. Nuo valmistamattomat puhetaidon voitot olivat syntyneet yksinomaan kuulijain mielessä, kaunopuheisuuden kukkaset olivat ansarikasveja.
Mistä nyt olisi puhuttava? Sarja savukkeita oli koneellisesti kulutettu tuhaksi. Savupilven keskellä hän näki mielessään puheen, joka viilsi syvälle kuulijakunnan sydämiin; ylevä ajatus, hieno vertaus lausuttuna tuolla virheettömällä kielellä, jonka oppimattominkin tajuaa ja joka vaikuttaa yksinkertaisimpaankin; jotakin mikä kohottaisi mielet elämän aineellisista huolista ja herättäisi tunteet eloon. Hänen ajatuksensa alkoivat pukeutua sanoiksi, ryhmittyä lauseiksi; hän mutisi itsekseen; oman kielen poljenta sai hänet valtaansa, vaistomaisesti hän alkoi käyttää alkusointuja. Ajatus seurasi toistaan, niinkuin virta vyöryy nopeasti tietään ja valo vaihtuu sen kalvossa. Hän sieppasi paperipalan ja rupesi kiireisesti tekemään sille muistiinpanoja. Tuo oli hyvä kohta, eikö sitä voisi tautologian avulla tehostaa? Hän kirjoitti paperille karkeasti muovaillun lauseen, pyyhki sen pois, siloitteli sitä ja kirjoitti uudelleen. Ääni miellyttäisi korvaa, ajatus kiihoittaisi mieltä. Kuinka mielenkiintoista peliä tämä oli! Hänellä oli aivoissaan kortit, joilla hän aikoi pelata, ja panoksena oli koko maailma.
Hänen työskennellessään tunnit vierivät edelleen. Emännöitsijä, joka astui sisään einettä tuomaan, tapasi hänet äänettömänä uurastamassa; sellaisena hän oli nähnyt herransa ennenkin eikä uskaltanut häiritä häntä. Koskematon ruoka kylmeni pöydällä, kun kellon osoittimet siirtyivät edelleen, merkiten ajan säännöllistä kulkua. Sitten hän nousi ja alkoi, kokonaan omien ajatustensa ja kielensä vallassa, astella pitkin lattiaa, lyhyin, nopein askelin, puhuen itsekseen matalalla äänellä ja erittäin pontevasti. Äkkiä hän vaikeni, ja omituisen rajusti painui käsi pöytään. Siihen puhe loppui.
Läjähdys palautti hänet takaisin arkielämään. Hän oli nälissään ja väsynyt, ja naurahtaen omalle innostukselleen hän istuutui pöydän ääreen ja kävi käsiksi laiminlyötyyn ateriaansa.
Kymmenkunta paperiarkkia, täynnä lauseita, tietoja ja numeroita, oli tuloksena aamupäivän työstä. Ne viruivat pöydällä yhteen nidottuina, viattomina, vähäpätöisinä paperilappusina; eikä Antonio Molara, Lauranian tasavallan presidentti, kuitenkaan olisi pelännyt pommiakaan sen enempää. Eikä hän niin tehden olisi ollut hölmö eikä raukkakaan.
VII LUKU
Hovitanssiaiset
Lauranian palatsi oli erinomaisen sopiva valtion seuraelämä-tilaisuuksiin. Yleisiin huvituksiin, joita perustuslaillinen tottumus kannatti, oli myönnetty runsas määräraha, ja se teki mahdolliseksi ulottaa tasavallan vieraanvaraisuuden mitä laajimmaksi ja suurenmoisimmaksi. Kauden ensimmäiset hovitanssiaiset olivat monessa suhteessa tärkeimmät näistä tilaisuuksista. Tällöin molempien puolueitten suurmiehet kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa kesähelteiden jälkeen, ennen syysistuntoja, ja pääkaupungin loistava hienosto kokoontui jälleen maaseudulta ja vuoristohuviloistaan palaten. Maku, hienous ja loistavuus pääsivät yhä suuressa määrin oikeuksiinsa. Hienoin musiikki, paras samppanja, mitä vaihtelevin ja kuitenkin valituin seurue olivat illan viehätyksiä. Palatsin avara piha oli kauttaaltaan jättiläispäivänvarjon peittämä. Käytäviä reunustivat kaartin jalkaväen rivit, ja välkkyvillä teräspistimillään ne lisäsivät tämän tilaisuuden loistoa ja turvallisuutta. Kirkkaasti valaistut kadut olivat täynnä uteliasta rahvasta. Palatsin avara halli, joka aina teki mahtavan ja suurenmoisen vaikutuksen, tuntui vielä upeammalta, kun sen täytti heleänvärinen joukko.
Portaikon yläpäässä seisoi presidentti puolisoineen, edellinen kunniamerkeissä ja tähdissä kimallellen, jälkimmäinen verratonta kauneutta säteillen. Vieraiden lähetessä muuan adjutantti, tulipunaiseen ja kultaan verhottu komea olio, tiedusteli heidän nimeään ja arvoaan ja kuulutti ne sitten isäntäväelle. Monenkirjava oli seurue, siinä oli edustettuna jokainen Euroopan pääkaupunki, jok'ikinen maa maailmassa.
Illan merkkivieraana oli Etiopian kuningas, kasa silkkiä ja jalokiviä mustan, mutta eloisan muodon kehyksenä. Hän saapui varhain — mutta omaksi onnettomuudekseen, sillä myöhemmin tullen hän olisi saanut paremman katsomon tuloaan tarkkaamaan, mutta kenties tämä seikka ei merkinnyt suuria hänen sivistymättömälle mielelleen.
Diplomaattikunta seurasi pitkänä sarjana. Vaunut toistensa jälkeen vierivät pääovelle ja tyhjensivät portaille kantamuksensa poliittista oveluutta puettuna jokaiseen mahdolliseen kullan ja värien yhdistelmään. Päästyään portaikon yläpäähän Venäjän lähettiläs, harmaa, mutta kohtelias ylimys, seisahtui ja tehden juhlallisen kumarruksen suuteli Lucilin ojentamaa kättä.
"Tämä näky on oivallinen kehys verrattomalle jalokivelle", hän mutisi.
"Säteilisikö se yhtä kirkkaana Talvipalatsissa?" kysäisi Lucil kepeästi.
"Epäilemättä Venäjän pakkasyöt suurentaisivat sen loistavuutta."
"Mutta niin monen muun joukossa se katoaisi."
"Kaikkien muiden joukossa se jäisi kilpailijaa vaille ja ainoaksi laatuaan."
"Ah", Lucil virkkoi, "minä kammoan julkisuutta, ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin pelkkä ajatuskin saa minut värisemään."
Hän naurahti. Lähettiläs loi häneen ihailevan silmäyksen, ja astuen väkijoukkoon, joka jo salpasi portaikon pään, hän sai vastaanottaa lukuisilta ystäviltään onnitteluja, joista hän kiitteli.
"Rouva Tranta", kuulutti adjutantti.
"Hauskaa tavata teidät", virkkoi Lucil. "Kuinka ikävää, ettei tyttärenne voinut saapua; se on tuottanut suuren pettymyksen monelle."
Täten puhuteltu ruma nainen säteili ihastuksesta, ja nousten portaita hän tunkeutui parvekkeen marmorikaiteiden ääreen. Hän tarkasteli myöhemmin tulevia ja lausui peittelemättä huomautuksiaan heidän puvuistaan ja käytöksestään; myöskin hän lateli jokaisesta tietoja, jotka olisivat olleet pahansuopia, vaikka eivät olisikaan olleet sepitettyjä, mutta vaikka hän kertoikin ystävilleen yhtä ja toista, ei hän kuitenkaan tullut maininneeksi, että hänen oli täytynyt pakottaa Tranta kirjoittamaan ja uhkaamaan erota presidentin puolueesta, ellei häntä itseään kutsuttaisi tanssiaisiin, ja ettei edes moisin keinoin saatu varatuksi kutsua tyttärelle, joka sukupiirteiden lisäksi oli saanut kannettavakseen vielä ruman hipiänkin.
Sitten saapui Louvet silmäillen levottomana niitä lukemattomia kasvoja, jotka tarkastelivat häntä portailta, ja kuvitellen joka askeleella kohtaavansa pommin tai tikarin. Hän katsahti Luciliin epäröivästi, mutta tämän hymy tuntui luovan häneen rohkeutta, ja niin hän sekautui tungokseen.
Nyt läheni kumartaen sir Richard Shalgrove, Englannin lähettiläs, miellyttävillä ja hilpeillä kasvoillaan viaton ilme, joka oli täydellinen vastakohta hänen maineelleen. Lauranian ja Suur-Britannian kiristyneet välit tuntuivat häipyvän tuohon paljon puhuvaan tervehdykseen. Lucil antautui hetkiseksi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän ei ollut tietävinään juuri mitään. "Ja milloin", hän kysyi, "me julistamme sodan?"
"Toivottavasti ei ennen kuin minä olen saanut huvin tanssia kolmannen valssin", vastasi lähettiläs.
"Kuinka harmillista! Minua halutti niin kovin tanssia se teidän kanssanne."
"Ettekö sitten aio tehdä sitä?" kysyi lähettiläs perin ymmällä.
"Uskallanko minä syöstä kaksi kansakuntaa sotaan valssin vuoksi?"
"Jos teillä on samat vaikuttimet kuin minulla, niin ette suinkaan epäröisi", vastasi lähettiläs ritarillisesti.
"Mitä, en epäröisi jouduttaa vihollisuuksia! Mitä me olemme tehneet?
Mikä suuri vaikutin teillä on ryhtyäksenne taisteluun?"
"Ei taisteluun — vaan tanssiin", virkkoi sir Richard menettäen hiukkasen tavallisesta varmuudestaan.
"Valtiomieheksi te olette todellakin selväpuheinen. Koska olette noin hyvällä tuulella, niin kertokaa minulle mitä on tapahtunut; onko vaara uhkaamassa?"
"Vaarako? Ei — kuinka se olisi mahdollista?" Hän valitsi kaavalauseen: "Perinnäisesti ystävällisten valtojen kesken sovinto-oikeus ratkaisee kaikki riita-asiat."
"Ymmärrätte kai", virkkoi Lucil vakavasti ja kokonaan tapaa muuttaen, "että meidän on otettava huomioon täkäläinen valtiollinen tilanne? Luja kirjelmä parantaa hallituksen asemaa."
"Minä olen ihan selvästi tuntenut", sanoi lähettiläs itsepäisesti, "ettei ole ollut mitään vaaraa." Hän ei kuitenkaan maininnut että H. M. panssarilaiva Aggressor (uppouma 12.000 tonnia, hevosvoimia 14.000 ja aseistuksena neljä 11-tuumaista tykkiä) höyrysi kahdeksantoista solmunväliä tunnissa Lauranian tasavallan Afrikan rannikkoa kohti tai että hän oli itse uurastanut kaiken iltapäivää sähköttäen salakirjaimin laivoista, varastoista ja sotajoukkojen liikkeistä. Hän arveli, että siten hän vain ikävystyttäisi emäntäänsä pelkästään teknillisillä yksityiskohdilla.
Tämän keskustelun aikana oli ihmisvirta herkeämättä noussut portaikkoa ja koko hallia kiertävälle leveälle parvekkeelle oli muodostunut tiheä tungos. Oivallinen soittokunta jäi melkein mykäksi puheensorinan paisuessa; tanssisalin mainiolla lattialla liikkui vain muutama nuori pari, joiden omat asiat kiinnittivät kokonaan heidän huomionsa ja karkoittivat mielestä kaikki muut harrastukset. Hallissa vallitsi odotuksen aiheuttama jännitys; huhu Savrolan aikomuksesta saapua kutsuihin oli levinnyt laajalle kautta koko Lauranian.
Äkkiä kaikki vaikenivat ja soittokunnan sävelten yli kuului etäistä huutoa. Yhä äänekkäämmäksi se paisui nopeasti läheten, kunnes ennätti itse portille; sitten se häipyi, ja hallissa vallitsi äänettömyys. Oliko hänelle hurrattu vaiko karjuttu? Hälinä oli ollut omituisen sekava; miehet olivat valmiit veikkaamaan siitä, hänen kasvonsa antaisivat vastauksen.
Ovet avautuivat ja Savrola astui sisään. Kaikkien katseet kohdistuivat häneen, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, ja vedot jäivät ratkaisemattomiksi. Noustessaan verkalleen portaita hän antoi katseensa kiertää ahdinkoon asti täyttynyttä parveketta ja sitä reunustavaa loistavaa seuruetta. Hänen käyttämäänsä yksinkertaista frakkipukua ei koristanut mikään tähti tai kunniamerkki. Tuossa väriloistossa, tuossa upeiden univormujen vilinässä hän teki suorastaan synkän vaikutuksen; mutta kuten Rautaherttua Pariisissa näytti hänkin kaikkien johtajalta, tyyneltä, itseensä luottavalta ja hillityltä.
Presidentti laskeutui muutaman askelman kuuluisaa vierastaan vastaan.
Molemmat kumarsivat vakavan arvokkaasti.
"Olen iloinen siitä, että olette saapunut", sanoi Molara "se on sopusoinnussa valtion perimätapojen kanssa."
"Velvollisuus ja halu ovat yhtyneet tietä osoittamaan", vastasi
Savrola, kasvoillaan hymy, jossa ilmeni ivan häivä.
"Eikö väkijoukko tuottanut teille vaikeuksia?" kysyi presidentti purevasti.
"Oh, ei vaikeuksia, mutta ihmiset ottavat politiikan liian vakavalta kannalta; he paheksuivat sitä, että minä saavuin teidän palatsiinne."
"Teitte oikein tullessanne", Molara sanoi. "Me, jotka olemme joutuneet valtiollisiin asioihin, tiedämme, minkä arvoisia he ovat; maailmanmiehet eivät kiihdy yleisistä asioista eivätkä sivistyneet taistele lyijypääsauvoilla."
"Minä käytän kernaammin miekkaa", sanoi Savrola miettivästi. Hän oli ennättänyt portaikon päähän, ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän näytti suurenmoiselta kuin kuningatar; hän oli vertaistaan vailla naisten joukossa. Otsaa kiertävä hieno tiara saattoi ajattelemaan valtiutta, ja kansanvaltaisenakin hän kumarsi sille. Lucil ojensi kätensä; hän tarttui siihen kunnioittavasti ja kohteliaasti, mutta kosketus saattoi hänet värisemään.
Presidentti valitsi erään lihavan, mutta kuuluisan naisen Lauranian hienostosta ja lähti astumaan tanssisaliin. Savrola ei tanssinut; elämässä oli muutamia huvituksia, joita hänen filosofiansa oli opettanut hänet halveksimaan. Lucilin valtasi Venäjän lähettiläs, ja hän jäi katselemaan.
Luutnantti Tiro huomasi hänen seisovan yksinään ja lähestyi haluten päättää heidän poolokeskustelunsa, joka viikkoa aikaisemmin oli tullut keskeytetyksi. Savrola otti hänet vastaan hymyillen; hän piti tuosta nuoresta soturista kuten kaikki muutkin. Tiro oli varustautunut vastaväitteillä; hän suosi väkevää raskasta pelaajaa, joka pysytteli taustalla eikä antautuisi sattumain varaan. Huomautettuaan kuinka tärkeätä oli saada Lauranian armeija kunnollisesti edustetuksi kansainvälisissä kilpailuissa, Savrola kannatti kevytpainoista miestä, joka lennättäisi pallon suoraan eturiville ja olisi milloin tahansa valmis ottamaan sen huostaansa. Siitä sukeusi vilkas keskustelu.
"Missä te olette pelannut pooloa?" kysäisi luutnantti hänen tuntemustaan kummastellen.
"En ole koskaan pelannut sitä", vastasi Savrola; "mutta olen aina pitänyt sitä hyvänä harjoituksena upseereille."
Keskustelu siirtyi toisiin asioihin.
"Selittäkääpä minulle", virkkoi suuri demokraatti, "mitä nuo erilaiset ritarimerkit ovat. Mikä on esimerkiksi tuo sininen, jota Englannin lähettiläs käyttää?"
"Se on Sukkanauhan ritarikunnan merkki", vastasi luutnantti, "kaikkein arvokkain Englannissa."
"Vai niin, entä mikä teillä on itsellänne?"
"Minullako! Oh, se on Afrikan-mitali. Minä olin mukana vuosina 86 ja 87." Kuten Savrola oli aavistanut, hän oli tavattomasti mielissään tästä kysymyksestä.
"Se mahtoi olla omituinen elämys teille, joka olette niin nuori."
"Se oli hemmetin hyvää urheilua", sanoi luutnantti päättäväisesti. "Olin mukana Langi Talin luona. Minun eskadroonani joutui ajamaan takaa lähes peninkulman matkan. Keihäs on ihana ase. Englantilaisilla on Intiassa eräs urheilu, jota he nimittävät sianpistäjäisiksi; en ole koskaan yrittänyt sitä, mutta kyllä minä tiedän paremmankin."
"No, pian voitte saada toisenkin tilaisuuden. Me näytämme saavan ikävyyksiä Englannin hallituksen taholta."
"Luuletteko, että sota käy mahdolliseksi?" kysyi nuorukainen kiihkeästi.
"Tietysti", virkkoi Savrola, "sota kääntäisi kansan huomion sisäisestä agitaatiosta ja uudistusliikkeestä. Presidentti on ovela mies. Voimme joutua sotaan. Minä en puolestani tahtoisi ruveta ennustelemaan; mutta haluaisitteko sitä?"
"Luonnollisesti haluan; se on minun ammattiani. Olen kyllästynyt maleksimaan sylikoirana tässä palatsissa; kaipaan taasen leiri-elämää ja satulaa. Sitä paitsi englantilaisia vastaan kannattaa taistella, kyllä silloin saadaan laukata. Langi Talin luona minulla oli seurassani eräs heikäläisistä upseereista, muuan luutnantti; hän saapui katselijana, seikkailuja etsien."
"Miten hänen kävi?"
"Niin, nähkääs, me ajoimme vihollista takaa aina vuorille asti ja pitelimme sitä aika pahoin. Juuri kun me nelistimme eteenpäin, näki hän erään joukon pyrkivän muuatta metsikköä kohti ja tahtoi katkaista siltä tien. Minä sanoin, ettemme ennättäisi; hän veikkasi kuusi neljää vastaan, että joutuisimme ajoissa perille, ja niin minä lähetin parven ratsumiehiä — minä komensin nähkääs eskadroonaa sinä päivänä. Hän lähti niiden mukaan suoraa päätä — mutta minä ikävystytän teitä?"
"Päin vastoin, kuuntelen erittäin mielelläni; entä sitten?"
"Hän oli väärässä; vihollinen pääsi metsään ensiksi ja ampui hänet aukealle. Meidän miehet toivat hänet takaisin; hän oli saanut säärensä ison valtimon lävistetyksi; siitä ei tule mikään pitkällinen juttu. Hän sanoi vain: 'No niin, te voititte, mutta kuinka hemmetissä te voitte saada maksun, se on minulle käsittämätöntä. Pyytäkää veljeltäni — Kuninkaan keihäsväestä.'"
"Ja sitten?"
"Niin, minä en löytänyt valtimoa sitoakseni sen, eikä saapuvilla ollut yhtään lääkäriä. Hän kuoli — oivallinen mies!"
Luutnantti vaikeni hiukan häpeissään siitä, että oli jutellut niin paljon sotaseikkailuistaan. Savrolasta tuntui ikäänkuin hän olisi katsahtanut uuteen maailmaan, palavamielisen, huolettoman, sotaisan nuoruuden maailmaan. Hän oli itsekin kyllin nuori tunteakseen jonkin verran kateutta. Tuo nuorukainen oli nähnyt sellaista, mitä hän ei ollut itse saanut kokea; hänellä oli kokemuksia, jotka opettivat hänelle seikkoja, joita Savrola ei ollut milloinkaan saanut oppia. Heidän elämänsä olivat olleet erilaisia; mutta jonakin päivänä hän kenties avaisi tuon oudon sodan kirjan ja saisi mieskohtaisen vaaran eloisassa valaistuksessa lukea sen sisältämiä opetuksia.
Sillä välin tanssi oli seurannut toistaan ja ilta kulunut. Etiopian kuningas oli poistunut kammoksuen hunnuttomien naisten keveitä pukuja ja peläten joutuvansa aterioimaan inhoittavien valkoihoisten parissa. Lähestyen Savrolaa presidentti pyysi tätä johtamaan hänen puolisonsa illalliselle. Vieraat muodostivat kulkueen; hän tarjosi käsivartensa Lucilille ja he laskeutuivat portaista. Illallinen oli oivallinen; samppanja oli kuivaa ja viiriäiset lihavia. Pöytää koristi kokonainen tulva harvinaisia ja ihania kämmeköitä; Savrolan ympäristö oli miellyttävä, ja hän istui Lauranian kauneimman naisen rinnalla, joka hänen tietämättään koetti saada hänet valtoihinsa. Ensinnä he juttelivat hauskoista joutavuuksista. Presidentti, joka oli tavoiltaan hienostunut, osoittautui hupaiseksi seuramieheksi ja taitavaksi keskustelijaksi. Savrola, joka nautti säkenöivästä keskustelusta, huomasi olevan kerrassaan vaikeata pysytellä pelkästään virallisen vieraan kannalla, kuten hän tullessaan oli päättänyt. Viinin, älyn ja kauneuden yhdistyneet voimat pyrkivät murtamaan hänen vastarintansa; ennenkuin itse tiesikään hän oli jo yhtynyt haasteluun, tuollaiseen puolittain kyynilliseen, puolittain vakavaan keskusteluun, mikä on niin luonteenomainen aikakaudelle, joka kyselee siitä syystä, että epäilee sitä enemmän koska kyselee.
Venäjän lähettiläs oli sanonut palvovansa kauneutta ja kertonut vierustoverilleen, Ferrolin nuorelle kreivittärelle, että hän piti tämän opastamista illalliselle uskonnollisena toimituksena.
"Sillä te kai tarkoitatte, että se on teistä ikävää", tämä vastasi.
"En ensinkään; minun uskonnossani eivät juhlamenot ole milloinkaan ikävystyttäviä; se on juuri sen suurimpia etuja."
"Eikä niitä juuri olekaan muita", sanoi Molara; "te palvotte epäjumalaa, joka on omaa tekoanne. Jos te jumaloitte kauneutta, niin teidän jumalattarenne seisoo ihmisoikun epävarmalla alustalla. Eikö totta, prinsessa?"
Tarentumin prinsessa, joka istui presidentin oikealla puolella, vastasi, että sekin perusta oli varmempi kuin monen uskonnon pohja.
"Te tarkoitatte, että omassa kokemuksessanne ihmisoikut ovat osoittautuneet kyllin pysyväisiksi? Sen minä kyllä voin uskoa."
"En suinkaan", prinsessa selitti; "tarkoitan vain sitä, että kauneuden rakkaus on yleinen kaikille ihmisolennoille."
"Kaikille eläville olennoille", paransi Savrola. "Juuri kasvin rakkaus synnyttää kukkasen."
"Oh", virkkoi presidentti, "mutta vaikka kauneuden rakkaus saattaakin olla kestävää laatua, niin kauneus itse voi muuttua. Katsokaahan, kuinka kaikki vaihtuu, meidän kautemme kauneus ei ole enää kauneutta seuraavalla kaudella: se, mitä Euroopassa ihaillaan, on Afrikassa rumaa. Se riippuu pelkästään mielipiteestä, paikallisesta mielipiteestä. Teidän jumalattarellanne, arvoisa herra, on yhtä monta muotoa kuin Proteuksella."
"Minä pidän vaihtelusta", sanoi lähettiläs. "Muodon vaihtelevaisuutta minä pidän jumalattaressa ehdottomana etuna. En välitä siitä, kuinka monta muotoa saa katsella kunhan ne vain ovat kauniita."
"Mutta", ehätti Lucil sanomaan, "ette te erota toisistaan sitä, mikä on kaunista, ja sitä, mitä me pidämme kauniina."
"Sellaista erotusta ei olekaan", virkkoi presidentti.
"Meidän ylhäiseen emäntäämme nähden ei todella olekaan", tokaisi lähettiläs kohteliaasti.
"Mitä on kauneus muuta", selitti Molara, "kuin mitä me valitsemme ihailtavaksemme?"
"Mekö valitsemme? Onko meillä sellaista valtaa?" kysyi Savrola.
"On tietenkin", vastasi presidentti; "ja joka vuosi me muutamme ratkaisumme, joka vuosi muoti vaihtuu. Kysykää naisilta. Tarkastakaa muoteja kolmekymmentä vuotta sitten; niitä pidettiin silloin kauniina. Ottakaa huomioon kaikki erilaiset maalaussuunnat, jotka ovat seuranneet toisiaan, tai runouden tai musiikin virtaukset. Sitä paitsi ei herra de Starnovin jumalatar miellyttäisikään jotakuta toista, vaikka se hänelle onkin ihana."
"Minä pidän sitäkin todellisena etuna: te saatte minut hetki hetkeltä yhä enemmän ihastumaan uskontooni. Minä en jumaloi ihanteitani mainoksen vuoksi", sanoi lähettiläs hymyillen.
"Te tarkastatte kysymystä aineelliselta näkökannalta."
"Pikemmin aineelliselta kuin moraaliselta", virkkoi kreivitär Ferrol.
"Mutta minun jumalattareni henkipalvonnassa moraalittomuus onkin merkityksetöntä. Sitä paitsi, jos te väitätte meidän makumme alituiseen muuttuvan, niin minusta tuntuu siltä, että pysyväisyys on minun uskontoni oleellisin puoli."
"Tuo on paradoksi, joka teidän täytyy selittää", virkkoi, presidentti.
"No niin, te sanotte minun muuttuvan joka päivä, ja jumalattareni muuttuu myöskin. Tänään ihailen yhdenlaista kauneutta, huomenna toisenlaista; mutta huomisen koittaessa minä en olekaan enää sama henkilö. Aivojeni solurakenne on muuttunut; ajatukseni ovat käyneet toisiksi; vanha minä on tuhoutunut rakastaen omaa ihannettaan; uudistunut ego aloittaa elämänsä uusin ihantein. Silloin olen aina kihlautunut kuolemaan saakka."
"Aiotteko selittää, että pysyväisyys on sarja muutoksia? Yhtä hyvin voitte väittää, että liikunto on sarja pysähdyksiä."
"Minä pysyn uskollisena hetken mielijohteelle."
"Te selitätte minun mielipiteeni toisin sanoin. Kauneus riippuu ihmisen oikuista ja muuttuu ajan keralla."
"Katsokaa tuota kuvapatsasta", virkkoi Savrola äkkiä, viitaten suurenmoiseen marmorista veistettyyn Diana-patsaaseen, joka kohosi salin keskellä sananjalkojen ympäröimänä. "Enemmän kuin kaksi vuosituhatta on kulunut siitä kun ihmiset ensinnä sanoivat sitä ihanaksi. Kiellämmekö sitä nytkään?" Kukaan ei vastannut, ja hän jatkoi: "Siinä on viivojen ja muotojen todellista kauneutta, joka on ikuista. Muut teidän mainitsemanne seikat, muodit, tyylit, maut, ne ovat vain meidän puoleltamme onnistuneita taiteen yrityksiä. Taide on kauneudelle, mitä kunnia kunniallisuudelle, vain luonnoton muunteinen muoto. Taide ja kunnia kuuluvat hienostolle; kauneus ja kunniallisuus ovat kyllin hyviä tavalliselle ihmiselle."
Syntyi äänettömyys. Mahdotonta oli olla huomaamatta kansanvaltaista sävyä; hänen vakavuutensa vaikutti heihin. Molara näytti levottomalta. Lähettiläs saapui avuksi.
"No niin, minä aion yhä edelleen palvoa kauneuden jumalatarta, olkoon tämä sitten pysyväinen tai vaihtuvainen" — hän katsahti kreivittäreen; "ja osoittaakseni uskollisuuttani minä tarjoan valssin tuossa ihanassa pyhäkössä, tanssisalissa."
Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja kumartui ottamaan seuralaisensa hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle. Jokainen nousi, ja seurue hajaantui. Kun Savrola asteli Lucilin kera takaisin halliin, he kulkivat puutarhaan johtavan avoimen käytävän ohitse. Lukematon määrä salaperäisiä tulia viitoitti kukkalavoja tai riippui köynnöksinä puista. Polut olivat peitetyt punaisella veralla; viileä leyhkä hyväili heidän kasvojaan. Lucil seisahtui.
"Mikä ihana yö!"
Kehotus oli ilmeinen. Lucil oli sittenkin halunnut päästä puhumaan hänen kanssaan. Kuinka hän oikein menettelikään saapuessaan — perustuslaillisista syistä.
"Lähdemmekö ulos?" hän kysyi.
Lucil suostui, ja he tulivat pengermälle.
VIII LUKU
Tähtien tuikkeessa
Yö oli aivan äänetön. Leppeä leyhkä ei ollut kyllin voimakas liikutellakseen edes hentoja palmuja, joita kohosi joka taholla ja joiden ääriviivat, kaartuen ympäröivän lehvikön yläpuolelle, kehystivät tähditettyä taivasta. Palatsi sijaitsi korkealla kummulla, ja puutarha vietti länsipuolella mereen päin. Pengermän päässä oli kivipenkki.
"Istukaamme tähän", virkkoi Lucil. He istuutuivat. Valssin unelmoivat sävelet keinuivat kuin etäisenä säestyksenä heidän ajatuksilleen. Palatsin ikkunat leimusivat valoa ja johtivat mieleen loiston, kimmellyksen ja kuumuuden; puutarhassa oli kaikkialla hiljaista ja viileätä.
"Miksi te pilkkaatte kunniaa?" kysyi Lucil ajatellen katkennutta keskustelua.
"Koska sillä ei ole mitään todellista perustaa, ei mitään peruuttamatonta vahvistusta. Sen lait muuttuvat alituiseen ajan ja paikan mukaan. Jonakin aikana pidetään kunniakkaampana surmata mies, jota on loukannut, kuin tarjota hänelle hyvitystä; toisena aikana on tärkeämpää maksaa kilpa-ajovetonsa kuin lihakaupanlaskunsa. Taiteen tavoin se vaihtelee ihmisoikkujen mukaan, ja taiteen lailla se aiheutuu ylellisyydestä ja yltäkylläisyydestä."
"Mutta miksi te väitätte kauneudella ja kunniallisuudella olevan korkeamman alkuperän?"
"Siksi että minne hyvänsä olenkin luonut katseeni, niin aina olen nähnyt, että kaikki seikat ovat alituiseen alistetut ikuisen soveltuvaisuuden normaalimitan alaisiksi ja että oikeus pääsee voitolle vääryydestä, totuus petoksesta, kauneus rumuudesta. Soveltuvaisuus on yleinen lausuma! Tämän ohjeen mukaan arvosteltuina taiteella ja kunnialla on varsin vähän arvoa."
"Mutta onko näiden seikkojen laita niin?" Lucil kysyi kummastellen.
"Epäilemättä on olemassa monta poikkeustakin."
"Luonto ei ota koskaan huomioon yksilöä; se välittää vain lajin keskimääräisestä soveltuvaisuudesta. Ajatelkaa kuolleisuustilastoa. Kuinka tarkkaa se onkaan: se ilmaisee kuukaudelleen, mitä ihmiset saattavat odottaa elämältä, eikä se kuitenkaan ilmoita ihmiselle mitään. Me emme voi sanoa, että kelpo mies voittaa aina lurjuksen; mutta evolutionisti ei epäröi vakuuttaa, että korkeimpia ihanteita kannattava kansakunta menestyy."
"Ellei", huomautti Lucil, "jokin toinen kansa, jolla on alhaisemmat ihanteet, mutta voimakkaammat aseet, tule väliin."
"No, silloinkin voima on vain muuan muoto soveltuvaisuutta; pidän sitä alhaisena muotona, mutta kuitenkin ruumiillinen voima sisältää inhimillisen edistyksen aineksia. Tämä on vain esimerkki; meidän täytyy laajentaa katsantokantaamme. Luonto ei ota huomioon yksityisiä lajeja. Tahdomme nyt vain väittää, että siveellisen soveltuvaisuuden omistavat elimistöt kohoavat lopullisesti niiden yläpuolelle, joiden hyve on fyysillistä laatua. Kuinka monta kertaa onkaan sivistys — tarkoitan yhteiskunnallista tilaa, missä siveellinen voima alkaa vapautua ruumiillisen voiman tyranniasta — kavunnut edistyksen tikkaita ja sitten tullut kiskotuksi maahan? Kenties monta sataa kertaa yksistään tässä maailmassa. Mutta liikevoima, pyrkimys ylöspäin, on ollut muuttumaton. Kehitysoppi ei sano 'aina' vaan 'lopullisesti'. No niin, lopullisesti sivistys on kavunnut ylöspäin raakalaisuuden ulottuman ulkopuolelle. Korkeammat ihanteet ovat päässeet pinnalle suuremman kantovoimansa avulla."
"Miksi te oletatte, että tämä voitto on pysyväinen? Mistä tiedätte, etteivät suhteet muutu päinvastaisiksi, kuten kaikki muutkin ovat tehneet?"
"Koska meillä on puolellamme voima yhtä hyvin kuin siveellinen ylemmyys."
"Ehkä roomalaisetkin ajattelivat samoin ollessaan valtansa kukkuloilla."
"Varsin mahdollista, mutta perusteettomasti. He saattoivat äärimmäisessä hädässä turvautua vain miekkoihinsa; ja veltoiksi käytyään he eivät kyenneet enää niitä heiluttamaan."
"Entä meidän aikamme sivistys?"
"Oh, meillä on toisia aseita. Kun me olemme suvustamme huonontuneet, kuten kerran täytyy tapahtua, — kun olemme menettäneet sisäisen ylemmyytemme, ja toiset rodut, luonnon lain mukaan, astuvat esiin vallatakseen meidän paikkamme, silloin turvaudumme näihin aseisiin. Moraali meiltä on mennyt, mutta konekiväärit ovat vielä jäljellä. Veltostunut ja vapiseva Eurooppa pyyhkäisee tieteellisen koneiston avulla maan päältä ne voimakkaat raakalaiset, jotka käyvät sen kimppuun."
"Onko se siveellisen ylemmyyden voittoa?"
"Ensinnä se olisi, sillä sivistyksen hyveet ovat korkeampaa laatua kuin raakalaisuuden. Ystävällisyys on parempaa kuin rohkeus, ja armeliaisuus merkitsee enemmän kuin voima. Mutta lopulta vallitseva rotu degeneroituu, ja koska ei ole toista sen sijalle astumassa, niin degeneroitumisen täytyy jatkua. Se on tuota vanhaa taistelua elinvoimaisuuden ja rappeutumisen, energian ja toimettomuuden välillä; se taistelu päättyy aina äänettömyyteen. Emmekä me voisikaan odottaa, että inhimillinen kehitys olisi loppumaton. On vain ajan kysymys, milloin planeetta käy sopimattomaksi ylläpitämään elämää pinnallaan."
"Mutta te sanoitte, että lopullisesti soveltuvaisuuden täytyy päästä voitolle."
"Niin, suhteellisesta soveltumattomuudesta. Mutta rappeutuminen on käsittävä kaikki, voittajat ja voitetut. Elämän tuli sammuu, elinvoimaisuus häipyy."
"Kenties tässä maailmassa."
"Jokaisessa maailmassa. Koko maailmankaikkeus jäähtyy, toisin sanoen kuolee, ja sen jäähtyessä elämä käy tuokion ajaksi mahdolliseksi sen pallojen pinnalla ja luo omituisia ilmiöitä. Ja sitten tulee loppu; maailmankaikkeus kuolee ja haudataan lopullisen olemattomuuden kylmään pimeyteen."
"Mitä siis hyödyttävä kaikki ponnistukset?"
"Jumala sen tietää", virkkoi Savrola kyynillisesti, "mutta voin kuvitella, että olisi verraten mielenkiintoista seurata tämän draaman kulkua."
"Ja kuitenkin te uskotte ikuiseen ihanteeseen sellaisista seikoista kuin kauneudesta ja hyveestä puhuttaessa."
"Uskon, että soveltuvaisuuden etevämmyys suhteellisen soveltumattomuuden rinnalla on aineen suuria lakeja. Tarkoitan sillä kaikenlaista soveltuvaisuutta — siveellistä, ruumiillista, matemaattista."
"Matemaattista!"
"Aivan niin; maailmat ovat olemassa vain oikeihin matemaattisiin lakeihin sopeutuessaan. Siinä on muuan suuri todistus siitä, että matematiikka on löydetty eikä keksitty. Planeetat kulkevat säännöllisesti määrättyjen välimatkain päässä auringosta. Evoluutio-oppi arvelee, että ne, jotka eivät noudata näitä lakeja, tuhoutuvat törmäämällä yhteen ja sulautuvat toisiinsa. Siinä on periaate sopivimman voitosta koko maailmankaikkeuteen toteutettuna." Lucil jäi äänettömäksi. Hän jatkoi: "Sanokaamme, että alussa oli olemassa kaksi tekijää, aine, jota elähytti halu elää, ja ikuinen ihanne; suuri tekijä ja suuri arvostelija. Juuri näiden kahden keskinäisestä ja vastakkaisesta toiminnasta johtuu kaikki kehitys, kaikki elämän muodot. Kuta enemmän elämisen halun ilmaukset lähenevät soveltuvaisuuden ikuista normaalimittaa, sitä paremmin se onnistuu."
"Minä tahtoisin lisätä kolmannenkin", virkkoi Lucil, "suuren Olion, joka luo kaikkiin elämän muotoihin halun saavuttaa ihanteen ja opettaa niille, millä keinoin ne onnistuvat siinä".
"Miellyttävää on", vastasi Savrola, "ajatella, että sellainen Olio on olemassa hyväksymässä meidän voittomme, kannustamassa meitä ponnistuksissa ja valaisemassa tietämme; mutta ei ole tieteellisesti tai loogisesti välttämätöntä olettaa sellaista, sen jälkeen kuin mainitsemani kaksi tekijää ovat työssä".
"Epäilemättä tietoisuuden sellaisen yli-inhimillisen ihanteen olemassaolosta on täytynyt tulla ulkoapäin."
"Ei suinkaan; se vaisto, jota me nimitämme omaksitunnoksi, on syntynyt kokemuksesta, kuten kaikki muukin tuntemus."
"Kuinka se olisi mahdollista?"
"Ajattelen sitä seuraavasti. Kun ihmisrotu alkoi kohota pimeästä alkuperästään ja puolittain eläimelliset, puolittain inhimilliset oliot rupesivat liikkumaan maan päällä, ei täällä ollut mitään käsitystä oikeudesta, kunniallisuudesta tai hyveistä, vain vaikuttava voima, jota saatamme sanoa 'elämishaluksi'. Sitten kenties muutamat noista ihmisen varhaisista esivanhemmista rupesivat keskinäisen turvallisuuden vuoksi ryhmittymään kaksittain tai kolmittain. Niin oli tehty ensimmäinen liitto; nämä yhdistymät menestyivät, missä erillään elävät yksilöt joutuivat tappiolle. Liittymiskyky osoittausi yhdeksi soveltuvaisuuden alkuaineksista. Yhdistymät jäivät eloon vain luonnollisen valinnan avulla. Siten ihmisestä tuli yhteiskunta-eläin. Vähitellen nuo pienet yhteiskunnat kävivät suuremmiksi.
"Kehityttiin perheestä heimoihin ja heimoista kansoihin ja aina huomattiin, että kuta paremmin yhdistyttiin, sitä paremmin onnistuttiin. Mistä tämä liittymisjärjestelmä sitten riippui? Se riippui siitä, että jäsenet pysyivät toisilleen uskollisina ja ottivat huomioon rehellisyyden, oikeuden ja muut hyveet. Ainoastaan ne, joissa nämä kyvyt valitsivat, saattoivat yhdistyä, ja siten vain suhteellisesti rehelliset ihmiset säilyivät. Tämä menettely toistui lukemattomia kertoja määrättömien aikojen kuluessa. Joka askeleelta rotu edistyi, ja joka askeleelta alettiin yhä selvemmin tajuta todellinen syy. Rehellisyys ja oikeus ovat liittyneet yhteen meidän rakenteessamme ja muodostavat erottamattoman osan luonnettamme. Vain vaivoin me saamme tukahutetuksi moiset ikävät taipumukset."
"Ettekö sitten usko Jumalaa olevan olemassa?"
"Sellaista en ole sanonut", virkkoi Savrola. "Pohdin vain meidän olemassaoloamme yhdeltä näkökohdalta, nimittäin järjelliseltä. Moni ajattelee, että järjen ja uskon, tieteen ja uskonnon täytyy olla ainaisessa erossa ja että toisen tunnustaessamme meidän täytyy kieltää toinen. Me näemme vain lyhyen matkan, ehkä me siitä syystä ajattelemme, että niiden viivat ovat yhdensuuntaisia eivätkä koskaan pääse koskettamaan toisiaan. Omasta puolestani olen aina toivonut, että jossakin vastaisuuden perspektiivissä on olemassa kohta, missä kaikki ihmispyrkimysten urat lopullisesti yhtyvät."
"Ja te uskotte sen, mitä nyt olette sanonut?"
"En", hän vastasi, "epäuskossa ei ole mitään uskoa, sanokoot runoilijat mitä tahansa. Ennenkuin ratkaisemme olemassaolon arvoituksen, meidän täytyy todeta, että olemme ensinkään olemassa. Se on kummallinen arvoitus, eikö totta?"
"Siihen saamme vastauksen kuollessamme."
"Jos ajattelisin niin", lausui Savrola, "niin surmaisin itseni jo tänä yönä vastustamattomasta uteliaisuudesta".
Hän vaikeni ja katsahti tähtiin, jotka kimmelsivät kirkkaina yläpuolella. Lucil seurasi hänen katsettaan. "Pidättekö tähdistä?" hän kysyi.
"Rakastan niitä", Savrola vastasi; "ne ovat ihania".
"Kenties teidän kohtalonne on kirjoitettuna niissä."
"Olen aina ihaillut ihmisen rohkeutta ajatella, että Korkein Voima kuvaisi taivaalle hänen typerän tulevaisuutensa yksityiskohdat ja että hänen avioliittonsa, vastoinkäymisensä ja rikoksensa olisivat piirretyt aurinkokirjaimin rajattoman avaruuden taustalle. Me olemme omahyväisiä atomeja."
"Eikö meillä teidän mielestänne ole mitään merkitystä?"
"Elämä on varsin halpaa. Luonnolla ei ole liioiteltua käsitystä sen arvosta. Minä käsitän oman merkityksettömyyteni, mutta minä olen filosofinen mikrobi, ja se vain pikemmin tekee asian minulle huvittavammaksi. Olkoon elämä merkityksetöntä tai ei, eläminen on minusta hauskaa, on hyvä ajatella tulevaisuutta."
"Ah", virkkoi Lucil kärsimättömästi, "mihin te joudutatte meitä tulevaisuudessa — vallankumoustako kohti?"
"Kenties", sanoi Savrola tyynesti.
"Olisitteko te valmis syöksemään maan sisälliseen sotaan?"
"Toivon, ettei tarvitse turvautua niin äärimmäiseen keinoon. Mahdollisesti täällä sukeutuu katutaisteluja ja muutamat ihmiset saavat surmansa, mutta —"
"Mutta miksi te saattaisitte heidät sellaiseen?"
"Minä täytän velvollisuuteni ihmisrotua kohtaan murtamalla sotilasmielivallan. Minusta on vastenmielistä nähdä hallituksen tukevan itseään vain pistimillä; se on nykyaikaan nurinkurista."
"Hallitus on oikeamielinen ja luja; se pitää yllä lakia ja järjestystä. Miksi te kävisitte sen kimppuun vain siitä syystä, ettei se ole sopusoinnussa teidän teorioittenne kanssa?"
"Minun teorioitteni!" sanoi Savrola. "Senkö nimen te annatte sotamiesriveille, jotka vartioivat tätä palatsia panostetuin kiväärein, tai keihäsratsuväelle, jonka näin viikko sitten seivästävän ihmisiä tuolla aukiolla?"
Hänen äänensä oli käynyt omituisen kiivaaksi, ja hänen tapansa värisytti Lucilia. "Te tuhoatte meidät", tämä virkkoi heikosti.
"En", hän vastasi suurenmoiseen tapaansa, "teitä ei voi koskaan tuhota. Teidän loistavuutenne ja kauneutenne on aina tekevä teidät naisista onnellisimmaksi ja puolisonne miehistä onnellisimmaksi."
Hänen suurta sieluaan ei voinut epäillä julkeudesta. Lucil katsahti häneen, hymyili nopeasti ja ojensi vaistomaisesti kättään. "Me olemme vastakkaisilla puolilla, mutta me taistelemme sotalakien mukaan. Toivon, että voimme pysyä ystävinä, vaikka —"
"Olemmekin virallisesti vihollisia", sanoi Savrola täydentäen lauseen, ja tarttuen ojennettuun käteen hän kumartui sitä suutelemaan. Tämän jälkeen molemmat olivat äänettömiä ja palasivat palatsiin astuen pengermää pitkin. Useimmat vieraista olivat jo poistuneet, eikä Savrola noussut portaita, vaan poistui alaovesta. Lucil palasi tanssisaliin, missä muutamat nuorekkaat ja uupumattomat parit yhä karkeloivat. Molara tuli häntä vastaan. "Rakkaani", hän kysyi, "missä olet viipynyt kaiken aikaa?"
"Puutarhassa", hän vastasi.
"Savrolanko kanssa?"
"Niin."
Presidentti tukahutti tyydytyksen tunteen. "Kertoiko hän sinulle mitään?" hän tiedusteli.
"Ei mitään", Lucil vastasi, muistaen ensimmäistä kertaa, missä tarkoituksessa hän oli etsinyt tätä kohtausta; "minun täytyy tavata hänet uudestaan".
"Aiotko koettaa saada selville hänen valtiolliset aikeensa?" kysyi
Molara levottomana.
"Aion tavata hänet uudestaan", hän vastasi.
"Luotan sinun älyysi", sanoi presidentti, "sinä jos kukaan voit tehdä sen, rakkaani".
Viimeinen tanssi päättyi ja viimeinen vieras poistui. Perin väsyneenä ja miettiväisenä Lucil vetäytyi huoneeseensa. Keskustelu Savrolan kanssa täytti hänen mielensä; tämän vakavuus, innostus, toiveet ja uskomukset tai oikeammin epäusko, kaikki siirtyivät jälleen sarjana hänen editseen. Mikä suuri mies hän olikaan! Oliko ihmeellistä, että ihmiset seurasivat häntä? Hauska olisi kuulla hänen puhuvan huomenna.