Tätä sanoessaan opettajatar joutui kauas ihmisvirrassa.
— Ratkaisevana päivänä kai vielä tavataan — puhui neiti matkan päästä ja heilutti kättään jäähyväisiksi. Hänestä ei enää näkynyt muuta kuin satakaunoilla koristettu hattu, joka kohosi ihmisjoukossa ylemmäs kaikkia muita hattuja.
Seuraavana kahdeksana päivänä, jolloin Emilio monta kertaa kävi veljiänsä tervehtimässä, (toinen niistä oli kirjapainotyössä, toinen puuseppänä) oli hän sanomattoman levoton; toivoi väliin onnistuneensa loistavasti, toisinaan taas luuli auttamattomasti hokaroineensa. Yönä vasten ratkaisevaa päivää hän ei saanut unta ja aamulla meni jo tuntia ennen määräaikaa käyskentelemään koulun läheisyyteen. Siellä kulki paljo muitakin rauhattomia olentoja, jotka joka viides minuutti koettelivat koulun porttia ja hätääntynein katsein tarkastelivat puutarhassa polttelevia vahtimestareita, sekä kadulla ohi kulkevia tutkijakunnan jäseniä, jopa koulurakennuksen suljettuja ikkunoitakin.
Kun portti avattiin, töytäsi pihaan koko joukko tutkintoon pyrkijöitä, sekä niitten sukulaisia ja ystäviä jotka eivät olleet uskaltaneet itse tulla. Suulliseen tutkintoon oikeutettujen nimet olivat pienellä ilmoitustaululla ison salin oven pielessä. Kovin lyhyt tuo luettelo oli! Kokonaiseen neljännestuntiin ei Emilio voinut sitä lähestyä. Jokaisen jälkeen, joka taulun alta poistui, tunki kaksi sijaan. Harmin, valituksen ja napinan huudahduksia kuului; isät ja äidit poistuivat synkin kasvoin, mutisten jotain; nuoria naisia tuli sieltä kalpeina ja itkusilmin, lohduttelevien sukulaisten tahi ystävien tukemina; muutamat astuivat, toivon kipinä rinnassaan, uudelleen katsomaan, että eikö sittekin heidän nimeänsä olisi luettelossa.
Tällä hetkellä Emiliossa ei ollut vähääkään säälintunnetta jäljellä. Päinvastoin röyhkeä kärsimättömyys oli hänet käsittänyt; hän tunkeutui joukon läpi ensi riviin, onnistui sijoittamaan päänsä yläpuolelle erästä hattua, jonka höyhentöyhdöt pistivät häntä leukaan. Ja nyt hän tunsi saman tunteen, jonka raitis tuulahdus tuottaa ihmisraukalle, joka on häkään nääntymäisillään — — — Ratti, Emilio! Hänen nimensä oli siinä. Emilio vetäisi syvän henkäyksen, joka käänsi hänen puoleensa pikaisia kateellisia katseita; sitten tunkeutui taas ulos ihmisjoukosta, niin ylen onnellisena, ett'ei muistanut itse katsoa eikä muilta kysyä, oliko Lerican nimeä luettelossa.
Vieläkin tyytyväisemmäksi Emilio kävi illalla kuullessaan, että ainoastaan kolme opettajaa oli läpäissyt ja että Lerica oli yksi niistä. Emilio meni uskaliaana ja iloisena suulliseen tutkintoon.
Tutkittavat käskettiin kolme kerrallaan voimistelusaliin. Siellä oli kaksi pöytää; toisen ääressä istui tutkijakunnan puheenjohtaja kahden jäsenen kanssa, toisen ääressä olivat tutkijakunnan neljä muuta jäsentä.
Emiliota tutkittiin yhdessä kahden opettajattaren kanssa. Nähdessään nuo kuusi tuomarinnaamaa, jotka kääntyivät häneen, ja ajatellessaan, että hän nyt muutamassa tuokiossa saattaisi hukkaan laskea monen vuoden työn ja ponnistukset, valtasi Emilion sama hervahduttava tunne, joka käsittää siivon nuorukaisen hänen astuessaan ensimmäistä kertaa pelipöydän ääreen. Kun yhdestä pöydästä huudettiin häntä nimeltä, menikin hän toiselle ja sai palata lakaisin ensimäisen luo. Siellä hän näki molemmat kirjoituksensa levällään erään tutkijan edessä ja hämmästyi niin, ett'ei tajunnut tämän ensimäistä kysymystä. Mutta äkkiä hän tunsi suuren helpoituksen. Häntä kehuttiin. Silloin hänen rintansa jälleen täyttyi uskaliaisuudella ja hän tunsi tuota selvää päihtymystä, joka ennen muissa tiloissa oli niin paraiksi häneen tullut; tuota melkein kaksinkertaista voimaa kaikessa sielunsa toiminnassa, joka lähti hänen kunnianhimostaan ja ylpeydestään, kun muisteli entisiä voitokkaita ponnistuksiansa ja ajatteli kuvituksissaan hymyilevää tulevaisuutta. Hän näki itsensä yliopiston tutkijakunnan edessä, voitokkaasti vastaamassa kysymyksiin, joita tohtorin arvo seurasi. Tuntuipa kuin rinnallaan olisi seisonut näkymätön ystävä, Megari, kuiskaamassa vastaukset hänen korvaansa. Hän suoriutui hyvin tutkinnosta, sekä hämmästyi kovin, kun kuuli sanottavan: — Saatte mennä. — Hän luuli kuulleensa väärin; nämä kolme neljännestuntia tuntuivat kymmeneltä minuutilta. Tyynenä hän astui ulos. Mutta tuskin ulos päästyään, käsitti hänet, nähdessään auringon ja ihmiset, vastustamaton ruumiillisen liikkeen tarve ja niin hän läksi ilman päämäärää astuskelemaan Turinin katuja. Sanomattoman hyvillään hän ajatteli noita maakylissä viettämiänsä vuosia elämänsä menneenä ajanjaksona ja muisteli jonkinmoisina unikuvina ihmisiä, joiden tuttavuuteen oli joutunut. Ihmeekseen hän löysi itsensä hämärän tultua Kolmen Kyyhkyn ravintolan edustalla.
Astuessaan kyökkiin hän näki Lerican seisovan selin ovelle päin puhumassa emännän kanssa.
Kun Emilio ei ollut tavannut ystävätään suullisessa tutkinnossa, pysähtyi hän hieman neuvotonna, sillä hän pelkäsi, ett'ei Lericaa oltu hyväksytty. Mutta Lerica oli tuskin kääntynyt, ennenkuin Emilio luki hänen kasvoistaan, että kaikki oli hyvin käynyt.
— Kaikki kävi hyvin — toveri vastasi Emilion kysymykseen ja hykersi käsiään.
Mutta äkkiä muuttui muotonsa ja hän sanoi: — Aatteles, minä olin tulistumaisillani provessori Alatiin, joka koetti kietoa minua.
Lerica ja provessori olivat riitautuneet Pekingin väkiluvusta. Lerica oli sanonut "kaksi miljoonaa asukasta", mutta silloin oli provessori nauranut ja huomauttanut, että se on mahdotonta, koska kaupungilla ei ole isompaa alaa kuin Parisilla, jossa kaksi miljonaa asuu aivan ahtaalla, kun sitä vastoin Pekingissä on laveita tykkönään asumattomia tahi melkein asumattomia aloja, niinkuin keisarin kaupungin-osa, äärettömät rämeet y.m. Lerica väitti mainitsemansa asukasluvun olevan sen suuruiseksi ilmoitetun kaikissa kansakouluja varten valmistetuissa maantieteissä. Toinen oli vastannut: — Älkää noin kiivastuko! — Minä en kiivastu — oli Lerica sanonut, ja siihen oli provessori virkahtanut: — Tyyntykää.
— Lyhyesti — pitkitti Lerica — kaikesta näki, ett'eivät kasvoni miellyttäneet sitä roistoa, ja hän koki saada minut kompastumaan Kiinan pääkaupunkiin. Vähällä olin kuohahtaa, ja niin hänenkin laitansa oli. Me törmäsimme todellakin yhteen. Mutta minä toivon selittäneeni asiani oikein ja että kaikki päättyy hyvin.
Senjälkeen Lerica puhkesi meluisaan iloisuuteen joka, niinkuin aina, päättyi kiroustulvaan.
— Nyt se on loppunut — huusi ja pudisti nyrkkiänsä Alpeille, jotka häämöittivät ravintolan portista — jaa, nyt se on loppunut, elämä noissa tunkionmoisissa pikku-kunnissa, noissa navettakouluissa, joissa sindacot, sen härkäpaimenet, ovat kymmenenä vuonna tehneet elämäni helvetiksi!
Tällä hetkellä hän ei aikonut ainoata ajatustakaan uhrata häpeälliselle menneisyydelle, ja koska ei voinut antaa anteeksi niille roistoille, jotka olivat häntä sikamaisesti kohdelleet, tahtoi hän edes unhoittaa heidät. Tietysti sillä ehdolla, ett'eivät joutuneet hänen tielleen. Armahtakoon sitä heistä, joka sattumalta joutuisi hänen eteensä jossakin Turinin kadunkulmassa. Rauhoitu, ystävä, hän rauhoittaen lisäsi; hän ei aikonut melskettä nostaa. Hän aikoi vain pistää kaksi sormea miehen leuan alle, nostaa ylös hänet aivan varovaisesti ja asettaa hänet hiukan kauemmas kadulle sanoen: — Odottakaa! Teidän kaltaisenne ja Carlo Lerica eivät mahdu samalle katukäytävälle.
Ratti vietti illan hauskasti toverin seurassa. He tuumailivat muuttaa yhteen asumaan päästyänsä molemmat Turiniin. Koska Lerica oli tuonut kaikki tavaransa Kolmen Kyyhkyn ravintolaan ja asettunut sinne, saivat he ilokseen yhdessä vastaan-ottaa kaupungin komeapukuisen vahtimestarin, joka toi kirjeen, missä tutkijakunnan puheenjohtaja juhlallisesti ilmoitti heidän tutkinnossa läpäisseen ja että heidät nimitettäisiin opettajiksi Turiniin kaupungin valtuusmiesten ensi kokouksessa.
Ennenkuin Emilio pois matkusti, läksi hän tätä iloista sanomaa herra Samis'ille kertomaan. Tämä toivotti Emiliolle onnea ja vakuutti vaimonsakin tulevan siitä iloiseksi. Sitten sanoi: — Minulla on jotain teille näytettävää — ja avasi viereisen huoneen oven, josta Emiliota vastaan astui kahdeksantoista vuotias nuorukainen, Emilion entinen oppilas, Generi, tuo poikanen, joka oli ollut silmittömästi rakastunut neiti Vettiin. Hän oli täydellisesti muuttunut, niin ett'ei kukaan olisi voinut aavistamallakaan aavistaa hänen alkuperäänsä. Hän oli hienossa puvussa, hieman lihonnut, kasvanut holhoojaansa pitemmäksi ja voimistelun ja miekkailun kautta saanut notkean ja nuortean ruumiin sekä omituisen viehättävän olon ja ryhdin. Ainoastaan kasvot kuvasivat niinkuin ennenkin kunnianhimoa, rohkeutta, päättäväisyyttä ja kestävyyttä, sekä ilmaisivat sielua, jonka tahto ja luonto olivat karaisseet elämän taisteluissa, sielua, joka oli ilman tunnetta, joka ei kaivannut rakkautta ei hellyyttä.
Generi ojensi kätensä opettajalle niinkuin jollekkin vertaiselleen, hymähteli, ei niin paljon näkemän ilosta, vaan niiden muistojen johdosta, joita opettaja hänessä herätti, sekä sanoi kylmähköllä äänellä muutamia jonkinmoista kiitollisuutta ilmaisevia sanoja: — Oh — — minä muistan kyllä — jonka jälkeen rupesi leikittelemään paperiveitsen kanssa.
Emilio katseli pojan käsiä, joissa vielä oli entisen päivettymisen merkkejä ja joiden sormien päät olivat litteitä. Muuta merkkiä hänessä ei enää ollut niiltä ajoilta, jolloin raatoi kedoilla. Puheessaan hän käytti Turinin ylimysten murretta. Kaikesta saattoi ymmärtää hänen tykkönään muuttuneen ja täydelleen perehtyneen sen seurapiirin elämään, johon oli tullut siirretyksi.
Asian-ajaja katseli luomaansa mielihyvällä, vaikka ilman lempeyttä, aivan niinkuin puuseppä tarkastelee höyläämäänsä lautaa, jonka on saanut sileäksi ja hienoksi vasta pitkällisen työn perästä. Kun asian-ajaja huomasi Emilion hämmästyvän nähdessään pojan, sanoi hän: — Muistatteko mitä ennustin siitä, kun talonpoikaisnuorukaiset alkavat pyrkiä lukutielle? Mitä tästä kokeesta sanotte?
Emilio aloitti kohteliasta vastausta, mutia pysähtyi kesken peläten saavansa nähdä itserakkaan ilmeen nuorukaisen kasvoissa; mutta kun siitä ei ollut merkkiäkään huomattavana, pitkitti hän. Generistä ei vähääkään huomannut puheen koskevan häntä.
Pojan osoittama tunteen puute ei miellyttänyt Emiliota, sillä hän aavisti nuorukaisessa kunnianhimoisen ja sydämmettömän miehen-alun rajua voimaa, joka jo koulussa pitää tovereita kilpailijoina, voimaa, joka tungeikse eteenpäin, katsomatta kuka jälkeen jää, kuka maahan poljetaan, joka pilkkaa huonompiansa, anastaa itselleen yksin, mitä muutkin haluavat, ja jota ei mikään muu pidätä kuin pelko että kadottaisi vaikkapa vain kämmenenkään leveyden omistamastansa alueesta. Emiliossa heräsi niin suuri vastenmielisyys Generiin, ett'ei enää voinut virkkaa sanaakaan heidän yhteisistä muistoistaan Altaranassa.
Tullessaan asian-ajajan luota vertasi Emilio itseänsä nuorukaiseen ja ajatteli iloiten, että hän itsekin oli kunnianhimoinen ja että hankia aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli pyrkinyt ylemmäksi ja käyttänyt kaikki voimansa asemansa koroittamiseksi, mutta että hän, Jumalan kiitos, sydämmessään tunsi voivansa ryhtyä elämän taisteluun niinkuin rehelliset miehet kaksintaistelussa voimiaan koettavat, eikä niinkuin rosvojen kesken tapellaan; ja että hän, vaikkakin taistelisi ja puolustaisi itseänsä, jopa kohoaisi muita korkeammalle, kuitenkin aina rakastaisi, auttaisi ja säälisi lähimmäistänsä ja aina kaukaisuudessa näkisi edessään jotakin korkeampaa kuin oman kunnianhimonsa.
Vielä junalla, Turinista lähtiessään, hän tutki omaa sydäntänsä ja tunsi suureksi mielihyväkseen, että vaikka kuinkakin kohoaisi entinen oppilaansa, hän, Emilio, ei koskaan tätä mielisteleisi, ei myöskään kadehtisi.
Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.
Golilaiset ja Emilion sisar ottivat häntä ——n kaupungissa sydämmellisesti vastaan ja iloitsivat suuresti hänen menestyksestään koetutkinnoissa, sillä nyt oli raskain ja epävarmin puoli hänen virka-uraansa jäänyt selän taakse. Hänelle itselleen tuo tuntui kuin olisi päässyt kaukaiselta, yhdeksän vuotta kestäneeltä merimatkalta tyyneen satamaan, tosin kutistunein toivein ja iho mustelmissa sekä rinnassaan rauhan kaipuu, joka on ensimmäinen merkki siitä, että nuoruus on mennyt; vaan samalla hän kumminkin iloitsi kokemuksistaan, siitä että oli jälleen löytänyt lukutien ja että oli kestämistään koettelemuksista ammentanut voimia, uusia odottavia koetuksia kestämään.
Vielä Emilio pelkäsi ett'eivät Turinin valtuusmiehet, paikkojen vähyyteen nähden, nimittäisikkään häntä vielä sinä vuonna virkaan. Mutta eräänä aamunapa saapuikin virallinen nimitys Lucento-nimisen etukaupungin opettajaksi, tuhannen liren vuosipalkalla, suurimmalla mikä hänellä koskaan oli ollut. Nyt hän oli tyytyväinen.
Hänen syntymäkaupungillensa tavaton tapahtuma oli päättävä Emilion maalais-opettaja-uran. Kansakoulujen rehtori oli kuusi kuukautta ennen kuuluttanut opettajakokousta siellä pidettäväksi, ja siihen saapuisi opettajia ja opettajattaria kaikista Piemontin seuduista, varsinkin kun valtio maksoi viisikolmatta lireä jokaiselle kokoukseen matkustavalle. Kokous tulisi kestämään kuusi päivää. Kaupungin hallitus antoi vanhan kirkon käytettäväksi ja oli hankkinut koko joukon yösijoja osan-ottajille. Kokous varmaan tulisi erinomaiseksi, yleväksi kasvatus-opilliseksi juhlaksi, jossa Emilio saisi tavata monta vanhaa toveria entis-ajoilta. Tämä ajatus häntä ilahutti.
Lisäksi sattui Syyskuun alussa toinenkin hupainen seikka: serkku palasi aivan odottamatta kotimaahan. Hän tuli eräänä iltana kuin raketti Golilaisten luokse ja toi mukanansa rouvalle laaman-vuodan, herralle kääreen paraguay-teetä, Emiliolle kimpullisen intiaani-nuolia ja Emilion sisarelle kaksi kanaria-lintua. Hänen pukunsa oli hyvin omituinen; hartioilla näet oli mustanvalkoinen, isoruutuinen poncho.[25] Luonnoltaan hän oli tullut entistänsä iloisemmaksi, hermostuneemmaksi, kiihkeämmäksi ja haaveilevaisemmaksi, ikäänkuin uuden maailman ilman mukana olisi hengittänyt raitista nuoruutta ja hulluutta.
Kolmena, neljänä ensimäisenä päivänä serkku hurmasi, viehätti, liikutti, elähytti kaikkia kummallisilla pikku kertomuksillaan; hän kuvasi Pampas tasankoja, Rosarion ja Buenos Ayres'in katuja, uutis-asukasten kyliä ja Paranan saaria niin elävästi, että ne ilmi selvinä astuivat kuulijan silmän eteen. Kaksi vuotta Amerikassa oltuansa hän läksi sieltä pois ainoastaan voittamattoman muuttelohalunsa ajamana eikä minkään muun tähden. Nyt oli jo hankkinut itselleen paikan Turinissa eräässä argentinilaisessa perheessä, joka halusi espanjankieltä taitavaa Itaalialaista kotiopettajattareksi. Mutta sittemmin hän aikoi hakea itselleen paikkaa itaalialaisessa koulussa Afrikassa, sillä sitä hän jo kauan aikaa oli toivonut. Hän kentiesi matkustaisi erään piemonttilaisen ystävän luo, jonka hallitus oli lähettänyt Tripoliin pikkulasten koulua hoitamaan. Siinä koulussa oli sata araapialaista lasta itaalian kieltä oppimassa. Mutta oi, ei hän kuitenkaan missään löytäisi niin omituisia, romantillisia kouluja kuin Buenos Ayres'issa, vaikka siellä valitettavasti annettiin lasten liiaksi lausua runoja ja näytellä pikku kappaleita. Nämä koulut olivat ikäänkuin Itaalian tulevaisuuden kuvia, Humberto kuninkaan ja Guiseppe Mazzinin kuvat vierekkäin. Siellä ympäröi uudemman ajan historiata satumainen, runollinen hohde; seikkailian iloinen pelottomuus näkyi lapsiinkin imeytyvän la Plata virran veden mukana. Sielläpä oli koululapsia jos jonkinlaisia! Siellä näki kaikkien Itaalian eri seutujen kasvoinpiirteitä ja kuuli kaikkia eri itaalialaisia murteita, niin että kun kymmenen oppilasta luki peräkkäin ääneen, kuuli kaikki eri murteet, joita puhutaan Venedigistä Palermoon saakka. Muutamat lapsista olivat Amerikassa syntyneitä, mutta kuitenkin sydämmen ja kielen puolesta täydellisesti itaalialaisia sen kasvatuksen nojalla, minkä olivat vanhemmiltansa saaneet. Toiset muistivat kotimaataan ainoastaan unelmana. Usea heistä oli syntynyt merellä tahi satamissa. Moni äsken maahan muuttanut painoi päänsä alas ja sai vedet silmiinsä, kun vaan kuulivat Itaalian nimeä mainittavan; siihen liittyi tuhansia muistoja. Lukemattomat olivat jo puoleksi "amerikalaistuneet" ja kadottivat, itaaliankielisestä koulusta huolimatta, jok'ikinen päivä yhä enemmän kotimaisia muistojaan, kieltänsä ja kansallistunnettaan.
Hauskaa oli kuulla serkun kertovan vaikeuksista, joita kaikkialle tunkeutuva espanjankieli tuotti opettajille heidän suojellessaan itaaliankieltä; sen päätteet liittyivät väkisin itaalialaisiinkin sanoihin, muuttivat tavaamistapaa ja lauseitten sanajärjestystä. Lasten muodostama sekamelska oli mitä koomillisin yhdistys kahdesta kielestä. Surettavaa oli nähdä kuinka itaalialaiset lapset unhoittivat kielensä pikemmin kuin muut, unhoittivat siksi ett'eivät tainneet äidinkieltään oikein taikka olivat sitä huonosti oppineet kotimaansa kansakouluissa, aivan kuin se olisi ollut jokin vieras kieli. Ihanalta tuntui noin kaukana kotimaasta opettaa kansalaisilleen isänmaan historiaa. Kaikki nuot useasti palaavat nimet ja vuosiluvut: Garibaldi, Viktor Emanuel, 1859, Marsala, Syyskuun 20 p., Daniel Manin j.n.e. — kaikuivat aivan toisin sillä puolen merta, ja kuinka paljoa suuremman vaikutuksen ne tekivät sikäläisiin lapsiin kuin näihin kotoisiin vesoihin? Kun hän Itaalian historiassa merkillisten tapahtumain vuosipäivinä kertoi päivän merkityksestä, näki pienoisten poskien punoittavan, silmäin säihkyvän ja kyyneliä vuotavan. Pienimmätkin oppilaat, käsittämättä tarkoin asiata, mutta toisten liikutuksen valtaamina, lauloivat kaukaisen kotimaansa lauluja tunteellisesti ja äänen väreellä, joka tunki läpi sydämmen.
— Minuakin — sanoi serkku — vaikka rakastan vaihteloa ja olen syntynyt maailmata kiertämään, rupesi koti-ikävä kalvamaan, ja kun nuo mustat sykloonit, hirmumyrskyt, pauhasivat peittäen auringon, niin että se näytti pilviin sammuneelta, päätin, katsellessani Itaalian karttaa, päästä, maksoi mitä maksoi, takaisin ensi postilaivassa, vaikka minulla ei olisikkaan Genuan rantaan päästessäni muuta omaisuutta kuin hame ylläni. Tiedän kyllä, että meitä täällä kohdellaan huonommin kuin siellä, ja täällä on pienemmät palkat; mutta tämä on kuitenkin Itaalia! Kuulkaas — virkkoi serkku, tapansa mukaan kelpo lailla hypäten ajatusjuoksussaan — kuulkaas, kerran aikoi eräs neekeri viedä minut väkisin mukaansa!
Sillä lailla serkku huvitteli koko seuraa, itse mitä loistavimmalla tuulella, iloiten tulevasta opettajakokouksesta, jossa saisi nähdä virkaveljiä ja sisaria koolla suuren joukon, enemmän kuin koskaan ennen sitte seminaarin päästötutkinnon. Leikillä hän lisäsi luultavasti säikähtävänsä nähdessään nälistyneitä tovereitansa, aivan niinkuin Ugolino kreivi huomatessaan omat piirteensä tuhansilla muilla.
Noin tuhannenpa osan-ottajaa oli ilmoittautunutkin kokoukseen. He alkoivat saapua eräänä sunnuntaina; joka junassa tuli viidenkymmenen paikkeilla, viimeisellä junalla yksin Turinista kaksisataa henkeä. Tuskin olivat perillä, ennenkuin rupesivat kulkemaan pitkin katuja, niin että näytti siltä kuin kaupungin asukasluku olisi parissa tunnissa karttunut kaksinkertaiseksi. Ei koskaan ennen oltu ——n kaupungissa nähty niin omituisia ja monennäköisiä ihmisiä. Keikarimaisesti puettujen opettajien rinnalla kulki toisia talonpoikaisessa asussa, joilla oli kaulassa paksut villaliinat ja suuret, kankeat, hartioille ulottuvat palttinakaulukset. Turinin korkeampain oppilaitosten ylimys-opettajatarten keralla asteli leveälanteisia talonpoikaisnaisia karkeissa ruudullisissa hameissa. Sekä opettajien että opettajattarien seurassa näki kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia pappeja, kaiken karvaisissa mustissa takeissa aina sysimustasta mustanpuhuvan kaalinlehden karvaiseen asti, toisilla kiiltosaappaat, toisilla rikköimet, länttäiset ruojut jalassa, toisilla hajuvesiltä lemahtavat hienot nenäliinat, toisilla isot, siniruutuiset nuuskaniistimet.
——n arvoisa kaupunki näytti muuttuneen yhdeksi ainoaksi avaraksi seminaariksi, jossa kaikilla oppilailla oli loma-aika. Kaduilla ja käytävillä oli tungosta. Kahdeksan tai kaksitoista joukossa, asteli samaan kouluun tahi piiriin kuuluvia opettajia ja opettajattaria. He kulkivat koko kadun leveyden mittaisissa parvissa, tahi pitkissä jonoissa, jotka tuon tuostakin joutuivat epäjärjestykseen siitä, että tuli vastaan ystäviä ja vanhoja tuttuja, joita joku jonossa pysähtyi tervehtimään ja puhuttelemaan, ja siten väliin ahdinko pysähytti liikkeenkin kadulla. Kaupungin asukkaat vaelsivat ympäri, ihmetellen ja ihaellen tuota parveilevaa ihmisjoukkoa, joka kaikkialta toi mukanaan nuoruuden, tieteellisyyden ja kasvatus-opillisuuden tuulahduksia, siivoa olevinaan-oloa, ihania toiveita ja vanhaa kurjuutta.
Uteliaitten joukossa oli Emiliokin, malttamattomasti odotellen tapaavansa ystäviä ja tuttavia. Äkkiäpä hän seisoi silmätysten don Lerin, Garascon opettajan kanssa. Tämä oli hieman harmaantunut ohimoista ja käynyt pyöreämmäksi selästään, mutta oli muuten yhtä majesteetillinen kuin ennenkin ja näytti olevan täynnänsä yleviä aatoksia. Emilio oli nauruun purskahtamaisillaan, muistellessaan don Lerin suurta, tekeillä olevaa teosta Uskonto ja Koulu, ja hän aikoi juuri kysyä mihin osaan hän oli ehtinyt — — — romaanissaan. Mutta pappi astui häntä vastaan tyynenä, juhlallisena ja vakavana kuin joku kirkkoruhtinas, joka hetkeksi oli mietteissään häiriytynyt, niin että kysymys jäi tulematta Emilion huulilta. Tervehdittyään ja sanan kaksi vaihdettuaan jätti Emilio papin ja meni toisia tuttavia tapaamaan. Yhä enenevä pimeys esti häntä ihmisten kasvoja oikein erottamasta.
Hämärästä huolimatta hän näki koko joukon tovereita kumpaakin sukupuolta, jotka istuen portaissa ja käytävissä odottelivat levolle-menon aikaa. He olivat köyhäin tapaan vaatetettuja, näyttivät hämmästyneiltä ja väsyneiltä. Tuntui siltä kuin olisivat hävenneet siellä oloansa näin joukossa, kaukana kodistaan, ja olivat neuvottomina niinkuin siirtolaiset laivasatamassa. Emiliokin väliin häpesi heitä, nyt niinkuin useasti ennenkin. Hän taisteli tätä hävettämistä vastaan, sillä hän huomasi sen perusteettomaksi. Eivätköhän kaikki yhteiskunnan ammattiluokat voisi näytellä samanlaista näytelmää, sillä olihan luonto lahjansa kaikkialla epätasaisesti jaellut?
Kun Emilio oli saanut nämä ajatukset karkoitetuiksi, tarttui häneen vähitellen ylpeys ja ilo, jotka tavallisesti vallitsevat tuommoisissa kokouksissa, joissa on koolla suuri paljous samaa harrastavia. He tuntevat silloin selvemmin oman voimansa, aivan niinkuin sotamiehet nähdessään joukkonsa järjestyksessä laajalla tanterella.
Seuraavana aamuna ennen kello kahdeksaa, kun Emilio astui poikki torin, joka jo oli täynnänsä opettajia ja opettajattaria, joutui hän kahden palttinakojun välissä äkkiä aivan Faustina Gallin eteen.
Hämmästyksestä huudahdettuaan tekivät molemmat epämääräisen liikkeen, joka ikäänkuin kertoi, ett'ei käden antaminen kylliksi ilmaisisi iloa, minkä jälleen näkeminen molemmissa herätti.
— Minä olen katsellut nähdäkseni teitä — sanoi Emilio väräjävällä äänellä. — Asian-ajaja Samis'ilta kuulin saaneenne paikan Turinissa.
Niin, hän oli ollut vuoden Turinissa. Hän ei enää kauemmin viihtynyt kylässä, jossa isänsä kuoli, vaan läksi, tosin hyvin vähäisillä toiveilla, Turinin kilpailututkintoon ja läpäisi luultavasti siksi, että aineena oli tuo hänen aina harrastamansa Lapsuuden runollisuus. Hän oli saanut paikan Rubatton esikaupungissa. Siten hänen oli onnistunut päästä kaupunkilais-opettajattareksi ja sai kumminkin asua aivan kuin maalia niinkuin ennenkin. Useimmat hänen oppilaistaan olivat talonpoikaislapsia. Hänellä oli asuttavanaan yksi huone itse koulurakennuksessa. Ja koska hän oli saanut hyvän tarkastajankin, oli hän varsin tyytyväinen.
Emilio tarkasteli häntä. Jotain oli neiden kasvoissa, joka kertoi hänen tulleen kolme vuotta vanhemmaksi. Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut ainoatakaan valkoista karvaa hienossa, kastanjankarvaisessa tukassaan, ja pienoinen suunsa oli yhä vielä yhtä raitis ja suloinen kuin ennen, ylevät, kauniit sanansa näkyivät vieläkin puhkeavan ikäänkuin kukkaset hänen huulilleen. Emilio tarkasteli häntä muistoja etsivän katseella, tuolla tarkkuudella, jolla ihminen koettaa kuunnella kaukaa kajaavata soittoa. Ja hän tunsi jotain sanomattoman suloista sydämmessään. Katsellessaan alas opettajattareen, hän huomasi tämän hieman laihtuneeksi, niin että hame oli väljällään hartioista; tästäkin Emilio heltyi.
— Minä en ole teitä unhoittanut — sanoi hän äkkiä — olen aina pitänyt teistä, rakastanut teitä.
Neiti teki päällään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanotuksi: —
Sitä minä epäilen.
Kun kuuli Emilion saaneen Turinissa paikan, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut salata iloaan siitä, mutta se ei onnistunut.
Emilio kertoi hänelle lyhyesti olostaan Caminassa ja Bossolanossa ja miksi hän oli päättänyt ottaa osaa suureen kilpailuun; mutta hän puhui melkein koneentapaisesti, sillä hänen mielessään pyörivät menneet herttaiset hetket tuolla palkongilla, sekä muut entiset suloiset ja suruiset muistot Altaranan ajoilta.
Yht'äkkiä hän ajatusjuoksunsa katkaisi ja toisti liikutetuin äänin: —
Minä olen aina pitänyt teistä.
— Eihän tuo ole uutta — vastasi hän hymyillen. Minäkin pidän teistä.
Emmekös aina ole olleet hyviä ystäviä?
Senjälkeen kertoi kovin kärsineensä, kun näki Emilion antautuvan pahalle tielle ja taas sydämmestä iloinneensa, kun hän muuttui entisensä kaltaiseksi; kertoipa myöskin kuinka hän surumielin oli katsellut Emilion autiota ikkunaa, palatessaan kirkkomaalta isäänsä saattamasta.
Emilio tuskin kuuli hänen puhettaan, sillä hänen mielessään kiersi se ajatus, että opettajatar, lähinnä hänen äitiänsä, oli paras, jaloin olento, minkä hän elämässään oli tavannut, ja muisteli mielessään sitä sanoin selittämätöntä hohdetta, joka oli välähtänyt neiden silmissä aina milloin Emilio puhui hänelle rakkaudesta, ja joka sai Emilion aavistamaan tytön sielun syvyydessä kätkeytyvän sanomattomia hellyyden ja suloisten tunteitten aarteita. Hän ajatteli, miten voimakas ja uskollinen vaimo tulisi tuosta naisesta, jossa hän ei ollut koskaan huomannut vähintäkään halpamaisuutta tai kevytmielisyyttä, joka näytti olevan luotu samalla taistelemaan ja rakastamaan, kärsimään ja toisia onnellisiksi tekemään, joka oli niin lempeä, niin järkevä, niin pelkäämätön ja samalla niin vaatimaton. Entistä suuremmalla mielenliikutuksella hän toisti: — Minä olen aina pitänyt teistä.
Neiti katseli häneen, silmiinsä ilmestyi sanomattoman suloinen ilme ja hän avasi suunsa — — — mutta ei sanonut mitään. Sitten katseli ympärilleen, katsoi kelloaan ja sanoi äkkiä lempeällä, epävakaisella äänellä, joka ei ollenkaan ollut sanojen sisällön mukainen: — Minä olen tällä tunnilla luvannut tavata kahta tuttavaa. Kokouksessa tapaamme kai toisemme. Kaikissa tapauksissa näemme toisemme joskus Turinissa. — Ja hän kysyi, milloin Emilio aikoi matkustaa.
Emilion oli määrä matkustaa samana iltana kuin kokous loppuisi, ollaksensa Turinissa muutamia päiviä ennenkuin koulut alkaisivat. Opettajatar aikoi myöskin silloin matkustaa. Matkustammeko yhdessä? — kysyi Emilio.
— Matkustetaan vaan kaikki yhdessä — vastasi neiti hymyellen. — Viimeisellä junalla menee puolet kokouksessa olleista. Siinä on mahdoton toisiansa löytää.
Sitten lisäsi totisena: — Saan ilokseni nähdä teidät jälleen
Turinissa.
Hänellä oli sama muoto ja sama ääni, joilla tapansa oli ennen muinoin Altaranassa keskeyttää heidän haastelonsa. Nuorukainen tunsi jään kylmyyttä rinnassaan, ojensi opettajattarelle kätensä ja sanoi apeannäköisenä: — — Hyvästi siksi.
Mutta kun hän, astuttuansa muutamia askeleita poispäin, äkkiä kääntyi taaksensa, huomasi hän neiden katsovan taakseen, katselevan Emiliota niin lempeästi ja suloisesti, että Emilion sydän täyttyi ilolla. Oi, tuo katse puhui totta ja ilmaisi, mitä sydämmessä asui! Ja hän meni eteenpäin, valoisiin ajatuksiinsa vaipuneena.
Puolta tuntia myöhemmin Emilio läksi ensimäiseen kokoukseen. Suurella uteliaisuudella hän seurasi kaikkia kokouksia, aivan kuin olisivat olleet teaatteri-näytäntöjä.
Keskusteluja johti rehtori Megari, jonka vanhentuneet kasvot aluksi herättivät Emiliossa surullisia tunteita ja hämmensivät näkemisen iloa. Megari istui muitten korkea-arvoisten opettajien kanssa alttarin eteen asetetun, vihreällä liinalla peitetyn pöydän ääressä. Kirkko oli tungokseen täynnä väkeä ja puheitten välissä kuului ihmisjoukosta kohinaa, joka muistutti kosken pauhinasta.
Katon alla tuo kirjava opettajajoukko näytti vieläkin omituisemmalta kuin ulko-ilmassa, sillä täällä saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä nuo sadat kukkasilla tai höyhenillä koristetut hatut, talonpoikais-opettajattarien liinaiset, pappien kaljut päälaet, vanhojen harmaat päät, mitä omituisimmat, pörröiset valetukat ja nuorten opettajien kiiltävät, somasti jaetut hiukset.
Keskustelut olivat hyvin vilkkaita ja kiivaita; väliinpä oltiin vähällä joutua riitaan. Moni oli saapunut sinne mielessään vuosikausia haudottuja parannus-ehdoituksia, joita intohimoisesti puolustivat; toiset olivat päättäneet pitää suurenmoisia puheita, joissa käsittelisivät ainakin puolet kaikista inhimillisistä kysymyksistä; muutamat huutaaksensa maailmalle kärsimiänsä vääryyksiä ja vaatiaksensa hyvitystä. Kaikki nämät, onnistuttuansa saamaan puheen vuoroa, kiivastuivat, jos heitä keskeytettiin taikka vastustettiin. Sitäpaitsi oli sikäläisten kasvatus-opillisten kirjailijain välillä huomattavana kilpailua sekä sanomalehtikiistain synnyttämää vihamielisyyttä, joka puhkesi esiin vähimmästäkin vastaansanomisesta.
Itse asiassa ei kokouksessa mitään uutta puhuttu; siellä vatvottiin vanhoja asioita, joita jokainen sivistynyt opettaja ja opettajatar oli tietänyt jo kymmenkunnan vuotta. Mutta siellä löytyi neljä, viisi selväaatteista ja kaunopuheliasta opettajaa, jotka hallitsivat kuulioita ja ylläpitivät keskusteluja, muitten muassa eräs äreä, pauhaava rettelöitsiä, joka näytti säätynsä ruumiillistuneelta tyytymättömyydeltä; muudan toinen käytti, joka kerta kun puhui, kolme neljännestuntia selittääksensä käsitteitä, joita kaikki ennalta ymmärsivät, ja puhui niin nöyrällä äänellä, kuin jos kuulioina olisi ollut pelkältään keisareita. Eräs pieni, hoikka neiti, jolla oli kimeä soprano-ääni ja liehuva, valkoinen höyhen hatussaan, näyttihe kovin rohkeaksi, riitaisaksi ja uupumattomaksi.
Keskusteluja elähyttivät kaikenmoiset lystimäiset välikohtaukset. Ensimäisenä päivänä eräs kyläopettajatar luki ääneen sonetin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja joka oli kirjoitettu samaan malliin kuin talonpoikain, pyhimysten kunniaksi kirjoitetut runot, joita naulaavat navettainsa oville. Toinen opettajatar, myöskin maalta, pyysi sananvuoroa eräässä kasvatus-opillisessa kysymyksessä, mutta teki oitis kolme, neljä kamalaa kielivirhettä, niin että kuuliat pyysivät häntä kaikin mokomin vaikenemaan, jonka hän hyväntahtoisesti tekikin. Lopuksi muudan turpea maapappi piti puheen. Hän alkoi tosin äänellä, joka sopi sekä aikaan että paikkaan, mutta huomaamattansa hän pian joutui vanhan saarnanuottinsa valtaan ja piti puoleksi laulaen huikean saarnan, mulkoillen silmillään peloittavasti, huutaen, manaten, lyhyesti, pitäen hirmuista ilvettä.
Emiliota, jolle nämä kokoukset olivat jotain aivan uutta, huvittivat kuuliat yhtä paljon kuin puheet.
Kaupungeista kokoukseen saapuneet näyttivät olevan hyvin kiivasta väkeä. Siellä oli helposti syttyviä pikku opettajattaria, jotka voimainsa takaa paukuttelivat käsiä kaikille esiintyville nuorille opettajille. Toiset taas, itse kysymyksistä enemmän huvitetut, tekivät, kuullessaan vastakkaisia mielipiteitä lausuttavan, tuimia, paheksumista ilmoittavia liikkeitä, niin että höyhenet hatuissa tutisivat, taikka he kuuntelivat niitä, jäykästi, pilkallisesti hymyillen. Moni teki niin ahkeraan muistiinpanoja, että tuskin päätänsä kerkisi nostamaan.
Useimmilla maalta tulleilla oli ikävä olla, siksi etteivät mitään ymmärtäneet. Muutamat opettajattaret kutoivat sukkaa. Yksi sanoi Emiliolle: — Minä en ymmärrä heidän puheitaan. He puhuvat liiaksi suun sisässä. — Maalta kotoisin olevat hämmästyivät kaupunkilaistoveriensa kaunopuheliaisuutta ja rohkeutta, ne kun uskalsivat lausua vastaväitteitä itse rehtoriakin vastaan; entäs millaisella äänellä sitte! Maalaisista tuntui kuin olisivat olleet keskellä koulukapinaa ja niinkuin maailma piankin menisi aivan mullin mallin.
Opettajakunnan ylimysten ja alhaison välillä oli iso joukko puolisivistyneitä ja keskinkertaisilla lahjoilla varustettuja opettajia ja opettajattaria, jotka olivat täpöisen täynnä aatteita, ehdoituksia, kiukkua ja kunnianhimoa, mutta jotka eivät uskaltaneet lausua ääneen ajatuksiansa, vaan sen sijaan purkautuivat naapureilleen, kokousten jälkeen moittivat kaikkia puhujia ja raivostuneina siitä, ett'eivät olleet uskaltaneet pyytää sananvuoroa, ryntäsivät ystäviensä kimppuun ja lärpöttelivät heidät puolikuuroiksi.
Jokaista kokousta seurasi suuri hälinä. Kirkon edustalle ja läheisille kaduille muodostui parvia, joissa keskustelua yhä jatkettiin, moitteita ja mieltymyksen osoituksia toisteltiin. Tämmöisessä hälinässä näki Emilio toisen päivän aamuna neiti Gallin, joka hymyellen tervehti ja katosi joukkoon ennenkuin Emilio ehti hänet saavuttaa. Toisella kerralla hän kohtasi herra Calvin, vanha, kulunut takki yllänsä, tavattoman iso paperikäärö kainalossa ja varsin tyytymättömän näköisenä. Calvi tuskin vastasi Emilion tervehdykseen, pudisteli päätään ja sanoi sääliväisimmästi hymyillen: — Heillä ei ole mitään aatteita! Heillä ei ole mitään aatteita! — ja sitte lenkutti tiehensä, käyden kumarruksissa omien aatteittensa painosta.
Emilion ajatukset pyörivät lakkaamatta Faustina Gallissa. Mutta osaksi yleisen hälyn ja häiriön takia, joka uusien tulokasten yhä saapuessa lisääntymistään lisääntyi, osaksi sentähden, että neiti Galli tahallaan näkyi välttävän kohtaamista, ei Emilio sen koommin päässyt puheisin hänen kanssansa. Muutamia kertoja hän näki hänet kokouksissa. Neiti istui kaukana Emiliosta eräässä kirkon sivukuorissa ja näytti tarkoin seuraavan keskusteluja. Sitten Emilio tapasi hänet porttikäytävässä tuntemattomien opettajattarien seurassa, ja kerran yksinkin, mutta silloin neiti sanoi luvanneensa sillä tunnilla saapua johonkin yksityiskokoukseen ja riensi samalla pois. Varmaankin hän varsin vältti Emiliota! Mutta hymynsä tervehtiessään oli sama kuin tuolloin, kun kääntyi taakseen katsomaan heidän ensi kertaa toisiansa kohdatessaan; se oli hymy, joka lausui ystävyyttä enemmän, melkeinpä hyväilyn; olipa kuin kaikkein yhteisten muistojen ihana kukka, epämääräinen lupaus, tulevaisuuden aatos. Emilion mielikuvituksissa tyttö tästä lähin aina näin hymyili, jos milloin häntä ajatteli.
Tuhannesti avautui Emilion sielun silmäin eteen eräs kuva: pieni asumus neljännessä kerroksessa Turinin tiheimmin asutussa osassa, jossa Emilio oli tuntenut hengenahdistusta, ensi kertaa tultuansa sinne suoraan maalta; pieni pöytä, jonka toiseen päähän oli sijoitettu koulupoikain, toiseen tyttöjen vihkoja, ja jonka ääressä he joka päivä yhdessä söisivät rehellisesti ansaittua leipäänsä; ikkuna, jonka ääressä kevät-iltoina, raskaan työpäivän päätyttyä, seisoisivat rinnoin, Emilio kuunnellen hänen sulavaa puhettansa isästään ja pikku oppilaistaan, ja katsellen tuon suloisen suun lapsellisia mutta kumminkin lujuutta todistavia liikkeitä, kun hän siinä puhuisi jalot sanansa ja ylevät ajatuksensa.
Hetkeksi kuitenkin nämät ajatukset haihtuivat Emilion mielestä, ja se oli viimeisen kokouksen lopussa, jolloin rehtori Megari piti päätöspuheen. Tämän sanat, lausutut voimakkaalla äänellä ja suurella tunteellisuudella, jotka hänellä oli entis-ajasta vielä jäljellä, kaikuivat tungokseen asti täydessä kirkossa, missä syvä hiljaisuus vallitsi. — — — Te nuorukaiset, niin kuuluivat päätössanat, palatkaat kotiinne innostuneina näiden monien vanhojen esimerkistä, jotka vielä, puolen vuosisadan vaivat kestettyään, kantavat koulun lippua korkealla; ja te vanhat, virkistykää nähtyänne lukuisan nuorisojoukon, joka varustautuu vereksillä tiedoilla, uljaalla uskaliaisuudella jälkiänne seuraamaan. Palatkaa työhönne, te nuoret opettajattaret, joille isänmaa on uskonut pyhän toimen äitien sijaisina lapsiansa, rakkaimpia toiveitansa kasvattaa. Palatkaa kaikki korkeaan kutsumukseenne, jossa saatte joka päivä kylvää kansaanne jaloja tunteita, yleviä ajatuksia. Teidän tehtävänänne ei ole ainoastaan tietämättömyyden ja taika-uskon häätäminen, vaan teidän tulee myöskin köyhiä lohduttaa, hankkia iloa niille lapsille, jotka ovat kotoista hellyyttä vailla, elähyttää kansaa odottamaan valoisampaa tulevaisuutta. Teidän velvollisuutenanne on lasten kautta lähettää rauhan sanoma eripuraisille perheille, herättää hellyyttä kovettuneissa vanhemmissa, elvyttää rakkautta isänmaahan sen vihollisissa tahi sen kylmäkiskoisissa lapsissa. Palatkaa vakaasti päättäen aina puolustaa toimenne kunniata; kärsikää valittamatta kiittämättömyyttä, vihamielisyyttä ja aiheettomia vainoomisia, sen ajatuksen vahvistamina, että suurin onni, mikä ihmisen osalle tulla voi, on tunto siitä, että tekee palkatonta hyvää; että joka hetki vaatimattomassa työssänne on ihmisyydelle voitoksi; että köyhinkin, vähimmin sivistynyt, vähäpätöisin teistä, halvinkin sotamies tässä sotajoukossa, joka aselevotta taistelee mitä vaarallisinta vihollista vastaan, ja verta vuodattamatta voittaa mitä tärkeimmissä tappeluissa, on oikeutettu saamaan isänmaan jopa koko ihmiskunnan siunauksen. Jääkäät hyvästi, urhokkaat nuoret naiset, kunnian arvoisat sotavanhukset, nuoret asemiehet, uuden ajan pelkäämätön etujoukko! Rientäkää työhönne kaikki, ja olkoon Jumala kanssanne niinkuin minunkin henkeni teitä aina on seuraava!
Kokous puhkesi mieltymyksen myrskyyn viimeisiä sanoja kuullessaan. Tällä hetkellä saattoi tosiaan sanoa kaikkien, sekä kaupunki- että maalaisten, vanhojen että nuorten, tyytyväisten ja tyytymättömien olleen yhtenä sieluna ja mielenä.
Tämä suurenmoinen mieltymyksen osoitus uudistui illalla rautatien asemasillalla, kun Megari nousi junaan. Liikutettuna katseli Emilio tätä näytelmää täyteen sullottujen rautatievaunujen akkunasta, samalla kun Faustina Galli pisti päänsä viereisestä akkunasta. Rehtorin viimeiset sanat kaikuivat vielä Emilion sielussa. Niin tosiaan, kuuluihan hänkin sotajoukkoon ja saattoi olla ylpeä siitä. Sillä joukolla on puutteensa, mutta tämä on osaksi sen maan syy, jota se palvelee. Se on huonosti varustettu aseilla ja muonalla, mutta siitä sille on enemmän kunniata kuin häpeää. Sen riveissä tosin on kelvottomia ja pelkureita niinkuin kaikissa muissakin sotajoukoissa; mutta, Jumalan kiitos, siinä löytyy sankareitakin, miehiä ja naisia, joiden edessä maan mahtavain sopisi kumartaa. Niin, Megari oli totta puhunut: ei kukaan maailmassa voi tehdä enemmän hyvää kuin he, eikä löydy suurempaa onnea kuin hyvän tekeminen. Emilio muisteli mielessään, että ihanimmat hetket hänen elämässään olivat olleet juuri ne, jolloin hän oli vakuutettu tästä totuudesta. Entinen rakkautensa lapsiin kuohui jälleen hänen sydämmessään, kun hän katseli äänetöntä ystäväänsä, joka niin ihanin, lämpimin sanoin oli puhunut tästä rakkaudesta ja pitänyt sitä vireillä hänenkin sydämmessään. Molemmat tunteet, rakkaus lapsiin ja rakkaus tuohon ystävään, sulivat yhteen, valoisaksi ajatusten ja mielikuvien maailmaksi. Hän ajatteli sitä iltaa Altaranassa, jolloin neiti Galli nojautuen palkongin aitaukseen tuijotti taivaanrantaan, ikäänkuin olisi jo kaukaisuudessa nähnyt ne tuhannet pikku tytöt, jotka häntä odottivat ja joille hän oli tästälähin uhraava koko elämänsä — — —.
Emilio näki ajatuksissaan omat ja kaikkien tovereinsakin oppilaat, joukon, joka täytti koko hänen edessään olevan avaran kentän ja ulottui niin kauas kuin silmä siinti ja josta kuului aavan meren tapaista pauhinaa; miljoonittain pikku kasvoja ja kuroitettuja käsiä, olentoja, jotka rukoilivat valoa, rakkautta, turvaa. Ja Emilio lupasi näitä heille antaa, vannoi sielunsa syvyydestä, jalon isällisen tunteen vallassa, joka käsitti hänen isänmaansa koko kasvavan sukupolven.
Faustina Galli näytti ajattelevan juuri samaa kuin Emilio. Äkkiä heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja tuntuipa siltä kuin olisivat vaihtaneet ajatuksia katseissaan. Lopulta rupesivat, lakkaamatta toisiansa katsellen, puhelemaan lapsista, yhteisistä muistoista, ja toiveista että saisivat viettää hyödyllistä, ylevätä ja onnellista elämää, työssä ja rakkaudessa.
Kun juna saapui Turiniin, vapisivat heidän huulensa, silmiin kertyi kyyneleitä ja heidän sielunsa olivat sulamaisillaan. Sadat opettajat ja opettajattaret astuivat ulos junasta huudellen toisillensa viimeiset hyvästit.
Emilio ja Faustina Galli jäivät yksin vaunuihin. Molemmat katselivat ympärilleen, päästivät sitten onnellisuuden huoahduksen ja suutelivat kiivaasti, palavasti toisiansa. Sitten läksivät junasta ja saapuivat ajoissa ulos, nähdäkseen rehtorin valkopään, kun hän, seisoen vaunujen portailla, lausui muutaman jäähyväissanan parveilevalle ihmisjoukolle, ojentaen kättään voimakkaasti Turinia kohden, aivan kuin sotapäällikkö joukkojansa neuvoo taisteluun.
VIITESELITYKSET:
[1] Don on italialaisen papin virkanimi.
[2] Sindaco on kunnallislautakunnan esimies.
[3] Lire italialainen raha, arvoltaan 1 markka.
[4] Kouluneuvoston jäsen.
[5] Italialainen valtiomies ja historioitsia, k. 1878.
[6] Camorristit olivat salaisen seuran jäseniä, joiden tehtävänä oli ryöstö ja rosvous.
[7] Yksi italialaisen kansakoulun monia viran-omaisia.
[8] Laskiaishuvit.
[9] Lihan syönti perjantaisin on katolisilta kielletty. Suom. muist.
[10] Perin pohjin.
[11] Katolilainen tapa.
[12] Polenta on puuroa, jota valmistetaan maissista, survotusta perunasta tai kastanjasta ynnä keitetystä maidosta. Jäähtyneenä se kovettuu ja leikataan viipaleiksi.
[13] Nicolo Tommaseo oli italialainen runoilija ja filosofi.
[14] Kostonteoista.
[15] Kreivi Ugolino kärsi v. 1289, Pisan arkkipispan Ruggierin käskystä, nälkäkuoleman vankilassa. (Kts. Danten "Helvetti", kolmasneljättä laulu.)
[16] Kiitos Jumalalle.
[17] Espanjalainen maatilan-omistaja Etelä-Amerikassa.
[18] Hevospaimen.
[19] Hyvää yötä!
[20] Lancasterin opetustavan mukaan opettaja antaa etevämpäin oppilaittensa olla opetuksessa avullisina.
[21] Latinalainen isämeidän rukous.
[22] Paria on Intiassa alimman kansaluokan nimitys; tällä kansaluokalla ei ole mitään ihmis-oikeuksia.
[23] Francesco De Sanctis oli historioitsia ja valtiomies sekä opetus-asiain ministeri kahteen eri kertaan.
[24] Sansculotte (housuton) oli hurjimpain vallankumoussankarien nimi v. 1793.
[25] Poncho on etelä-amerikalainen pukine; punainen saali, keskellä reikä, josta pää pistetään, ja riippuu, olkapäillä leväten, suoranaan alas sekä edessä että takana.