Piankin alkoivat uudet elämäntavat jättää jälkiä Emilion kasvoihin; otsa ei enään ollut niin kirkas kuin ennen ja kasvoissa huomasi jotakin hervotonta, ikäänkuin pitkän jalkamatkan jälkeen, katse oli muuttunut arastelevaksi ja himmeäksi ja silmäin ympärystät tummiksi. Nämät olivat itsessänsä vähäpätöisiä seikkoja, mutta eivät jääneet huomaamatta siltä, joka hänestä piti.

Eräänä iltana astuessaan kotiportaita ylös hän näki opettajattaren porstuassa odottelevan itseään, Emilio pysähtyi hämmästyneenä ja aikoi jo palata takaisin, mutta samassa teki pimeä hänet urhoolliseksi ja hän astui eteenpäin.

Nuori tyttö tuli häntä niin lähelle, että Emilio tunsi hajun hänen äsken silitetystä hameestaan ja sepä ruusuntuoksun tavoin nousi Emilion päähän.

— Herra Ratti! — sanoi opettajatar ujosti ja ystävällisesti.

Emilio odotteli.

Tytön kasvot tulivat aivan lähelle Emilion kasvoja ja hän kuiskasi rukoilevalla äänellä kaksi sanaa, jotka säpsähyttivät Emiliota: — Älkää juoko!

Sitte katosi.

Opettaja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä paikallaan. Sen jälkeen virtasi hänen sieluunsa koko joukko ajatuksia ja suloisia muistoja, ja niiden seurassa koko hänen rakkautensa ja syvällinen, sydämmellinen hellyytensä; mutta hänestä tuntui samalla kuin tämä ei olisikaan ollut tuon hellän, sisarellisen nuhteen seurausta, vaan olipa kuin hyvälle tuleva hame olisi väkevän hajuveden tavalla herättänyt hänet raskaasta juomarin-unestaan — — — Vilkkaat tunteensa eivät kuitenkaan kestäneet kauemmin kuin rakettien lennättämät tähtöset, jotka oitis ilmassa sammuvat. Hän kävi jälleen raskasmieliseksi kuin ennenkin. Pitkin matkaa hän hoki: älä juo, ja vastasi itse, päätänsä ravistellen: — Noh, entäs jos minä lakkaisin juomasta, mitä sitte? — Oh, hän tunsi vallan hyvin tuon luonteen, joka oli taipumaton kuin tammi vuoren rinteellä. Koska opettajatar ei rakastanut häntä sillä tavalla kuin Emilio tahtoi, saipa hän antaa hänen rauhassa kieriä syvyyden partaalle saakka — — —- Hän se juuri oli antanut Emiliolle ensimmäisen sysäyksenkin. Jos hän lakkaisi juomasta, rupeaisi hän jälleen rakastamaan tyttöä ja samalla kärsimään — — — Ei, ei koskaan! — Älkää juoko. Se on tosiaan merkillistä, ensin pistää miestä puukolla sydämmeen ja sitten sanoa rakkaasti: — Älä huuda!

Emilio hymyili säälin hymyä itselleen, asetteli pöydälle kylmän, laihan ateriansa ja koetti ajatella muita asioita. Mutta tuon äsken silitetyn hameen haju tunkemalla tunki hänen sieramiinsa ja valui sieltä jonkinmoisena rakkaudenjuomana joka suoneen. Jos hän ei koettaisi päästä siitä irti, saisi hän takaisin entisen kuumeensa. Hänen täytyi mennä ulos haihduttamaan sitä vuorilla. Kiireesti hän söi illallisensa, riensi ulos kedoille — — — ja palasi kapakkaan.

Yhteentörmäys.

Emilio kävi kapakassa yhä joka ilta ja laiminlöi yhä enemmän töitään. Kylässä aljettiin huomata hänen elämäntapojaan ja niistä puhua, ja Emilionkin korviin tuli, mitä sindaco oli kahvilassa hänestä sanonut monen henkilön aikana: — Me ryhdymme pian asiaan. — Pari kolme kertaa hän, iltaisin ravintolassa istuessaan, luuli näkevänsä ikkunain takana uteliaita kasvoja, jotka hävisivät, kun hän rupesi niihin tuijottamaan. Eräänä iltana oli hän tuntevinansa viinikauppiaan Viktor Emanuelin tapaiset viikset. Kun hän aamuisin kulki kouluun, huomasi hän yhden ja toisen kääntyvän ja katselevan, astuiko hän horjumatta. Tämä ärsytti häntä tavattomasti. Kaikeksi onneksi ei oppilaista kukaan vielä uskaltanut millään lailla viitata opettajan paheesen.

Mutta eräänä päivänä astuessaan luokkaansa hän näki isolle taululle piirretyksi saman kuvan, joka oli kapakkain kylteissä: pullon, josta viiniä pursusi vieressä olevaan lasiin.

Opettaja punastui korvia myöten ja tarkasteli poikia, jotka istuivat suut irvissä.

Hän raivostui, kutsui poikia valehtelioiksi ja roistoiksi. Sitten tutki hän heitä yksitellen keksiäkseen rikoksellisen. Kun hän seisoi viinikauppiaan pojan edessä, teki tämä tavallisen temppunsa hiuskamarallaan, joka herätti yleistä naurua. Opettaja joutui suunniltaan, tarttui poikaa kaulukseen ja veti hänet penkistä ulos; kaulaliina jäi opettajan käteen.

Tämä näytelmä palautti rauhan luokkaan. Opettaja malttoi mielensä, antoi pyyhkiä pois pullon kuvan ja alkoi tuntinsa, luullen kaiken tähän päättyvän.

Seuraavana aamuna, kun Emilio juuri saneli oikeinkirjoitukseksi, astui viinikauppias luokkaan.

Emilio luuli hänen tulleen varta vasten soimaamaan häntä eilisen tapahtuman johdosta, ja koska tänä aamuna oli erittäin ärtyisellä tuulella, valmistautui hän aimo lailla läksyttämään viinikauppiasta.

Vaan kauppiaspa ei puhunut sanaakaan pojan löylytyksestä. Astuttuaan sisään hän asettui luokan eteen seisomaan, ikäänkuin antaakseen opettajalle ja oppilaille aikaa huomata, kuinka hän oli kovin kuningas vainaan näköinen.

— No — kysyi Emilio häneltä kärsimättömästi — mitäs te haette?
— — — Minä sanelen parast'aikaa.

Puhuteltu vastasi tyynesti tulleensa luokkaa tarkastamaan.

Opettaja luuli miestä hassuksi.

— Luokkaa tarkastamaan? — kysäisi hän. — Millä oikeudella?

Toinen vastasi, tehden juhlallisen liikkeen kädellään: — Koulun tarkastusmiehen oikeudella.

Opettaja hypähti tuoliltaan: — Koulun tarkastusmiehen! Mistä ajasta alkaen? — — — Ja minkä ansion nojalla, jos saan luvan kysyä?

— Toispäivästä alkaen — vastasi viinikauppias, ja kunnallislautakunnan päätöksen nojalla. Edeltäjäni on yksityisten asiain tähden jättänyt toimensa.

Niin oli todellakin laita. Sindaco oli toimittanut nimityksen aivan salaa ja valinnut toimeen viinikauppiaan, saadakseen terävällä aseella pistää vihollistaan rintaan. Emilio arvasi asian, ja kun nyt kiusaan yhdistyi edellisenä iltana nautittu alkoholi, yltyi hän raivoon. — Mutta minäpä en ole siitä asiasta mitään kuullut — hän jatkoi kiukustuneena. — Teidän nimitystänne ei ole minulle ilmoitettu, niinkuin asiaan olisi kuulunut. Minä en siitä tiedä.

— Herra opettaja — sanoi toinen — te saatatte virkanne vaaraan.

— Luulenpa melkein, että teette pilkkaa minusta! Kuka on ikänä kuullut tarkastusmiestä kouluun lähetettävän antamatta ensin tietoa hänen nimityksestään opettajille?

— Minähän sen nyt ilmoitan.

— Se ei riitä. Minä en voi kärsiä, että se tapahtuu tällä lailla.

— Saatte kai kärsiä palkan vähennystä!

— En syyttömästi.

— Syynä on puuttuva kunnioitus esimiehiä kohtaan. Minä aion itse kirjoittaa rehtorille.

— Minäkin aion sinne kirjoittaa.

— Me kirjoitamme molemmat!

— Kirjoittakaa tekin! — huusi opettaja pojille ja alkoi taas sanella. Tämä pilasana huvitti kovin poikia, sillä pojat ovat aina sen puolella, jonka onnistuu antaa viimeinen sutkaus.

Viinikauppias nyt puolestaan vimmastui.

— Te saatte vielä pilapuheennekin maksaa! — sanoi hän ja lisäsi käskevästi, poikaansa kääntyneenä: — Ulos tästä koulusta!

Poika hyppäsi kuin kissa penkistä ja seurasi isää, joka kääntyi ovessa ja loi vielä kerran julmistuneen silmäyksen opettajaan.

Seuraavana päivänä sai opettaja vahtimestarin kautta kirjallisen ilmoituksen, että oli menettänyt palkan kolmelta päivältä. Mutta se ei siihen loppunut: sindaco oli ilmoittanut asian rehtorille, suuresti lisäiltynä.

Loppupuolella viikkoa sai Emilio koulu-legaatin kautta käskyn saapumaan
Turiniin rehtorin puheille.

Rehtorilla käynti.

Emilio matkusti surumielisenä, pahaa aavistaen, eräänä Toukokuun aamuna. Taivas näytti olevan samealla mielellä kuin Emiliokin; paksut valkoiset sumut riippuivat laakson yli, laskeutuen hitaasti korkeammilta vuorenhuipuilta peittämään matalampia siksi kunnes hajaantuivat syksyisenä sateena. Case Rossen kohdalla antoi Emilio vaunujen pysähtyä virkistääksensä itseään viinilasilla, ja ensimäisellä ratavaunupysäkillä hän tyhjensi vieläkin lasin, jonka jälkeen rupesi näkemään asioita hiukan hauskemmassa valossa. Hänestä tuntui mahdottomalta, että häntä olisi kutsuttu vastaamaan huolimattomuudestaan koulussa, sillä siitähän eivät olleet tarkastaja eikä kunnallislautakunta mitään asian-omaisille ilmoittaneet; ei häntä voitu vaatia edesvastaukseen ryyppäämisestä, sillä eipä hän ollut koskaan esiintynyt julkisesti juopuneena. Toiselta puolen taas oli naurettavaa, jos rehtori antoi hänen tehdä tämän pitkän matkan ainoastaan neuvoaksensa häntä sekottamaan vettä viiniinsä. Jäljellä siis ei ollut muuta kutsun syytä, kuin tuo sanakiista tarkastusmiehen kanssa, ja siinä luuli Emilio oikeuden osittain olevan hänen puolellaan. Siis hänen ei tarvinnut olla levoton.

Taivas selkeni mitä kauemmas hän alangolle ajoi, ja hänen päästyään rautatiepysäkille paistoi aurinko kirkkaana ja virkistävänä.

Rautatievaunuissa hän tuli ajatelleeksi, ett'ei rehtorin tarkoitus olekkaan antaa hänelle nuhteita, vaan että hän käyttää tuota opettajan ja viinikauppiaan välistä riitaa hyväksensä saadakseen Emiliolta suullisesti tarkempia tietoja Altaranan koulu-oloista, jota paikkaa hän jo kauan oli silmällä pitänyt. Tämän ajatuksen elähyttämänä Emilio kävi ensi pysäkillä nauttimassa lasillisen vahvistuksekseen. Hän päätti kysyttäessä puhua suunsa puhtaaksi, pelkäämättä ketään, vaikka sitte saisi oikeudenkäynninkin niskoilleen. Vähän ennen hänen Turiniin tuloaan, vihantain, keväisten ketojen näkeminen käänsi hänen ajatuksensa iloiseen suuntaan. Hän oli kuullut puhuttavan rehtorista, joka ulkopuolella koulumaailmaa oli kuuluisa historiallisista teoksistaan ja jonka lämpimiä, nerokkaita koulupuheita sanomalehdet kilvan kiittelivät. Ajatus, että Emilio joutuisi tekemisiin noin korkeasti sivistyneen ja vaikuttavan miehen kanssa, muutti hänessä pelon uskallukseksi; kuuluisissa miehissä nuorukaiset rakastavat oman tulevaisuutensa kuvaa ja luulevat heitä tavallisia ihmisiä hyväntahtoisemmiksi, koska muka ovat toisia onnellisemmat.

Kun Emilio asteli aurinkoisella, vilkasliikkeisellä via Doragrossa kadulla Turinissa, tuntui kaupungin keväinen, iloinen ulkomuoto varsin hyvältä enteeltä. Hän läksi aamiaista syömään Kolmen kepin ravintolaan, missä oli ennen käynyt Lerican kanssa. Siinä istuessaan viiniä särpimässä valmistautui hän ajatuksissaan vastaamaan mahdollisesti tehtäviin kysymyksiin, ja harkitsi kuinka hänen oli arvokkaasti ja sopivasti puhuttava sivistyneelle miehelle, kuuluisalle kirjailijalle ja puheniekalle. Viime aikoina oli juomatapa tuottanut hänelle vaikeutta puhtaan itaaliankielen puhumisessa; sillä se kieli vähässä ajassa unhoittuu niiltä, jotka ovat sitä kirjoista oppineet, ja vaatii selvältäkin mieheltä tarkkaa ajatusta. Koska Emilio osittain laiskuudesta, osittain laimentuneesta oman arvonsa tunnosta jonkun aikaa oli jättänyt äidinkielen hoitamisen sikseen, oli hän vähitellen tottunut virheellisiin, jokapäiväisiin puhetapoihin. Niistä hän kyllä oli tuon tuostakin päättänyt luopua; eikähän se mahdotonta olisi ollutkaan. Mutta näin kerrassaan ei niistä päässyt erilleen.

Voittaaksensa ujouttaan ja kielensä kantaa irti saadakseen ei Emilio tiennyt muuta neuvoa kuin vetäistä pari kolme ryyppyä lisää. Kun tämä oli tehty, huomasi hän hetken päästä sopivain sanain ja ajatuksia kuvaavain lauseitten ikäänkuin itsestänsä sikiävän, ja hän päätti puhua enemmän kuin kysyttiinkään. Miksikä hän ei käyttäisi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen, tehdäksensä itsensä tunnetuksi semmoiselle miehelle? Mitähän jos kertoisi hänelle perheestänsä, nuoruutensa opettaja-innostuksesta, pettymyksistään; ja jos hän pyytäisi rehtorilta neuvoa virkansa ja lukujensa suhteen, jos hän nuoren avomielisyydellä uskoisi hänelle lukutuumansa ja pyrintönsä, niin rehtorissa varmaan heräisi myötätuntoisuutta ja hän ehkä lupaisi apua, joka vaikuttaisi Emilion koko elämän suuntaan. Moni vaatimaton nuorukainen oli onnensa löytänyt siten, että sattumalta oli joutunut jonkun mahtavan, etevän miehen tuttavuuteen, miehen, joka, aavistaen nuorukaisessa lahjoja ja sydäntä olevan, isällisesti oli auttanut, täysin vakuutettuna siitä, että oli oivan työn tehnyt. Näissä kauniissa mietteissä Emilio tyhjensi lasin toisensa perään. Riemastuneena ja täynnä toivoa hän tarkasteli ohikulkevia ja läksi kevein askelin, vaikka pää hiukan sekavana, astumaan rehtorin kansliaan vähää ennen vastaan-otto-aikaa. Castello torin kulmassa olevassa ravintolassa hän nautti vähäisen marsala-viiniä vahvistaakseen rohkeuttansa ja astui sitte kouluvirastoon.

Ikäväkseen Emilio näki siellä monta aikaisemmin tullutta odottamassa. Muutamat istuivat vähäisessä etehisessä, toiset, joiden ensin piti puheille päästä, seisoivat rehtorin huoneesen vievässä käytävässä seiniin nojauneina. Opettaja jätti käyntikorttinsa paksulle, parrattomalle vahtimestarille, joka samassa käänsi selkänsä ja hävisi, mutta pian palasi, sanoen: — Jahka teidän vuoronne tulee.

Koska ei ollut mitään istumapaikkaa saatavissa, nojautui Emiliokin avonaisen etehis-oven pieliin, niin että saattoi nähdä sekä etehiseen että käytävään. Ahdas, huonosti valaistu, virkavaltaa hajahtava etehinen sekä äänettömät, totiset ihmiset, jotka kovin muistuttivat lääkärin odotushuoneessa istuvista sairaista, olivat omiansa oitis haihduttamaan Emilion ylen iloisen mielialan. Silloin tällöin kuului suljetun oven takaa matala miehen ääni, luultavasti rehtorin, sekä naisen nopeata puhetta.

Ajan kuluksi rupesi Emilio tarkastelemaan saapuvilla olioita. Etehisessä istui muutamia maalais-opettajattaria, kaikki samanlaisissa vihertävissä tahi punertavissa puvuissa, mustat hunnut päässä, pitäen kädessään halpahintaista viuhkaa, paperia ja kirjekuoren. Niiden joukossa oli muudan laupeudensisarkin, joka istui kirjoitellen muistiinpanoja pieneen kirjaan. Selin ikkunaan seisoi opettaja, joka näytti entiseltä tarkk'ampujain korpraalilta: pienenläntä, vääräsäärinen, viikset terävät ja jakaus niskaan saakka. Tuon tuostakin hän kiinni kiristettyjen hampaittensa välitse sylkäisi niinkuin alempisäätyisten keikarien tapa on. Se oli luultavasti joku maalais don Juan, tänne haastettu rakkausseikkailuistaan selkoa tekemään. Hänen vieressään seisoi tuuheapartainen ukko, jonka kasvot ja puku todistivat hänen olevan jonkin rappeutuneen teaatterin palveluksessa. Ulko-oven vieressä istui kaksi nuorta, koukkunenäistä opettajatarta, suuresti juutalaistyttöjen näköisiä. Kaikki nämä henkilöt katselivat totisina toisiansa taikka lukivat kymmenenteen kertaan seinille liisteröittyjä papereita: ilmoituksia haettavista viroista, suoritettavista ylioppilas-, opettaja- ja opettajatartutkinnoista sekä siellä täällä vanhoja kasviluetteloja. Yksi ainoa henkilö joukossa näytti malttamattomalta: se oli eräs hienosti puettu, lihavanläntä pappismies, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän kulki edestakaisin etehisessä ja käytävässä sen muotoisena, kuin olisi ollut isäntä talossa, ja tarkasteli läsnäolijoita kiireestä kantapäihin. Pimeässä käytävässä seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat muitten joukossa muutamia nuoria Pyhän Vincentin veljeskuntaan kuuluvia lähetyssaarnaajia isoine valkoisine kauluksineen. Nuoria poikia, jotka näyttivät olevan lukiolaisia, kulki huoneen läpi leimatut paperiarkit kourassa. Koululaisten vanhemmat pääsivät sisään. Opettajia ja opettajattaria tuli uusia sijaan sen mukaan, kuin ensin tulleet menivät pois. Kaikki näyttivät miettiväisiltä ja heidän kasvoistaan luki joko toivoa, pelkoa tahi alakuloisuutta. Kaikkien takana Emilio mielikuvituksissaan näki häämöttävän koululapsia sadottain, kylän kirkontorneja, raakoja sindacoja sekä ylöskantomiesten suljettuja rahaluukkuja.

Puolen tuntia siinä seisottuaan rupesivat kaikki nämä olennot Emilion silmissä peittäytymään sumuun. Pää kävi raskaaksi, hänen tuli uni ja ajatukset sekosivat. Hän tunsi sietämätöntä inhoa kaikkeen tuohon ympärillänsä huomattavaan levottomuuteen ja kurjuuteen, joka hänen sydämmessään herätti muistoja omista kokemistaan kärsimyksistä. Rehtorin matala ääni, jonka joka hetki kuuli, teki hänet levottomaksi, ikäänkuin se olisi seinän läpi puhunut hänelle. Tahdottomat ja turhat kokeensa ymmärtää silloin tällöin sanasen puheesta väsyttivät häntä suunnattomasti. Äkkiäpä hän rupesi katselemaan seinälle ripustettua ilmoitusta Ratavaunujen kulkuvuoroista Turinissa ja ikävä hämmästys, melkeinpä peljästys hänet käsitti, kun näki kirjainten tanssivan silmäinsä edessä, eikä ollut saada luettua, mitä siinä seisoi. Hän koetti toistella mielessään valmistamaansa puhetta, mutta ei voinutkaan pitää ajatuksia koossa.

Jonkun hetken kuluttua Emilio huomasi, että hän lienee nukkunut kolme, neljä minuuttia. Pysyäkseen hereillä hän rupesi laskemaan läsnäolijoita, mutta sekosi joka kerta kun joku kulki ohitse, ja niin hänen täytyi alkaa aina uudelleen. Hän katseli rehtorin huoneesta tulevien kasvoja: muutamat näyttivät voitonriemuisilta, toiset kulkivat pää painuksissa ja eräskin opettajatar piti nenäliinaa silmillään. Jono ei ottanut koskaan loppuakseen.

Kun Emilio vihdoinkin huomasi tyhjän tuolin, istautui hän siihen ja nukkui jälleen. Havahtaessaan oli hänen vielä pahempi olla kuin edellisellä kerralla: pää oli täynnänsä sekavia, alakuloisia ajatuksia, hänellä oli rikollisen paha omatunto, hän oli sairas ja voimaton joka nivelessä, niin että tuntui hyvin vaivaloiselta astua käytävän poikki.

Taasen sulki hän silmänsä, mutta säpsähti samassa hereille.
Vahtimestari oli huutanut häntä nimeltä.

Tuokiossa hän selveni, mutta kun vastasi: — On läsnä! — niin hänen kielensä kovin kangersi, ja kulkiessaan pitkin käytävää hänen täytyi varoa kaatumista.

Vahtimestari avasi oven ja mulkoili häneen epäluuloisesti.

Emilio seisahtui kynnykselle, hattu kourassa, ja haki rehtoria silmillään.

Tämä seisoi selkä ikkunaa vasten. Valo, joka jätti rehtorin kasvot tykkönään varjoon, lankesi suoraan sisääntulijaan.

— Käykää peremmälle! — sanoi rehtori.

Emilio hätkähti kuullessaan tuon äänen.

Hän astui ikkunalle saakka ja seisoi silmä silmää vasten Megarin kanssa.

Emilio ei ollut moneen aikaan kurkistanutkaan koulusanomiin, eikä siis tiennyt, että rehtori oli äkkiä kutsuttu opetusasiain hallintovirastoon kansakouluasioita hoitamaan, ja että Alessandrian rehtori Megari oli asetettu hänen sijalleen.

Ensin Emilio hämmästyi, sitten hän kävi iloiseksi ja ojensi kätensä.

Mutta rehtori vain katseli häneen eikä liikahtanut paikaltaan. Tämmöinen jäykkyys haihdutti opettajan urhoollisuuden tykkönään. Hän tunsi vanhuksen tarkastavan katseen itseensä kiintyneeksi eikä voinut muuta kuin tuijottaa kirjoituspöytään.

Rehtori ei lausunut kysymystään soimaavalla äänellä. Näyttipä siltä, kuin hän olisi muuta ajatellut kuin mitä kysyi: — Mitä keskinäistä riitaa teillä on, tarkastusmiehellä ja teillä, herra Ratti?

Nuo vakaan äänen soinnut herättivät Emiliossa tuhansia muistoja. Asiansa selittäminen rupesi häntä peloittamaan, ikäänkuin se olisi ollut kuoleman tuomiota. Pian seisoi siinä epäröiden, ponnisteli voimiansa ja rupesi puhumaan. Hänelle ei oltu ilmoitettu uuden tarkastusmiehen määräyksestä. Miksi sitä ei oltu tehty? Siksi että sindaco oli vihassa. Siis hänen täytyi kertoa, mikä oli syynä sindacon vihamielisyyteen. Mutta hänen piti myöskin mainita neiti Gallin asiasta. Mutta jo ennenkuin hän kouluun tuli, oli siellä juttuja erään toisen opettajattaren tähden. Sekin oli tietoon saatettava. Hän ei ollut koskaan saanut virkanuhteita. Sitten ruvettiin juoruamaan, kun he vain puhelivat yhdessä. Opettajatar päätettiin siirtää pois. Sen jälkeen tuli tuo sanomalehtikirjoitus. Hän puhui opettajattaren kanssa palkongilla. Silloin usutettiin pojat häntä vastaan. Liitua ja mustetta puuttui koulussa, eikä luokkahuonetta laastu. Mutta vainoomiset olivat alkaneet jo aikaisemmin.

Sillä lailla Emilio pitkitti, takertui yhä enemmän, päästi suustaan murteellisuuksia, puhui sitä ja tätä epäselvällä äänellä ja sokertavalla kielellä, kunnes ajatukset menivät aivan sekaisin ja häpeä hänet valtasi niin, että hän äkkiä, keskellä lausetta, lopetti ikäänkuin halvauksen kohtaamana, tuijotti lattiaan ja oli vaiti.

Rehtori astui päättäväisenä häntä lähemmäksi ja sanoi hetken ääneti oltuaan, alentaen ääntään, katkerasti ja ylenkatseellisesti: — Ratti! Sillekkö tolalle olette joutuneet? Minkälaista on elämänne näinä aikoina ollut? Kenen kanssa olette pitäneet seuraa? Kuinka olette voineet niin muuttua?

Jos hänen äitinsä olisi haudasta puhunut nuhdellen, ei se niin olisi sydäntä lävistänyt kuin tämä ääni, jossa hän kuuli kaikuja aikaisemmasta nuoruudestaan, sammuneesta innostaan, valitusta menneestä innostuksesta toimeensa ja kadotetusta ihmis-arvostaan. Hän ei voinut mitään vastata.

— Menkää tiehenne! — sanoi Megari tuimasti. — Ja tulkaa takaisin selvittyänne. Ette nyt kykene minua kuulemaan.

Opettajan pää vaipui alas niinkuin olisi saanut lyönnin ja hän lähti.

Mutta ovessa hän vielä kääntyi ja loi rehtoriin katseen, jossa kuvautui mitä syvin nöyryys, niin että rehtori käden liikkeellä kutsui häntä palaamaan.

— Kuinka te uskalsitte tulla luokseni tuossa tilassa? — hän kysyi. — Oletteko niin syvälle langennut, ett'ette itse enää tiedäkkään irstailevanne? Kun teidät ensin näin, en ollut silmiäni uskoa. Seminaarissa opin tuntemaan hyvän ja kelpo nuorukaisen, yhden niitä harvoja, jotka minusta tuntuivat luoduilta kasvattajan jaloon toimeen. Minä pidin hänestä, en ole häntä unhoittanut ja halusin häntä nähdä. Mutta te ette olekkaan enää se nuorukainen. Kuinka olette voineetkaan viidessä vuodessa muuttua noin kurjaksi? Oletteko kauan jo olleet erillänne luvuista? Tuommoisessako tilassa esiinnytte luokalla? Koettakaa toki ennenkuin menette, voimianne ponnistaa, ja sanokaa, ett'ette kauankaan ole tuota tietä vaeltaneet ja että lankeemuksenne on oleva vain surkea, ohimenevä ajanjakso elämässänne.

Jokainen näistä sanoista haihdutti Emilion ajatuksia peittävää sumua, mutta häpeä ja mielenliikutus pidättivät vielä hänen kieltään.

Megari astui lähemmäksi,

— Tuo tarkastusmiehen juttu — sanoi hän — on vähäpätöinen asia, jonka voin järjestää. Mutta pahempi on, että te ette enää ole oikea opettaja. Minä en puhu ainoastaan tilastanne tällä hetkellä, minä tiedän, ett'ei älynne ole enään se mikä se ennen oli; teidän elämänne on muuttunut ja teidän koulunne on huonolla hoidolla, ette sitä enää rakasta ettekä siitä välitä. Minun ei tarvitse tuota keltään kuulustaa. Silläkö lailla olette noudattaneet äitinne viimeistä kehoitusta? Mitä olette hänen kirjeellään tehneet, herra Ratti? — — — Oletteko sen hukanneet?

Emilio peitti silmänsä toisella kädellään. Kun hän otti sen pois, näkyivät hänen kasvonsa kyynelten huuhtomina. Hän vastasi liikutuksissaan: — Minulla on kirje vielä tallella, herra rehtori! Antakaa anteeksi, että tulin luoksenne tässä tilassa. Älkää tuomitko minua liian ankarasti. Te voitte tarkastajien kertomuksista nähdä, että minä näinä viitenä vuotena olen aina tehnyt velvollisuuteni. Teillä ei olisi itsellännekään ollut mitään syytä minua moittia. Olen koettanut lukeakkin. Sitten tulivat vainoomiset ja kaikki ikävyydet ja minä koetin saada ne unhoittumaan. Näin on ollut laita ainoastaan muutaman kuukauden. Vielä on minulla aikaa kääntyä. Ajatelkaa miltä tuntuu elämä maakylässä — — — Jos sattuu joutumaan vihoihin, ei siellä ole ketään, joka puolustaisi ja antaisi hyviä nevoja. Poikia ärsytetään opettajaa vastaan ja koko hänen olonsa myrkytetään. Ei siellä ole huvituksia, ei kirjoja, eikä yhtään mitään. Silloin ihminen joutuu alakynteen. Mutta minulla ei ole mitään omalla tunnollani. Te voitte kuulustaa asiata. Vielä saatan pää pystyssä esiintyä luokan edessä. En uskaltaisi näin puhua teille, ellei se olisi totta. Ja sitäpaitsi — — — olenhan jälleen nähnyt teidät, ja se on minulle kylläksi. Jos te annatte minulle anteeksi, tulen entiseni kaltaiseksi. Äitini ei enää voi teille kirjoittaa, mutta minä voin, häpäisemättä hänen muistoaan, pyytää teiltä anteeksi; sen vannon teille.

Hän pyyhkäsi toisella kädellään kasvojaan, ikäänkuin tullaksensa täyteen tajuntaan.

— Nyt — lisäsi hän — on tämä kaikki ollutta.

Rehtori katseli häntä hetkisen, ojensi hänelle sitte molemmat kätensä ja sanoi: — Minä uskon teitä.

Opettaja tarttui niihin ja kumartui suudellakseen Megarin kättä. Tämäpä ei sitä sallinut, vaan veti pois kätensä ja sanoi entisellä arvoisuudellaan, mutta varsin hellästi: — Lupaattehan minulle palata niihin aikeisin, joilla seminaarista lähditte, eikö niin? Te käytte eteenpäin urallanne hyvänä opettajana, joka pitää oppilaistaan, on ylpeä toimestaan, luja viettelyksiä vastaan ja viettää kunniallista elämää? Aloitattehan taas lukujanne?

Nuorukainen nyökähytti päättävästi päätään.

— No niin — pitkitti Megari — minäkin olen unhoittava tämän — — — Olen ajatuksissani yhä seuraava teitä urallanne. Minä käsitän syyt muutokseenne, käsitän nekin joista ette ole puhunut. Minä tiedän kansakouluopettajan elämän, käsitän kaikki ja annan paljon anteeksi. Mutta oppilaallani oli ennen sydäntä ja voimaa voittaakseen vastukset ja hänellä on sitä vieläkin, ja minä luotan häneen. Palatkaa nyt takaisin kyläänne poikainne luo, antautukaa uudelleen tykkönään velvollisuutenne täyttämiseen rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Saatte nähdä rauhan päiväin, jopa ihanain hetkien pian palaavan. Hyvästi. Muistelkaa äitiänne.

— Ja teitä! huudahti Emilio liikutettuna; — niin kauan kuin elän!

Hän astui säteilevin kasvoin ulos ja vahtimestari päästi samalla Pyhän Vincentin veljeskunnan lähetyssaarnaajat, joitten takana vielä näkyi kaksi pitkää jonoa kärsivällisiä ja alamaisia odottelijoita.

Edellisen osan loppu.

JÄLKIMÄINEN OSA.

Muistoja Sardiniasta.

Rehtorin kansliasta ulos tultuansa Emilio huomasi, että hänen oli mahdotonta sinä päivänä enää ehtiä Altaranaan, ja päätti siis jäädä seuraavaan aamuun. Hän suuntasi oitis askeleensa Corso Palestroon päin tervehtiäkseen siellä erästä tuttavaa, mutta aivan odottamaton kohtaus sai hänet lykkäämään käyntinsä tuonnemmaksi.

Hän oli tuskin jättänyt via della Cernaia kadun ja astunut Corsolle ennenkuin huomasi noin kolmenkymmenen askeleen päässä naisen, joka teki liikkeen ikäänkuin olisi tuntenut Emilion ja riensi hymysuin häntä vastaan.

Emilio tunsi hänet vasta aivan lähelle päästyään: se oli serkkunsa. Hän oli kauniimpi nyt kuin ennen Pilonassa, vaikkakin oli laihtunut ja puettu vähän kummalliseen pukuun: kappa vaalean punainen ja suuret sulat hatussa. Tässä asussa, iloisena ja reippaana kuin ennenkin, hän oli ihanan keväimen elävä kuva.

— Kuinka, oletko sinä täällä? — kysyivät molemmat yhtä haavaa.

Serkku asui Moncalierissä erään seminaari-toverin luona. Hän oli tullut Turiniin erään sukulaisen kuoleman johdosta ja käytti tilaisuutta tervehtiäkseen sikäläisiä serkkujaan, joista tiesi kertoa Emiliolle, että jaksoivat erittäin hyvin.

— Mutta kuinkas sinä olet täällä? — sanoi hän vielä kerran. Huomatessaan väsymyksen ja mielenliikutuksen kuvautuvan Emilion kasvoissa, hän epäili tämän tulevan joltakin lemmenretkeltä ja tunsi oitis mielikarvauden ja mustasukkaisuuden tunnetta, jotka semmoisissa tapauksissa herkemmin heräävät naisissa kuin miehissä, ehkä sentähden että naisen mielikuvitus pikemmin ja vilkkaammin luo rakkauskohtauksia eteensä. Hän katseli tutkistellen Emilioon ja kysyi: —- Mikä sinua vaivaa? Mistä tulet?

Emilio kertoi asiansa puoleksi ja senkin vastahakoisesti. Tämä odottamaton kohtaus, joka haihdutti hänen juhlallisen mielialansa ja liikutuksensa, harmitti häntä, vaikka hänestä olikin hauskaa tavata serkkua. Tämäpä huomasi Emilion hämillisyyden ja kysäisi loukatun äänellä, häiritsikö häntä jollain lailla. Mutta hymy, joka levisi Emilion kasvoille hänen huomatessaan serkun muuttavan muotoa, lauhdutti tämän jälleen.

— Se tuntui siltä — sanoi serkku iloisesti. Kumminkaan hän ei näyttänyt uskovan Emiliolla todella olleen asiata rehtorille, ja kun oli hieman mustasukkainen, rupesi puhelemaan kuumeentapaisella kiireellä.

Emiliolla ei ollut serkulta ollut tietoja sitte viime kirjeen; hän sen vuoksi luuli tytön vielä asuvan pienessä vuorikylässä.

— Pilonassako! — huudahti toinen. Sen jälkeen olen ollut meren toisella puolen.

Hän oli ollut pari vuotta Sardiniassa, josta oli palannut noin pari viikkoa sitten. Oi, kaksi ihanaa vuotta! Maallinen paratiisi! Hän oli ollut K:n kaupungissa, opettajana eräässä laupeudensisarten lastenseimen yhteydessä olevassa pikkulastenkoulussa. Hän oli opettanut ulko-oppilaita: viisikymmentä tyttöä, kuudesta neljääntoista ikäisiä. Lastenseimi ja koulu olivat sijoitetut avaraan luostariin, jonka pitkissä, katujen levyisissä käytävissä askeleet ja ääni kaikuivat niinkuin kuninkaallisissa taulukallerioissa. Luostarissa oli vanha, palkongilla varustettu torni, josta toiselta puolen näki vihreän, öljypuita kasvavan tasangon sekä jylhiä, louhisia vuoria, toiselta taas hänen iki-ihaelmansa, aavan lainehtivan meren.

— Entäs sinä — kysyi hän Emiliolta — kuinka sinä viihdyt
Altaranassa?

Mutta hän ei malttanutkaan vastausta odottaa, vaan pitkitti juttuansa.

Siellä oli juuri hänen mieleisensä luonto, Sardinian majesteetillinen, jylhä luonto. Huoneen korkuisia viikunapuita, appelsiini-metsiä, suuria ketoja täynnänsä maanomenia ja kukkakaaleja; siellä hän taisi tuntikaudet kuljeskella kuin omassa, äärettömässä puutarhassaan, ketään kohtaamatta. Luostarin vieressä oli satumainen puisto, jossa kukkaset ja nyrkinkokoiset kranaatti-omenat puista putoelivat ja peittelivät kalalammikkojen pintoja. Ilma oli kaikkialla täynnänsä hurmaavaa kukkastuoksua.

Näyttipä siltä, kuin nämä hurmaavat tuoksut vieläkin vaikuttaisivat serkussa, sillä hän puhui niin innokkaasti ja vilkkailla eleillä, että veti ohikulkiain huomiota puoleensa.

Huomatessaan Emilion vain hajamielisenä kuuntelevan itseään, hän alkoi puhua vieläkin innokkaammin. Hän kehui oppilaitaan pilviin saakka. Hänen viisikymmentä oppilastansa olivat paikkakunnan ylhäisimmistä perheistä, raharuhtinasten ja korkeasukuisten lapsia. Tosin hän ei siihen suurta arvoa pannut — — — Mutta hänelle, joka kolme vuotta oli oleskellut Pilonan kilipaimenten parissa, oli tämä koulu erinomaisen hauska, sillä tyttöset olivat hienosti kasvatettuja ja vanhemmat ruhtinaallisen kohteliaita. Tarvitsi vain nähdä etehisen, joka oli täynnä samettisia, silkkisiä pikku kappoja reunustettuja mitä hienoimmilla turkiksilla. Entäs heidän kevätpukunsa sitten! Koko luokka näytti yhdeltä ainoalta kukkaslavalta! Jok'ikinen päivä, koulutuntien alkaessa ja päätyttyä oli siellä kirjava joukko ylhäisiä naisia, kamarineitsyitä ja livreepukuisia palvelioita. Jos satoi, oli ulkona pitkä jono vaunuja odottamassa. Oppilasten naispuoliset omaiset, jotka samalla olivat lastenseimen suojelioita, lahjoittivat hänelle silkkinauhoja, kauniita hiusneuloja ja kilpikonnanluisia kampoja. Iltaisin, kun laupeudensisaret jo olivat levolle menneet, oli hienojen rouvien tapana tulla häntä tervehtimään, ja ne kohtelivat häntä aivan vertaisenaan, niin taidokkaasti, ylevästi ja ystävällisesti — — — Ja nytpä serkku, tehden iloisia, juhlallisia liikkeitä, alkoi luetella koko joukon ylhäisiä arvo- ja sukunimiä.

Emiliolle johtui mieleen taru kaupungin rotasta, joka kertoo kaikesta kaupungin ihanuudesta ojarotalle. Tuo pakinoiminen ilmaisi kuitenkin perinpohjaista kaunistelematonta luonnollisuutta, semmoista lämminsydämmistä luonnetta, joka muodostuu sen maailman mukaan, missä elää, niinkuin muutamat kasvit saavat maaperänsä karvan; luonnetta, joka, tekemättä itselleen väkivaltaa, tulee nöyräksi köyhäin parissa ja, huonontumatta, muuttuu turhamaiseksi ylhäisten seurassa. Serkku, joka vuorikylässä oli ollut vaatimaton ja yksinkertainen, oli, vietettyään kaksi vuotta hienon maailman mukavaa elämää, käynyt hieman itserakkaaksi ja turhamaiseksi. Mutta hän ei ollut muuttunut muuta kun pinnalta; syvemmältä hän oli sama perin kelpo tyttö kuin ennenkin.

Tapahtuu joskus, että muutamat rakastettavat luonteet eivät miellytä, siksi kun on oppinut tuntemaan viehättävämpiäkin, ihan niinkuin parhaimmatkaan herkut eivät maistu, jos on kerran saanut syödä vielä parempia; siitä tuli, ett'ei serkku miellyttänytkään Emiliota, joka vertasi tämän kaikkia puheita ja liikkeitä Altaranassa olevaan ystäväänsä.

Saadaksensa hänet lopettamaan juttunsa ylhäisistä, Emilio kysäisi: —
Entäs koulusi?

Kouluko! Se oli oikea kaunotarten näyttely! Alussa hän oli tuntenut itseänsä oikein vaivatuksi noitten uneksivaisten katseitten edessä. Kaikki tyttöset olivat tummanverisiä, hiukset pikimustia, kulmat tummia, kaarevia — — — Entäs heidän omituinen kielimurteensa, josta ei edes yhdeksän vuotta toimessaan ollut johtajatar sanaakaan ymmärtänyt. Kaikki tämä teki lapset hänen silmissään jonkinmoisiksi satumaisiksi olennoiksi. Sanalla sanoen, ne olivat aivan toisenlaisia kuin pohjois-Itaalian lapset. Hän oli ihastunut Sardiniaan, eikä enää voinut viihtyä alppi-Itaaliassa, jossa nuoret tytöt olivat liian umpinaisia, kylmäverisiä, ja lapset kovin lapsellisia — — — Sardiniassa sitä vastoin ovat lapset jo kahdeksan ikäisinä täydellisesti kehittyneitä luonteita. Siellä hänen oli ohjaaminen pikku naisia. Jos sitte olivat pahoja tai kilttejä, ilmaisivat he jo ensimäisenä päivänä luontonsa, niin ett'ei tarvinnut lainkaan olla heistä epätiedossa. Opettajattaren työ oli helppoa. Entäs heidän väkevät tunteensa. Se oli hänen mieleisensä rotu, rotu jolla oli hermoja ja verta. Siellä oli tyttöjä, jotka rakastivat häntä niin, että punastuivat hänen luokkaan astuessaan, ja jotka niin usein kuin tilaisuutta suinkin tarjoutui, ilmaisivat hänelle tunteensa, väliin salaa, muutamilla vapisevilla sanoilla, niin sydämmellisellä tavalla, että hän sen iäti muistaa. Samanlaisia kuin olivat rakkaudessa, olivat myöskin vihassa. Siellä oli muutamia, jotka eivät voineet häntä kärsiä, jotka vähimmättäkään syyttä vihasivat häntä, pelkästä vaistomaisesta vastenmielisyydestä, ja tekivät sen siinä määrin, ett'ei hän työssäkään tullut toimeen heidän kanssaan. Mutta suoria he olivat eivätkä suinkaan vastenmielisyyttään peitelleet. He eivät liehakoinneet hänen edessään panetellakseen sitten selän takana, vaan kävivät ilmi sotaa. Ja samalla laillapa menettelivät keskenäänkin. Siellä oli ystävyksiä, jotka olisivat voineet käydä kuolemaan toistensa puolesta, ja vihollisia, jotka ennen olisivat antaneet lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin ojentaneet kättä toisilleen. Kuusivuotiset pipanat saattoivat raivostua, jos jotakuta toveria rankaistiin, vähäpätöisistä asioista taisivat petojen lailla repiä ja kynsiä toisiaan, väliin aivan vähin äänin jossakin nurkassa, niin ett'ei sekään joka oli alakynnessä, päästänyt pienintäkään pirahdusta.

— Ne vasta olivat vilkkaita olentoja! — hän päätti. Entäs sinä, minkälaisia ihmisiä siellä Altaranassa on?

Mutta eipä hän tälläkään kertaa malttanut kuulla vastausta, vaan jatkoi.

— Oh, Piemonttilaiset ovat oikeita jääkalikoita! Niiden ei koskaan päähän pälkähdä ilmoittaa tunteitaan, niinkuin nuo siellä etelässä tekevät — — — Hänellä oli ollut onnea kaikessa. Muun muassa hän oli saanut ystäväkseen ranskalaisen laupeudensisaren, joka opetti ulko-oppilaille omaa kieltään; tavaton nainen tuo, oikea enkeli — — — hän sai päähänsä lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan, pelastamaan kiinalaisten lapsia. Tämä ajatus oli hänet niin vallannut, että kun asiasta rupesi puhumaan, hän vapisi ja kasvonsa muuttuivat. Yksin unissaankin hän siitä puhui, huutaen ääneen kiinalaisten lasten nimiä niinkuin olisi nähnyt ne edessään. Hän oli ollut taistelutantereella 1870 vuoden sodassa, auttanut kuolevaisia, joiden viime sanoja hän vieläkin toisteli; hän oli ollut läsnä vaikeissa jäsenten leikkauksissa ja hirmuisien kuolinvuoteiden ääressä, ja nytpä hän vieläkin väliin kuuli pitkin päivää syliinsä kuolleitten sotamiesten kamalia valitushuutoja, ikäänkuin kaiku olisi niitä kertoillut joka taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän oli niin herkkä, että jos joku tyttönen vähän haavoitti sormensa, hän oitis säikähtyneenä riensi auttamaan, ja hän seurasi harrasta osaa ottaen tuntemattomienkin henkilöjen kärsimyksiä, ikäänkuin itse tahtomattansa olisi ollut niihin syypää. Oi, semmoista jumalallista olentoa. Jokainen lause hänen suustaan tuntui rukoukselta. Kun kuuli hänen äänensä, oli se niinkuin vieno tuulahdus toisesta maailmasta.

Emilio katseli serkkua. Tämä oli liikutettuna eikä näyttänyt enää samalta kuin äsken.

— Olit siis onnellinen? — kysyi Emilio, — Eikö sulla ollut ikävyyksiä, eikä taisteluja?

— Ei ollut ikävyyksiä, ei taisteluita — vastasi hän. Siellä vietin kaksi rauhan vuotta.

Kaikkialla oli rauhaa, sekä luostarissa että sen ulkopuolella. Yksin nuo pitkähiuksiset, valkohousuiset ja tummasukkaiset miehet, jotka hän ikkunastaan näki makailevan tuntikausia torilla, tahi lasten tavoin rakentelevan huoneita pähkinänkuorista, ja joiden päivällisenä oli ainoastaan vihanneskimppu, minkä kainalossaan kantoivat — nekin tuntuivat hänestä muinaisajan kansalta, yksinkertaiselta ja rakasteltavalta. Tiedot verisistä riidoissa ja perheitten välisistä vendettoista[14] saapuivat luostariin viesteinä kaukaisesta maailmasta — — — Hänen lähimmässä ympäristössään ei koskaan mitään tapahtunut, joka olisi hänen sielunsa rauhaa häirinnyt. Ja hän oli vapaa. Hän söi ateriansa yksin isossa ruokasalissa ja häntä passattiin niinkuin ylhäistä naista; hän nukkui erinäisessä, tilavassa huoneessa, meni ulos milloin halutti, ainoastaan erään lastenseimen tytön seuraamana, joka palveli häntä kamarineitsyenä. Hänen tarvitsi harvoin mennä ulos, sillä hänen luonaan kävi hyvin paljon vieraita. Luostari oli hänen hovinsa. Sitä paitsi — — — tuo ranskalainen laupeudensisar oli saanut hänet jumaliseksi. Monena iltana, kun kahden kuunvalossa seisoivat ikkunan ääressä, puhellen yhtä ja toista, sanoi ranskalainen ystävä: — Rukoilkaamme — ja pani kätensä ristiin. Ja hänkin, kun katseli vuoria ja ääretöntä tasankoa, rukoili oikein sydämmensä pohjasta, rukoili niin kuin muinoin vain lapsuudessaan oli rukoillut.

Äkkiäpä alkoi serkku taas maallisia juttujansa ja sanoi: — Se on totta, minulla on täällä risti — hän veti vaaleanpunaisen kapan alta esiin ristin — kultaristi, jonka Ortun markiisitar minulle antoi, hyvä ystäväni — — — enempi kuin ystävä. Hän jumaloi minua ja tahtoi väkisin, että lähtisin kotiopettajaksi hänen perheesensä, jossa minua kohdeltaisiin kuin prinsessaa. Hän pyysi rippi-isääni taivuttamaan minua siihen. Hän kutsui minua luokseen, ja kun minä olin siellä, ei hän ottanut muita vastaan. Se oli jotain, josta saatoin ylpeillä, sen sulle vakuutan. Kaksi päivää sieltä matkustettuani kirjoitti hän minulle — — — kirjeen! Niin kirjoitetaan ainoastaan sisarelle. Siinä on ystävyys, joka tulee kestämään kuolinpäivääni asti. Oi, mikä ihana, hauska elämä! Niin eletään ylhäisessä kohteliaassa maailmassa.

— Sinä kait halusta matkustat sinne takaisin? — kysyi Emilio.

Serkku vastasi surullisena: — En koskaan palaja sinne. Jätin paikkani.

Nuorukaisen suu jäi auki hämmästyksestä. — Jätit paikkasi? Miksikä? — Emilio epäili oitis, että serkku oli onnettomasti rakastunut, joutunut vainon alaiseksi tahi jonkun mahtavan naisen mustasukkaisuuden esineeksi.

— Miksikö jätin paikkani? — — — kysyi tyttö ehtiäksensä vastausta valmistella ja punastui hieman. Sitten lisäsi leikillisesti: — Siksi, että siellä etelässä on liian kuumaa! Troopillinen ilman-ala, päiviä, joina ei voi hengittää, ja on aivan sekaisin kuumuudesta. Sitäpaitsi, siellä on kurjaa vettä. Muuten, niinkuin tiedät, tarvitsen minä vaihtelua. Myöskin — — — olin liian yksinäni. Entäs sinä sitte, kuinka viihdyt Altaranassa? — Hän katseli Emiliota tutkistellen ja toisti ensimäisen kysymyksensä: — Mistä sinä nyt tulet?

Emilio vakuuttaen vakuutti totta puhuneensa ja lisäsi hymyellen, katsoen serkkua tarkoin silmiin: — Kuumuuden tähdenkö tottakin paikkasi jätit? — — — Siinä kai lienee jotain salaperäistä.

Taas punertuivat tytön poskipäät äkkiä, mutta kalpenivat pian jälleen.

— Siinä ei ole mitään salaperäistä — hän vastasi totisena, — Mutta sinä, kuinka viihdyt Altaranassa?

Tällä kertaa täytyi Emilion vastata kysymykseen ja hän saattoikin sen tehdä. Heidän kulkiessaan edes takaisin corso Palestrolla hän kertoi osan elämänsä vaiheista. Väliin häntä vaivasivat ohikulkiain uteliaat katseet, niissä kun vilahti senlaatuista tarkkanäköisyyttä, jota tapaa kaiken-ikäisissä ja -säätyisissä ihmisissä, silloin kun kohtaavat nuoria, eri sukupuolta olevia henkilöitä, jotka kahden kesken kävelevät. Mutta serkku ei ohikulkioita huomannut, sillä hän kuunteli kovin tarkkaan Emilion sanoja, ehkä siten haihduttaaksensa sitä ikävää vaikutusta, jonka hänen puheensa alku- ja loppupuoli olivat Emilioon tehneet. Haihduttaaksensa tykkönään tämän vaikutuksen, hän hyvästi sanoessaan laski todellisen, teeskentelemättömän luonteensa taas näkyviin.

— Älä unhoita — hän sanoi. — Minä olen semmoinen tuulihattu — — — ehkä siitä syystä, kun kadotin äitini niin aikaisin. Mutta — — — olenhan hyvänluontoinen. Sitäpaitsi olen ainoa, täysi-ikäinen naispuolinen sukulaisesi. — — — Minulla on hiukan niinkuin oikeutta vaatia, että minusta pidät.

Hän ojensi Emiliolle molemmat kätensä, katsellen uhkamielisenä ympärilleen.

Emilio kysyi, missä hän asui.

Toinen vastasi majaelevansa erään ystävän luona ja lisäsi herttaisesti vaikka samalla surumielisesti: — Tiedäthän —- — — kansakoulu-opettajattaret ovat niinkuin nunnat: he löytävät jokapaikassa yösijaa eikä heidän tarvitse mennä hotelleihin.

Tämä hymyily palautti Emilioon mieltymyksen, jota serkku hänessä ennen oli herättänyt.

—- Ja nyt — hän kysyi — olet paikatta?

Serkulla oli toivossa paikka ensi vuodeksi Brillassa, Liguurian rannikolla.

— Vaan tiedätkö — hän lisäsi — minä yhä toivon pääseväni — — —
Afrikaan tahi Itämaille.

Tätä. sanoessaan hän oli jo muutamain askeleitten päässä Emiliosta ja teki, surullisesti hymyillen, kädellään liikkeen, joka ikäänkuin viittasi tuonne kaukaiseen maahan.

Viimeinen vuosi Altaranassa.

Jälkimaininkeja.

Palattuaan Altaranaan lakkasi Emilio ryyppäämästä, ryhtyi innokkaasti omiin lukuihinsa ja kohteli oppilaitaan aivan toisin kuin ennen: ei koskaan enää selkään, ei toria eikä haukkumasanoja, vaikka sitten kuri olisikin mennyt männikköön. Neiti Gallille, joka huolestuneena kysyi mitä varten häntä oli käsketty Turiniin, puhui hän asian juurta jaksain, ei ainoastaan sydäntänsä huojentaakseen, vaan myöskin kun varmasti toivoi, että opettajatar, saatuansa tietää tuon pahalle tielle joutumisen tapahtuneen juuri hänen tähtensä, heltyisi kuullessaan surullisesta kohtauksesta rehtorin luona. Tyttö tulikin todella liikutetuksi ja, vaikk'ei hän tahtonut uskoa itseänsä lankeemisen syyksi, iloitsi hän sydämmellisesti Emilion katumuksesta, ikäänkuin tämä jättämällä paheensa samalla tukehduttaisi rakkautensakin. Siitä päivästä alkaen hän taas oli ystävällinen ja tuttavallinen Emiliolle. Mutta sitenpä leimahti rakkauskin Emiliossa uudelleen ilmi tuleen. Kuitenkin hän pysyi levollisena, luottaen pitkällisen vakaan ystävyyden rauhoittavaan vaikutukseen, ja odotellen — vaikka hänen tuntonsa häntä siitä soimasi — tuota tytölle surullista asiaa, jonka inhimillisesti päättäen pian täytyi tapahtua; sillä pääsyynä tytön kieltoon hän oli aina pitänyt tai tahtonut pitää sitä, että tämä pelkäsi sairaalle isällensä samassa määrässä huonompaa oloa, kuin molemmat nuoret, hyvin köyhiä kun olivat, lisäisivät perhettä.

Näitä ajatellen Emilio odotteli kärsivällisenä ja kysyi joka päivä kuinka vanhus jaksoi, uskaltamatta kuitenkaan silloin katsoa nuorta tyttöä silmiin, sillä häntä melkein kiusasi tunto, ett'ei menetellyt aivan rehellisesti. Mutta ukko, hän huononemistaan huononi.

Pian tulivat tutkintohuolet ja Emilio odotti saavansa mieliharmia viran-omaisten puolelta. Kun hän täydellä todella oli ruvennut työtään hoitamaan ja mielellään tahtoi jäädä Altaranaan, oli hän varoillansa.

Hyökkäys tehtiinkin häntä vastaan. Suulliseen tutkintoon saapuivat sindaco, tarkastusmies, viinikauppias ja kolme muuta kunnallishallituksen jäsentä. Herra Calvin luokassa olivat antaneet opettajan kysellä, mutta täällä itse tutkivat poikia ja tekivät sen niin, että helposti ymmärsi heidän jo kotona valmistaneen kysymykset sekä antaneen niille mahdollisimmasti vaikean muodon. Kaikkein juonikkain oli viinikauppias; hän oli varustanut suunsa täyteen vaikeita kysymyksiä kymmenmurtoluvuista, joita hän sitte heitteli luokkaan sotaisan näköisenä, ja kääntyi joka vastauksella toisiin kunnallishallituksen jäseniin, ikäänkuin sanoakseen: — Tuo oppilas on mahdoton. — Sindacolla oli kysymyksensä kirjoitettuina pieneen paperiin, johon tuon tuostakin vilkaisi.

Tutkinnon tuloksena oli, että oppilaat ylimalkaan osottautuivat varsin huonoiksi, joka seikka — huomaa ristiriitaa — vaikutti sen, että asian-omaiset jättivät luokan vähemmän äreän näköisinä, kuin olivat sinne tulleet, näyttivätpä tyytyväisiltä kuin voittajat ikään ja koettivat uhkaavalla äänettömyydellään musertaa opettajan.

Vakaasti toivoen voivansa seuraavana vuonna laiminlyöntiänsä korjata, ei Emilio tappion katkeruutta suurin tuntenut.

Hänen suureksi ilokseen oli muitten kesävieraitten muassa asian-ajaja Samiskin saapunut Altaranaan. Nuorukainen oitis riensi hänen luokseen kertomaan vuoden merkillisistä tapahtumista, varsinkin neiti Gallin jutusta. Asian-ajaja oli siitä jo hiukan kuullut, mutta kun hänelle kerrottiin kaikki erityisseikat, huudahti hän kiivaasti: — Semmoisia roistoja! Että semmosta roistoväkeä onkaan! Niille pitää antaa muistomarja!

Tilaisuutta siihen hän sai piankin.

Sindaco oli keksinyt palkintopäivän mukavaksi kostonpäiväksi. Hän aikoi näet juhlallisesti jakaa palkintoja ainoastaan toisen koulun oppilaille, joko tytöille tahi pojille, eikä olla tietävinäänkään toisesta, siten nöyryyttääksensä vihattua opettajaa tahi opettajatarta. Oltuansa jonkun aikaa kahden vaiheella pitikö kurittaa Rattia vai neiti Gallia, sillä molempia hän ei voinut tavoittaa, päätti hän purkaa kiukkunsa opettajatarta kohtaan, osittain koska vihasi häntä enemmän kuin opettajaa, osittain siksi, että tyttökoulussa oli kaksikin vihollista, neiti Galli ja rouva Falbrizio. Hän siis ilmoitutti poikakoulussa pidettävän juhlan päivän ja tunnin, määräsi palkinnot, lähetti kutsut kiertämään ja antoi kauniisti koristaa isoimman raatihuoneen saleista.

Juhlallisuuden avasi herra Calvi eriskummallisella puheella, joka alkoi
Egyptiläisten kasvatus-opista. Senjälkeen soitteli kunnan vaillinainen
orkesteri ja tämän vaiettua luki sindaco esitelmän koulupakosta.
Tyttökoulun puolesta ei tehty mitään, eipä sanaa sanottu selitykseksi.

Silloin katsoi asian-ajaja Samis ajan soveliaaksi antaakseen viran-omaisille läksytyksen. Hän haki kirjastostaan sopivia kirjoja, pyysi tyttöjen tyytymättömät vanhemmat juhlaan, sai opettajattaret tuumaansa suostumaan, koristi puutarhansa lipuilla, antoi asettaa sinne istuinpenkkejä, tilasi Azzornon Soiton Ystävät illaksi soittamaan, kutsui kesävieraat mukaan, ja niin vietettiin juhla puheita pitäen ja nauttien valkoista viiniä ynnä makeisia.

Tämä toinen koulujuhla oli tietysti paljoa hauskempi ja iloisempi ensimäistä. Il Popolossa oli kertomus siitä ja kylässä ei kokonaiseen viikkoon puhuttu muusta kuin tästä juhlasta.

Sindaco, joka sillä hetkellä ei voinut muuten kostaa, levitti, nähtyänsä erään palkinnonsaaneen pikku tytön kädessä kuvallisen satukirjan, sen huhun, että asian-ajaja oli antanut tytöille kirjoja, joissa oli "alastomia naisia". — Arvaa sen sitten — lisäsi kulkupuhe — mimmoinen teksti niissä on!

Asian-ajajan kodissa.

Tutkinnon jälkeen alkoivat asian-ajajan kodissa tavalliset seurustelut, ja näihinpä Emilio nyt, niinkuin edellisenäkin vuonna, kutsuttiin osalliseksi. Tänä kesänä hän, kokemiensa ikävyyksien jälkeen, tunsi entistä kiinteämpää vetoa asian-ajajan rouvan puoleen, jonka ystävällinen kohteliaisuus häntä ihastutti ja näytti täysin korvaavan kaikki hänen tähän asti kärsimänsä nöyryytykset. Hän ajatteli, että jos rouva koko vuoden olisi ollut paikkakunnalla, niin hän kentiesi olisi voinut välttää nuot ikävyydet, ja jos rouvan herttainen ystävyys olisi täyttänyt Emilion mielen, tuo intohimoinen rakkautensa naapuriin olisi ehkä jäänyt heräämättä tai ainakin herännyt vähemmin kiihkeänä, sillä yksinäisyys juuri oli sille vauhtia antanut. Hän huomasi kuinka koko hänen olentonsa, sisimmistä ajatuksista alkain aina tervehtimiseen ja käden-antoon asti, jalostui rouva Samis'in vienon seurustelun vaikutuksesta, ja kuinka jokainen hänen seurassaan vietetty hetki haihdutti hänen sielustaan raakojen puheitten ja kuukauden ajan kestäneen siveettömän elämän jälkiä. Kaikki vanhat toiveet ynnä tuo oikeutettu kunnianhimo kohota nykyistä korkeammalle, jonka hän jo oli heittänyt, virkosivat hänessä uuteen eloon siitä omituisesta, joko siten tarkoittamattomasta tahi tahallisesta tavasta, millä rouva Samis toisinaan puhui hänen nykyisestä asemastaan kansakoulu-opettajana, aivan kuin tuo asema olisi jotain satunnaista ja menevää, ainoastaan aste parempaa yhteiskunnallista asemaa kohti, johon rouva ei vähintäkään epäillyt hänen kerran kohoavan.

Tällaisia mielessään kuvitellen ajatteli Emilio, että jos jokaisella lahjakkaalla nuorella opettajalla olisi kylässään tämmöinen nainen, se tuhansia hänen virkaveljistään estäisi kuoleutumasta tahi joutumasta pelinhimon ja juomisen orjiksi. Rouvan oli tapana, kun Emilio illalla sinne tuli, leikillisesti kysyä: — No, herra Ratti, kertokaas mitä tänä päivänä olette lukeneet. —- Tämän kysymyksen odottaminen kiihoitti häntä päivän kuluessa hakemaan kirjoja, lukemaan, ja miettimään miten parhaiten sisällyksestä selkoa tekisi, aivan niinkuin koulupoika läksyänsä valmistelee. Kerran sanoi Emilio eräälle asian-ajajan ystävälle: — Semmoinen nainen pitäisi olla joka seminaarissa. — Toinen naurahti, mutta suostui siihen täydellisesti, Emilio tunsi itsensä onnelliseksi, kun myöhemmin sai tietää, että sanansa olivat tulleet rouva Samis'in korviin.

Opettajaa huvittivat varsinkin asian-ajajan "loistavan" pessimismin purkaukset, kuten hänen ystävänsä sitä nimittivät, sekä hänen erinomainen taitonsa sättiä omia ja opettajakunnan yhteisiä vihollisia, kun tuli puhe koulusta, joka näkyi käyneen hänelle mieliaineeksi. Häpeä, joka oli tullut kunnallishallituksen osaksi, oikein ihastutti häntä, eikä hän koskaan kuullut kylläkseen kerrottavan tuosta suuresta loppunäytöksestä, joka suoritettiin poliisikomisariuksen suosiollisella avulla. Asian-ajajaa ihmetytti, ett'ei sindaco ollut kauemmin vastustellut, sillä, hän arveli, joko on alppikunnilla korkeampi käsitys oikeuksistaan tahi on kansa täällä päin itsepäisempää kuin muualla Itaaliassa, ne ovat levottomimpia ja vaikeimmat saada järkiinsä silloinkin, kun tietävät menetelleensä laittomasti. Kerran hän oli kuullut Altaranan sindacon huutavan keskellä kuntakokousta, että hän omilla jaloillaan polkisi lakia, niinkuin hän silloin tallasi vanhan sanomalehden rikki. Eikä tuo ollut mikään harvinainen tapaus. Laki ei ollut minkään arvoinen, jos opettajilla ja opettajattarilla ei ollut uskallusta oikeuksiansa valvoa. Olihan erään alppi-kunnan kunnalliskokouksessa äänestyksen perusteella vähennetty opettajain palkat seitsemästä sadasta lirestä viiteensataan, ilmoittamatta siitä edes asian-omaisille, ja näin oli tehty siinä tarkoituksessa, että säästyisi varoja kirkon etuseinän korjauksiin. Ja päätös tuli voimaan. Toisessa kunnassa taas oli ne rahat, jotka hallitus lähetti palkankoroituksiksi opettajille kirjoitettu kunnan tulojen laskuun, ilman että asian-omaisella oli vähintäkään aavistusta asiasta. Lukemattomia on semmoisia kuntia, jotka menolaskuihinsa merkitsevät summan opettajain palkoiksi, mutta sitte salaisella välipuheella pakoittavat heitä tyytymään puolta vähempään. Epärehellinen sindaco saa aina käsiinsä jonkun opettajan, jonka nälkä on hänen omaa konnamaisuuttaan suurempi ja joka sentähden tyytyy saamaan puolen lireä kokonaisen asemesta. Emilion myötätuntoisuus asian-ajajaa ja tämän rouvaa kohtaan lisääntyi vielä näiden mieltymyksestä neiti Galliin, vaikka tämä, syyttäen isän tautia, ei ollutkaan noudattanut heidän kutsuaan käydä heitä tervehtimässä. Rouva ihaeli neiti Gallin oikeutta rakastavaa, jaloa luonnetta, ja asian-ajaja oli huomannut hänen tavattoman kauniin suunsa.

— Kun ajattelee — hän eräänä iltana sanoi vierailleen — että sindaco tahtoi suudella tuota ruusun-umppua ilkeällä suullaan, joka on likaisen suppilon näköinen! Täytyy todellakin olla hävytön, vanha kokki, luullaksensa olevansa oikeutettu semmoisia herkkuja nauttimaan.

Kerran päästyään mieliaineesensa, hän huvitteli läsnäolevia tavallisilla hauskoilla jutuillaan.

— Katsokaas, Itaaliassa on naimattoman kyläopettajattaren asema sietämätön varsinkin miesten kehnouden tähden. Alhaisin ja rumin virkamies, jotakuinkin varakas maanviljeliä viidenkolmatta vuotisesta seitsemänkymmenen ikäiseen asti, miehet, jotka vain kahdesti kuussa muuttavat paitaa ja pesevät kasvojansa vähä joka päivä, luulevat oikeudekseen vaatia, että kunnan opettajatar heitä rakastaa, ikäänkuin häntä palkattaisiin vastavarten lohduttamaan veronmaksajain vapaita sydämmiä. Kummallista kyllä, kaikki he näyttävät aprikoivan tähän tapaan: — Hän on nuori, yksinäinen ja kansakoulu-opettajatar eikä kuitenkaan ole minuun rakastunut! Mutta se on verrattoman hävytöntä! — Ja nuo herrat tuntevat itsensä todella loukatuiksi. Opettajatar parat!

Asian-ajaja ei voinut säälin tunteitta ajatella niitä nuoria tyttöparvia, jotka vuosittain päästetään seminaareista ja saavat virkoja kylissä. Juuri sinä vuonna tilastolliset tiedot osoittivat, että neljäkolmatta tuhatta opettajatarta oli palkattomina. Täydellä syyllä oli eräs sanomalehti lausunut: — Meillä on oikea opettajatarten tulva. — Hädän pakoittamina ja auttaaksensa omaisiaan ottavat tuhannet nuoret tytöt, niin pian kuin ovat päästötodistuksensa saaneet, minkä viran tahansa ja millä ehdoilla tahansa kansakouluissa, taikkapa pikkukouluissa ja yksityislaitoksissa sijaisen ja apulaisen nimellisen toimen, josta maksetaan piian palkka. Opettajattarien on asema paljoa huonompi kuin opettajien, sillä he ovat tavallisesti korkeampaa säätyluokkaa ja kärsivät siis enemmän elämän vastahakoisuuksista: ovat ylempien sotilasten ja virkamiesten tyttäriä, ennen varakkaitten vaan sittemmin köyhtyneitten vanhempain lapsia. Moni, joka antautuu opettajattaren uralle aavistamattakaan sen hankaluuksia ja ilman tarpeellisia ruumiin voimia, ei kestä kaikkia vaikeuksia, vaan menehtyy tykkönään. Muutamat pilaavat terveytensä liian laihalla ja vähällä ruualla voidaksensa pukeutua siististi. Ylen moni kärsii haittaa äkkinäisestä ilman-alan muutoksesta, kun heitä siirretään tasangolta johonkin vuoriseutuun taikka päin vastoin. Ja, hyvä Jumala, muudan valtiopäivämies, puhuessaan opettajattarien eläkkeitten puolesta, oli sanonut heidän keskimäärin voivan olla virassaan kahdestakymmenestä kuudenkymmenen ikäiseen saakka! Täytyyhän kait ainakin laskea luvusta ne, jotka ennen kolmeakymmentä täytettyään saavat keuhkotaudin. Sekä kaupungeissa että maalla näkee monta nuorta opettajatarta niin kurjassa tilassa, että se minkä maksavat eläkekassaan on heiltä itseltään todella hukkaan mennyttä rahaa. Päälle päätteeksi viettävät puutteen-alaista elämää ja pelkäävät alituisesti saavansa eron kivuloisuutensa tähden. Siksipä rykien ja täydessä kuumeessa laahaavat itsensä kouluun, pitävät tuntinsa itku kurkussa tahi kaatuvat tainnoksiin penkkien väliin. Tämän johdosta on eräässä kaupungissa isällisellä huolenpidolla säädetty, että kunnan lääkärin aina jonkun ajan kuluttua tulee opettajattaria tarkastaa. Sydämmen työjuhdat! Siksihän heitä nimitetään. Saadaksemme käsitystä siitä, kuinka suuressa arvossa heidän tointansa pidetään, tarvitsee minun vain kertoa esimerkki pienestä R:n kaupungista, missä on koulu, joka valmistaa opettajattaria tutkintoon; siinä oli ennen hyvin paljon oppilaita, vaan nyt se on aivan tyhjänä, kun lähitienoille on perustettu mattotehdas, jossa nuoret tytöt saavat työtä. Ovat, näet, kaikki havainneet edullisemmaksi mattojen tekemisen kuin lasten sydämmien kehittämisen.

Eräänä sunnuntaina Elokuussa Emilio kutsuttiin päivällisille Samis pariskunnan luo. Kymmenkunnan vieraan joukossa oli siellä myöskin muudan filosofian tohtori Turinista, uljas viidenkymmenen vuotias mies, suuren kirjapainon johtaja, jossa työskenteli koko joukko nuoria lahjakkaita opettajia saaden palkakseen määrätyn osuuden liikkeen voitoista. Tohtori oli juuri palannut käynniltään viereisessä laaksossa, missä erästä tekeillä olevaa teostansa varten oli opettajilta ja opettajattarilta saanut kaikenlaisia tietoja sikäläisistä koulu-oloista. Hän oli yksi niitä monia korkeampain koulujen opettajia, jotka käyttävät neljännen osan aikaansa oman koulunsa hyväksi, vaan muut kolme neljännestä työskentelevät yleisen kansan-opetuksen parantamiseksi. Kokeilian kesken-eräisten aatteitten sekasotkussa löytyi tuossa päässä kuitenkin joku verta tervettä järkeä ja älyä, tavallisia henkilöissä, jotka ovat syntyneet oikeastaan teollisuuden harjoittajiksi, mutta eksyneet opin tielle.

Tohtorilla oli kunniasija emännän vieressä ja vastapäätä istui nuori nainen, erään Turinilaisen paitatehtailian rouva. Hänen vieressään istuivat hänen lapsensa, toisella puolen pieni tyttö, toisella poika, molemmat koreissa vaatteissa, polvet paljaina ja tytöllä pitkät hapset hajallaan.

Jo aterian alusta oli haastelo vilkasta. Isäntä oli puhelias kuin tavallisesti ja iski taaskin viholliseensa sindacoon, kertoen muun muassa neiti Gallin historian, jonka tohtori pyysi saadakseen päivällisen jälkeen kirjoittaa muistiin. Tämä tapahtuma vain vahvisti hänen käsitystään siitä, että opettajan asema pienissä kunnissa on sekä mahdoton että naurettava, pääasiallisesti siksi, kun keskenään viholliset voimat vetävät häntä sinne ja tänne, niinkuin pahantekiää, joka on tuomittu rikkiraastettavaksi neljän hevosen välissä. Toiselta puolen vetävät häntä sindaco ja tarkastusmies, toiselta koulu-legaatti ja tarkastaja, jotka jälkimäiset useinkin ovat keskenään kuin kissa ja koira, ja sitten tulee kirkkoherra lisäksi tahtoen vetää opettajaa rippituoliin. Sillä lailla kaikki häntä kiusaavat ja piinaavat, eikä hän saa apua ei turvaa keltään. Ainoa tapa, tohtorin mielestä, jolla voitaisiin opettajille hankkia itsenäinen, vapaa asema ja tarpeellista kunnioitusta, olisi erityisen kouluneuvoston asettaminen, rehtori puheenjohtajana ja jäsenissä ainakin yksi opettajakunnan valitsema kansakouluopettaja; tällä neuvostolla sitte olisi valta virkaan nimittää, siirtää ja asettaa opettajia, kuitenkin aina ensin kuultuansa syytettyä itseään. Sitäpaitsi hän tahtoisi hävittää koulu-legaatin toimen, sillä nämät joko liian paljon sekaantuvat koulun asioihin tahi eivät puutu niihin ollenkaan ja joutuvat useimmiten riitaan asian-omaisten kanssa; heidän sijaansa pitäisi asettaa ansiokkaita kansakoulu-opettajia. Palkan tulisi olla vähintäin kahdeksansataa lireä opettajattarilla ja 1000 opettajilla sekä kuntain ja hallituksen yhteisesti maksettava. Eläkelaitos olisi parannettava, lahjapalkkioita ja palkankoroituksia annettava.

Mutta asian-ajaja, yksi noita kokeilioita pessimismin alalla, jotka eivät tahdo kuullakkaan osittaisista parannushankkeista puhuttavan, kun pelkäävät niiden kautta menettävänsä huvin nähdä kaikkea mustassa karvassa, vastasi: — Ajan hukkaa kaikki! pyydän anteeksi. Kaikki nuo pienet parannukset eivät voi selvittää kansan-opetuksen vaikeata kysymystä. Ja tiedättekö, miks'eivät? Sanon teille ajatukseni: kysymystä on mahdoton ratkaista.

Tohtori, joka tavallisesti osasi kaikki kysymykset ratkaista, pudisteli päätään.

— Niin, hyvä herrasväki — pitkitti asian-ajaja — siinä on vain tuo pieni vaikeus: kysymys on ratkaisematon. Olemme jo vuosikausia puhuneet sinne ja tänne, jopa kirjoitelleet kirjoja mahdotonta saavuttaaksemme. Mitä sitten oikeastaan tahdomme? Me tahdomme saada viisikymmentä tuhatta kansakoulu-opettajaa, toisin sanoen, viisikymmentä tuhatta ihmistä, joilla on taitoa opettaa ja kasvattaa lapsia, s.o. jotka ovat jossain määrin sivistyneitä, erittäin ymmärtäväisiä, ja hyväsydämmisiä, hienotapaisia, ahkeria, kärsivällisiä, ja jotka lakkaamatta käyttävät näitä hyviä ominaisuuksiansa sekä viettävät kaikin puolin kunniallista elämää, ollen samalla itse esimerkkinä opetuksilleen. Lyhyesti, me tahdomme käytettäväksemme viisikymmentä tuhatta ihmistä, varustettua mitä harvinaisimmilla henkisillä ja siveellisillä ominaisuuksilla, joita ani harvoin tapaa samassa henkilössä, ja joita ani harvoin kaikkia vaaditaan missään muussa vaikeimmassakaan toimessa. No niin, sanonpa, ett'ei maamme voi tuottaa puoliakaan tuota määrää, ei vaikka palkkoja miten koroitettaisiin ja kouluoloja kuinka parannettaisiin; sillä vaikka mitä tehtäisiin, ei koskaan voida kylläksi palkita sitä minkä opettajavirka kunnolliselta hoitajaltaan vaatii, tahi asettaa virkoja semmoisiksi, että ne houkuttelisivat puoleensa sen osan nuorisoa, joka arvokkaalla tavalla paikkansa täyttäisi. Välttämätöntä on siis, niinpä, se on itse asian luonnossa, että opettajakunta yhä huononemistaan huononee, eikä ainoastaan meillä vaan yleensä kaikkialla. Parannelkaa mielenne mukaan; ette saa maata väkisin antamaan mitä sillä ei ole ja mitä se sitäpaitsi ei antaisi, vaikka sillä olisikin.

Tohtori kohautti olkapäitään: — Siis — hän huomautti — ei teidän mielestänne ole muuta tehtävä, kuin panna kädet ristiin ja antaa asiain mennä menoaan. Se olisi teidän johtopäätöksenne. Minun luullakseni se olisi suurin erehdys. Me emme pyydä viittäkymmentä tuhatta täydellistä kansakoulu-opettajaa; me koetamme vain kaikin tavoin vähentää perin huonojen opettajien lukua. Jos ei mitään tehdä, niin tämä luku välttämättömästi pysyy niin suurena kuin se on, tahi oikeammin se lisääntyy. Siis on jotain tehtävä; ellette muuten pidä lastenkasvatusta saavuttamattomana utukuvana ja ellette aio kansan-opetusta opettajineen kouluineen liikana rihkamana heittää oman onnensa nojaan.

— Kuulkaas vaan! — sanoi asian-ajaja, närkästyneenä sattuvasta vastauksesta. — Minä en sano sitä utukuvaksi' — — — utukuva se ei suinkaan ole. Mutta luulen varmasti, että meillä on aivan liialliset ajatukset koulun kasvattavasta vaikutuksesta. Minun mielestäni esimerkillä on suurempi vaikutus; ne hyvät tunteet ja pysyväiset vaikutukset, joita lapset saavat vanhempainsa ja muitten ihmisten seurasta ja käytöksestä, merkitsevät paljoa enemmän. Tunsin erään oikein lurjusmaisen pojan, joka isän ylevästä käytöksestä kerrassaan muuttui. Isä oli näette eräänä päivänä kiivennyt korkealle kirsikkapuuhun; äkkiäpä oksa taittui ja hän oli varma pudotessaan katkaisevansa käsivartensa tahi jalkansa. Mutta sen sijaan, että olisi vaaran-alaista tilaansa ajatellut, pani hän sormen huulilleen merkiksi pojalle, ett'ei huutaisi ja säikyttäisi sydäntautista äitiä, joka myös oli puutarhassa, vaikka toisessa päässä. Isä putosi ja taittoi toisen säärensä, mutta kehoitti yhä poikaa äänettömyyteen. — Minä uskon semmoisissa teoissa olevan kasvattavaa voimaa; mutta en luule sitä olevan koulun siveellisessä kasvatuksessa, jolla on ainoastaan sanat välikappaleenaan. Sanat eivät vaikuta vähäistäkään lapsiin, jos ei niitä todisteta tosiksi; mutta saavathan lapset kotonaan ja muualla nähdä ja kuulla aivan toista. Kahdeksan vuotiaina he jo ymmärtävät tuon pelin: vanhemmat ja opettajat koettavat saada heitä itseänsä paremmiksi ja pyrkivät asian perille loruten sitä enemmän, mitä vähemmin voivat viitata omiin tekoihinsa. Koulukasvatus! Yksi ainoa huono teko kotona, sopimaton, avaimenreijästä nähty kohtaus, taikka sivu isän auki unhoittuneesta kirjasta voi hävittää opettajan kuudenkuukautiset vaivannäöt; ja semmoista tapahtuu joka päivä. Mitä hyötyä on, että lapset yhden tunnin päivässä kuulevat puhuttavan siitä, mikä oikeata ja hyvää on, kun päivän muina yhtenätoista tuntina kuulevat ja näkevät kaikkea muuta. Tohtori hyvä, sukupolvi kasvattaa toista ainoastaan tekojensa kautta, eikä pääse minnekään laverruksillaan. "Lapsistamme täytyy tulla meitä parempia" on mielestäni tyhmin ja virheellisin inhimillinen lause, jos sitä käyttäessämme ajattelemme vain suullisia tahi kirjoitettuja neuvojamme nuorisolle. Joskin yliopistokasvatuksella olisi toivottu vaikutuksensa ja jos meillä olisikin viisikymmentä tuhatta lahjakasta opettajaa, luulenpa sittenkin pysyvämme samalla asteella, sillä tämmöinen kasvatus on työläs saada hedelmiä kantamaan, se kun vaatii luonteita, käsitystaitoa ja erin-omaista puhelahjaa. Tuskin yhdellä kymmenestä kelvollisesta opettajasta on nämä ominaisuudet. Onko kymmenen sivistyneen perheen-isän joukossa yhtään joka edes sanoin voi lapsiansa kasvattaa? Isät luottavat opettajien kasvatustyöhön, opettajat sanovat ja syystäkin, ett'eivät mitään saa aikoihin ilman kotien myötävaikutusta, ja niin kasvatus jää tyhjäksi sanaksi, joka soi kauniilta korvissamme.

— Pyydän anteeksi — alkoi tohtori, pilkan hymy huulillaan — millä lailla sitte kansallisluonne on parannettava?

Sitä ei asian-ajaja ollut ajatellut, hän mietti hetkisen ja sanoi sitte: — Sodan avulla.

Melkein kaikilta pöytävierailta pääsi paheksiva huudahdus.

Asian-ajaja joutui intoihinsa, aivan kuin ikänsä olisi tätä aatetta miettinyt. — Ainoastaan sodan avulla — hän pitkitti — olkoon sillä sitte mikä päätös tahansa; sen tekee ainoastaan sota, joka kansakuntaa järisyttää luita ja ytimiä myöten, joka pakoittaa sitä ajattelemaan, verta vuotamaan, kärsimään, elämään kuolo silmäin edessä, niin ett'ei se kymmeneen vuoteen vedä suutansa nauruun.

Kaikki muut inttivät vastaan minkä voivat. Keskeltä hälyä kuului tuon vieraan naisen sydämmellinen nauru. Hän näet luuli asian-ajajan, sanoneen jotakin huvittavaa. Päivällisten alusta alkaen oli Emilio uteliaasti häntä tarkastellut. Hän oli kaunis, kolmenkymmenen vuotias nainen, tummat kiharat hiukset, ympyriäiset kasvot, pyöreät silmät ja pyöreä suu, hyvin täyteliäs ruumiiltaan, kiristetty pitseillä ja vaaleanpunaisilla nauharuusuilla koristettuun mustaan silkkihameesen. Tirkistävät likinäköiset silmät puoleksi ummessa hän kuunteli molempia kinailioita, ikäänkuin olisi saanut kovin voimiaan ponnistaa käsittääksensä mitä sanottiin, ja kun hän näki muitten nauravan, nauroi hän mukana, näyttäen perin pienet, valkoiset hampaansa sekä kauniit poskikuoppasensa; mutta selvästi saattoi huomata, ett'ei hän keskustelua seurannut. Hän söi vuoristolaisen hyvällä halulla.

Tohtori virkahti tyynesti: — Te ette usko koulun kasvattavaa vaikutusta, minäpä en luota sodan kasvatusvoimaan. Sota on pelkkää inhottavaa teurastusta, jonka tottumuksesta ja valtiollisen hyödyn takia verhoamme runollisella loisteella. Jos meidät voitettaisiin, olisi se perikatomme; jos voittaisimme, joutuisimme ylpeyden hutikkaan, että hourailisimme neljänneksen vuosisataa. Olen varmasti vakuutettu siitä, että koulu kasvattaa kansaa, kun kerran opettajat ja koulu-olot muuttuvat paremmiksi. Sen minä uskon yhtä varmasti, kuin tiedän viljellyn maan kantavan parempaa hedelmää kuin viljelemättömän, ja sitä parempaa, mitä enemmän sitä on muokattu. Tämä, herraseni, on kieltämätön totuus. Mieletöntähän olisi kieltää, että meidän, saadaksemme parempia opettajia, ennen kaikkea on hankittava heille varmempi ja parempi taloudellinen asema, niin että yhä useammat ja yhä kunnollisemmat pyrkivät kansakoulun palvelukseen, josta sitten voidaan vaatimuksiakin yhä koroittaa sekä valikoida tarkemmin henkilöt. Ompa meillä Itaaliassa, sanottakoon mitä tahansa, kansakoulun alalla eteviä miehiä, joille muissa maissa tuskin löytynee vertoja. Meillä on opettajia, jotka, vaikka eivät olekkaan tavattoman sivistyneitä, osaavat opetuksessaan yhdistää tervettä järkeä mielikuvitukseen ja vakaisuutta iloisuuteen, menettämättä aikaa tahi kunnioitusta, ja tekevät sen ihmeteltävällä, vaistomaisella pedagogiallisella aistilla, kuin synnynnäiset kasvatustaiteilijat ainakin. Löytyy kansakoulu-opettajia, jotka varattomina, ilman kirjoja, suuriperheisinä ja pakotettuina toimeen tullakseen laskemaan tarkoin joka centesimon, koko maailma vastassaan, kuitenkin pitkittävät lukujaan ja edistyvät yhä ainoastaan sen nojalla, että palavasti, ilman itsekkäisyyttä tointansa rakastavat. Kaikki tarkastajat tuntevat senlaisia opettajia. Ottakaa hiukka selkoa asiasta, hyvä herra, niin löydätte huomaamatta jääneitä kansakoulu-opettajia, joiden elämänhistoria olisi kultakirjaimilla kirjoitettava kasvatus-opillisiin aikakauskirjoihin.

Asian-ajaja kohautti olkapäitään ja puhkesi sanoihin: — Semmoiset ovat urhoja, mutta eivät ne kokonaisessa maassa paljoa merkitse; ne ovat kuin suuria arpajaisvoittoja, jotka eivät suinkaan tee kansaa rikkaammaksi. Sankarit ovat tähän aikaan niin harvinaisia, että jos joku sattumalla löytyy, hänelle kohta pystytetään muistopatsas.